|
Lähettäjä: x
Päivämäärä: 14.4.25 15:50:37
Uusperhe elämä on sujunut tosi mukavasti muuten, mutta viimeisen vuoden aikana lapsen äiti on päättänyt että haluaakin hoitaa yhtäkkiä lasta enemmän ja on samalla alkanut vieraannuttaa lasta. On vieraannuttanut aikaisemminkin, mutta nyt tuo on muuttunut paljon pahemmaksi.
Käyttää lauseita, jotka on kuin suoraan oppikirjasta: "Isäsi ei koskaan hoitanut sinua kun olit pieni" (valetta), "Isäsi ei jaksa hoitaa sinua" (täyttä valetta), "Äiti on tosi yksinäinen täällä kotona, haluaisitko tulla tänne" (lapsi kokee syyllisyyttä kun on isällään), "Äiti on niin surullinen, kun isä heitti pois sen sinulle rakkaan nuken" (lapsi ei ollut leikkinyt nukella vuosiin ja halusi itse luopua siitä), "Eikö isäsi ole taaskaan pessyt sinun pyykkejä" (lapsella on kaappi täynnä puhtaita vaatteita, vaikka se tietty lempipaita olikin just nyt pesemättä).
Eli kaikki tekeminen täällä käännetään negatiiviseksi, kaikesta löytyy jotain syytä haukkua isää ja lasta syyllistetään siitä, että tämä ei ole äidin luona.
Lapsi puhuu usein videopuheluita äitinsä kanssa huoneen ovi auki, joten ollaan hyvin kartalla siitä, mitä exä lapselle puhuu. En tiedä eikö exä tajua että me kuulemme ison osan puheluista vai onko hänellä joku kieroutunut taka-ajatus että haluaa meidän kuulevan nuo puheet.
Noh, onneksi lapsi ei ole reagoinut kuten useimmissa vieraannuttamisesta kertovissa artikkeleissa sanotaan. Lapsi ei ole siis vieraantunut. Oikeastaan on käynyt päinvastoin: lapsesta on tullut erittäin takertuva.
Lapsi on todella kiinni vanhemmissaan: soittelee äidilleen jopa parin tunnin puheluita isällä ollessaan ja isältään kaipaa jatkuvasti huomiota. Lapsella on kyllä koulussa kavereita, mutta aika harvoin hän on heidän kanssaan vapaa-ajalla, soittelee joskus. Tuntuu että vanhemmat on ne lapsen parhaat kaverit. Lapsi on usein epävarma ja kaipaa kovasti rohkaisua ja kehumista. Usein tämä näkyy vähän liiallisena huomion hakuna kaikkia aikuisia kohtaan.
Lapsi puhuu usein lässyttäen ja vauvakieltä ja takertuu myös pehmoleluihin. Usein jos saa isältään jonkun uuden pehmolelun tms. lapsi on siitä jotenkin liioitellun iloinen: kantaa lelua joka paikkaan, itkee jos se unohtuu kotiin, puhuu kuinka tämä lelu on maailman tärkein ja paras. Lapsi usein hokee "isi isi isi" ja kaipaa rakkauden tunnustuksia ja esim. haleja. Saattaa vaikka koulun jälkeen juosta isän luokse ja huutaa "isi isi isi hali hali hali". Lapsi haluaa edelleen että hänelle luetaan iltasatu ja kirjat on niitä samoja päiväkoti-iässä luettuja satukirjoja.
Ja tavallaanhan se on positiivista, että lapsi rakastaa vanhempiaan ja haluaa olla heidän kanssa. En väitä että ottaisin mieluummin raivoavan esiteinin, onhan tällainen vanhempiaan rakastava herttainen lapsukainen oikein mukava. Mutta jokin vain ei tunnu olevan kohdillaan, tiedättekö, sellainen olo kun tuntuu että kaiken pitäisi olla ok, mutta jokin vaisto sanoo ettei vain ole. Tuntuu hurjalta että tällä lapsella saattaisi alkaa kohta murrosikä, kun useimmiten lapsen seurassa tuntuu kuin olisi päiväkoti-ikäisen kanssa.
Kyse ei ole fyysisestä kehityshäiriöstä tms. Jos vanhemmat ei ole paikalla, lapsi puhuu järkevästi ja on ihan normaali. Tosin joskus tuo lapsekas käytös tulee (varmaan tottumuksesta) esiin myös muiden seurassa. Mutta lapsi osaa olla ihan ikätasonsa mukainen ja esim. koulussa pärjää hyvin.
Olen hieman puhunut tästä miehelleni, mutta hän ei näe ongelmaa. Hänestä tuo on vain "lapsen tapa" ja "leikkiä". Ja lapsi on tosi helppo, kun hän on sellainen suloinen pikku lapsi. Mutta minusta jos lapsen käytös on 90% ajasta tietynlaista, se ei ole enää leikkiä, vaan pysyvä tila.
Ymmärrän toki että miehen on myös vaikea nähdä sitä, että lapsi oikeasti ei ole enää pikkuinen, ehkä kaikki vanhemmat pitää lapsiaan helposti ikuisesti pieninä. Mutta meillä se vaan korostuu aika pahasti.
Pelkään missä vaiheessa tämä alkaa vaikuttaa lapsen elämään. Esim. kaverisuhteisiin, kun kaverit alkaa yhä enemmän olemaan yhdessä ja tämä lapsi vaan haluaa olla vanhempien kanssa. Ja miten esim. tuo lapsen epävarmuus vaikuttaa tulevaisuudessa. Enkä oikeasti tiedä, miten nuo äidin puheet vaikuttavat lapseen. Lapsi ei niistä puhu. Pelkään että ne vaikuttavat enemmän mitä lapsi antaa ymmärtää.
Miehen osalta huolestuttaa lähinnä se, että lapsen takertuvaisuus toki rasittaa häntäkin ajoittain. Vaikka mieheni haluaa olla lapsensa kanssa ja onkin tosi paljon, hän kokee silti jatkuvaa syyllisyyttä ettei riitä. Lapsellehan ei mikään huomion määrä riitä, vaan hän tarvitsee sitä jatkuvasti lisää ja syyllistää myös siitä ("sä et koskaan leiki minun kanssa" yms. on vakiolauseita. Sillä ei ole mitään merkitystä, että lapsi olisi just viettänyt koko päivän yhdessä isän kanssa).
Exän kanssa ei pysty asiasta puhumaan. Jos hänelle sanoo yhtään mitään vastaan, nuo puheet pahenee. Tämä on nähty monta kertaa.
Mitä tekisitte? Pitäisikö antaa vain olla vai miten voisin jutella asiasta mieheni kanssa? Onko vinkata jotain kirjaa tai artikkelia aiheesta, mistä voisi saada lisää tietoa ja jotain vinkkejä? En oikein osaa ottaa asiaa puheeksi, koska välillä toisaalta tuntuu että itse ylireagoin ja pitäisi vaan antaa tilanteen kehittyä.
|