|
Lähettäjä: ..
Päivämäärä: 11.4.25 07:37:13
Olemme saaneet ensimmäisen lapsemme ja olemme onnellisempia kuin koskaan. Lapsi on todella toivottu ja rakastuimme pienokaisen välittömästi. Ikää minulla ja miehelläni on 34 vuotta, molemmilla yliopistotutkinto taskussa ja vakituinen työsuhde kummallakin. Parisuhteemme voi hyvin ja kaikki on ihanaa.
Päätöstäni perheen perustamisesta on valitettavasti kritisoitu. Korviini on tullut ikäviä juoruja ja ihan on jopa ääneen vähän ihmetelty. Johtunee siitä, että teininä olin vähän rasavili. Ikinä en tehnyt mitään rikollista, en sekaantunut huumeisiin, en ole tehnyt koskaan ihmisille pahaa, mutta sellaista yleistä teinin sekoilua oli. Olin teininä oikeasti hyvin lapsellinen, vietävissä ja naiivi. Alkoholia jos otin, kontrolli meni ihan täysin ja olin täysi pölvästi. Jossain vaiheessa teini-ikää iski angsti ja olin jossain niin sanotun masennuksen syövereissä, viiltelin muodin takia ja hain huomiota minkä ehdin. Koulu arvosanat pysyivät kuitenkin jatkuvasti hyvänä ja kävin koulua kuten kuuluukin. 17-vuotiaana sitten ryhdistäydyin ja lopetin sekoilun. Kirjoitin lukiosta hyvät paperit ja pääsin opiskelemaan yhden välivuoden jälkeen. Olen kuitenkin ollut aina se "angstinen sekoilija", eikä leima ole ehkä kaikkien silmissä muuttunut, vaikka nyt olen todellakin skarppi ja hyvinkin rauhallinen ja asiallinen. Sain myös yliopistoaikana ADHD-diagnoosin ja siihen minulla on lääkitys.
Nyt, melkein 20 vuotta myöhemmin, edelleen tietyt ihmiset ajattelevat, että olen täysin kykenemätön äidiksi ja voi lapsi raukkaa. Yritän olla piittaamatta, mutta ihon alle menee näissä hormonihuuruissa. On inhottavaa joskus kohdata tiettyjä vanhoja tuttuja, kun katseet ovat pitkiä ja ihmetteleviä. Samoissa kaveripiirissä on sellaisia ihmisiä, jotka ovat tuttuja yläasteelta ja lukiosta. En oikein tiedä miten saisin asian vain unohdettua ja pystyisi olemaan piittaamatta.
|