Lähettäjä: Ricea 
Päivämäärä:   3.4.25 16:30:39

Lähinnä tässä nyt vain kokoan omia ajatuksiani ja katson, helpottaako asiasta kirjoittaminen selkeyttämään asiaa itselleni. En siis tiedä, haluanko lapsia. Puolisoni haluaa niitä kovasti, ja minäkin olen aiemmin ajatellut, että ne tavallaan kuuluvat pakettiin.

Olen 34-vuotias, ollut hyvässä parisuhteessa 5 vuotta ja puitteet elämässä ovat kohdillaan. Molemmilla on hyvä taloudellinen tilanne, tosin miehen työn takia jouduttiin muuttamaan 300 km päähän molempien vanhemmista. Oma talo löytyy. Kaikki olisi siis kohdillaan.

Mutta kun en minä tiedä. Minulla ei koskaan ole ollut minkäänlaista vauvakuumetta. Jo lapsena leikin vain eläinleluilla ja autoilla, kavereiden Baby Born -nuket olivat minusta todella kuvottavia. Edelleen vauvat ja taaperot ovat minusta jotenkin puistattavia. En ole mitenkään lapsivihamielinen kuitenkaan, taaperoiän ohittaneista lapsista itse asiassa pidän. Raskaus ajatuksena inhottaa jotenkin tosi syvällä tavalla, en osaa oikein edes kuvailla sitä. Monen muun naisen olen kuullut haluavan kokea, millaista on olla raskaana. En minä vaan. Synnytys pelottaa myös. Ymmärrän, että raskaus kestää vain 9 kk ja synnytys korkeintaan muutaman päivän eli puhutaan lyhyestä hetkestä, mutta miksi ne inhottavat minua niin paljon?

Mieheni olisi varmasti aivan loistava isä. Hän myös kovasti haluaa lapsia. Luotan täysin siihen, että hän tekisi osansa tai enemmänkin.

Asuinpaikkakunta mietityttää myös. En tunne täältä muutaman vuoden asumisen jälkeen oikein ketään (työpaikkani on Helsingissä, jossa käyn kerran viikossa) eikä täällä ole minkäänlaisia tukiverkkoja, vaan ne ovat siellä 300 km päässä. Tähän liittyy myös pelko siitä, että oma elämä lakkaisi jotenkin kokonaan lapsen myötä pitkäksi aikaa, kun niitä tukiverkkoja ei täällä ole.
Aiemmin halusin työntää lastensaantia pidemmälle kun halusin vielä matkustella ja tehdä kaikenlaista, ja itse asiassa ehkä tuli matkustelua ja tehtyä tarpeeksi, sillä nyt se ei tunnu enää niin rajoittavalta tekijältä.

Pitäisikö näitä omia tuntemuksia esim. vauvoja ja raskautta kohtaan kuunnella ja olla hankkimatta lapsia? Vai onko muillakin tällaisia tunteita ja ne olivat vain tyhmiä kummallisia päähänpistoja? Omilla lapsellisilla kavereilla on ilmeisesti ollut koko aikuisiän vauvakuume, raskaus oli ihanaa ja synnytys oli ihana kokemus. Jotenkin tahtoisin ajatella, että nuo ovat liioittelua, mutta ehkä minä vain olen kummajainen? Minä en koe mitään tarvetta tai halua hankkia lapsia, ainoa ajava voima on se, että olen ajatellut, että lapset jotenkin kuuluisivat elämään ja mietityttää, kaduttaako sitten 15 vuoden kuluttua, jos lapsia ei tehnytkään.

Kovin kauaahan tässä ei enää voi asiaa miettiä, sillä oma ikä alkaa olla sellainen, että hedelmällisyys ei muuta kuin laske vauhdilla. Tämä ei myöskään ole puolisoani kohtaan enää reilua, olen koko asiasta niin ahdistunut, että välttelen aiheesta keskustelua parhaani mukaan.

Kiitos, kun sain avautua. Mielelläni kuulen, jos jollakulla on ollut samanlaisia ajatuksia ja mitä niiden kanssa päätyi tekemään.

Lähettäjä: M 
Päivämäärä:   3.4.25 16:49:59

Aika harva rakastaa toisten pikkulapsia tai tykkää olla raskaana. On toki heitäkin. Omat on eri juttu ja taysiaikainen raskaus on vain 9 kk. Tosin kaverillani oli hyperemeesi kahdesti ja se olotila ei todellakaan ollut "vain".

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   3.4.25 16:53:52

"En tunne täältä muutaman vuoden asumisen jälkeen oikein ketään (työpaikkani on Helsingissä, jossa käyn kerran viikossa) eikä täällä ole minkäänlaisia tukiverkkoja, vaan ne ovat siellä 300 km päässä. Tähän liittyy myös pelko siitä, että oma elämä lakkaisi jotenkin kokonaan lapsen myötä pitkäksi aikaa, kun niitä tukiverkkoja ei täällä ole."

Tätä miettisin ihan todella. Mitä tapahtuu sosiaalisille kontakteille kun et enää käy Helsingissä kerran viikossa? Kuinka usein nyt näet kavereitasi ja vaatiiko se aina matkustamista?

Lähettäjä: x 
Päivämäärä:   3.4.25 16:57:05

Minä olin "vela" aina 31-vuotiaaksi asti. Olin just se tyyppi, joka kertoi kaikille ettei ikinä hanki lapsi. En koskaan välittänyt mistään perheleikeistä enkä leikkinyt nukeilla ikinä. En myöskään kokenut mitään tarvetta hoivata 15 vuotta nuorempaa pikkuveljeäni ja vältin tehokkaasti kaikki lapsenvahtivuorot (valitettavasti, se toki kostautui myöhemmin sillä että olemme aika etäisiä).
Ajatus raskaudesta oli inhottava ja ihmettelin, miksi kukaan haluaisi sellaista kokea. Lähinnä ällötti että olisin raskaana ja imetys kuulosti myös kamalalta, muistelin pitkään sitä kun oma äiti imetti pikkuveljeäni ja minusta se oli lähinnä inhottavan näköistä ja se maidonhaju sai voimaan pahoin.

Olen introvertti persoona ja näin aina itseni sellaisena työkeskeisenä ihmisenä, joka haluaa opiskella pitkälle ja edetä työuralla ja tehdä siinä paljon rahaa. Ja rahalla sitten matkustella, shoppailla ja elää mukavasti. Pari useamman vuoden parisuhdetta minulla oli, mutta kummankaan kanssa en voinut kuvitellakaan hankkivani lapsia. Näin jopa painajaisia siitä, että minulla oli yhtäkkiä lapsi ja se oli ahdistavaa.

Sitten jotain muuttui. Olin 28v. kun tapasin nykyisen mieheni. Miehelläni on edellisestä suhteesta yksi lapsi. Lapsen kanssa oleminen oli aluksi tosi vaikeaa, mutta vähitellen siihen tottui. Nykyään tulemme hyvin toimeen, vaikka emme me mitenkään erityisen läheisiä ole enkä ole lapselle mikään äitihahmo, ei tosin tarvikaan kun lapsella on kaksi vanhempaa.

Muutin miehen luokse kauemmas perheestäni. Teen etätöitä, joten se onnistui hyvin. Viime vuosina kiinnostukseni uraohjuksen elämään on yhä vähentynyt ja viihdyn yhä enemmän kotona harrastellen mukavia asioita. Parisuhde on parempi kuin ikinä olisin voinut kuvitella.

Vuosi sitten, kun olin 31v. tuli vain tunne, että mitä jos sittenkin hankkisi lapsen. En minä edelleenkään kokenut mitään vauvakuumetta enkä koe mitenkään tykkääväni pikkulapsista, mutta ajatus omasta lapsesta tuntui silti kiinnostvalta. Ehkä se tuntui jotenkin luontevalta jatkumolta, kun parisuhde on niin hyvä, viihdyn kotona ja kaipaan jotain muuta sisältöä elämääni työnteon sijaan (tai siis sen sijaan että haluaisin panostaa hulluna urakehitykseen).

Päätimme yrittää ja olen nyt pitkällä raskaana ja tosi innoissani. Raskaus ei tunnu lainkaan ällöttävältä, pikemminkin on ollut tosi kiehtovaa seurata miten oma kroppa reagoi, tämä on minun kaltaiselle tieteelliselle ihmiselle jotenkin tosi kiinnostava projekti. Raskauduin nopeasti ja raskaus on ollut tosi helppo, joten sekin toki auttaa asiaa, tuntuu tosi luonnolliselta itseasiassa.

Ajatus siitä että menettäisin jotenkin oman elämäni on aika kaukainen enää. Pikemminkin olen alkanut näkemään tämän kiinnostavana elämänvaiheena. Joskus ajattelin että vanhemmat tosiaan menettävät oman elämän lapsien myötä, mutta itseasiassa jos ei lue liikaa nettikeskusteluja, suurin osa vanhemmista tykkää olla lastensa kanssa. Totta kai on rankkoja aikoja, mutta lähtökohtaisesti vanhemmat nauttivat lastensa seurasta.

Mieheni myötä olen joutunut jo tutustumaan näihin lapsiperhe-elämän kuvioihin ja käynyt esim. lasten tapahtumissa ja itseasiassa niissä on tosi hyvä meno ja ihmiset ovat yleensä tosi hyvällä tuulella ja iloisia. Nykyään tuntuu että mieluummin menen johonkin kylän järjestämään koko perheen markkinapäivään kuin lähden vaikka kavereiden kanssa viettämään iltaa keikalle tai jonnekin aikuisten tapahtumaan.

Yksi merkittävä asia päätöksessä tehdä lapsia oli vielä se, kun tutustuin vanhaan ihmiseen, jolla ei ollut lapsia. Hänen loppuelämänsä oli valitettavasti todella yksinäistä, kun ei ollut ketään tukena siinä vaiheessa, kun terveys alkoi pettää: ystävät kuolleet tai itsekin huonossa kunnossa ja sukulaisilla oli omat perheet ja omat isovanhemmat hoidettavana. Se sai ajattelemaan omia ja miehen isovanhempia, jotka saavat niin paljon rakkautta nimenomaan niiltä omilta lapsilta ja lapsenlapsilta. Ilman heitä, elämä olisi monelle tosi yksinäistä.

Kukaanhan ei voi aloittajan puolesta tätä asiaa päättää, mutta itse kehotan miettimään asioita siltä kannalta, että mitä haluaa elämässä saavuttaa. Miltä haluat että elämäsi näyttää 20 vuoden päästä?
Jos et hanki lapsia, onko elämässä jotain muuta sisältöä riittävästi?

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   3.4.25 17:00:00

"En minä edelleenkään kokenut mitään vauvakuumetta enkä koe mitenkään tykkääväni pikkulapsista, mutta ajatus omasta lapsesta tuntui silti kiinnostvalta."

Tämä on tärkeää. Jos jo harkintavaiheessa tuntuu, että oma lapsi olisi eri juttu ja siihen ajatukseen reagoi eri tavalla kuin "geneeriseen lapseen", ollaan jo positiivisen puolella.

Lähettäjä: r 
Päivämäärä:   3.4.25 17:03:47

Minulla on vastaavia ajatuksia, vaikkakin syyt toisenlaisia. Olen 30-vuotias ja ollaan miehen kanssa oltu yhdessä 8 vuotta ja parisuhde hyvä ja vakaa. Tuntuu, että kaikki ystävät saavat lapsia ja pitäisihän se varmaan itsekin jo pian päättää. Mieheni ehkä haluaisi lapsia, mutta ei mitenkään tulenpalavasti, pärjää hyvin myös ilman.

Suurimpana esteene minulla ehkä oma työ/taloustilanne, sillä minulla on tällä hetkellä määräaikainen työsopimus kolmeksi vuodeksi ja sen jälkeen ei mitään tietoa tulevasta, eikä palkka tässäkään työssä ole hyvä, mutta ihan hyvin toimeen tulen näin lapsettomana. Miehellä parempi tilanne töiden suhteen, mutta meillä ei siis omistusasuntoa eikä juuri muutakaan omaisuutta ole. Tämän takia tuntuu, että talous menisi todella tiukalle lapsesta ja saisi koko ajan ahdistua kasvavista menoista.

Raskaus ja synnytys eivät tunnu mitenkään kamalilta ajatuksilta ja läheisten ystävieni vauvoista ja taaperoistakin sinänsä pidän, mutta jotenkin silti myös hieman ahdistaa ajatus, että lapsi olisi sitten minun ja tietenkin toki myös miehen vastuulla ja rajoittaisi elämää paljon etenkin siinä vauvavaiheessa. Se ja huoli taloudesta tuntuvat jotenkin ylitsepääsemättömän ahdistavilta, vaikka samalla myös mietin, että mitä jos myöhemmin lapsettomuus kaduttaakin.

Lähettäjä: Juu 
Päivämäärä:   3.4.25 17:09:10

Et tiedä haluatko lapsia, mutta eihän kukaan muu voi yhtään sen paremmin tietää, haluatko sinä lapsia. Sä olet osannut tehdä monta muuta päätöstä itse (kumppani, opiskelu, työ, harrastukset, ystävät...). Ei tämä sen kummempi ole. Jos asioita haluaa johonkin perspektiiviin niin juttele ihmisten kanssa joilla on jo aikuisia tai isoja lapsia. Esimerkiksi sun omille vanhemmille sä olet varmaan ollut yksi elämän hienoimpia asioita.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   3.4.25 17:15:07

Itse tykkään kyllä lapsista ja tulen niiden kanssa hyvin toimeen mutta en halua omia lapsia. En ole koskaan halunnut.

Ajatus voi tietysti muuttua jos elämään sattuu sellainen sopiva mies.

Lähettäjä: Ricea 
Päivämäärä:   3.4.25 17:33:30

Hei kiitos aivan valtavasti, aivan ihania viestejä!

Minä en muuten jotenkin osaa sanoa, että olisiko oma lapsi eri kuin muiden. Tai siis, kai se nyt olisi? Se ei vain ole mitenkään selkeänä mielessäni. Tämä on ehkä yksi asia mitä itse asiassa pelkään, että en sitten loisikaan lapseen mitään kunnollista tunnesidettä, ja että minun olisi pitänyt tietää asia etukäteen ja on aivan oma vikani, kun en kuunnellut näitä varoitusmerkkejä.

--

"Tätä miettisin ihan todella. Mitä tapahtuu sosiaalisille kontakteille kun et enää käy Helsingissä kerran viikossa? Kuinka usein nyt näet kavereitasi ja vaatiiko se aina matkustamista?"

Olen aika introvertti ja melkoinen kotihiiri, joten en ole nytkään kokenut oloani mitenkään yksinäiseksi. Ystävien ja perheen näkeminen tosiaan vaatii matkustamista ja suunnittelua, mutta en sitten tiedä, muuttaako yksi lapsi (useampaa en ehkä halua) tilannetta sitten kuitenkaan kauhean radikaalisti. Mutta tämä mietityttää kyllä minua paljon. Vähän myös harmittaa, että meillä olisi molemmilla vanhemmat tukena siellä reilun 300 km päässä eli tavallaan meillä olisi erinomaiset tukiverkot, joita kaikilla ei ole, mutta sitten omista päätöksistämme johtuen meillä ei käytännössä niitä olekaan.

r, ymmärrän tilannettasi oikein hyvin, ja tuossa tilanteessahan on varmaan suurin osa nuorista naisista. Omakaan alani ei ole immuuni yt-neuvotteluille ja kyllä se tässä vähän mietityttää, että millaisia kaikkia worst case scenarioita on. Vähän se tuntuu jopa hölmöltä, kun itsellä tässä olisi aivan todella hyvät lähtökohdat ja silti kauhea epävarmuus painaa.

Lähettäjä: Juu 
Päivämäärä:   3.4.25 17:55:42

Meillä oli tukiverkot esikoisen syntyessä 50 km päässä, mutta sitten jouduttiin muuttamaan työn perässä ja nyt lähimmät isovanhemmat on 450 km päässä. Jaksettiin toinenkin lapsi hankkia, mutta ei kolmatta vaikka sekin oli harkinnassa.

Lapset on toisaalta aika geneerisiä olioita mutta toisaalta ei. Kaikki lapset jossain määrin metelöi, sotkee, iloitsee tietyistä asioista jne. mutta kukaan ei ole tasan samanlainen kuin toinen. Tietenkään. On mielenkiintoisia tutustua erilaisiin aikuisiin ihmisiin, mutta vielä mielenkiintoisempaa seurata, millaiseksi se oma lapsi kasvaa. Mä en etukäteen olisi voinut aavistaa, että yksi mun elämän tärkeimmistä ihmisistä esimerkiksi tykkää niistä asioista mistä tykkää. Ratsastaja-äidin lapsesta saattaakin tulla vaikka viulisti ja silloin introverton lapsesta ekstrovertti. Harvoin tulee myöskään hakeuduttua varta vasten 0, 1, 2 tai vaikka 11-vuotiaan seuraan, mutta vanhempana saa seurata monen ikäisen ihmisen ajatuksenjuoksua.

Tsemppiä pohdintoihin, kyllähän se asia varmasti mieltä vaivaa niin kauan kunnes ratkeaa johonkin suuntaan.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   3.4.25 18:08:49

Samoja ajatuksia täällä. Jätettiin ehkäisy pois tavallaan hetken mielijohteesta ja ekasta kierrosta olen nyt sitten kai raskaana... Tein eilen positiivisen raskaustestin enkä oikein tiedä mitä ajatella... En ole kertonut vielä miehelle kun pitää varmaan tehdä ensin muutama raskaustesti lisää, että uskoo. Vähän ahdistaa vaan...

Lähettäjä: Ricea 
Päivämäärä:   3.4.25 18:26:06

"Kiva" kuulla, että muillakin on jokseenkin samanlaisia ajatuksia. Jotenkin omilla kavereilla ei oikein kellään ole ollut, on ollut muutama tällainen vauvakuumeilija joille äitiys ja kaikki siihen liittyvä tuntuu kovin luonnolliselta, ja sitten taas lähes vakaumuksellisesti lapsettomia.

Etenkin tosi kiva kuulla teiltä, jotka olette nyt raskaana. Jos itse joskus tulen raskaaksi (eihän se mikään varma juttu ole, etenkään, kun mullakin ikää alkaa olla), niin ehkä just se alkuraskaus jännittää ajatuksena eniten, koska sitten se päätös on vähän niin kuin lukittu ja sen kanssa pitää elää, ja tuo on ensimmäinen askel siinä. Mutta kai tässä just niin täytyy toimia, ei tätä nyt loputtomasti voi jahkailla. Olette olleet rohkeita, ehkä mäkin tässä vielä joku päivä... :)

Lähettäjä: *** 
Päivämäärä:   3.4.25 19:42:11

Luonto on hoitanut asian niin, että äiti kyllä kiintyy lähes aina omaan lapseensa raskauden aikana tai viimeistään pian synnytyksen jälkeen. Siitä en olisi huolissaan :) en ole koskaan tykännyt muiden ihmisten lapsista ja mietin 30-vuotiaaksi asti, että haluanko omia lapsia vai en. Nyt noita on kolme kappaletta ja toki elämä on erilaista kuin ennen lapsia, mutta olisi se varmasti jollain tavalla erilaista muutenkin kuin nuorempana. Meillä lapset ovat nyt pieniä ja arki sen mukaista, mutta tämäkään vaihe ei kestä ikuisesti ja suurimman osan loppuelämästäni tulen olemaan aikuisten lasten vanhempi. On mahtavaa päästä seuraamaan, miten nuo pienet ihmiset kasvavat ja mielenkiinnolla odotan, että minkälaisia tyyppejä heistä tulee.

Lähettäjä: Minä Vaan 
Päivämäärä:   3.4.25 19:48:03

En itsekään ole leikkinyt nukeilla pienenä ja toisten lapsista en ole niinkään välittänyt. Omia toivoin ja sainkin. Omat lapset niin eri asia. Tietty kaikkea uutta jännittää mutta lapset toivat elämään paljon uusia ulottuvuuksia. Nyt ovat jo täysi-ikäisiä.

Lähettäjä: Viiva 
Päivämäärä:   3.4.25 20:37:52

Minä en koskaan halunnut lapsia. Tai en oikein tiedä haluanko vieläkään (30v), mutta ajatus ei tunnu niin pahalta :D mies haluaa lapsen/lapsia todella paljon, joten päädyttiin jättämään ehkäisy syksyllä pois. Minusta tulisi kuitenkin hyvä äiti ja lapsi tulisi olemaan rakastettu. Vielä ei ole tärpännyt ja rehellisesti sanoen en tiedä kumpaa toivoisin. Onnellinen ajattelin olla joka tapauksessa.

Lähettäjä: Ricea 
Päivämäärä:   3.4.25 21:08:45

Viiva, tuohon mäkin yritän ajatteluani muuttaa, ja koko ajan olen siihen suuntaan enemmän mennyt. Olen huomannut itsessäni jo sitä muutosta, että ehkä ainakaan yksi lapsi ei pilaisikaan ihan koko elämää (tällainen perus milleniaalin itsekeskeinen näkemys elämästä), vaan voisi olla sellainen luonnollinen seuraava juttu. Lapsen myötä sitä varmaan kasvaisi itsekin tosi paljon ihmisenä (psyykkisesti, varmaan kyllä fyysisestikin), että ehkä sen kokematta jääminen olisi hankala korvata muulla.

Tavallaan tämä oma suhtautumiseni tuntuu olevan vähän enemmän sukua ehkä sille, miten jotkut miehet lastenhankinnan kokevat, "ihan sama". :D Mutta neuroottisena ja analyyttisena ihmisenä sitä on vähän hankala käsitellä sitten kuitenkaan niin. Tai toisaalta miksei, noilla miehilläkin on puolisot, jotka kovasti lasta haluavat, niin minullakin on.

Ehkä tässä on hyvätkin puolensa, en ehkä esimerkiksi kokisi sitä niin raskaasti, jos raskaaksi tuleminen kestää tai jos sitä ei koskaan tapahdukaan. Hopeareunus ehkä koko juupas-eipäis-ehkäsittenkin-apua-mietinnöissä...

Lähettäjä: jep 
Päivämäärä:   3.4.25 21:13:21

Turha miettiä rakastatko lastasi vai et - kyllä luonto eli hormonit hoitaa 99 % tapauksissa äidin hoivavietin ja rakkauden omaan jälkeläiseen. Kokemusta on!

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   3.4.25 21:15:03

Minusta muiden vauvat ovat kaikki saman näköisiä, mutta oma on kaunis uniikki itsensä. On ihan tyypillistä että muiden lapset eivät säväytä.

Lähettäjä: Mimmu 
Päivämäärä:   3.4.25 21:15:37

Itse mietin 35 vuotiaaksi asti teenkö lapsia, tein, ei olisi pitänyt.
Toki meidän lapset on jokseenkin haastavia, mutta eniten harmittaa kun kaikki oma piti jättää. Ja onhan tämä raskastakin.
Tämä yhdistettynä siihen, että en ehkä kuitenkaan olisi halunnut lapsia, niin ei tämä kivaa ole.

Lähettäjä: Juu 
Päivämäärä:   3.4.25 21:17:34

Mieti sun lähipiirissä olevia äitejä. Työkavereita, omaa äitiä... Onko heidän elämä sinusta ns. pilalla?

Muutama vuosi pienen lapsen kanssa on erilaista kuin muu siihen asti eletty elämä, ne vuodet ovat toki "pilalla" jos kokee että siihen saakka vietetty elämä on ainoaa oikeanlaista elämää. Sitten kun lapsi kasvaa niin elämään palautuu hyvin paljon niitä aikaisemman elämän elementtejä. Hetken päästä sulla on se sama elämä kuin aiemmin mutta lisäksi sulla on (aikuinen) lapsi.

Lähettäjä: heh 
Päivämäärä:   3.4.25 21:44:37

Sitten kun lapsi kasvaa niin elämään palautuu hyvin paljon niitä aikaisemman elämän elementtejä. Hetken päästä sulla on se sama elämä kuin aiemmin mutta lisäksi sulla on (aikuinen) lapsi.

No ei nyt sentään hetken päästä :DD

Lähettäjä: Ricea 
Päivämäärä:   3.4.25 22:01:18

"Mieti sun lähipiirissä olevia äitejä. Työkavereita, omaa äitiä... Onko heidän elämä sinusta ns. pilalla?"

Osa tästä on minulta vitsailua ja kärjistystä, kun sanon, että elämä olisi pilalla. Tai onhan se vanha elämä tavallaan ohi siinä kohtaa, kun lapsi tulee. Jotain muuta tulee tilalle, ja onhan elämässä jo muutaman kerran käynyt joitain isoja muutoksia, esim. kohtalaisen villin ja vapaan opiskeluelämän vaihto työelämään.

Osa tutuista lapsiperheistä on itse asiassa lisännyt epävarmuuttani. Esimerkiksi työkaverillani on neljä alle kouluikäistä lasta (kahdet kaksoset) enkä ole koskaan nähnyt väsyneempää ja surkeammin voivaa ihmistä. Neljä päiväkoti-ikäistä nyt on jo aika erikoinen tilanne, mutta silti. Naapurissa on myös kaksi päiväkoti-ikäistä lasta, ja vaikka lapset ovat ihan kivoja ja fiksuja lapsia, niin oi saakeli sitä huutoa ja itkua, mikä sieltä kaikuu päivittäin.

Itse tosin olenkin miettinyt, että eräänlainen kompromissi olisi se, että hankkii vain yhden lapsen. Siis kompromissi siihen, että ei hanki niitä ollenkaan. Yhden lapsen kanssa se potentiaalisesti aivan kamala pikkulapsiarki on ohi nopeasti. Sitä pikkulapsiaikaa minä nimittäin kammoan eniten etukäteen, ja osittain juuri sen takia, mitä olen tutuilla nähnyt sen olevan.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   3.4.25 23:42:41

Joskus ihminen vain tietää, ettei ne lapsihommelit ole oma juttu. Ympäristö sitten vaan on sellainen, että ihminen alkaa kyseenalaistamaan omia tuntemuksia jne.
Ei ne lapset ole valvollisuus, eikä niitä ole pakko hankkia. Elämä on ihan hyvää ja arvokasta, vaikka ei tee lapsia.

Lähettäjä: Kah 
Päivämäärä:   4.4.25 00:04:50

Olen miettinyt samoja juttuja ja olen nyt 40v. Ilmeisesti mietin hautaan asti :D Hetken olin ilman ehkäisyä ja ajattelin jättää kohtalon arvaksi, mutta sitten tuli unelmieni työtarjous ja otin sen. En koe voivani raskautua tai muutoin menee määräaikainen työ sivu suun ja jatko on epätodennäköistä. Jos olisin jättänyt työn ja yrittänyt raskautta, olisin vain katkeroitunut. Niinpä lapsiasia siirtyi mappiööhön ja näillä vuosilla sen kaivaminen myöhemmin esiin on todennäköisesti turhaa.

Ikinä ei ole hyvää hetkeä tulla raskaaksi. Jälkikäteen ajateltuna olisi vain kannattanut yrittää nuorempana, sillä sitä hyvää hetkeä ei oikeasti ikinä tule. Oma elämäni meni nyt näin. Eikä siinä, rakastan elämääni ja kaikki on mallillaan ja siinä myös yksi syy miksi niitä lapsia ei ole. Elämäni on niin ihanaa ilmankin, ei ole mitään "puuttuvaa palasta" ja kaipuuta toisenlaiseen elämään.

Lähettäjä: Vanhan lapsi 
Päivämäärä:   4.4.25 00:59:18

Koskee toki nuoriakin äitejä: oletko varmasti harkinnut myös sitä, että nykyinen parisuhde ei kestä lasta ja jäät huoltamaan sitä yksin..? Jaksaminen, talous, tukiverkko ja tulevaisuus?

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   4.4.25 01:58:03

Vanhana hankittu lapsi kärsii myös siitä, ettei vanhemmat ole tajunnut sitä, että se "tukiverkko" eli muut lapselliset on jo käynyt ne vauava/taapero ajat läpi, eikä välttis jaksa kiinnostua kypsien synnyttelijöiden jutuista niin hirveästi. Ja todellakin pitää ottaa huomioon pärjäätkö yksin taloudellisesti koko lopun elämäsi/lapsen elämän ja miten selität lapselle, jos oletkin yhtäkkiä väsynyt yh?

Lähettäjä: Aaa 
Päivämäärä:   4.4.25 05:20:23

Aina kun töissä kuuntelen äitien puhumista omista lapsistaan, niin _joka kerta_ totean hiljaa mielessäni että thank God, mulla ei ole noita(kaan) ongelmia!!!! Tulee niin valtava helpotuksen tunne.

Olen ollut aiemmin osana uusperhettä, lapsettomana osapuolena. Oli ihan hiton raskasta vaikka lapset olikin ihan ok. Toistan: ihan hiton raskasta ja muistan silloin ajatelleeni, etten yhtään ihmettele miksi pienten lasten vanhemmat eroaa. :D

Siinä näki erittäin läheltä mitä vanhemmuus on, enkä voi suositella sitä kenellekään. Joku nyt sanoo, että blaablaa miksi vela tulee tänne kertomaan, no hitto miks ei?? Tämä toinenkin näkökulma on syytä ottaa huomioon.

Ne lapset vaatii niin hemmetin paljon huomiota, opastusta, kasvatusta, ne ei todellakaan tule ''siinä sivussa'' jos niistä haluaa kunnon ajattelevia ihmisiä. Ottaen huomioon aloittajan tukiverkkojen puutteen, _en todellakaan_ tekisi lapsia tuossa tilanteessa. Niitä ei myöskään tehdä yhteiskunnan takia, eikä yleisen painostavan ilmapiirin takia.

Suoraan sanottuna en oikeasti käsitä mikä saa ihmisen hankkimaan lapsia, ja hankaloittamaan elämäänsä niin paljon tieten tahtoen? No hormonit tietysti, joo.

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   4.4.25 09:18:52

Mulla oli samantyypinen tsäänssi sinun ikäisenä. Lykkäsin päätöstä ja nyt nelikymppisenä olen onnellinen etten tehnyt lapsia. Haluan käyttää elämäni omaan elämiseeni, en jostain muusta huolehtimiseen. Ihanaa kun ei tarvi tuhlata elämäää ruuhkavuosiin ja sen jälkeen todeta että nyt olis aikaa mut ikääkin alkaa olla. Kohta pukkaa omien vanhempien hoitaminen yms. Niin sekin paljon helpompaa kun ei ole lapsia. Töiden jälkeen on kiva ajatella että voi tehdä mitä haluaa, ei velvollisuuksia.

Lähettäjä: No 
Päivämäärä:   4.4.25 09:20:56

Täällä myös yksi, jota ällötti vauvanuket enkä isommilla nukeillakaan leikkinyt. En nuorempana tykännyt lapsista/vauvoista yhtään eikä mulla ollut mitään kokemusta lapsista ennen kuin omia hankin. Omat vanhemmatkin olivat aina ajatelleet, että en hanki lapsia, koska mulle hevoset ja koirat on olleet aina niin tärkeitä.

Mulla tuli kolmekymppisenä vauvakuume ja sen seurauksena raskauduin ja myöhemmin tuli toinenkin lapsi. Yhtään en kadu lasten hankkimista! Lapset ovat valtavan rakkaita ja joka päivä heidän kanssaan on hauskaa. Kiva seurata pikkutyyppien kehittymistä ja oivalluksia. Muiden lapsista en edelleenkään pidä, mutta olen jo vähän tottunut olemaan muidenkin kuin omien lasteni kanssa. :)

Uskoisin että aloittaja olisi oikein hyvä äiti. Anna mennä vaan. :)

Lähettäjä: Ricea 
Päivämäärä:   4.4.25 11:10:44

"Elämäni on niin ihanaa ilmankin, ei ole mitään "puuttuvaa palasta" ja kaipuuta toisenlaiseen elämään."

Tätä olen miettinyt paljon, ja mulla ehkä on tunne siitä, että mulla on jokin puuttuva palanen, tai ennemmin niin, että tulee olemaan 10 vuoden kuluttua. Olen 34, minulla on hieno mies, ihana koti, unelmien työpaikka, olen matkustellut etenkin koronan jälkeen paljon, kivat harrastukset... Tässäkö tämä nyt oli? Tätä samaa nyt sitten loppuikä? Ainoa mikä tässä mietityttää on se, että riittäisikö mulle esimerkiksi koira tai poni tuomaan lisää merkitystä ja muutosta, että onko lapsi vähän overkill. :D

Ja ehkä ne suurimmat pelot liittyvät siihen, että jos siihen lapseen ei muodostukaan kunnollista tunnesidettä (kyllä tällaisia äitejä vaan taitaa olla), tai jos etenkin vaikka lapsen 7 ensimmäistä vuotta on niin kamalaa aikaa, että katkeroidun ja vihaan kaikkea? Ehkä siis pyörittelen enemmän sitä, että millä todennäköisyydellä katuisin lapsen hankkimista ja millä taas sitä, että en edes kokeillut, ja kumpi on sitten pahempi asia katua.

Toisaalta painaa tässä sekin, että jos päädyn siihen, etten lapsia halua, niin en voi pakottaa miestäni siihen. Hän haluaa niin kovasti lapsia ja olisi varmasti täydellinen isä, joten kyllä tässä sitten ero olisi edessä. Ei mies sillä uhkaile ja ehkä hän vain alistuisi kohtaloonsa ja olisi minun kanssani, mutta eihän se nyt ole reilua.

"Koskee toki nuoriakin äitejä: oletko varmasti harkinnut myös sitä, että nykyinen parisuhde ei kestä lasta ja jäät huoltamaan sitä yksin..? Jaksaminen, talous, tukiverkko ja tulevaisuus?"

Tästä olen itse jutellut miehen kanssa, ja meistä molemmat ovat sitä mieltä, että mies ehkä eron kohdalla haluaisi päävastuun lapsesta. Voisi olla, että konkreettinen lapsi muuttaa minunkin näkemystäni aiheesta ja sitten ollaankin oikeudessa pian tappelemassa asiasta.
Ollaan myös puhuttu jo vanhempainvapaan jakamisesta, ja mies toivoisi, että pidettäisiin ne tasan puoliksi. Hän on tästä lapsiasiasta huomattavasti enemmän innoissaan kuin minä, kai miehilläkin sitten on vauvakuumetta? Tuntuu vain siltä, että ne vauvakuumeiset miehet ajautuvat yhteen minunlaisten naisten kanssa, ja vauvakuumeilevat naiset taas pariutuvat "ehkä 5 vuoden kuluttua" -miesten kanssa...

Olemme myös jutelleet siitä, että jos lapsiarki olisi liian raskasta tai jos minä vain ehdottomasti niin haluan, niin sitten muutamme takaisin kotikaupunkiin, jossa siis meidän molempien vanhemmat ja myös miehen sisarukset elävät. Miehellä on virka ja todella hyvä palkka täällä nykyisessä kaupungissa ja sellaista ei kotikaupungista olisi tarjolla, mutta kyllä sieltä oman alan töitä kuitenkin löytyisi. Alan minäkin vain kiintyä tähän nykyiseen kaupunkiin, meillä on ihan älyttömän kiva koti täällä ja tämä on kiva kaupunki.

En siis missään nimessä ole tässä mitkään vaaleanpunaiset lasit silmillä, ja olen monia näitä maalailemiani uhkakuvia keskustellut miehen kanssa läpi. Ja niitä uhkakuvia on paljon! Paljolti sen vuoksi, että olen melko pessimistinen ja hyvin tarkkaan mietin erilaiset negatiiviset mahdollisuudet läpi. Sitten kun vielä ymmärtäisi, että onko tämä just se ongelma ja pitäisi antaa mennä vaan...

Lähettäjä: F 
Päivämäärä:   4.4.25 11:19:57

"Tässäkö tämä nyt oli? Tätä samaa nyt sitten loppuikä?"

Hmmm... luuletko, että sen lapsen kanssa olisi enemmän erilaista tekemistä? Se lapsiarki vasta tylsää ja saman toistoa onkin onkin. :D Monet tajuaa lapsettomuuden vapauden vasta sitten kun menettävät sen perhe-elämälle.

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   4.4.25 11:23:36

"jos siihen lapseen ei muodostukaan kunnollista tunnesidettä"

Osaatko sanoa miksi pelkäät juuri tätä?

Lähettäjä: x 
Päivämäärä:   4.4.25 11:27:11

"Hmmm... luuletko, että sen lapsen kanssa olisi enemmän erilaista tekemistä? Se lapsiarki vasta tylsää ja saman toistoa onkin onkin. :D Monet tajuaa lapsettomuuden vapauden vasta sitten kun menettävät sen perhe-elämälle."

Onhan siinä lapsen kanssa aika iso ero ja muutosta tapahtuu jatkuvasti. Lapsi on aivan erilainen vauvana, taaperona, pikkukoululaisena ja teininä. Koko 18 vuoden ajan lapsi kehittyy ja muuttuu ja sen myötä myös tekeminen muuttuu. Ei tietysti niin, että joka kuukausi olisi jotain uutta, mutta aika paljon se tekeminen muuttuu 18 vuoden aikana.

Kun taas jos esim. harrastaa ja käy töissä, se vaatii itseltä paljon, jos haluaa muutoksia. Esim. pitää kehittyä ja opiskella lisää tms. ja sitä kautta hakea sitä muutosta. Monelle voi myös tulla se stoppi vastaan, että esim. ei vain omat ominaisuudet (sosiaalisuus, älykkyys, rohkeus tms.) riitä kehittymään pidemmälle vaikka työelämässä tai harrastuksessa.

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   4.4.25 11:30:20

Niin on siinä muutosta, mutta ei nyt joka vuosi. Ja ei se lapsen elämä ole sinun elämä, jossain vaiheessa ne on niitä lapsen muutoksia, ei sinun. Lapsen kanssa yksi päivä tuntuu piiiiitkältä ajalta.

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   4.4.25 11:32:23

Paras olis jos saisit kokemuksen mitä on olla lasten kanssa vaikka viikko. Se on tosi tylsää ja raskasta. Odotat että ne menee nukkumaan, että voi hengähtää

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   4.4.25 11:33:08

En tiedä yhtäkään vanhempaa joka toivoisi lapsen heräävän viikonloppuna aikaisin että voisi viettää hänen kanssaan aikaa

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   4.4.25 11:45:52

..: mutta saavat toki herätä, jos haluavat tulla mukaan aamutalliin. Itse herään yleensä ennen viittä.

Minä olen huomannut, että katkeria ja elämäänsä tyytymättömiä on jokaisessa ihmisryhmässä. On viiden lapsen äiti, joka katkeroituu enemmän ja enemmän jokaisen lapsen myötä, vaikka itse haluaa niitä lapsia. Hänen ystävällään on kaksi lasta, ja kuulemma jaksavat kerta toisensa jälkeen ulkona ja haukkua minua, joka ei suostu perinteiseen äidin rooliin. Välillä tuo kahden lapsen äiti kokee elämänsä niin raskaaksi, että on osastohoidossa.

Sitten taas tuo naapuri tuossa, odottaa nyt kuudetta ja viimeistä lastaan, on oikea päivänsäde. Lapset kulkevat hieman ikäryhmittäin porukassa puolin ja toisin. Isompia viedään vuorotellen laskettelemaan ja jopa lomille, pienempiä kaitsetaan että toinen pääsee Välillä vaikka kauppaan yksin. Päälle juodaan kahvit ja nauretaan tai kuunnellaan, jos toisella on jokin huoli.

Jos töissä joku sanoo, että hänellä on ollut rankkaa kun lapsi on korvatulehduskierteessä, niin en todellakaan ala hehkuttamaan miten olen aina saanut nukkua yöni hyvin. Jos velalta kuolee kissa, niin koskaan naura räkäisesti ja sano, että mulla on terveitä eläimiä. Olen jäänyt ylitöihinkin että kys. vela pääsee eläinlääkäriin (silloin kun kissa ei vielä ollut kuollut).

Lähettäjä: .o. 
Päivämäärä:   4.4.25 11:56:05

"Minä en koe mitään tarvetta tai halua hankkia lapsia, ainoa ajava voima on se, että olen ajatellut, että lapset jotenkin kuuluisivat elämään"

Tämän perusteella sanoisin että jätä tekemättä.

Lähettäjä: FD 
Päivämäärä:   4.4.25 12:06:09

"En tiedä yhtäkään vanhempaa joka toivoisi lapsen heräävän viikonloppuna aikaisin että voisi viettää hänen kanssaan aikaa"

Tai että "saataispa valvoa lasten kanssa vielä pari tuntia kauemmin", ei, päinvastoin, menispä ne jo nukkumaan.

En siis ole äiti!!

Lähettäjä: Heh 
Päivämäärä:   4.4.25 12:14:44

Minulla on vain yksi lapsi, ja vauva-aikana aina odotin, että se heräisi kun oli tylsää. Nykyään lapsi on 12-vuotias ja herää usein noin puolta tuntia ennen minua.

Lähettäjä: Ajatuskatko 
Päivämäärä:   4.4.25 12:34:49

"Omilla lapsellisilla kavereilla on ilmeisesti ollut koko aikuisiän vauvakuume, raskaus oli ihanaa ja synnytys oli ihana kokemus."

Mun ystävillä se raskausaika oli tosi ikävä, synnytys noh... kokemus, josta toipuminen vei monta kuukautta jos toipuivat ollenkaan, ja arki näyttää aivan helvetiltä. Sanovat kovasti olevansa onnellisia, ja minä esitän uskovani vaikka näen että kaikki ei ole hyvin. Isät näyttävät voivan paremmin, koska he eivät valvo öisin ja saavat pitää omat menonsa ja sosiaaliset suhteensa (vaikka etukäteen oli sovittu ihan muuta).

Itselläni on aika samoja pohdintoja kuin aloittajalla. Voisin olla isä, mutta äitiys näyttää kammottavalta jo ihan tavallisten lasten kanssa, ihan ok parisuhteissa. Mitens sitten jos olet yh ja/tai lapsella on jokin vamma tai muuten isoja vaikeuksia?

Lähettäjä: x 
Päivämäärä:   4.4.25 12:56:08

"Paras olis jos saisit kokemuksen mitä on olla lasten kanssa vaikka viikko. Se on tosi tylsää ja raskasta. Odotat että ne menee nukkumaan, että voi hengähtää"

Tämä on vähän vaikea toteuttaa, koska on aivan eri asia olla oman lapsen kanssa kuin "lainatun" lapsen. Kun kyse on omasta lapsesta, jo biologia ohjaa kiintymään lapseen ja lapsi on kasvatettu omien tapojen mukaan (oli se sitten hyvin tai huonosti). Toisen lapsi on aina toisen.

Ihan sama kuin se, että hoitaisit viikon ajan toisen hevosta. Eipä siinä saa minkäänlaista käsitystä hevosen omistamisesta.

--
"En tiedä yhtäkään vanhempaa joka toivoisi lapsen heräävän viikonloppuna aikaisin että voisi viettää hänen kanssaan aikaa"

Niin no, kyllähän se on raskasta olla kiinni lapsessa aivan koko ajan. Ja jos lapsen unirytmi ei mene yksiin oman kanssa, se tietenkin rasittaa myös. Mutta ei se silti tarkoita, että lapsen kanssa suurin osa ajasta olisi kurjaa.

Minusta on oikeastaan aika hassua, että hevosihmiset eivät näe sitä, että jokin asia voi olla ihanaa ja rankkaa samalla kertaa.

En ole vielä tavannut yhtäkään tallinpitäjää, joka olisi tehnyt hommaa esim. 10 vuotta eikä koskaan kokisi tallin pitoa raskaana. Edes ne, joilla hevonen on täysihoitotallilla, harvoin ovat joka ikinen hetki innoissaan siitä. Yleensä jokaisella tulee niitä päiviä, kun miettii että voispa vaan jäädä kotiin sohvalle, onko pakko lähteä pimeään loskasäähän flunssaisena hoitamaan hevosia. Mutta silti vaikka homma on raskasta, se kuitenkin antaa enemmän kuin ottaa, joten siksi sitä jaksetaan jatkaa.

Vähän sama se on lasten kanssa.

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   4.4.25 14:04:11

Hevosen pito on "rankkaa". Siitä pääsee eroon heti kun haluaa, se ei roiku sun elämässä 24/7 vaan voit maata vaikka viikon sohvalla näkemättä sitä. Siis harrastaminen. Harvasta on tallinpitoonkaan ja moni lopettaa hetken kokeiltuaan.

Lähettäjä: x 
Päivämäärä:   4.4.25 14:30:48

Totta, hevosesta pääsee eroon. Mutta pointti olikin siinä, että moni sellainen asia, joka on tosi mukavaa ja tärkeää itselle, voi silti olla tosi rankkaa.

Oikeastaan pikemminkin aika harvassa on ne asiat, jotka oikeasti antaa suurta merkitystä elämälle, mutta jotka eivät ikinä koskaan tuntuisi raskailta. Oli sitten kyse työstä ja siinä kehittymisestä, hevosista, koirista, kilpaurheilusta tai muusta harrastuksesta johon panostaa täysillä, parisuhteesta tai muista ihmissuhteista...

Yleensä se merkitys tulee nimenomaan siitä, että tekee työtä jonkun asian eteen.

Samoin elämässä joutuu ottamaan riskejä, jos haluaa jotain saavuttaa. Monia asioita ei voi oikeasti tietää etukäteen, vaan on vain otettava riski. Lapset toki on siinä mielessä iso riski, että niistä ei eroon pääse, mutta toisaalta, biologia taas ohjaa siinä niin vahvasti että aika harvassa ovat ne ihmiset, jotka kunnolla katuvat lapsiaan.

Tietenkään lapsia ei kannata hankkia, jos tuntuu ettei niitä missään nimessä halua. Ihan kuten ei kannata ostaa hevosta tai muuttaa toiselle puolelle maailmaakaan.

Mutta jos tuntuu, että sellainen voisi kiinnostaa, niin silloin on mietittävä että pitäisikö ottaa se riski. Joskus elämässä pitää vaan ottaa se hyppy tuntemattomaan, jos aikoo yhtään mitään saada.
Vaikka jotkut väittävät että vanhemmuus vaikuttaa kamalalta, niin itse ainakin olen todennut että kamalinta on se, ettei uskalla koskaan ottaa riskejä. Eniten valitusta kuuluu niiltä ihmisiltä, jotka elävät aina sillä omalla turvallisella mukavuusalueellaan: he ovat niitä, jotka kyllästyvät elämäänsä eivätkä löydä sille mitään merkitystä ja sitten ovat katkeria ja valittavat.

Lähettäjä: -- 
Päivämäärä:   4.4.25 14:43:45

"Voisin olla isä, mutta äitiys näyttää kammottavalta"

Sitä minäkin mietin! Ei tarvitse olla raskaana eikä synnyttää, lapsen hoitovastuu on yhteiskunnan oletuksen mukaan äidillä, olet vuoden isä jos viet lapsen/-t vaikka pulkkailemaan tai jätskille kerran viikossa, että äiti ehtii siivota kotona.

Lähettäjä: Ricea 
Päivämäärä:   4.4.25 15:27:17

"Itselläni on aika samoja pohdintoja kuin aloittajalla. Voisin olla isä, mutta äitiys näyttää kammottavalta jo ihan tavallisten lasten kanssa, ihan ok parisuhteissa. Mitens sitten jos olet yh ja/tai lapsella on jokin vamma tai muuten isoja vaikeuksia?"

Tämä on itse asiassa aika lähellä omaakin ajattelua. Osa tästä liittyy siihen, etten missään nimessä haluaisi olla raskaana tai synnyttää ja ottaa riskiä kaikista niistä ongelmista, mitä näihin liittyy. Olisinpa mies, ja voisin saada lapsen ilman näitä...

Ja sitten toisaalta tuo, että isiltä vaaditaan paljon vähemmän edelleen nykyään. Mä kyllä tahtoisin uskoa, että oma mies on erilainen, ja ehkä myös enemmän niin, että minäkin olen erilainen. Mun on vaikea nähdä, että esimerkiksi lastenhoito tai lisääntyvä kodinhoidon tarve kaatuisi enimmäkseen mun niskaan, miten se voisi? Olen itsepäinen ja minulla on temperamenttia, ei kai edes lapsensaanti voisi pehmentää päätäni niin paljon, että puoliso edes halutessaan voisi vain kävellä ylitseni. Ei se nytkään voi, eikä edes yritä. Meillä mies on jo nyt enemmän se kodinhenki, enimmäkseen tehdään kaikki yhdessä mutta suoraan sanottuna mies kyllä tekee enemmän.

Tämänkin takia mun mielestä on hyvä keskustella asiat etukäteen läpi. Esimerkiksi vanhempainvapaista ollaan jo "sovittu", että ne pidetään puoliksi, ja tämä oli miehen toive ja sopii mulle. Tai että omat menot jaetaan oikeasti tasaisesti vaikka sitten kirjaa pitämällä jos ei muuten tunnu reilulta, tai että mies lopettaa työnsä klo 16:00 ja tulee kotiin eikä jää velvollisuudentunteestaan tekemään ylitöitä tai lisätöitä, joita tekee nyt aika paljon. Tai että jäädään tasapuolisesti kipeän lapsen kanssa kotiin. Mies on ollut näistä kaikista ihan samaa mieltä ja kärsivällisesti käynyt mun neuroottisen yksityiskohtaisia ajatuksia läpi.
Tiedän kyllä, että monen muunkin mies on varmaan vakuutellut tekevänsä osansa, mutta en usko olevani naiivi kun ajattelen, että oma mies kyllä oikeasti tulisi tekemään myös näin. Toisaalta meistä minä olen se laiska ja saamaton joka viihtyy ihan hyvin sekamelskan keskellä ja mies on se hieman OCD:n rajamailla heiluva siivousfriikki, joten ehkä meillä se riski menee enemmän niin päin, että tulenko minä osallistumaan miehen mielestä tarpeeksi... Toisaalta enpä ole persoonani mitenkään piilotellut, joten ei se kyllä tule miehelle yllätyksenä.

Lähettäjä: inkku 
Päivämäärä:   4.4.25 17:01:05

Lähettäjä--

Päivämäärä4.4.25 14:43:45

"Voisin olla isä, mutta äitiys näyttää kammottavalta"

Sitä minäkin mietin! Ei tarvitse olla raskaana eikä synnyttää, lapsen hoitovastuu on yhteiskunnan oletuksen mukaan äidillä, olet vuoden isä jos viet lapsen/-t vaikka pulkkailemaan tai jätskille kerran viikossa, että äiti ehtii siivota kotona.

Sama täällä, miehenä olisi ok saada lapsia mutta naisena ei ja siksi olenkin jäämässä lapsettomaksi, ikää nyt 45.

Lähettäjä: FD 
Päivämäärä:   4.4.25 17:28:53

"Toisaalta meistä minä olen se laiska ja saamaton joka viihtyy ihan hyvin sekamelskan keskellä ja mies on se hieman OCD:n rajamailla heiluva siivousfriikki,"

Tämä särähti korvaan tosi pahasti! Nimittäin miten mies kestää lapsen aiheuttamia sotkuja?? Ettei vaan hermostuneena pyöri ympäriinsä siivoamassa ja manailee että taas se on levitellyt lelut tänne ja ruokaa on pöydän alla ja joka paikassa...

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   4.4.25 17:30:53

"Esimerkiksi vanhempainvapaista ollaan jo "sovittu", että ne pidetään puoliksi, ja tämä oli miehen toive ja sopii mulle."

Miksi puoliksi, miksi mies ei pitäisi suurempaa osaa jos kerran haluaa lasta niin kovasti?

Lähettäjä: — 
Päivämäärä:   4.4.25 17:37:32

” Miksi puoliksi, miksi mies ei pitäisi suurempaa osaa jos kerran haluaa lasta niin kovasti?”

Mikäli nainen imettää ja on työelämässä, tuo on yleensä käytännössä hankala toteuttaa. Ja raskaus/synnytys on kuitenkin sen verran rankka juttu ja hormonit vielä sen jälkeenkin, että harva nainen on valmis takaisin töihin kovin pian.

Lähettäjä: Ricea 
Päivämäärä:   4.4.25 19:18:22

"Tämä särähti korvaan tosi pahasti! Nimittäin miten mies kestää lapsen aiheuttamia sotkuja?? Ettei vaan hermostuneena pyöri ympäriinsä siivoamassa ja manailee että taas se on levitellyt lelut tänne ja ruokaa on pöydän alla ja joka paikassa..."

No tätä mä kyllä olen vähän miettinyt, että siinä on kyllä miehellä hieman henkilökohtaisen kasvun paikka, että sietää lapsen aiheuttamia sotkuja. Mutta ei se ole minun ongelmani sitten taas... :D Mies saa minun puolesta ihan itse juosta taaperon perässä katsomassa, ettei parkettiin tule naarmuja tai ettei sohvaan pyyhitä lähmäisiä sormia. Minusta olisi helpottavaa, jos täällä talossa sotkisi minun lisäkseni joku muukin, saisin liittolaisen lapsesta. :D Varmaan munkin olisi syytä vähän skarpata tosin.

Tällaisia siivousfriikkejä on mielestäni loppujen lopuksi aika paljon, omassa kaveripiirissä useampi, ehkä ne useammin ovat naisia kuin miehiä. Musta näyttää, että lasten myötä nämä friikit ovat vähän oppineet rentoutumaan asian suhteen. Eikä mieheni siis kovin paha ole, minuun verrattuna ero vaan on iso. Minulle hän ei koskaan nalkuta asiasta myöskään, ja sellainen tietty vähän ylimenevä tarkkuus liittyy aika tiettyihin asioihin vain.

Minä sitten taas en voi sietää kovia ääniä ja huutamista lainkaan vaan ärsyynnyn siitä, joten kai meistä suurimmalla osalla on jotain, mitä täytyy lasten takia vain oppia sietämään paremmin?

"Miksi puoliksi, miksi mies ei pitäisi suurempaa osaa jos kerran haluaa lasta niin kovasti?"

Varmaan se kyllä mielellään ottaisi isommankin osan, mutta ajattelisin myös, että sitä olisi vaikeampi järjestää ja äitinä tietty pitäisi ihan fyysisistä syistä ottaa se ensimmäinen puolikas. Mies voisi sitten päälle sitten jäädä vaikka hoitovapaalle jos haluaa, minä tuskin haluan. Ja vaikka tiedän, että se vauva-arki on varmasti kamalan raskasta, niin kyllä mua vähän kiehtoo myös ajatus siitä, että sitä kautta saisi olla töistä poissa vähän pidempään... Vähän niin kuin nyt, olen jossain missälie influenssassa ollut koko viikon ja olo on kamala, mutta onhan tässä se hyvä puoli, ettei tarvitse tehdä töitä. Vähän tällainen "kerro, että sinulla on työuupumus sanomatta, että sinulla on työuupumus"...

Mulla on itse asiassa ollut vähän hölmö olo, kun olen miehen kanssa "sopinut" kaikenlaisia tällaisia yksityiskohtia ennen kuin edes tiedän, voisinko ylipäätään tulla raskaaksi. Mutta toisaalta nyt kun asiaa mietin, niin kyllähän nämä asiat just pitäisi jutella etukäteen läpi. Siinä kohtaa, kun on raskaana ja huomaa, että ajatukset eivät oikein kohtaa tietyissä fundamentaalisissa yksityiskohdissa, niin sehän on sitten vähän myöhäistä...

Lähettäjä: FD 
Päivämäärä:   4.4.25 21:07:34

"Minä sitten taas en voi sietää kovia ääniä ja huutamista lainkaan vaan ärsyynnyn siitä"

Luuletko ettei se lapsi huuda? Jos sattuu oikeasti kovaääninen ja kovatahtoinen lapsi niin onnea vaan. Se huuto voi olla ihan järkyttävää.

Lähettäjä: Ricea 
Päivämäärä:   4.4.25 21:46:59

"Luuletko ettei se lapsi huuda? Jos sattuu oikeasti kovaääninen ja kovatahtoinen lapsi niin onnea vaan. Se huuto voi olla ihan järkyttävää."

Se mun pointti juuri oli, että vaikka kuinka olisi kiltti ja rauhallinen lapsi, niin kai se silti ainakin ensimmäiset vuotensa lähinnä huutaa ja itkee. Ainakin kaikki tuttujen lapset tekevät niin. En varmaan ole ainoa ihminen, jota sellainen ärsyttää, mutta sellaista se nyt vain on ja täytyy vain oppia jotenkin sietämään. Ja eiköhän sitä opi. Ihan samalla tavalla en ole kauhean huolissani mieheni siivousfriikkeydestä, tietenkin lapsi tulee tuomaan haasteita sen suhteen hänelle, mutta eiköhän hän ymmärrä sen ja löydä jonkun tavan sietää se. Ja minä siedätän jo häntä koko ajan syömällä suklaata vaalealla sohvalla, mies ottaa sen nykyään jo aika rauhallisesti.

Lähettäjä: juu 
Päivämäärä:   4.4.25 21:59:05

Kyllä omien lasten ääniin tottuu. Samoin omien lasten sotkemiseen, jne.

Lapsiperheessä lapsettomana vierailu on paljon rankempaa kuin lasten kanssa eläminen sitten, kun siihen lapsiperheen elämään on tottunut. Mun sisko sai lapsensa muutaman vuoden aiemmin kuin minä, ja aina kun mä olin ollut siellä yökylässä, olin ihan poikki ja ihmettelin, miten kukaan voi jaksaa sellaista elämää. Lapset tuntui vaan koko ajan olevan, noh, ihan joka paikassa, ja pitävän jotain ääntä aamusta iltaan. Hirveän rasittavaa!

Mutta äkkiä siihen tottuu, kun omassa kodissa onkin sellaista. Valitsen junassakin ihan yksin matkustaessa paikan leikkivaunusta, koska mua ei pätkääkään haittaa lasten huuto ja itku, matkustan paljon mieluummin lapsiperheiden kuin kaiken maailman humalaisten kanssa.

Mun mielestä perhe nyt vaan on luonteva osa elämää. Minä olen asunut myös yksin ja vuosikausia myös kumppanin kanssa ilman lapsia, mutta minusta se oli enemmänkin tylsää kuin ihanan rauhallista. Minusta on ihanaa, että kotona on elämän ääniä ja että elämä näkyy monin tavoin. Lapsia hankittuaankin on mahdollista vetäytyä vaikka lukemaan yksin kirjaa toiseen huoneeseen, jos haluaa olla rauhassa.

Kuitenkin, jos halu lasten hankintaan ei tule sisältäpäin itsestä, niin mitäpä järkeä siinä sitten olisi.