|
Lähettäjä: ,
Päivämäärä: 1.4.25 22:12:48
Ei kritisoi, mutta on vähän semmoinen että alkaa turhan helposti neuvomaan ja hyysäämään asioissa jotka eivät häneen sinänsä vaikuta. Ei tahdo uskoa jos kohteliaasti sanotaan että "ei tarvitse" vaan pitää ihan kirjaimellisesti sanoa että emme halua. Silloin jo vähän itsellekin tulee paha mieli kun tietää että toinen tarkoittaa hyvää, vaikka koskaan anoppi ei ole ainakaan näyttänyt loukkaantuneensa. Mutta jos ei rivien välistä tai kohtelias vihjailu auta, niin pakkohan se on sanoa suoraan.
Itseä korpeaa kun vaikkapa hankalaa tilannetta on itsenäisesti miettinyt (siis nimenomaan että, koska haluaa miettiä rauhassa) jo monesta eri näkökulmasta tietäen eri muuttujat sekä omat lähtökohdat, ja sitten ulkopuolelta tullaan antamaan muka uutena tietona jotain ilmiselviä ratkaisuja jotka olen itse jo ajat sitten ajatellut läpi ja syystäkin jättänyt toteuttamatta. Tai vaihtoehtoisesti jotain niin kaukaa haettua ettei siitä ole todellista apua. Usein on käynyt mielessä sanonta "pyytämättä annettu neuvo on moite".
Sellaiseen aitoon auttamisen haluun kun kuitenkin luulisi liittyvän olennaisesti kyvyn kuunnella toista ja vastata siihen toisen tarpeeseen jos sellainen on, eikä niin että omasta navasta käsin päätetään mitä toinen tarvitsee ja estelystä huolimatta pusketaan läpi sen oman auttamishalun kanssa pahimmillaan vain tehden tilanteen auttamisen kohteelle hankalammaksi.
Myös juuri tuo että aletaan huushollaamaan aikuisen lapsen (eli avomieheni) kotona on ärsyttänyt, siivoaminen sekä esim. se että miehen synttärikahveilla anoppi alkaa suvereenisti emännöimään ja kyselee minultakin että otatko lisää kahvia. Siis ymmärrän edelleen että tarkoitus on varmaan hyvä, mutta siinä tulee itselle vähän hölmö olo kun anoppi on minulle vieras siinä missä toisetkin. Eihän hänenkään luona vastaavasti joku toinen siivoa ja emännöi kutsuja. No, eroamassa ollaan muutenkin muista syistä niin eipähän tämäkään avulias anoppi enää kauaa hierrä, sittenpähän sinkkuna saan ihan itse pärjätä.
|