|
Lähettäjä: Minä
Päivämäärä: 27.3.25 08:11:15
Olen tehnyt paljon itsereflektiota ja kasvanut ihmisenä valtavasti nykyisen parisuhteen myötä.
Sen seurauksena olen ymmärtänyt, että "hyvä lapsuus" oli kaikkea muuta kuin hyvä. Isäni oli alkoholisti, välillä väkivaltainen ja teki katoamistemppuja ryyppyreissuilleen. Äitini marttyroi itsensä ja ikäänkuin aivopesi meidät lapset siihen, miten hyvä ja uhrautuva äiti hän on. Pääasiallinen ajatus tuntui olevan se, että hän on hyvä äiti, koska ei juo. Näin jälkikäteen kun on uskaltanut käydä lapsuuden tapahtumia läpi, ymmärrän, että hän oli kaikkea muuta. Otti mm. meitä lapsia mukaansa ihmiskilviksi kun haki isäämme ryyppyreissuilta kotiin -varmaan, että tilanteet eivät olisi eskaloituneet.
Voi myös olla, että äitini on piilonarsisti. En vieläkään tiedä. Mutta minkäänlaista aitoa välittämistä tai kiinnostusta ei ole osoittanut minua kohtaan koskaan. Hänelle kulissit ovat kaikki kaikessa ja niinpä isän juominenkin salattiin ulkopuolisilta. Minun piti aina olla se kunnollinen ylisuorittaja, kiltti, laittaa kaikki muut itseni edelle jne Vieläkin äitini tekee ja odottaa tätä, toisaalta, onhanhän päässyt kouluttamaan minua pitkään mielensä mukaiseksi.
Kun miettii tuota taustaa, ei ole ihme, että olen ajautunut oikeastaan koko elämäni ihmissuhteisiin, joissa minua hyväksikäytetään. Toisaalta ymmärrän myös oman osuuteni: minusta tuntuu, että olen arvokas vain, jos autan ja olen muille hyödyllinen. Jos joskus tarvitsen vastavuoroista apua, saan aina pettyä. Eikä se tietenkään olekaan mikään ihme, kun miettii että vedän puoleeni vääränlaisia ihmisiä ja myös he vetävät minua puoleensa.
Jo pitkään olen oppinut tunnistamaan tällaisia haitallisia ihmissuhteita ja vetämään omia rajoja. Se on luonnollisesti johtanut siihen, että tällaiset ihmiset ovat hävinneet elämästiäni, mikä on vain hyvä asia. Aikuisena on kuitenkin vaikea löytää uusia terveitä ihmissuhteita ja ne voivat aluksi tuntua jopa tylsiltä -vihaan draamaa, mutta en ole tottunut tavallisiin tasaisiin, turvallisiin ihmissuhteisiin.
Tämän valossa ei ole mikään ihme, että olen ollut myös parisuhteessa liian salliva ja mahdollistanut puolison kehittymisen yhä huonompaan suuntaan. Varmaan tiedostamattani olen etsinyt äitini kaltaista puolisoa, joka "pitäisi huolta minusta", vaikka oikeasti kyse on kontrolloimisesta.
Eli siinä selitystä, yritin olla niin rehellinen kuin pystyn ja tunnistaman myös oman osuuteni. Todellisuudessa olen myös yksinäinen. Minulla ei ole muita paikkoja puhua tunteistani kuin nettipalstat ja tekoäly. Tänne kirjoittamisestakin on osittain huono omatunto jos näiden lukeminen jotakuta kuormittaa.
|