Lähettäjä: P 
Päivämäärä:   22.3.25 19:36:47

Mitä tekisit, jos vanhempasi sanoisi sinulle näin? Olettaen, että olet hyvän matkaa aikuinen, etkä saman katon alla.

Meitä sisaruksia on kolme. Olen kyllä tiennyt, että veli ja sisko ovat tärkeämpiä ja rakkaampia kuin minä. Mutta vasta muistisairauden puhjettua on vanhempi alkanut sanomaan tätä ääneen.

En tiedä syntyykö itselle isompi trauma, jos etäännytän itseni tästä ainoasta elossa olevasta vanhemmasta. Asiat on mitä on. Jatkaako asiallisia välejä vai todeta, että nyt riitti.

Mikähön aiheuttaa sitä, että vanhempi hyljeksii yhtä lasta. En itse huomaa niin suurta eroa sisaruksiin luonteessa tai ulkonäössä. Toiset ovat räväkämpiä ja osoittavat enemmän tunteita, itse en niin sitä tee kuin teoilla, mutta voiko siitä syyttääkään, jos lapsena on kokenut syrjintää?

Lähettäjä: Kepa 
Päivämäärä:   22.3.25 19:47:46

Olen pahoillani ja toivon, että.pääset asiasta yli, vaikkei se olekaan helppoa. Sinun vanhemmallasi on ongelma. Ehkä hän rakastaakin sinua eniten tai ehkä muistutat häntä jostakusta ei niin mieluisasta ihmisestä, sitä me emme voi tietää. Mutta aivan hirveää sinulle joka tapauksessa.

Lähettäjä: Kerro 
Päivämäärä:   22.3.25 19:53:53

Oletko vanhin, nuorin vai keskellä? Mulle tuli mieleen että jos olet esim syrjähypyn tulos ja siksi "viallinen"?

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   22.3.25 19:55:34

Muistisairas saattaa sanoa mitä vain. Tässä muutamia asioita joita on sanottu minulle, sisarukselleni tai mitä puolison vanhempi on sanonut puolisolle. Yksi on mitä serkkuni vanhempi eli setäni on sanonut serkulle.

-sinä et ole minun lapseni
-yrität tappaa minut
-haista p****
-oletko vammainen?
-mitä tulit taas varastamaan?
-oletko työksesi huora?
-äitivainajasi huorasi ympäri kyliä

Ja nämä siis on muistisairauden alkamisen jälkeen vasta sanottu. Muistisairas on usein hyvin pelokas, tuntee olevansa jonkin mystisen uhan alaisena ja peilaa näitä pelkoja läheisiä kohtaan.

Lähettäjä: Tellu 
Päivämäärä:   22.3.25 19:56:47

Mä olen perheen kolmas ja ainoa vahinkolapsi. En ole sitä sen syvällisemmin ajatellut, koska asialle itse en voi mitään. Asiaa ei ole ikinä salattu, pikemminkin aika ajoin todettu En myöskään laittaisi mitään painoarvoa muistisairaan sanomiselle.

Lähettäjä: Puu 
Päivämäärä:   22.3.25 19:58:45

Kaksi muistisairasta isovanhempaa hautaan saatelleena sanon, että sairaus se siellä puhuu. Se voi saada ihmisen puhumaan ja käyttäytymään aivan eri tavalla kuin silloin kun hän oli terve. Osanottoni, muistisairaus on raskas paikka myös lähipiirille. :( Etäisyyden ottaminen ei ole väärin, jos sinusta tuntuu että kommentit ovat liikaa.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   22.3.25 20:00:56

Onko tämä vanhempi varmasti biologinen vanhempasi?

Lähettäjä: Qi 
Päivämäärä:   22.3.25 20:03:34

Olen pahoillani, että jouduit lapsena kokemaan tuollaista ja nyt vielä vanhempana.
Itselleni ei ikinä noin tökerösti sanottu, mutta olin silti (omasta mielestäni) eri asemassa ja erilailla kohdeltu kuin veljeni. Olen ottanut etäisyyttä, mutta samalla yrittänyt ymmärtää, että molemmilla vanhemmilla omat sukupolvien yli menevät traumat. Sota-ajan lapset eivät varmasti ole saaneet itsekään parasta lapsuutta.
Kyllä vanhempien teot ja sanat satuttavat, mutta lopulta se on auttanut minua löytämään sisältäni myötätuntoa ja hyväksytää itseäni kohtaan. En ole huono, vaan kelpaan ihan juuri sellaisena kuin olen. Jostain syystä vanhemmillani oli paha itsensä kanssa ja minä taisin olla heille jostain syystä triggeröivä. Mitä paremmin voin sisäisesti, sitä helpompi minun on tuntea myötätuntoa myös vanhempiani kohtaan ja ehkäpä jopa antaa heille anteeksi. En usko että on mitään muuta keinoa päästä emotionaalisesta taakasta ja traumasta. Jos sen yrittää tukahduttaa, niin se vain syö sisältä. Mutta etäisyys on helpottanut asioiden työstämistä, läheisiä välejä meillä ei ole koskaan ollutkaan.
Tsemppiä aloittaja sinulle! Pidä ennen kaikkea huoli itsestäsi!

Lähettäjä: P 
Päivämäärä:   22.3.25 20:13:47

Kiitos kauniista kommenteista.

Molemmat vanhemmat kaikkien kolmen biologisia vanhempia, tämän tiedän varmuudella. Nuorin olen. Joskus mietin, että rakkaus vain oli lopussa, kyn synnyin. Vanhempien välit huononivat. Olikohan äitini masentunut, toin mukanani ikäviä tunteita tms.

Muistisairaus on alkava. Kyse ei ole sekavan muistisairaan kommenteista. Kommentissa on vähintään osa äitini ajatuksista. Toki sairaus kärjistää. Mutta se myös poistaa ns estoja ja lukkoja - luulen että tässö vaiheessa puheet on vähintään puolitotta vielä.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   22.3.25 20:19:05

Se poistaa estoja ja lukkoja juu niin paljon että koko elämänsä siveellisesti elänyt nainen vonkaa jokaista sukulaismiestäkin sänkyyn.

Kyllä se on se sairaus joka siellä puhuu.

Lähettäjä: ?? 
Päivämäärä:   22.3.25 20:20:03

Taitaa olla aika tavallista että jotkut lapset ovat mieluisempia kuin toiset. Varsinkin ennen vanhaan kun lapsia oli liuta ja elämä tiukkaa niin selkeästi oli eroja isän ja äidin suosikeista. Miksi näin niin se on varmaan joku käsittämätön tunnekuvio johon se lapsi ei ole juurikaan voinut vaikuttaa. Jos lellikki on se perheen supersuorittaja joskus taas murheenkryyni joka koko ikänsä aiheuttaa huolta ja murhetta teki mitä tahansa hyysätään läpi elämän ja muut jää sivusta seuraajaksi.
Ihmisiä ne on meidän vanhemmatkin. Harvalla on se lasten kasvatusopas sisäsyntyisenä ja virheitä tehdään kaikki. Tavalla jos toisella.
Ne on kuitenkin ne ainokaiset ja ymmärrystä tarvitaan kaikissa vaiheissa.

Lähettäjä: P 
Päivämäärä:   22.3.25 20:23:55

Aiempi kommentoija on osannut käsitellä asiaa hyvin. Eihän tällaista haluaisi käsitellä ollenkaan, mutta tulevaisuutta ajatellen pitäisi.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   22.3.25 20:55:24

Jos vanhempasi ei olisi muistisairas, niin välit voisi laittaa poikki tai ihan vaan keskustella asiasta. Mutta muistisairas puhuu mitä sylki suuhun tuo ja välien poikki laittamisesta tai takasin sanomisesta tuskin on mitään hyötyä. Kun on nuppi sekaisin, niin se on sekaisin ja voinet odottaa, että jutut menee vielä pahempaan suuntaan.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   22.3.25 21:01:26

Lähettäjä: ??
Päivämäärä: 22.3.25 20:20:03

Taitaa olla aika tavallista että jotkut lapset ovat mieluisempia kuin toiset. Varsinkin ennen vanhaan kun lapsia oli liuta ja elämä tiukkaa niin selkeästi oli eroja isän ja äidin suosikeista. Miksi näin niin se on varmaan joku käsittämätön tunnekuvio johon se lapsi ei ole juurikaan voinut vaikuttaa. Jos lellikki on se perheen supersuorittaja joskus taas murheenkryyni joka koko ikänsä aiheuttaa huolta ja murhetta teki mitä tahansa hyysätään läpi elämän ja muut jää sivusta seuraajaksi.
Ihmisiä ne on meidän vanhemmatkin. Harvalla on se lasten kasvatusopas sisäsyntyisenä ja virheitä tehdään kaikki. Tavalla jos toisella.
Ne on kuitenkin ne ainokaiset ja ymmärrystä tarvitaan kaikissa vaiheissa.

ei äiti minua halunnut. isä yritti aina hyvittää ja tasoittaa elämääni. sisarukset vei äidin huomion. keskimmäinen olin.

Lähettäjä: juu 
Päivämäärä:   22.3.25 21:13:22

Olin aina ihmetellyt miksi äitini oli minua ja sisartani kohtaan periaatteessa ihan hyvä, mutta jotenkin sellaista aitoa välittämistä, kiinnostusta, rakkautta ja syliä ei koskaan ollut. Vasta aikuisena sain tietää, että hänellä oli ollut rankka keskenmeno meidän jälkeen, olimme olleet silloin aika pieniä. Silloin ymmärsin monta asiaa, jopa sen että äiti koki syyllisyyttä keskenmenosta vaikka eihän sellainen kenenkään vika ole. Se oli varmaan se tekijä minkä vuoksi hän ei uskaltanut enää ottaa minua ja sisartani lähelle. Muutama vuosi ennen kuin äitini menehtyi, hänelle alkoi myös tulla muistisairauden oireita, saattoi sanoa suunnilleen mitä mieleen juolahtaa tai töksäyttää aika rankkojakin kommentteja. Aloittajaa neuvoisin, että ei lähde pitämään äidin sanomisia minkäänlaisena totuutena. Ne muistot mitkä sinulla on, pidä niistä kiinni, äläkä anna kenenkään värittää niitä väärin.

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   22.3.25 21:23:14

Äidin synnytyksen jälkeinen masennus voi tehdä sen, että masentunut äiti kokee joko että hänessä on vikaa tai lapsessa on. Tai molemmissa. Etenkin, jos on aiempia lapsia rakastanut "normaalisti" ja itse huomaa eron.

Lähettäjä: Fku 
Päivämäärä:   22.3.25 21:34:01

Mun äiti sanoo noin. Ja ei ole muistisairas.. (pelkästään vaan sairas).
En myöskään osaa mitään, vaikka olen koulussa ja työelämässä hyvin menestynyt. Hänen mielestään en kannusta riittävästi omaa lastani.. (kannustan kyllä).

Että semmosta.
Pistän tän vaan sodan jälkeisen kylmän ikäluokan piikkiin.

Lähettäjä: Juu 
Päivämäärä:   22.3.25 21:44:13

Muistisairas saattaa puhua mitä vaan.
Kaverini äidille kaverini oli huora, toinen sisko alkoholisti ja toinen sisko narkkari. Tälläisiä puheli vanhana mm. lääkärille.

Lähettäjä: Puu 
Päivämäärä:   22.3.25 23:14:07

Omien kokemusteni perusteella sanoisin, että muistisairauden alkuvaiheessakin ihminen voi vaikuttaa päällepäin vielä "ei mitenkään sekavalta", vaikka oikeasti on jo aika sekaisin. Hyvät ja huonot hetket vaihtelevat, pelottaa ja suututtaa kun ei pysty enää luottamaan itseensä. Monenlaisia tunteita ja muistoja nousee pintaan, mutta niitä ei pysty enää käsittelemään kuten terve ihminen pystyisi.

Lähettäjä: Saman kokenut 
Päivämäärä:   23.3.25 04:26:06

Sairaus joo joo ja joo. Mutta ei senkään piikkiin voi kaikkea laittaa. Koko elämäni olen ollut se suvun mustalammas. Katson, ettei minulla ole minkään valtakunnan velvollisuutta hoitaa muistisairasta vanhempaani. Perinnöt eivät kiinnosta. Olen oman omaisuuteni hankkinut ihan itse.

Mädätköön h*lvetissä!

Lähettäjä: Hp 
Päivämäärä:   23.3.25 06:39:35

Luin kerran jostain, että se, että sisarukset voivat kokea, että vanhemmat suosivat yhtä lasta, voi johtua siitä, että vanhempien taloudellinen tilanne vaihtuu ajan myötä. Esim. Iltatähden harrastuksia voidaan maksaa avokätisemmin kuin vanhempien lasten, koska siinä vaiheessa asunto-ja autolainat on maksettu, ja rahaa on enemmän. Tämä voi vaikuttaa tunteeseen suosimisesta.

Lähettäjä: P 
Päivämäärä:   23.3.25 08:51:04

Ei se tässä tapauksessa ole pelkkä muistisairaus. Kuten mainittu, olen tiennyt tuon jo lapsena. Vuosien myötä tämä on vaan vahvistunut. Muita samaan suuntaan olevoa kommentteja olen kuullut aina, mutta vanhemmuuten meno on pahentunut.

On aika naivia olettaa ettei tällaista ilmiötä olisi olemassa. Onhan se surullista. Lapselle tunne, että ei ole yhtä tärkeä voi aiheuttaa joko rakkaudesta kilpailua ja takertumista tai vetäytymistä. Olisinpa itse hoitanut asiaa aiemmin, niin elämä olisi voinut olla helpompaa.

Lähettäjä: ?? 
Päivämäärä:   23.3.25 20:05:38

Kaikista kamalinta on elää elämänsä katkerana kokemuksensa tähden. Jotta oma olo helpottuisi olisi tietty anteeksianto tärkeää. Se on ainut keino vapautua niistä ahdistuksesta mitä sisään on kertynyt. Ei ikävät sanat tai huono kohtelu ole tietenkään oikein mutta syy niihin on aina jossain. Menneisyyttä ei voi muuttaa joten sitä on turha vatvoa loputtomiin. Ennemmin miettii tulevaisuutta ja kuinka toimii rakentavasti kohdatessaan ikäviä sosiaalisia tilanteita.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   23.3.25 21:09:22

:(

Lähettäjä: Narsku 
Päivämäärä:   23.3.25 21:35:13

Oma synnyttäjäni ei ole muistisairas, lapsesta asti olen ollut lihava, pukeutumistani on saanut hävetä (kuka ne vaatteet silti osti), en osaa mitään eikä minusta koskaan mitään tule, en löydä koskaan parisuhdetta jne jne. Pitkä terapia auttoi, 10v sitten laitoin välit poikki. Paras päätös ikinä.

Lähettäjä: '''' 
Päivämäärä:   23.3.25 21:43:42

Häviääkö viestejä johonkin?!

Lähettäjä: Viia 
Päivämäärä:   23.3.25 22:23:39

Tunnistan tämän ns kylmän ikäluokan täysin. Omat vanhempani ovat nuorempia, mutta silti liian suoria kommenteissaan. En itse ikinä sanoisi lapselleni että silkka vahinko olit. Mitä se lapsi sillä tiedolla tekee?
Persoonallisuushäiriöitä on monenlaisia ja minusta normaali ihminen ei puhu noin jälkikasvulleen. Hänen huono olonsa ei johdu sinusta eikä kenestäkään muustakaan, vaan jotain katkeruutta siellä on taustalla. Aina on mahdollista, että suhteessa on ollut ongelmia tai pettämistä, josta lapsi olemassaolollaan muistuttaa.
Ikävää, ettet saanut mahdollisuutta hyvään äitisuhteeseen. Joskus toisesta erossa oleminen on vaan parempi, mutta vaatiihan tilanteen käsittely varmasti ulkopuolista apua.
Ihan mielenkiinnosta; miten sisaruksesi ovat kokeneet tilanteen tai äitisi käytöksen heitä ja sinua kohtaan?

Lähettäjä: hahh 
Päivämäärä:   24.3.25 01:33:47

Minulle on myös annettu ymmärtää että olen viallinen ja kaikkea pahaa pikkulapsesta asti. "äiti" kutsui huoraksi pikkutytöstä lähtien, pahoinpiteli ym. Nyt itkee ja lähettelee säälittäviä postikortteja, jos vuosikymmenen jälkeen vaikka jaksaisinkin taas puhua hänen kanssaan. Saa odotella hautaansa asti. Sen hän saa palkinnoksi, kun ei voinut edes jättää rauhaan lapsena vaan piti oma päänsisäinen paska kaataa lapsen kannettavaksi. Kukaan ei ole velvoitettu yhtään mihinkään synnyttäjäänsä kohtaan ja huonoa käytöstä ei tarvitse ottaa vastaan oli sairas tai ei.

Lähettäjä: P 
Päivämäärä:   28.3.25 22:38:18

Kamala mitä edellinen kirjoittaja on saanut kokea. Mitään huorittelua en ole itse saanut osakseni ja voin vaan kuvitella, mitltä tuollainen lapsesta tuntuu.

Tuo oman päänsisäisen paskan kaataminen lapsen kannettavaksi, se kuvastaa hyvin tätä ilmiötä minusta. Vanhemmalla ei ole itsehillintää, oma patoutunut pettymys, suuttumus, häpeä, raivo mikä ikinä puretaan toiseen.

Itse yritän sinnitellä jotenkin tässä tilanteessa. En mene enää emotionaalisella tasolla mukaan äitini pyörittämään myllyyn. Äitini on hyvin epätasapainoinen ihminen. Suhde muihin lapsiin on tasaisempi, minussa joku triggeröi huonoja tunteita. Olen varmaan sekä lapsena että aikuisena ollut liian kaukana siitä äitini mielestä hyvästä ihmisestä. Kuitenkin minun on jo aika keskittyä itseeni. Äitini tunnetiloja olen huomioinut elämäni aikana jo liikaa.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   29.3.25 03:05:18

Mä olin koko lapsuuteni siskoni "varjossa". Olin aina vääränlainen, liian vilkas ja liian utelias, äitini mielestä. Ei mua varsinaisesti haukuttu, mutta ihannoitiin siskoa. Kyllä mua kehuttiinkin, mutta siinä oli aina se, vaikka nyt ootkin tuollainen. Vuosi sitten, kun isä oli jo pahasti muistisairas, äitini kertoi, että siskoni on hänen pettämisensä seuraus. Äitini koki suurta syyllisyyttä, ettei kertonut siitä ja siksi ilmeisesti korotti siskoani. Ei hän toki sitä myönnä. Autan äitiäni omakotitalon töissä, mutten ikinä voisi kuvitella purkavani sydäntä hänelle tai meneväni kotikotiin "turvaan".

Ehkä oon tyhmä, mutta koen, että jo lapsesta lähtien olen tottunut kantamaan itseäni, en silti koskaan halunnut olla muuta, mitä olen.