Lähettäjä: nuu 
Päivämäärä:   26.2.18 16:53:55

Oon lukion toisella vuodella ja aika yksin. Musta on tullut hirveän epävarma omanikäisteni seurassa, vaikka aikuisten tai lasten kanssa ei ole mitään ongelmaa.

Ala-asteella olin vielä tosi sosiaalinen, mutta yläasteella mua ja kavereitani alettiin syrjiä ja haukkua. Meille ei voinut puhua, viereen ei voinut istua, ryhmätöissä jätettiin ulos jne. jestas sitä silmien pyörittelyä ja huokailua, jos piti samassa ryhmässä olla. Paritansseissa pojat ei voineet ottaa edes kunnolla käsistä kiinni kun olin niin ällöttävä ja kauhea.

Yläasteen jälkeen kaverit lähtivät muualle opiskelemaan ja yhteydenpito loppui. Mä jäin tänne kotikylän lukioon, jossa kaikki muutkin ovat meidän yläasteelta.

Ja mä en jaksais tätä yksinäisyyttä enää. Ehkä tässä on kasvettu sen verran että noi yläasteen jutut on jääneet pois, mutta en edelleenkään oikein sovi porukkaan. Meidän ryhmä on pieni ja osa on ystäviä ihan pikkuisista asti. Siihen on tosi vaikee ruveta tunkemaan itteensä.

En mä edes oikein tiedä, mitä puhuisin kenenkään kanssa. Ne urheilee, seuraa sarjoja, bilettää ja kaikkee muuta. Mä käyn tallilla, mikä on mun rakkaista rakkain harrastus. Tuntuu, ettei ole oikein mitään puhuttavaa kenenkään kanssa.

Mä tiedän aiheuttavani tään osittain itsekin, kun en vaan mene mukaan. Mutta kun en usko, että kukaan edes haluaisi tutustua muhun. Miksi haluaisi? Oon tylsä, lapsellisen näköinen, outo enkä mikään nokkela. Sosiaalisista tilanteista tulee aina kiusallisia.