|
Lähettäjä: Bom
Päivämäärä: 2.9.26 09:26:19
Välillä on pakko pysähtyä miettimään: onko tämä laji tullut jo aikansa päähän?
Samaan aikaan lajin sisällä puhutaan Hemo-15:n kaltaisista valmisteista ja niiden väärinkäytöstä tavalla, joka herättää väistämättä kysymyksiä.
Hemo-15 itsessään ei ole kielletty aine, enkä ole väittämässä, että olisi. Kyse on siitä, että väärinkäytettynä sillä voidaan pyrkiä lisäämään veren punasolumäärää – vaikutukseen, jota voidaan hakea myös kielletyillä menetelmillä, kuten EPO:n käytöllä.
Ja tässä kohtaa pitäisi soida hälytyskello.
Punasolumassan lisääminen ei ole mikään riskitön asia. Jos punasolumassa ja veren viskositeetti kasvavat liikaa, verenkiertoelimistö joutuu kovemmalle koetukselle.
En väitä, että Hemo-15 olisi aiheuttanut yhtäkään raviradalla kuollutta hevosta. Enkä väitä, että näillä asioilla olisi osoitettu yhteys.
Mutta kun samaan aikaan viimeisen kahden vuoden aikana raveihin liittyvissä tapahtumissa on menehtynyt ainakin kuusi hevosta ja osassa tapauksista on ollut kyse sydämeen tai verenkiertoelimistöön liittyvistä ongelmista, ja lajin sisällä keskustellaan aineista, joilla voidaan pyrkiä vaikuttamaan veren punasolumäärään, niin eikö tätä pitäisi selvittää todella tarkasti?
Ei syyllistää.
Ei tehdä johtopäätöksiä ilman näyttöä.
Vaan selvittää!
Jos yhteyttä ei ole, hyvä niin.
Mutta jos mahdollinen yhteys on olemassa, kyse on aivan liian vakavasta asiasta ohitettavaksi.
Entä raha?
Lajia perustellaan usein rakkaudella hevosiin. Sillä, että tätä tehdään ennen kaikkea hevosten ja lajin vuoksi.
Mutta samaan aikaan kuulee, että rahoituksen merkittävä leikkaaminen voisi käytännössä romahduttaa koko alan.
Kumpi se siis lopulta on – rakkaudesta vai rahasta?
Jos toiminta ei kestä ilman merkittävää julkista tukea, eikö siitä pitäisi pystyä käymään avoin keskustelu?
Esimerkiksi koirien kilpailutoiminta pyörii ilman vastaavaa valtion rahoitusmallia, eikä ratsastuskaan ole samalla tavalla riippuvainen tästä tukirakenteesta.
Tässä ei ole kyse siitä, etteikö rahalla olisi merkitystä. Tietenkin on.
Kyse on siitä, miksi yhteiskunnan pitäisi rahoittaa toimintaa, jonka ongelmista, eläinten hyvinvoinnista ja tulevaisuudesta käydään jatkuvasti näin perustavanlaatuista keskustelua.
Ja sitten hevosen hyvinvointi.
Ennen ajateltiin pitkälti, että hevonen voi hyvin, kunhan se saa ruokaa, vettä, liikuntaa ja perushoitoa.
Ymmärryksemme hevosten lajityypillisistä tarpeista, käyttäytymisestä ja hyvinvoinnista on kuitenkin kasvanut valtavasti.
Siksi meidän pitäisi myös uskaltaa tarkastella hevosurheilua tämän uuden tiedon valossa.
Onko kaikki se, mitä hevosen kanssa tehdään, todella hevosen hyvinvoinnin näkökulmasta perusteltua vain siksi, että sitä on tehty niin vuosikymmeniä?
Kuulen jo mielessäni vasta-argumentin:
"Tulepa kokeilemaan minun hevostani. Se painaa ohjille, koska se haluaa niin valtavasti juosta!"
Oma kokemukseni ravihevosista kertoo kuitenkin toisenlaisen tarinan.
Kun olin itse aikoinaan mukana ravitoiminnassa ja olimme vuosien varrella opettamassa reilua sataa varsaa, yksikään niistä ei ilmaissut mitään sellaista, mitä voisi kutsua haluksi juosta kovaa ja pitkään ihmisen pyynnöstä.
Varsa saattoi laitumella ottaa pienen pyrähdyksen kuten eläin liikkuessaan tekee.
Mutta ohjalle painaminen, kovaa eteneminen ja ihmisen pyytämään suoritukseen pyrkiminen olivat vanhempien hevosten opittua käyttäytymistä.
Ja juuri tässä on mielestäni yksi keskustelun ydinkysymyksistä:
se, että hevonen tekee jotakin innokkaasti, ei vielä kerro, että kyse olisi sen luonnollisesta tarpeesta tai että toiminta olisi sille hyvinvoinnin näkökulmasta hyväksi.
Hevonen voi oppia haluamaan asioita, joita ihminen sille opettaa.
Siksi meidän pitäisi kysyä enemmän kuin vain sitä, suostuuko hevonen tekemään sen.
Meidän pitäisi kysyä:
Mitä hevonen tarvitsee?
Mitä hevonen ymmärtää tilanteesta?
Mitä sille on opetettu?
Ja ennen kaikkea – onko se, mitä me kutsumme hevosen haluksi, todella hevosen etu?
Jos näitä kysymyksiä ei uskalleta kysyä nyt, niin milloin sitten?
|