|
Lähettäjä: Entinen ponityttö
Päivämäärä: 29.6.26 20:35:37
Anteeksi pitkä vuodatus, mutta tätä on tässä itsekin tullut pohdittua ja osuu aika syvälle.
Itse siirryin aikanaan poneista hevosiin intoa puhkuen! Ponin kanssa oli mennyt hyvin ja pärjäämiseen oli ehkä liikaakin alkanut tottua. Ponit ehkä huono vertailukohta, mutta se on ainut vertailukohta mistä itsellä on kokemusta.
Ostin jo startanneen, hieman alle 10t tienanneen hevosen jonka kanssa pääsisi tässä "uudessa" lajissa kivasti alkuun.
- Yhteisön puuttuminen. Ponipuolella me kaikki suurinpiirtein saman ikäset oltiin valjastamassa siinä vierekkäin ja vaihdeltiin kuulumisia. Nyt katoksilla hevosen kanssa koitin katosnaapureiden kanssa kovasti jutella, mutta en saanut paljoakaan vastakaikua. No tähän lopulta tottui ja jos oli vanhoja ponituttuja omien hevostensa kanssa samoissa raveissa, niin toivoin paikkaa heidän vierestään, mikä useinmiten järjestyikin.
- Todella kova taso. Ponien kanssa saatoin olla neljänteen sijaan pettynyt, nyt sai olla tyytyväinen jos hevosella edes puolessa välissä oltiin ja ehkä vikoja rahoja saaatiin. Eihän tämän pitäisi amatööriharrastajaa niin yllättää, mutta yllätti silti. Hevoseni saattoi mennä ennätystään, mutta se ei meinannut aina edes rahoille riittää. Hevonen oli alussa hidas, mutta loppukiri oli aina aika jäätävä. Tuli niitä voittojakin iltaraveista ja kesäraveista välillä. Se olikin tunne kun olisi Elitloppetin voittanut!
- Ammattikuskien epäluotettavuus ja amatöörin kohtelu. Ilmoitin useammalle eri ammattikuskille ja sanoin, että hevosen loppukiriin pitää luottaa. Siellä he ajelivat viimeisessä parissa sisällä tai muuten vaan pussissa vaikka hevonen menisi vapaaltakin radalta. Juoksut eivät onnistuneet ja jotkut kuskit eivät luottaneet hevoseen yhtään. Hankala umpipussista on kiriä. Myös kuskien kanssa ajojen sopiminen oli hankalaa. Ilmoitinpa muutaman kerran näille paljon ajaville ja vielä soitin ja kysyin onko heillä muita hevosia siihen lähtöön. Ilmon päätyttyä tulikin radalta soitto, että sopimani kuski ajaa sittenkin jollekin ammattivalmentajalle joka ilmoitti hevosensa raveihin 8:55 ilmopäivän aamuna. Näin kävi useamman kerran eikä sovitusta siis pidetty kiinni.
- Amatöörin ei itse kannata ajaa. Poneilla olin tottakai ajanut aina itse ja tarkoitus oli ajaa itse hevosellakin kilpaa. Tietenkin. Se loppui lyhyeen kilpakumppaneilta saamani epäasiallisen kohtelun takia, vaikka en koskaan yhtään sakkoa tai ajokieltoa saanut. Mieleeni on jäänyt myös yksi kerta, kun minua luultiin aivan tyhmäksi. Eräskin ammattikuski pyysi minua nostamaan toiselta radalta kolmannelle, jotta hänkin pääsisi ulospäin. En tietenkään totellut ja olin lähdössä kolmas. Muutaman montestartinkin menin, mutta siellä sai huudot ihan vaan hengittämisestä. Ja kerran oma hevoseni on kilpakumppanin karjumisella ajettu laukalle. Kilpaa ajaminen ei ollut enää missään määrin kivaa, eikä se tuntunut ollenkaan enää niin varmalta. Lopetin siis sen ja jätin muille taitavemille. Tai niille jolla on kovempi nahka ja enemmän pokkaa.
- Loukkaantumisriski. Hevoselta meni hankkari ammattikuskin taklatessa hevoseni startissa. Kuski ei saanut edes ajokieltoa. Hevosta parannellessa ja uudelleen kilpailukuntoon saamisessa meni vuosi. Toisen kerran eri jalan hankkari meni heti seuraavana vuonna hevosen juostessa lämmityksessä ulkoradalla olevaan kuoppaan. Kerran jouduttiin lähtemään pelkän lämmityksen jälkeen kotiin, kun rata oli niin kova etten halunnut vammataustaista hevosta siellä juoksuttaa. Muutenkin hevosten särkyminen ja kaikenlaiset muut vaivat, tällä hevosella kun oli vielä allergiaa ja heikot kaviot, niin siinä olikin taiteulu että sai pysymään terveenä. Ei ponit olleet näin vaivaisia, vaikka nehän nyt ei niin parastaan yritäkkään että särkyisivät. Huonoa tuuria, mutta se vaan aika paljon vaikuttaa kun amatöörillä on vaan se yksi hevonen treenissä.
- Kustannukset alkoivat olla liikaa. Vuosien edetessä on alkaneet starttiin pääsemisen kulut nousemaan rytisten. Puhumattakaan eläinlääkärikuluista ja erityisesti polttoaineen hinnasta. Piti alkaa valita vain lähiradat ja starttiin pääsi harvemmin kun ei enää vaan ajeltukkaan kolmen tunnin pähän raveihin.
- Aika, tai sen puute. Päivätöissä käyvälle on välillä hankalaa ehtiä raveihin, tai edes treenaamaan hevosta töiden jälkeen. Varsinkin talvella, kun on jo pimeää kun pääset edes töistä kotiin ja hevosta täytyy ajaa otsalampun valossa. Ravit vähenevät viikonlopuista -näköjään edelleen- niin senkään varaan ei uskaltanut aina startteja jättää. Ja kun ei ollut sitä lauantai tason hevosta.
Jossain kohtaa, lainaten aikaisemman kirjoittajan sanoja, lajin hauskuus alkoi loppua. Ei sen takia ettei pärjätty aina. Vaan kaikki listaamani asiat yhdessä. Ja viime kädessä raha. Kulut nousee, palkat ei. Ja uusia maksuja tulee tuon tuosta harrastajan maksettavaksi. Ainoa, minkä turvin vielä roikuin lajissa oli se, että hevosen kanssa oli kiva puuhata ja muutamia kavereita oli vielä lajissa mukana vaikka osa ponikavereistakin oli jo lopettanut. Jäätiin viime kesän lopussa ihan vaan harrastamaan ja puskailemaan kotiin. Päätin jo silloin että jätän lisenssimaksun tänä vuonna maksamatta. Myin hevosen juuri pois, puskaratsuksi kaverille. Nyt hevoseton on huoleton. Vaikka samalla onkin haikea kaipuu niin lajiin kuin hevoshommaan. Paluu on kuitenkin epätodennäköistä. Ainakaan hevosten kanssa. Eniten kaipaan poniaikoja, sitä sen ajan yhteisöllisyyttä ja rentoutta lajissa. Ehkä sitten jos lapset joskus kiinnostuis poneista.
|