Lähettäjä: Polle 
Päivämäärä:   30.9.26 11:45:46

Onko sinulle käynyt niin, että se lapsenomainen into hevosiin on tullut takaisin? Jos on, kauanko siinä meni?

Tässä vähän säikähdin, kun tajusin miten kauas sitä on tuosta tultu.
Ennen sitä jaksoi lukea hevoshulluja ja fiktio- sekä tietokirjoja hevosista. Käydä katsomassa kavereiden tunteja ja puunata varusteita ikuisuuden kunhan vaan sai olla tallilla.
Hoitoheppaa ei tarvinnut päästä ratsastamaan tai edes taluttelemaan itsenäisesti, riitti että sai harjailla ja kehuskella, että mulla on hoitoheppa mitä talutan talutustunnilla.
Tunnilla ei ollut väliä miten meni, aina oli ihan parasta.
Vuodenajalla ei väliä. Tykkäsin jopa syyssateista ja kovista pakkaspäivistä. Leikin mielessäni, että olen Tuuvan tallin sarjakuvassa mukana.

Nykyään en enää ratsasta, mutta välillä käy mielessä vuokrahevosen etsintä. Kuitenkin huomaan itsestäni, että ensimmäisenä puhun itseni pois tästä sillä, että suurin osa vuodesta on kylmää ja märkää.
En jaksa puunailla varusteita yhtään omistajan ohjeita enempää.
Pelkkä harjailu ja taluttelu ei todellakaan riitä, haluan ratsastamaan ja hevosen täytyy olla tietyn tasoinen.
Olen itsekriittinen ja harvoin on ihan parasta.
Ei huvita lukea mitään hevosiin liittyvää.

Palaako tuollainen lapsenomainen into enää takaisin? Itsellä oli melko intensiiviset kolme vuotta valmentautumista, kisaamista ja hevosalalla työskentelyä. Se on varmasti hyvin pitkälti aiheuttanut tämän kyynisyyden.

Lähettäjä: m 
Päivämäärä:   30.9.26 12:06:04

oikea hevonen auttaa paljon. en minäkään mitä vaan lähtisi syyssateella hoitamaan, mutta omaa lähden mielelläni. lopetin myös tallityöt, niin kummasti ne sadepäivätkään ei olleet enää yhtään ahterista, kun oli vaan oma hoidettava.

Lähettäjä: 52 v 
Päivämäärä:   30.9.26 12:06:12

En malta odottaa että pääsen työpäivän jälkeen tallille. Jos joskus lupaan perheelle pitää vapaapäivän, niin silti tekee mieli poiketa edes vähän syöttämässä porkkanaa. Välissä oli kyllä vuosia kun tuli keskityttyä ihan muihin asioihin.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   30.9.26 12:23:01

Luulen että aikuisuuden muut iloa syövät asiat vaikuttavat isosti. Lapsena kun ei tarvinnut miettiä mitään muuta, kuin koulua ja heppailua. Nyt on vuorotyö, laskuja, velkoja, aikatauluttamista, vastuuta, velvoitteita.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   30.9.26 13:27:02

Olisi se mulla, mutta pitää muutakin tehdä…

Lähettäjä: .... 
Päivämäärä:   30.9.26 13:29:01

Olen lähemmäs 50-vuotias ja enemmän innoissani hevosista kuin lapsena. On oma hevonen, ja tallilla käyminen on lähes aina päivän kohokohta. Jos joskus pidän ns. tallivapaan, tulee jo ikävä hevosta ja vähän tekisi kuitenkin mieli tallille edes rapsuttelemaan vähän.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   30.9.26 13:44:11

Itsellä menee vähän aalloissa, eli välillä intoa löytyy vaikka muille jakaa, mutta välillä ei jaksaisi millään tallille.

Lähettäjä: Jep 
Päivämäärä:   30.9.26 13:55:27

Itsellä palasi tauon jälkeen. Ja tauko siis kesti useita vuosia, lukuunottamatta satunnaisia ratsastuksia siinä välissä. Tosin edelleen vapaapäivä tulee tarpeeseen noin kerran viikkoon, kun ei tarvitse tallille mennä. Mutta huomaan että nyt jaksaa iloita ihan maastoilusta samalla tavalla kun nuorempana. Aiemmin oli tiukkaa valmentautumista ja kaikki piti tehdä by the book ja paremminkin, se varmaan vei pikkuhiljaa sitä perimmäistä iloa tekemisestä. Nyt on nuttura höllentynyt ja omaksi iloksi harrastamista, hevonenkin sellaiseen sopiva, niin on taas hauskaa.

Lähettäjä: _ 
Päivämäärä:   30.9.26 14:33:58

Itse voisin hyvin olla oman hevosen luota poissa vaikka parikin viikkoa ilman että tulisi ikävä tai tekisi mieli syötellä porkkanaa. Tallille meno tuntuu lähinnä pakko pullalta, toki jos hevosen muuttaisi lähemmäksi niin asia voisi helpottua

Lähettäjä: A 
Päivämäärä:   30.9.26 14:50:18

Mä oon 35v ja oma hevonen. Ja yksi 5v kestävä tauko ettei ollut omaa.
Tuun hulluksi jos on tallivapaapäivä, mietin että mihin ihmiset saa kulutettua aikaa jos ei käy tallilla. (Tiedän -vaikka mihin)
Mutta aina innoissani menen tallille, vaikka väsyttäisi tai kiukuttaisikin muut asiat niin aina sieltä tullaan hyvätuulisena takaisin.

Lähettäjä: cc 
Päivämäärä:   30.9.26 22:18:16

Periaatteessa on lapsellinen into: luen hevoskirjoja, katson hevosaiheisia videoita (jos ehdin), teen tallivuoroja ja hevosen kanssa on useimmiten hauskaa. Mutta kyllä aikuisuuden realiteetit vaikuttavat, kuten yllä sanottiin. En välttämättä ole työpäivän jälkeen innosta hyppien menossa tallille eikä tallivapaa kerran viikkoon tee millään lailla tiukkaa. Luovuin myös varsotushaaveeesta, koska en jaksaisi jatkuvasti hoitaa ja liikuttaa kahta ;)

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   1.10.26 02:49:15

Itsellä se ei ole koskaan sammunut, olen 33v. Nimenomaan sellainen vähän lapsellinenkin heppahulluus on vieläkin.

Lähettäjä: Polle 
Päivämäärä:   1.10.26 10:03:47

Kiitos kaikille jotka on vastailleet!
Ihana kuulla, että osalla on vielä se sama into tallella, kateellisena luen teidän juttuja :')

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   1.10.26 10:11:42

Into löytyy yhä, mutta mahdollisuutta harrastaa ei enää ole. Katselen kisoja, lärään myynti ilmoituksia, pelaan heppapelejä ja luen uusia tutkimuksia

Lähettäjä: K 
Päivämäärä:   1.10.26 10:50:15

Tässä keskustelussa on tosi hyviä pointteja! Itse nostaisin tärkeimpänä esiin juuri tuon, että aikuisten elämässä on niin paljon muita velvollisuuksia, että se syö intoa harrastuksilta etenkin, jos hevonen ei ole ns. se oikea.

Nostaisin esiin myös tallimatkan ja talliporukan merkityksen! Kun on kiva hevonen riittävän lähellä ja tallilla mukavia ihmisiä, silloin kestää oikein hyvin ne kurakelit ja rankkasateetkin.

Tärkeintä on myös tunnistaa, mikä on itselle se "kiva hevonen" juuri tähän hetkeen.

Työskentelin nuorempana kv-kilpailijalla ja valmentauduin itsekin ahkerasti, vaikka kisoihin pääsin lähinnä groomiksi. Se muokkasi omaakin ajattelua siihen suuntaan, että vain kiiltävät kilpahevoset ovat niitä "oikeita hevosia". Kun opiskelujen myötä hevoset jäivät vain harrastukseksi, jahtasin koko ajan hampaat irvessä unelmaa tietynlaisesta hevosesta. Ajattelin myös, että tavallisen puksuttimen ostamisessa ei ole mitään järkeä, vaan jos haluan harrastella sellaisella, voin mennä vaikka ratsastuskouluun tai issikkavaellukselle. Aika ylimielistä touhua, mutta joku tällainen ajatus kummitteli takaraivossa pitkään.

Minulla kesti vuosikausia myöntää itselleni, että oma harrastukseni ei ole kuitenkaan näin aikuisena enää sitä, että olisin aidosti motivoitunut esim. kilpailemaan kovin tavoitteellisesti tai korkealla tasolla. Teoriassa se siis kiinnostaa, mutta säännöllinen ja nousujohteinen kilpaileminen vaatii resursseja, jotka on otettava jostain muualta. Kun sitten on työelämää, perhe-elämää ja muuta sellaista, en ole juuri nyt valmis tinkimään niistäkään tai puskemaan itseäni äärirajoille. Kun viimein nöyrryin toteamaan, että ehkä se "puskailu" ja harrastelu omalla painollaan on tähän elämäntilanteeseen ihan paikallaan ja tarvitsen siihen sopivan, lungin harrastehevosen (tai voin harrastaa kisailua esimerkiksi suomenhevosella), huomasin, että suurin stressi lähti ja motivaatio tallille menoon nousi kummasti.

Lähettäjä: --- 
Päivämäärä:   1.10.26 11:27:40

Mulla lopahti into aikoinaan kun ratsastin tavoitteellisesti. En jaksanut enää vuokrahevosia ja tallillakäynti ahdisti.

Pidin useamman vuoden taukoa mutta sitten vaihdoin lajia! Alotin lännenratsastuksen. Oli ihanaa olla aloittelija, opetella varustamaan, avut oli ihan eri, tehtiin juttuja maastakäsin mitä en olisi osannut keksiä itse jne.

Sit se hulluus leimahti uudestaan, en mitään muuta halunnutkaan kuin olla tallilla, katsoa hevossarjoja ja lukea kirjoja, kuunnella hevosaiheisia podcasteja. Nyt mulla on oma hevonen ja tallivapailla huokailen ja katselen kuvia hevosestani ja haaveilen että voisin teleportata sen luo syöttämään porkkanoita. Ei haittaa syyssateet eikä pakkaspäivät.

Lähettäjä: T 
Päivämäärä:   1.10.26 11:37:03

Tuskin palaa, jos ei sille anna mahdollisuutta, se kun vaatii sen hevosen läsnäolon. Itse olen 43-vuotias ja hevoset on minulla kotona ja kyllä viihdyn tallilla paremminkin kuin lapsena tai teininä.

Lähettäjä: Hopoti hoi 
Päivämäärä:   1.10.26 11:55:22

Minulla taisi käydä sillä tavalla perinteisesti, että tieto lisäsi tuskaa ja se into katosi realismiin. Koen että se lapsuuden into hevosista oli monelta osin niin naivia, että siihen ei ole enää paluuta. Kun aikuisena aloin ymmärtää hevosta eläimenä paremmin, rikkoutui moni kiiltokuva. Hevosen pitäminen hyvinvoivana ja lajityypillisissä oloissa on vaikeaa. Se lapsuuden hevoshulluus ja hevosen tulkinta oli niin kovin minä-keskeistä. Nyt hevosta lukee aivan eri tavalla, onko jokin käytös kipua, voiko hevonen muuten hyvin, mitä lisäarvoa minä annan hevosen elämään, eli onko minulla mitään merkitystä hevoselle. Nojoo... En edes ole kukkahattutäti, mutta silti tämmöiset ajatukset ovat latistaneet intoa.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   1.10.26 12:08:25

Hopoti Hoi sanoi sen todella hyvin!

Into on edelleen itselläkin, erilaisena vain.

Lähettäjä: Niitä näitä 
Päivämäärä:   1.10.26 12:21:02

Harva aikuinen jaksaa käpyjä ja muurahaisiakaan enää ihmetellä pienen lapsen tavoin. Aikuisuuden työt, velvoitteet ja vastuut syövät jaksamisen ja ajan.

Mutta ei se into ole mihinkään hävinnyt ja sää ei ole koskaan haitannut. Huono talliporukka, olosuhteet tai vääränlainen hevonen koettelee intoa, mutta harrastukseen mukavissa olosuhteissa intoa on yhtä paljon kuin lapsena.

Lähettäjä: €&@@ 
Päivämäärä:   1.10.26 18:33:35

Minulla into lopahti oman hevosen lopetuksen jälkeen. On päiviä jolloin olen kaivannut takaisin hevoshommiin mutta elämä on tuntunut niin paljon helpommalta ilman tallilla käyntiä. Ajatus ratsastustunneista tai jonkun toisen hevosen vuokraamisesta tai hoitamisesta tuntuu vaikealta. Toivon kuitenkin että vielä joskus se innostus palaisi takaisin.

Lähettäjä: Toinen 
Päivämäärä:   1.10.26 19:41:48

Minulla se into tuli ja myös meni. Nelikymppisenä ostin vielä yhden oman hevosen, juuri itselle sopivan ja se oli hyvällä tallilla, nautin niin älyttömästi sen kanssa olemisesta ja ratsastamisesta, etten voinut kuvitella mitään parempaa. Mentiin niin marraskuun sateissa kuin kovissa pakkasissa ja mikään ei saanut minua pysymään pois tallilta. Olisin tuolloin kirjoittanut samoin kuin todella moni tässä ketjussa.

Voin rehellisesti sanoa, että minulla oli kohdallaan kaikki: oikea hevonen, mukava talliporukka, lyhyt matka tallille ja harrastin kuten halusinkin.

Sitten tuli täysin päinvastainen olo ja kaikki hevoseen liittyvä alkoi tuntua raskaalta. Yritin helpottaa arkea, kävin tallilla vähemmän, ratsastin koko ajan vain harvemmin, kävin pidemmillä lomillakin eikä into palannut yhtään vaikka pidin pitkiä tallivapaita. Lopulta laitoin hevosen ratsuttajalle ja myyntiin, ja aivan ihanaa on ollut saada vapaa-aikansa takaisin. Tällä hetkellä nautin kaikesta muusta tekemisestä niin paljon, etten kaipaa hevoshommiin millään tavoin enkä pidä kovin mahdollisena, että se into enää palaisi lainkaan samankaltaisena. Hullua kuinka eri tavoin sitä voikaan suhtautua asioihin ihan muutamassa vuodessa.

Lähettäjä: Avg 
Päivämäärä:   2.10.26 07:58:33

Minulla on näin nelikymppisenä hevoset kotona, ja eihän tätä jaksaisi ellei sitä intoa olisi. Muu elämä sitä intoa vaan syö välillä. Aina on kiire, kaikki maksaa, haluaisi tehdä enemmän mihin on aikaa.

Lähettäjä: Polle 
Päivämäärä:   2.10.26 10:00:05

Aloittaja täällä taas! Aivan mahtava määrä tullut kommentteja, en muista koska viimeksi olisin jaksanut lukea joka ikisen kommentin jostain keskustelusta. "Kiva", että näitä kokemuksia on muillakin.

Hopoti hoi ehkä kitetytti sen omankin fiiliksen:
"Hevosen pitäminen hyvinvoivana ja lajityypillisissä oloissa on vaikeaa. Se lapsuuden hevoshulluus ja hevosen tulkinta oli niin kovin minä-keskeistä. Nyt hevosta lukee aivan eri tavalla, onko jokin käytös kipua, voiko hevonen muuten hyvin, mitä lisäarvoa minä annan hevosen elämään, eli onko minulla mitään merkitystä hevoselle. Nojoo... En edes ole kukkahattutäti, mutta silti tämmöiset ajatukset ovat latistaneet intoa."

Itse saatan ajatuksen tasolla vähän innostua uudesta hevosesta, mutta kun mietin sitä asumassa täysihoidossa ja tarhaamassa pienessä tarhassa, tulen taas kyyniseksi.
Suomessa ei ole realistista pitää hevosta sillä tavalla miten haluaisin; isot, jättimäiset laitumet missä voivat laukata niinkuin elokuvissa, olisi myös mäkiä ja metsää. Hevosella olisi lauma. Laitumilla olisi useita katoksia ja ruokintapaikkoja ja voisivat päättää missä viettävät aikaansa. Niin iso laidun/tarha ettei hevosia edes näkisi jos ovat muualla kuin portilla. Tämä vaan ei ole mahdollista Suomessa.

Lähettäjä: ANN 
Päivämäärä:   2.10.26 10:34:29

Olen harrastellut hevosia tiiviisti ja innolla vuosikausia poniäitiroolissa.
Mietin nyt, että kiinnostaako hevoset NIIN paljon, että hankkisin ihan oman, kun lapsi himmailee omaa harrastustaan ja keskittyy lukion käyntiin. Vaikea kuvitella elämää ilman hevosia, mutta toisaalta paljon muita mukavia juttuja on jäänyt tekemättä ja kokematta näinä tiiviinä hevosurheiluvuosina. Hevosethan vievät kaiken ajan, rahan ja elämän :)

Lähettäjä: 40v 
Päivämäärä:   2.10.26 11:05:55

"Lähettäjä: Hopoti hoi
Päivämäärä: 1.10.26 11:55:22

Minulla taisi käydä sillä tavalla perinteisesti, että tieto lisäsi tuskaa ja se into katosi realismiin. Koen että se lapsuuden into hevosista oli monelta osin niin naivia, että siihen ei ole enää paluuta. Kun aikuisena aloin ymmärtää hevosta eläimenä paremmin, rikkoutui moni kiiltokuva. Hevosen pitäminen hyvinvoivana ja lajityypillisissä oloissa on vaikeaa. Se lapsuuden hevoshulluus ja hevosen tulkinta oli niin kovin minä-keskeistä. Nyt hevosta lukee aivan eri tavalla, onko jokin käytös kipua, voiko hevonen muuten hyvin, mitä lisäarvoa minä annan hevosen elämään, eli onko minulla mitään merkitystä hevoselle. Nojoo... En edes ole kukkahattutäti, mutta silti tämmöiset ajatukset ovat latistaneet intoa."

Tämä. Itse olen harrastanut heppailua noin 10-vuotiaasta saakka. Omia hevosia vuodesta 2003 yhtäsoittoa. Harrastusta todellakin latistaa hevosen pitämisen vaikeus. Hevonen on eläimenä todella vaikea pitää elossa, terveenä ja tyytyväisenä. Tähän komboon kun lisätään se, että omassa pihassa ei ole mahdollista pitää koskaan ja tallipaikat on mitä on... Varsinkin nykyään kun hinnat on kivunnut aivan sietämättömiksi ja puskatallikin maksaa 500 e, niin olen miettinyt harrastuksen lopettamista. Suoraansanottuna olen niin kerm4perse, että v7tuttaa harrastella pimeässä kuralillussa ilman juoksevaa vettä ja murehtia onko tallinpitäjä tänään viitsinyt ruokkia hevosia jne. ja maksaa tästä lystistä, kun raha on muutenkin tiukassa ja hevonen sairastelee koko ajan jotain (ja eläinlääkärit on kalliita). Eikä auta hevosen vaihto, kun tuurini on murphyn laki - kaikki mikä voi mennä päin p3rsettä aivan varmasti myös menee.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   2.10.26 12:02:28

"Niin iso laidun/tarha ettei hevosia edes näkisi jos ovat muualla kuin portilla. Tämä vaan ei ole mahdollista Suomessa."

Ei olekaan, petotilanteen vuoksi. Eläimet on syytä pitää valvovan silmän alla.

Lähettäjä: Partsi 
Päivämäärä:   2.10.26 16:36:27

Tieto lisää ahdistusta. Olen edelleen innoissani, mutta joudun aktiivisesti kieltämään tunteen siitä, että näin isoa eläintä ei ole reilua pitää pienessä kopperossa kaltereiden takana. Pitäisikö joku kettua, jänistä, kissaakaan näin.

Mahtava laji silti ja opin uutta vuosikymmenten jälkeenkin. Yks ahdistus on myös se, etten kisaajana kehity sille tasolle kuin haluaisin tai pysy siellä tasolla osin itseni ja osin hevosen ongelmien takia. Kunnon kassa auttaisi varmaan, porchella pääsis paremmin.

Lähettäjä: .... 
Päivämäärä:   2.10.26 16:50:39

"Itse saatan ajatuksen tasolla vähän innostua uudesta hevosesta, mutta kun mietin sitä asumassa täysihoidossa ja tarhaamassa pienessä tarhassa, tulen taas kyyniseksi.
Suomessa ei ole realistista pitää hevosta sillä tavalla miten haluaisin; isot, jättimäiset laitumet missä voivat laukata niinkuin elokuvissa, olisi myös mäkiä ja metsää. Hevosella olisi lauma. Laitumilla olisi useita katoksia ja ruokintapaikkoja ja voisivat päättää missä viettävät aikaansa. Niin iso laidun/tarha ettei hevosia edes näkisi jos ovat muualla kuin portilla. Tämä vaan ei ole mahdollista Suomessa."

Laiduntaminen ei tosiaan ole Suomen oloissa realistista ympäri vuoden, mutta kyllä hevosenpitoon on silti muitakin vaihtoehtoja kuin karsinassa kaltereiden takana seisominen ja yksin tarhaaminen pienessä tarhassa. Omakin heppailuintoni on vain kasvanut entisestään sen jälkeen, kun sain hevosen kivaan paikkaan eikä tarvitse koko ajan miettiä sitä, että miten tylsää ja ankeaa sen elämä on. Se elää laumassa pihatossa ja syö, lepää, hengailee ja leikkii kavereiden kanssa silloin kun itse haluaa. Heinää on tarjolla koko ajan useammassa eri paikassa, vettä tietenkin tarjolla koko ajan, sisätilojakin on useampi, joista valita, on vähän erilaisia pohjia ja piehtarointipaikkoja sekä tilaa laukkailla ja pukitella, jos siltä tuntuu. Laidunkausi nyt tietenkin on Suomen oloissa valitettavan lyhyt, mutta ei lauma talvellakaan vain seiso apaattisena paikallaan odottamassa seuraavaa heinäannosta, vaan puuhaavat vapaasti omiaan vuorokauden ympäri.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   2.10.26 17:13:04

Mun into kesti kymmeniä vuosia ja johti mm. siihen, että työskentelin pitkään hevosten parissa. Into laantui lopulta, kun totesin, että taloudellisista ja terveyteen liittyvistä syistä mulle ei ole mahdollista tehdä hevosten kanssa asioita, jotka kiinnostaa, ainakaan uhraamatta ihan kaikkea muuta elämää.

En usko innostuksen enää palaavan, eikä sille ole löytynyt korvaajaa. Toisaalta se on vähän surullista, olen kateellinen jokaiselle, jolla on jokin erityinen mielenkiinnon kohde, jota pystyvät elämässään toteuttamaan, toisaalta olen helpottunut.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   2.10.26 18:52:10

Se lapsenomaisuus ei säily/palaa. Nuorena ei tajunnut miten ikävä hevosen oli seisoa mudassa ja syödä ja homeelle haisevaa heinää (sitä pikkupaaliheinää mitä kasarilla syötettiin). Varusteiden sopivuudesta ymmärsi murto-osan mitä nyt ja hammashoitokin oli että joku heilutti raspia suussa. Silloin seikkailtiin pelotta maastossa, kyhättiin joku este risuista jne. Muistot on kultaisia kokemuksia kavereiden kanssa. Sen rakkaan hevosen elämä ei välttämättä ollut kokonaisuutena erittäin hyvää. Tokihan ne hengissä pysyi.

Että nyt vanhana silmät kiiltäisi onnesta omia hevosia katsellessa, niillä pitää olla suuri haka vapaaseen liikkumiseen, huippulaadukkaat rehut, iso karsina... Jne jne jne. Kyllä sen kaiken saa rahalla toteutettua mutta silti näkee heti jos hevonen oireilee vaikka mahaansa. Ei kakarana tollasia tajua, oli hulluja ja hullumpia hevosia.

Intohimo alan teoriaan on itsellä sama edelleen. Luin kaikki opukset teininä, myös Ruokinnalla tuloksiin. Ruokinta onkin ollut aina tosi kiinnostavaa, vaikkei heinäanalyysejä ollut pitkään aikaan käsillä. Nykyään se sama kiinnostus ajaa webinaareihin ja kursseille. Ratsastukseen into on laantunut kremppojen takia, ajamiseen ei.

Lähettäjä: _flower 
Päivämäärä:   8.10.26 12:30:03

Hoidin monivaivaista omaa hevostani vuosia, rahat oli tiukassa, usein tallilla käynti oli pakkopullaa. Viimeisin talli ei ollut laadultaan ihan priimaa. Koko ajan tuntosarvet pystyssä onko hevonen kipeä, huolettomia aikoja seurasi aina joku takaisku.
Toki oli surullista päättää hevosen lopetuksesta, ja olisi ollut looginen paikka lopettaa siihen oma harrastus.

Jossain takaraivossa olin kuitenkin päättänyt että harrastus jatkuu takuuvarmasti, ja että halusin jotain "erilaista". Perus ratsastuskoulu ei houkutellut.
Mietin lännenratsastuksen ja issikoiden välillä. Länkkätalleja (asiakkaita huolivia) ei ole meidän seudulla, joten päädyin issikkatallille.
Ja olen ihan - juurikin lapsenomaisen - innoissani harrastuksen uudesta alusta. :D Ajallisesti tuntuu riittävän kerta viikkoon, joskus 2. On todellista laatuaikaa, ja riittää aikaa muuhunkin.
Ekaa kertaa vuosiin olen seurannut myös kisatuloksia, ja istunut SM- kisojen katsomossa. Oppimassa ja ihailemassa. :) Eli sanoisin että tämä päätös oli mun hevosharrastuksen pelastus.
Joskus haaveilen omasta issikasta, mutta järki sanoo että pankkitilin tarvitsee vielä pitkään palautua monen vuoden hevosenomistajuudesta ;)

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   8.10.26 14:21:12

Samaistun myös muiden ajatuksiin. Rakastan hevosia yli kaiken ja ajattelen aktiivisesti hevosia ja ratsastusta myös niinä vuorokauden tunteina, kun en konkreettisesti ole tallilla. Suunnittelen treenejä ja kisoja, teen ruokintalaskelmia, haaveilen uusista varusteista, seuraan aktiivisesti muita harrastajia somessa ja mietin tulevia tavoitteita ja menneitä onnistumisia. Silti erityisesti tallikäyntejä varjostaa välillä huoli ja tietoisuus. Mielestäni minulla on maalaisjärki kunnossa enkä koe olevani hysteerinen, mutta silti nykyään kun tunnistaa ihan eri tavalla hevosten ilmentämää epämukavuutta, ja toisaalta myös esim. sen, liikkuuko hevonen aidosti laadukkaasti, on myös alttiimpi saamaan huonon mielen tallikäynnin tai ratsastuksen jälkeen. Asiat oli paljon yksinkertaisempia kun luuli tyyliin, että silloin menee hyvin, kun hevonen on vaan ratsastaessa kaula kaarella ja syö tallissa heinää.