|
Lähettäjä: mr
Päivämäärä: 16.9.26 17:15:30
Tässä vähän yhden äidin näkökulmaa kisatiimiin.
Omalle jälkikasvulle kisatiimi on ollut ennen kaikkea tosi mieluisa juttu. On ns. vakioratsu, johon on vuosien aikana tullut tosi tärkeä suhde, ja sillä ratsastaminen ja kisaaminen sen hoitaminen ovat iso ilon aihe. Mutta jos mietin, mikä oikeasti tekee kisatiimistä hänelle tärkeän, niin kyllä se on ennen kaikkea ne muutamat kivat ja reilut kaverit.
Meillä ei ole koskaan ollut mitään hevosdraamaa tai riitaa (tosin ei ole ollut koskaan tallin ulkopuolisessakaan elämässä). Joskus joku on urputtanut, että lapsen pitäisi ratsastaa jollain toisella hevosella ja jättää hevonen toiselle, mutta tiimissä porukka vaihtuu ja hevosetkin vaihtuvat, joten moni tällainen asia menee ajan kanssa ihan itsestään ohi. Ja loppujen lopuksi opettajahan ne hevosjaot päättää, joten kaikkea ei kannata ottaa niin henkilökohtaisesti. Toki suosikkiasetelmia on tullut vastaan, ja siinä helposti käy niin, että joku alkaa ajatella olevansa muita parempi ja kokee olevansa oikeutettu arvioimaan ja rajoittamaan myös muiden osaamista tai kykyä.
Kisatiimi ei kuitenkaan ole lapselle pelkästään kivaa. Siihen voi liittyä myös aika ikäviä puolia, kuten kiusaamista. Esimerkiksi yksi lapsi joutui sulkemaan WhatsApp-kanavan, kun siellä alettiin kommentoida ja haukkua häntä paitsi ratsastustaidon puutteiden, myös ulkonäön perusteella. Toista kisatiimikaveria taas kiusattiin TikTokissa ratsastusvideon yhteydessä, ja siihen lähti mukaan iso osa talliporukasta. Eli kyllä sitä kaikenlaista voi valitettavasti tulla vastaan. Esimerkiksi kisatiimin ulkopuoliset ovat salakuvanneet ja levitelleet tuntivideoita tiimin lapsista.
Omalla kohdallani äitinä vaikeimmat kokemukset eivät ole liittyneet lapsiin vaan aikuisiin. Olen joutunut kokemaan toisen äidin kateutta, perättömiä puheita ja ihan suoraa ulossavustamista. Toisaalta vastapainona olen saanut tallilta myös ihan mielettömän ihania ystäviä, joten kokemukset eivät todellakaan ole pelkästään huonoja.
Äidin rooli kisatiimissä on välillä vähän hassu tasapainoilulaji. Pitäisi olla mukana, seurata, tietää asioista, auttaa ja olla paikalla, mutta samaan aikaan ei saisi olla liian näkyvä eikä ainakaan liian kuuluva. Välillä tuntuu, että tallilla on ihan hyvä olla ja välillä taas olisi parempi ottaa vähän etäisyyttä. Aika paljon saa miettiä, miten toimii niin, ettei vahingossa ärsytä ketään.
Arvostan sitä, että lapsi saa harrastaa porukassa, jossa hänen ympärillään on turvallisia ja tasapainoisia aikuisia. Tässä tarkoitan erityisesti kisatiimin aikuisia. Aina tilanne ei tietenkään ole ollut tällainen. On nähty myös sitä, kuinka aikuiset kisaajat puhuvat toisistaan selän takana valetta, kiusaavat tai savustavat toisiaan, vaikka kasvotusten ollaan hyvää pataa.
Yksi asia, jonka itse olen tästä kaikesta oppinut, on se, että jos huomaat tiimin sisällä kiusaamista tai epäasiallista kohtelua, kannattaa miettiä todella tarkkaan, ottaako asiaa esille ollenkaan. Varsinkin jos kyse on jostain suosikkiasetelmasta, koska silloin opettaja voi helposti kokea asian henkilökohtaisena arvosteluna, vaikka tarkoitus olisi vain tuoda epäkohta esille. Varovaisuutta tarvitaan, koska opettajalle voi muodostua lapsista näitä mielikuvia ja ennakkokäsityksiä, jotka eivät oikeasti vastaa sitä, mitä lapsi itse tekee tai millainen hän on.
Kaikesta huolimatta meidän kokemuksemme kisatiimistä on kokonaisuutena enemmän hyvä kuin huono. Lapselle tärkeintä ovat edelleen hevoset, ratsastus ja ne kivat kaverit. Ja ehkä se onkin se asia, johon kannattaa yrittää keskittyä kaiken muun keskellä.
|