|
Lähettäjä: ..
Päivämäärä: 17.8.26 13:14:09
Mun pääsi tottumaan siihen, että oli aina kaveri tai kävelijä mukana, koska hevonen oli ihan remontti tullessaan ja meiltä sai aina maastoseuraa, ihmiset olisivat voineet loukkaantua jos olisin halunnut lähteä yksin.
Siinä sitten parin vuoden päästä oli enää yksi maastoilukaveri, jonka hevonen lopetettiin ja olinkin tilanteessa, ettei ollut ketään.
Ajattelin ettei ole ongelma, koska oltiin maastoiltu tosi paljon pari vuotta mutta.. ei tämä halunnut poistua ollenkaan tallinpihasta yksinään. Pysähtteli, kääntyili ympäri jne. Mä vaan istuin selässä ja käänsin sen aina siihen suuntaan mihin mennään ja annoin olla, kehuin jos otti askeleen mutten käyttänyt raippaa tms, olin ihan rauhallinen ja ajattelin että viisi metriä riittää ja sit takaisin.
Siitä se sitten jo parissa päivässä alkoi sujua nopeammin mutta ensimmäisen kilometrin oli aika jännittynyt ja valmis kääntymään kotiin, mutta kun päästiin tietyn kohtan yli, olikin veto ennemmin eteenpäin maastoon eikä se sieltä koskaan yrittänytkään kääntyä kotiin, valitsi jopa pidemmän reitin jos annoin valita.
Jälkikäteen mietin että oliko jo silloin nuorena alkavaa nivelrikkoa ja vastusteli kun ei ollut vielä lämmennyt, kestikö tottua ratsastajaan jne.. En nimittäin itse tajunnut että olisin voinut ensin ratsastaa kentällä normaalisti ja lähteä sitten maastoon.
Edelleen vuosien päästä tuntuu että vaatii maastossa x matkan ennenku askel pidentyy ja reipastuu, mutta lämpiäminen vain kestää sen verran. Nykyään lähtee siis korvat hörössä mielellään maastoon eikä ole alun jälkeen stoppaillut menomatkalla.
|