Lähettäjä: a
Päivämäärä: 12.10.25 21:52:57
Olen monen hevosista ulkopuolisen kanssa jutellut mun harrastuksesta hevosten parissa, ja yksi kysymys on tullut joka kerta esiin; “miksi hevosihmiset ovat niin kamalia?”. Älyttömän hyvä kysymys, mihin en kuitenkaan ole osannut suoraan vastata.
Mun tallikiusaamisesta ovat vastanneet kaikenikäiset ihmiset, joiden kanssa minulla ei ole ollut minkäänlaisia yhdistäviä tekijöitä tallin ulkopuolella. Emme myöskään tallilla ole olleet samassa porukassa tai “vastakkaisissa kuppikunnissa”. Minä vain olen, ja se on ilmeisen hirveää.
Ikävimpiin kiusaamiskokemuksiin ovat kuuluneet ratsastuskouluaikoina tapaukset, joissa ratsuni varusteita yritettiin piilottaa minulta, jotta myöhästyisin tunnilta. Kun ratsastin todella säikkyä hevosta, tytöt piiloutuivat läheisen hiekkakummun taakse ja hyppivät sieltä sähisten ylös aina, kun olin säikyn hevosen kanssa heidän kohdalla. Kun taas ratsastin todella kuumuvaa hevosta, tultiin johonkin lähettyville huutamaan laukkaa, jotta hevonen lähtisi hanskasta. Yritettiin lavastaa tilanne, jossa olisin muka juoksuttanut hevosta tahallani laukassa kierrostolkulla, kun oikeasti minulla oli täysi työ pidellä hevosta, joka vain kuuli aidan takaa laukkakäskyjä.
Näiden kokemusten perusteella sanoisin, että yksi syy hevosihmisten epämiellyttävyyteen on puhdas idiotismi. Olen monesti näin aikuisiällä miettinyt, miten nämä tyttäret pärjäävät oikeassa elämässä. Uskoisin, että vaikeasti.
Kun minulla oli sitten teinityttönä vuokrahevonen, päätti aikuinen, vähän erikoisiin ratkaisuihin taipuva nainen haukkua minut ja hevosen kentällä. Kun en kuulemma mitään osaa ja hevonenkin on huono, lämminverinen kun sattui olemaan. Ihmeellistä, miten kelpasin hevosen omistajalle oikein hyvin, ja vuokrasin tätä hevosta monta vuotta. Mutta hän olisi tietysti tehnyt paremmin, kuin tuntematon teinityttö.
Tallikiusaaminen on myös vainonnut työpaikalla. Itseäni hieman nuorempi nainen koki minut järkyttävänä uhkana, joten hän koko työsuhteeni ajan pyrki sabotoimaan minua, ja sen jälkeen haukkumaan minut kokoajan maanrakoon asti. Jälleen kumma, että kaikki muut työnantajat ovat aina pitäneet minusta ja halunneet takaisin töihin, jos työsuhde on päättynyt tai ollut tauolla muista syistä.
Onko sitten ihan uskomattoman typeryyden lisäksi jotenkin egot koetuksella vai pelkästään itsetunto-ongelmista kyse, en tiedä. Mutta sen verran tiedän, että tulen jatkossa harrastamaan ratsastusta ihan omassa porukassa. Ystävällisyyteen täytyy kyetä aina, mutta kyllä minä lähipiirini muista kun hevosihmisistä vapaa-ajalleni rakennan.
|