|
Lähettäjä: *
Päivämäärä: 5.1.25 21:44:51
Toinen täti: "Pitkäjänteisyyden puute ja pikavoittojen hakeminen on eri asia kuin varovaisuus ja ”turhasta” huolestuminen."
Eivät ne kyllä ole täysin eri asia. Tai siis onhan se tavallaan eri juttu, onko ihminen vain patalaiska ja mukavuudenhaluinen vai onko hän varovainen ja herkästi huolestuva. Molemman tyypin ihmisiltä voi silti puuttua pitkänjänteisyys, ja usein puuttuukin. Eihän sekään kovin pitkäjänteistä ole, jos ei ole mitään kykyä työntää itseään ja hevosta niiden hetkien yli, kun ei mene niin hyvin, hevonen ehkä vastustelee, tuntuu oudolta tms. vaan hanskat lyödään heti naulaan ja hevonen "saikulle".
Se voi toki olla, ettei jokaisen yskäisyn ja huonon laukannoston sairaudeksi tulkitseva huolestuja tiedosta pitkäjänteisyyden puutettaan. Tosin osa varmasti tiedostaa muttei halua myöntää sitä itselleen. En nimittäin hetkeäkään usko, että jokainen niistä ratsastajista, jotka lopettavat yrittämisen siihen, kun hevonen tekee stopin tallin portille, ihan aidosti ja koko sydämestään uskoo, että sairaus on ainoa mahdollinen selitys. Eiköhän aika monellakin ole jonkin ymmärrys siitä, että tilanne saattaisi ratketa muutenkin kuin saikuttamalla tai hevosta tutkituttamalla. Tässä tulee kuitenkin houkutus valehdella itselleen, jos ne tilanteen muut korjaustavat ovat itselle vastenmielisiä ja menevät oman mukavuusalueen ulkopuolelle. "Hevoseni on varmaan jostain kipeä" on sittenkin kunniallisemmalta vaikuttava selitys omaan tekemättömyyteen kuin se, että "en viitsi mitään, jos menee vaikeaksi".
"Sehän on pelkästään hyvä, että valmentajan kanssa voi arvioida, mitä tehdä, jos hevonen vaikuttaa oudolta. Toinen voi rohkaista jatkamaan silloin, kun se on ok ja auttaa löytämään oikeita keinoja ja harjoituksia ongelman korjaamiseksi."
No jos se valmentajan asiantuntemus ja rohkaisu ollaan valmiita ottamaan vastaan, niin sittenhän menee vielä varsin hyvin! Valitettavasti nykyään aletaan monien ratsastajien kanssa olla vain siinä pisteessä, ettei heillä tätä valmiutta enää ole. Valmentajaan suhtaudutaan epäluuloisesti ja hänen toimintansa moraali kyseenalaistetaan nykyään yhä matalammalla kynnyksellä, kun asenne tuntuu olevan, että hevosista välittää eniten se, joka näkee niissä eniten kipuja ja sairauksia.
Ja auta armias, jos käy niin, että valmentaja on kehottanut jatkamaan ratsastusta ja sitten jälkeenpäin hevosesta on tutkituttamalla löytynyt jotain. Tältäkin foorumilta on saanut lukea sävyltään suorastaan vihamielisiä kirjoituksia siitä, miten törkeää eläinrääkkäystä se on ollut, kun valmentaja on käskenyt jatkaa ratsastusta, kun "hevonen on ollut selvästi kipeä". Unohdetaan hyvin helposti, että usein se eläinlääkärikin tarvitsee monenlaisia tutkimuksia todetakseen hevosen vammat ja sairaudet - ja ettei valmentajalla ole edellytyksiä toimia eläinlääkärinä, vaikka hän olisi valmentajana ja hevosihmisenä kuinka pätevä. Valmentajan työkalut ongelmien ratkaisuun ovat ratsastuksellisia, jolloin on pelkästään luonnollista, että hän tarjoaa niitä. Hevosen mahdolliset kivut ja sairaudet eivät myöskään poissulje esim. huonoa ratsastusta, jolloin on yhä luonnollisempaa, että valmentaja lähtee korjausehdotuksissaan niistä asioista, joiden korjaamisessa hän osaa auttaa.
Vaikka kaikki eivät sitä nykyään selvästi ymmärrä, ei ratsastustunneilla tai valmennuksissa vain voida menetellä niin, että joka kerta, kun joku hevonen on vähänkin outo, haluton tai muuten ei niin hyvin suorittava, niin se lähetetään talliin. Ei silti voida, vaikka totta kai jollain todennäköisyydellä osa näistä hevosista on oikeastikin kipeitä.
|