Lähettäjä: Hevosenkäsittelijä 
Päivämäärä:   31.8.24 15:47:16

Taitaa olla aika kuuma peruna tämä aihe täällä ja moni varmaan suositteleekin lapselleni keppareihin siirtymistä. Kumminkin lapsella itsellään palo hevosiin on tosi kova, höpöttää niistä koko ajan ja kävisi tallilla useamminkin kuin vain hoitokurssilla ja ratsastamassa.
Kumminkin lapsi on selvästi muihin (ja itseeni lapsena) verrattuna arempi, häntäkin harmittaa tilanne ja pelkää, ettei saa sen takia hoitokurssin päätteeksi hoitoponia tai -hevosta. Se olisi suurin unelma kuulemma.
Lapsi siis jännittää kaikkia hevosten äkkinäisiä liikkeitä, kiukkuisista hevosista puhumattakaan. En itse muista olleeni ollenkaan noin arka, mutta silti minustakaan ei tullut mitään kummoista käsittelijää. Siksi pohdin, onko lapsella ikinä mitään saumaa edes hoitoponiin.

Lähettäjä: ' 
Päivämäärä:   31.8.24 15:50:39

Anna harrastaa, mitä väliä tuleeko mestarikäsittelijää.

Lähettäjä: Hevosenkäsittelijä 
Päivämäärä:   31.8.24 15:56:04

Ei tarvi tulla mestarikäsittelijää. Mutta toivoisi että olisi mahis edes hoitohevoseen ja ehkä joskus "isona" vuokraheppaan

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   31.8.24 16:00:45

Ehkä voi, ehkä ei. Mutta kyllähän hevosia voi harrastaa muutenkin kuin perinteisesti hoitamalla ja ratsastamalla. Esim. hevosvalokuvaus, varusteiden ja tarvikkeiden tekijät, jne. Tietty jos se hoitoponi on suurin unelma, niin ei nuo varmaan tähän hetkeen helpota. Löytyisikö joku pieni yksityistalli jossa voisitte käydä ensin vain tekemässä pieniä tallihommia, ja siitä sitten mahdollisesti pikkuhiljaa siirtyä ponin hoitoon? Jos on yksi ja sama poni, jota saa ensin katsella kauempaa, niin ehkä sitä on helpompi uskaltautua hoitamaan.

Lähettäjä: T 
Päivämäärä:   31.8.24 16:01:09

Varmuus tulee kyllä kun kasvaa ja saa kokemusta. Valitse talli missä ei ole kiukkusia poneja tai hevosia. Löytyskö jostain umpi kiltti poni jota voi vuokrata ja käydä hoitamassa.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   31.8.24 16:02:01

Minulla on tosi ujo ja arka tyttö _ihmisten_ kanssa, mutta hevosten kanssa osaa olla oikein jämäkkä eikä arkaile yhtään.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   31.8.24 16:16:39

Oon ite ollut samanlainen ja harrastanut 25 vuotta. En siis tosiaan enää arkaile vaan mulla on ollut varsoja ja aika mielenkiintoisiakin tapauksia. Pitkä tie se silti oli. Vaatii aikaa ja sitä että saa edetä kun itsestä hyvältä tuntuu.

Lähettäjä: Tahvo 
Päivämäärä:   31.8.24 16:19:16

Minä olin lapsena tällainen arka ja ujopiimä hevosten kanssa. Rakastin hevosia, mutta samalla pelkäsin. Asiaa ei helpottanut tallilla 90 luvun alussa olleet kipeät ja kiukkuiset ponit jotka puri, pukitteli ja "otti lähtöjä". Arkuus pikkuhiljaa katosi kun sain tunneille vakkariksi todella kiltin, vanhan ponin. Alkuun senkin kanssa esimerkiksi tunneilla loukkaaminen oli ehdoton no no, mutta kun itsevarmuus ja luottamus kasvoi poniin, rohkaistuin myös siinä. Parin vuoden jälkeen tämä poni muutti eläkekotiin ja minullakin oli itsevarmuus kasvanut sen verran, että uskalsin jo hoitaa ja ratsastaa muitakin. Suurinpiirtein teini-ikäisenä tuo lapsuuden arkuus ja ujous hevosten kanssa oli tipotiessään kun oli taidot jo kasvaneet.
Lapsena se kehittyminen oli todella hidasta, mutta sitten teini-iässä se kehittyminen oli nopeampaa. Arkuuden häviämisen lisäksi siihen varmaan myös vaikutti se, että teini-ikäisenä oman kropan hallinta oli huomattavasti parempaa kuin 7-vuotiaalla lapsella.
Nykyään kilpailen 120cm tasolla ja hevosia on kaksi kappaletta omassa pihassa :)
Eli älä heitä kirvestä kaivoon lapsen kanssa, kyllä se siitä voi vielä rohkaistua. Ei toki kaikki, mutta monet.

Lähettäjä: Kylli 
Päivämäärä:   31.8.24 16:32:39

Minun tyttö on arka ja ujo. Ostin sille oman ponin, ja se pelkäsi sitä ekan kuukauden. Aluksi itki ja huusi "vie poni pois", voitte kuvitella kuinka mietin mitä menikään tekemään.

Tytöllä ollut nyt oma poni reilu vuoden. Nyt poni ja tyttö on parhaita kavereita. Tyttö tykkää temppuilla ponin selässä, sekä käydä maastossa. Tyttö ei ole kertaakaan halunnut ohjia käteen, eikä ole kiinnostunut oikeasta ratsastuksesta. Tyttö sanoo että haluaa vain "tanssia" ponin kanssa, tarkoittaa sitä kun ponin käynti keinuttaa tyttöä:)

Tyttö ei viihdy kentällä, vaan tykkää seikkailla ponin kanssa metsissä, ja mitä jännittävimpiä ovat polut sitä parempia. Minä talutan aina ponia.

Tykkään itse tästä, ettei poni ole väline, vaan kuten tyttö kutsuu että ystävä.

Minun haaveeninoli parantaa tytön motorisia taitoja, ja lisätä keskivartalon hallintaa. Ja se näillä monipuolisella metsäkävelyillä on onnistunut hyvin.

Tyttö tottu poniin pikkuhiljaa. Joskus kävimme vaan viemässä ponille heinää, joskus hän istui selässä 5min, ja kaikki tehtiin tytön tahtisesti. Metsässä kerroin hauskoja tarinoita, metsän peikoista ja vesihiiseistä, ja yhdistin luonto yhteyttä tyttöön. Tyttö on siis nyt 5v.

Minusta on monia eri tapoja harrastaa hevoselta, kannattaa antaa lapsen kertoa mikä hänelle sopii.

Uskon jos tyttöäni alkaa ns oikea ratsastus kiinnostamaan jossain kohtaa, on hänellä jo hyvä tasapaino ja poni tuntemus alla siihen:)

Lähettäjä: Kys 
Päivämäärä:   31.8.24 16:42:44

Kyllä voi tulla! Jos mahdollista niin tarjoa paljon hyviä ja rauhallisia kokemuksia kilttien hevosten kanssa. Esim. ihan joku käsittelykurssi pienten hevosten kanssa, kiireettömässä ilmapiirissä. Sellainen auttoi poistamaan meidän tytön pelkoja, ja tietysti iän karttuminen auttoi myös.

Lähettäjä: Pystyy kyllä 
Päivämäärä:   31.8.24 16:45:41

Jos ei riitä taidot ja uskallus hoitoponiin ratsastuskoulussa, niin entä jos etsitte hoitoponin/vuokraponin muualta? Jos olet lapsen mukana heppataustaisena aikuisena ja auto löytyy, niin todennäköisesti löytyy kiltti poni, jota voi käydä hoitamassa(/ratsastamassa) lapsen tahtiin yhdessä aikuisen kanssa, hintakin saattaa hoitua pienillä tallihommilla.

Kun oppii tuntemaan hevosia, eikä joudu liian vaikeiden kanssa tekemisiin, arkuus helpottaa ja itseluottamus kasvaa. Ehkä myös muilla elämän osa-alueilla.

Tuossa vaiheessa ei tarvitse miettiä tuleeko hänestä koskaan hyvää. Ainoastaan, että touhuaminen on turvallista ja ponit kilttejä.

Lapsellekin voi sanoa, ettei hevosen jännittäminen haittaa, ja se helpottaa kun oppii tuntemaan hevosia ja luottamaan. Alkuun varovaisuus on luonnollista ja jopa järkevää.

Hevonen opettajani podcastissa on jonkun verran puhetta siitä, kuinka herkkyys ja jännityksen tunnustaminen voikin olla hevostelussa voimavara, vaikka aiemmin on ajateltu että pitää olla kova, vahva ja esittää ettei pelkää. Hevosetkin kun ovat herkkiä :)

Itse olen ollut juuri se jämäkkä, rohkea, kova pieni tallityttö joka oppi aikuisilta, miten temppuileva hevonen laitetaan kuriin ja satuloin tallin isoimmat ja kiukkuisimmat hevoset aikuisasiakkaille valmiiksi. Sittemmin jatkoin hevosalalle töihin ennen opiskeluja muuhun ammattiin. Näkökanta on kuitenkin muuttunut ja etenkin laajentunut aikuisuuden myötä. Hevosten pariin sopii monenlaiset ihmiset, tapoja tehdä ja olla hevosten kanssa on monia. Hevosen kanssa voi myös tehdä niitä asioita, joita uskaltaa. Ei ole pakko hypätä esteitä tai hoitaa ratsastuskoulun kiukkuisinta hevosta, voi käydä vain harjaamassa kilttiä eläkeläisponia jolle omistajalla ei ehkä ole aikaa.

Jos haluaa kasvattaa nuoria hevosia tai kouluttaa ongelmahevosia, hoitaa hevosia palkkatyökseen tms. on oltava jonkin verran rohkeakin, mutta siitä on turha huolia pienen harjaamista harjoittelevan heppahullun kanssa.

Kerro lapselle, että hän oppii ja pystyy ihan varmasti, vaikka luottamuksen kehittäminen veisikin enemmän aikaa. Jos hoitohevosta ei nyt saa, ehkä myöhemmin, tai ehkä muualta.

Lähettäjä: Vippe 
Päivämäärä:   31.8.24 16:56:18

Voi tulla oikein hyvä! Arat ja usein myös tietyllä tavalla herkät lapset ovat yleensä rauhallisia ja hevosen kannalta ennalta-arvattavia käytökseltään ja näin ollen täydellinen pari herkälle hevoselle. He myös useimmiten lukevat hevosta tarkasti, ja ovat siksi paremmin tilanteen tasalla tai jopa edellä. Lisäksi arat harvoin ottavat ns. turhia riskejä ja suunnittelevat toimintansa turvallisuus edellä. Hän vaatinee vain aikaa ja hyviä kohtaamisia.

Liian rohkeat ja "rämäpäiset" ovat usein myös niitä ei-minulle-koskaan-mitään-käy -tyyppejä, ja riskien otto voi kostautua. Lisäksi tämä toinen ääripää on monesti ikäänkuin liian päättäväinen, ja hevonen laitetaan toimimaan vaikka väkisin, mikä harvoin lisää keskinäistä luottamusta.

Lähettäjä: Metris 
Päivämäärä:   31.8.24 17:03:08

Eiköhän kova kiinnostus "voita" lopulta arkuuden, kunhan käsiteltäviksi poneiksi ja hevosiksi valikoituu niitä kilttejä ja rauhallisia yksilöitä.

Toivoisin, ettei nykyään enää olisi niitä syystä tai toisesta äkäisiä ratsastuskouluissa... 15+ vuotta sitten äkäiset olivat yksittäisiä erityistapauksia, suurin osa oli asiallisesti käyttäytyviä niillä ratsastuskouluilla, missä itse tuli ratsastettua ja missä tuli käytyä ratsastavaisen lapsukaisen äippänä. Jotenkin olen luullut, että äkäisiä ja liian säpsyjä olisi aina vain harvemmassa, kun kaikenlaisiin turvallisuusasioihin kiinnitetään nykyään ihan erilailla huomiota. Jos niitä tuntuu olevan liikaa, niin ehkä kannattaisi etsiä joku laadukkaampi ratsastuskoulu?

Lähettäjä: Miitta 
Päivämäärä:   31.8.24 17:05:13

Tietenkin voi. Itse olin lapsena alkuun tosi arka hevosten kanssa, nykyään ei mikään enää hätkäytä ja työskentelen hevosten parissa. Ajan ja kokemuksien kautta sitä varmuutta tulee.

Lähettäjä: X 
Päivämäärä:   31.8.24 17:07:07

Joskus niistä arimmista kasvaa taitavimpia. Anna lapsen harrastaa, siellä sitä oppii ja hoitoponin saa varmasti aikanaan. Kunhan et ite ala hössöttää vieressä ja patistaa lasta rohkeammaksi. Open näkökulmasta lapset kehittyy heti nopeemmin kun vanhempien katseet on pois (suorituspaineet pois).

Lähettäjä: Kys 
Päivämäärä:   31.8.24 17:14:27

”Pystyy kyllä” ihana kirjoitus :)

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   31.8.24 17:14:42

Malin Baryard on sanonut olleensa lapsena arka. Mutta oli saanut hyvän opettajan. Niin että eiköhän voi tulla "minkäänlaista".

Lähettäjä: --- 
Päivämäärä:   31.8.24 17:28:54

Minä olin melko arka mutta innokas hevostelija lapsena. Meillä ratsastuskoulussa hoitajapolku alkoi harjoittelijahoitajana, joka kävi kerran viikossa hoitamassa hoitohevostaan "ykköshoitajan" kanssa ja oppi siinä samalla. Minulla oli pohjalla alkeisleirin hoitotunnit, joten ihan nollasta en lähtenyt, mutta oli tosi arvokasta, että hoitohevostouhuihin sai perehtyä rauhassa tosi mukavan ja rauhallisen ykköshoitajan matkassa. Ensimmäinen "oma" hoitohevonen oli liian sähäkkä minulle, mutta opettaja suostui onneksi vaihtamaan minut rauhallisemman hevosen hoitajaksi, ja sain kasvaa siinä taas hiljalleen varmemmaksi. Vuotta myöhemmin autoin jo kokemattomampia tuon sähäkänkin hevosen kanssa tarvittaessa.

Ikinä minusta ei tullut sitä tallin reippainta hevostyttöä, joka käsittelee rohkeasti hevosta kuin hevosta. Kaikkia ratsastuskoulun tuntihevosia ja kavereiden omia opin kuitenkin hoitamaan varmoin ottein, ja olin myös hyvä auttamaan kokemattomia tai arkoja ratsastajia, koska osasin samaistua epävarmuuteen. Tämä oli minulle ratsastuskoululaisena ihan riittävä taso. Välillä oli jänniä tilanteita, mutta niitä oppi jossain määrin sietämään ja myös pyytämään ajoissa apua.

Sanoisin siis, että omaa tahtia rauhassa etenemällä tulee paras lopputulos. Kun varmuutta tulee ensin tekemiseen niin, että harjaaminen tai kavioiden putsaaminen tulee selkäytimestä eikä sitä tarvitse toimintana jännittää, varmuus alkaa siirtyä myös hevosen kanssa olemiseen. Ja kun sen kaikkein rauhallisimman hevosen kanssa löytyy rentous, voi tutustua erilaisiin hevosyksilöihin pikku hiljaa. Aina tällainen ei ole mahdollista, mutta jos ei ratsastuskoululla onnistu, niin ehkä jotain toista kautta?

Lähettäjä: Justiina 
Päivämäärä:   31.8.24 18:17:26

Minä olin se lapsi joka sai leirillä kilteimmän ponin hoitohevoseksi ja pelkäsi kuollakseen hoitaa sitä karsinassa. Ratsastajana olin myös alkuun arka ja epävarma, mutta siitä se rohkeuskin kasvoi kun taitoja alkoi karttua ja hevosiin oli hirmuinen palo.
Joskus olen kyllä just ajatellut, että silloinen ratsiope ei varmasti osannut arvata, että tuossa on tuleva hevosalan ammattilainen, kohtuullinen Kilparatsastaja ja hevoskasvattaja.

Lähettäjä: Villa 
Päivämäärä:   31.8.24 21:17:00

Miinulla umpikultti vanha shettisponi,joka tehnyt elämäntyönsä ratsastuskoulussa.
Ystäväni lapsenlapsi oli halvaantunut operaation myötä toiselta puolelta ja he halusivat korona aikaan ,että lapsella olisi mahdollisuus päästä edes jonnekkin kodin ulkopuolelle.
Sytostaattihoidot olivat nollanneet vastustuskyvyn.
Minulla siis poni hevosenkaverina ja asutaan korvessa.
Aluksi lapsi,joka oli poika pelkäsi ponia niin ettei uskaltanut edes koskea.
Kävivät sitkeästi ja saatiin ensin kärryn kyytiin.
Poika rakasti ritareita.Siitä saatiinkin satutarina..
Lähdettiin etsimään hän ponin selässä ritarina lohikäärmeitä.Nähtiin metsäpolulla lohikäärmeen pesiä ym.
Ponimummosta tuli lopulta pojan hyvä ystävä ja ritariratsastukset olivat itselle aivan uskomaton kokemus.Loppuvaiheessa viimeisillä käynnillä hän ei enää jaksanut kun istua mummon sylissä poninmummon kärryn kyydissä.
Eli aikaa ja jos mahdollisuus löytää joku umpikiltti poni,jonka kanssa luottamus pikkuhiljaa löytyy.

Lähettäjä: bbb 
Päivämäärä:   31.8.24 22:40:57

"jos ei riitä taidot ja uskallus hoitoponiin ratsastuskoulussa, niin entä jos etsitte hoitoponin/vuokraponin muualta"

No onpa tyhmä neuvo. Kun ne rats koulun ponit on satavarmasti niitä kilteimpiä, niin aivan varmasti ei uskalla jonkun muun ponin kanssa.

Minkä ikäinen lapsi on? Jos on kovin nuori ei ihme jos arastelee. anna olla rauhassa, käy rat tunneilla ja sitten kun on rohkeampi mietitte hoitoponia. Yleensä 10-12 vuotiaana lapset on jo paljon reippaampia.

Muistan kun mulla nuorena, ehkä 13-14v oli hoitsuna erittäin vihainen täykkäri. Puri oikeasti kovaa ja potki kaikkia, oli vaikea taluttaakin kun saattoi yllättäen napata kiinni. Pelkäsin sitä tosi paljon mutta "kunnia" ei antanut periksi myöntää sitä kun hoitsu piti olla - ja sattuneesta syystä tämä oli vapaana... Tästä vuosikymmeniä, ei rats kouluissa enää ole sellaisia, siis oikeasti vaarallisiahevosia. Mutta oppihan pitämään silmät selässäkin.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   31.8.24 22:51:26

Ei voi tulla, jos ei totu. Joskus näkee lapsia, jotka eivät kahden kolmen vuoden jälkeen uskalla edes taluttaa tai laittaa riimu päähän opetuksesta ja kannustuksesta huolimatta, saati yhtään komentaa vaikka ruohomättäälle vievää ponia. Nämä lapset lopettavat aikanaan. Alkuvaiheen arkuus ei toki haittaa, mutta jos kuluu vuosia, eikä mitään uskalla tehdä, ei hevosharrastus vain luultavasti ole sen lapsen juttu. Ehkä muut pienemmät eläimet?

Lähettäjä: Hevosenkäsittelijä 
Päivämäärä:   31.8.24 23:22:17

Kiitos kannustavista vastauksista. :) täytyy rohkaista lasta sillä, että kokemuksen myötä arkuus kyllä vähenee. Ratsastuskoulusta löytyy näitä umpikilttejäkin tapauksia, mutta pelkona on, ettei niidenkään hoitajaksi pääsisi. Ehtona on siis hoitokokeen läpäisy, ja tähän sisältyy muun muassa jonkun tuntiponin kuntoonlaitto. Ja tämä on se vaikein ja jännittävin osuus, kun tosi moni muuten kiltti poni näykkii tai kuopii satuloidessa.

Omassa lapsuudessakin arkoja oli, mutta koska vain kovuutta, rohkeutta ja jämäkkyyttä arvostettiin, karsiutuivat nämä arat lähes poikkeuksetta sitten pois. Onneksi nykyään on ilmeisesti toisin.

Lähettäjä: Hevosenkäsittelijä 
Päivämäärä:   31.8.24 23:35:37

Ei voi tulla, jos ei totu. Joskus näkee lapsia, jotka eivät kahden kolmen vuoden jälkeen uskalla edes taluttaa tai laittaa riimu päähän opetuksesta ja kannustuksesta huolimatta, saati yhtään komentaa vaikka ruohomättäälle vievää ponia. "

Meillä ei sentään näin äärimmäistä ole jännitys. Lapsi saa riimun päähän ja taluttaa mielellään, vaikka tiedän ja näen, että se jännittää. Jännityksestä huolimatta hän siis tekee ja haluaa oppia. Siksi ehkä sitä äitinä pelkääkin, että joku latistaa innon sanomalla, ettei noin arasta ole näihin hommiin tai kenenkään hepan hoitajaksi.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   1.9.24 06:54:06

Kyllä se siitä, mutta olisi tärkeää että harjoittelisi superkiltillä ponilla.

Lähettäjä: Juu 
Päivämäärä:   2.9.24 11:09:32

Tottakai, kokemus kasvaa harjoituksen myötä ja jännitys vähenee taitojen kasvaessa. Ei kukaan ole seppä syntyessään. Tsemppaa vain lasta ja anna hyvää palautetta kuten varmasti teetkin.

Hevoshommahan on jatkuvaa oppimista läpi elämän.
Jännitys ja omien tunteiden hallintakin kuuluu siihen kasvutarinaan, vuosia myöhemmin hevosharrastaja ei jännitä hoitamista mutta tilalle voi tulla muiden haasteiden pientä tai suurtakin jännitystä (vaikka kilpailuissa) mutta sen oppii pitämään kurissa ja toimimaan rauhallisesti tunteista huolimatta. "Heitä sydämesi edeltä ja hyppää itse perässä" on vanha esteratsastajienkin sanonta. Sitten kun pääsee radan alkuun on jännityskin kadonnut. Pelkästään tekemällä jännityksestä huolimatta itsensä pystyy voittamaan.

Kun minä olin lapsi en osannut pelätä hevosia. Kerran menin tunnetusti vihaisen shetlanninponin karsinaan viemään sille porkkanoita ja poni iski hampaansa jalkaani, potkaisi ja runttasi seinään.
Jalat vapisten selvisin ulos karsinasta.
Kotona sanoin vanhemmille etten ikinä enää mene tallille mutta vanhemmat eivät kauhistelleet nirhaumaa jalassani vaan kysyivät minkäkokoinen poni se oli. Näytin kädellä että alle metrin ja hevosia tuntemattomat vanhempani sanoivat "Ai niin pieni" ja "Se oli varmaan vain hevosen leikkiä. Kyllä sinä kuitenkin kohta taas haluat mennä tallille." :D

Niinhän siinä kävi enkä alkanut pelätä hevosia, aikuisten rauhallisuus ssi minut uskomaan ettei se niin vakavaa ollutkaan.
Jäljet parani ja unohdin koko jutun (opin silti läksyni enkä tunkenut suin päin joka ponin karsinaan).
En sen perästä ottanut vakavasti pikku kolhuja ja selästä putoamisia.
Niinpä minusta tuli ihan ok hevosenhoitaja ja siitä työstä tuli myös ammattini myöhemmin. :)

Lähettäjä: ?? 
Päivämäärä:   2.9.24 11:16:54

Olikohan se Laurila joka totesi että ratsastus ei ole todella arkojen ihmisten laji. Ja valitettavasti kyllä oli oikeassa.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   2.9.24 11:24:25

Tytär oli ratsastuksen aloittaessaan varsin arka ja varovainen. Turvasi myös helposti minuun (ratsastan siis itsekin) esim. ponin varustamisessa ja muussa. Into ratsastaa oli kuitenkin niin suuri, että pääsi melko nopeasti yli jännityksestä ja nykyisin (jo aikuisena) kisaa aktiivisesti omalla hevosella.

Ihan hyvin voi arastakin tulla reipas, kokemus ja rutiini tuo rohkeutta ja reippautta. Kaikki hevosten/ponien kanssa vietetty aika opettaa "puhumaan" paremmin hevosta ja tuo itsevarmuutta.

Lähettäjä: Velli 
Päivämäärä:   2.9.24 11:45:02

Totta kai arasta voi tulla hyvä! Mieti nyt, miten palava into lapsella on, kun arkuudesta huolimatta tahtoo harrastaa. Moni vähemmän innokas voisi lyödä hanskat tiskiin. Arka tarvitsee aika, rauhallisia hevosia ja jonkun, jolta uskaltaa kysyä apua ja joka osaa näyttää, miten kannattaa toimia.

Lähettäjä: Saab 
Päivämäärä:   2.9.24 11:50:29

Kyllä voi tulla! Lapsen pitää vaan saada edetä riittävän hitaasti ja riittävän kiltin ponin kanssa. Ratsastuskoulun tahti voi olla liian nopea vielä tässä vaiheessa, jolloin tosiaan yksityiseltä omistajalta voisi löytyä joku ihana lastenponi, jolle ei ole pesiytynyt tuntiponien jekkuja :)

Lähettäjä: hmm 
Päivämäärä:   2.9.24 12:48:33

Vie jonnekin sellaiselle tallille missä joka kerralla opetellaan ja tehdään hevostaito-oppeja. Hoidetaan joka kerta niitä poneja. Siitä se lähtee.

Lähettäjä: Hepuli 
Päivämäärä:   3.9.24 09:13:28

Meillä tytär oli aloittaessaan todella arka ja tukeutui vahvasti minuun. Oman pitkän kokemuksen kautta tiedostan myös kaikki lajin vaarat. Ratsastuskoulussa oli melko monta oikeasti äkäistä ponia, enkä antanut tytön laittaa niitä itsenäisesti kuntoon. Aiheutin ehkä jopa lisää arkuutta omalla käytökselläni. Tytöt, joiden vanhemmat eivät hevosimisiä, olivat selkeästi rohkeampia. Pieni tyttö puuhaili ja harjoitteli paljon minun umpikiltin hevosen kanssa. Nyt harrastusta takana jo useampia vuosia ja tyttö pärjää hyvin ratsastuskoulun ponien kanssa. Varmuus on lisääntynyt ja hyvällä tasolla. Hän kuitenkin osaa varoa ja pyytää tarvittaessa apua, mikä mielestäni hyvä asia.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   3.9.24 09:21:37

Itse olen nyt 18v ja pelkäsin hevosia aluksi kun aloitin ratsastuksen 4v pelko kesti parisen vuotta mutta sitten tajusin että ei ne hevoset pahaa halua <3