|
Lähettäjä: Okarino
Päivämäärä: 10.7.23 08:37:38
Niinhän se väliin on, että se 'sitku-elämä' kun ei toteudu tulee pahassa masennusta ja pettymyksiä, mutta taas hyvässä hienoja oivalluksia ja laajempaa näkemystä.
Tärkeintä elämässä lienee se joustavuus ja kyky muuttaa asennetta tilanteen niin vaatiessa.
Joillekin menee siinä trendikkäässä 'itsensä ja rajojensa etsimisessä', monta vuotta kuin hukkaan, kun loppujen lopuksi sieltä löytää ihan sen oman itsensä, mutta 'löytäminen' lieneekin vauhdikkaampi termi ihan itsensä ja ominaisuuksiensa 'hyväksymiselle'.
Aina voi parantaa, olla kohteliaampi, vähemmän itsekäs, oppia arvostamaan itsessään hyväksi kokemiaan puolia ja korjailemaan omia huonoja tapojaan tai toimiaan, mutta itse se kaikki on tehtävä, ei kukaan muu voi eheyttää sisäistä olemusta, kuin olemuksen haltija itse.
Omakin äitini oli hiukan näyttämishaluinen, velkaa piti ottaa että sai toteutettua kaikkia prameita juttuja, mutta en tiedä sitten kenelle hän halusi näyttää, kun sitten kuitenkin 'päteminen' kallistui katkeruuden puolelle loppuvuosinaan.
Tavallaan hän yksinhuoltajana, mummo hoiti minut ja pikkuveljeni kotona, omalla työllään hankki ja toteutti juttujaan, mutta aina oli se viimeinen penni tai vekseli kierrossa, joka teki sitä ahdistusta ja kiukkua.
Hän sitä sitten purki minuun, kun olin vanhempi lapsista ja vielä tyttö, kun pojathan ovat niitä 'pyhimyksiä' olleet ennen vanhaan. ;D
Sen silloin päätin kun kiukusta itkin ja kiljuin, että omille mahdollisille lapsilleni en kyllä ole samanlainen.
En sitten ollut sellainen, mutta eipä meillä kukaan oikein mitään sitten tehnytkään, ketään ei siivoaminen kiinnostanut ja kun en nuorena voinut sietää sitä huutamista ja käskyttämistä, niin niinpä vasta juuri ennen jotain synttäreitä tai juhlia hirveällä kiljumisella sitten kaikki meillä siivottiin.
..ja kyllähän sitten itsekin 'ajauduin' toteuttamaan omia visioitani, joihin lastenkin piti osallistua halusivat tai eivät.
Sekin lienee joku ominaispiirre suvussa, nykyään olen omissa oloissani, kaksi täysi-ikäistä tytärtä enää miehen lisäksi kotona, vanhin tyttäreni boikotoi minua juurikin kun hän koki aikoinaan visioideni toteuttamisen samoin kuin itse koin äitini syyttelyt ja huudot.
-Vaan kuinka on hällekin käynyt, siellä hänen lapsensa ovat olleet hänen 'hyvän ja oikean' elämänsä tekemisessä, kuten hän aikoinaan minun ja minä äitini ideoiden toteuttajina.
Ihminen harvoin myöntää toistavansa huonoksi kokemiaan malleja lapsuuden kodistaan tai edes välttämättä niin huomaa tekevänsä, kun jos minun äitini teki suureellisia rakennuksia, itse elelen punaisessa pikkutuvassa, mutta visioin aikanaan eläintarhaa, niin tyttäreni väsää ideaalia komea talo, kesämökki ja mitä nyt 'oikean elämän' perheen pitääkin omistaa ollakseen jotain.
Historia toistaa itseään tavalla tai toisella ihmisen itsensä sitä huomaamatta silloin kun asia on käsillä.
Näin perästä päin on ihan mielenkiintoista tarkkailla menneitä vuosikymmeniä, rennosti, ilman katkeruutta, pitää oppia hyväksymään itsensä myös niissä tilanteissa, kun olisi pitänyt ehkä toimia toisin tai satsata johonkin asiaan hiukan vähemmän. :)
Minunkin lapsistani tuli ihan niin kuin normaaleja, töissä käyviä perheenäitejä ja-isiä, veljeni nyt nyt lankesi vähän huikentelun ja alkoholismin harhapoluille, mutta näin vanhetessaan on hiukan tasaantunut, eiköhän lapsienikin lapsista tule ihan tavan kansalaisia, vaikka maailma muuttuu nykyään ihan eri tahtiin kuin omassa nuoruudessani.
Mahtavatkohan he edes kuvitella millaisessa maailmassa elämme 50 vuoden kuluttua.. ;D
|