Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   3.7.19 16:16:31

Puolison kuolemaa tässä itken. Puoli vuotta jo takana yksineloa ja viimeyönä hän tuli uniini :) Niin surullista ja kuitenkin jollain lailla lohdullista. Ei voinut kuvitella että tällaista kaipausta ja haikeutta olisikaan. Yhteistä arkea kaipaan, sitä että ostettiin kaupasta samat tuotteet ja täydennettiin toistemme lauseet.

Lähettäjä: Frida 
Päivämäärä:   3.7.19 16:28:57

Otan osaa suruusi, se on varmasti musertava. Unet ovat lohduttavia ja toisaalta myös pahentavat ikävää.

Lähettäjä: 1.*** 
Päivämäärä:   3.7.19 18:18:44

Voi, otan osaa! Olen myös pitkään työstänyt jo etukäteen puolisoni poismenon, kun meillä on ikäeroa 13 vuotta. Olemme olleet naimisissakin jo yli 35 vuotta. Rakkautta riittää, lisäksi hän on paras ystäväni. Ei mene päivää, etteikö ilahdutettaisi toisiamme pienin elein, teoin ja kosketuksin..
Pahoja terveydellisiä ongelmia ei onneksi ole vielä kummallakaan, mutta minullakin on alkanut olla sellaisia juttuja, ettei tässä oikein tiedä, miten tulee käymään...

Lähettäjä: Tirlittan 
Päivämäärä:   3.7.19 23:01:51

Voimia, hienoa että hänet päästettiin Sinua moikkaamaan, henkimaailmassa kun on ne omat sääntönsä.
Elämä on..
..luopumista
..siirtymistä,
mutta ikuista. <3

Lähettäjä: ? 
Päivämäärä:   8.7.19 19:24:44

Itsellä äiti huonossa kunnossa ja aikaa ei varmastikaan ole paljon jäljellä. Ristiriitaiset tunteet: välillä toivoo, että loppu tulisi nopeasti, koska elämänhaluakaan ei enää ole. Välillä toivoo, ettei loppu tulisi ikinä. Jatkuvasti itsellä vuoren kokoinen kivi rinnassa. Ahdistaa miten menetyksestä selviää, kun sen aika on. Toivon yli kaiken, että Tirlittanin kirjoitus on totta ja joskus me kaikki vielä kohdataan.

Lähettäjä: Tirlittan 
Päivämäärä:   8.7.19 20:00:27

Älä hätäile Kysymysmerkki, kokemusta on omankin äidin kohdalla, kuolema on vain siirtymistä. :)

Lähettäjä: Mira 
Päivämäärä:   10.7.19 01:53:23

Otan osaa, aloittaja! On varmasti tosi kovaa. Monet sanovat, että ensimmäinen vuosi menetyksen jälkeen on kaikkein pahin. Kun kaiken sen, mitä ennen tehtiin yhdessä, joutuu ensimmäistä kertaa kohtaamaan yksin.
Olisiko paikkakunnallasi mitään sururyhmää tai vastaavaa, jossa voisit jakaa tuntojasi toisten samassa tilanteessa olevien kanssa? Tai ellei ole, koeta etsiä jotain muuta keskusteluapua. Vaikka on vaikeaa, elämä kantaa kuitenkin vähitellen eteenpäin. Yksin ei tarvitse kaikesta selvitä. Voimia Sinulle!

Lähettäjä: Doris 
Päivämäärä:   13.7.19 19:28:56

Onnelliset, sillä teillä on joku, joka kaivata. Tämä ei ehkä lohduta, mutta tarkoitettu sellaiseksi.

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   16.7.19 11:15:47

Oikeassa olet Doris. Tää on niin ristiriitaista. Järjen mukaan kaikki on hyvin ja paljon sain ja hyvää on vielä edessäkin. Mut silti, harmittaa ja surettaa. Miten olinkaan niin valmistautumaton, mut niinhän se kuuluu olla, et elää eikä murehdi tulevia. Hän oli se energinen visionääri meistä. Niin sattumanvaraista tää ja silti pitää uskaltaa elää ja rakastaa :)

Lähettäjä: Doris 
Päivämäärä:   18.7.19 15:45:54

"Puoli vuotta jo takana yksineloa" Puoli vuotta ei ole jo, vaan vasta. Tunteet eivät ole onneksi järjen asia. Sinussakin on varmasti piilossa energiaa. Miten saat sen esille?

Lähettäjä: ? 
Päivämäärä:   28.7.19 18:37:23

Tänään äiti halusi pitää koko vierailun kädestä kiinni ja hyvästeli toivotellen kaikkea hyvää jatkoon. On vaan niin järjettömän vaikeaa päästää irti yhdestä elämän tärkeimmästä ihmisestä, vaikka tietää sen olevan hänelle parasta.