Lähettäjä: Tähti 
Päivämäärä:   12.5.18 16:43:32

Miten mummot ovat ottaneet oman äidin kuoleman? Kestääkö surun helpommin aikuisena?

Itsellä kokemusta isän äkillisestä kuolemasta jo lapsena, mutta se oli niin erilainen kokemus kun tuli täytenä shokkina. Pitkään ajattelin että ikääntyneen äidin kuolema tulee olemaan helpompi, mutta nyt kun aika kolkuttelee vakavan sairauden takia olenkin ihan sekaisin. Koko ajan mielessä huoli ja mistään muusta ei tunnu tulevan mitään.

Lähettäjä: Tähti 
Päivämäärä:   12.5.18 16:52:00

Vielä: kertokaa myös jouduitteko olemaan pois töistä? Varasin nyt ajan työterveyteen, mutta hävettää jotenkin mennä edes puhumaan. Teen asiantuntijatyötä.

Lähettäjä: ei nyt omalla 
Päivämäärä:   12.5.18 18:08:03

äiti nukkui pois pitkällisen sairauden jälkeen syksyllä. Otti koville kuitenkin vaikka valmistauduttu oltiin..luulin että tulee sydänkohtaus ..huh
Nyt kävin viemässä kukat ..helpottaa kun tietää että hyvä hänen on ja isän kuolema tulee olemaan jo helpompi eli tottuuko näihin ?

Lähettäjä: Tähti 
Päivämäärä:   12.5.18 18:59:06

Niin minut on yllättänyt tämä regressio. Niinkuin olisi taas pieni tyttö vaikka ikää itsellä jo 50. Äiti on iäkäs ja vielä järjissään. Sanoo jo luovuttaneensa. Meillä on nyt kuolemista ollut muutenkin, eikä mies ole vieläkään toipunut isänsä menetyksestä. Tätäkö tämä elämä nyt on? Sitäkin mietin.

Lähettäjä: 1.*** 
Päivämäärä:   12.5.18 19:12:19

Äitini kuolemasta tulee kesällä neljä vuotta. Ihanalla, älykkäällä ihmisellä oli alkavaa Alzheimerin tautia sekä Parkinsonin tauti.
Kun hän joutui sairaalaan sekosi täysin vääränlaisten lääkkeiden takia. Edellisenä päivänä normaali, seuraavana sekaisin kuin seinäkello ja ahdistunut :(
Seuraavina kuukausina tilanne vaihteli kovasti, mutta melkein joka kerta käydessäni hän oli aika sekaisin...

Reilu puoli vuotta siinä meni, onneksi ei enempää. Rakas äitini nukkui pois 84 vuoden iässä.

Ainoa asia, mikä jäi kaivelemaan ja harmittamaan, oli oma suhtautumiseni :( Kun sairaudet iskivät toden teolla ja loppu oli lähellä, olin itse vaan ihan paniikissa.... kerran loppuaikoina, kun kävin häntä katsomassa tiesin, etteivät suonet kestä enää verensiirtoja ja ravintoliuoksia. Olin valmistautunut jäähyväisiin, mutta äitini olikin piristynyt (tämä on yleistä lopun alla) ja joi tyytyväisenä päiväkahvia...hiivin nolona pois...
Viimeisellä käynnilläni olin valmis tukehduttamaan äitini tyynyllä, sen verran kauheaa tuo koriseva hengitys oli :( Sain paljon apua lukiessani yhtä seminaarityötä siitä, miten ihminen kuolee.
Viimeisen käynnin tein torstaina, äitini kuoli sunnuntaina. Hänen luonaan oli silloin yksi sh-opiskelija.

Kiitos äiti kaikesta, näin äitienpäivän alla. Anteeksi vielä, että hoidin lopun omalta osaltani huonosti. Rakastan sinua aina <3

Lähettäjä: 1.*** 
Päivämäärä:   12.5.18 19:20:54

Oi ei, vuodet kuluvat niin nopeasti, kesällä tulee jo 5 vuota.

Josku toivon, että hän olisi saanut elää pitempään, joskus taas olen tyytyväinen, että hän pääsi nopeasti pois. Isäni kuoli vuonna 1998, eikä äitini ollut kovin onnellinen ilman häntä viimeisen 15 vuoden ajan.

Olen äidilleni myös ikikiitollinen siitä, että varakkaiden vanhempien ainoana lapsena hän pystyi jättämään omille neljälle lapselleen mukavan perinnön. Itse olen pystynyt vähentämään työaikaani ja nauttimaan elämästä :) <3

Lähettäjä: 1.*** 
Päivämäärä:   12.5.18 19:29:30

Lisään vielä yhden kommentin. Olin äitini kuoleman aikoihin kesälomalla, lisäksi meille oli varattu ja maksettu viikon lomamatka. Mietin pitkään, lähdenkö lomalle, kun äitini oli nukkunut pois vain muutama päivä aiemmin...lähdin kuitenkin, järjestelyt eivät olleet minun hoidossani (kiitos sisko!), mutta eihän se loma ihan auvoista ollut...itku tuli moneen kertaan, vaikka äitini kuolema ei ollut tullut ihan yllätyksenä ja oli jopa ihan odotettukin, että kivut ja kärsimykset loppuisivat...

Lähettäjä: Tähti 
Päivämäärä:   12.5.18 20:07:18

Tätä omaa käyttäytymistäni mietin itsekin. Oikeasti haluaisin olla nyt mahdollisimman paljon äitini luona, ihan itseni vuoksi, mutta arkihan ei pysähdy ja velvollisuudet on hoidettava.

Lähettäjä: 1.*** 
Päivämäärä:   12.5.18 20:11:58

Tähti, kävin aluksi kerran viikossa häntä katsomassa, mutta sitten harvensin kiireiden takia kertaan2-3 viikon välein, kun muutoksia ei tapahtunut.
Olimme juuri sisarusteni kanssa etsimässä hänelle hoitokotipaikkaa, kun tuo loppu tuli alkaen tulehduskierteellä, johon ei mitkään lääkkeet tepsineet.
Ihan viimeiseen sairasteluun kului vain 3-4 viikkoa, kävin silloin aika usein, mutta jokainen vaihe tuli aina ihan uutena, ei niin hyvänä yllätyksenä :(

Tsemppiä!

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   12.5.18 21:46:34

Ikävä kyllä se oli pelkkä helpotus.

Lähettäjä: Tirlittan 
Päivämäärä:   13.5.18 00:30:16

Minunkin äitini terveys romahti äkkiä(71v) ja kuoltuaan olin harmissani, mutta tiesin että on kaikille parasta just näin. :)

Anopille kävi samoin, joskin 85v iässä, nopea romahdus, pari viikkoa ja läks.
Miehen surutyötä jouduin tukemaan, mutta koska olen itse elämänkatsomukseltani spiritualisti, ei ole kuolemaa, on vain siirtyminen takaisin oikeaan eli henkimuotoomme.

Äiti ja mummoni kävivät moikkaamassa unessa, valosta tulivat ja lyhyen, mutta iloisen kohtaamistuokion jälkeen valoon lähtivät takaisin, tapaamisesta jäi mukava muisto. :)

Kuolemaa ei ole ja Jumalan rakkaus on aina suurempi kuin meidän murheemme.

Lähettäjä: Uhvvhu 
Päivämäärä:   14.5.18 18:30:08

Kolme vuotta on äidin kuolemasta, 88-vuotiaana. Olin jo suruni surrut, silloin kuoli enää äidin kuori, se joka oli äitini kuoli jo monta vuotta aiemmin Altzheimerin syvyyksiin. Surutyö alkoi diagnoosista ja parin vuoden päästä äiti ei tuntenut enää ketään eikä mitään. Sydän vain löi ja pystyi nielemään kun syötettiin.
Kaikkein kamalin tauti. Jos itse saan sen haluan eutanasian.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   15.5.18 23:33:11

Minä toivon kuolevan. Hyvin yksinkertaisesti se tulee olemaan pelkästään helpotus.

Lähettäjä: * 
Päivämäärä:   16.5.18 22:20:10

tuli samaan syssyyn, isän kuolema, koiran vakava sairaus, oman lapsen sairastuminen vakavasti ja sitten vielä äidin kuolema. Lisäksi töissä järkyttävä sekamelska ja vitt*va pomo.

Tähän mennessä olen näistä asioista saanut käsiteltyä hiukan isän kuolemaa, koira onneksi toipui jonkinlaiseen kuntoon, lapsen kanssa eletään kahden viikon sykleissä, äidin kuolemaa en ole vielä pystynyt ajattelemaan ollenkaan. Pomon haukut sai ekalla kertaa itkemään, tänään sanoin vaan, että tottakai sun pitää kertoa, jos on jotain moitittavaa.

Mua pitää nyt koossa Hevonen. Yksi hyvä ystävä. Tallikaverit. Työkaverit. Olen kiitollinen heistä kaikista. Jos lukevat tätä, niin tunnistavat kyllä, mutta ei se mitään. No hevonen toivottavasti ei surffaa netissä... Ja täytyy sanoa, että on tästä parjatusta ht-netistäkin ollut apua. Varsinkin mummolan rintasyöpäkeskustelua olen lukenut.

Olen päättänyt, että kohta annan itselleni luvan surra äitiä. Kohta. En vielä.

Lähettäjä: 1.*** 
Päivämäärä:   17.5.18 07:04:49

Voimia yhdelle tähdelle! Kuulostat kuitenkin vahvalta ihmiseltä ja osaat etsiä positiivisia asioita, huumoria unohtamatta.

Suru iskee aaltoina, joskus jopa hyökyaaltoina. Välillä on taas tyyntä.

Minäkin olen aina saanut lohtua ja apua suruun hevosiltani. Vähän pelottaa, onko tämä vanha ruunani viimeinen ja miten sitten pärjään...

Lähettäjä: Tähti 
Päivämäärä:   17.5.18 07:45:27

Kiitos vastanneille. Mulla on ollut lähipiirissä näitä, joille äidin kuolema on ollut helpotus ja juuri se sai pohtimaan, miksi itse suhtaudun nyt ihan eri tavalla. Aika usein syynä on tuo vakava muistisairaus, jolloin ihminen on ollut tavallaan kuollut jo pitkään. Eräällä kaverilla vuosia. Joillakin on ollut äitiinsä huonot välit. Onhan se ymmärrettävää, että kuolema tulee helpotuksena.

Oma äitini on vielä mieleltään virkeä. Hän seuraa uutisia ja nauraakin vielä ajoittain. Kroppa vain on ihan lopussa ja kivut ovat ajaneet toivomaan kuolemaa jo pitkään. Meillä on läheiset, avoimet välit.
Kävin työterveydessä keskustelemassa pitkään. Sain psykologille ajan tulla. Ja jos tulee pakottava tarve, sairauslomaakin kuulemma kirjoitetaan nopeasti, mutta nyt ei vielä menty siihen. Puhuminen helpotti. Tajusin että jokainen suru on erilainen enkä ole rokotettu vaikka ikää ja kokemusta olisi kuinka.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   17.5.18 10:48:37

Äitini kuolemasta kohta 20 vuotta ja edelleen tuntuu pahalta kun ajattelen asiaa. Pari ensimmäistä vuotta oli musertavia lähinnä siksi, että koko ajan ajattelin mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin. Erinäisten sattumien takia, oma sairaus, pienet lapset, en pystynyt käymään äitini luona kolmeen viikkoon ennen hänen kuolemaansa. Silloin esteet tuntuivat yli pääsemättömiltä, mutta jälkeen päin ajatellen olisi pitänyt mennä. Etenkin kun huonokuuloisen äitini kanssa ei voinut puhua puhelimessa.
Tämän taakan alla olen elänyt siitä lähtien. Lisäksi äitini sanoi viimeistä kertaa nähdessämme, että onkohan hänen aikansa lähteä tullut nyt, mutta ei hän tunne vielä olevansa valmis kuolemaan. Siinä sitten jotain latteuksia latelin, en pystynyt keskustelemaan asiasta hänen kanssaan. Äitini pysyi järkevänä loppuun asti, vaikka fyysinen kunto oli hyvin heikko, joten tuntuu todella raskaalle ajatella mitä äitini mietti siitä, etten käynyt sairaalassa hänen luonaan.
Isäni lähdön tullessa ymmärsin toimia toisin ja hänen kuolemastaan ei jäänyt samanlaisia syyllisyyden tunteita. Sanoisinkin teille kaikille, joiden läheinen on kuolemassa, että tärkeintä on olla lähtevän lähellä, vaikka itsestä tuntuisi kuinka pahalle. Pahinta on, jos jälkeen päin tuntee, ettei ole tukenut vanhempiaan loppuun asti.

Lähettäjä: 1.*** 
Päivämäärä:   17.5.18 11:17:40

Viiva, onko sinulla sisaruksia? Uskon, että äitisi ymmärsi juuri äitinä sinun kiireesi yms., eikä vanhemmat ihmiset oikein odottaneetkaan näkemistä, ennen oli matkustaminen hankalampaa. Nykyisin voi vaikka soittaa videopuheluita...
Kyllä rakkaus välittyy, vaikka sanoja ei aina löydy.

Mieheni sisar kuoli pari vuotta sitten uusiutuneeseen ja levinneeseen rintasyöpään. Ennen kuolemaansa hän soitti veljelleen, ei puhunut kuolemasta, mutta halusi vain jutella. Lyhytsanainen mieheni vain murahteli, eikä osannut edes niitä näitä jutella, saati puhua vaikeammista asioista. Uskon kuitenkin, että molemmat tiesivät välittävänsä toisistaan <3.

Lähettäjä: Tirlittan 
Päivämäärä:   17.5.18 12:57:34

Jos ei ole tiheää yhteydenpitoa muutenkaan, niin ei siitä kannata syyllistyä jos ei ole lopussakaan.
Lähtövuorossa olevilta sukulaisilta kannattaa pyytää tietoja suvusta, kysyä edesmenneistä sukulaisista, lapsuudesta, nuoruudesta, ajankuvasta ja arvoista, ne ovat tärkeitä tarinoita jaettavaksi omille lapsille ja lastenlapsille.
On hienoa kun on juuret, suku muuttuu eläväksi perheeksi tapahtumien ja kohtaloiden kautta. :)

Kuolemasta täytyy puhua varsinkin silloin kun itse siirtyjä sitä tahtoo.
Vanhemmalla on yhtä suuri ikäväntunne tulossa olevan eron myötä, varsinkin jos kokee kuoleman 'lopullisena' lähtönä.
Teidän olisi hyvä tukea toisianne ja kohdata surunne yhdessä.

Kuori-tapauksessa ero on tapahtunut jo silloin kun toinen unohti olemassaolosi.

Lähettäjä: Tähti 
Päivämäärä:   17.5.18 23:24:35

Ihminen elää aina niissä olosuhteissa, joissa on ja toimii silloisten voimavarojensa mukaan. Pienistä lapsista pitää pitää huolta. Siitä on turha kantaa syyllisyyttä. Varsinkin jos on yksin ja kaukaa vanhempaa saattamassa.

Kuolema on kuitenkin asia, jonka jokainen joutuu kohtaamaan vuorollaan yksin. Harva todellisuudessa kuolee perheensä ympyröimänä.

Mulla on se onni, että meitä sisaruksia on useita. Olemme nyt jaanneet sairaalavierailuja jokaisen voimavaran mukaan. On ollut myös jännä huomata, miten eri tavalla äitini puhuu meille eri persoonallisuuksilla varustetuille lapsilleen. Minulle suoraan ja avoimesti kuolemasta, rukoilemisesta jopa omista hautajaisistaan, henkimaailmankin jutuista. Isosiskolleni raha-asioista. Heillä on myös keskenään riitaa näistä ja menneistä loukkauksista. Siskoni takia toivoisin että saisi sovittua ennen kuin on liian myöhäistä. Voi olla että ovat molemmat siihen liian pääkköjä. Liian samanlaisiakin keskenään ehkä.

Lähettäjä: Etain 
Päivämäärä:   21.5.18 00:53:11

Äitini kuoli jouluaattona 71-vuotiaana. Hän oli oikein todella jouluihminen. Kotona oli aina jouluverhot, joulumatot, koko koti koristeltu ja jouluherkut viimeisen päälle. Aivan kuin hän olisi sen viimeisenkin joulun sinnitellyt ja odottanut jotain ihmettä. Ehkä hän sen saikin.
Elämähän muuttui sitten aika paljon. Isä on ihan hukassa. Eikä tähän uuteen tilanteeseen oikein opi. Edes raparperipiirakkaa en ole tehnyt.

Lähettäjä: Ilta 
Päivämäärä:   23.5.18 13:17:41

Äidin kuolemasta on 29 vuotta ja isän 20 vuotta. Olen tyytyväinen, että molemmat kuolivat ns. saappaat jalassa. Heistä jäi hyvä muisto eikä tarvinnut seurata kuihtumista eikä kärsimystä. Vieläkin alkaa itkettää, kun muistelen äitiä. Olin alle 3-kymppinen, kun hän kuoli. Tuntuu, että meiltä jäi moni asia kokematta ja juttelematta.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   26.8.18 09:07:10

Isä meni yht'äkkiä, keskellä ylioppilaskirjoituksiani, kun olin 19, ...se meni jotenkin helposti, äidin opastuksesta elämää vain jatkettiin. Äidin kuolema oli paljon vaikeampi, löydettiin syöpä, joka veisi nopeasti. Äidin luona olin vahva ja lähellä, itsekseni itkin monet itkut jo ennen äidin kuolemaa. 6 vuotiaan lapseni vuoksi yritin olla kotona reipas, yksinäni, autossa esimerkiksi saatoin itkeä suoraa huutoa. Lapsen kommentti kuitenkin oli :"sähän itket koko ajan! Äidin viimeiset päivät olimme hänen luonaan, siinä välillä piti ottaa lento kotiin järjestelemään asioita, koirien hoitoa ym, kun mies oli ajanut pahan kolarin, vähällä ettei "saatu" toista vainajaa samanaikaisesti. Työt ja perhe varmaan auttoivat jatkamaan elämää.

Lähettäjä: Kenkä 
Päivämäärä:   8.9.18 02:27:26

Tsemppiä niille joilla äidin/vanhempien poismeno on vielä edessäpäin.
Kysyit aloittaja siitä sairaslomasta. En tiedä riippuuko vähän työn kuvastakin miten työterveyslääkäri suhtautuu. Omalle kohdalle kun vanhempien poismeno sattui niin lääkäri kirjoitti heti 2 viikkoa. Meinasi että tottakait ovat ajatukset muualla kuin töissä.

Lähettäjä: peukaloinen 
Päivämäärä:   29.9.18 00:29:53

Mä en ole ollut poissa töistä, paitsi hautajaisten ajan.

Ei se kotona sureminen ole mikään ratkaisu.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   31.10.18 13:16:20

Lähti vuosia sitten itsemurhan kautta. Vieläkään en ole pystynyt antamaan anteeksi ja epäilen etten koskaan pystykään. Onneksi ei enää ole joka päivä mielessä. Olin tapauksen jälkeen saikulla pari kuukautta. Jälkeen päin ajatellen oli ehkä hyvä että poistui terrorisoimasta muita.

Lähettäjä: p 
Päivämäärä:   1.11.18 09:15:54

Oma äiti meni huonoon kuntoon, dementikko, joten oli helpotus kun pääsi pois.

Isä taas syövän takia jo alle 60 v, suretti kun oli silloin vallalla se hoito että ei kipulääkkeitä kuin harvakseltaan. Ikävä oli katsoa tuskissaan vääntelehtivää isääni, sitä hoitoa en voi ymmärtää vieläkään.

Äiti saikin tosi hyvää kivunhoitoa ja siitä olen kiitollinen hoitopaikkaan.

Lähettäjä: Minä vaan 
Päivämäärä:   15.11.18 04:15:32

Äiti kuoli nopeasti syöpään . Omat lapset olivat silloin puoli vuotta ja puolitoista vuotta niin elämä meni eteenpäin kun heidät piti hoitaa. Enemmän jäi kiukku kohtalolle joka oli niin epäreilu ettei äiti saanut olla mummona kauempaa. Siitä hän oli itsekin katkera viimeisinä aikoinaan. Tietty olihan kiva että edes ehti nähdä lapset, siskon tyttöä ei edes nähnyt kun syntyi myöhemmin.
Äiti asui ihan lähellä ja miten ihanaa lasten olisi ollut juosta mummolle kylään kasvaessaan, äiti kun oli oikeaa perinteistä mummoainesta, leipoi herkkuja ja kutoi sukkia...

Lähettäjä: joo 
Päivämäärä:   16.11.18 11:14:47

Äiti kuoli viime vuoden lopulla pari vuotta sairasteltuaan ja otin asian aika rauhalliseti ja varmaan siitä syystä ette ollut äitini kanssa kovin läheinen. Voi olla että surutyö on jäänyt tekemättä koska näen usein unia lapsuudekodistani, äidistäni ja niissä unissa on ahdistava tunnelma.
Olisin toivonut että äitini olisi ollut helpommin lähestyttävä ja olisin voinut kertoa lapsena äidille huolistani.

Lähettäjä: Reppuli 
Päivämäärä:   26.12.18 06:57:27

Omani kuoli 49 vuotiaana. Itse olin 25 muutamaa vuotta aiemmin sairaanhoitajaksi valmistunut. Olin urhea ja otin äidin kotiin sairaalasta kun rankat syöpähoidot oli todettu tehottomiksi. Siinä yhdessä vietettiin joitain viikkoja ja hän kuolikin eräänä syyskuisena aamuna minä vierellä. Kotisairaanhoito kävi kahdesti päivässä apuna muutoin pärjäiltiin. Veli ja jotkut kotisaairaanhoitajat kävivät päästämässä välillä ulos vaikka lenkille että pääsin hetkeksi irti. Kauniit muistot jäivät vaikka vaikeita hetkiäkin oli.
Monet kerrat äitiä kaipaan.

Isän kanssa välit etäiset enkä koskaan saa häneltä sellaista tukea mitä tiedän että äidiltä olisin saanut.

Lähettäjä: Ee 
Päivämäärä:   19.1.19 22:49:17

Äitini kuoli muutama vuosi sitten ja tuntuu että ikävä on vieläkin kova. Syöpä tuli ja meni muutaman kerran ja lopulta sitä oli joka paikassa.
Viimeiset päivät olivat tosi rankkoja ja jouduin kantamaan asioista vastuun yksin sillä isäni oli aika pihalla tapahtumista.
Äitini oli aina minulle tosi läheinen, soittelimme aina ja puhuimme kaikki asiat. Isäni on aina ollut etäisempi, eikä edelleenkään ole läheinen. Otti puolen vuoden päästä uuden ” emännän” itselleen eikä mikään asia ole niinkuin ennen.
Olen aika katkera että äitini piti poistua luotamme 70 vuotiaana kun hänellä olisi voinut olla elämää edessä vuosikymmeniä.

Lähettäjä: Ope 
Päivämäärä:   21.1.19 07:37:05

Äitini kuoli äkkiä, alle 70-vuotiaana sairauskohtaukseen äkillisesti. Soittivat töihini kesken päivää toiselta puolelta Suomea. Suru, sokki, ikävä ja tuska oli valtava.
Meillä oli äitini kanssa hyvin pieni ikäero:paitsi että hän oli äitini, oli hän ystäväni. Ainoa ihminen, jolle saatoin kertoa kaiken.
Ensimmäinen vuosi äidin poismenon jälkeen meni sumussa, pari vuotta ikävää. Nyt viiden vuoden jälkeen olen toipunut asiasta.
Äitini kuolema muutti minua paljon ihmisenä, mielestäni paremmaksi.
Lomaa töistä pidin viikon verran, töissäolo kuitenkin piti kiinni arjessa. Voimia aloittajalle!