Lähettäjä: synninpäästö 
Päivämäärä:   18.2.17 21:50:33

Ikänsä enemmän ja vähemmän ratsastanut alkaa jännittää ja pelätä.

Hyppääminen on unohdettu jo aikaa sitten, ja nyt kaikki muukin on alkanut jännittää: lumet katoilta, tuuli, maneesikauden jälkeen kentälle, maastoon, kun ei ole aikoihin maastossa ratsastanut, siis kaikki mahdolliset yllättävät seikat ja uudet, hevosia yllättävät jutut ratsastuksen aikana!

Ei tässä oo mitään järkeä enää! Hevoset, joilla ratsastan säännöllisesti, tunnen ja tiedän suunnilleen reaktiot erilaisissa tilanteissa. Tasapaino on hyvä, eli en tule ihan heti tuiskahtaen alas, jos joku sivuloikka tai muu pyrähdys osuu kohdalle - mutta se jännittäminen jo etukäteen! Se syö mummoa ja varmasti myös hevosia!

Älyttömintä tässä on tietysti se, että hevoset on mainioisti avuilla normaalitilanteessa, mutta jos on mahdollisuus yllämainittuihin asioihin, jännityn, eikä sit mistään tietenkään tule yhtään mitään... Ei tää ennen tällasta ollut!

Synninpäästöä toivoo tämä: kai kieltäytyminen ryhmäkiitolaukoista, ratsastamisen jättäminen väliin kun tietää että nyt ne lumet tulee katoilta vois olla yli 50kymppisellä luvallinen syy pysyä jalat maassa?

Lähettäjä: m 
Päivämäärä:   18.2.17 22:00:57

Täällä samoja tuntemuksia juuri tänään totesin ei tästö tule enään mitään.

Lähettäjä: Tirlittan 
Päivämäärä:   18.2.17 22:14:36

Nyt jostain kummallekin rauhallisen tyyni mummopuskis joka ei hötkyile vaikka olisitte viulunkielen kireenä siellä selässä.
Sellaisen ajattoman kaikennähneen luontokappaleen kyydissä uskonne itseenne, yhteistyökykyynne ja ratsastamisen rentouttavaan riemuun löytyy uudelleen. :)
Nimim. 'Kokemusta omaava'

Lähettäjä: synninpäästö 
Päivämäärä:   18.2.17 22:45:56

Hyvä neuvo. Voisi tehdä kaikin puolin terää tässä vimmaisen suorittamisen keskellä. Pieni tauko ja lömpsytteleminen jollain pomminvarmalla - vaan mistäpä niitä nyt tähän hätään löytäis...

Lähettäjä: 1.*** 
Päivämäärä:   19.2.17 10:26:38

Hmmm, onko tuo pelkoa vai viisautta ja varovaisuutta.

Itselläni on hevonen, joka spurttailee ja pukittelee maastossa, hypätessä käy aika kuumana ja sileällä jännittyy monesta asiasta helposti.
Olen jo pitempään joutunut miettimään, missä kohtaa maastossa laukkaan ja monesti maneesimatkoille saatan napata apuohjat tai kovemmat kuolaimet. En hevosen tai oman jännittämiseni vuoksi, olen vaan todennut, että molemmilla on mukavampaa, saan asiat tarvittaessa nopeasti läpi, eikä tarvitse ratsastaa niin, että molemmilla on hirmuinen hiki. Hyppään pieniä esteitä (max 80 cm) vähintään kerran viikossa, korkeus on pienentynyt hevosen ikääntyessä myöskin ja sillä olleiden pikku vammojen ja vaivojen vuoksi, Maneesikäynnin jälkeen hevonen menee heti ulos. Täytän tänä vuonna 58v ja olen ajatellut, että putoamisessa särkyy kyllä jokin luu :)

Aloittajalle suosittelisin kyllä monipuolista ratsastusta. Laita laukkapuomeja säännöllisesti, jollet halua hypätä. Tee jumppaliikkeitä hevosen selässä. Käy maastossa myös säännöllisesti, vaikka vain kävelemässä. Umpimetsässä hevoset harvoin riehuvat (paitsi omani).

Lähettäjä: Viiskutonen 
Päivämäärä:   19.2.17 12:36:45

Minä myös olen ikäni hevosen selässä viettänyt, tykännyt vähän rivakammasta maastoillusta ja maasto-esteistä. Noh' tässä 6-8 vuoden aikana on ratsastaminen hiipunut pikkuhiljaa ja taitaa olla pari vuotta sitten, kun viimeksi istuin hevoseni selässä. Syitä on monia, leikkauksia, työkiireitä ym ym. Mutta tämä on auttamatta johtanut prokrastinaatioon ratsastuksessa - - - enemmän tai vähemmän tulee mieleeni kaikkea ikävää mitä voisi sattua.

Ja ratsu ponikaverin kanssa siis omassa pihassa. Onneksi on sen verran lääniä, missä saavat kuljeskella ja viihdyttää itseään, että pahimmat omantunnontuskat hiukkasen lientyvät.

Sitä vaan koko ajan ajattelee, että kyllä kohta aloitan taas, sitten kun on parempi ilma, vähemmän jäätä, vähemmän tuulta, vähän viileämpi, paremmin aikaa, sitten kun olen tehnyt tämän ja tuon, ja sitten kun....

Lähettäjä: Tirlittan 
Päivämäärä:   20.2.17 09:58:40

Minäkin olen 'siirtänyt' pian kolme VUOTTA, vaikka se 20v ylittänyt täydellinen mummosuokki löytyy oman pihan perältä.

Ensin tuli säärihaava, mut parissa vuodessa sen kanssa on oppinut elämään, kun ensin odotti että se paranisi, mutta turhaan, sitten kipeytyivät polvet pian vuosi sitten ja nyt on senkin rajoituksen kanssa oppinut sopeutumaan.

Ylipainoa on(122kg) ja sitäkin piti pudottaa, toistaiseksi turhia yrityksiä, mutta tiedän että heppaseni vankkana rouvana jaksaa kantaa läskini pienen lenkin silloin tällöin.
-No enää puuttuivat hokkikengät, tytär ei ole ehtinyt pariin KUUKAUTEEN heppaani kengittämään, aika siis siitä kun pyysin kengitystä, että voisin aloittaa puskailun uudelleen.

Tulin siihen tulokseen loppusyksystä, että tämä ei vetele, en halua olla tällainen nostalgian haihattelija. Jos haluan olla jossittelijana ja sitkun-vätyksenä, niin miksi minulla on hevosia?
Voin lihottaa itseni vallan jalvottomaksi tuolla nojatuolin uumenissa, mutta silloin olen kyllä syntynyt ihan turhaan, koska se ei ole se mitä omalta elämältäni haluan. :(

Haluanko olla isoäiti, jota kaikki, pian 11, lastenlastani kiusaantuneena tervehtivät äitienpäivänä sängyn vieressä ja omat nuorimmaiseni(13,14v) myötähäpeän vallassa raahaavat vanhempainiltoihin. ;D

Haluan olla jotakin muuta, se 'mummo', jota kysyttäessä kotona oleva vastaa:

-"Se lähti taas jonnekin ratsastamaan, kai se kohta tulee, koita jos sillä olisi känny mukana.." :)

Lähettäjä: Arja 
Päivämäärä:   2.3.17 14:23:16

Täällä sama tilanne, ilmoitin taas ratsastuskouluun, etten enää jatka ja ties monennenko kerran sama juttu, ei vaan enää huvita ratsastuskouluissa käyminen ja tiedostan vaaratilanteet, joihin voi joutua, vaikka olis kuinka varmat hevoset.

Pari vuotta kävin yksityistunneilla ja se oli parasta mitä voi olla, kun sai itse päättää, mitä vauhtia kulloinkin haluaa mennä ja tutut, luotettavat hevoset parissa paikassa. Näissä paikoissa en voi enää käydä, kun ei julkisilla pääse lähellekään ja autoa ei ole.

Selässä kulumia, jotka kyllä kestävät ratsastuksen pari kertaa viikossa, mutta ei putoamisia enää.

Uudet hevoset taas jossain muussa paikassa suuri kynnys, että ovatko varmasti luotettavia.

Kyllä on haikea mieli silti ja jos löytäis juurikin kiltin suokin, niin sitten olisi kiva jatkaa, useita vuosia kuitenkin ratsastanut, mutta ne ratsastuskoulut..ei enää minulle, ellei jotain pientä tallia löytyisi julkisten yhteyksien päästä, niin sitten ehdottomasti jatkaisin.

Lähettäjä: Tirlittan 
Päivämäärä:   2.3.17 15:25:14

Etkö Arja pysty hankkimaan omaa hevosta?

Silloin on kiva mennä yhdessä, kumpikin tuntee ja arvostaa toistaan ja ihan omaan tahtiin. :)
Olisiko tutuilla paria mukavaa heppaa tai tallipaikkaa, missä voisi käydä suorituspakottomasti?

Mie se joskus haaveilin että olisi kiva jos olisi tuttavapiirissä puskailijoita, joku joka voisi oman hepan kans tai miun hepal ratsastaen poiketa joskus laavureissuilla, mut eipä tääl ole, tai oikeastaan 'miul ei ole kavereita'. ;D
-Ehkäpä nuo omat nuorimmista tyttäristä saan ensi kesänä valjastettua rennon metsäpuskailun lumoihin. :)

Lähettäjä: @ 
Päivämäärä:   2.3.17 21:04:18

Kun on oma polle, voi itse päättää että askellajit on käynti ja ravi. En luota enää omaan tasapainooni vauhdikkaassa laukassa ja pukeissa. Onneksi yksi tuttu käy välillä ratsastamassa hevosen läpi, joten pääsee sekin juoksemaan, kun kuitenkin menisi aina mielellään kovaa.
Tosin nyt on koko talven ollut pellot jäätä ja mutaa, joten ei tuolla voi kovaa mennäkään.

Lähettäjä: Arja 
Päivämäärä:   3.3.17 13:35:13

Ei kannata hankkia omaa, kun täällä päin tallivuokrat ja muut kulut aivan järkyttävän hintaisia ja kun ei ole sitä autoakaan, eikä edes ajokorttia.

Kyllä rahat riittäisivät hevosen ostoon ja ylläpitoon ehkä pariksi vuodeksi, mutta ei pidempään, niin ei ole järkeä, kun täytyy varautua myös yllättäviin kuluihin.

Riippuu niin paljon siitä, missä asuu ja minkä verran maksaa oma eläminen ja sitten vasta se oma hevonen.

Jos asuisin maalla tai pienemmässä kaupungissa, niin ei olisi ongelmaa.

Lähettäjä: The Cowgirl 
Päivämäärä:   3.3.17 20:29:51

Jossain pelkoseminaarissa kerrottiin, että on ok pelätä, mutta pitää myös ymmärtää, että pelko on tunne, ja koittaa järkeistää se. Ei kyllä oo helppoa tunteiden järkeistäminen, mutta analysoiden onnistuu esim. aloittajan tapauksessa.

Käytkö ratsastuskoulussa? Voisko opettajalle sanoa, että nyt pelottaa, saisko sen pomminvarman? Voisko pelkotiloja poistaa etukäteen vaikka ehkäisemällä ne tilanteet, joissa voi käydä niin, että pelottaa? Mietin tuota ajankohtaista lumien putoilemista ja hevosten säikkymistä (tai ainakin niiden ilon ottamisen irti siitä) että oisko mahdollista laittaa korvatulpat hevoselle, jos on kovin herkkä.

Synninpäästön annan ilman muuta, nyt vaan järjellä ajattelemaan mitä pelolle vois tehdä!

Lähettäjä: 1.*** 
Päivämäärä:   3.3.17 20:42:00

Juu, vaikka pelkoaan ei haluaisikaan haastaa, kuten aiemmin ehdotin, niin ei se ole syntiä :)

Lähettäjä: putsi 
Päivämäärä:   4.3.17 10:14:41

Minua ei oikeastaan pelota ratsastaessa. Ikä vaan on tehnyt tehtävänsä, eli olen ennemmin turvallisuushakuinen, koska kroppa ei ole enää joustava ja putoaminen sattuu. Tästä huolimatta on ihanaa laukkailla maastossa ja sopivalla hevosella hyppään mielelläni.

Pomminvarmalla hevosella en ole ratsastanut koskaan, enkä osaa sellaista kaivata. Toisaalta olin aikanaan se, joka pisti ratsastuskoulun hevoset ruotuun, siihenkään en enää haluaisi ryhtyä.

Lähettäjä: Juu 
Päivämäärä:   7.3.17 20:58:23

Täällä samoja tuntemuksia. Olen aikoinaan jännittänyt ratsutallien ties millaisia tuntsareita ja sitten jännittänyt ja opetellut maastoilureissut yksin omalla ensihevosella josta tulikin sitten ihan luottoheppa. Mikään rohkea ratsastaja en ole ollut ikinä ja mm. esteet on olleet minulle enempi vähempi peikko. Viime ajat on mennyt pelkästään ajohommissa kun ratsastus on ruvennut jotenkin enemmän jännittämään ja kyllästyttämäänkin. Osasyynä on varmaan myöhemmin ostettu toinen hevonen joka osoittautui sitten ei maasto/ liikennevarmaksi. Ikäkin painonnousuineen ja kangistumisineen varmaan vaikuttaa enkä jaksa enää jännittää ja kokeilla miten käy jos ei niin maastovarmalla isoliikkeisellä hevosella ei niin ketterä täti lähtee yleisille teille.
Kun hevoset sitten lähtee vanhuuttaan pois niin aika todennäköistä on että kaikenlainen hevostelu loppuu osaltani iäksi.

Lähettäjä: synninpäästö 
Päivämäärä:   8.3.17 08:16:22

Päätin kertoa ratsastuksenopettajalle pelostani. Se oli hyvä juttu, koska nyt hän osaa rohkaista ja kannustaa tunnilla ja itsekin uskallan paremmin avata suuni, kun huomaan että alan jännittää. Tuo opettajan rohkaisu auttaa kyllä jotenkin luottamaan itseensä ja antaa itsevarmuutta takaisin... vähän kerrallaan mutta kuitenkin.

Lähettäjä: yks 
Päivämäärä:   8.3.17 19:42:55

Hyvää keskustelua aiheesta, joka - niin väitän - useimmilla ei-enää-niin-nuorilla- hevosihmisillä on mielessä. Mutta emme kai sentään pelkää puhua siitä, että pelkäämme?
Kai se on tuo oman fyysisen rajallisuuden tajuaminen ja ikä, jotka ihan perustellusti tuovat pelkoja mieleen. Itsekin pelkään isoja pukkeja ja nopeita u-käännöksiä. Lienee lupa näitä pelätäkin, kun selässäni on vanha vamma, jonka takia seuraukset tällaisista tapahtumista voivat olla aivan toista luokkaa kuin terveselkäisellä! Ja erilaisia kremppoja on varmasti meillä kaikilla jo joka lähtöön. Ne pitää tietysti ottaa vakavasti huomioon.
Sen olen kuitenkin omassa mielessäni havainnut, että omia pelkojaan on joskus hyvä vähän haastaa. Kun ratsastaa pitkään vain maneesissa, alkaa ulkokentällä ratsastaminen pelottaa. Kun ratsastaa vain sileällä, alkaa pian uskoa, että hevonen kompastuu jo ensimmäiseen maapuomiin. Kun ratsastaa vain ulkokentän aitojen sisällä, alkaa maastoon meneminen pelottaa. Silloin ei oikein auta muu kuin muistuttaa itselleen, että sitä pelottavaa asiaa on tehnyt ennenkin ja edelleen on hengissä. Ja lähteä normaalijärkisen hevosen kanssa tekemään sitä, mikä pelottaa.
Aina vain on parempi, jos saa mukaan jonkun rennon kivan kaverin, jonka kanssa voi pitkin matkaa jutella. Silloin ei keskity pelkäämään turhaan. Eikä niin viestitä omaa epävarmuuttaan hevoselle.
Yksi omalla kohdallani ihmeen hyvin tepsinyt keino on - laulu! Sitä hevonenkin mielellään kuuntelee, eikä se arvostele lauluääntä. Ravin keventämiseen lauleskelu tuo mukavaa rytmiä. Yksi parhaita kappaleita on "Ota löysin rantein, älä jännitä, ota vastaan elämä...". Tottahan opettajallekin voi sanoa, että koeta kestää, jos alan välillä vähän vedellä viisua.
Yksi kouluttaja sanoi kerran, että kun hevonen tekee jotain arvaamatonta, ratsastaja se selässä on usein kuin pelästynyt kissa! Tämä mielikuva saa minut äkkiä rentoutumaan, se on niin hyvin tilannetta kuvaava:)
Erilaiset pikku jumppaliikkeet hevosen selässä voivat myös laukaista jännitystä. Lisäksi on vanha totuus, että jännittäminen poistaa hengitystä ja hengittäminen poistaa jännittämistä; toisinaan voi vetää kunnolla henkeä sisään nenän kautta ja päästää sen ulos suusta reilusti huokaamalla. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta kokeilkaapa!
On ehkä myös hyvä tunnistaa, että pelkääminen on hevoselle epäreilua. Vaikka siihen ei suorastaan hysteeria tarttuisikaan, pelkäävä ratsastaja on helposti tarpeettoman kovaotteinen ja rankaisee hevosta näin tietämättään. Oma pelko siis kannattaa voittaa paitsi ratsastajan myös hevosen vuoksi.
Siunatuksi lopuksi totean, että joka kerta hevosen kanssa liikkeelle lähdettäessä itseänikin pelottaa. Pitkin matkaa pitää hevoselle puhella ja laulella. Ja joka kerta, kun lähestyn takaisin tallia yhdessä hevosen kanssa, olen onnellinen, että tuli taas lähdetyksi sen kanssa liikkeelle. Pakko on uskaltaa, muuten jää tämä hyvä lopputunne kokematta!

Lähettäjä: 1.*** 
Päivämäärä:   8.3.17 20:13:52

Yks, juuri tuollaista haastamista minäkin tarkoitin, hienosti kirjoitettu!

Lähettäjä: synninpäästö 
Päivämäärä:   8.3.17 21:03:28

Niinpä, kyllähän näitä pelkoja pitäis jotenkin pystyä järjen avulla selättämään. Hyviä konsteja, yks! Tuosta oman jännityksen siirtämisestä hevoseen oon itsekin enemmän huolissani koska se ei ole reilua ja turhaan kasvattaa pelkopalloa.

Lähettäjä: Marja 
Päivämäärä:   20.3.17 00:31:24

Ikää mulla 60v ja 5-6 vuoteen en ole hypännyt kuin maahan kaivetun puomin. Maastoilunkin päätin jättää kun vuoden sisään kaksi kertaa sieltä ambulanssilla haettiin. Hevonen on ihana, kiltti, helppo - täydellinen tätihevonen, mutta myös todella nopea liikkeissään ja reaktioissaan, siinä on taso paljon täyttä verta. Ja kun omat reaktiot ei ole enää nopeat ja kuoppainen on jäykkä...
Olen ratkaissut asian niin että itse ratsastan kentällä ja maneesissa, ja kävelen maastossa. Tytär hyppää esteitä pari kertaa kuussa, ja eräs tallin kenttäratsastajajunnu sitten kerran pari kuussa ottaa vähän vauhtia maastossa.
Eli ei kaikkea tarvitse tehdä itse. Ratsastan niissä olesuhteissa joissa tunnen oloni mukavaksi ja turvalliseksi, ja nuoremmat saa hoitaa sitten muut asiat.
Hyvin on toiminut. Pääasia että hevonen saa monipuolista liikuntaa!

Lähettäjä: 1*** 
Päivämäärä:   20.3.17 07:41:19

Minusta Marja olet ratkaissut asian hienosti!

Hevosellani ei ole muita ratsastajia, kun tyttäreni on maailmalla, eikä tallilta löydy sopivia, kun ei siellä ole hevoseni lisäksi kuin kaksi yksityishevosta.
Siksi minun on itse huolehdittava hevoseni monipuolisesta liikunnasta, myös siellä maastossa...

nimim. eilenkin pukiteltiin laukassa :)

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   10.4.17 18:21:52

"Kun on oma polle, voi itse päättää että askellajit on käynti ja ravi."

Saisikin :( Meillä tallinpitäjä tulee huutamaan ja sanomaan peluriksi kun huomaa ettei laukkaa ole nostettu.

Lähettäjä: 1.*** 
Päivämäärä:   10.4.17 19:52:37

Viiva, nyt pitää sanoa, että lapikasta, äänestä jaloillasi ja vaihda tallia yms. :(

Kuitenkin siinä on pointti, että jos joskus haluaa laukata, niin laukata myös pitää!

Ja jos itse ei halua laukata, olisi hyvä että olisi joku muu ratsastaja tähän. Laukka on kuitenkin yksi kolmesta perusaskellajista ja on hyvää jumppaa hevoselle, parempaa kuin ravi :)

Lähettäjä: S 
Päivämäärä:   10.4.17 23:40:09

Itselläni oli pelkoja viitisen vuotta sitten täytettyäni 50 ja pari vuotta sen jälkeen. Nyt olen saanut jännityksen hallintaan maastossa - minulla on oma suokkiherra, joka osaa pukittaa ja kiihdyttää ja tarvittaessa pompata pystyyn jos niikseen tulee. Koin maastoilun erityisen hankalaksi sen kanssa. Jostain syystä pelot vähenivät kuitenkin, kun tajusin, että hermostutamme toinen toisiamme ja aloin kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten teen asiat hevoseni kanssa. Nyt meneillään on joku "kauhuntasapainotila" - välillä otan kyytiä, mutta en pelkää putoamista.... enkä edes itseni satuttamista.

Kyllä siinä varmaan on jonkinlainen itsesuggestioprosessi käyty sen pelkäämisen ja jännittämisen suhteen. Minulla on ollut tuo hevonen viimeiset 14 vuotta (se on nyt 18) eikä sen peruskäytös ole muuttunut - pomminvarmaksi sitä ei voi sanoa, koska se reagoi ulkoisiin ärsykkeisiin yllättävän voimakkaasti. Kahtena viime vuonna olen myös muutaman vuoden tauon jälkeen osallistunut sillä estetunneillekin. Kyllä peloistaan voi päästä, jos niin haluaa....

Lähettäjä: Bitta 
Päivämäärä:   15.4.17 17:04:49

Omani kanssa laukka on haastavaa, ku

Lähettäjä: Voikko 
Päivämäärä:   17.4.17 11:04:05

Minä täytän 63v ja olen omistanut ison ns luottoponin yli 12v. Se on ammattilaisten kouluttama maastakäsin jo nuorena ja sitten HeA/Re100cm tasolle sekä kenttäesteet. Sillä on tasainen luonne, ei eroahdistusta, voi ratsastaa yksin tai kaksin maastossa tai kentällä /maneesissa jne.

Itse en kisaa mutta käyn edelleen 2x vko opetustunnilla koulu /pienet esteet ja kerran tai pari ulkokentällä tai maastoilen. Se on tuonut elämääni sitä ihanaa ratsastusta, voin opetuksessa mennä laukkaväistöä vaikka en sen kummemmin ymmärrä tasoratastuksesta mutta kokeilunhalua välillä löytyy. Se ei pukittele tai rupea riekkumaan, vaikka joku maneesissa saisikin "kohtauksen". Koska se on pihattoponi niin se ei ukkosellakaan pelkää ja ratsastus onnistuu silloinkin maneesissa.

Se hyvä puoli on myös, että on vain 147cm korkea, että jos joskus keikahtaisi alas niin putoaminen ei tunnu pahalta ja koska se on kengätön niin kavion mottaus ei veisi tajua kankaalle kypäräpäiseltä.

Onneksi ostin ponin, joka oli sen verran itseään täynnä (ori), että oli pikapikaa ruunattava ja laitettava ammattitaitoiselle kouluttajalle / maastakäsin kouluttajalle.

Muutama kuukausi meni ja on ollut siitä asti ihana poni. Itsekin olen sen kanssa käynyt maastakäsinkoulutuskursseja ja tosi kivaa on ollut.
Olispa se raavas ravimies nyt näkemässä sen "hullun ponin", jonka 12v sitten ostin :), jota talutti ketjuriimu turvan ympärillä hevoskoppiin.

Kasvattaja oli oikeassa myydessään, että hyvällä kun koulutat sen niin siitä tulee sinulle uskollinen ja luotettava ratsu. Tällainen onnelinen tarina.