Lähettäjä: EWA 
Päivämäärä:   15.8.20 08:06:39

Hyppäsin helpottuneena pyörän selästä alas ja jätin sen tallia vasten nojaamaan. Kahdeksan kilometrin matka alkoi jo tuntua jaloissa, mutta talli oli todellakin sen vaivan arvoinen. ”Hei Elina”, tallinpitäjä Eeva huikkasi ja nyökkäsin tervehdykseksi. ”Voisitko siivota tyhjän karsinan valmiiksi? Meille tulee tänään uusi hevonen”, Eeva jatkoi ja lupauduin tekemään sen. Menin saman tien hakemaan kottikärryt ja talikon. Vaihtaessani olkia mieleen tulvahti haikeita muistoja ponistani Bellasta, jonka karsina tämä ennen oli ollut. Bellasta, joka jouduttiin lopettamaan vain kuukausi oston jälkeen. Bellasta, johon olin jo ehtinyt kiintyä. Bellasta, joka laukkasi vieläkin unissani. Ensimmäisen oman ponin menetys oli ollut minulle todella kova paikka, mutta olin päässyt jo siitä melkein yli. Minua ei enää haitannut vaikka Bellan karsinaan tuli uusi asukas. Ja sainhan nykyään ratsastaa Eevan ja hänen tyttärensä Annan hevosella Ompulla, joka oli iso rautias suomenhevonen. Se oli tuntunut aluksi vieraalta Bellan siron rakenteen ja kouluponin liikkeiden jälkeen, mutta olin jo tottunut siihen ja vain tyytyväinen, että sain ratsastaa, sillä lähellä ei ollut ratsastuskouluja. ”Haloo?”, huuto tallinsuulta keskeytti ajatukseni. ”Onko täällä ketään?”. Kuulin poispäin meneviä askelia ja päätin siivota karsinan pikavauhtia loppuun. Se oli varmasti sen uuden hevosen omistaja! Kippasin likaisen kuivikkeen lantalaan ja livahdin Ompun karsinaan seuraamaan tapahtumia. Pian Eeva ja joku nainen tulivat sisään, ja heidän perässänsä joku nuorempi tyttö taluttaen maailman kauneinta ponia - no, ainakin heti Bellan jälkeen. ”Voit laittaa Donnan tähän, Jenni”, Eeva ohjeisti tyttöä, mutta en kuullut sanoja. Näin vaan Bellan kaksoisolennon. Näin vain Bellan ruskean karvan ja Bellan ystävällisen pilkkeen ponin silmissä. Tämä on järjetöntä, sanoin itselleni. Bella on kuollut, Bella on poissa. Olen itse nähnyt sen. Vaikka itku kurkussa yritin, en saanut sitä päästäni. Kuulin jotain sanoja ja äkkiä kaikki kolme lähtivät tallista ja jättivät Bel-, ei kun siis Donnan, yksin. Hiivin ulos karsinasta ja epäröin hetken. Vilkaisin ulos ikkunasta, jossa näin shetlanninponi Rikun juoksevan pellolla. Eeva ja muut olivat varmasti sitä kiinniottamassa, joten heillä kestäisi vielä hetken aikaa. En tiennyt miksi, askeleeni vain ohjautuivat Donnan eteen. Silitin kaunokaisen turpaa ja hengitin lämmintä ilmaa. Silmäni osuivat nimikylttiin, jossa luki Dancer II ”Donna”, isä Dancer, emä Beautiful - mitä @!#$ä?! Voin vaikka vannoa, että sydämeni jätti pari lyöntiä lyömättä, niin lamaantunut minä olin. Tavasin nimen uudestaan, mutta teksti ei muuttunut mihinkään. Donnan emä todella oli Beautiful Secret, minun Bellani. Hetken vain tuijotin ponia, Bellan varsaa siis. Kyynel vierähti poskelleni. Miten tämä on mahdollista? Tänään oli minun vuoroni mennä Ompulla, mutta se ei estänyt minua. Juoksin niin kovaa kuin jaloistani pääsi. Minulla ei ollut aikaa ottaa pyörää, halusin vaan pois, pakoon muistoja. Pakoon Bellaa. Tavallisesti pyörämatkakin otti koville, mutta nyt minulla ei ollut aikaa ajatella sitä puolta. Ennen kuin huomasinkaan edessäni oli kotitaloni. Pysähdyin hämmentyneenä ja hengitin. Olinpa mennyt kovaa! Siitä tuli mieleeni Bella ja Bellan varsa, ja aloin taas itkeä. Lyhistyin puutarhakeinuun. Miten epäreilua! Ensin Bellan kuolema, sitten Bellan varsa, sitten tieto etten saa sitä omakseni - okei, en ole kysynyt mutta olen varma siitä.