Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   9.6.18 21:13:39

En ole kirjoittanut aikoihin, mutta nyt on pakko kirjoittaa ja purkaa samalla omaa fiilistä. Tarina ei ole tosi, vaikka melkein siitä semmoinen tulikin. Kommentteja otetaan vastaan - olisi hienoa taas löytää inspiraatio kirjoittamiseen ja saada ruosteiset taidot takaisin.

----------------------------------------------------------------------------------------

Katoava onni

Aina kun suunnittelin tulevaa, en koskaan kuvitellut sitä tälläiseksi. Sen piti olla täynnä onnea ja ilonkyyneleitä, yhteisen elämän rakentamista ja yhdessä vanhenemista. Vitsailit aina miten hankimme omakotitalon, kaksi lasta ja koiran. Vain osa siitä toteutui. Suru pusertaa rintaa kun ajattelenkin asiaa.

”Tämä on nyt meidän koti”, ilmoitin tomerasti tämän olohuoneen keskellä ja kapsahdin kaulaasi, ”tehdään kaupat tästä heti”. Ja niin kuukautta myöhemmin purin onnesta soikeana muuttolaatikoita samaisessa olohuoneessa. Ilma oli pakahduttavan kuuma ja hiki virtasi selkääni pitkin. Kesä oli vihdoin täällä. Menisi ikuisuus saada kaikki laatikot purettua ja talosta meidän näköinen, mutta silti se tuntui heti kodilta. Katsoin laatikoita kantavaa miestä hymyillen. Vaaleat kutrisi sojoittivat valtoimenaan joka suuntaan ja suupieliisi ilmestyi hymyillessä suloiset hymykuopat. Laskit laatikot nurkkaan ja nappasit minut syliisi. ”Mitäs se nainen siellä keskenään naureskelee?” sanoit pilkettä silmäkulmassa kantaessasi minua makuuhuoneen puolelle. Olin pakahtua onnesta ja tästä kaikesta rakkaudesta, jonka olin saanut sinulta.

Istuin vessassa kauhunsekaisin tuntein ja katselin näytölle ilmestyvää kahta viivaa. Tämä ei kuulunut meidän suunnitelmiin vielä aikoihin. Keräsin kaiken rohkeuteni ja astelin määrätietoisesti työhuoneeseesi. ”Rakas, mulla olisi vähän asiaa”, sain sanottua ja istuin syliisi. ”Onko jokin hätänä?” kysyit silmät täynnä huolta. ”Mä olen raskaana”, sain vaivoin sanottua. Olit hetken vaiti ja pelkäsin reaktiotasi. Pian vakava ilmeesi vaihtui leveään hymyyn. ”Sitten meistä tulee vanhempia”, totesit ja suutelit pitkään. Sait pelkoni katoamaan hetkessä.

Istun kirkon puisella penkillä ja katselen kaunista valkoista arkkua. Samalla silitän vatsaani ja mietin mistä kaikesta jäät paitsi. Haaveilit aina isosta perheestä. Olisit varmasti ollutkin loistava ja rakastava isä. Nyt et saa koskaan nähdä esikoisesi syntymää etkä tulla isäksi. Eikä lapsesi saa nähdä isäänsä. Se on niin @!#$ epäreilua, mietin katkerien kyynelien virratessa pitkin poskiani.

Epäilin aina olisiko minusta äidiksi, mutta vakuutit minun olevan loistava äiti. ”Jos unohdat lapsen vaikka kauppaan, niin kyllä mä muistan sen hakea”, vitsailit yhtenä iltana. Aurinko laski horisonttiin ja sen luomat upeat värit heijastuivat järven pinnasta. Istuimme laiturilla ja uitin varpaita viileässä vedessä. Kesä olisi pian ohitse ja alkaisi syksy sateineen. ”Lupaathan ettet jätä mua koskaan?” kysyin vakavana ja katsoin sinua suoraan sinisiin silmiisi. Aina välillä minuun iski pelko, että elämäni ei voisi olla näin täydellistä ja jotain tapahtuisi. ”Lupaan. Niinhän mä lupasin jo kirkossa – myötä- ja vastamäessä”, silitit poskeani ja suutelit pehmeillä huulillasi omiani. Sinä hetkenä uskoin, ettei mikään voisi rikkoa tätä onnea. Aurinko oli jo laskenut horisontin taakse ja viileys iski kirpeänä iholle. Nousimme ylös ja lähdimme takaisin sisälle lämpimään.

Silitin potkupuvun pehmeää pintaa ja hymyilin. ”Olisiko tämä sopiva pojalle?” kysyin sinulta. Olimme juuri saaneet kuulla, että saisimme pojan. Olit tietenkin onnellinen siitä, sillä poikia sinä halusitkin sukuasi jatkamaan. ”Se on just täydellinen meidän pojalle”, hymyilit ja ostit potkupuvun. ”Toivottavasti se on edes oikean kokoinen”, aloin taas epäilemään tulevaa äitiyttäni.

Enhän minä tiedä mitään näistä asioista vieläkään. Luotin siihen, että pärjään, koska olisit rinnallani. Sinä olit meistä se käytönnöllisempi. Maksoit laskut, teit ruokaa, korjasit rikkoutuneet tavarat ja leikkasit nurmikon. Minulle tuli porttikielto keittiöön sen jälkeen, kun toisilla treffeillämme yritin tehdä vaikutuksen ruoanlaitolla. Ruoka paloi syömäkelvottomaksi ja jouduin häpeää nieleskellen tilaamaan noutoruokaa. Myöhemmin nauroimme asialle vedet silmissä. Nyt muisto kirvotti vain kyyneleet silmiin. En todellakaan pärjää ilman sinua. Et olisi saanut lähteä ja jättää minua yksin tänne!

”Onko sun pakko lähteä? Ota sairaslomaa ja jää mun seuraksi”, anelin sinun pakatessa matkalaukkua. ”Kulta, mä oon poissa vaan viikonlopun”, yritit lohduttaa, ”kyllä sä pärjäät sen aikaa”. Totta kai pärjäisin, mutta raskaushormoonit sekoittivat pääni ja pillahdin itkuun. Kuivasit kyyneleet ja rutistit minut lämpimään syleilyysi. ”Voi mun rakas hölmöläinen”, kuiskasit hiuksiani suudellen, ”tää on viimeinen työmatka, sitten jään tylsään toimistotyöhön niin en missaa liikaa lapsen elämästä”.

Oli kaunis aamu. Auringonsäteet karkailivat verhojen lomasta ja leikkivät valkoisilla seinillä. Makasin vielä sängyssä ja nautin laiskasta sunnuntai-aamusta. Ei ollut kiire mihinkään. Vielä mukavemmaksi sen olisi tehnyt se, että olisit maannut vieressä ja nauttinut kanssani tästä. Ovikello soi vaativasti ja rikkoi unelmointini. Puin kylpytakin ylleni ja kävelin kiukkuisena häirinnästä avaamaan oven. Siellä oli vastassa kaksi vakavailmeistä poliisia.

Muistan sen hetken aina. Se hetki pudotti elämältäni pohjan. Poliisit tulivat kertomaan, että olit joutunut liikenneonnettomuuteen. Rattijuoppo oli ajanut sinua päin kovalla vauhdilla ja olit kuollut välittömästi. Tieto siitä lohdutti minua – et joutunut kärsimään vaan lähdit heti. Pappi pitää kaunista puhetta sinusta, mutta en pysty keskittymään. Rintakehää puristaa ja haluan vain paeta paikalta. Äitini istuu vieressäni ja puristaa kättäni. ”Pärjäätkö?” hän kuiskaa. Nyökkään, sillä en saa sanoja suustani. Oikeasti haluan vain huutaa koko maailmalle, että en pärjää! En todellakaan pärjää ilman sinua! Samassa hetkessä poika potkaisee ja ilmoittaa olemassaolossaan. Laitan käteni vatsan päälle. Outo tyyneys valtaa mieleni ja pelko väistyy, kuten sinä sait sen aina väistymään vakuuttelullasi. ”Kyllä mä pärjään”, löydän vihdoin sanat, ”mun on pakko pojan takia”.