|
Lähettäjä: skyscraper
Päivämäärä: 18.4.17 01:16:08
Moips :3 Lupailin tuossa parisen viikkoa sitten kirjottelevani tänne jotakin tarinantapaista, mutta keräilin vielä hieman rohkeutta lisää.. mutta en poistu tästä näytön ääreltä ennen kuin olen painanut 'lähetä' - nappia tuossa alempana, joten tässä tämä nyt tulee. Toivottavasti joku viitsii lukaista, ja kommentit on aina tervetulleita :) !
Say something, I'm giving up on you
Sanoisit jotakin tai minä luovutan, tässä ja nyt. Sano vielä, että rakastat, ota minusta jälleen kiinni. Sinä lupasit. Lupasit jäädä. Lupasit ettet satuta. Pyysit luottamaan.
Ja nyt sinä lähdet. Ja minä käskin.
"Rakastatko?, minä huudan, "Vastaa minulle!"
Rintaa puristaa ja yritän haparoiden ottaa kaiteesta tukea, mutta lyyhistyn polvilleni kynnyksen eteen ja painan kyynelten raidoittamat kasvot käsiini.
"Kyllä..", hän huokaisee raskaasti ja yrittää koskettaa minua, mutta väistän hänen kättään raivokkaasti ja kohotan itkuisen katseeni maasta, "mutta en voi, minä en saa"
Pudistan päätäni ja sisintäni raastaa jokainen nyyhkäys, jonka päästän. Jos joskus uskoin onnellisiin loppuihin.. Hah! Mielessäni naarmutin jokaisen dvd:n, joka päättyi onnellisesti. Ja revin jokaisen sivun lukemistani kirjoista, joissa prinssi saa prinsessansa ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Minä en ollut prinsessa, eikä hän todellakaan ollut prinssi, eikä tässä ollut onnellista loppua. Ja mitä, minä tein? Käskin hänen suksia kuuseen valtakunnastani.
"Painu sitten helvettiin"
1.
Harmaiden silmien katse arvioi minua vähintään yhtä tutkivasti, kuin omani tätä komeaa nuorukaista. Niiden silmien katse tuntui läpitunkevalta, ja häpeillen laskin katseeni valkoisen, hyvin tavallisen kahvikupin ympärille kiedottuihin sormiini. Päätin kuitenkin luoda pienen, hyvin varovaisen katseen vielä tähän, ja huomasin muutaman kurittoman hiuskiehkuran karkaavan sileälle otsalle ja silloin kiinnitin huomiota suoraan nenänvarteen sekä ylähuulen täydelliseen kaareen, ja silloin samaiset huulet vääntyivät pienoiseen ilkikuriseen hymyyn. Huomasin nolostuvani jälleen ja hypähdin jännittyneenä ylös tuoliltani, jolla vielä hetki sitten istuin, ja turhan kömpelösti syöksyin hakemaan keittiötasolta kahvipannua ja tietenkin onnistuin läikyttämään kuumaa nestettä tummalle tasolle sekä sormilleni.
"Otatko?"
Toistin vielä kysymykseni katse maahan luotuna, ja saatuani myöntävän vastauksen, kaadoin toiseenkin valkoiseen kuppiin höyryävää kahvia ja siirsin automaattisesti maitopurkkia lähemmäksi häntä.
Keskustelimme oikeastaan kaikesta, mistä vaan saattoi.. säästä, politiikasta, vaikken tiennytkään jälkimmäisestä paljoakaan.. sekä tulevaisuuden suunnitelmista. Kaikesta tavallisesta.
"Olisi mukavaa jäädä, mutta-"
"Sinun pitää nyt mennä", lopetin hänen lauseensa harmistuneena. Olin vasta alkanut pääsemään pahimmasta ujoudestani, ja ilta päättyisi tähän, ja pahinta oli etten tiennyt tapaisinko häntä enää koskaan.
"Kyllä, mustta usko pois.. haluaisin jäädä"
Minulle tuli hetkeksi parempi olo, mutta vain hetkeksi. Halusin, millä keinolla tahansa pitkittää vielä iltaa, edes muutaman minuutin verran, joten pyysin häntä jäämään vielä savukkeelle kanssani, ja tarjosin hänelle vielä yhden askistani. Taisimme molemmat katsella jalkoihimme samalla kun imimme savukkeitamme siinä vieretysten, metalliseen portaikon kaiteeseen nojaten. Yllättäen hän veti minut nopealla, yhdellä sulavalla liikkeellä eteensä, vastakkain kanssaan ja kohotti toisella kädellään kasvojani kohti omiaan. Hän varmasti näki epävarmuuden, pelon katseessani ja sipaisi pitkällä sormellaan hellästi poskeani ja katsoi minua lempeästi. Tunsin kuinka hänen käsivartensa ote hetkellisesti vyötärölläni tiukentui ja hän kumartui huuliani kohti. Huuliltani karkasi odottava huokaus, mutta pakotin itseni kääntämään kasvoni pois ennen kuin hänen huulensa ehtivät koskettaa omiani.
"Miksi?"
"Mmh, alkaa olla myöhä.."
Se oli tekosyy, olinhan itse halunnut hänen jäävän. En vain halunnut hänen ajattelevan, että olin kevytkenkäinen, helppo.. Tekosyy taas. Pelkäsin, pelkäsin niin kovin taas joutuvani pettymään. Painoin kämmeneni kovalle rintakehälle, keräsin kaiken kaiken päättäväisyyteni ja työnsin itseni irti hänestä. Nuorukainen hymähti pettyneesti. Samoin minä. . Hetkeä myöhemmin hän katosi portaikkoon, ja vedin oven kiinni pitkän huokaisun saattelemana.
Oli todella myöhä, kun vihdoin vaivuin levottomaan uneen, joka pimeinä yön tunteina palautti menneisyyteni haamut hyvin eläväisiksi tyhjän asuntoni nurkkiin.
”Ei.. ei. Lopeta, ole kiltti.. Ei!”
Heräsin jälleen kerran omaan aavemaiseen kiljuntaani, ja kylmä hiki ihollani muistutti yön kauhuista. Nousin nujerrettuna ylös sekaisten lakanoiden ja petivaatteiden keskeltä ja kävelin raskain askelin kylpyhuoneeseen. Viilensin kasvojani viileällä vedellä, ja haroin nutturasta karanneita hiussuortuvia takaisin järjestykseen ja palasin täyden vesilasin kanssa sängyn viereen. Sinä yönä, luojan kiitos, menneisyyteni jätti minut lopulta rauhaan.
Olin aamulla jälleen kerran uupunut huonosti nukutun yön jäljiltä ja pyörittelin lusikkaa sormissani jäähtynyttä kahviani hämmennellen. Ovikellon vaativat pirinä havahdutti minut ajatuksistani ja hypähdin riemuissani ylös penkiltäni ja kiiruhdin eteiseen.
"Hei, pikkukaveri"
Ruskeat nappisilmät säihkyivät ja pikkuruiset käsivarret ojennettiin innokkaina minua kohti, jolloin nappasin tämän pikkuolennon syliini ja rutistin tätä hellästi itseäni vasten.
"Äiti"
// Tämmöinen pieni aloituspätkä.. kannattaako jatkaa? :3
|