Lähettäjä: salmiakkitassu 
Päivämäärä:   15.2.16 12:27:44

Moikka! Eksyin pitkästä aikaa tänne tarinatuokioon ja pitkän pohdiskelun jälkeen päätin julkaista jotain. Oon käyny täällä viimeks useempi vuosi sitten ja silloinkin vaan lähinnä lueskelin muiden tarinoita ja joskus harvoin julkaisin jokusen oneshotin, mutta ekaa kertaa nyt ajattelin tällasta pidempää laittaa :D Täällä taitaa olla aika hiljaista nykyisin mitä tulee vuosien takaisiin aikoihin, mutta ois huippua saada lukijoita ja kommenttia! Kirjoitustahti on vaihtelevan aktiivista, riippuen koulukiireistä, nyt mulla on tätä tosin jo jonkin verran valmiina kirjotettuna.

Mitä tarinaan tulee, niin genreä kuvaisi varmaan parhaiten rakkaus höystettynä ongelmilla. Tosiaan varoitan, että teksti on paikoin raisua ja päihteiden käyttö on melko isossa osassa välillä. Jaiks, en paljasta enempää, tässäpä olis (:

*

LUKU YKSI

Jirko

Viime yö oli mulle taas vaihteeksi ihan totaalinen mysteeri. Niin kuin oli mysteeri sekin, miten mä olin päätynyt nukkumaan mun isoveljen talon lähistöllä olevalle pihapenkille, josta mä lopulta heräsin siihen, että joku töni mua kylkeen. Mä olin ihan pihalla, siis muutenkin kuin fyysisesti. Asia ei kuitenkaan jaksanut ihmetyttää, mä olin todella usein pihalla, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mä olin ollut niin kauan kuin jaksoin vaan muistaa.
”Hei, onks sulla kaikki hyvin?”
Ääni tuli kaukaa ja kuitenkin ihan läheltä. Ihan niin kuin enkeli tai jotain muuta tosi hämärää. Mä ehdin jo kelata olevani taivaassa, vaikken uskonutkaan sellaiseen pääseväni jos sellaista ylipäänsä oli olemassa. Uudempi tönäisy sai mut avaamaan silmäni ja heräämään sumuisesta, unenomaisesta tilastani viileään kesäaamuun. Tein tarkan havainnon, että ulkona satoi melkein kaatamalla ja mä makasin kyljelläni pihapenkillä vaatteet märkinä. Kellosta ei ollut tietoakaan. Kesä oli siitä hämäävä vuodenaika, että oli niin valoisaa, ettei voinut tietää oliko ilta vai aamu. Hetken aikaa tuijotin eteeni, ennen kun sain itseni liikkumaan.
”Mitä helvettíä?” mutisin samalla kun kampesin itseni irvistellen pystyyn. Suussa maistui veri ja huulta aristi siihen malliin, että se oli varmaan auki tai jotain. Mä olin vieläkin vähän kännissä ja sekaisin, mutta tajusin sentään nostaa katseeni siihen joka puhui ja töni hereille. Siihen enkeliin. Se otti askeleen taaksepäin kohdatessaan mun katseeni ja mun huulilta pääsi hiljainen, käheä naurahdus. Mä näytin varmaan järkyttävältä. Se tuntematon tyttö taas, se näytti tajuttoman kauniilta, mun sekava ja sumuinen olotila suorastaa kirkastui kun mä vaan katsoin sitä. Se piteli sateenvarjoa ja pyyhki toisella kädellään punertavia hiuksia korvan taakse. Se näytti siltä, ettei se tiennyt mitä sen olisi pitänyt tehdä – olisiko sen pitänyt seistä siinä vai jatkaa matkaansa, nyt kun se oli saanut penkille sammuneen reppanan hereille. Sen eksynyt olemus sai mut naurahtamaan uudelleen. Se oli tosi söpö. Mä olin onnellinen, etten ollut oksentanut päälleni tai muuta vastaavaa, se tästä mun häikäisevästä ulkomuodosta olisi vielä puuttunut.

”Moi”, tervehdin muina miehinä pyyhkien naamaani ja vilkaisin käsiäni, jotka olivat sen verran likaiset, että mä saatoin epäillä ryömineeni mudassa viime yönä. Miten mä olin tähän simahtanut? Broidi asui ihan sadan metrin päässä, mutta mä en ollut näköjään jaksanut kävellä sinne asti. Kädet vapisivat tapansa mukaan, ne vapisivat ihan aina, ja päässä heitti kun mä kaivelin röökiaskin housujen taskusta.
”Moi”, se tyttö vastasi lopulta epäluuloisuutta katseessaan ja mä tuikkasin tupakan huulilleni, ”mä tästä menenkin.”
”Eiku älä mee”, mä sanoin sille samalla kun sytytin röökini, ”tiiätkö sä paljonko kello on?”
Enkeli katsoi mua suu viivana ja mä imin savua keuhkoihini viimeistä päivää samalla kun katselin tytön kasvoja. Mä muistin eiliseltä sen, että me oltiin Jiipeen kanssa vedetty vodkaa ja bentsoja ja pyöritty pitkin maita ja mantuja ihan pellit kiinni. Sitten jätkä oli hävinnyt jonnekin ja mä olin mennyt baariin ja nyt mä olin tässä. Sáatanan sekaisin edelleen.
”Puol kuus”, punapää sanoi ja mä hieroin otsaani, ”sä varmaan pärjäät nyt?”
”Entä jos en pärjää? Ehkä sun pitää tulla saattaa mut himaan?” mä heitin ja virnistin, vaikka se sattui kun huuli oli auki, ”mihin sulla on kiire?”
”Töihin”, tyttö sanoi värittömästi ja käännähti sitten. Se ei oikein innostunut mun puheista ja ehkä mä ymmärsin, naistennaurattaja Jirko Mäki ei tosiaan ollut nyt ihan parhaimmassa vedossa. Mä olisin halunnut olla, se eksyneennäköinen enkelityttö oli kauneinta mitä mä olin nähnyt vähään aikaan. Eikä se ollut niin kuin ne tusinatytöt baarin tanssilattialla, jotka heiluttelivat pyöreitä peppujaan ja tuoksuivat ihan hiuslakalle ja makealle hajuvedelle. Se näytti siltä, että se tuoksuisi ihan kanelille ja kardemummalle. Mun teki mieli nousta ja juosta sen perään ja haistaa sen punaisia hiuksia.

”Hei kiitti ku herätit mut!” huusin likan perään ja toivoin, että se olisi kääntynyt katsomaan mua. Se ei kuitenkaan kääntynyt, vaan jatkoi matkaansa. Jos se olisi katsonut vielä kerran, niin mun päivä olisi ehkä ollut pelastettu. Hitsi vie. Mä tuijottelin sen perään ja kun sininen sateenvarjo hävisi näköpiiristä heitin röökin märkään asvalttiin ja päätin yrittää nousta ylös. Päässä heitti tosissaan, kroppa tuntui vetelältä ja mä horjahtelin päästessäni jaloilleni. Palelsi vähän ja oli tosi huono olo, teki mieli oksentaa. Mä en tiennyt, kauanko olin nukkunut siinä, mutta olisin nukkunut varmaan vielä vaikka kuinka kauan ilman kanelityttöä. Yleensä ketään ei paljoa kiinnostanut pysähtyä herättelemään sammuneita laitapolun kulkijoita, vaan kaikilla oli liian kiire omille asioilleen. Vähän hymähtäen lähdin hoippumaan kohti harmaata kerrostaloa, jossa Joose asui. Mä tavallaan punkkasin sen sohvalla kun mulla ei ollut vakituista kämppää ja se oli isobroidille ihan okei, vaikka se aika usein kyselikin milloin mä saisin asunnon. Kyllä mä yritin etsiä, hitto vie, mutta se oli hankalaa. Joskus musta tuntui, että sitä oikeasti vítutti kun mä lojuin sen nurkissa pummailemassa. Välillä tuntui, että se antoi mun pyöriä kämpillään vaan siksi kun mä olin sen broidi, eikä se halunnut jättää mua rappukäytävään. Mua oikeastaan hävetti, että mä jouduin olemaan tällä tavalla sen varassa ja se joutui pitämään huolta sekoilevasti ongelmaveljestään. Se toivoi, että mä ryhdistäytyisin ja kyllä mä yritinkin, vähän huonoin tuloksin vaan.

Rappuun pääseminen sai lämmön palaamaan kylmiin sormiin ja hiljaa hiippailin oikean oven kohdalle. Joosen kämppä oli hiljainen ja hämärä mun astellessa sisälle. Vilkaisu makuuhuoneeseen kertoi, ettei isoveli ollut edes kotona ja ihan hyvä niin. Joose oli aika harvoin kämpillään nyt kun sen ja yhden Sallan seurustelu oli muuttunut syvemmäksi. Ne suunnittelivat yhteen muuttoa ja mä odottelin asiaa innolla, sillä Joosen vuokranantaja oli meidän perhetuttu ja se vuokraisi kämpän todennäköisesti mulle Joosen muutettua. Sen takia mä en myöskään ollut viimeaikoina etsinyt asuntoa niin ahkerasti kuin vielä jokin aika sitten. Hymähtäen kävelin peremmälle ahtaaseen kaksioon ja pujahdin vessaan.

Vilkaisu peiliin kertoi, ettei ollut ihmekään kun se ulkona ollut tyttö oli vähän kavahtanut mua. Auennut huuli oli tiputtanut verta leukaan asti ja kyllä mä punaisine silmineni näytin muutenkin ihan järkyttävältä. Naamassa oli likaa, käsissä oli likaa ja olo oli muutenkin inhottavan likainen. Mietin olinko tapellut eilen vai oliko naama ruvella vaan yleisestä kaatuilusta, kumpikin oli ihan yhtä todennäköisiä. Irvistin huonovointisena peilikuvalleni ja heitin sitten vaatteet pois suunnaten suihkun alle. Lämmin vesi tuntui taivaalliselta ja mä seisoin siinä suihkun alla ties kuinka kauan päätäni selvitellen. Sumuinen olo muuttui hiljalleen virkeämmäksi ja epäilin saavani enää unta, vaikka nukkuminen varmaan olisi saanut huonon olon parantumaan. Toinen mikä siihen auttaisi, olisi alkoholi, mutta todennäköisesti Joosen jääkaappi oli aika tyhjillään.

Jonkun ajan päästä mä istuin olkkarin kuluneella nahkasohvalla ja poltin takin pohjalta löytämiäni kannabisjämiä bongista. Telkkarissa pyöri Huomenta Suomi ja se oli oikeastaan ihan viihdyttävää katsottavaa pikkupössyissä. Mun päivät olivat pitkälti aina melko samanlaisia, välillä mä olin kyllä selvin päinkin, mutta usein tuli vaan kiskottua mitä eteen sai. En mä oikein tiennyt mitä olisin elämälläni tehnyt tai jotain, mä olin vaan hölmöillyt pienestä pitäen ja sen mä osasin kaikista parhaiten. Kyllä mä välillä yritin ryhdistäytyä ja tehdä jotain järjellistä, mutta mun suunnitelmilla oli tapana kústa heti alkumetreillä.

Mä olin kuitenkin torkahtanut jossain vaiheessa, sillä kello näytti puolta kahtatoista kun säpsähdin siitä sohvalta takaisin todellisuuteen. Olo ei ollut kamalasti parantunut aamusta, oli ihan törkeä nälkäkin. Tokkuraisena kampesin itseni ylös ja jumittelin siinä sohvalla pienen tovin, ennen kuin etsin puhelimen käteeni ja kyselin kavereilta kuka lähtisi safkaamaan mun kanssa jonnekin. Jiipee oli laittanut viestiä, jossa se ihmetteli mitä eilen oli tapahtunut, enkä mä osannut antaa sille kovin tyhjentävää vastausta kun en itsekään kunnolla muistanut. Mä kerroin sille sammuneeni pihalle ja se vastasi, että vitun urpo parin nauruemojin kera.

Lopulta mun paras kaveri Teemu lupautui lähtemään mun kanssa syömään, kunhan vähän selviäisi eilisestä. Samalla se valotti, että mä olin ollut sen kanssa baarissa eilen pilkkuun asti. Mä en muistanut mitään siitä, että olisin nähnyt koko Teemua. Jätkä kertoi mun myös länkyttäneen jollekin korstolle ja sen takia mulla oli huuli auki, mikä oli sekin pyyhkiytynyt onnellisesti mun muististani. Koko loppuilta oli vaihteeksi taas ihan musta aukko. Hymähtäen heitin kännykän kädestäni ja makoilin siinä sohvalla vielä ainakin pari tuntia nälissäni, ennen kuin Teme oli vihdoin saanut itsensä ylös sängystä ja jaksoi lähteä pizzalle. Teemu oli mun ikäinen, eli kahdenkymmenenkolmen, ja me oltiin tavattu neljätoista-vuotiaina koulukodissa, jonne mut passitettiin kun koulunkäynnistä ei ollut tullut mitään. Yskäisten kiskoin puhtaan paidan päälleni ja edelleen vähän sekavana hoipertelin eteiseen. Sade oli lakannut ja ulkona paistoi aurinko, joten mä jätin takin suosiolla naulakkoon.

Kello näytti jotain puolta kolmea kun mä kävelin rappukäytävään. En todellakaan ollut vielä selvin päin, mutta selkeästi paremmassa kunnossa kuin vielä muutamia tunteja. Pyyhkäisin lyhyeksi ajeltuja tummia hiuksiani ja rymistelin raput alas samalla röökiaskia farkkujen taskusta kaivellen. Alas päästyäni olin vähällä törmätä johonkuhun ja kun mä nostin katseeni, niin se oli siinä taas. Se söpö punapää. Siinä mun kanssa samassa rapussa ja mä kelasin, että asuiko se täällä. Rukoilin mielessäni, että asuisi. Tyttö katsoi mua hämmästyneenä ja mun kasvoille levisi hymy. Tällä kertaa mä en onneksi näyttänyt darraiselta narkkarilta, vaan ihan ihmiseltä, vaikka huuli olikin edelleen vähän turvonnut.
”Moi taas”, tervehdin ja likka nosti ruskeiden silmiensä katseen muhun. Mun teki mieli jälleen kumartua lähemmäs ja haistaa tuoksuiko se kanelilta ja kardemummalta, mutta hillitsin itseni.
”No moi”, tyttö tervehti takaisin ja liikahti vähän rappusia päin. Mä liikahdin myös, koska en halunnut että se karkaa vielä. Punapää katsoi mua hyvin epäluuloisesti.
”Asutko sä tääl?” mä kysyin ja vaikutin varmaan joltain sekopäältä, mutta hittoako väliä.
”Asun.”
”Niin mäkin”, virnistin ja otin tupakan huuliltani, ”kuka sä oot? Mä en oo nähny sua ennen.”
”Melina”, se vastasi ja liikahti taas vähän lähemmäs portaita.
”Melina”, toistin ja tyttö kohotti kulmiaan.
”Ai säkin oot Melina?” se kysyi vähän huvittuneena ja sen punaisilla huulilla kävi pikainen hymy, joka muodosti hymykuopat poskiin. Víttu, että se oli kaunis.
”Niinhän mä just sanoin”, heitin vitsillä ja Melinaksi esittäytynyt kanelityttö kallisti päätään, ”kiitti siitä aamusesta, en mä yleensä sammu tolleen mihinkään.”
”Ai et?” Melina kysyi ja mä kelasin, että aukoiko se päätään.
”No en.”
Tyttö katsoi mua hetken ja mä kohotin vähän kulmiani.
”Okei, mut mun pitää nyt mennä”, Melina lopulta sanoi ja liikahti mun ohitseni.
”Etkö sä haluu ees tietää mun nimee?” mä kysyin siltä ja se käännähti.
”Sähän kerroit sen jo.”
Sen kasvot olivat vakavat, mutta ruskeat silmät hymyilivät ihan aavistuksen.
”Mä huijasin.”
”No kuka sä oot?”
”Jirko.”
Melina nyökytteli.
”Okei, Jirko”, se sanoi ja lähti sitten kävelemään rappusia ylöspäin. Mä heitin röökin takaisin huulilleni ja tsiigailin sitä vähän aikaa siitä alhaalta, kunnes se katosi toiseen kerrokseen ja ovi kävi. Hymy kävi mun huulilla kun mä lampsin lämmenneeseen ulkoilmaan. En mä yleensä jaksanut kiinnostua kenestäkään, mutta huomasin olevani onnellinen niinkin pienestä asiasta kuin että kanelityttö asui Joosen alakerrassa. Tämä mummojen täyttämä harmaa talo kaipasi juuri tuollaista piristystä. Mä kaipasin juuri tuollaista piristystä.

Melina

Rosa höpötteli kuukausi sitten tapaamastaan miehestä mun kaataessa kahvia meidän molempien kuppeihin. Tyttö oli ilmaantunut yllättäen mun luokse hetki sitten, mikä oli hyvin Rosamaista. Sillä oli yleensä tapana ilmoittaa tulemisistaan siinä vaiheessa kun se oli jo matkalla. Ei mua tosin haitannut, Rosan seura kelpasi aina.
”Sun pitäs lähtee sen kaa treffeille tai jotain”, esitin näkökantani Rosan miesasiaan samalla kun ojensin toisen muumimukeista tytölle ja istuin sohvalle.
”En mä tiiä uskallanko mä”, se virnisti ja hörppäsi kahviaan.
”Ai sä et uskalla lähtee treffeille, mitä hittoo?” tönäisin ylisosiaalista kaveriani hellästi kylkeen ja hymyilin samalla kun laskin kupin olohuoneen pöydälle, ”mitä sä siinä menetät?”
”No en varmaan mitään, mut pitkästä aikaa tuntuu, että mä oon tavannu jonkun oikeesti mielenkiintosen tyypin”, Rosa selosti pyyhkäisten vaaleita hiuksiaan, ”siks just jännittää.”
Mä virnistin tytölle ja nostin jalat koukkuun alleni. Rosa oli varsinainen miestennielijä ja pysytellyt sinkkuna ties kuinka kauan kun kukaan ei vaan tuntunut kiinnostavan tarpeeksi.
”Siks just sun pitää mennä”, vastasin ja Rosa hymyili leikkisästi.
”Niin kai”, se tuumasi, ”mites sä ja Joel?”
Mä hymähdin itsekseni.
”En mä tiedä, en mä usko että siitä tulee mitään.”
”Mikä vika Mellu? Sehän on hyvännäköinen ja oikeesti fiksunoloinen tyyppi”, Rosa yritti ja mä virnistin.
”En mä silti tiedä”, vastasin hörpäten kahviani, ”enkä mä muutenkaan jaksa mitään vakavaa nyt.”
”Tekis hyvää Topin jälkeen.”
”Topin jälkeen tekee hyvää olla vaan sinkkuna”, vastasin ja Rosa kohautti olkiaan.
”Itepähän tiiät.”

Ja mä todellakin tiesin. Se helvettí mitä mä kävin läpi ollessani sen sekopään kanssa yhdessä, sai mut todellakin pysyttelemään vaan kaukana kaikista miessotkuista. Mitä Joeliin tuli, niin me oltiin nähty keväällä aika paljon, mutta se oli jäänyt pitkälti säätämiseksi, sillä mä en varsinaisesti uskonut olevani kiinnostunut siitä muuta kuin kaverina. Topilla ei ollut sen asian kanssa mitään tekemistä, tuskin mä arastelisin jos eteen hyppäisi joku tosissaan mielenkiintoinen tyyppi, mitä Joel ei lopulta oikeastaan ollut. Mietteliäänä hörppäsin kahviani ja tunsin miten hyvä tuuli hitusen mureni kun Topi pyrki mieleen. Mua ahdisti ajatella koko tyyppiä ja vaikka meidän erosta oli vuoden päivät, niin silti se jätkä sai aikaan ahdistusta. Onneksi mä en ollut nähnyt sitä ihan hetkeen, vaikka kokoajan pelottikin milloin se ilmaantuisi mun oven taakse riehumaan ja uhkailemaan. Kun muutin pois meidän yhteisestä asunnosta, se löysi mut aika nopeasti, eikä jättänyt rauhaan. Nyt kun olin pari viikkoa sitten muuttanut tähän taloon, niin mä toivoin, että se pysyisi oikeasti poissa.

Rosa taisi tajuta mun ilmeen synkistyneen, niin kuin se tajusi aina, ja vaihtoi aiheen johonkin miesongelmia rennompaan. Niin kuin vaikka viikonloppuun ja juhlimiseen. Rosa oli rauhoittunut huomattavasti sitten teinivuosien bilettämisen, mutta nyt kun se oli vuosi takaperin aloittanut opiskelun ammattikorkeakoulussa, niin se juhlija-Rosa oli taas kaivautunut esiin. Itse en enää jaksanut niinkään roikkua baareissa, vaikka en kaksikymmentäkaksi-vuotiaana mikään vanha ollutkaan. Rosan kanssa oli kuitenkin yleensä vähintäänkin hauska lähteä juhlimaan. Siinä tytössä oli enemmän energiaa kuin kenessäkään ja muutamien drinkkien jälkeen sitä energiaa pursusi vielä satakertaa enemmän.

Yhdentoista aikaan illalla istuin parvekkeella vilttiin kääriytyneenä ja polttelin tupakkaa. Huono tapa, josta olin päässyt pari vuotta sitten eroon, oli palannut taas Topin myötä, enkä ollut viimeaikoina juuri panostanut lopettamiseen. Tämän päiväisestä aikaisesta herätyksestä huolimatta ei väsyttänyt juuri yhtään ja olin ihan onnellinen, että huomenna töissä pitäisi olla vasta yhdeltätoista. Olin ehtinyt tehdä töitä tuossa samaisessa kahvilassa pari vuotta ja vaikka haaveilin kovasti yliopistosta, niin jotenkin olin jämähtänyt kaksoistutkinnon jälkeen työelämään. Mä todellakin pidin työstäni siinä pikkukahvilassa ja siksi yliopistohaaveet olivat lykkääntyneet. Ehkä vuoden päästä sitten tai kahden, saa nähdä, ei mulla varmaan ollut mikään kiire.

Mietteliäänä imaisin tupakkaani ja vilkaisin alas parvekkeelta kun kadulta kuului ääntä. Kaksi jätkää käveli pihan poikki ja tunnistin niistä toisen siksi samaksi sankariksi, joka oli aamulla nukkunut pihan penkillä ja myöhemmin törmännyt muhun rapussa. Se puhui kovaan ääneen vieressään kävelevälle kaverilleen ja näytti olevan vähemmän selvin päin. Mä olin aamulla epäillyt sen olevan nisti tai jotain, mutta päivällä rapussa se oli vaikuttanut ihan kohtalaisen selväpäiseltä. Nyt mä en enää tiennyt, eikä sillä kaiketi ollut mitään väliä. Ihme tapaus kuitenkin, jotenkin sympaattinen, vaikka mä tiesin tasan tarkkaan millaista tyyppiä se oli – nimittäin juuri sitä ongelmallista. Se oli tavallaan hassua, sillä pääasiassa tässä talossa asui vaan herttaisia mummoja ja pappoja. Katsoin kuinka kaksikko paineli rappuun ja tumppasin sitten tupakkani. Vähän aikaa istuskelin lämpimässä heinäkuun yössä, ennen kuin päätin suunnata sänkyyn ja tuijotella vähän aikaa Netflixiä jos uni vaikka päättäisi sillä tavoin yllättää.

Lämpömittari näytti kahtakymmentäviittä kun seuraavana aamuna kiskoin löysän topin sekä farkkushortsit päälleni ja suuntasin auringonpaisteeseen. Mä rakastin kesää ja aurinkoa ja lämpöä, vaikka tänä kesänä olikin satanut ihan kohtuuttoman paljon. Hyväntuulisena hain fillarin pyörävarastosta ja lähdin polkemaan kohti työpaikkaani. Kymmenen minuutin pyörämatka keskustaan hujahti nopeasti ja astellessani sisälle kahvilaan, moikkasin tiskin takana häärivälle Annikalle samalla kun kävelin henkilökunnan tiloihin vaihtamaan vaatteet. Kahvilassa oli hulinaa, niin kuin aina kesäisin ja virnistin otsaansa pyyhkivälle Annikalle, ennen kuin suljin henksutilojen oven perässäni.

Joel laittoi mulle viestiä parin tunnin päästä ja kyseli olinko töissä. Lupauduin viettämään ruokataukoni kyseisen miehen kanssa, vaikka olinkin tavallaan päättänyt ottaa vähän etäisyyttä. Joelkaan ei tosin onnekseni ollut haikailemassa vakavan suhteen perään ja se oli helpottavaa. Lupauduin näkemään miehen kahvilan vieressä sijaitsevan kiinalaisen edessä ja ilmaantuessani paikalle Joel seisoskeli siellä jo leveä hymy kasvoillaan.
”Moi”, hymyilin samalla kun kävelin kiinalaisen raflan ovista sisään. Joel oli suomenruotsalainen, alkujaan Vaasasta ja muuttanut tälle puolelle Suomea opiskelujen perässä. Se opiskeli yliopistolla kauppatieteitä. Mä tunsin Joelin alun perin Rosan, tai oikeastaan Rosan isoveljen kautta.

”Mitäs sulle?” Joel kysyi meidän päästessä linjastolta pöytään. Hörppäsin soodavettäni kohauttaen olkiaan.
”Ei kummempia, lomaan olis vielä kolme viikkoo”, sanoin ja katsahdin Joelia, ”lauantaina pitäis lähtee juhlimaan Rosan synttäreitä”, jatkoin virnistäen.
”Vai että bilettämään ollaan lähössä.”
”Mm, en mä oo kauheesti kerenny juhliakaan tänä kesänä kun kahvilalla on ollu niin kiire ja töitä ollu kamalasti”, tuumasin samalla kun pyörittelin nuudelia haarukkaan, ”mitä sulle kuuluu?”
Joelin kasvoille nousi se leveä, tyttöjen polvet notkistava hymy. Olihan se komea, ihan helkkarin komea oikeastaan.
”Hyvää vaan, töitä kans ollu aika paljon”, Joel sanoi hörpäten lasistaan, ”meillä on keikka ens viikon viikonloppuna, tuu ihmeessä kattoo.”
Mä nyökyttelin pyyhkäisten ponnarille laitettuja hiuksiani. Joelilla oli sen kavereiden kanssa kevyttä rockia soittava bändi ja ne esiintyivät satunnaisesti eri kuppiloissa ympäri kaupunkia.
”Ehkä mä tuunkin”, sanoin rennosti ja Joel hymyili.

Hyvä sää oli muuttunut sateeksi kun kuuden jälkeen lähdin polkemaan kohti kotia. Oli pakko vähän kiroilla, sillä vaikka olin tajunnut ottaa takin mukaan, niin farkkushortsit eivät paljoa lämmittäneet paljaita jalkoja. Tajusin hytiseväni kun viimein pääsin oikean talon kohdalle ja loikkasin vanhan mummopyörän selästä. Pyyhkäisin sateen kastelemia hiuksiani ja olin jo taluttamassa pyöräni sisälle kun ylhäältä kuuluva vihellys vei huomioni. Nostin katseeni siinä sateessa ja huomasin, kenetpä muutkaan kuin sen yläkerran naapurin.

Jirko nojaili parvekkeensa kaiteeseen tupakka huulillaan ja virnisti.
”Onks kylmä?” se kysyi ja mä hymähdin. Suoraan sanottuna vähän ihmetytti kyseisen miehen käytös, sillä yleensäkään naapureilla ei ollut tapana mun mielestäni kiinnittää turhan paljon huomiota toisiinsa. Ei ainakaan Suomessa. Olin tehnyt kaksoistutkintoaikanani harjoittelun Espanjassa ja siellä tuollaisen ylisosiaalisuuden olisi ymmärtänytkin. Tosin mun yläkerran naapurini vaikuttikin vähän erikoiselta tapaukselta.
”Miltä näyttää?” tyydyin toteamaan ja olin jatkamassa matkaani, mutta Jirko päätti puhua vielä.
”Tuu käymään, mä voin keittää sulle kaakaota”, se huikkasi virnistäen ja mä pyöritin päätäni tuhahtaen lähes äänettömästi.
”Mä pärjään, kiitti vaan”, vastasin ja pujahdin äkkiä pyörävarastoon, ettei Jirko ehtisi puhua enempää. Ihan omituinen tapaus, mä en ihan tiennyt miksi se puhui niin paljon mulle. Olisi mieluummin vaan jättänyt puhumatta, mä en nimittäin osannut oikein suhtautua sekavahkon oloiseen naapuriini. Toivoin tosissaan, että se mun eilispäiväinen herättely ei johtaisi siihen, että Jirko ottaisi tavakseen alkaa höpötellä mulle aina kun me satuttaisiin törmäämään rapussa. Olin herättänyt jätkän tasan siksi, että se kuului mielestäni ihan kansalaisvelvollisuuksiin – en siksi, että kaipaisin uusia kavereita tai jotain. Sitä paitsi Jirko vaikutti juuri sellaiselta tyypiltä, josta oli parempi pysytellä vaan kaukana. Ja se piirre taas – no, se oli kuitenkin tavallaan vetänyt mua aina puoleensa, minkä mahtoi. Siksi olin kai ylipäänsä aikanaan päätynyt yhteen Topin kaltaisen kusipään kanssa.

Lauantaina me kokoonnuttiin tyttöjen kanssa Rosan luokse kilistelemään viinilaseja ja juomaan olutta. Viimeisimmästä kunnollisesta tyttöjen illasta oli ikuisuus, sillä kaikilla oli nykyään omat juttunsa ja asiat olivat muuttuneet sitten villeimpien teinivuosien ja sitä rataa, joten tunnelma tänään oli erityisen hilpeä. Jopa Aino, joka oli talvella saanut muksun poikaystävänsä kanssa, oli pitkästä aikaa saanut vapaata ja päässyt juhlimaan meidän kanssa. Enkä mä myöskään ollut ihan hetkeen käynyt missään, vaikka Topin ja mun eron jälkeisinä kuukausina tuulettumassa olikin tullut käytyä varmaan joka viikko. Oli tosin ihan hyvä vaan, että meno oli huomattavasti rauhoittunut. Mä olin joskus ollut ihan toivottoman kova baareissa juoksija ja välillä oli mennyt tosi pahasti yli, enkä tosiaankaan kaivannut takaisin niihin sekoiluihin, vaikka totta kai oli ollut helkkarin hauskaakin.

”Mä ostan meille hei punkkupullon!” Rosa ilmoitti kun me yhdeksän aikaan suunnattiin erään kuppilan ovista sisään.
”Joo mut mä maksan, sulla on synttärit”, huomautin vieressäni olevalle blondille kun me seisahduttiin tiskille. Rosan suu kääntyi hiprakkaiseen hymyyn kun se siirsi sinisten silmiensä katseen mun ruskeisiin. Tilasin baarimikolta pullon punaviiniä ja viisi lasia, kunnes lähdin kohti terassia olettaen, että tytöt seuraisivat perässä. Heinäkuinen ilta oli ihanan lämmin, enkä todellakaan aikonut nauttia täyteläistä chileläistä missään tunkkaisessa pubi-ilmassa. Pyyhkäisin sinisensävyistä inkkarikuvioista kesämekkoani ja laskin viinipullon sekä oman lasini yhteen vapaista pöydistä. Siiri ja Henni istuutuivat mun molemmin puolin ja kaadoin koko porukalle lasilliset.
”Ei sit vedetä överiks tänään”, heitin rennosti ja nostin vähän lasiani.
”Älä jauha páskaa Mellu”, Rosa naurahti ja näytin tytölle kieltäni samalla kun kilautin viinilasini tyttöjen laseja vasten.

Niin kuin yleensä, ei meidän ilta lopulta todellakaan ollut mitään sivistynyttä viininmaistelua, vaan kellon lähennellessä yhtätoista meininki oli aika humaltunut. Terassi oli hiljalleen täyttynyt ja kuuntelin vinosti hymyillen Rosan selostusta siitä tapaamastaan Matiaksesta. Rosa oli todellakin kaikkea muuta kuin sitoutujatyyppiä ja tyttö tykkäsi deittailla vapaasti ketä tahtoi, joten epäilin suuresti saisiko tämä salaperäinen Matias Rosaa kesytettyä. Aino oli lähtenyt kotiin hetki sitten ja vaikka tytön selkeä luovuttaminen illan suhteen vähän harmitti, niin kyllä mä ymmärsin – tuskin itsekään jaksaisin pahemmin bilettää jos kotona olisi puolivuotias lapsi.
”Kutu se Matias tänne, mä haluun nähä sen”, virnistin Rosalle samalla kun kiskoin nahkatakin päälleni illan vähän viilettyä.
”Hei, todellakin kannatetaan”, Henni ilmoitti vähän sammaltaen samalla kun nousi ilmeisesti käydäkseen vessassa.
”No en varmaan kutu”, Rosa sanoi ja otti kulauksen lasistaan, ”mä alan muutenkin olla aika hiton kännissä”, tyttö jatkoi naurahtaen ja mä tuikkasin hymyillen tupakan huulteni väliin saattaen todeta mielessäni, ettei Rosa kyllä ollut ainoa, jonka veressä promillet olivat pompanneet astetta isompiin lukemiin.

Siiri ja Henni katosivat jonkin ajan kuluttua tanssimaan ja Rosa haki mulle sekä itsellensä oluet. Ulkoilma alkoi tuntua hiljalleen viileältä ja olin jo ehdottamassa ystävättärelleni sisätiloihin siirtymistä, kun näkökenttään osui yllättäen tuttu jätkä.
”Víttu”, mumisin kun tajusin Jirkon huomanneen mut siinä kadulla. Vilkaisin Rosaa, joka kohotti kulmiaan ja huomasin silmäkulmastani yläkerran naapurini kävelevän kohti terassia. Kohtalo oli näemmä päättänyt pistää tuon kyseisen herrasmiehen osumaan mun eteeni ihan koko ajan.

”Moro Melina”, Jirko huikkasi ja nojautui terassin kaidetta vasten siinä kadun puolella seisoskellen. Mä kohotin katseeni verestäviin, vaaleansinisiin huskysilmiin, joiden katse seisoi siihen malliin, ettei oltu selvästikään pelkkää pulkkaa vedetty. Eikä edes pelkkää alkoholia. Jirko laski hupparin hupun päästään ja sen kasvoille nousi rento virnistys. Olihan se, hitto vie, tajuttoman hyvännäköinen – joskin ihan eritavalla hyvännäköinen kuin vaikkapa Joel. Jirkossa oli jotain hämärää vetovoimaa ja se näytti itsevarmuudessaan siltä, että se tiesi sen itsenkin. En kuitenkaan halunnut antaa Jirkolle aihetta epäillä, että mä ajattelin niin.
”No hei”, vastasin ja huomasin Rosan kummastuneen tuijotuksen silmäkulmastani, vaikka katseeni olikin keskittynyt kaiteeseen nojailevaan Jirkoon.
”Miten menee?” se kysyi ja vilkaisi Rosaa, ”moi, mä oon Jirko”, huskysilmä jatkoi hymyillen vinosti ennen kuin ehdin vastata ja ojensi kättään kaiteen yli. Jirkon käsi vapisi, se oli vapissut jo silloin tiistaiaamuna sen sytyttäessä röökiä – jotenkin se vapina kiinnitti mun huomioni. Vilkaisin Rosaa, jonka kasvoille nousi nätti hymy sen katsellessa kaiteeseen nojaavaa kundia.
”Rosa”, tyttö esittäytyi kätellen ja sipaisi vaaleita hiuksiaan, ”mistäs te tunnette?”
”Mitä, eiks Melina oo kertonu sen hurmaavasta naapurista sulle?” Jirko kysyi virnistäen ja Rosa naurahti.
”Olis pitänyt!”
Rypistin kulmiani Rosalle, jonka katse pysytteli kuitenkin miehessä. Jirko sytytti tupakan ja mä tumppasin omani vähän yskäisten.

”Sähän voit tulla lasilliselle meidän kanssa”, Rosa ehdotti ja loin tyttöön merkitsevän katseen. Ei siinä, Rosa oli aina lirkuttelemassa miehille, eikä mua lopulta varmaan haittaisi, vaikka meidän tyttöjen ilta saisi vähän väriä Rosan kutsuessa jonkun hurmurin liittymään seuraan, mutta en todellakaan halunnut naapuriani samaan pöytään meidän kanssa. Jirko vilkaisi ovella seisovaa portsaria ja irvisti vähän.
”Mä en oo oikeen tervetullut tänne, muuten kyllä”, se vastasi ja kohotin itsekseni kulmiani, ”me ei oikeestaan tulla toimeen ton vítun Rambon kanssa, joka seisoo tuolla ovella.”
Jaahas, varsinainen sankari todellakin tämä Jirko. Rosa nauroi ja vilkaisin tyttöä kummissani, sillä yleensä Rosa kiersi kaukaa kaiken maailman moniongelmaiset retkut, eikä varmasti ainakaan nauranut noiden kertoessa mahdollisesta porttikiellostaan. Rosan tyyppiä olivat enemmänkin hyvätapaiset urheilijat ja opiskelijakundit, ei tuollaiset – no, tuollaiset Jirkot.
”Voi hitto, mites se silleen?” Rosa kyseli ja Jirko naurahti kohauttaen olkiaan. Vilkaisin miestä, jonka huomio kääntyi Rosasta kauempana kulkeviin tyyppeihin, jotka huusivat tähän suuntaan. Katsahdin itsekin kauempana olevia jätkiä, joista toinen näytti olevan niin sekaisin, ettei meinannut pysyä pystyssä. Nuo huusivat Jirkoa ja viittoivat mukaansa.
”Jirko vítun pelle, ne likat on vähän yli sun tason, ala tulla!” se paremmin pystyssä pysyvä huusi ja Jirko lopetti nojailunsa vilauttaen kaverilleen keskisormea. Kännistä Rosaa nauratti ja mä hieroin otsaani kun tajusin, että puoli terassia tuijotti nyt meitä.
”Noi nolaa mut aina”, Jirko tuhahti virnistäen ja imaisi röökiään, ”me mennään Kansasiin, tulkaa moikkaa”, jätkä jatkoi sitten viitateen lähellä sijaitsevaan baariin ja käänsi lopulta katseensa Rosasta mun suuntaani.
”Me taidetaan pysytellä täällä”, vastasin ja Rosan huomio kääntyi vihdoin muhun. Tyttö kohotti kulmiaan suurieleisesti.
”Ehkä me tullaankin”, se virnisti sitten Jirkolle ja sai tupakkaa imevän jätkän iskemään silmäänsä, ennen kuin tuo lähti kohti sekavan oloisia kavereitaan.

Jirkon mentyä siirsin katseeni Rosaan selitystä vaatien.
”Mitä hittoa?”’
”Sä sanoit, että sun uudet naapurit on kaikki jotain vanhuksia!” Rosa älähti vastaamatta esittämääni kysymykseen. Pyöräytin silmiäni ja hörppäsin lasini tyhjäksi.
”No ei tullut mieleen infota sulle, että mun yläkerrassa asuu joku narkkari”, sanoin ajattelematta sen enempää puheitani ja Rosa tyrskähti. En mä yleensä tuominnut ketään kovin helpolla ja puhuin muutenkin aika hillitysti pahaa toisista, mutta jotenkin Jirko sai olon levottomaksi.
”Mistä sä tiiät, että se on narkkari? Ootko sä käyny sniffailemassa sen kanssa koksuviivoja tai jotain?” tyttö kysyi vitsaillen ja pyöritin huvittuneena päätäni, ”olihan se vähän sekasin, mut tosi hyvännäköinen, vai mitä mieltä oot?”
Mietin, ettei Rosa ehkä ajattelisi samoin jos olisi nähnyt yläkerran naapurini silloin tiistaiaamuna leuka veressä ja päissään siinä pihapenkillä, mutta jätin kertomatta kyseisestä tapahtumasta.
”Mihin se Matias unohtu?” kysyin ja Rosa hörppäsi juomaansa kohauttaen olkiaan.
”Saa kai sitä vähän tsiigailla, eikä meidän välillä muutenkaan oo mitään ainakaan vielä”, tyttö virnisti.
”Niin joo”, tuumasin samalla kun nousin ylös, ”täällä on kylmä, mennäänkö sisälle?”
Rosa hörppäsi lasinsa tyhjäksi nyökytellen ja jätti onneksi Jirkosta puhumisen sikseen meidän suunnatessa väenpaljouden läpi kohti tiskiä.

Lähettäjä: deedee 
Päivämäärä:   15.2.16 15:46:41

Hei jee, taisin löytää jo toisen potentiaalisen rakkausstoorin saman päivän aikana jota alan seurailla! :D eli siis, erittäin mielenkiintoiselta vaikuttaa, eikä virheitäkään hypelly silmille. Jännityksellä odotan mitä tästä kehittyy, aineksia ainakin on vaikka mihin!

Lähettäjä: salmiakkitassu 
Päivämäärä:   16.2.16 13:39:16

deedee, oi vitsi kuinka kiva kuulla, kiitos paljon sulle kommentista! :)

Tässäpäs jatkoa!

LUKU KAKSI

Jirko

Pubin vessa haisi kuselle ja viinalle kun tiputin tyhjän liuskan Lyricaa kopin roskikseen ja nieleskelin viimeiset napit kurkusta alas. Päässä heitti kun suuntasin takaisin pöytään Kapan ja Teemun seuraan. Mun silmät seisoivat ja ajatus jumitti pahemman kerran, vaikkakin olo oli muutoin mitä parhain ja pirtein kipulääkkeiden buustaaman kännin ansiosta. Olin onnistuneesti pistänyt päätä sekaisin viikon putkeen ja kieltämättä se otti voimille, vaikka alkoholi ja ryynit poistivatkin pahimman väsymyksen.
”Lähetäänks pois täältä? Jiipeen luona on jotain jengiä, niin mennään sinne”, Kapa mumisi buprepäissään ja heilautti kättään oven suunnalle. Mä saatoin olla lääkeriippuvainen ja vetää liikaa viinaa, mutta Kapa oli oikeasti huumeongelmainen. Mä olin kyllä joskus kokeillut ruiskuja, mutta tajunnut sittemmin pysyä sellaisesta páskasta kaukana – toisinkuin Kapa, joka oli huumeidenkäytön suhteen ihan pohjalla ja rännitti verisuonet pilalle. Ei sitä oikein osannut enää olla edes huolissaan, mun kaveripiirissä kun näki hyvin paljon kaikenlaista kaman kanssa sekoilua. Oli nähnyt niin kauan kuin mä vaan jaksoin muistaa.

”Oottakaa, mä juon tän tuopin tyhjäks”, sanoin pojille ja hieroin otsaani, niin kuin se olisi jotenkin saanut pahemman laatuista ajatusten jumiutumista vähän heltymään.
”Eiks sun pitäny oottaa niitä tyttöjä tänne?” Teemu, joka oli nähtävästi meistä kolmesta se selväpäisin tänään, härnäsi ja mä naurahdin. Mieleen nousi taas kanelityttö ja sen kirsikkahuulinen ystävä. Tai enemmänkin kanelityttö inkkarimekossa ja vähemmän se kirsikkahuuli, jolla tosin oli ollut sen verta kivan kokoinen rintavarustus, että paljastavaa paitaa olisi mielellään nyhtänyt vielä vähän alemmas. Hymähdin ääneen ajatuksilleni.
”Itehän sä sanoit, että ne on vähän yli mun tason”, vastasin Temelle virnistäen ja hörppäsin kaljaani. Olihan ne, enkä mä muuta kuvitellutkaan, mähän olin vaan pohjalla oleva retku. En mä tosissaan olettanut niiden tulevan tänne, vaikka se Rosa olikin kikatellut siihen malliin, että mä olisin voinut jopa yrittää kellistää sen. En mä kuitenkaan halunnut, koska se oli Melinan kaveri. Teemu nauroi ja otti lasin mun kädestäni hörpäten kaljan yhdellä kulauksella kurkusta alas. Irvistin jätkälle tuon laskiessa tyhjän tuopin pöydän puista pintaa vasten. Suuta kuivasi, mutta en jaksanut lähteä enää tiskille mitään vettä tilailemaan.
”Ei se sua oo ennenkään estäny”, Teemu huomautti virnistäen ja nousi ylös pöydästä, ”okei, kerta Jirko ei venaile ketään tsirbuloita tänne, niin mennään”, jätkä jatkoi ja mä könysin horjuen ylös pöydästä. Askel heitti ja päässä pyöri mukavasti. Kapa oli ihan omissa maailmoissaan ja kun jätkä ei hetkeen tajunnut nousta, niin repäisin sen kyynärvarresta seisomaan. Lommoposkinen toverini katsoi mua vähän hölmönä ja läpsäisin sitä kevyesti poskelle, että se vähän heräisi, ennen kuin lähdin Teemun perässä kohti ulko-ovea.

Jiipeen ja sen tyttöystävän Sannin kämpässä oli kunnon meiningit käynnissä, mikä ei yllättänyt mua yhtään. Porukka oli ihan sekaisin ja mä sulauduin joukkoon varsin hyvin korkatessani lonkeron sohvan nurkassa. Vieressä istuva Jiipee ojensi mulle bongia ja mä hymyilin jätkällä typerää kännihymyä, ennen kuin imin savua sisääni. Mä kelasin, että mulla oli kamala nälkä, mutta vaikka Jiipee sanoi, että mä saisin syödä jotain niiden jääkaapista, niin en jaksanut millään nousta siitä sohvalta. Mulla oli sellainen olo, että mä halusin tanssia ja pyöriä, mutta kroppa ei jaksanut liikkua. Siinä sohvalla oli ihan hyvä. Hymähtäen nojauduin tuolin selkänojaa vasten ja suljin silmäni leijaillen hetkeksi ihan omiin maailmoihini.

Aamulla mä heräsin jostain ihan muualta kuin Joosen sohvalta ja avatessani silmäni kunnolla huomasin Kaisan istuvan toisella puolella sänkyä alusvaatteisillaan, peitto sylissään ja puhelintaan räpläten. Kelasin oltiinko me hässitty, sillä en muistanut yhtään. Mulla oli kyllä bokserit jalassa ja t-paita päällä, joten ehkä mitään ei ollut tapahtunut. Mä harrastin yhden yön juttuja melko vähän siihen nähden miten sekaisin mä usein olin.
”No katos, huomenta”, avasin suuni ja sain mustatukkaisen likan säpsähtämään.
”Hitto vie, älä säikyttele”, Kaisa sanoi ja katsahti mua.
”Mitä mä täällä teen?” kysyin noustessani istumaan. Kaisa naurahti ja laski puhelimen syliinsä. Me oltiin tavattu ehkä vuosi sitten nimenomaan Jiipeen pirskeissä, jotka olivat päättyneet poliisien tuloon. Me oltiin paettu parvekkeelta ja päädytty Kaisan luokse jatkamaan iltaa. Sittemmin meillä oli ollut pientä säätöä vähän aikaa, mutta lopulta me oltiin todettu, ettei siitä mitään tule ja pysytelty hyvinä kavereita.
”Tulit tyhjentämään mun viinavarastot, saakelin kusípää”, Kaisa sanoi virnistäen, ”ja kömmit mun viereen nukkumaan kun kaipasit unikaveria, että älä huoli, ei oo tapahtunu mitään.”
Mä nauroin ja Kaisa virnisti leikkisästi.
”Kiitti kun otit viekkuun”, sanoin hieraisten kipeää päätäni.
”Joo, sua kävi niin kovasti sääliks, etten mä raaskinu tyrkätä sua jalkopäähän nukkumaan”, tyttö tuumasi ja sai mut virnistämään. Kaisa nousi ja vetäisi löysän t-paidan yläkroppansa peitoksi ilmoittaen menevänsä suihkuun.
”Onks sulla mitään ruokaa?” kysyin, sillä viimeöinen nälkä ei ollut kadonnut mihinkään.
”Mitä luulet?” tummatukka vastasi ja otti kaapin oven päältä pyyhkeensä, ”tilaa sä meille kebabia.”
Heitin Kaisaa tyynyllä, mutta hapuilin lopulta lattialla lojuvien farkkujeni taskusta puhelimeni ja etsin netistä lähimmän pizzapaikan numeron.

”Et oo vielä kämppää löytäny?” Kaisa kysyi kun me istuttiin jonkin ajan päästä sohvalla ruokaa mättäen.
”En oo”, kohautin olkiani, ”mä muutan Joosen kämppään, kunhan se muuttaa Sallan kanssa yhteen, jos siis en oo ennen sitä saanu mitään luukkua”, jatkoin ja Kaisa nyökytteli.
”No mut mun sohvalle mahtuu kans aina”, tyttö sanoi hymyillen ja tönäisin avuliasta ystävääni kylkeen. Oli Kaisallakin omat ongelmansa, mutta se oli sentään käynyt koulut loppuun vaikka olikin nyt työttömänä. Vielä vuosi sitten se oli sekoillut päihteiden kanssa ihan kunnolla, mutta oli sittemmin onnistunut saamaan elämäänsä vähän parempaan balanssiin. Kaisa tiesi mun elämästä aika paljon, mutta ei tuominnut ja siitä mä tytössä pidin, se oli jotenkin ihanan sydämellinen.
”Tai viereen”, virnistin ja Kaisa naurahti. Mä tiesin, että Kaisa piti mun asunnottomuutta kamalana, niin kuin varmasti pitäisi moni muukin, mutta mä olin ehtinyt tottua. Sitä paitsi mun ei tarvinnut nukkua rappukäytävissä kun Joosen luokse mahtui, joten kyllä mä pärjäsin. Mä tiesin tyyppejä, jotka viettivät yönsä milloin missäkin sohvalla ja toisten rappukäytävissä. Se oli oikeasti paha juttu.

”Onks sulla bissee tai ryynejä?” kysyin samalla kun laskin lähes syödyn kebabannokseni Kaisan olohuoneen pöydälle.
”Sä joit eilen yöllä kaiken, enkä mä napsi enää mitään pillereitä”, tyttö huomautti ja katsahti mua, ”montako päivää sä oot juonu?” Kaisan ääni muuttui vakavaksi ja jotenkin auktoriteettimaisen sättiväksi, mikä toi mun mieleen vahvasti kouluaikojen opettajat, joilla harvemmin oli ollut mulle mitään mukavaa sanottavaa. Kohautin Kaisalle olkiani.
”En montaa.”
Vilkaisin tyttöä, joka siristi silmiään pelottavan vaativasti.
”Montaa?”
”No ehkä viikon, en mä muista.”
”Jirko víttu oikeesti, et sä voi tolleen elää”, Kaisa sanoi ja mä liikahdin siinä sohvalla. Kyllä mä tiesin, että se puhui asiaa, enkä mä hitto vie ollut lapsena suunnitellut olevani aikuisena joku helkkarin rappiorenttu, joka ei ollut saavuttanut elämässään mitään mainitsemisen arvoista. Kyllä muakin vitutti tämä, mutta en mä osannut muutoinkaan elää. Ja omaa syytähän tämä kaikki oli.
”Tiedän, kyllä mä koitan ryhdistäytyä”, vastasin ja Kaisa nyökytteli.
”Oikeesti Jirko, mä oon huolissani”, se sanoi ja taputti mua toverillisen hellästi olkapäälle.
”Kyllä mä pärjään”, virnistin mahdollisimman rennosti samalla kun tartuin kaukosäätimeen ja avasin Kaisan pienehkön taulutelevision. Mä olin tottunut pärjäämään, vaikka asiat menisivät päin helvettíä. En mä osannut valittaa ja jos osasinkin, niin ainakaan apua mä en osannut pyytää. Mä lääkitsin kaikkea päihteillä, oli kyseessä sitten ilot tai surut – mä olin tehnyt sillä tavoin niin kauan kuin jaksoin muistaa.
”Sun pitäs hommata joku nainen, joka pistäis sut vähän ruotuun”, Kaisa heitti nyt jo paljon rennompaan sävyyn. Mä naurahdin.
”Niin kai sitten.”

Lojuin Kaisan luona melkein iltaan asti ja koitin houkutella tyttöä hakemaan mun kanssa lähikaupasta kaljaa, mutta se ei suostunut. Yksinkään ei juuri nyt huvittanut kitata, joten antoipa sitten toistaiseksi olla. Olo oli kuitenkin sen verta levoton ja turhan paranoidinen liian monen päivän sekoilun jäljiltä, että kyselin tuttavilta lääkkeitä. Sepi, eli Taavi Seppälä, vastasi ensimmäisenä ja sanoi tulevansa kirkkopuistoon puolen tunnin sisään. Mä venailin sitä siellä varmaan melkein tunnin röökiä imien, ennen kuin se viitsi ilmaantua paikalle. Mulla oli yksityiseltä lekurilta reseptillä Opamoxeja unettomuuteen, mutta olin onnistuneesti joko hävittänyt tai lahjoittanut ne napit jollekulle viikon aikana. Hiljalleen hiipivän ahdistuksen ja levottomuuden sekä oksettavan olon takia mä kaipasin nyt jotain mikä helpottaisi.

”Maksatko sä ne entiset velat pois?” Sepi kyseli heti alkuun ja mä irvistin kun se muisteli vieläkin vanhoja. Jätkä oli ihan reilu yleensä, mutta kusípää sille päälle sattuessaan. Me oltiin tapeltu usein ja yleensä se oli voittanut, enkä mä en halunnut noukkia hampaitani asvaltilta tai mitään, joten tyhjensin lompakkoni jätkän käteen. Sepi virnisti tyytyväisenä ja ojensi mulle ryynit, minkä jälkeen me polteltiin solidaarisesti röökiä ja juteltiin niitä näitä, niin kuin jotkut ihan tavalliset puistoon iltaansa viettämään päätyneet sunnuntailenkkeilijät.

Myöhemmin mä laahauduin Joosen tykö ja isoveli oli tällä kertaa jopa kotona. Se pelasi kuulokkeet korvilla pöytäkoneella Call Of Dutya, eikä huomannut mua kun mä ilmaannuin olohuoneeseen. En vaivautunut häiritsemään sitä, sillä tiesin, että Joose saisi raivarin jos mä häiritsisin sen pelaamista. Ihme nörtti. Haukotellen avasin jääkaapin ja otin broidilta kaljan, jolla huuhdoin pillerit alas kurkusta. Siinä vaiheessa Joose havahtui ja se laski kuulokkeet kaulalleen kääntyen katsomaan mua.
”Vitun juoppo, älä juo mun kaljoja!” se älähti ja mä nauroin.
”Yhen juon janoon, älä nyt hermoile”, vastasin samalla kun lysähdin sohvalle. Joose näytti mulle keskaria toverillisesti irvistäen ja näytin takaisin, kunnes kaivelin puhelimen housujen taskusta. Emilia, meidän isosisko kyseli WhatsAppissa mitä mulle kuului ja kirjoittelin sille jotain ympäripyöreää muistaen samalla, että siskon laskettu aika oli ihan kohta. Emilialla ja sen miehellä oli jo ennestään seitsemän-vuotias poika Santeri, joka oli mun kummilapsi.
”Empulla on kohta laskettu aika”, sanoin ääneen ja Joose vilkaisi mua.
”Tiiän kyllä.”
Isoveli kääntyi takaisin ruudun ääreen ilmeisen jaksamattomana jutella mulle ja mä irvistin sen selälle.
”Millon sä muutat helvettíin täältä?” kysyin ja Joose kääntyi takaisin mua päin.
”Víttu mikä jätkä”, se sanoi mulle ja mä virnistin, ”millon sä muutat helvettiin täältä?”
Kohauttelin olkiani ja hörppäsin olutta samalla kun näpyttelin Emilialle viestiä. Perhe-elämää viettävällä isosiskolla oli asiat mitä parhain päin, ainakin sen hilpeistä viesteistä päätellen. Emilia oli ollut nuorempana ihan samanlainen sekoilija kuin mäkin, mutta Santerin syntymä oli saanut sen muuttumaan täysin. Mä olin onnellinen siskon puolesta.

”Mun pummi pikkuveli juo täällä mun bissejä ja koittaa häätää mua mun omasta kämpästä”, Joose selosti mikkiin pelikavereilleen ja mä naurahdin samalla kun laskin kännykän kädestäni. Vilkaisin kelloa, joka näytti lähemmäs seitsemää illalla.
”Ootko sä lähössä jonnekin?” kysyin viitaten Joosen jääkaapissa oleviin kaljoihin.
”Meen Sallan kaa Roopen ja Petran tykö tossa kohta, miten niin? Ootko sä kuttumassa tänne jotain ihmisiä? Onks sulla joku nainen? Mun sängyssä et sitten pane”, Joose puheli ja mä kuulin miten sen pelikaverit nauroivat linjan toisessa päässä. Pyöräytin silmiäni, vaikkei isoveli sitä nähnytkään pelaamisen lomasta.
”Varmasti panen.”
”Hyi helvettí Jirko”, Joose sanoi ja vilkaisi mua, ”onks sulla oikeesti joku nainen?”
Mä nauroin ja hörppäsin kaljaa.
”Ootko sä nähny sun alakertaan muuttanutta tyttöö?” kysyin sitten kun Melina muistui mieleen ja Joose katsoi mua pikaisesti.
”En varmaan, miten niin? Senkö sä tänne meinasit kutsua?”
”No en, ei se tänne suostuis tulee.”
Joose nauroi kovaan ääneen ja mä irvistin sen nauramiselle.
”Voi sua raukkaa”, isoveli virnisti, ”siihenkö sä oot rakastunu?”
”Joo, mut Teemu sano et se on yli mun tason, mitä hittoa sekin tarkottaa”, tuumasin vitsaillen ja nousin ylös sohvalta aikeissani mennä tupakalle. Joose nauroi huvittuneena jälleen.
”Kaikki naiset on yli sun tason Jirko”, isoveli aukoi päätään tapansa mukaan.
”Mä hakkaan sut tosta hyvästä vitun nörtti”, heitin sille ja se nauroi vähän lisää. Mä virnistin Joosen vilkaistessa mua.
”Kuulitteks te ton?” Joose puhui mikkiin pelikavereilleen, ”ihan sairas tyyppi.”
”Lähe röökille”, sanoin haukotellen ja aloin kääntää sätkää. Kädet vapisivat vähän normaalia kovemmin ja koukistelin sormiani kiroten mielessäni. Mun kädet olivat vapisseet niin kauan kuin mä jaksoin muistaa, tai ainakin viimeiset kymmenen vuotta, enkä mä edes tiennyt miksi. Sellaiset ne vaan olivat ja mua vítutti kun ne eivät pysyneet nätisti paikoillaan.
”Venaa hetki”, Joose mumisi ja mä tuijotin hetken aikaa ruudulla pyörivää ammuskelua, kunnes painelin parvekkeelle jaksamatta odotella veljeäni sen pidempään.

Mä en saanut yöllä unta ja pyöriskelin melkein aamun asti sohvalla kattoa tuijottaen ennen kuin uni viitsi saapua edes muutamaksi tunniksi. Joose ei tullut yöksi kämpilleen, enkä mä yhtään yllättynyt, se meni todennäköisesti Sallalle. Aamulla mua ahdisti tyhjä kämppä ja teki mieli vetää pää sekaisin, mutta rahaa ei ollut tilillä kuin muutaman euron verran. Hieroin kasvojani vessan peilin edessä ja tuijotin siniharmaita silmiäni hammasta purren. Säälittävä paska. Siristin silmiäni peilikuvalleni, niin kuin pahimmalle viholliselle ennen ottelua. Mä olin ihan tavallisen näköinen jätkä, ei mulla tytöistä ollut ikinä pulaa ollut, vaikken mä miltään satujen prinssiltä näyttänytkään. Vatsaa koristi arpi, jonka mä olin saanut yhdeksäntoistavuotiaana kun eräs vanha tuttu oli huumepäissään seonnut ja alkanut riehua leipäveitsellä. Se jätkä makasi nykyään haudassa ja mä olin antanut sille anteeksi. Hymähdin itsekseni ja tuijottelin peilikuvaani vielä tovin, kunnes annoin sille periksi ja painelin keittiön kaapille, jossa Joose säilytti tyhjiä pulloja.

Lähikauppa oli hiljainen mun astellessani sisään liukuovista. Diapam oli rauhoittanut esiin pyrkivää ahdistusta ja nyt olo oli oikeastaan ihan hyvä. Suuntasin pullonpalautusautomaatin luokse ja aloin törkkiä pulloja sisään koneeseen. Ohi kulkeva myyjä vilkaisi mua epäluuloisesti, sillä se tiesi mut entuudestaan. Mun teki mieli sanoa sille jotain nasevaa. Pidin kuitenkin suuni kiinni. Automaatin kuitti näytti kuutta euroa mun painaessa tulostusnappia ja olin jo liikahtamassa siitä kun huomasin tutun punapään seisoskelevan pakastealtaan luona. Tuntui, että paha olo hälveni heti kun mä näin sen. Kävelin siihen sen viereen juuri kun se oli kurottamassa pakasteesta suklaatuuttia ja sain tytön säpsähtämään. Se varmaan piti mua ihan hulluna ja sekopäänä kun mä ilmaannuin milloin mistäkin sen seuraan, mutta en osannut edes hävetä. En mä yleensäkään osannut hävetä oikein mitään.
”Ai moi”, Melina sanoi ja otti tuutin käteensä. Mä tarkastelin tyttöä ja hymy alkoi nykiä suupielessä.
”Ette sit tullu moikkaamaan sinne baariin”, heitin sille rennosti ja pyörittelin pullokuittia sormissani.
”Ei näköjään, vaikka ois kai se Rosa ihan mielellään tullut”, Melina totesi kohauttaen olkiaan. Mä mietin oliko se tosissaan noin välinpitämätön vai esittikö se vaan. Tuntui, että vaikka se oli päällisin puolin sosiaalinen, niin se oli silti joten varautunut ja kuoressaan. Tai sitten se johtui vaan mun seurasta, mikä oli pidemmän päälle ajateltuna ihan todennäköistä.
”Sä et?”
”Siinä terassilla oli ihan hyvä”, punapää tuumasi ja katsahti mua kulmiensa alta. Sillä ei ollut yhtään meikkiä tänään kasvoillaan, mutta mun mielestä se oli silti tosi kaunis.
”Okei”, vastasin nyökytellen ja vilkaisin tytön kädessä olevaa jätskiä, ”sun jäätelö sulaa kohta.”
”Hyvä huomio”, Melina sanoi ja liikahti, ”ehkä mä meen maksamaan tän.”
”Onks sulla vapaapäivä?” kysyin saaden punapään vielä seisahtumaan aloilleen.
”Miten niin?”
”Lähe mun kaa kahville, mä tarjoon”, kokeilin, vaikken tosissani uskonut Melinan suostuvan. Mä kuitenkin pidin sormia ristissä, että se suostuisi. Musta tuntui niin kuin mun olo paranisi aina kun mä näin sen – jos kanelityttö olisi huume, niin se olisi juuri sellainen, joka saisi endorfiinit jylläämään aivoissa ja olon tuntumaan ihan voittamattomalta. Se olisi sellainen pieni, pirteän värinen pilleri, johon jäisi koukkuun, mutta joka ei pidempään käytettynäkään rappeuttaisi henkisesti eikä fyysisesti.
”Ai nyt?”
”No tossa parin minuutin päästä, kunhan me eka päästään pois täältä kaupasta”, vastasin vitsaillen ja Milenan ruskeat silmät hymyilivät hetkisen, ”lähe nyt mun seuraks.”
”En mä varmaan osaa sanoo ei”, kanelityttö totesi lopulta ja mun sisällä kupli riemu, jota mä jouduin hillitsemään ettei se olisi näkynyt päällepäin. Aamuisesta ahdistuksesta ei ollut enää tietoakaan, vaikka mä tiesinkin, että se palaisi. Aina se palaisi ja hitto miten paljon mä vihasin sitä.

En sitten ostanutkaan pullokuitilla olutta, niin kuin olin ajatellut. Yksi oli tosin pakko saada ja ohi mennessä nappasin kaksi tölkkiä hyllystä ja työnsin huomaamatta löysemmän mallisen takkini taskuihin. Myyjä katsoi mua kassalla edelleen epäluuloisesti, mutta mä tyydyin vaan hymyillen kysymään filttereitä, eikä se alkanut kysellä mitään. Mä en yleensäkään jäänyt kiinni. Milena osti jäätelönsä ja suuntasin tytön perässä koleaan ulkoilmaan. Auringosta ei ollut tietoakaan ja tuuli puhalsi vasten, mutta Milenaa ei silti haitannut avata tuuttiaan ja alkaa syödä sitä siinä kaupan pihassa. Katson tyttöä hetken aikaa, ennen kuin lähdin kävelemään sen vierellä kohti tämän kaupunginosan ainoaa kahvilaa. Kun me päästiin pois kaupan nurkilta, otin oluet ja ojensin toista kohti punapäätä. Milena katsoi mua kulmat kohollaan ja epäluuloisesti.
”Siis varastitko sä noi kaljat just tuolta?” se kysyi epäuskoa äänessään ja mä kohautin olkiani, ”mitä hittoo?”
”No ei ton puljun bisnes tai mun omatunto pariin kaljaan kaadu”, puolustauduin ja ojensin kaljaa lähemmäs jäätelöä syövää tyttöä, ”ota nyt kun ihan sua ajattelin”, jatkoin ja Melina seisahtui katsellen mua silmiään siristäen.
”Olipas kiltisti ajateltu”, punapää lopulta sanoi sarkastisesti ja mä virnistin, kunnes lysähdin tien laidassa olevalle penkille.
”Mä oon herrasmies”, vastasin ja heiluttelin kaljatölkkiä edelleen kädessäni. Melinan huulilla käväisi huvittunut hymy, kunnes se lopulta otti kylmän Sandelsin mun kädestäni.
”Mulla on vähän erilainen käsitys herrasmiehistä”, tyttö sanoi hieman rennommin ja istui lopulta penkille myös, ”en mä kyllä yleensä juo kaljaa heti aamusta, mut kiitti kai, ajatus on tärkein.”
”Nimenomaan, mä oo tällanen hyväntekijä, vähän niin kuin Robin Hood”, vastasin vinosti hymyillen ja avasin olueni. Milena pyöritti päätään hymy suupielessään samalla kun söi jäätelöään. Sen punaiset hiukset olivat ihan hennosti kiharat ja tuuli sai suortuvat tulemaan kasvoille, mikä sai tytön pyyhkimään kiehkuroita vähän turhautuneena sivuun.

Milena söi tuutista sen jäätelöosan ja heitti sitten vohvelin vieressä olevaan roskikseen, avasi kaljan ja vilkaisi mua.
”Eiks meidän pitäny juua kahvia eikä kaljaa?” se kysyi ja mä tykkäsin miten sen varautunut olemus hiljalleen rakoili sekä rentoutui.
”Se kahvi oli vaan hämäystä, sä et ois kuitenkaan suostunu jos mä oisin sanonu, että hei mä meinasin pölliä tosta hyllystä parit bisset, mennäänks juomaan niitä johonkin”, vastasin ja Milenan huulilta pääsi naurahdus – sellainen varovainen, mutta vilpitön.
”No en varmasti oliskaan.”
Mä hymyilin ja kaivelin röökiaskin taskustani. Ojensin tytölle punaista Westiä ja se näytti miettivän hetken, kunnes otti savukkeen sormiinsa. Mun käsi vapisi taas niin kuin jollain kuolemansairaalla vanhuksella ja voi júmalauta miten paljon mua ärsytti, sillä Milena huomasi sen aivan varmasti. Mä huomasin toivovani, ettei se pitäisi mua jonain surkeana, vierotusoireisena narkkarina, mikä oli tosi outoa, sillä ei mua yleensä kiinnostanut hittojakaan muiden mielipiteet. Ja vaikka olisi kiinnostanut, niin en mä osannut miellyttää ketään, mä olin vaan tällainen mitä olin. Maailman söpöin tyttö naapurista lupasi lähteä mun kanssa kahville ja mä pöllin sitä hyvästä pari kaljaa ja puhuin tyhmiä. Sellainen mä olin, hölmö.

”Missä sä oot töissä?” kysyin samalla kun sytytin tytön huulten välissä olevan tupakan.
”Yhessä kahvilassa keskustassa”, Milena vastasi ja mä naurahdin. Kanelityttö oli töissä kahvilassa, joten se tuoksui pakostikin kanelilta ja kardemummalta.
”Mitä?” tyttö kysyi ja mä kohautin olkiani.
”Ei mitään”, vakuuttelin hymy suupielessäni ja hörppäsin kaljaani, ”ehkä sä tarjoot mulle sit kahvit siellä joku päivä, tai annat ees vähän naapurialennusta.”
”Ehkä, tosin mun pitää eka varmistaa mun pomolta, ettei sulla oo porttikieltoa sinnekin”, Melina vastasi hyväntahtoisesti kettuillen ja käänsin naurahtaen katseeni sen ruskeisiin silmiin.
”Jos on niin sit mua ehkä hävettää.”
”Se ei yhtään hävetä, että sä torkuit tuolla pihapenkillä viikko takaperin?” tyttö kysyi ja sen huulilla kävi virnistys. Viileä ulkokuori näytti murenneen hiljalleen ja mä tunsin oloni voittajaksi.
”Ei oikeestaan”, kohautin olkiani huolettomasti, ”mähän vaan vähän torkahdin aamulenkin päätteeks”, jatkoin vitsaillen ja Melina vilkaisi mua naurahtaen. Mä iskin sille rennosti ohimennen silmääni ja nojauduin sitten polviani vasten vieden tupakan huulilleni.

Mä join tölkkini tyhjäksi nopeasti, vaikka koitin hidastella. Melinalla kesti, mutta mua ei haitannut, mä olisin voinut istua siinä koko päivän jutellen niitä näitä. Ei niin tietenkään käynyt, vaan jossain vaiheessa alkoi sataa ja tyttö ilmoitti, että pitäisi lähteä himaan. Mä kirosin sadetta, joka keskeytti kaiken ja mietin mitä tekisin itsekseni Joosen kämpillä. Varmaan mä lainaisin jostain rahaa ja sekoittaisin nuppiani, sillä muutakaan järkevää vaihtoehtoista suunnitelmaa ei siinä sateessa kävellessä mieleen tupsahtanut. En mä tosin edes yrittänyt keksiä muita vaihtoehtoja.

Lähettäjä: salmiakkitassu 
Päivämäärä:   16.2.16 13:46:12

Ai hitto, näköjään Melina on vaihtunu Milenaks jossain vaiheessa tekstiä, pahoittelen! Ja vielä kun yritin oikein tarkasti oikolukea :D

Lähettäjä: RK 
Päivämäärä:   17.2.16 21:00:53

Tämmöset tarinat ei yleensä oo niitä mun lemppareita mutta jostain syystä tää herätti mun mielenkiinnon, joten jatkoa oottelen! :)

Lähettäjä: salmiakkitassu 
Päivämäärä:   21.2.16 14:15:54

RK, oi kiva kuulla että mielenkiinto heräs! :>

**

Melina

”Anna kovemmat vauhit!” Venla kiljui keskiviikkoisena iltapäivänä mulle keinusta ja naurahtaen tartuin kiikkuun ja työnsin kikattelevalle neljävuotiaalle vauhtia. Mun isoveli Miika oli tullut perheineen pariksi päiväksi käymään meidän vanhempien luona ja olin totta kai tullut moikkaamaan Venlaa, Miikaa ja Miikan kihlattua Nelliä porukoiden tykö. Isoveli asui perheineen nykyään pääkaupunkiseudulla, joten turhan usein ei velipoikaakaan tullut nähtyä. Me oltiin aina oltu tosi läheisiä Miikan kanssa, isoveli oli ollut mulle sellainen tuki ja turva aina ja oli vieläkin – mä tiesin, että sille pystyi soittamaan, oli hätä millainen tahansa. Miika tiesi kaiken Topista, toisin kuin äiti ja isä, ja isoveli oli patistanut mua menemää poliisin puheille kaiken Topin tekemän jälkeen. En ollut kuitenkaan uskaltanut tai kyennyt, ja Miika oli uhannut käydä kovistelemassa Topia. En tiedä oliko se käynyt, ainakaan se ei myöntänyt mitään.

Me ehdittiin pyöriä leikkipuistossa Venlan kanssa tunnin verran ennen kuin Miika tuli huutamaan puiston laidalle, että ruoka oli valmista. Venla ei olisi halunnut lähteä vielä, mutta hetken patistelun jälkeen tyttö suostui tulemaan mun mukaani. Kannoin neljävuotiaan sylissäni leikkipuistolta porukoiden rivariasunnolle ja Venla hipelöi mun hiuksiani haltioituneena siitä, miten pitkät ne olivat. Mua huvitti tenavan puheet. Venla oli maailman söpöin pikku prinsessa. Mä tykkäsin lapsista todella paljon ja haaveilin voivani joskus työskennellä pienten parissa. Kahvilalla oli mukavaa olla töissä, mutta se ei ollut sitä mitä mä halusin tehdä lopun elämääni tai edes seuraavat kymmenen vuotta.

Ulkona oli vaihteen vuoksi tosi nätti sää ja asunnossa tuoksuva grilliruoka sai mut tajuamaan miten nälkäinen oikeasti olin. Laskin Venlan sylistäni ja tyttö riensi keittiöön kertomaan äidilleen meidän leikkipuistoretkestämme.
”Harmi, että sä asut näin kaukana, mä palkkaisin sut muuten lastenvahdiks meille”, Nelli virnisti mulle kun astelin itsekin keittiöön. Naurahdin naiselle rennosti samalla kun otin kaapista lautaspinon auttaakseni äitiä kattamaan pöytää.
”Venlan kanssa on kivaa kun se on niin herttanen ja kiltti”, vastasin samalla kun laskin lautaspinon pöytään.
”Sä et oo nähny tuota tyttöö pahimmillaan”, Nelli naurahti ja virnistin naiselle. Tiesin, että Nelli haaveili toisesta lapsesta, mutta Miika oli vähän toppuutellut kihlattuaan sen asian suhteen. Uskalsin kuitenkin epäillä, ettei menisi kovin kauaa, että saataisiin kuulla perheenlisäyksestä.

Viikko kului ihmeellisen hitaasti, vaikka olin melkein kokoajan vaan töissä. Kahvilan omistaja ja mun pomo Riitta teki kahvilahomman ohella myös pitopalvelukeikkoja ja järjesti kahvituksia erilaisissa paikoissa, niin kuin häissä ja kokouksissa, joten toisinaan myös mä, Annika tai Tiina jouduttiin niihin hommiin. Useimmin Tiina hoisi sitä puolta ja mä ja Annika keskityttiin vaan pyörittämään kahvilaa, mutta perjantaina Riitta ilmoitti, että mä saisin mennä hoitamaan sen kanssa kahvituksen toiselle puolelle kaupunkia johonkin kokoukseen. Mä en tykännyt niistä hommista juurikaan, oli paljon rennompaa olla kahvilalla, mutta en silti kehdannut kieltäytyä.

Mä olin selvästikin tottunut liian hyvin viikonloppuvapaisiin, sillä onnistuin nukkumaan lauantaina pommiin ja tuli ihan kamala kiire. Kiroillen napitin valkoista kauluspaitaa ja vilkuilin kelloa, joka tuntui liikkuvan normaalia nopeammin aina silloin kun oli kamala kiire. Vihasin näitä vaatteita, joita jouduin käyttämään tarjoilukeikoilla, valkoista kauluspaitaa ja ärsyttävän tiukkaa mustaa hametta, eikä se asia yhtään ainakaan helpottanut mun kiireestä johtuvaa huonoa tuultani.
”Hitto, hitto, hitto”, mumisin pistäessäni hiuksia ponnarille. Mä en ehtisi bussiin millään, olisi pakko tilata taksi ja ärsytti suunnattomasti – taksiin menisi varmaan puolet koko päivän palkasta. Henkäisten vilkaisin itseäni peilistä ja laitoin vielä vähän lisää puuteria, ennen kuin otin laukkuni ja painelin rappuun. Samalla koitin etsiä puhelimella netistä taxin numeroa, jota en näköjään ollut missään vaiheessa tajunnut tallentaa kännykän muistiin.

Mä en voinut uskoa silmiäni kun kävelin pihalle auringonpaisteeseen. Jirko, voi hitto, oli taas mun edessäni. Siinä se istui penkillä aurinkolasit silmillään ja poltti tupakkaa. Se käänsi katseensa ja virnisti tapansa mukaan mulle.
”No vau, mihis sä oot menossa noissa kuteissa?” Jirko kysyi ja otti aurinkolasit silmiltään.
”Töihin”, vastasin hermostuneena ja selasin puhelinta, ”ja mä myöhästyn kohta, mitä sä siinä istut?”
”Otan aurinkoo”, Jirko totesi rennosti ja vilkaisi taivaalle, ”fillaroidako sä meinasit?”
Katsahdin Jirkoa pikaisesti.
”No en todellakaan”, sanoin samalla kun näpyttelin numeroa puhelimen ruutuun, ”pakko tilata taksi.”
Jirkon katse kääntyi taivaalta muhun ja se nousi ylös penkiltä.
”Mä voin heittää sut”, jätkä sanoi ja loin yhden epäluuloisen katseen sen suuntaan, sillä epäilin sen vitsailevan, ”ei tarvii maksaa mitään kalliita takseja.”
”Onks sulla auto?” mun huulilta pääsi, vaikka todellisuudessa mä meinasin kysyä, että oliko se selvin päin ajaakseen.
”Joo, tai se on mun veljen.”
”Ai, no tota, ehkä mä kuitenkin tilaan sen taksin, kiitti vaan”, vastasin, sillä taksi tuntui hintavuudestaan huolimatta luotettavammalta vaihtoehdolta ja vein kännykän korvalleni. Jirko käveli lähemmäs ja mä en ehtinyt edes selittää asiaani taksikeskukseen kun mies päätti ottaa luurin mun korvaltani ja katkaista puhelun. Mitä ihmettä?
”Eiku mä voin heittää sut”, se intti ja kohotin kulmiani nostaessani katseeni siihen. Jirko oli tosi pitkä, varmaan 190 senttiä ja mä tunsin oloni lyhyeksi, vaikka olin itse ihan keskimittainen 165 senttinen. Katsoin Jirkoa hetken aikaa ihmeissäni ja totesin mielessäni, ettei sille varmaan voinut laittaa vastaan.
”No okei sitten”, sanoin ja Jirko virnisti ojentaen kännykän takaisin mulle. Vilkaisin sitä samalla kun se otti avaimet housujensa taskusta ja lähti kävelemään kohti parkkipaikkaa tupakka huulillaan. Kyseinen mies tuntui osuvan mun kohdalleni aina kun vaan poistuin neljän seinän sisältä, oliko se sitten karmaa vai kohtaloa vai sattumaa, en tosiaan tiennyt.

Oikean auton kohdalle päästessämme Jirko avasi ovet ja me istuttiin kyytiin. Mun teki edelleen mieli kysyä siltä, että olihan se selvin päin, mutta en kehdannut. Ainakin se näytti selväpäiseltä, enkä mä uskonut että se oli niin idiootti, että lähti rattiin kännissä tai jotain. Vaikka enhän mä voinut tietää. Mieleen nousi alkuviikkoinen törmääminen Jirkoon, jolloin se oli näpistänyt kaljaa ja me oltiin istuttu pihapenkillä niitä näitä jutellen. Silloin olin huomannut pitäväni siitä, se oli ollut oikeasti todella sympaattinen, vaikka se kaljan pölliminen olikin tosi typerää. Hymy nousi ihan sekunneiksi mun huulilleni kun tapahtunut nousi mieleen. Mä voisin varmasti ollakin Jirkon kaveri, vaikka vielä joku aika sitten olin miettinyt, että olisi varmaan parempi pysytellä siitä vaan kaukana.

”Mitä?” Jirko kysyi herättäen mut takaisin todellisuuteen. Vilkaisin sitä nopeasti ja pyyhin hymyn huuliltani.
”Ei mitään”, vastasin rentoa sävyä tavoitellen.
”Niin varmaan, ketä sä mietit? Onks sulla poikaystävää?” se kysyi samalla kun käänsi auton pois parkkipaikalta.
”Ei oo”, vastasin ja vilkaisin Jirkoa, joka hymyili rentoon tyyliinsä samalla kun tiputti aurinkolasit silmilleen. Se oli oikeasti hyvän näköinen ja nyt kun mä katsoin sitä tarkemmin, niin en enää ihmetellyt miksi Rosa oli niin hanakasti halunnut sen meidän seuraan silloin terassilla. Kaiken maailman retkut ja ongelmatapaukset tosin olivat vetäneet mua aina puoleensa, joten ehkä Jirkon omituinen vetovoima johtui vaan siitä.

Selostin Jirkolle mihin päin olin menossa ja jätkä nyökytteli samalla kun seisahtui liikennevaloihin.
”Taksi sinne ois maksanu varmaan kolmekymppiä”, Jirko sanoi samalla kun sääti radiota hieman kovemmalle.
”Niin, kiitti kun lähit viemään mua”, vastasin ja jätkä näytti hetken aikaa yllättyneeltä – niin kuin se olisi yllättynyt siitä, että mä kiitin sitä. Huvittunut hymy kävi mun huulillani kun käänsin katseeni takaisin eteenpäin.
”Eipä mitään”, Jirko tuumasi huolettomasti ja naputteli rattia sormillaan, ”kunhan kytät ei pysäytä niin kaikki on ihan hyvin.”
Mun huulilla leikkinyt hymy hyytyi ja käänsin katseeni Jirkoon uskomatta korviani. Ei nyt helvettí.
”Mitä?” ähkäisin epäuskoisena ja rypistin kulmiani, ”ootko sä juonu?” kysyin sen mitä olin miettinyt aikaisemminkin. Jirko naurahti ja mun teki mieli ravistella sitä tai vaikka kuristaa se, sillä tässä ei ollut mitään hauskaa. Ei ainakaan minusta, mutta Jirkon huumori oli selkeästi vähän toisenlaista.
”Sä kuulostit ihan mun mutsilta”, se sanoi samalla kun kaasutti liikennevaloista, ”en mä oo tänään juonu yhtään.”
”No mitäs sitten?” tivasin ja Jirko näytti tajuavan, ettei mua naurattanut yhtään, joten se lopetti virnuilunsa vakavoituen hetkeksi.
”Eiku mulla on kortti hyllyllä tällä hetkellä, niin mä en sais ajaa”, se vastasi kohautellen olkiaan edelleen ärsyttävän huolettomasti. Mä purin alahuultani levottomana, kunnes käänsin katseeni pois Jirkosta. Hitto mikä idiootti tosissaan.

Huomasin Jirkon vilkaisevan itseäni, mutta tyydyin vaan tuijottelemaan ärtyneenä eteeni. Ei se mun ongelmani tietenkään ollut, että Jirko oli polttanut korttinsa, mutta en mä olisi kyytiin hypännyt jos olisin tiennyt. Miten mä ajauduin tällaisiin tilanteisiin?
”No älä nyt murjota, kyllä mä osaan ajaa”, Jirko sanoi ottaen aurinkolasit silmiltään ja tökkäisi mua hellästi kylkeen.
”Sä oot kyllä ihan idiootti”, sanoin suoraan ja vilkaisin Jirkoa, jonka huulilla kävi hymy, ”ihan oikeesti.”
”Niin oonkin, mut onneks mä oon niin söpö, että mä saan sen idioottimaisuuden aina anteeks”, jätkä vastasi ja pyöräytin silmiäni.
”Just”, tuhahdin ja vilkaisin Jirkon siniharmaisiin silmiin.
”Älä nyt murjota, mua rupee itkettää”, se valitti muka hyvinkin surkeana ja ehkä mä sitten hellyin sille. Pyöritin päätäni huvittuneena ja vilkaisin ikkunaan Jirkon kääntäessä auton kohti moottoritietä.
”Sietäisitkin vähän itkee”, vastasin sipaisten hiuksiani ja ratin takana istuva huskysilmä virnisti jälleen.
”Víttu sä olet ilkee”, se sanoi, enkä voinut lopulta estää hymyä nousemasta huulilleni, ”toi hymyily sopii sulle paremmin kun se murjottaminen”, Jirko heitti ja ihan sekunneiksi tunsin oloni hämmentyneeksi sen sanoista, vaikka yritinkin pitää ilmeeni peruslukemilla.
”Ehkä sitten niin”, sanoin lopulta vähän hiljempaan sävyyn ja nojauduin penkin selkänojaa vasten. Jirko vilkaisi mua veikeä hymynkare suupielessään ja mä siirsin ruskeat silmäni sen suuntaan. Jokin siinä jätkässä oli, mikä veti mua puoleensa, vaikka tiesin, ettei olisi saanut.

Työpäivä meni lopulta nopeasti kun tekemistä oli ihan kokoajan, eikä luppoaikaa pahemmin ehtinyt jäädä. Riitta heitti minut töiden jälkeen kotiin ja olin niin tajuttoman uupunut, etten olisi yhtään jaksanut lähteä käymään Rosan luona, niin kuin olin luvannut. Ilmoitin tytölle, että tulisin vasta illemmalla ja suihkun jälkeen lysähdin sohvalle haukotellen ja etsin laukkuni pohjalta kännykkäni. Teki mieli nukkua ihan pienet päiväunet ja silmiäni hieroen vilkaisin Facebookin ilmoitukset. Yksi uusi kaveripyyntö sai kulmat kohoamaan ylöspäin ja kun huomasin keneltä pyyntö oli niin suupielet nykivät hitusen. Jirko Mäki. Se istui kaukaa otetussa profiilikuvassaan jossain nurmikolla ja katseli taivaalle. Hyväksyin pyynnön ja pyörittelin hetken aikaa puhelinta kädessäni, ennen kuin laskin sen mietteliäänä pöydälle ja nojauduin sohvan selkänojaa vasten avaten telkkarin.

Me katsottiin Rosan kanssa illalla leffaa ja otettiin parit viinilasilliset rentoutumismielessä. Mun oli pakko kertoa tytölle Jirkosta ja siitä, että se oli heittänyt mut töihin, vaikka ei edes saisi ajaa autoa. Sitä aiempien päivien takaista kaljanjuontiepisodia en kuitenkaan alkanut selittää.
”Mitä hittoo Mellu”, Rosa nauroi ja kohautin olkiani tytölle, ”miten se ajaudut tollasiin tilanteisiin?”
”No en mä tiiä”, vastasin virnistäen ja join viinilasini tyhjäksi. En tosiaankaan tiennyt. Jirko nyt vaan sattui osumaan kohdalle ihan kokoajan ja tajusin, ettei asia edes haitannut mua lopulta. Jirkossa oli jotain erikoista mikä sai mun olon välillä omituiseksi ja vähän hassuksi, vaikkei varmaan olisi pitänyt.

Kello näytti yli yhtätoista kun viimein maltoin lähteä kävelemään kotiin Rosan luota. Ulkona tihkutti jälleen, niin kuin oli tihkuttanut pitkin viikkoa ja kiskoin nahkatakkia paremmin päälleni tarpoessani eteenpäin. Rosan luota ei ollut kuin parin kilometrin matka mun luokseni, mutta viileä sade sai kiroilemaan sitä, etten ollut vaan suosiolla hypännyt bussiin. Ehdin kävellä keskustan läpi kunnes tajusin tutun hahmon kävelevän alikulkutunnelissa mua vastaan. Sydän hypähti kurkkuun ja yhtäkkiä jalat eivät toimineet enää yhtään. Ääni päässä huusi, että juokse, mutta kroppa ei tahtonut totella. Mä vaan pysähdyin ja katsoin miten virne Topin kasvoilla leveni sen kävellessä mua päin. En todellakaan halunnut nähdä sitä, enkä puhua sille, enkä mitään.
”Melina moi!” se huudahti ja mä purin hammasta. Pakotin jalat liikkeelle ja lähdin kävelemään Topin ohi mitään sanomatta, mutta eihän siitä mitään tullut. Vahva käsi tarrasi kiinni mun käsivarrestani ja pakotti pysähtymään. Koitin vetäistä itseni irti, mutta Topin ote piti.
”Päästä irti”, sihahdin ja sain aikaan vaan naurua.
”Ei kun jutellaan”, Topi vastasi ja vetäisi mut ihan kiinni itseensä, ”mulla on ollu ikävä sua.”
”Päästä irti tai mä huudan”, sanoin kiemurrellen irti miehen otteesta. Topi työnsi mut allikulkutunnelin seinää vasten ja sen käsi painautui vasten mun suutani. Pelko nosti päätään mun sisälläni, sillä mä olin elänyt tällaiset hetket ihan liian monta kertaa aikaisemminkin. Pelkäsin Topia ja se pelko sai mut lamaantumaan, vaikka koitinkin rimpuilla irti sen otteesta.

”Rauhotu nyt”, Topi ärähti ja tunsin miten kyyneleet nousivat silmiin, vaikka koitinkin estellä. En halunnut antaa Topille sitä iloa, että itkisin, mutta en lopulta voinut pidätellä. Miehen käsi liikahti pois mun suuni edestä ja sen huulet painuivat mun huulille omistavina ja rajuina. Koitin kääntää päätäni, mutta en kyennyt. Topin käsi livahti mun takin ja paidan alle, kouri paljasta ihoa ja mä työnsin miestä irti itsestäni.
”Anna mun olla”, sanoin heikosti kun Topin huulet viimein irtosivat mun omiltani.
”Onks sulla joku uus mies?” se kysyi ja mä pyöritin päätäni. Topin käsi puristui mun ranteen ympärille samalla kun toinen käsi liukui mun takapuolella. Mä halusin vaan kotiin.
”Ei ole.”
”Taitaa olla, et sä muuten laittas noin paljon vastaan”, Topi sanoi ja katsoi mua, ”senkin pikku húora.”
Topin sanat eivät enää sattuneet edes, mä olin kuullut tuollaista sen suusta niin monesti aiemminkin. Mä halusin vaan, että tuo paskíainen pysyisi kaukana musta ja antaisi mun olla. Pelon rinnalle nousi viha ja raivo, ja ehkä juuri se raivo sai mut vihdoin toimimaan kunnolla. Nostin vapaa käteni ja huitaisin kaikella voimalla Topia kasvoihin, niin että se ote irtosi mun ranteesta. Ja sitten mä lähdin juoksemaan, enkä muista että olisin hetkeen juossut niin kovasti. Topi huusi mun perääni, mutta mä en välittänyt. Ihan hiton sama kunhan mä nyt vaan pääsisin kotiin. Ihme, ettei Topi juossut mun perääni – yleensä se kyllä juoksi, sillä se ei sietänyt sitä että joku laittoi sille vastaan ilman seurauksia.

Juoksin ehkä vajaan kilometrin ja juuri kun olin kääntymässä kotitielleni, niin onnistuin kompastumaan kiveykseen ja kaatumaan suoraan polvilleni märkään asvalttiin. Kova maa repi housujen polveen reiän ja kipu, vaikkei se kovaa ollutkaan, sai mun ynähtämään jotenkin voimattomana.
”Víttu”, pihahdin epätoivoa äänessäni ja tunsin miten kyyneleet nousivat silmäkulmiin uudelleen. En mä itkenyt sitä polvea tai kaatumistani, vaan Topia. Mä en halunnut sitä mun lähelle, mä en halunnut että se tuli ja teki mulle mitään tuollaista. Mua pelotti. Niiskaisin hiljaa ja istuin siinä sateessa jokusen tovin, ennen kuin sain itseni nousemaan ylös. Ahdistus sai voimaan pahoin ja teki mieli oksentaa.

Oikean talon kohdalla huomasin Jirkon istuskelevan parvekkeellaan tupakalla. Kirosin asiaa, sillä en todellakaan halunnut sen näkevän mua tällaisena. Enkä halunnut muutenkaan kuunnella sen vitsejä just nyt.
”Mistä sä oot tulossa?” Jirko huikkasi parvekkeelta, enkä jaksanut vastata vaan painelin kohti rappua, ”onks jotain sattunu?” se jatkoi, enkä mä jäänyt kuuntelemaan sen enempää, vaan avasin ulko-oven. Kylmä sade sai palelemaan, mutta se ei ollut mitään verrattuna ahdistukseen ja pelkoon, joka puristi rinnan alla. Henkäisten nojauduin käytävän seinää vasten ja suljin ihan hetkeksi silmäni. En kuitenkaan jäänyt siihen sen pidemmäksi aikaa nojailemaan kun kuulin jonkun tulevan alas rappusia. Jotain uteliasta naapurin mummoa mä vähiten kaipasin itseäni pällistelemään.

Rappuja kävelevä henkilö ei kuitenkaan ollut naapurin mummo, vaan Jirko, joka katsoi mua kysyvästi kun mä seisahduin oman oveni kohdalle. Mä en kehdannut katsoa sitä ollenkaan. Miksi sen oli pitänyt ilmaantua siihen? Eihän me edes tunnettu kunnolla.
”Mitä sulle on sattunu?” Jirko kysyi vakavana ja mä tyydyin vaan pyörittämään päätäni, sillä puhe tuntui hankalalta, ”hei, sähän itket”, se jatkoi ja tunsin miten käsi laskeutui mun olalleni. Oli pakko ravistella se pois.
”Älä”, pihahdin ja vilkaisin jätkää.
”Sori”, se vastasi ja katsoi mua vakavana, ”sun polvesta vuotaa verta.”
Mä katsoin jalkaani ja housujen kangas oli polven kohdalta värjäytynyt punaiseksi.
”Hitto”, kirosin hiljaa ja pyyhkäisin silmiäni kun tunsin kyynelten polttelevan. Nyyhkäisten kaivelin avaimet laukustani ja työnsin kotiavaimen lukkoon hermostuneena.
”Voinks mä tehä jotain?” Jirko kysyi ja pyöritin päätäni. Mun oli pakko olla hetken aikaa yksin, vaikka Jirkon huolehtivaisuus tuntuikin ihmeellisen hyvältä.
”Ei kun mä haluun olla hetken yksin”, sanoin mahdollisimman vakuuttavasti ja Jirko nyökytteli.
”Okei, no mut jos sä tarviit jotain, vaikka juttuseuraa, niin mä oon tossa ylhäällä”, se sanoi ja mun sisällä läikähti jotain lämmintä sen puheiden myötä, ”voin vaikka keittää kaakaot tai tarjota parit kaljat”, Jirko jatkoi ja vilkaisin sitä. En halunnut sen näkevän mua tällaisena, meikit poskilla ja itkuisena, mutta minkäs teki.
”Okei, kiitti”, sanoin alahuultani purren ja vilkaisin Jirkoon, joka hymyili hitusen. Se oli tosi kultainen ja kiltti.

Hengähtäen avasin kotioveni ja pujahdin sisään hämärään asuntooni. Koitin vähän rauhoittua ja hengittelin hetkisen eteisessä, ennen kuin riisuin vaatteeni ja suuntasin lämpimän suihkun alle. Toistelin itselleni, että ei Topi mua enää löytäisi, eikä se tekisi mulle pahaa. Mulla ei ollut mitään hätää. Ja siltikin kyyneleet tulivat, nyt suurten nyyhkäisten saattelemina, enkä mä kyennyt millään estämään niitä.

Lähettäjä: deedee 
Päivämäärä:   21.2.16 16:58:42

Voi että, Jirko on söpö :)<3 tosi kivasti kirjoitat edelleen, jatkoa vaan!

Lähettäjä: salmiakkitassu 
Päivämäärä:   22.2.16 14:56:21

deedee, aww kiitos :>

Jirko

Hienonsin mietteliäänä tahmeaa vihreää kasvia taitellulle paperille tupakanpurun sekaan ja hymisin sterkoissa soivaa biisiä itsekseni. Joose ei ollut kotona, niin kun ei melkein koskaan ja mä olisin kaivannut seuraa. Vihasin itsekseen oloa neljän seinän sisällä, vaikka hienoinen päihtymystila vähän helpotti oloa. Mielessä pyöri Melina, jonka olin tunti sitten nähnyt itkuisena rapussa. Mikähän sillä oli? Huomasin olevani huolissani, vaikka en mä koskaan osannut kenestäkään puolituntemattomasta olla. Melina tosin oli jostain syystä poikkeus ihan kaikessa. Mun teki mieli käydä kysymässä pärjäsikö se, mutta en sitten kehdannut kun se oli nimenomaan sanonut haluavansa olla yksin. Mä olisin halunnut auttaa sitä, vaikka tuskin se mun apua kaipasi – mä olin vaan naapurin idiootti, joka tunki sen seuraan joka välissä. Hymähdin ajatuksilleni ja kaadoin röökin ja kannabiksen sekoituksen rislaan, pyörittelin sätkän kasaan ja laskin sen sitten pöydälle. Olin kysellyt kavereilta missä ne menivät, mutta kukaan ei jaksanut liikkua tänne asti, enkä mä jaksanut liikkua täältä mihinkään. Piti sitten olla yksin.

Jätin jointin olohuoneen pöydälle ja kävelin keittiöön, jossa kaadoin lasin pohjalle Leijonaa ja sekaan appelsiinimehua. Yksikseen kännääminen sai mun olon tuntumaan hiton säälittävältä, mutta en silti jättänyt jääkaapissa olevia juomia juomatta. Irvistellen kulautin lasin puolilleen ja pyyhkäisin ruudulliselle flanellipaidalle tippuvia pisaroita, kunnes raahauduin takaisin olohuoneeseen. Musiikki soi ihan saakelin kovalla, mutta mä sain silti melkein sydärin kun kuulin ovikellon pirisevän. Kelasin alkuun, että joku naapurin mummo oli oven takana valittamassa liian kovasta bassosta ja väänsin musaa hiljemmalle hiippaillen sitten eteiseen. Mielessä kävi myös tyyliin kytät ja kuumottelin olkkarin pöydällä olevaa jointtia ja lääkkeitä. Kolmas asia joka mieleen tuli, oli että joku tuttu oli oven takana ja oli pakko kurkata ovisilmään. Joskus oven taakse eksyvät tuttavat olivat ihan sekaisin, niin kuin Kapa joskus pahimmissa nitkuissaan. Se oli vieroitusoirepäissään käynyt mun päälle ja vaatinut rahaa ihan sekavana, enkä mä kyennyt ottamaan vastaan sellaisia vieraita nyt.

Oven takana ei kuitenkaan ollut naapurin mummo saati kytät tai Kapakaan, vaan ovisilmästä näkyi Melina. Mun sisällä hypähti hiljainen riemu ja avasin oven saman tien kohdaten punapäisen naapurin katseen. Se oli korjannut meikkinsä ja näytti muutenkin olevan paremmassa jamassa. Sen hoikkaa vartaloa peitti farkut, toppi ja ohut harmaa neule.
”Moi”, tervehdin ja hymyilin hieman.
”Sun popit kuuluu alakertaan asti”, Melina sanoi alkuun vakavana, mutta hymyili sitten veikeästi.
”Sori”, pahoittelin ja vilkaisin asuntoon, ”mä en tykkää hiljaisuudesta.”
”Kelpaaks seura?” se kysyi ja heilautti punaviinipulloa kädessään. Mun kasvoille levisi hymy, johon Melina varovasti vastasi.
”Paremmin ku hyvin, tuu sisälle”, sanoin hilpeyttä äänessäni ja päästin tytön sisälle kämppään, ”täällä on sit vähän sotkusta”, varoitin rennosti kävellessäni eteiseen kenkiään riisumaan jääneen Melinan ohi peremmälle kaksioon. Nappasin olohuoneen pöydällä olevan pilleripussin ja työnsin taskuuni, kääntyen sitten katsomaan eteisestä kävelevän tytön suuntaan.
”Oon mä nähny pahemmassakin kunnossa olevia kämppiä”, Melina virnisti, ”onks sulla viinilaseja?”
”Ei mulla ainakaan, mut mä voin kattoo onks broidi hommannu”, mä vastasin keittiöön kävellen. Availin kaappeja ja tosiaan, Joose osasi yllättää. Nappasin tytölle viinilasin ja Melina kaatoi lasiin punaista juomaa.

”Otatko sä?” tyttö kysyi nostaen katseensa muhun ja mä kohotin kulmiani.
”Ai sä tarjoot viinit?”
”Tarjosithan säkin mulle kaljan sillon alkuviikolla”, Melina sanoi ja mun huulille levisi jälleen hymy, ”tää on tosi hyvä punkku, melkein mun lemppari”, tyttö jatkoi ja mä kurotin itselleni lasin.
”En mä tajua mitään viineistä”, sanoin huvittuneena ja Melina naurahti kaataessaan punkkua.
”Niin mä vähän veikkasinkin”, se vastasi kiusoitellen ja mä kohotin kulmiani hymy huulillani, ”ole hyvä”, Melina ojensi mulle lasin.
”No kiitos vaan”, sanoin ja me katsottiin hetken aikaa toisiamme, kunnes Melina liikahti olohuoneeseen päin. Mä seurasin sitä ja sohvalle päästyäni väänsin musiikkia ihan hitusen kovemmalle.
”Asutko sä sun veljen kanssa vai?” punapää kysyi vilkaisten ympärilleen ja mä laskin molemmissa käsissäni olevat lasit hetkeksi pöydälle.
”En mä varsinaisesti asu täällä”, vastasin nojautuen sohvan selkänojaa vasten, ”mulla ei oo kämppää, niin mä punkkailen täällä sen takia, mut ei Joose oo melkein ikinä himassa.”
Melinan katse siirtyi muhun ja se rypisti hieman otsaansa.
”Eiks sulla oo asuntoa?” se kysyi ja näytti hetken aikaa hyvin järkyttyneeltä. Mä en tiennyt mitä mä olisin ajatellut sen reaktiosta, olisiko mun pitänyt hävetä tätä tilannetta? Tai hävetä sitä miten pohjalla mä nyt ylipäätänsä olin tällä hetkellä? Vaikka ei siinä, ehkä mä sitten vähän häpesinkin.
”Ei oo, mä oon kirjoilla mutsin luona, mut en mä voi tai halua siellä asua”, vastasin kohauttaen olkiani, ”kunhan Joose muuttaa sen tyttöystävän kanssa yhteen, niin mä muutan tähän, että ei tässä mitään hätää oo.”
Melina katsoi mua hetkisen, kunnes hörppäsi lasistaan.
”Sä taidat ottaa asiat aika rennosti”, se mietti ja mä naurahdin kolkosti.
”Niin kai.”

Melina katsoi mua hetkisen ruskeilla silmillään, eikä mulla ollut hajuakaan mitä se kelaili. Mä otin viinilasini ja join mietteliäänä.
”Onks sulla kaikki hyvin?” kysyin hetken päästä ja katsoin vieressäni istuvaa tyttöä. Se nyökytteli.
”Joo, mä en jaksais puhua siitä aiemmasta”, Melina vastasi ja mä nyökkäsin, vaikka olisinkin halunnut tietää mikä sen oli saanut noin pois tolaltaan aiemmin rapussa. Ei se tietysti mulle kuulunut páskaakaan, mutta mä olisin halunnut auttaa sitä.
”Ei puhuta”, sanoin ja vilkaisin sitten viinilasiani, ”tää on hyvää.”
”Niinhän mä sanoin”, Melina virnisti ja mun kasvoille nousi hymy. Mä en todellakaan olisi uskonut, että se olisi mun kutsusta huolimatta päättänyt tulla käymään, mutta hitto miten kiva, että se oli tullut. Olo oli muuttunut taas varsin hilpeäksi tytön ilmaannuttua paikalle. Mä taisin tykätä siitä aivan helkkarin paljon, vaikken edes tuntenut kunnolla. Mä olisin halunnut olla sellainen josta se tykkäisi, mutta ei se tällaisesta varmasti tykkäisi – mä en ollut saavuttanut elämässä yhtään mitään. Enkä mä osannut esittääkään kunnollisempaa kuin olin, mä olin aina tosi rehellinen, joskus ihan liikaakin. Hymähdin hiljaa ja join viinilasini tyhjäksi, kunnes otin pöydällä lepäävän jointin.
”Hiisaatko sä?” kysyin ja Melina kohotti hitusen kulmiaan, ”pilvee?” jatkoin saaden tytön kallistamaan hieman päätään. Voi hitsi kun se oli nätti.
”Enpä oikeestaan”, se vastasi ja siemaisi lasistaan, ”muutaman kerran savut oon ottanut jos joku on tarjonnu”, Melina jatkoi kohauttaen olkiaan.
”Aika pahis”, kiusasin virnistäen ja punapää pyöräytti silmiään. Heitin sätkän huulilleni ja kurottauduin avaamaan ikkunaa, kunnes käytin liekkiä jointin alla.

Me polteltiin se sätkä puoliksi ja Melina nauroi sen jälkeen mun jutuille ihan kippurassa siinä sohvalla. Mua nauratti sen nauraminen ja se töni mua kylkeen siitä hyvästä. Se oli niin tajuttoman söpö ja ihana, että mä olisin vaan halunnut ottaa sen kainaloon ja pitää siinä. Viinipullo tyhjeni nopeasti ja me juotiin myös ne kaljat jääkaapista. Kello näytti ehkä puolta neljää kun kulautin viimeisen kaljatölkin tyhjäksi. Mä olin aika kännissä, mutta oli Melinakin.
”Mulla on vielä viinaa”, sanoin ja tyttö irvisti.
”Hyi, sitä en kyllä juo”, se vastasi pyörittäen päätään. Mä naurahdin, mutta hain silti puolillaan olevan pullon kirkasta. Viina poltteli kurkkua, mutta en mä välittänyt. Ojensin pulloa kohti punapäätä, mutta se vaan pyöritteli päätään.
”Mulla on tässä vielä”, se sanoi heilauttaen tölkkiään ja mä kohauttelin olkiani samalla kun vein pullon suun huulilleni. Mä join ihan kaikkea bissestä kirkkaisiin ja yleensä meni pahasti yli.
”Käydäänkö tupakalla?” kysyin samalla kun nousin ylös hieman hoippuen. En oikeasti olisi jaksanut mennä parvekkeelle asti tupakalle, mutta kelailin, että Joose ehkä arvostaisi sitä enemmän kuin sisällä savuttelua, vaikka poltti se itsekin joskus sisällä. Melina nousi mun perässäni nyökytellen ja me käveltiin viileään ulkoilmaan.

Mä sytytin itselleni röökin ja ojensin sitten sytkäriä Melinalle, joka oli istunut yhteen parvekkeen muovituoleista. Istuin siihen viereen ja vedin savua keuhkoihini. Sade oli lakannut ja aurinko pilkotteli pilvien takaa. Kesäaamut oli vitun jees, oikeasti, ihan mahtavia. Pyörittelin tupakkaa sormissani ja vilkaisin Melinaa, joka katsahti mun käsiäni.
”Sun kädet tärisee”, se sanoi ja mä suoristin sormiani.
”Mua jännittää niin paljon olla sun seurassa”, vitsailin ja Melina naurahti.
”Niin varmaan.”
Mä katsahdin tytön ruskeisiin silmiin ja hymyilin hitusen.
”Ne tärisee aina, tai tosi usein, oisko joku hermostollinen juttu”, sanoin ja imaisin röökiäni, ”tai sit mä vaan juon liikaa viinaa”, jatkoin kohauttaen olkiani ja tunsin kohta Melinan käden mun kädelläni. Mä kasoin sitä ihmeissäni ja se katsahti mun silmiin nopeasti, kunnes laski katseensa meidän käsiin. Mä olisin halunnut tietää mitä se kelasi, mutta suu ei tuottanut sanoja.
”Kiitti kun piristit mua”, Melina sanoi tumpaten tupakkansa ja sen katse nousi mun silmiin. Sen katse seisoi vähän.
”Piristin?”
”Niin, mun fiilis parani heti kun mä tulin tänne”, se selvensi ja mä hymyilin vinosti.
”Hei samat sanat”, vastasin tiputtaen tupakan tyhjään tölkkiin ja Melinan huulille nousi hymy, joka sai hymykuopat esiin. Auringonsäteet saivat sen hiukset näyttämään normaalia punaisemmilta ja mä katselin sen ruskeisiin silmiin, joissa oli erikoinen katse. Melina puristi mun kättäni ja mun katse laskeutui sen punaisiin huuliin. Mä halusin suudella niitä huulia ja niinpä mä sitten kumarruin vaan lähemmäs ja painoin huuleni tytön huulille. En mä selvin päin olisi kehdannut, mutta päihtymystila antoi mulle rohkeutta. Tai sitten sen vaan poisti mun estot. Melina näytti hämmentyvän mun eleestäni, mutta lopulta sen huulet liikahtivat mun huuliani vasten hyvin varovasti. En mä tosissaan olisi uskonut, että se olisi vastannut mun suudelmaan, mutta olin elätellyt toiveita. Vein käteni tytön poskelle ja Melinan käsi livahti silittämään mun niskaani. Mä olisin voinut olla siinä ikuisuuden, oikeasti vaan suudella sitä tyttöä, mutta lopulta Melina liikahti kauemmas ja katkaisi suudelman.

”Mä…” punapää aloitti varovasti ja sen käsi irtosi mun kädeltäni, ”mun varmaan pitää nyt mennä”, tyttö sanoi ja nousi nopeasti. Hitsi, älä mene. Mä kelailin vaan, että tein jotain väärin ja pilasin kaiken. Melinaa varmaan kadutti äskeinen.
”Melina”, lausuin ja nostin katseeni seisomaan nousseeseen tyttöön, ”älä mee vielä.”
”Eiku kyllä mä nyt meen, pitää päästä nukkumaan”, Melina sanoi ja käveli hieman horjahtaen parvekkeen ovelle, ”nähdään, Jirko”, tyttö jatkoi ja paineli sisälle ennen kuin mä ehdin edes sanoa sille heippoja. Katsoin vähän aikaa sulkeutuvaa parvekkeen ovea ja huokaisten nojauduin parvekkeen tuolia vasten. Mietteliäänä sytytin uuden tupakan ja otin hörpyn Leijonapullostani samalla kun kuulin ulko-oven paukahtavan kiinni. Hieno homma Jirko, víttu mikä idiootti sä olet. Purin alahuultani levottomana ja yksinään jääminen alkoi yhtäkkiä ahdistaa. Ei voinut edes baariin lähteä kun kaikki paikat oli tähän aikaan kiinni. Melina pyöri mun mielessäni koko tupakan ajan ja silloinkin kun istuin takaisin olohuoneen sohvalle. Huokaisten kaivelin housujen taskusta ryynipussin ja heitin napin suuhun, huuhdoin alas kirkkaalla ja suljin hetkeksi silmäni toivoen, että vaan nukahtaisin.

Joskus aamulla heräsin telkkarin ääneen ja olin saada sydänkohtauksen kun Joose istuskeli nojatuolissa sohvan vieressä.
”Onks darra?” isoveli kysyi katse telkkarissa ja mä irvistin. Eilinen muistui mieleen ihmeellisen selkeänä kun otti huomioon millaisessa kuosissa mä olin ollut. Mä muistin ne tapahtumat parvekkeelta ja mietin olikohan Melina ihan okei sen asian suhteen tai halusiko se tyyliin nähdä mua enää.
”Ei paha”, vastasin ja pakottauduin istumaan. Päässä heitti ihan kiitettävästi ja mä olin vieläkin varmaan kännissä.
”Oikeestikko sä yksin oot juonu ton kaiken?” Joose kysyi ja katsahti pöytää, kunnes nosti katseensa muhun, ”punkkua?”
”En mä oo juonu noita yksin”, puolustauduin ja hieraisin kipeää päätäni. Isoveli kohotti kulmiaan.
”Kukas täällä oli?”
”Toi alakerran Melina”, vastasin rehellisesti ja nojauduin sohvan selkänojaa vasten. Joose virnisti leveästi.
”Vai Melina, se ei sitten lämmenny sulle kun yksin siitä heräsit?” isoveli härnäsi ja nappasin röökiaskini pöydältä tuhahtaen.
”En mä ees yrittäny mitään sellasta, se on paljon spesiaalimpi ku vaan joku yhen illan pano”, vastasin ja Joose nauroi. Mun ääni tuntui sammaltavan vieläkin ja tuikkasin röökin huulilleni silmiäni hieroen.
”No nyt on pikkuveljellä ihmeelliset puheet, ootko sä kännissä vieläkin?” Joose kysyi samalla kun mä sytytin röökini.
”Oon varmaan.”
”Mee parvekkeelle polttamaan.”
”En oikeesti jaksa nyt.”
Joose näytti mulle keskisormeaan ja mä tyydyin vaan mulkoilemaan sitä. Hermostutti jotenkin, enkä mä tiennyt miten päin olla.

”Saat muuten keksiä illaks jotain tekemistä, Salla tulee tänne”, Joose vaihtoi aihetta ja mä vilkaisin sitä.
”Tänne läävään meinasit naises kuttua?” kysyin huvittuneena samalla kun vein tupakan huulilleni.
”No en ku sä siivoot täällä eka”, isoveli määräsi ja mä huokasin.
”Joo, mut eka pakko saada kahvia”, totesin ja se passasi Jooselle, joka nyökytteli katse ruudussa.
”Mee käymään illalla mutsilla, se kyseli sun perään”, broidi ehdotti saaden mut hymähtämään.
”Vois kai, käydä ainaki tsekkaamassa postit.”
”Niin, kunhan ennen viittä lähet helvettíin täältä.”
”Joo joo, moneltako tänne uskaltaa tulla takas? Viiti kesken teidän paneskelun ilmaantua paikalle”, sanoin kiusallani ja Joose heitti mua tyynyllä.
”Joskus kymmenen jälkeen varmaan.”
Mä nyökyttelin ja suljin hetkeksi silmäni. Päässä pyöri ja lattia tuntui kallistuvan mun jalkojen alla. Teki mieli ottaa tasoittava, mutta kaikki oli mennyt eilen.
”No, kerros nyt jotain siitä Melinasta?” Joose herätti mut ajatuksistani ja avasin silmäni.
”Ei ku mä keitän kahvia”, vastasin välttelevästi ja tumppasin tupakkani nousten ylös. Huimasi ja heikotti, mutta irvistellen taistelin itseni keittiöön. Kyllä tämä varmaan tästä, ainakin jossain vaiheessa.

Joosen asunnon siivoamisessa meni pieni ikuisuus ja mä tein kuolemaa kaiken rehkimisen takia, kunnes broidi oli viimein tyytyväinen lopputulokseen. Pää selveni kaiken hääräämisen myötä ja oli pakko hillitä ahdistusta pameilla, sillä mutsin luo ei kehtaisi mennä ihan páskana. Joskus neljän jälkeen mä hyppäsin bussiin, vaikka vihasin julkisia yli kaiken, ja ajelin äidin tykö muutaman kilometrin päähän. Mun ja mutsin välit olivat nykyään ihan okei, vaikka en mä silti voisi sen kanssa saman katon alla asua enää. Se oli tajuttoman pettynyt muhun ja mun sekoiluun, siihen ettei mulla ollut kämppää ja siihen että mä jätin koulut kesken ja siihen että mä olin kahnannut poliisien kanssa ja víttu ihan kaikkeen mussa. Kyllä mä tietysti ymmärsin, mutta ei sekään ollut mikään vuoden äiti aina ollut, vaan sekoillut koko mun lapsuuden. Nykyään se tosin oli kuivilla, oli ollut jo jokusen vuoden. Kai se vaan mun parasta ajatteli, vaikka me riideltiinkin, ja olinhan mä ongelmapesäke jos vertasi Jooseen tai Emiliaan.

Äiti tuli hymyillen vastaan kun mä soitin ovikelloa ja koitin itsekin vääntää naamalle hymyä.
”Just laitoin kahvia tulemaan”, se sanoi ja mä astelin peremmälle pieneen kolmioon.
”Okei kiva.”
”Sun postit on tuolla jos haluut kattoo”, mutsi selosti osoittaen eteisen hyllyä, kunnes paineli kohti olohuonetta. Vähän huokaisten nappasin kirjepinon ja selailin paperit läpi. Ei niissä mitään ihmeitä ollut, lähinnä perintälaskuja joita mä en pystyisi maksamaan, joten sama oli heittää koko pino vaan suorilta roskiin. Nakkasin kirjeet takaisin hyllyyn ja kävelin peremmälle asuntoon. Äiti leikkasi pullapitkosta paloja ja musta tuntui melkein pahalta katsoa miten se tosissaan yritti olla niin kuin kaikki olisi hyvin. Iloisesti vaan juotaisiin kahvit ja puhuttaisiin mukavia, niin kuin kuka tahansa äiti ja poika.
”Mitä kuuluu?” mutsi kysyi kun mä istuin keittiön pöytään. Kohautin olkiani.
”Ihan hyvää, ei mitään kummempia”, vastasin ympäripyöreästi, ”mitäs tänne?”
”Hyvää kans, jännäilen sitä Emilian synnytystä”, äiti sanoi ja hymyili, ”Santeri oli täällä yökylässä viikonloppuna.”
”Aijaa, pitäis käydä moikkaa niitä joku kerta”, totesin mietteliäänä ja saatoin todeta taas, etten ollut nähnyt siskoa ja sen perhettä ihan hetkeen.
”Emppu on kyselly susta.”
”Kyselly mitä?”
”Että miten sulla menee ja mitä sulle kuuluu”, äiti vastasi ja mua ärsytti – ärsytti se, että niiden piti puhua mun selän takana mun asioista, vaikka tiesinkin ettei ne pahaa tarkoittaneet. Mulla nyt vaan tuppasi keittämään helposti yli äidin ja isosiskon kanssa.
”Jaahas, kiva kun puhutte mun selän takana, niin ku mä olisin joku pikkulapsi”, vastasin turhautuneena ja äiti näytti hetken aikaa katuvalta sanottuaan asiasta ääneen.
”Jirko, älä viiti”, mutsi lausahti ja mä huokasin.
”En sitten.”
”Otatko sä kahvia?”
”Joo.”

Mä en kehdannut kieltäytyä pullasta, vaikka ei tehnytkään mieli. Me oltiin jonkin aikaa hiljaa ja juotiin vaan sitä sumppia ja syötiin pullaa, enkä mä keksinyt kauheasti puhuttavaa.
”Ootko töitä ettiny?” äiti kysyi vähän ajan päästä ja mä vilkaisin sitä.
”En oo nyt.”
”Meinasitkos?”
”Varmaan joo”, vastasin ja join kupin tyhjäksi, ”ajattelin jos lähtis koulun penkille takas.”
Äidin ilme kirkastui ja se hymyili leveästi.
”Ihan totta? Mahtava juttu!” se innostui ja sen vilpitön onnellisuus särki mun sydäntä. En mä halunnut olla sille yksi hiton iso pettymys, mutta mä en vaan saanut mitään aikaan. Mä halusin kyllä kouluun ja ammatin, mutta jotenkin mä olin ihan hiton hukassa, vaikken sanonutkaan sitä ääneen. Väänsin kuitenkin naamalleni vakuuttavan hymyn ja äiti silitti mun olkapäätäni leveästi hymyillen niin kuin olisi kuullut jotain uskomattoman ihanaa. Se välitti musta ja kyllä mäkin siitä, olihan se mun äiti. Ehkä mun pitäisi koittaa keksiä jotain ja vähän ryhdistäytyä – niin itseni kuin äidinkin kannalta.

Lähettäjä: Lynda 
Päivämäärä:   22.2.16 16:55:30

Tää on hyvä! Luen kyllä aina, mutta en kommentoi useasti. :)

Lähettäjä: Katariina 
Päivämäärä:   24.2.16 23:09:20

Itsekkään en kommentoi melkeenpä ikinä mutta luen silti joten toivon että tulisi nopeasti jatkoa :)

Lähettäjä: deedee 
Päivämäärä:   28.2.16 16:26:58

Tosi uskottavasti kirjoitat edelleen, ei oo mitään kritisoitavaa vaikka kuinka koitan keksiä :D hyvä on siis edelleen, jatkoa vaan!

Lähettäjä: Senjis 
Päivämäärä:   28.2.16 19:48:47

Hei jee, innostuin vasta nyt lukeen tätä ja oon koukussa! :D

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   1.3.16 12:40:06

Oi tää on ihana d

Lähettäjä: salmiakkitassu 
Päivämäärä:   2.3.16 22:04:08

Lynda, oi kiitos, huippua että kommentoit, inspailee paljon mua! :)
Katariina, samoin paljon kiitoksia sulle ja kommentit piristää! (:
deedee, kiiiitos! :) hyvä, että tää on pysynyt uskottavana, siihen kovasti pyrin
Senjis, jee huippua, kiitti! :D
:), aww kiitos ^^

Ihanan monta kommenttia, kiitti kaikille :> nytpäs jatkoa, pahoittelen kun on kestänyt hetki, koulukiireet vie kaiken ajan!

Melina

”Sä mitä?!” Rosa huudahti pyyhkien bodypumpin myötä hionnutta otsaansa. Ynähdin ystävälleni epämääräisesti samalla kun kiskoin toppia päälle kuntosalin pukuhuoneessa. Rosa katsoi mua kulmat koholla ja lopulta tytön huulille nousi kujeileva hymy. En tiedä oliko ollut järkevää kertoa sille mun ja Jirkon pussailusta, mutta oli pakko päästä purkamaan vähän sydäntä. Niin kuin se sitten yhtään auttaisi morkkista, joka oli kolkutellut pään sisällä viimeiset pari päivää.
”Sitä just”, mutisin ja Rosa nauroi.
”Miten sä nyt silleen? Et kai sä oo kiinnostunu siitä?” tyttö kyseli.
”No en ole todellakaan”, pukahdin ja mietin yritinkö vain vakuutella itseäni sanoillani. En mä voinut olla kiinnostunut Jirkosta, ei sen niin pitäisi mennä. Lauantaiset tapahtumat saivat kuitenkin omituista kutkuttelua aikaan vatsanpohjassa ja kieltämättä kyseinen mies oli onnistunut pyörimään mun mielessäni aika tiuhaan.
”Päätit kuitenkin vähän pussailla.”
”Mä olin kännissä, en varmasti juo enää ikinä kun musta tulee noin holtiton”, valitin ja Rosa virnuili.
”No mitäs muuta teitte kun vaihoitte sylkee?” tyttö kyseli ja mä irvistin sen sanavalinnalle.
”Ei tosiaankaan mitään muuta, mä livistin kotiin kun tulin järkiini”, vastasin samalla kun me lähdettiin kävelemään pois pukuhuoneilta.
”Ei víttu Melina”, Rosa hekotteli selvästi huvittuneena koko asiasta. Olihan se karkuun lähteminen vähän hölmöä, mutta en mä ollut osannut sillä hetkellä tehdä muutakaan. Onneksi Jirko ei ollut tullut vastaan rapussa viimeisten parin päivän aikana. Mun mielestä tilanne oli jotenkin tosi kiusallinen, vaikka olinhan mä nyt ennenkin suudellut miehiä pikkupäissäni. Jirko oli kuitenkin jotenkin eri asia, sitä paitsi se asui mun yläkerrassani.

”Ei toi nyt oo ees oikeesti paha, ettehän te ees menny sänkyyn tai mitään”, miesasiantuntija-ystäväni analysoi meidän kävellessä lämpimään kesäiltaan.
”No on paha, se on mun naapuri ja mä nään sitä pakosti välillä”, vastasin kiristäen ponnarilla olevia hiuksiani. Rosa vilkaisi mua pyörittäen hieman päätään.
”Älä stressaa”, se sanoi rennosti, ”ja oisithan sä nyt voinu vähän pitää hauskaa”, tyttö jatkoi silmäkulmassaan pilkettä ja mä tuhahdin. Rosa oli vähän eri maata mun kanssani ja se sai ihan mielellään pitää miestennielijän roolinsa.
”Just joo.”
”Kunhan et mee kiinnostumaan siitä, ei se ehkä oo mitään unelmien poikaystävämatskua kuitenkaan”, Rosa sanoi ja katsahdin vierelläni kävelevää tyttöä. Huvittunut hymy kävi huulillani tytön analysoinnin myötä, vaikka oikeassahan se oli.
”En mene”, hymähdin pyyhkäisten otsaani, ”mites se Matias?” vaihdoin aihetta ja Rosan kasvoille nousi hymy.
”Hyvin”, se virnisti salaperäisesti ja kohotin tytölle kulmiani sen merkiksi, että sen oli parempi kertoa mulle kaikki.

En ollut maininnut Rosalle Topista, enkä aikonutkaan. Vaikka tiesin voivani puhua tytölle kaikesta ja tiesin myös, että puhuminen auttaisi, niin en silti puhunut. Halusin vaan työntää koko miehen pois ajatuksista ja yrittää olla ajattelematta koko ihmistä. Se oli tietysti helpommin sanottu kuin tehty ja sen takia ahdistus meinasi välillä puristaa rintaa. Mä pelkäsin Topia ja mä pelkäsin, että se vielä törmäisi muhun jossain. Jirkon lauantainen huolehtivaisuus rappukäytävässä sai lämpimän tunteen nousemaan rinnan alle – se oli kaikesta huolimatta uskomattoman kultainen. Ei me edes kunnolla tunnettu, mutta silti tuntui hyvältä, jollain erikoisella tavalla. Mua vähän pelotti mun tunteet, sillä Jirko oli – no, Jirko. Ei siitä vaan voisi tulla mitään.

Torstai-iltana istuin töiden jälkeen kotosalla ja vaikka kuinka koitin väittää itselleni muuta, niin teki mieli laittaa Jirkolle jotain viestiä. Kysyä vaikka vaan mitä kuului tai pahoitella sitä lauantaita tai jotain. Mä mietin sitä mitä se oli sanonut, ettei sillä ollut asuntoa ja tuntui aika pahalta. Oli vaikea ymmärtää sellaista tilannetta ja sen takia mä olin vilpittömästi järkyttynyt kuullessani asiasta. Jirko vaikutti jollain erikoisella, salaperäisellä tavalla kiinnostavalta, vaikka ääni mun päässä toitottikin, ettei mihinkään asunnottomaan ja selvästi ihan liikaa päihteitä käyttävään retkuun pitänyt ihastua. Pyörittelin kännykkää kädessäni ja lopulta kysyin Jirkolta Facebookin keskustelussa, että miten sillä meni. Telkkarissa pyöri Salatut elämät ja ehdin katsoa melkein koko jakson, ennen kuin Jirko vastasi.

’Ihan kivasti, mitäs lempparinaapuri? Kämpillä?’

’Joo, täällähän mä, missäs sä? :)’

’Istun tässä mun vanhan yläasteen katolla ja poltan röökiä :D’

’Mitäh?’

’Tuu seuraks?’

Mun kasvoilla nyki hymy ihan huomaamatta. Punnitsin ajatusta ihan pienen hetken, mutta lopulta ei vaadittu kovin paljoa, että lupauduin tulemaan moikkaamaan katolla istuvaa jätkää. Jirko kertoi olevansa meitä lähinnä olevan koulun luona ja varttia myöhemmin otin pyöräni ja lähdin polkemaan kohti määränpäätä. Jouduin ihmettelemään käytöstäni ja sitä miksi ylipäänsä päätin ottaa Jirkon tarjouksen vastaan näinkin helposti. Osasin mä toki olla spontaani, ei siinä, mutta olihan tämä vähän erikoista. Tosin ehkä mä tiesin syyn käytökseeni ja se oli Jirkossa, mä halusin ihan oikeasti nähdä sen ja jutella sen kanssa. Mä halusin ihan oikeasti – niin, mitä hittoa mä halusin siitä?

Mulla meni ehkä kymmenen minuuttia pyöräillä koululle ja pihaan päästyäni hyppäsin satulasta ja siirsin katseeni hahmoon, joka oleili koulun välikatolla puolittain makuultaan kyynärpäihinsä nojaillen. Mua jotenkin huvitti koko näky. Jirko tuijotteli puhelintaan hetken, ennen kuin nosti katseensa mun suuntaani ja heilautti kättään.
”Oho, sä oikeesti tulit”, Jirko huikkasi korkealta kovinkin yllättyneenä ja mä naurahdin vähän sen sanoille.
”Sä luulit että en?”
Jirko kohautteli olkiaan, suoristautui istuma-asentoon ja hymyili hitusen.
”Tuu tänne.”
”Miten?”
”Tuolla on tikkaat”, Jirko viittoi sivulleen ja katsahdin palotikkaiden suunnalle. Oli pakko puntaroida asiaa hetken, mutta lopulta päätin kuitenkin kiivetä. Katoilla kiipeily ei tosiaankaan ollut mun tapaistani, mutta ehkä joskus sitten piti vähän repäistä. Jätin pyöräni katokseen ja kävelin sitten tikkaiden luokse. Vieressä oleva aita helpotti huomattavasti tikkaille pääsyä ja jouduin ihmettelemään, miten kukaan ei ollut tajunnut tehdä koulun katolle kiipeämistä yhtään hankalammaksi. Tännehän pääsi ihan kuka tahansa nuorisohuligaani kännipäissään riehumaan.

”Tarviitko sä apua?” Jirko huikkasi ja mä punnersin itseni tikkailta katolle.
”Miks sä niin kuvittelet?” irvistin jätkälle ja nousin seisomaan. Jirko tarkkaili mua aurinkolasit silmillään vähän matkan päästä ja katsoin hetkisen takaisin, ennen kuin kävelin tasaista kattoa pitkin kohti jätkää. Ajatus sunnuntaisesta aamuyöstä nousi mieleen, mutta pidin olemukseni neutraalina istuessani Jirkon viereen katon reunalle. Se kuunteli kännykästään Pyhimystä ja joi olutta, mikä ei yllättänyt mua sinänsä yhtään. Humaltuneelta se ei tosin näyttänyt, ei edes sitten kun otti aurinkolasit silmiltään. Jirko näytti pelkästään tosi hyvältä, minkä sille mahtoi. Huomasin miehen leukaa koristavan ilkeännäköisen mustelman, mutta en kehdannut kysyä asiasta.
”No moi”, Jirko tervehti laittaessaan tummat aurinkolasit päälaelleen ja katsoessaan mua harmailla silmillään.
”Moi”, vastasin hymyillen hitusen ja katselin ympärilleni siinä katolla, ”tännekö sä kutut aina tyttöjä katsomaan auringonlaskua?” kysyin vitsaillen ja Jirko virnisti.
”Sä oot ainoo kenet mä oon kutsunu”, se vastasi ja iski huomaamattomasti silmää saaden mun huulille nousemaan hämillisen hymyn.
”Vau mikä kunnia”, mietin ja Jirko hymyili.
”No niinpä, ei ihan jokainen kuule pääse meikäläisen seurasta nauttimaan tällasissa puitteissa”, se sanoi heilauttaen kättään kovinkin majesteetillisesti katolta näkyvää maisemaa pitkin. Mä naurahdin sille ja Jirko katsoi mua hymyillen.
”Kiitos vaan kutsusta”, tuumasin samalla kun asetin tupakan huulilleni.
”Oleppa hyvä.”
Vilkaisin Jirkoa, joka sytytti mun tupakkani ennen kuin ehdin itse. Sitten se ojensi mulle muovipussistaan olutta ja mä pyöritin päätäni, mutta se ei kuunnellut vaan tyrkkäsi kaljan mun käteen. En lopulta jaksanut laittaa vastaan, enkä tiennyt johtuiko se kohteliaisuudesta vai Jirkon huulilla keikkuvasta veikeästä hymystä, joka sai mun mahanpohjassa perhoset törmäilemään toisiinsa.

Ei se sitä ollut, että mä en olisi tykännyt ihastumisesta, mä vaan pelkäsin sitä. Varsinkin Topin jälkeen luotto miehiä kohtaan oli ihan nollissa, enkä mä siksi antanut itseni heittäytyä. Ei mulla ollut Topin jälkeen ollut oikein ketään, lukuun ottamatta Joelia, mutta senkin kanssa mä olin ollut sängyssä vaan tosi humalassa. Selvin päin kaikki sellainen tuntui jotenkin kamalan ahdistavalta. Kyllä mä sen tiesin, etten voinut yhden kusípään takia tuomita kaikkia vastaantulevia kaksilahkeisia, enkä mä tuominnutkaan, mua vaan hermostutti. Ja sitten oli Jirko, joka oli ilmaantunut kuvioihin niin yllättäen ja niin omituisissa tilanteissa, etten mä ollut osannut varoittaa itseäni. Ja tässä sitä sitten oltiin, mun vatsanpohjaa kutkutteli pahaenteisen hykerryttävästi tuon kyseisen miehen seurassa, vaikkei kyseessä tosiaankaan ollut mikään unelmien poikaystävä. Rosa varmaan kuristaisi mut jos tietäisi mitä mä tunsin. Puhumattakaan vaikka Miikasta tai mun vanhemmista. Ei näin Melina, ei näin.

En ollut edes huomannut hetkellistä hiljaisuutta meidän välillämme, ennen kuin Jirko lopulta puhui. Se puhui niin kuin olisi jotenkin ihmeellisesti onnistunut lukemaan mun ajatukseni.
”Sori se viime lauantai muuten, en mä halunnu säikyttää tai mitään”, Jirko sanoi ja katsoi mua nojaten käsillään koukistettuihin polviinsa. Mä vilkaisin ympärilleni hytisten viilentyneestä ilmasta ja lopulta kohtasin harmaiden silmien katseen. Oli tosi erikoista, että se pahoitteli asiaa.
”En mä säikähtäny”, vakuuttelin vetäen neuletta paremmin päälleni ja koittaen tavoitella rentoa äänensävyä, ”sori kun mä silleen häivyin vaan.”
Jirko katseli mua ja sen suupieli nousi ihan hitusen.
”Mä olisin häipyny kans jos oisin sinä”, se sanoi naurahtaen hieman kolkosti, ”mut hyvä jos kaikki on okei meidän välillä.”
”Joo on”, mä vastasin nyökytellen ja katselin Jirkoa, joka nyökytteli takaisin, ”sä oot hyvä tyyppi”, jatkoin hymyillen kevyesti ja Jirko naurahti.
”Kaiken kuulemas jälkeen sä oot sitä mieltä?”
”Enkö sais olla?”
Jirko virnisti sytyttäen sitten itsellensä tupakan.
”Kiitti Melina, sä oot ihan vitun huippu”, se tuumasi ja mä katsoin sitä huvittuneesti hymyillen. Olisin halunnut tietää tarkemmin mitä se ajatteli musta, mutta en kuitenkaan kehdannut kysyä.

Tuijottelin hetken aikaa pelkistetyn näköistä koulun pihaa ihan ajatuksissani, ennen kuin Jirko jälleen puhui.
”Onks sulla kylmä?” se esitti kysymyksen ilmeisesti tajuten mun hytinäni, ”ota tää”, se jatkoi ennen kuin mä ehdin vastata koko kysymykseen. Jirko riisui vetoketjullisen viininpunaisen hupparinsa ja ojensi mulle.
”Eiks oo vähän kliseistä?” kysyin hymyillen vinosti ja Jirko kohotti kulmiaan.
”Mä oon vaan herrasmies”, se vastasi rennosti ja mä katsoin hetken sen silmiin, ennen kuin otin hupparin vastaan. Jirko näytti pukeutuneen mua paremmin, nimittäin sillä oli vielä ruudullinen flanelli hupparin alla, eikä nähtävästi lainkaan kylmä viileästä kesätuulesta huolimatta. Se kääri ruudullisen paitansa hihoja ja mä katsahdin uteliaana vasemman käsivarren tatuointia, ennen kuin vedin lämpimän hupparin päälleni. Jirko katseli mua hymynkare suupielessään.
”Mitä?”
”Sä oot söpö”, Jirko tuumasi suorapuheisesti ja mun sisällä läikähti jotain lämmintä. Naurahdin hiljaa ja vaikken mä edes ollut kiinni siinä, niin tunsin jonkinlaista sähköä meidän välillä.
”Söpö?”
”Mm, niin ku kissanpentu.”
Mä tyrskähdin huvittuneena.
”Ootko sä kännissä?”
”En edes!” Jirko puolustautui ja katsoi mua, ”eiks sun kuuluis kiittää kun mä kehun sua, eikä epäillä mun selväpäisyyttä”, se jatkoi tuttu kujeileva hymy suupielessään.
”No kiitos Jirko”, vastasin hymyillen varovasti.
”No ole hyvä Melina.”

”Täälläkö sä sun villit yläastevuotes vietit?” kysyin hetken kuluttua aihetta vaihtaen ja katselin koulunpihaa.
”Joo, näätkö sä ton roskakatoksen tuolla?” Jirko kysyi ja heilautti kättään punaisen puurakennuksen suuntaan, ”siinä oli ennen semmonen vanhempi puukatos, niin mä poltin sen kun olin neljätoista ja ne rakensi tilalle tuon.”
”Mitä hittoo? Et oo tosissas”, vastasin kohottaen kulmiani ja Jirko nauroi nyökytellen, ”sä oot ollu kyllä ihan tosi idiootti.”
”No niinpä, kyllä hävettää näin jälkikäteen tollaset teini-iän pelleilyt”, jätkä virnisti ja mä pyöritin päätäni kulmat edelleen koholla.
”Miks sä niin menit tekemään?” mä kysyin ja Jirko kohautti olkiaan sytyttäen uudemman tupakan.
”Piti olla kova jätkä ja kaverit yllytti, enkä mä kyllä ollu selvinpäin sillon”, Jirko vastasi ja imaisi tupakkaansa, ”jouduin sit koulukotiin”, se jatkoi ja mä katselin sitä mietteliäänä.
”Millasta siellä oli?”
”No sillon vítutti olla siellä, mä vaan hatkailin ja käyttäydyin ihan páskasti, mut näin jälkeenpäin ajateltuna oli vaan hyvä, että mä menin sinne, oli siitä apua”, Jirko vastasi katsahtaen mua, ”monilla koulukotikavereilla menee tosi huonosti nykyään, kaikki ei oo ees elossa”, jätkä jatkoi ja musta oli erikoista nähdä se noin vakavana kaiken sen hilpeän virnuilun jälkeen. Olisin halunnut kuunnella Jirkoa enemmänkin, mutta en viitsinyt alkaa udella liikaa asioista, jotka olivat noin henkilökohtaisia. Nyökyttelin hiljaa ja olin avaamassa suutani, mutta Jirko ehti ensin.
”Mitäs sä oot tehny elämässäs?” se kysyi ja nosti äsken hyvinkin vakavoituneille kasvoilleen hymyn, ”sä oot varmaan käyny ainakin kouluja?”
”Mä kävin lukion ja tarjoilijaks ja sit oon vaan ollu töissä siellä kahvilassa”, vastasin ja toivoin, ettei Jirko luullut mun ajattelevan, että olin jotenkin parempi ihminen kun olin saanut ammatin sekä työpaikan. Jirko nyökytteli puhaltaen savua keuhkoistaan.
”Sä varmaan kelaat, että mä oon ihan saamaton luuseri”, se sanoi yllättäen ja mä käänsin katseeni siihen.
”No en todellakaan kelaa”, vastasin totuudenmukaisen napakasti ja Jirko hymyili hitusen. Sen virnuilevan ulkokuoren alla oli selvästi muutakin ja tajusin haluavani tutustua siihen entistä paremmin.
”Okei”, se vastasi ja vei tupakan huulilleen. Mä katselin sitä hetken, ennen kuin annoin katseeni siirtyä edessä näkyvään maisemaan.

Kello näytti kahtatoista kun me viimein kavuttiin palotikkaita pitkin alas katolta ja lähdettiin kotiin päin. Mä en ollut edes huomannut ajan kulua ja olin onnellinen, että seuraavana päivänä oli iltavuoro ja saisi nukkua pitkään. Talutin pyörääni Jirkon vierellä ja kuuntelin kun se selitti miten kiva oli, kun mä olin päättänyt ilmaantua sen seuraksi. Mullakin oli ollut kivaa ja jos huomenna ei olisi töitä, niin mä olisin varmasti voinut jutella Jirkon kanssa vaikka koko yön. Mulle tuli sen seurassa tunne, että mä pystyin olemaan oma itseni, vaikkei me lopulta edes tunnettu niin kovin hyvin ja vaikka mä olinkin alkuun ollut todella epäluuloinen sitä kohtaan.
”Jos sä et ois tullu, niin mä oisin oikeesti vetäny kännit”, Jirko sanoi ja hymyili vinosti.
”Eli mä pelastin sut.”
”Jotain sellasta.”
Mun kasvoilla kävi hymy kohdatessani Jirkon erikoisen vaaleat silmät. Me käännyttiin oikealle kadulle ja oikean rapun kohdalla mä vein pyörän varastoon ja astelin sitten Jirkon perässä sisälle. Väsymys iski kun pääsi sisätiloihin ja haukotellen kävelin raput toiseen kerrokseen. Jirko kulki mun vieressä ja seisahtui kun mä seisahduin oman oveni kohdalle.
”Ainiin, tää huppari”, muistin ja otin pikkulaukun olaltani saadakseni hupparin riisuttua.
”Eiku pidä vaan se, onpahan joku syy nähä sua kun toi on lainassa”, Jirko virnisti ja mä kohotin kulmiani. En tiedä oliko sanojen takana flirttiä, mutta tunsin hämmentyväni ihan sekunneiksi.
”Ootpa sä ovela”, vastasin hymyillen varovasti ja Jirko nojautui rapun seinää vasten. Se näytti tosi hyvältä ja mun mieleen nousi lauantainen humalainen suudelma. Poskia alkoi kuumottaa, mutta hämärässä rapussa sitä ei onneksi huomannut.
”Mä oon vaikka mitä”, Jirko sanoi hymyillen kujeilevasti ja mä nostin katseeni sen silmiin.
”Aijaa?”

Tilanne muuttui ihan yllättäen tosi sähköiseksi, Jirko oli yhtäkkiä ihmeellisen lähellä ja mun mahanpohjassa perhoset heräilivät jälleen. Sen lauantaisen mä olin saattanut laittaa humalatilan piikkiin, mutta seuraavaa elettäni en enää voinut. Kovin kauaa mä en kuitenkaan miettinyt, sillä Jirko vaan oli siinä niin lähellä ja mä ehkä sekosin hitusen sen läheisyydestä. Otin askeleen lähemmäs ja kohtasin sekunnin ajaksi harmaiden silmien katseen, kunnes lopulta varvistin hieman ja painoin huuleni Jirkon huulille. Ei todellakaan ollut mun tapaistani toimia näin, mutta Jirko sai mut näköjään heittäytymään ja toimimaan hyvinkin spontaanisti. Tunsin miten lämpimät huulet liikahtivat mun omiani vasten ja mahanpohjassa perhoset sekosivat näemmä ihan lopullisesti. Jirkon käsi laskeutui mun kyljelleni ja mä kiersin sormeni sen niskaan. Henkäisin hiljaa suudelmien välissä, enkä todellakaan sallinut itseni ajattelevan, ettei tässä välttämättä ollut järkeä. Vaikka oliko tunteissa muutenkaan koskaan mitään järkeä?

Jirkon huulet liikkuivat hellän lämpimästi mun omiani vastaan ja mä mietin, ettei kukaan ehkä osannut suudella niin jalkoja notkistuttavasti kuin se. Kun meidän huulet lopulta erkaantuivat, niin mä uskaltauduin varovasti vilkaisemaan edessäni seisovaa miestä. Jirkon käsi liikahti kyljeltä hipaisemaan mun nenänpäätäni ja mä kohotin hitusen kulmiani. Jirkon vaaleissa silmissä näkyi erikoista paloa ja mun sisällä jylläsi todella hassu tunne, jota mä en kyennyt hillitsemään, saatikka edes halunnut juuri nyt.
”Yritätkö sä saada mut sekoamaan tai jotain?” Jirko kysyi ja hymyili pikaisesti.
”Ehkä yritänkin”, vastasin edessäni seisovalle jätkälle yllättävän sukkelasti ja hymy nyki mun suupielessäni. Oikeasti se oli kyllä Jirko joka sekoitti mut ja vieläpä pahemman kerran. Miten mä olin tähän päätynyt? Mitä hittoa oli edes tapahtunut? Yllättäen mun elämään oli ilmestynyt joku, joka sai ajatukset solmuun ja sydämen hakkaamaan. Ja mä olin vielä alkuun toivonut, etten törmäisi koko Jirkoon enää laisinkaan.

”Mitä sä teet viikonloppuna?” Jirko kysyi rennosti ja mä katselin sen silmiin.
”En varmaan mitään ihmeitä, mulla on vapaata.”
Jirkon huulille nousi jälleen hymy ja mun olisi tehnyt mieli suudella sitä uudelleen, mutta sain hillittyä itseni.
”Nähään sit sillon”, se sanoi päättäväisesti ja mun vatsanpohjaa kutkutteli.
”Ehkä nähäänkin”, vastasin ja Jirko iski mulle pikaisesti silmäänsä, ennen kuin liikahti kohti rappusia.
”Öitä Melina.”
”Öitä Jirko.”
Sitten se meni ja mä avasin oman oveni sydän normaalia kovemmin hakaten. Mitähän tästäkin seuraisi? En mä ollut suunnitellut ihan tällaista muutettuani tähän rappuun, mutta toisaalta, ehkä juuri kaikki tämä yllätyksellisyys oli niin kamalan kutkuttavaa. Jirko oli kutkuttava. Puolta tuntia myöhemmin painoin pään tyynyyn ja vaikka järjen ääni koitti varoitella mua, niin tällä kertaa en antanut sille laisinkaan valtaa.

Lähettäjä: deedee 
Päivämäärä:   4.3.16 23:02:20

Oi mikä loppu ;)<3 jatkoa vaan tulemaan!

Lähettäjä: Xdxd 
Päivämäärä:   6.3.16 12:54:14

<3 <3

Lähettäjä: hmp 
Päivämäärä:   12.3.16 02:29:34

Tykkään kovasti, jatkoa!

Lähettäjä: khan 
Päivämäärä:   14.3.16 11:11:58

Yllättävän kivaa tekstiä! :)

Pari pikkujuttua ton Melina-Milena -kohdan lisäksi (esim kaksikymmentäkaksivuotias tai 22-vuotias, ei kaksikymmentäkaksi-vuotias), mutta enimmäkseen sujuvaa ja helppoa luettavaa.

Täällä on näköjään in tämmöset vähän sekakäyttöä liippaavat jutut tällä hetkellä, mistä en yleensä hirveesti välitä, mutta tässä se on tarpeeksi pienessä roolissa.

Jatkoa odotellessa!

Lähettäjä: Ska 
Päivämäärä:   14.3.16 16:23:31

Muutama kirjotusvirhe on pomppinu mun silmiin, mut se ei haittaa lukemista:) Jatkoa vaan <3

Lähettäjä: totinen 
Päivämäärä:   14.3.16 22:58:35

lisää!

Lähettäjä: salmiakkitassu 
Päivämäärä:   17.3.16 14:48:09

deedee, Xdxd & hmp, oijoi kiitos paljon! <3
khan, siellä tosiaan pomppailee välillä virheitä silmille kun itekin nyt uudelleen rupesin oikolukemaan noita pätkiä, mutta koitan skarpata! Jeps, Melina tasapainottaa vähän tuota Jirkon sekoilua niin ei oo koko tarina pelkkää päihteilyä :D Kiitos kommentista!
Ska, Yritän olla tarkempi virheiden suhteen! Kiitos sullekin :)
totinen, tässäpä ois!

Pikkusen kestäny jatkon tuleminen kun on niin paljon koulukiireitä ollu, mut nyt pitäs vähän helpottaa!

Jirko

Mä tunsin olevani @!#$ onnellinen istuessani perjantaina Joosen kämpän sohvalla bongi toisessa kädessäni. Eikä se onnellisuus johtunut pilvestä, vaan Melinasta ja eilisistä tapahtumista. En mä todellakaan tiennyt, että kykenisinkö mä mihinkään vakavaan tai halusiko Melina lopulta mitään sellaista, mutta sen likan ajatteleminen sai mut kuitenkin hymyilemään helkkarin leveästi. Se oli ihan oikeasti päättänyt pussata mua siinä rappukäytävässä ja vieläpä ihan selvin päin, joten totta kai mun sisällä kupli vallaton riemu. Mä olin 24-vuotiaan sijasta muuttunut takaisin teinipojaksi, joka oli juuri saanut ensisuudelmansa. Tai siltä musta vahvasti tuntui. Mä olin tosissaan ihastunut siihen tyttöön ja vaikka me oltiin ihan eri maailmoista ja vaikka mä epäilinkin, että meille koskaan tulisi mitään vakavampaa, niin hymyä mun huulilta ei saanut poistumaan millään. Mä halusin vaan nähdä sen ja jutella sille ja kuunnella sen hassunkuuloista naurua ja vetää sen syliin ja pitää ihan lähellä.

Mun onnellinen ajatusvirta katkesi kuitenkin lopulta kun joku alkoi hakata ulko-ovea. Sydän hyppäsi kurkkuun säikähdyksestä ja mä nousin hitaasti, laskin bongin pöydälle ja hiippailin eteiseen. Oven hakkaaminen jatkui ja mä kelasin, etten avaa, ennen kuin kuulin tutun äänen huutavan postiluukun kautta.
”Jirko, jos oot siinä ni avaa!”
Mä tajusin jo pelkästä Kapan äänestä, että se oli huonossa jamassa ja avatessani sille oven huomasin aika nopeasti, että se oli ihan pérkeleen huonossa jamassa. Se vapisi kauttaaltaan ja hieroi tuskastuneena hionnutta otsaansa rynniessään mun ohi eteiseen.
”Kapa”, mä aloitin ja katsoin miten vieroitusoireinen kaverini valui eteisen seinää pitkin lysähtäen lattialle istumaan, ”Karri”, lausahdin käyttäen sen oikeaa nimeä, mutta en saanut sitä nostamaan katsettaan. Kapa hieroi vispaavin käsin kasvojaan, haukkoi henkeään ja ynähteli ahdistuskohtauksen vallassa. Mä katsoin sitä ihan sekunnin ajan, kunnes kyykistyin sen eteen ja tarrasin kevyesti olkapäästä. Olin mä nähnyt sen ennenkin tässä kunnossa, mutta ei se vähentänyt toverillista huolta, joka nosti päätään mun sisälläni.
”Ei vit – mä kuolen, mä kuolen, ei júmalauta, mä en kestä, onks sulla mitään? Onks sulla pameja? Onhan sulla jotain?” Kapa puhui yhteen putkeen, pyöritteli päätään ja nosti lopulta verestävien silmiensä katseen muhun. Sen katse oli täynnä sitä tuttua narkkarin epätoivoa, sellaista joka sai mun olon tuntumaan hiton pahalta, vaikka mä olin nähnyt sen ilmeen monesti ennenkin.

”On mulla, anna mä jeesaan sun pystyyn”, sanoin ja nousin, tarrasin Kapaa kyynärvarresta ja kiskoin pystyyn.
”Mun tarttee laatata”, se mumisi sitten vieden käden suunsa eteen ja muhun tuli vauhtia. Repäisin jätkän ripeästi mukaani ja ohjasin vessaan, sillä ei tosissaan huvittanut alkaa siivoilla mitään oksennuksia seiniltä. Eikä onneksi tarvinnutkaan, sillä Kapa ehti ihan sopivasti kumartua vessan pöntölle kun laatta lensi. Mä jätin sen vessaan yrjöämään oloaan paremmaksi ja kävelin olohuoneeseen. Ei mullakaan nappeja enää paljon ollut, mutta en mä silti voinut olla jeesaamatta kaveria. Sitä paitsi Kapa oli pääsääntöisesti pikkuisen pahemmassa jamassa kuin meikäläinen. Mä tiesin, että se tapattaisi itsensä huumeisiin jos asiat eivät muuttuisi, mutta en mä silti osannut auttaa sitä irti tuollaisista elämäntavoista. Kun mä palasin vessaan, niin jätkä istui vessanpöntön kannen päällä kasvot käsissään ja koitti hengittää rauhassa kaikesta ahdistuksestaan huolimatta.
”Tossa”, mä sanoin ojentaessani nappeja ja vesilasia sille. Kapa nosti katseensa ja hetken aikaa epätoivon seassa näkyi helpotusta.
”Kiitti Jirko”, se sanoi ja heitti ryynit kurkkuun ilman vettä, ”mun on ihan pakko saaha vedot, voitko sä ajaa autoo?” Kapa kysyi ääni vapisten ja raapi laihoja käsivarsiaan. Se valui hikeä ja hytisi samaan aikaan niin kuin pahemman luokan horkassa.
”Mä oon poltellu ja vähän juonu”, vastasin ja Kapa ähkäisi epämääräisesti.
”Jirko pliis, mun on pakko päästä hakee helpotusta”, se aneli tuskaisena ja mä hieroin otsaani. Mä en tosiaankaan ollut ajokunnossa juuri nyt, enkä mä halunnut lähteä liikenteeseen riskeeraamaan yhtään mitään. Kun multa lähti kortti hyllylle, niin mä olin päättänyt, etten enää ikinä ajaisi autoa muuta kuin selvin päin. Mä tosin rikoin lupauksiani ja päätöksiä tasaisin väliajoin, kun ei musta vaan ollut ottamaan itseäni niskasta kiinni, mutta tässä päätöksessä mä halusin pysyä.

”En mä oo ajokunnossa, en mä lähe tonne tässä kunnossa ajelee ilman korttia”, vastasin Kapalle koittaen pitää pääni ja se hieroi kasvojaan levottomana.
”Ei júmalauta, mitä mä nyt”, se mumisi epätoivoisena ja mä purin hammasta.
”Mee taksilla?”
”Víttu tässä jamassa taksiin?!” Kapa älähti äkkipikaisesti ja nosti katseensa muhun, ”hyvä kun uskallan ulos mennä ku ahistaa ja joka paikkaan koskee, niin varmaan mä lähen johonki taksiin”, se jatkoi levottomana ja kiersi kädet ympärilleen hytisten. Sen vitivalkoiset kasvot vääntyivät taas ahdistuneeseen irvistykseen ja mä hieroin niskaani hammasta purren.
”No en mä Kapa tiiä oikeesti.”
”Jirko hitto, voitko tän kerran ajaa?”
”En mä oikeesti pysty ajamaan”, toistin jälleen ja katsoin kitkuissaan kieriskelevää kaveriani. Kapa hieroi käsiään ja vilkuili ympärilleen, kunnes sulki silmänsä.
”Mä kuolen”, se ynähti ja kyllä musta tuntui pahalta sen puolesta, ihan oikeasti tosi pahalta, ”koskee luihin asti”, se jatkoi heikosti ja mä katsoin sitä hetken aikaa, eikä mulla varmaan lopulta ollut sydäntä katsoa kaveria noin pahassa kunnossa. Vaikka jos totta puhutaan, niin enhän mä hyväntekijä olisi silloinkaan jos ajaisin sen hakemaan lisää kamaa. Lopulta mä kuitenkin myönnyin, mä olin sillä tavalla aina ollut niin vietävissä. Huokaisten tarrasin kituvaa toveriani sen laihasta kyynärvarresta ja kiskoin pystyyn.
”Sä saat kyllä korvata tän”, mä totesin.
”Kiitti Jirko, sä oot ihan törkeen hyvä jätkä”, Kapa sanoi, mutta musta ei tuntunut siltä. Oli hiton tekopyhää olevinaan jeesata sitä, vaikka todellisuudessa mä nytkin vaan autoin sitä saamaan páskaa suoneensa. Hieraisin otsaani toivoen saavani jumiutuneet ajatukset toimimaan ja otin sitten auton avaimet kävellen eteiseen. Ei todellakaan huvittanut lähteä rattiin paukuissa, mutta niin mä sitten vaan kuitenkin meinasin lähteä.

Me käveltiin Kapan kanssa rappuun ja jätkä näytti vähän rauhoittuneen lääkkeiden ansiosta. Tai sitten se johtui vaan siitä, kun se tiesi saavansa kohta vedot. Mä heitin röökin huulilleni ja pyörittelin auton avaimia sormissani rymistellessäni raput alas. Ja kun mä vähän ennen ulko-ovea nostin katseeni niin teki mieli kirota. Vaikka mä olin kelannut noita kasvoja koko päivän, niin nyt mä en todellakaan olisi halunnut kohdata niitä. Ei hemmetti. Melina tajusi mut nopeasti ja se avasi suunsa, mutta ääntä ei tullut. Se katsoi ensin mua ja sitten mun kädessä olevia auton avaimia, kunnes sen katse siirtyi Kapaan.
”Ai moi”, mä tervehdin muina miehinä ja vilkaisin vapisevaa kaveriani, joka seisahtui mun viereeni ilmeisen tyytymättömänä vastaan tulleeseen hidasteeseen.
”Et kai sä oo lähössä ajamaan?” Melina kysyi siirtäen katseensa muhun ja mä puristin auton avaimet nyrkkiini kiroillen mielessäni, ”ethän sä oo selvin päin”, tyttö jatkoi vakavana ja mä huomasin Kapan liikehtivän levottomana.
”Kyl mä voin ajaa”, vakuuttelin hieraisten silmiäni, ”nyt on muutenki vähän niinku hätätilanne”, jatkoin katsahtaen kaveriani ja Melina siristi silmiään.
”Mitä víttua? Et sä voi lähtee ajamaan pilvessä.”
Tytön äänensävy ja sanat saivat mut toivomaan, että mä voisin vaan kadota. Tai vajota vaikka lattiasta läpi maan alle ja pysytellä siellä.
”Nyt ois vähän kiire, että tota…”
”Ootko sä oikeesti noin idiootti?” Melina keskeytti vakavana ja mua hävetti hitusen.
”Näköjään”, mä sanoin ja katsahdin ruskeisiin silmiin, ”pakko mennä.”
Melina tarrasi mua saman tien ranteesta.
”En mä laske sua hitto vie rattiin tossa kunnossa.”
”Melina -”
Mä katsoin sitä hetken aikaa silmiin ja eilinen nousi mieleen. En kuitenkaan ehtinyt kauaa miettiä, sillä Kapa puuttui tilanteeseen.
”Víttu meikä varmaan oksentaa ihan kohta”, se ynähti ja Melina vilkaisi Kapaa, kunnes kohdisti katseensa muhun. Meidän hiljainen katsekontakti kesti muutaman sekunnin ja mä ehdin pohtia, että mitä se kelasi.
”Mä voin heittää teidät”, se lopulta sanoi ja mun kulmat kohosivat. Ihan tuollaisia sanoja mä en olisi odottanut kuulevani sen suusta, sillä tajusi sen kai typeräkin, ettei Kapan olo mistään muusta johtunut kuin kaman puutteesta. Ja että sitä nimenomaan oltiin menossa hakemaan.
”Oikeesti?”
”Mieluummin niin ku että sä lähet rattiin”, Melina sanoi ja ojensi kättään. Mä epäröin ihan tovin, mutta lopulta laskin avaimet sen käteen. Tuntui jotenkin jopa helpottavalta, ettei tarvinnut itse ajaa, vaikka en mä silti olisi halunnut Melinan joutuvan tällaiseen tilanteeseen. Totta kai se joskus olisi saanut tietää millaisissa porukoissa mä liikuin ja millaisia mun frendit olivat, jos meidän välit pysyisivät näin lämpiminä, mutta en mä olisi halunnut sen tapahtuvan näin. Enkä mä halunnut, että Melina kelasi mun olevan samanlainen kuin vaikka Kapa – kaikella rakkaudella sitä jätkää kohtaan.

”Kiitti.”
Melina ei vastannut mitään, vaan puristi avaimet nyrkkiinsä ja lähti kävelemään kohti ulko-ovea. Mua hermostutti, että se piti mua ihan vastuuttomana idioottina ja kelaili, että musta oli oikeasti okei ajella pilvessä autoa. Koska ei ollut, ei yhtään. Kapa vilkuili Melinaa epäluuloisesti, mutta oli kuitenkin ilmeisesti liian kitkuissa alkaakseen puuttua uuteen kuskivalintaan.
”Kukas sä oot?” Kapa mutisi tytölle kävellen sen viereen. Mä hieroin otsaani ja kirosin koko omituiseksi muuttunutta tilannetta. Melina näytti hermostuneelta, eikä se ainakaan parantanut mun fiilistäni.
”Jirkon naapuri”, se vastasi kuitenkin ihmeellisen neutraalisti ja mä kävelin tytön toiselle puolelle sytyttäen tupakkani. Olo oli aika utuinen ja pää oli jumissa, mutta en mä varsinaisesti ollut sekaisin. Me käveltiin Joosen auton luo ja Melina avasi ovet. Juuri kun mä olin astumassa sisälle autoon, Kapa päätti sitten oksentaa kuitenkin ja mä katsahdin sitä kun se kumartui yökkimään lähimpään ruusupuskaan. Sen jälkeen mä katsoin Melinaa, joka katsoi hyvin vakavana takaisin.
”Miten mä ajaudun ihan ihme tilanteisiin aina kun mä vaan nään sua?” se kysyi ja mä olisin ehkä nauranut, ellei Melinan ääni olisi ollut vakava ja tilanne muutenkin vähemmän hilpeä.
”Emmä tiiä, sori.”
Kapa näytti selviävän nopeasti ja katsekontakti mun ja Melinan välillä katkesi. Hammasta purren lysähdin pelkääjän paikalle rööki edelleen sormissani, Kapa könysi takapenkille ja Melina istui ratin taakse käynnistäen auton.

Mä neuvoin reitin, sillä tiesin vanhastaan mistä Kapa haki kamansa. Kymmenen minuuttia hiljaisessa autossa Kapan satunnaista ähinää kuunnellen tuntui ikuisuudelta ja kun Melina viimein parkkeerasi auton lähikaupan pihaan, niin mä käännyin katsomaan Kapaa.
”Mä tuun mukaan.”
”Et tuu aiheuttaa mitään hämminkiä”, Kapa mutisi avaten auton oven.
”En mä aiheuta hämminkiä.”
”No ihan sama.”
Mä vilkaisin vuorostani Melinaa, joka katsahti takaisin.
”Mä ootan tässä”, se sanoi jotenkin tosi värittömästi ja mä nyökyttelin, kunnes nousin autosta. Me käveltiin Kapan kanssa kaupan pihan poikki oikean kerrostalon suuntaan ja pujahdettiin rappuun. Kyse oli ihan täysin siitä, etten mä halunnut päästää jätkää yksin hoitelemaan bisneksiä, sillä viimeksikin se oli onnistunut ottamaan turpiinsa. Enkä mä halunnut, että se menettäisi yhtään enempää sormia kahden puuttuvan pikkurillin lisäksi.

Mä tiesin Pikin, jolta Kapa osti subunsa. Se oli ihan sekopää jätkä, veteli vuoroin piriä ja vuoroin viinaa ja hakkasi porukkaa pesäpallomailalla jos vaan vähänkin katsoi sitä väärin. En mä sitä mitenkään pelännyt, en mä osannut pelätä, mutta ei mua silti olisi huvittanut alkaa sen kanssa mitään kauppoja tehdä. Kapalla ei tosin ollut vaihtoehtoja, se oli koukussa ja sen takia näkymätön talutushihna kuristi sen kaulaa. Kapa koputti viidesti ja kertoi postiluukun kautta kuka oven takana oli. Mä vilkaisin likaiseen rappuun ja ristin kädet hetkeksi rinnan päälle vilkaisten samalla ystävääni. Kapa vapisi edelleen, mutta selvästi vähemmän kuin hetki sitten Joosen tykö. Piki tuli avaamaan jokusen tovin kuluttua, vilkaisi meitä ovenraosta ja avasi sitten turvalukon.
”Mitä víttua, mähän oon sanonu sulle, että tuut yksin”, se murahteli, mutta päästi meidät molemmat silti tunkkaisen kämpän eteiseen. Kapa haroi hermostuneena ylikasvaneita, sotkuisia hiuksiaan Pikin painellessa peremmälle asuntoon ja meidän jäädessä venailemaan eteiseen. Se pelkäsi Pikiä, mutta niin kai sen pitikin olla tämän kaltaisissa asiakassuhteissa. Piki palasi hetken päästä takaisin ja Kapa kaiveli lompakkoaan.
”Käyks jos maksan edelliset velat pois ja otan nää piuhalle?” se kysyi heikosti, niin kuin jokaisen sanan tuottaminen olisi tuskan takana.
”Mitä hittoa Karri? Maksat kaikki pois tai ei tipu mitään”, Piki vastasi ja sen silmissä välkähti pelottavasti.
”Etkö vois tän kerran lait -”
Kapan sanat jäivät kesken kun puolet isompikokoinen Piki tarrasi sitä rinnuksista ja tyrkkäsi voimalla seinälle. Kapa näytti olevan kauhuissaan ja vaikka mä tiesin, ettei mun pitäisi puuttua, niin en silti voinut itselleni mitään. Jotenkin sellainen kaverin puolustaminen tuli luonnostaan. Niinpä mä otin kiinni Pikin olkapäästä, enkä edes ehtinyt repäistä sitä kauemmas tai tehdä muutenkaan yhtään mitään kun se saman tien kääntyi, otti seinustaan nojaavan pesäpallomailansa ja iski sen paksummalla päällä mua suoraan nenään. Mä ehdin tajuta tilanteen sekunnissa, mutta päätä en juuri kerennyt kääntää, joten maila osui aika lailla suoraan nenäluuhun. Kuului hiljainen rusahdus, punainen neste alkoi valua sieraimista huulille ja kivun takia oli pakko kirota ja viedä käsi kasvojen eteen.

Normaalisti mä olisin iskenyt takaisin kivusta huolimatta, mutta nyt mä hillitsin itseni, vaikka kiukku kiehuikin päässä.
”Sáatana”, kirosin ja pyyhin veren tahrimia huuliani paidan hihaan.
”Koske muhun vielä kerranki niin murskaan sun kallon”, Piki ärähti ja mun teki mieli käydä sen kimppuun, mutta sain hillittyä itseni. Vilkaisin ensin korstoa ja sitten kauhistunutta Kapaa, joka kaiveli seteleitä lompakostaan huomattavasti äskeistä auliimmin. Se pelkäsi kipua ja verta ja hakatuksi tulemista, vaikka se oli kokenut kaikenlaista sellaista ties kuinka monta kertaa.
”Paljo sä pyydät siitä kasipallosta?” Kapa henkäisi hiljaa. Mä nojauduin seinää vasten ja pyyhin kasvojani, mutta verta tuli ihan liikaa. Koskikin aivan saakelisti ja mä toivoin, ettei nenä ollut ihan kamalan pahasti murtunut. Kapa ja Piki saivat lopulta kaupanteon hoidettua ja kuinka ihmeellistä se olikin, mä olin se joka oli saanut turpiinsa, ei suinkaan veloissaan oleva Kapa. Hitto miten hienoa. Eikä mua se kipu tai veri edes niin paljoa hermostuttanut, vaan Melina, joka venaili autossa. Mä saisin taas näyttää sille miten tasapainoinen jätkä olin kun naamakin oli ihan veressä.

”Jumaliste Jirko, mitä sä oikein kelasit?” Kapa hermoili kun me viimein käveltiin rappuun ja sitä kautta ulos.
”No en tiiä, saakeli mikä hullu”, mä kiroilin ja syljin verta maahan meidän päästessä rappukäytävästä auringonpaisteeseen. Kivun takia en pystynyt puristamaan nenääni saadakseni verentuloa heltymään, joten punainen neste oli hyvin nopeasti tahrinut niin naaman, kädet kuin hupparinkin.
”Ja sä oot idiootti”, Kapa mumisi hieraisten otsaansa, ”onks se murtunu? Verta tulee ainakin ihan törkeen paljon” jätkä jatkoi sitten ja katsoi mua.
”Kyllä tää tästä.”
Kapa nyökytteli ja sytytti vapisevin sormin tupakan. Veri tunkeutui suuhun ja jouduin sylkemään vähän väliä. Ei ollut ihan kuulunut suunnitelmiin saada turpaan Kapan diileriltä, mutta mulle nyt tuppasi käymään kaikkea tällaista. Me käveltiin Kapan kanssa lähikaupan pihaan ja kirosin jo valmiiksi sitä, että jouduin kohtaamaan Melinan tällaisena. Kapa sujahti takapenkille edelleen huonovointisena, mutta paremmassa jamassa kuin joitain hetkiä sitten. Mä sytytin tupakan, vilkaisin aurinkoiselle taivaalle ja huokaisten istuin vänkärin paikalle.

”Mitä hittoa?!” Melina älähti samantien ja Kapa säpsähti rajusti takapenkillä, ”mitä tapahtu? Sä oot ihan veressä”, tyttö jatkoi. Mä en kehdannut katsoa sitä ollenkaan, vaan otin hupparin päältäni ja pyyhin valtoimenaan vuotavaa nenääni harmaaseen kankaaseen. Kivusta irvistellen katsoin itseäni auton peilistä ja pystyin toteamaan mielessäni, että olin mä joskus komeammaltakin näyttänyt. Nenä oli alkanut mustua ja turvota ja verta oli onnistuneesti pitkin naamaa.
”Jirko rupes sooloilemaan”, Kapa mutisi poissaolevasti kun mä pysyttelin hiljaa. Mulkaisin takapenkillä istuvaa kaveriani, joka olin keskittynyt pyörittelemään ostamiaan nappeja käsissään, eikä suuremmin kiinnittänyt huomiota mun äkäiseen katseeseeni. Melina sen sijaan tuijotti mua taukoamatta, ilmeisesti vaatien jotain selitystä tilanteelle.
”Mä vien sut päivystykseen”, punapää totesi kun mä edelleen pysyin hiljaa, enkä katsonut sitä. Tosin tytön sanojen myötä mun katse viimein kääntyi siihen. Mihinkään päivystykseen mä en nimittäin ollut lähdössä.
”Ei tarvii.”
Melinan ruskeiden silmien katse porautui muhun pelottavan päättäväisenä.
”Mä vien sut päivystykseen, niin kuin sanoin, sun nenä voi olla murtunu”, tyttö sanoi vakavana. Se osasi näemmä olla todella kovapäinen halutessaan.
”En mä halua men -”
”Hitto mä haluun himaan, voidaanko lähtee?” Kapa keskeytti mut ja Melina vilkaisi takapenkille. Mä imaisin tupakkaani, joka tahriutui hyvää vauhtia punaiseksi. Nenä valui edelleen ihan taukoamatta ja veren rautainen maku pyrki suuhun saaden mut irvistelemään. Melina käynnisti auton ja katsahti mua jälleen.
”Mä vien sut näyttää tota nenää”, se sanoi vakavana, enkä mä lopulta jaksanut alkaa väitellä asiasta kun Melinan päätä ei ilmeisesti voinut kääntää. Olo ei ollut ihan niin tokkurainen kuin joitain toveja sitten, enkä mä tiennyt johtuiko se siitä, että mä olin saanut mailasta nenääni vai mistä. Ihmeen selväpäiseltä kuitenkin tuntui ja selväpäisyys yhdistettynä tähän tilanteeseen sai mut hermostuneeksi ja huonotuuliseksi. Mä olisin halunnut vaan Joosen kämpille, mutta Melina päätti toisin. Se vei edelleen vapisevan, mutta vähemmän hysteerisen Kapan kotiovelle ja käänsi sitten kaaran kohti sairaalaa. Mä poltin tupakkaa ketjussa, enkä tiennyt mitä olisin sanonut sille. Ja se, nimittäin puhumattomuus, oli todella outoa kun kyse oli meikäläisestä.

Lähettäjä: Aka 
Päivämäärä:   17.3.16 17:11:43

Ihanaa vihdoin tullu jatkoo<3 Suuuvaa tekstiä niinku aina:3

Lähettäjä: totinen 
Päivämäärä:   17.3.16 20:51:10

Oon kyllä niin koukussa. Jatkoa! :)

Lähettäjä: Xdxd 
Päivämäärä:   17.3.16 22:37:39

Lisää tätä <3 joka päivä käyn kattoos tuleeko jatkoa

Lähettäjä: Ska 
Päivämäärä:   24.3.16 12:25:55

Koska tulee jatkoo? :3 💙

Lähettäjä: salmiakkitassu 
Päivämäärä:   26.3.16 00:44:30

Aka, totinen, Xdxd & Ska, kiitos kaikille kommenteista, ootte huippuja <3

Pahoittelut kun on taas jatkon tuleminen viivästynyt, tätä seuraavan pätkän laittelen kyllä jo huomenna tai sunnuntaina kun on kerrankin ihan kunnolla aikaa :)

Melina

Istuin päivystysaulan kovalla penkillä ja selasin jotain turhanpäiväistä naistenlehteä sen enempää mitään lukematta. Mun ajatukset pyörivät yllättäen Jirkossa, enkä mä tiennyt olinko mä turhautunut siihen vai huolissaan siitä. Me ei oltu juurikaan puhuttu sen jälkeen kun mä olin heittänyt Jirkon vähemmän voimissaan olevan kaverin kotiinsa, joten mä en myöskään tiennyt miksi Jirkolla oli nenä mustana ja naama veressä. Mua ärsytti edelleen suunattomasti, että se oli ollut ihan valmis lähtemään rattiin, vaikkei ollut täysin selvin päin. Ja vieläpä jonkun kaverinsa huumekuvioiden takia. Ja mua ärsytti myös se, että se ei ollut meinannut suostua lähtemään päivystykseen. Mun olo tuntui hermostuneelta, enkä mä tiennyt mitä mä olisin ajatellut koko Jirkosta. Vielä eilisen katolla istuskelun ja suudelman jälkeen olin ajatellut, että antoi mennä vaan, mä olin ihastunut ja tykkäsin siitä, mutta enää mä en tiennyt mitä mun pitäisi ajatella. Kyllähän mä olin muodostanut tunteita sitä kohtaan, mutta mä en tiennyt halusinko mä sekaantua tuollaiseen ihmiseen, jonka elämä oli ihan täysin toisenlaista kuin mun. Tai oliko mun millään tavalla järkevää sekaantua. Ei nimittäin varmaan ollut.

Huokaisten tyrkkäsin lehden takaisin telineeseen, nojauduin penkin selkänojaa vasten ja kaivoin kännykän taskustani. WhatsApp ilmoitteli viesteistä, joista yksi oli Joelilta ja kaksi meidän tyttöporukan ryhmäkeskustelusta. Siiri kyseli keilaamaan tänä iltana ja mä ilmoitin olevani töissä yhdeksään, joten en pääsisi. Joel sen sijaan kyseli kuulumisia ja sitä milloin nähtäisiin. Mä olin unohtanut sen Joelin bändin keikan kokonaan, vaikka olinkin muutama viikko sitten puoliksi lupautunut tulemaan ja nyt se leikkimielisesti vaati, että mä korvaisin asian sille jotenkin. Mä en varsinaisesti tiennyt olisinko halunnut nähdä koko Joelia, vaikka me oltiinkin sovittu, että pysyteltiin kavereita, eikä meistä kumpikaan mitään muuta halunnutkaan. Vastasin Joelille, että ehkä ensi viikolla jos työvuorot sallii ja se vastasi nopeasti, että ainahan työvuorot sen verran sallivat. Hymähdin itsekseni ja laitoin kännykän takaisin laukkuuni huomatessani vastaanottohuoneen oven aukeavan ja Jirkon astelevan aulaan. Verenvuoto oli tyrehtynyt ja nenä oli teipattu, kasvotkin olivat vähän vähemmän veren sotkemat. Se pyöritteli punaiseen tahriutunutta hupparia käsissään ja mä nousin kun sen katse osui mun kasvoihini. Se näytti tajuttoman hyvältä, vaikka nenä oli ihan tummunut ja mä kirosin ajatuksiani, sillä eikö mun nimenomaan pitänyt olla ärtynyt koko tyyppiin.
”Mitä se sanoi?” kysyin lopulta hetken hiljaisuuden jälkeen ja Jirko vilkaisi saamaansa paperia kohauttaen olkiaan.
”Siinä on murtuma, mut ei varmaan iso, pitää käydä viikon päästä näyttämässä kun toi turvotus on laskenu”, se vastasi ja mä nyökyttelin.
”Okei, hyvä”, vastasin jotenkin konemaisesti ja Jirko katsoi mua hetkisen, ennen kuin siirsi katseensa ovelle. Vilkaisin kännykkäni kelloa joka näytti vaille yhtä. Mun työvuoro alkaisi kolmelta, joten mikään suuri hoppu ei vielä ollut.
”Mennäänks?” Jirko kysyi ihmeellisen vaitealiaasti ja nostin katseeni siihen.
”Joo.”
Me käveltiin päivystyksen ovista ulos auringonpaisteeseen ja kauempana olevalle parkkipaikalle. Mä pyörittelin pitkät hiukseni löysälle nutturalle ennen kuin istuin Jirkon isoveljen auton ratin taakse. En todellakaan olisi uskonut, että päätyisin tällaiseen tilanteeseen tänään, mutta jotenkin aina kun mä törmäsin Jirkoon, niin jotain odottamatonta tapahtui.

”Saitko sä mitään kipulääkettä siihen?” kysyin kääntäessäni auton pois parkkipaikalta. Katsahdin Jirkoon pikaisesti ja se vilkaisi mua harmailla silmillään. Mun ärtymys ja turhautuneisuus alkoi heltyä ihan hitusen.
”Se sano, että syö buranaa”, Jirko vastasi kohauttaen olkiaan, ”tais tajuta, ettei mulle kannata mitään kovia nappeja määrätä”, se jatkoi ja naurahti kolkosti. Mä purin alahuultani mietteliäänä, enkä osannut vastata oikein mitään.
”Onks se kipee?” kysyin kuitenkin samalla kun seisahduin punaisiin valoihin. Todellisuudessa mun olisi tehnyt mieli kysyä, että mitä hittoa oli tapahtunut ja miksi sillä ylipäänsä oli nenä murtunut. Mä en voinut olla miettimättä millaisia Jirkon kaverit olivat ja millaisissa porukoissa se liikkui, kun se mun tänään tapaamani jätkäkin oli ollut ihan järkyttävässä jamassa. Ja mistä mä tiesin millainen Jirkokaan todellisuudessa oli, en mä sitä niin hyvin vielä tuntenut.
”Ei paljon”, Jirko vastasi mun kysymykseeni ja pyöritti ikkunaa auki kuumassa autossa. Tilanne oli hieman erikoinen, sillä yleensä kun mä näin Jirkoa niin se vaan virnuili ja heitti läppää. Nyt se oli tosi vaisu ja kuitenkin samaan aikaan jollain tavalla levoton.

”Mitä siellä oikeen tapahtu?” esitin lopulta kysymyksen, joka pyöri mun mielessäni, ”miks sulla on nenä murtunu?”
Jirkon katse käväisi mun suunnallani, kunnes siirtyi takaisin edessä näkyvään tiehen.
”Kunhan puolustin kaveria ja sain pesäpallomailasta naamaan”, se totesi kohauttaen olkiaan ja mä katsahdin sitä.
”Pesäpallomailasta?”
”Niin.”
Uskomatonta, ihan oikeasti, uskomatonta. Mun olo muuttui jälleen hermostuneeksi ja äskettäin hetkellisesti kadonnut turhautuneisuus alkoi taas ilmoitella itsestään.
”Tämmöstäkö sun elämä on?” pukahdin ehkä vähän liiankin tökerösti.
”Ai millasta?”
”No tämmöstä, millon sä saat pesäpallomailasta naamaan ja millon sammut ulos ja millon varastat kaljaa tai ajat ilman korttia autoo”, sanoin ja katsahdin Jirkoa levottomana. Jätkä tuhahti hiljaa, eikä katsonut mua takaisin.
”Nähtävästi”, se sanoi yhtä tökerösti takaisin ja mun olo muuttui vaan hermostuneemmaksi, ”en mä sua pakottanu lähtee ajamaan tai viemään mua päivystykseen jos se sua vítuttaa”, Jirko jatkoi ärsyttävästi ja sen puheet turhauttivat mua. Tunnelma kuumassa autossa kiristyi silminnähden ja mä saatoin melkein aistia sen ihollani. Hiton Jirko, hitto mikä tyyppi.
”No ei paljon ollu vaihtoehtoja kun sä olit ite lähössä rattiin”, vastasin katse tiiviisti tiessä, ”tajuutko sä miten helvetín vastuutonta ois ollu lähtee ajamaan?” kysyin töksäyttäen ja kaasutin liikkeelle valojen vaihtuessa vihreiksi.
”No kyllä mä kuule tajuan”, Jirko pukahti, ”ei vaan ollu vaihtoehtoja, en mä voinu kattoo kun kaveri kituu kylppärin lattialla.”
”Niin, että huumeiden hakeminen auttaa sun kaveria? Aika tekopyhää”, sanoin ja tajusin katsomattakin, että loukkasin Jirkoa juuri nyt. Mua vaan ärsytti ihan tosissaan, eikä multa siksi löytynyt ymmärrystä vieressäni istuvaa miestä kohtaan.
”Voi helvettí, sä et tajua näitä kuvioita”, Jirko ärähti ja mä katsahdin sitä.
”No onneks en”, tuhahdin ivaa äänessäni ja näin silmäkulmastani Jirkon kääntyvän katsomaan mua.
”Miten kauan sä meinasit aukoo päätäs?”
”Voi jumaliste, mä sanon sulle ihan asiasta!” älähdin hermostuksissani, ”sä oot ihan tajuttoman vastuuton jätkä, oikeesti, mutta näköjään sä et ite tajua sitä”, jatkoin kykenemättä hillitsemään sanojani ja katsahdin Jirkoa ajamisen lomasta. Se väisti mun katsettani ja mä tiesin, ettei mun pitäisi puhua sille noin. En kuitenkaan kyennyt hillitsemään itseäni.
”Kiitos vaan vitusti, onneks sä oot sentään niin täydellinen”, Jirko sanoi tylysti ja sytytti tupakan, ”mitä mun elämä muutenkaan sua noin paljon liikuttaa?” se jatkoi äkeästi ja näytti selvästi hermostuneen mun sanoistani. Jirkon sanat saivat mut kuitenkin täysin yllättäen hiljaiseksi. Niin, mitä se liikutti? Sen kysymyksen mä olisin voinut itsekin esittää itselleni. Jostain syystä mua liikutti ja oikeastaan mä kyllä tiesin miksi. Hiton Jirko sai mut ihan sekaisin.

Selviydyin tilanteesta kun Jirkon puhelin alkoi soida. Katsahdin jätkää pikaisesti ja sitten sen puhelinta, jonka ruudussa välkkyi sen isoveljen nimi. Jirko vastasi puheluun ja mä käänsin hammasta purren katseeni eteenpäin. Mua ärsytti Jirko juuri nyt ja mä tiesin tasan tarkkaan, ettei mua edes ärsyttäisi jos mä en tuntisi jotain sitä kohtaan. Jos mulla ei olisi tunteita, niin ei mua varmaan kiinnostaisi hittojakaan mitä se elämällään teki.
”Joo joo, me ollaan ihan just siinä pihassa”, Jirko tuhahteli puhelimeen ja mä kuulin puhelun läpi, että sen isoveli tarvitsi tätä autoa työpaikallaan käydäkseen. Käänsin kaaran pienemmälle tielle ja Jirko lopetti puhelun selvästi edelleen hermostuneena. Mä en sanonut enää mitään, eikä sanonut sekään, mikä oli varmaan ihan hyvä juttu keskustelun kärjistyttyä vähemmän hilpeäksi.

Jirkon isoveli Joose seisoskeli parkkipaikalla tupakalla kun parkkeerasin auton sille paikalle, jossa se oli aiemmin seissyt. Joose näytti yllättyneeltä nähdessään mut ratin takana ja mä toivoin, ettei se ollut vihainen siitä, että joku tuiki tuntematon naapurintyttö ajeli sen autolla. Olin nähnyt Joosen pari kertaa rapussa, mutta en ollut osannut yhdistää sitä Jirkoon, vaikka noissa nyt katsottuna olikin vähän samaa näköä. Huokaisin hiljaa sammuttaessani auton ja astuessani ulos.
”Moi, sä oot varmaan Melina?” Joose kysyi heti alkuun katsoen mua ja mä mietin miten se tiesi mun nimeni. Oletettavasti Jirko oli maininnut musta. Katsoin Joosea, jonka kasvoille levisi hyväntahtoisen ilkikurinen hymy. Koitin hymyillä kohteliaasti takaisin, mutta en oikein kyennyt Jirkon ja mun äskeisen keskustelun takia.
”Minähän se, ja sä oot varmaan Joose?” sanoin ja mies nyökytteli. Ojensin Jooselle auton avaimet ja se oli sanomassa jotain, muttei sitten sanonutkaan kun sen katse kääntyi autosta nousevaan Jirkoon. Mä pyyhkäisin hiuksiani ja vilkaisin samaan suuntaan.
”Mitä helvettíä sä oot nyt riehunu?” Joose kysyi pikkuveljeltään ja musta tuntui, että oli parempi ehkä liueta paikalta.
”En mitään ihmeitä”, Jirko murahti ja Joosen katse kääntyi vuorostaan kysyvänä muhun, ”Melina ei liity tähän mitenkään, joten turhaan sä sitä katot, se vaan käytti mua päivytyksessä”, Jirko sanoi ennen kuin mä ehdin mitenkään reagoida Joosen kysyvään ilmeeseen. Vilkaisin Jirkoa, joka ei kuitenkaan katsonut takaisin vaan tuijotteli jonnekin ihan muualle. Se näytti olevan tosi huonolla tuulella, mutta enpä mä itsekään voinut väittää, että fiilis oli parhaimmillaan.
”Koittasit jätkä vähän rauhottua, hiton idiootti”, Joose sanoi pyörittäin päätään ja mä liikahdin pois auton luota, sillä keskustelu alkoi muuttua vähemmän mukavaksi.
”Enköhän mä oo ihan tarpeeks kuunnellu víttuilua tälle päivälle, niin jos vaikka oot ihan turpa kiinni”, Jirko tuhahti äkeästi ja mä yskäisin hiljaa.
”Mä tästä taidan mennäkin, oli kiva tavata”, katsahdin Jooseen ja koitin hymyillä, ennen kuin lähdin ripeästi kävelemään poispäin parkkipaikalta. Mun ei olisi varmaankaan pitänyt lähteä näin, vaan selvittää äskeinen kinastelu Jirkon kanssa, mutta en kuitenkaan juuri nyt kyennyt. Päivä oli muutenkin ollut sen verran tapahtumarikas, että mun oli ihan pakko vähän huilata ennen töihin lähtöä.

Työilta oli kiireinen, mutta siitä huolimatta ehdin miettiä Jirkoa ihan liian paljon. Mua ärsytti kun se pyöri mun mielessäni ja mua ärsytti meidän kinastelu, mutta samalla tuntui pahalta jos mä olin loukannut sitä. Ja varmaan olinkin. Kyllä mä sen tiesin, ettei sen elämä ihan oppikirjojen mukaista ollut ja se tiesi sen itsekin, enkä mä halunnut sen ajattelevan, että mä pidin sitä jotenkin ihan säälittävä tai páskana tyyppinä sen takia. Enkä mä muutekaan halunnut pahoittaa sen mieltä tai mitään muutakaan, mähän tykkäsin siitä miehestä. Huokaisten laitoin kahvilan ovet kiinni yhdeksän jälkeen, sytytin tupakan ja istuskelin hetken aikaa kahvilan portailla ajatuksissani. Kesäilta oli lämmin ja perjantai oli saanut ihmiset liikkeelle, sieltä täältä kuului puhetta, musiikkia ja naurua. Mä poltin savukkeeni loppuun, otin sitten pyöräni ja lähdin mietteliäänä polkemaan kohti kotia.

Lauantaiaamupäivä sujui pitkälti lenkillä ja hölkätessä napit korvilla mun ajatukset Jirkostakin unohtuivat hetkeksi. Päivä oli tosi lämmin ja olisi suoraan sanottuna tehnyt mieli mennä rannalle tai vaikka terassille istumaan vapaan viikonlopun kunniaksi. Hengästyneenä hidastin hölkän kävelyksi kotitielle päästessäni ja jos Jirko oli pysytellyt poissa mielestä koko lenkin ajan, niin pian se taas palasi mieleen kun kyseinen mies ilmaantui mun näköpiiriini. Se istui sen eilisen jätkän kanssa penkillä meidän talon edessä ja nosti katseensa muhun kun mä osuin kohdalle. En tiennyt mitä olisin sanonut sille, tuntui, että jonkinlainen muuri oli ilmestynyt meidän välillemme eilisen jälkeen. Mun olisi pitänyt puhua sille, mutta en jostain syystä osannut. Pyyhkäisin hionnutta otsaani ja kiristin pompulalla olevia hiuksiani, kunnes käänsin katseeni Jirkoon.
”Moi”, tervehdin kuitenkin hyvin varovasti samalla kun otin napit kovistani.
”Moi”, Jirko vastasi konemaisesti samalla kun nosti aurinkolasit päälaelleen. Hetken aikaa me tuijotettiin toisiamme ihan hiljaa, ennen kuin jätkä Jirkon vieressä puhui. Se näytti olevan aika jumeissa seisovasta katseestaan päätellen.
”Hei, sähän oot se joka kuskas mua eilen, en tajunnu kiittää”, se sanoi pyyhkäisten hiukset pois silmiltään ja virnisti, ”niin, että kiitti.”
”Eipä mitään”, vastasin katsahtaen jätkää, joka oli selkeästi hilpeämmällä tuulella kuin eilen. Sitten vilkaisin Jirkoa, joka oli kuitenkin keskittynyt sytyttämään tupakkaansa ja tuijottelemaan maata.
”Mä oon Karri”, Jirkon kaveri selosti ojentaen kättään.
”Melina”, vastasin hieman ähkäisten ja tartuin sen käteen, ”mun tästä pitääkin mennä, moikka”, sanoin sitten nopeasti ja Karriksi esittäytynyt nyökytteli leveä hymy huulillaan. Jirko tuijotteli edelleen maata, eikä katsonut mua tai sanonut enää mitään. Mä tiesin sen johtuvan eilisestä ja harmitti taas ihan vietävästi. Mä käännähdin huokaisten ja suuntasin rappuun. Vilkaisin kännykkääni ja huomasin Joelin kyselevän mua WhatsAppissa parille tänään. Hammasta purren juoksin raput ylös, vastasin miettiväni asiaa ja suuntasin sitten suihkuun.

Rosa ja Siiri patistivat mut lopulta lähtemään illalla terassille, joten ilmoitin sitten Joelillekin, että olin liikenteessä jos nyt vaikka satuttaisiin törmäämään. Hyräilin itsekseni jotain tuskastuttavaa radiossa alituiseen soivaa korvamatoa samalla kun rajasin huuliani punaisella. Olin lopulta, lukuisten harmistuneiden sohvan nurkassa vietettyjen minuuttien jälkeen päättänyt lopettaa Jirkon miettimisen tältä iltaa ja pitää ihan rennosti hauskaa, joten astetta hyväntuulisempana hymyilin peilikuvalle kun sain meikin valmiiksi. Kiskottuani topin ja revityt mustat farkut päälleni sujautin viinipullon muovipussiin, otin hapsullisen pikkulaukkuni ja painelin ulos asunnostani. Olimme sopineet tyttöjen kanssa aloittelevamme perinteisesti Rosalla ja koska sää oli edelleen mitä mainioin ja olin pukeutunut korkkareiden sekä mekon sijaan hyvin rennosti toppiin, farkkuihin ja tennareihin, päätin olla reipas ja kävellä tytön luokse.

Koska Siiri ei ollut vielä ehtinyt saapua, uskalsin kertoa Rosalle Jirkosta. Jätin kuitenkin kertomatta jätkän narkkaavasta kaverista Karrista ja siitä, että Jirko oli ollut valmis ajelemaan autoa pilvessä, ja totesin vain käyttäneeni naapuriani päivystyksessä.
”Tällä kertaa ette sit pussaillu”, Rosa hykerteli kaataessaan viiniä meidän molempien laseihin. Näytin tytölle kieltäni.
”Ei tosiaan”, hymähdin vastaukseksi, ”se tais vähän loukkaantua kun mä aloin moralisoida sitä”, jatkoin harmistuneena ja Rosa kohotti kulmiaan hörpäten lasistaan.
”Ei sellasia jätkiä kannata alkaa moralisoida, ei ne tajua”, tyttö ilmoitti mielipiteensä tietäväisenä ja sääti taustalla soivaa musiikkia hieman kovemmalle. En tiedä oliko Rosa oikeassa tai oliko Jirko sellainen jätkä, mutta ehkä sanoissa oli jotain totuuspohjaakin. Mietteliäänä siemaisin lasistani ja katsahdin Rosaa, joka tönäisi mua hellästi kylkeen alkaen sitten lauleskella kajareissa soivaa suomihittiä hyvin suurella antaumuksella.

Rosan huono viinapää näytti taas luonteensa kun me muutamaa tuntia myöhemmin asteltiin baariin sisälle ja huvittuneena kuuntelin tytön hölötystä. Siiri oli melkein selvin päin ja näytti siltä, ettei tiennyt olisiko nauranut vai itkenyt Rosan jutuille. Me tilattiin tiskiltä juomat ja asteltiin yhteen nurkkapöytään. Ulkona oli aiemmasta hyvästä säästä huolimatta alkanut sataa, joten terassin saattoi unohtaa. Se ei kuitenkaan haitannut.
”Tuleeks se Joel?” Rosa uteli katsellen mua ja mun kädessäni olevaa puhelinta humaltunein silmin. Siiri näytti kiinnostuvan heti kun puheeksi tuli miehet ja kumartui pöydän yli kuuntelemaan. Irvistin tytöille.
”En mä oo jaksanu laittaa sille viestiä.”
”Et oo jaksanu?!” Rosa älähti ja samassa nappasi kännykän mun kädestäni. En ehtinyt reagoida kikattelevan ystäväni tekosiin mitenkään kun Rosa oli jo siirtynyt kauemmaksi näpyttelemään mun luuriani.
”Voi helvettí, anna tänne se”, kirosin tytölle ja koitin saada puhelinta Rosan kädestä siinä onnistumatta. Nousin ylös ja kävelin kauemmas liikahtaneen kaverini luo, mutta Rosa oli ehtinyt jo kirjoittaa Joelille. Viesti sisälsi pari hassua kirjoitusvirhettä, mutta ajatus tuli selväksi, vieläpä ihan liian monen silmää iskevän emojin muodossa. Tosi hienoa taas. Rosa antoi puhelimen naureskellen takaisin ja mun teki mieli kuristaa ystäväni siihen paikkaan. Rosalle oli ilmeisen vaikeaa ymmärtää, etten mä halunnut Joelista muuta kuin kaverin.
”Hitto mä vihaan sua”, ilmoitin tytölle, jonka hymy ei kuitenkaan hyytynyt, ”mä niin kostan tän sulle.”
Näpyttelin Joelille, että Rosa oli kirjoittanut aiemman viestin ja Joel sivuutti mun kommenttini ilmoittaen, että tulisi mielellään moikkaamaan. Pyöritin hieman päätäni laittaessani kännykän takaisin laukkuuni ja katsoin sitten virnistelevää Rosaa. Näytin tytölle kieltäni ja se virnisti vain leveämmin, kuten tavallista.

Joel saapui jonkun kaverinsa kanssa ehkä kahtakymmentä minuuttia myöhemmin ja pojat istuivat meidän kanssa samaan pöytään.
”Mitä kuuluu?” Joel kysyi hymyillen ja käänsin katseeni viereeni istuutuneeseen pörröpäähän.
”Ei mulle ihmeitä oikeestaan.”
”Olipa tylsä vastaus”, Joel virnisti ja tönäisi mua hellästi.
”Tällanen mä oon, vähän tylsä”, heitin takaisin hymyillen hieman ja Joel naurahti.
”Sä oot kaikkea muuta kuin tylsä”, se vastasi iskien leikkisästi silmäänsä ja hörppäsi sitten kaljaansa. Tyydyin naurahtamaan rennosti ja käänsin sitten katseeni Joelin kaveriin tämän esittäytyessä Valtteriksi. Nopeasti selvisi, että Valtteri oli Joelin bändin rumpali ja alkujaan kotoisin samasta suunnasta kaupunkia kuin mäkin. Huomasin tulevani Valtterin kanssa juttuun tosi hyvin ja Joelin suunnatessa hakemaan tiskiltä lisää juotavaa, istuutui jätkä viereeni hymyillen.
”Mitäs muuta sä teet kun soittelet rumpuja?” kysyin siltä rentoon sävyyn hörpäten kaljaani. Siiri oli mennyt ulos baariin tulevaa poikaystäväänsä vastaan ja Rosa näpytteli hymyillen viestiä puhelimellaan. Ei ollut vaikea arvata tytön ilmeestä kuka linjan toisessa päässä oli.
”Mä opiskelen restonomiks toista vuotta”, Valtteri sanoi hörpäten kaljaansa, ”kävin ravintolapuolen amiskassa ja tein muutaman vuoden kokkihommia, joten tuntu aika luontevalta lähtee jatkamaan tätä alaa”, se jatkoi ja mä kohotin hieman kulmiani.
”Mä oon kans käyny ravintola-alan kaksoistutkintona lukion kanssa”, sanoin naurahtaen ja Valtterin kulmat kohosivat vuorostaan.
”Ollaankohan me oltu samaan aikaan opiskelemassa?” se mietti virnistäen ja kohautin olkiani hymyillen hitusen, ”meinasitko sä lähtee vielä koulunpenkille?”
”Kyllä mä jossain vaiheessa, mut en tätä alaa vaan jotain muuta”, vastasin katsahtaen Valtterin vihreisiin silmiin, ”nyt on vaan niin helppo tilanne kun on vakkarityö, niin ei oo silleen ollu kiirettä opiskelemaan”, jatkoin selostustani ja Valtteri nyökytteli.
”Kyllähän sitä kerkee”, se tuumasi juoden lasistaan, ”mieluiten mäkin vaan soittelisin rumpuja työkseni.”
Naurahdin virnistelevälle jätkälle vieressäni ja katsahdin sitten kuinka Siiri palasi pöytään poikaystävänsä Nikon kanssa.

Moikkasin Nikoa ja Rosakin heräsi puhelimensa äärestä nostaen katseensa pöytään saapuneeseen pariskuntaan. Vieressäni istuva Valtteri oli sanomassa mulle jotain kääntäessäni katseeni takaisin siihen, mutta ei ehtinyt kun Rosa puhui. Hymy valahti mun kasvoiltani ja sydän jätti pari hassua lyöntiä väliin tytön sanojen myötä.
”Melina hei, eiks tuolla oo se sun Jirkos?” se kysyi nyökäten jonkin matkan päässä olevan pöydän suuntaan. Ja tosiaan, siellähän se oli, nimittäin Jirko. Se istui pöydässä selin meihin ja joi kaljaansa käteensä nojaten. Sen lisäksi pöydässä istui Karri sekä pari tuntematonta, joku tyttö ja joku poika, joita en ollut aiemmin nähnyt. Jirko oli onnistuneesti pysytellyt poissa mielestä koko illan, mutta nyt mun teki taas mieli mennä puhumaan sille ja selvittää meidät välit. Mun fiilis latistui asteen verran ja alkoi taas harmittaa suunnattomasti.

Sydän hakkasi vähän kovempaa kun käänsin katseeni lopulta Jirkon selästä Rosaan.
”Eikö olekin?”
Ähkäisin tytön sanoille, enkä ehtinyt vastata kun Valtteri puhui väliin.
”Tunnetko sä tuon Jirkon?” se kysyi ja mä meinasin pudota tuolilta kysymyksen myötä, ”tai Karrin?”
”Se on mun naapuri, siis Jirko, niin sillä tavalla tunnen joo”, sain vastattua hetkellisen hämmentymisen jälkeen. Katsahdin virnistelevää Rosaa merkitsevästi, ettei se alkaisi sanoa ääneen mitään mitä mä olin sille kertonut, sillä Siirikin oli taas kiinnostunut kuuntelemaan meidän puheitamme – niin kuin aina kun jonkun kaverin miesasioista oli kyse. Rosa pysytteli hiljaa niin kuin luottokaverin kuului ja tyytyi hörppimään juomaansa pilke silmäkulmassaan.
”Aijaa”, Valtteri vastasi mietteliäänä ja mä vilkaisin sitä.
”Miten niin?”
”Eiku olin samalla luokalla yläasteella Jirkon ja Karrin kanssa”, Valtteri valotti ja mä meinasin tukehtua siideriini, ”tai puolet yläasteesta, ennen ku Jirko lähti laitokseen ja Karri tarkkailuluokalle”, jätkä jatkoi kohauttaen olkiaan ja joi tuoppinsa tyhjäksi. Hitto, miten hienoa tosiaan – totta kai mun oli pitänyt törmätä juuri johonkin Jirkon vanhaan luokkakaveriin. Tilanne ja Valtterin sanat saivat olon vaikeaksi. Ei suoraan sanottuna huvittanut kuunnella jonkun mulle tuntemattoman puhuvan Jirkosta, vieläpä tuohon sävyyn.
”Aijaa”, sanoin vuorostani ja huultani purren annoin katseeni lipua takaisin pöytään, jossa Jirko istui.
”Tuskimpa noikaan tyypit on pitkälle päässy, ainkaan jos meininki on yhtä idioottimaista kun kouluaikoina”, Valtteri selosti hienoista huvittuneisuutta äänessään ja yhtäkkiä kaikki kivat ajatukset uudesta tuttavuudestani haihtuivat täysin. Hitto mikä idiootti, mua ärsytti sen arvostelu ja jouduin puremaan hammasta, etten olisi sanonut jotain tylyä.
”Mistäs sä sen tiiät?” mutisin osittain itsekseni ja Valtteri kääntyi katsomaan mua.
”En mä tiiäkään, mut veikkaan, eikä toi meininki mun mielestä kovin selvältä näytä”, se vastasi naurahtaen ja mä vilkaisin sitä nopeasti, ennen kuin käänsin katseeni takaisin eteenpäin. Huomasin silmäkulmastani Valtterin katsovan mua ja mun yllättävää vaiteliaisuutta jotenkin kummissaan.

Karri huomasi meidät lopulta ja kumartui pöydän yli sanomaan Jirkolle jotain sellaista, mikä sai jälkimmäisen kääntymään katsomaan meidän suuntaan. Jirko katsoi Valtteria ja sitten mua, ja mä jäin tuijottamaan sen harmaisiin silmiin. Vatsanpohjaa pisteli ja sydän hakkasi normaalia kovemmin Jirkon ja mun katseiden kohdatessa. Nyt sen katseessa ei kuitenkaan ollut sellaista kutkuttavaa paloa kuin oli ollut viime torstaina meidän seisoskellessa rappukäytävässä. Se ei kuitenkaan estänyt perhosten heräilyä mun mahanpohjassani. Jirkon murtunut nenä näytti paremmalta kuin eilen, sillä turvotus oli laskenut eikä verta ollut pitkin naamaa. Jätkä katsoi mua hetken, kunnes kääntyi takaisin pöytään päin, kaivoi tupakat taskustaan ja lähti sitten Karri perässään kohti baarin ulko-ovea. Mä katselin sen perään ja mietin oliko se suuttunut mulle. Ja jos olikin, niin tilannetta ei varmaan helpottanut se, että mä nyt satuin ihan yllättäen hengaamaan baarissa jonkun sen vanhan luokkakaverin kanssa. Ja vieläpä sellaisen, jonka kanssa se ei oletettavasti ollut niinkään läheisissä väleissä. Toisaalta Jirko ei vaikuttanut tyypiltä, joka pitäisi jotain mykkäkoulua mököttäen, joten mä mietin myös, ettei se vaan jaksanut jutella mulle. Autossa käyty riita oli kuitenkin muodostanut muurin meidän väliimme. Enkä mä osannut murtaa sitä, vaikka tiesinkin kuinka se olisi onnistunut. Ei mun olisi tarvinnut muuta kuin puhua Jirkolle, selvittää välit ja sanoa, että mä en tarkoittanut loukata sitä. Jotenkin se tuntui vaan juuri nyt kamalan vaikealta.

Lähettäjä: Ska 
Päivämäärä:   26.3.16 09:57:41

Ihanaa:3 Koukuttava tarina<3

Lähettäjä: deedee 
Päivämäärä:   27.3.16 10:54:03

Oijoi <3 jatka pian, en malta oottaa :D

Lähettäjä: totinen 
Päivämäärä:   27.3.16 22:25:34

Jatkoa odotellessa! :)

Lähettäjä: Xdxd 
Päivämäärä:   29.3.16 22:44:42

Lisää <3 <3

Lähettäjä: salmiakkitassu 
Päivämäärä:   30.3.16 11:02:54

Ska, deedee, totinen & Xdxd, kiitos taas <3 kiva kun on lukijoita 8)

Jirko

Mun päässä heitti kun mä nojauduin baarin seinää vasten ja sytytin tupakan. Olo oli kaikin puolin melko sekava, eikä vaan siksi, että mä olin tarkoituksenmukaisesti sekoittanut päätäni kemikaaleilla, vaan muutenkin. Se johtui Melinasta, eikä tilannetta auttanut yhtään se, että tyttö oli päätynyt samaan baariin istumaan tänään. Se ja Valtteri. Mä kelasin vaan, että mistä nekin tunsivat toisensa – vaikka toisaalta, eipä tämänkään kaupungin piirit niin kovin suuret lopulta olleet.
”Sä oot kúsessa siihen”, Kapan ääni sai mut heräämään ajatuksistani ja nostamaan katseen kaverini seisoviin silmiin.
”Mitä?”
”Siihen tyttöön, Melinaan, sä oot ihastunu siihen, etkö ookki?” Kapa selosti imaisten tupakkaansa, ”miks sä välttelet sitä?” se kyseli ja mä käänsin katseeni hetkeksi muualle.
”No miksköhän? Kelaa nyt mua tai ittees, ei meillä oo mahiksia tollasiin tyttöihin”, sanoin ja Kapa alkoi nauraa mun sanoilleni huvittuneena.
”Vitun itkupilli, mikä sua vaivaa? Ei sua ennenkää oo mikään estelly”, Kapa sanoi virnuillen ja mä tönäisin sitä kylkeen.
”No ei kukaan oo ikinä ollu sellanen ku Melina”, vastasin rehellisesti. Vaikka me oltiin olevinaan jotain koviakin jätkiä, niin silti me puhuttiin tosi suoraan tällaisista asioista. Tai ainakin mä puhuin, ei se ollut mulle mikään ongelma. Ja toisaalta, Kapa oli just sellainen tyyppi, jolle vaan pystyi puhumaan ihan mistä vaan – oikeastaan mä pystyin puhumaan sille helpommin kuin vaikka Teemulle, joka oli kuitenkin mun paras kaveri. Kapa oli jotenkin paljon tunteellisempi ja syvällisempi. Ainakin silloin kun sillä oli pää tarpeeksi sekaisin.
”No voi sua ressukkaa, mitä jos vaikka oisit mies, etkä itkis miten ei muka oo mahiksia, kyllä mä näin miten se likka sua kattoo”, Kapa selosti ja mä vilkaisin sen punoittaviin silmiin, ”ei sulla ainakaan oo mahiksia jos sä et tee mitään, tiiä vaikka Valtteri vie sun tyttös, sillä ainakin on enemmän munaa ku sulla”, jätkä aukoi päätään toverilliseen tapaansa ja mä näytin sille keskisormeani.
”Haluutko sä turpaas tai jotain?” kysyin hymyillen hitusen.
”Ei kiitti, vaikka onhan toi murtunu nenä loppupeleissä ihan vetävä”, Kapa vastasi ja mä naurahdin.
”Just joo.”
”Mitä jos menisit vaikka puhuu sille Melinalle?” Kapa ehdotti niin kuin olisi joku helvetín asiantuntija näissä asioissa. Hyväähän se tietysti tarkoitti ja oli varmasti ihan oikeassa, mutta en mä silti kyennyt menemään.
”Sen mielipide musta tuli aika selväks eilen, mä oon sen mielestä ihan páska jätkä”, vastasin ja heitin tupakan katuun.
”No etköhän kuule vähän liioittele?”
”No kuule en liioittele.”
Vilkaisin Kapaa, joka pyöritti päätään.
”Helvetín nössö”, se totesi ja tönäisi mua kylkeen kävellessään mun ohitseni baarin ovia päin.

Kapa, kaikessa kaman tuomassa sekavuudessaan, puhui ihan asiaa ja mä tiesin, että mun olisi varmaan kannattanut puhua Melinalle. Musta kuitenkin tuntui lähinnä, että se oli hiton pettynyt muhun, enkä mä nyt muutenkaan halunnut mennä puhumaan sille kun se istui Valtterin kanssa samassa pöydässä. Mä tunsin itseni typeräksi, kun olin edes kuvitellut, että meistä voisi tulla jotain. Olihan se nyt ihan helvetín päivänselvää, että Melina oli ihan liian hyvä mulle. Mä en muutenkaan halunnut, että se joutui mukaan mun sotkuihini – se eilinen autoreissu oli jo ihan tarpeeksi. Me käveltiin Kapan kanssa enemmän tai vähemmän hoippuen takaisin sisälle baariin ja siihen pöytään, jossa Kaisa ja Teemu istuivat. Huomasin sivusilmällä Melinan olevan edelleen siinä samassa pöydässä, mutta koitin olla välittämättä.
”Jätkä on ihan maissa, mikä on?” Teemu kyseli ja mä vilkaisin kaveriani.
”Naiset”, Kapa valotti ja mä mulkaisin kamapäistä kaveriani merkitsevästi. Teemu naurahti ja taputti mua olalle rennosti.
”Onks sulla naishuolia? Kerro mulle, mä voin koittaa auttaa”, Kaisa puuttui keskusteluun hymyillen lämpimästi.
”Paskat mikään puhuminen auttaa, ihme naisten hömpötyksiä”, Teemu vastasi ja sai Kaisan tönäisemään itseään.
”Sä oot kyllä niin idiootti”, tyttö sanoi ja hörppäsi lasinsa tyhjäksi ilmoittaen sitten menevänsä tiskille.

Kaisan mentyä mä vilkaisin Teemua, jonka huulilla keikkui leveä hymy.
”Käydään hommamassa piriä niin sunkin ilme vähän ilostuu”, se ehdotti saaden mut irvistämään.
”Ei kiitti, en saa sit nukuttua monee yöhön jos sille linjalle lähtee, enkä mä muutenkaan haluu enää vetää mitään vauhtia”, vastasin hörpäten kaljaani, ”mut vois kyllä lähtee täältä”, jatkoin, sillä ei huvittanut jäädä enää baariin Melinan istuessa ihan lähellä. Ei mua tosin huvittanut alkaa sniffailla mitään piriäkään – ehkä vielä vuosi sitten mä olisin ollut ihan messissä, mutta en enää. Mä en tiedä johtuiko se siitä, että mä olin ajellut ihan sekaisin autoa ja jäänyt kiinni vai vaan siitä, että mä ihan oikeasti olin muuttunut astetta fiksummaksi.
”Mä kyllä kelasin, että ois hommattu naisia”, Teemu sanoi hyvin tyypillisen teemumaisesti ja mä pyöräytin silmiäni, ”loppus sullakin toi murjottaminen kun kerrankin saisit pillua”, jätkä jatkoi virnistäen ja katsahdin kaveriani huvittuneena. Kapa naurahti Teemun sanoille kovaan ääneen.
”Kerrankin? Jos tolle linjalle lähetään, niin kyllä mä niitä naisia helpommin saan kun sinä”, víttuilin takaisin ja Teemu virnisti.
”No et ainakaan tolla nenällä”, se vastasi ja mä naurahdin kevyesti.
”Tää vaa komistaa mua”, sanoin osoittaen teipattua nenääni ja Teemu irvisti, ”vai mitä Kaisa?” kysyin juuri sopivasti pöytään takaisin saapuneelta tytöltä.
”Ai mitä?”
”Jirko kuvittelee saavansa naisia tolla nenällä”, Teemu valotti ja Kaisa virnisti hyväntuulisesti.
”No joo, kyllä toi tietynlaisen äidillisen hoivavietin herättää, että ehkä sit ihan säälistä”, tyttö sanoi ja jätkät repesivät nauruun. Mä pyöritin päätäni voimatta kuitenkaan estää hymyä nousemasta huulilleni.
”Sä aina murskaat mut”, valitin ja Kaisa suukotti mua poskelle.
”Etpähän ylpisty liikaa”, se vastasi hymyillen leikkisästi ja mä katsahdin sitä naurahtaen. Teemu naureskeli edelleen ja Kapa ilmoitti käyvänsä tiskillä. Mä huikkasin sille, että ostaisi mullekin vielä yhden bissen.

Me juotiin vielä yhdet kaljat, kunnes päätettiin lähteä pois baarista. Kellään ei oikeastaan ollut pahemmin rahaakaan. Mun päässä heitti, mutta olo ei ollut ihan tavattoman sekava, vaikka olinkin napsinut lääkkeitä illan aikana. Hörppäsin tuoppini tyhjäksi samalla kun nousin ylös ja vilkaisin ympärilleni. Mun katse etsi tarkoituksenmukaisesti sitä tiettyä punapäistä tyttöä, mutta Melina ei enää istunut siinä missä aiemmin.
”Lähetään Jiipeelle, siellä on jotain jengiä taas”, Teemun sanat herättivät mut ajatuksistani ja siirsin katseeni jätkään.
”Vaikka”, vastasin kohauttaen olkiani ja tuikkasin tupakan huulilleni lähtiessäni kävelemään kohti ulko-ovea. En oikeasti tiennyt jaksaisinko mitään suurempaa porukkaa juuri nyt, oikeastaan mun teki vaan mieli istua jossain rauhassa ja poltella yrttiä ilman minkäänlaista suurempaa hälinää ympärillä. Teemu kuitenkin ylipuhui mut, joten lopulta me raahauduttiin Jiipeen tykö – kaikki muut paitsi Kaisa, joka ilmoitti olevansa liian väsynyt mihinkään pippaloihin ja lähtevänsä nukkumaan.

Porukka oli tosissaan aika villinä kun me saavuttiin Jiipeen ja sen tyttöystävän luokse viittätoista minuuttia myöhemmin. Mun toiveet rauhallisesta istuskelusta jointti suupielessä murenivat hyvin nopeasti ja hymähtäen riisuin kenkäni eteiseen, kävelin peremmälle ja tervehdin olkkarissa istuvaa Jiipeetä sekä yleisesti kaikkia, jotka paikalla sattuivat olemaan. Kapa ja mä lysähdettiin sohvalle Teemun kadotessa jonnekin keittiön suunnalle.
”Mitä se lääkäri muuten sano tosta nenästä?” Kapa kysyi sammaltaen ja vilkaisin kaveriani, jonka punoittavien silmien katse seisoi pahemman kerran. Silmät olivat puoliksi ummessa ja mä epäilin, että se nukahtaisi kohta tai jotain.
”Se on kai murtunu, pitää käyä näyttää ens viikolla uuelleen”, vastasin kohauttaen olkiani ja kaivelin sitten taskun pohjalta minigrip-pussin, ”palaako?” kysyin virnistäen ja Kapa hymyili mulle leveästi. Mä väsäilin meille jointin ja sitten me suunnattiin parvekkeelle, pois hälinästä, ja lysähdettiin parveketuoleihin polttelemaan.

Mä viihdyin Jiipeen luona ehkä pari tuntia, ennen kuin päätin lähteä pois. Teemu oli ihan meiningeissä, joten en alkanut kysellä kaveriani mukaan ja Kapa taas nuokkui siihen malliin, että jäisi varmaan Jiipeen sohvalle yöksi. Mun pää oli selvennyt ihan hitusen kun astelin rappukäytävään ja sitä kautta kesäyöhön. Kello näytti jotain kolmea ja oli tosi valoisaa, eikä satanutkaan enää, joten ilma oli mukavan lämmin. Mulla oli sellainen fiilis, että olisi tehnyt mieli mennä vaan jonnekin rannalle katsomaan auringonnousua. Mä tykkäsin sellaisesta, nimittäin ulkona istuskelusta kesäöinä. Hymähtäen sytytin tupakan ja annoin haukotuksen karata huulilta kävellessäni keskustan poikki kohti Joosen kämppää.

Mä olin ihan omissa mietteissäni ja se oli kauempaa kuuluva yllättävänkin tuttu ääni, joka herätti mut lopulta takaisin tähän hetkeen. Se oli nimittäin Melina. Ei se tosin mulle puhunut, vaan jollekin toiselle ja sen ääni oli todella vihainen. Mä nostin katseeni maasta ja etsin katseellani kanelityttöä.
”Päästä irti tai mä oikeesti huudan!”
Rännikadun toisessa päässä oli Melina ja joku mulle tuntematon jätkä, joka piti sitä ranteesta ja kiskoi lähemmäs. Mulla kiehahti pahasti kun mä tajusin tilanteen ja yleensä kun mulla kiehahti pahasti, niin mä en kamalasti miettinyt ennen kuin tein. Vähän matkan päässä oleva mies repi Melinan kiinni itseensä ja mä juoksin kohdalle juuri kun se oli tyrkkäämässä rimpuilevaa tyttöä seinää vasten. Jätkä oli sennäköinen, että oli viettänyt kuntosalilla aikaa pikkuisen enemmän kuin meikäläinen, mutta asia ei paljon kiinnostanut. Mä kiersin toisen käteni sen paskíaisen kaulalle takaapäin ja revin sen irti Melinasta. Se kaiketi yllättyi tilannetta, sillä homma onnistui ihmeellisen helposti.
”Mitä víttua sä kuvittelet tekeväs?!” mä ärähdin sille samalla kun työnsin sen kaikella voimalla kauemmas. Mä näin sivusilmällä Melinan liikahtavan pois seinän vierestä, mutta en ehtinyt katsoa tyttöä pidempään kun se tuntematon jätkä kävi muhun kiinni.
”Älä sä puutu asioihin jotka ei kuulu sulle”, se ärähti varoittavasti samalla kun tyrkkäsi mut seinää vasten, ”vai haluutko sä että sulta murtuu ton nenän lisäks muutama muukin luu”, jätkä jatkoi ja mä naurahdin kolkosti.
”Ei kiitti”, sanoin yllättävänkin itsevarmasti siihen nähden, että mä olin aika heikossa asemassa seinän ja tuon sekopään välissä, ”mitä sä iso mies ahistelet naisia? Helvetín múlkku”, jatkoin ja totta kai se jätkä löi kun mä provosoin. Ja löi melkein yhtä kovasti kuin Piki sillä mailallaan eilispäivänä. Isku osui leukaan ja mä onnistuin puremaan kieleeni, mikä oikeastaan sattui hiton paljon enemmän kuin itse lyönti. Suuhun pyrkivä veri sai sylkemään ja ennen kuin ehdin tehdä mitään sen ihmeellisempää, oli Melina ilmaantunut siihen lähelle ja vetäissyt jätkää kauemmas musta.
”Painu helvettíin Topi”, punapää sanoi ja jos mä olisin ollut yhtään selväpäisempi, niin mä olisin ehkä ehtinyt estää seuraavan tilanteen. Mä kävin kuitenkin sen verran hitaalla, ettei ollut toivoakaan. Se kusípää nosti kätensä ja läimäisi Melinaa avokämmenellä poskelle, enkä mä voinut uskoa silmiäni. Mä näin saman tien ihan punaista. Melina haukkoi henkeään käsi poskella ja mä kävin sen Topiksi kutsutun päälle ihan uudenlaisella raivolla. Mä tyrkkäsin sen vuorostaan vasten seinää ja löin, enkä ollut ihan hetkeen tuntenut senkaltaista puhdasta, sokeaa raivoa. En mä joutunut tappeluihin yleensä koskaan, en mä ollut sellainen riidanhaastaja – usein mä vaan otin turpaani jossain sen kaltaisessa tilanteessa kuin vaikka eilen.

Mies kirosi kovaan ääneen ja olisi varmaan hakannut mut ihan muussiiksi, ellei kauempana ajava kyttäauto olisi ilmaantunut sen näkökenttään. Se laski nyrkkinsä kiroten ja pyyhki vertavaluvaa huultaan, enkä mä olisi ihan heti uskonut, että se olisi poliisimaija joka mut pelastaisi. Raivo myrskysi edelleen pään sisällä ja jouduin tekemään töitä, etten olisi antanut sille valtaa ja vaan käynyt tuon kusiaivon päälle uudelleen. Topiksi kutsuttu otti pari askelta kauemmas tuijottaen mua pelottavan uhkaavasti.
”No tollanen narkkari on varmaan ihan sopivaa seuraa sunkaltaselle nartulle Melina”, jätkä sylkäisi ja mun itsehillintä rakoili saman tien. Mä olin jo käymässä sen päälle - hitot kytistä - mutta Melinan käden laskeutuessa mun käsivarrelleni, mä hillitsin itseni.
”Anna olla Jirko”, tyttö sanoi hiljaa ja mä purin hammasta katsoessani miehen sylkäisevän meidän jalkojen juuren ja kääntyvän sitten. Se käveli pois melko nopeasti ja mä tuijotin kadun päätä levottomana, kunnes siirsin katseeni vieressäni olevaan punapäähän. Poliisiauto oli kadonnut näköpiiristä, joten kaiketi noilta oli jäänyt meidän rähinä näkemättä ja hyvä niin. Mua ei huvittanut lähteä mihinkään putkaan. Melina tuijotti eteensä melko ahdistuneena ja lopulta päästi irti mun käsivarrestani. Mä syljin verta asvalttiin.

”Ootko sä kunnossa?” kysyin kohta katsoen Melinaa ja se nyökytteli saamatta mua kuitenkaan vakuuttuneeksi, ”kuka tuo oli?” kysyin ja Melina hipaisi punoittavaa poskeaan tuijotellen maata.
”Mun entinen poikaystävä”, se huokasi ääni värähtäen ja mä rypistin otsaani hieman yllättyneenä. Liikahdin tytön eteen ja tartuin sitä hellästi kädestä. Melinan ex-poikaystävä oli selvästi ihan sairas tapaus ja mä en voinut olla miettimättä, että millainen menneisyys tytöllä oli sen jätkän kanssa. Katselin tytön surullisia kasvoja ja lopulta Melina siirsi ruskeiden silmiensä katseen muhun. Silmissä näkyi kyyneleitä ja musta tuntui tosi pahalta sen puolesta.
”Sattuuks suhun?” kysyin ja katsoin tytön poskea, joka punoitti ilkeästi. Mä kelailin, että tämä tuskin oli ainoa kerta kun Melina oli saanut osansa eksänsä väkivaltaisuudesta. Asia sai mut vihaiseksi ja surulliseksi samaan aikaan.
”Ei paljoo”, punapää sanoi ja nosti kätensä hipaisemaan mun leukaa, ”sun leuka sinertää.”
”Mulla on jo nenä paskana, niin ei tunnu missään”, koitin vähän vitsailla ja Melinan suupieli kävi ihan nopeasti ylhäällä. Mun olo oli melko humaltunut, mutta ajatus kulki ihmeellisen sujuvasti ja selvästi.
”Kiitos Jirko”, Melina sanoi ja pyyhkäisi kostuneita silmiään. Mä hipaisin tytön poskea ja meidän aiemmasta mykkäkoulusta välittämättä kiersin käteni sen ympärille halaukseen. Mä halusin, että sillä oli kaikki hyvin ja jos ei ollut, niin mä halusin tehdä sen olosta hyvän. Veri maistui suussa ja mä jouduin nieleskelemään, mutta sillä ei ollut mitään väliä.
”Ei oo mitään hätää.”
Melina painautui lähemmäs mua ja mä silitin sen punaisia hiuksia niin hellästi ja lohduttavasti kuin vaan ikinä osasin.

Mulla ei ollut hajuakaan kauanko me seisottiin keskellä katua mun kädet Melinan ympärillä, mutta lopulta tyttö liikahti. Laskin käteni sen ympäriltä ja katsoin ruskeisiin silmiin, joissa näkyi edelleen hienoista ahdistusta, mutta kuitenkin selvästi vähemmän kuin hetki sitten.
”Onks sulla tupakkaa?” Melina kysyi varovasti ja mä kaivoin punaisen askin Chesterfieldiä taskustani ojentaen sille, ”kiitti.”
Me sytytettiin röökit ja mä tunsin miten kipeä leuka alkoi turvota hiljalleen. Melina katseli mua hetken, kunnes vilkaisi ympärilleen hiljaisella kadulla. Mä kelailin äsken tapahtunutta mielessäni, mutta en kehdannut udella tytöltä asiasta sen enempää. Me seisottiin siinä ihan pieni hetki hiljaa, ennen kuin lähdettiin kävelemään yhtä matkaa kadun kulmasta eteenpäin. Mä en tiennyt mitä olisin sanonut ja Melina pysytteli myös ihan hiljaa koko matkan ajan. Mun ajatukset pyöri vaan ja ainoastaan vieressäni kulkevassa tytössä, äskeisissä tapahtumissa ja siinä miten paljon mä tunsin tuota punapäistä naapurintyttöä kohtaan. Mä en voinut olla kelailematta millainen kusípää Melinan entinen poikaystävä oli. Lyöminen ainakin tuli niin luontevasti, ettei varmasti ollut ensimmäinen tai edes toinen kerta.

Mun ajatukset keskeytyivät kun me asteltiin hiljaiseen rappukäytävään ja Melina ihan yllättäen tarttui mua ranteesta.
”Jirko”, se sanoi ja mä käänsin katseeni seisahtuneeseen tyttöön, ”anteeks se eilinen, en mä halunnu loukata sua.”
Sen vilpittömät sanat saivat hymyn ihan hetkeksi nousemaan huulille muutoin vähemmän hilpeästä tunnelmasta huolimatta.
”Ei se mitään ja oisin mä iteki voinu vähän mukavammin puhua”, vastasin ja katsoin Melinan ruskeita silmiä, ”sori, että sä jouduit mukaan sellaseen tilanteeseen eilen.”
Melina pyöritti päätään ja hipaisi mun kättäni hymyillen ihan varovasti.
”Ei se mitään”, se sanoi sipaisten punaisia hiuksiaan, ”mä mietin, että sä oot mulle vihanen kun sä et sillon tossa pihallakaan puhunu mulle mitään.”
”En mä oo vihanen”, sanoin katsellen sitä, ”mä vaan kelailin, että sä oot saanu ihan tarpeekses musta ja ehkä mua vähän hävetti se koko eilinen tai jotain.”
Melina hymyili taas hitusen ja mä ajattelin, ettei kukaan nainen ollut niin kaunis hymyillessään kuin se. Me katsottiin vähän aikaa toisiamme ihan hiljaa, ennen kuin Melina liikahti rappuja päin.
”Onks sulla nälkä? Mulla ois lasagnee jääkaapissa, mä en kuitenkaan jaksa syyä sitä ite”, se sanoi sitten ja laski kätensä rappujen kaiteelle. Mun suupieleen nousi hymy.
”Aika yllättävää, että sä kyselet kello neljältä aamuyöstä mua syömään sun kanssa lasagnee”, vastasin vitsillä ja Melina naurahti hiljaa.
”Aijaa, mun mielestä se on ihan normaalia”, se heitti takaisin ja mä katselin sen hymyyn kaartuvia huulia, kunnes kävelin sen vierellä raput toiseen kerrokseen.

Melinan kämppä oli samanlainen ja samanmuotoinen pieni kaksio kuin Joosellakin, mutta kymmenen kertaa siistimmässä kunnossa. Mä jätin kengät eteiseen ja kävelin Melinan perässä peremmälle asuntoon. Päässä heitti edelleen, mutta äskeinen kahakointi kadulla oli selvittänyt oloa kummasti. Leukaan koski ilkeästi, mutta kielestä ei enää tullut verta, joten en jaksanut välittää. Lähinnä mä mietiskelin Melinaa ja sen oloa – mä näin, ettei se ollut ihan okei, vaikka sen huulille olikin noussut hymy useampaan otteeseen äsken rappukäytävässä. Mä istuin keittiön pöydän tuoliin samalla kun Melina ojensi mulle pakasteesta vihannespussin ja kehotti painamaan leukaa sillä. Sitten se vilkaisi itseään keittiön seinällä olevasta pienestä peilistä ja hipaisi sormenpäillään punoittavaa jälkeä kasvoissaan. Mä katselin sitä ja se huomasi mun katseeni peilin kautta.
”Mitä?”
”Ootko sä okei?”
Melina kääntyi ympäri ja katsoi mua nyökytellen.
”Joo, kai mä oon”, se vastasi hiljaisemmin, ”ainakin mulla on hyvä olo siitä kun sä tulit mun seuraks”, se jatkoi ja katsoi mua hetken, ennen kuin laittoi uunin päälle ja otti jääkaapista foliolla päällystetyn uunivuoan. Mun rinnan alla tuntui jotain lämmintä sen sanojen myötä.
”Hyvä jos musta on apua”, totesin tytön laskiessa ruuan hellalle odottamaan uunin lämpenemistä, ”ja jos sä haluut puhuu, niin mä kyllä kuuntelen.”
Melina katsahti mua nyökytellen ja nojautui hetkeksi hellaa vasten mua vastapäätä.
”Kiitti.”
Se näytti vähän alakuloiselta edelleen ja mä olisin vaan halunnut vetää sen syylini ja pitää lähellä, että sen olo paranisi. Mä en halunnut, että sitä sattui tai että se oli surullinen.

Me oltiin vähän aikaa hiljaa, Melina tuijotteli ikkunaan ja mä tuijottelin sitä. Pidin hetken aikaa vihannespussia leualla, kunnes laskin sen pöydälle. Melina siirsi katseensa muhun ja kohotti vähän kulmiaan.
”Mitä sä katot?” se kysyi ja mä kallistin päätäni.
”No sua”, totesin rehellisesti, ”sä oot ihan hiton kaunis.”
Melina vilkaisi lattiaan vähän hämmentyen ja mä hymyilin hitusen.
”No kiitos”, se vastasi ja sen huulille nousi hetkeksi hymy, ”sattuuks sua?”
”Mihin? Nenään vai leukaan?” kysyin virnistäen ja Melina kohotti kulmiaan mun vitsaillessa tuollaisesta asiasta, ”kyllä mä pärjään”, totesin sitten nyökytellen. Punapää katseli mua hetken aikaa, ennen kuin käveli lähemmäs ja nappasi vihannespussin painaen sen mun leualle.
”Pärjäätköhän?” Melina mietti ja mä nostin katseeni sen ruskeisiin silmiin. Mä halusin sen mun lähelle, vielä lähemmäs kuin se nyt oli. Aiemmin mun mielessäni pyörineet ajatukset siitä, että Melina oli mulle liian hyvä eikä mun kannattaisi elätellä toiveita meistä, näyttivät kadonneen täysin. Kun mä vaan näin tuon mimmin, niin mä en voinut ajatella muuta kuin että mä halusin sen – hitto vie, miten paljon mä halusin sen. Kyseisen ajatuksen rohkaisemana nostin käteni ja hipaisin sormenpäilläni Melinan punoittavaa poskea. Katsekontakti meidän välillä sähköistyi huomattavasti ja päihtymyksestä huolimatta mä pystyin melkein tuntemaan sen ihollani. Melina laski vihannespussia pitävän kätensä ja kiersi sormensa mun niskaan, minkä seurauksena mä vetäisin tyttöä vielä lähemmäs ja Melina kumartui painamaan huulensa mun huulille. Tuntui niin kuin jokin ihmeellinen magneettinen voima vetäisi mua päin tuota tyttöä ja oli vaan pakko kelailla, miten hyvältä sen pehmeät, kuumat huulet tuntuivat mut omia vasten.

Meidän suudelmien syventyessä mä laskin käteni Melinan lantiolle ja vedin tytön syliini siihen keittiön tuolille. Melina henkäisi hiljaa mun huuliani vasten ja sen hoikka kroppa painautui vaan lähemmäs mun omaani saaden endorfiinit jylläämään pään sisällä ja sähköisyyden kulkemaan selkää pitkin aina varpaisiin asti. Mä katkaisin suudelman ja painoin huuleni hellästi tytön kaulalle saaden sen huokailemaan hiljaa. Hitto se oli seksikäs ja kuuma ja muuten vaan ihan vitun ihana. Melinan sormet liikahtivat niskasta mun rintakehälle ja alkoivat avata mun flanellipaidan nappeja. En mä lopulta ollut ajatellut seksiä kovin paljon, enkä mä varmaan olisi ajatellut sitä nytkään, ellei Melina olisi ruvennut hyvin päättäväisesti riisumaan mua. Eikä siinä, kyllähän mä halusin Melinaa aivan tajuttomasti, eikä mua tarvinnut paljon suostutella leikkiin mukaan. Mä liu’utin käsiäni pitkin sen kroppaa, puristin lantiosta ja nostin topin helmaa koskeakseni paljasta ihoa. Melinan huulet löysivät taas mun huulet ja mä purin hellästi sen alahuulta samalla kun liu’utin käsiäni paidan alla pitkin paljasta ihoa.

Meidän kuuma, kiihkeäksikin muuttunut suudelma kuitenkin katkesi ihan yllättäen Melinan toimesta ja tyttö tarrasi mun ranteisiini vetäen mun kädet pois iholtaan. Hetken aikaa se näytti säikähtäneeltä ja mä kohtasin sen ruskeiden silmien katseen samalla kun se karkasi mun sylistäni, pakitti takaisin seinän viereen.
”Sori, teinkö mä jotain -”
”Ei tää johdu susta”, Melina keskeytti ja käänsi katseensa alas, niin kuin olisi jotenkin hävennyt tilannetta, ”mä en vaan nyt pysty, anteeks”, se jatkoi ja mä koitin tavoitella sen katsetta. Mä en halunnut säikäyttää sitä ja oli pakko kelailla tajusinko mä äskeisen tilanteen jotenkin väärin.
”Ei sun tarvii pyydellä anteeks”, mä vastasin ja nousin ylös tuolilta, ”haluutko sä, että mä lähen?”
Melina tuijotteli lattiaa hetken, ennen kuin nosti katseensa muhun.
”Älä mene”, se sanoi hiljaa ja sen ääni värähti, minkä seurauksena mä kävelin sen eteen ja sipaisin sen hiuksia. Melina nyyhkäisi yllättäen vaisusti ja mun sydäntä särki nähdä se taas noin surullisena.
”Johtuuks tää siitä mitä tapahtu aiemmin, siitä sun exästä?” kysyin ja Melina pyyhkäisi silmiään nyökytellen. Mä kiersin käteni sen ympärille halaukseen ja Melina painoi kasvonsa mun paitaani, antoi hiljaisten nyyhkäysten tulla. Mä puristin sen lähemmin itseäni vasten ja silitin sen hiuksia kevyesti.
”Kiitos, Jirko”, Melina sanoi hiljaa, enkä mä ollut ihan varma mistä se mua kiitti. Se tuntui kamalan hauraalta ja pieneltä mun käsien ympärillä ja mä mietin mitä sille oli aikaisemmin tapahtunut kun se oli noin hajalla.
”Ei oo mitään hätää”, sanoin Melinan hiuksiin ja se nyyhkäisi nyökytellen, enkä mä halunnut päästää siitä irti. Mä halusin pitää sen siinä mun lähellä, että sen olo muuttuisi edes ihan vähän paremmaksi.

Ei me lopulta syöty koko lasagnea, se vaan jotenkin unohtui. Mä jäin Melinan viereen yöksi ja silittelin sitä niin kauan, että se nukahti peitto korvissa mun kainalooni. Mä en saanut unta vielä ainakaan pariin tuntiin, mutta tällä kertaa unettomuus ei saanut mua ahdistumaan – siinä oli niin hyvä olla, parempi kuin missään todella pitkään aikaan.

Lähettäjä: Ska 
Päivämäärä:   30.3.16 13:16:45

Voi että<3 Oon niin koukus tähän ja Jirko/Melina on aiva <3! En ees osaa sanoin kuvailla tätä tarinaa :3

Lähettäjä: Möhkö 
Päivämäärä:   30.3.16 23:45:46

Tää on aivan mahtavaa tekstiä! Nuo kaks on niin ihania, että aivan rupee itkettään :'D

Lähettäjä: Eunukki 
Päivämäärä:   31.3.16 18:25:20

Mukavan sujuvaa ja sopivan kuvailevaa tekstiä! Vaikka tää juoni on aika kulutettu saat tarinan elämään ja siihen on helppo lähtee mukaan, jatkoa odotellessa :)

Lähettäjä: totinen 
Päivämäärä:   31.3.16 21:39:27

Voi, nää on tälläsiä tarinoita ku saa mut miettimään et miksei noin ihanaa miestä oikeesti oo sattunut omalle kohdalle. Jatkoa innolla odottaen :)

Lähettäjä: Xdxd 
Päivämäärä:   4.4.16 22:30:51

<3 <3 lisää!!

Lähettäjä: Xdxd 
Päivämäärä:   10.4.16 17:47:01

Missä on jatko o.O

Lähettäjä: totinen 
Päivämäärä:   10.4.16 22:04:20

Joko sais jo jatkoa :/

Lähettäjä: natalia 
Päivämäärä:   14.4.16 21:19:33

Ihana!

Lähettäjä: khan 
Päivämäärä:   22.4.16 10:40:04

DUDE, jatkoa! 3 viikon tauon jälkeen ois paree olla myös pitkä pätkä ;)

Lähettäjä: totinen 
Päivämäärä:   23.4.16 21:12:52

Samaistun aiempaan kommenttiin.

Lähettäjä: salmiakkitassu 
Päivämäärä:   26.4.16 07:14:30

Heissan alla! Anteeksi kun on jatkon laittaminen kestänyt, tää huhtikuu on ollu ihan tajuttoman kiireinen kouluhommien suhteen, niin ei oo vaan yksinkertasesti jääny aikaa tälle. Nyt pitäs kuitenki helpottaa, joten tällä viikolla saan varmasti uutta pätkää luettavaks :D kiitän kärsivällisyydestä!

Lähettäjä: Xdxd 
Päivämäärä:   26.4.16 21:50:28

Ihanaa et tulee jatkoa mä jo luulin et kirjottajalta loppu into ;O ;)

Lähettäjä: Möhkö 
Päivämäärä:   27.4.16 08:21:07

Voi joo ku tähän pian sais jatkoa!! Ihan huippis :3

Lähettäjä: Ska 
Päivämäärä:   9.5.16 17:24:20

Onks tulos jatkoo? :/

Lähettäjä: salmiakkitassu 
Päivämäärä:   11.5.16 08:02:31

KIITOS ihan kaikille kommentoijille, parasta saada kommentteja <3 tässä nyt vihdoin jatkoa, anteeksanteeks kun on vähän kestäny D:

Melina

Vaikken mä ollut juonut eilisiltana edes erityisen paljon, niin päänsärky nakutteli kalloa aamulla herätessä. Huokaisten käännyin kyljeltä selälleni ja käänsin katseeni sängyn toiselle puolella tuhisevaan mieheen. Mun mahanpohjaa kutkutteli hitusen kun mä katsoin Jirkon t-paidan peittämää selkää, enkä voinut olla miettimättä miten kultainen tuo jätkä ihan tosissaan oli. Silmiä kirveli ja tiesin katsomattakin, että ripsarit olivat varmasti pitkin poskia kun en ollut eilen jaksanut pestä kasvojani. Kirvelevät silmät toivat mieleen Topin, johon oli törmännyt baarin pihalla ja joka oli päättänyt lähteä seuraamaan mua, vaikka mä olin sanonut sille, että antaisi mun olla. Mä pelkäsin sitä miestä ihan tajuttomasti. Jirko sen sijaan – mä en tiennyt mitä olisin ajatellut kaikesta mitä meidän välillä tapahtui. Mä tunsin sitä kohtaan enemmän kuin uskalsin edes itselleni myöntää ja vaikka järki koitti huutaa mulle pään sisällä, niin eilenkin tunteet olivat huutaneet vielä kovempaa ja peitonneet järjen alleen. Mun mahanpohjaa kutkutteli kun mä mietin meidän eilisiä suudelmia, jotka olisivat kaiketi johtaneet paljon pidemmälle, ellen mä olisi laittanut peliä poikki.

Kohottauduin istumaan ja vilkaisin seinällä roikkuvaa kelloa, joka näytti vähän yli kahtatoista. Mua ei oikeastaan hävettänyt eilinen, vaikka inhosinkin itkemistä toisten nähden – Jirko oli jotenkin ollut niin vilpittömän huolehtivainen, että mun sydäntä lämmitti. Se ei ollut kysellyt liikoja tai kaikonnut paikalta, vaan pysytellyt siinä ja pitänyt lähellä. Jotenkin se oli tajunnut, että juuri sellaista mä olinkin tarvinnut. Pyyhkäisin hiuksia korvan taakse ja etsin lattialla lojuvan laukun pohjalta pienen peilin, jonka kautta kohtasin katseeni. Silmät olivat hitusen turvonneet itkemisestä ja silmämeikki oli sotkeutunut poskille, enkä mä tosiaan näyttänyt ihan hehkeimmältä. Mietin, että kävisin pesemässä kasvoni ennen kuin Jirko heräisi, ettei se näkisi mua tällaisena, mutta en ehtinyt. Sängyn toisessa päässä liikahti ja kun käänsin katseeni siihen suuntaan, niin huomasin Jirkon haukottelevan ja kääntyvän kyljelleen mua päin. Sen leuka oli tosi sininen ja mua harmitti, että se oli saanut osansa Topin sekoilusta.
”Huomenta”, se sanoi ja sen ääni oli vähän käheä. Mä vilkaisin sitä hyvin nopeasti, ennen kuin käänsin katseeni pois.
”Huomenta”, vastasin pyyhkäisen kasvojani, ”saitko sä nukuttua?”
”Joo, kyl mä lopulta”, se vastasi ja kampesi itsensä istumaan, ”mikä olo?”
”Päätä vähän särkee.”
”Entäs muuten?”
Mä vilkaisin Jirkoa, joka katseli mua kysyvästi.
”Ihan hyvä”, vastasin varovasti, ”kiitos siitä eilisestä.”
”Ei tarvii kiitellä”, Jirko sanoi ja sen käsi hipaisi huomaamattomasti mun omaani. Mun sydän hakkasi hitusen kovemmin Jirkon ollessa siinä ihan lähellä, näin selvin päin se tuntui paljon kutkuttavammalta kuin eilen pienessä maistissa.

Viidentoista minuutin kuluttua seisoin suihkun alla silmät kiinni ja hieroin shampoota hiuksistani. Poskea aristi vähän, mutta lopulta Topi ei ollut lyönyt kamalan kovasti, ennemminkin varoittavasti. Silloin kun se oli ollut oikeasti mulle vihainen, niin se oli lyönyt paljon kovemmin. Eikä vain avokämmenellä. Eikä vain kerran. Suihkussa vietetyn pitkän tovin jälkeen vilkaisin meikittömiä kasvojani peilistä ja kiersin suuren kylpypyyhkeen ympärilleni astellessani pois kylppäristä. Päänsärky näytti heltyneen pelkällä suihkussa käynnillä. Vilkaisin olohuoneeseen ja huomasin Jirkon istuvan sohvalla tupakka-askia kädessään pyöritellen.
”Haluutko sä käydä suihkussa?” kysyin ja sain ajatuksissaan olevan miehen nostamaan katseensa.
”Joo, miksei”, se vastasi ja nousi.
”Siellä kylppärin kaapissa on pyyhkeitä”, huikkasin vielä, ennen kuin käännyin ja hipsuttelin makuuhuoneeseen sulkien oven perässäni. Kiskoin topin sekä farkut alusvaatteiden päälle ja pyörittelin hiukset pyyhkeeseen, kumartuen sitten etsimään lattialla lojuvasta laukustani kännykkää, jonka olinpaikka oli pysytellyt mysteerinä koko aamun. Laukusta luuria ei löytyny ja kirosin hiljaa, mutta en ehtinyt miettiä asiaa kovin kauaa kun huomasin lattialla, puolittain sängyn alla olevan minigrippussin. Nappasin sen käteeni otsaani rypistäen ja katsoin tarkemmin sen sisällä olevia pyöreitä valkoisia pillereitä. Mä en tiennyt mitä ne olivat, mutta tiesin kyllä kenen. Jirko ei ilmeisesti ollut tajunnut pudottaneensa niitä.

Mä en tiennyt mitä olisin ajatellut niistä napeista, kyllähän mä sen olin tajunnut jo aikoja sitten, ettei Jirko välttämättä pelkkää Buranaa syönyt, mutta en ollut ajatellut asiaa ehkä niin paljon. Oli ehkä vähän tungettelevaa koskea toisen tavaroihin näin, mutta en mä niitä nappeja voinut lattiallekaan jättää lojumaan. Niinpä laitoin pussin farkkujen takataskuun ja suuntasin keittiöön laittamaan kahvia tippumaan. Nälkä kurni mahanpohjassa ja mietiskelin jääkaappiin takaisin laittamaani lasagnea, joka oli jäänyt eilen syömättä. Sitten mä mietin Jirkoa ja sen huulia ja sitä miten kovasti mä olin eilen pikkuhumalassa sitä halunnut. Ajatus sai mut punastumaan itsekseni. Ei siinä, halusin mä sitä ihan selvin päinkin, ei se viiniä vaatinut. Ja sitten mä mietin taas niitä nappeja ja mun ajatukset muuttuivat ihan ihmeelliseksi sekamelskaksi. Jirko sekoitti mun pään aika hemmetin pahasti.

Tajusin jääneeni vaan tuijottelemaan kahvin tippumista ja kun kylppärin ovi kävi, liikahdin pois keittiöstä ja katsahdin t-paitaa päälleen vetävää miestä mietteliäänä.
”Onks sulla tupakkaa heittää?” kysyin ja sain sen säpsähtämään. Se käänsi katseensa muhun ja otti taskusta askinsa ojentaen mulle. Sen kädet vapisivat ehkä vähän normaalia enemmän, enkä mä voinut olla miettimättä johtuiko se niistä pillereistä. Tai lähinnä niiden puutteesta. Jirko laittoi pyyhkeen keittiön tuolille, tuikkasi tupakan huulilleen ja me käveltiin parvekkeelle lämpimään auringonpaisteeseen. Sää näytti vaan parantuvan sitä mukaan kun kesä läheni loppuaan. Parvekkeella sytytin savukkeen ja nojauduin kaidetta vasten katsoen Jirkoa, joka oli myös alkanut nojailla kaiteeseen. Se tuijotteli jotenkin levottomana alas parvekkeelta.
”Onks kaikki hyvin?” kysyin ja Jirko katsahti mua harmailla silmillään.
”Joo, ei tässä mitään.”
”Mä tota – mä löysin nää tuolta lattialta, kuuluu varmaa sulle”, sanoin sitten ja otin pussin taskustani. Jirkon katse tipahti mun silmistäni pillereihin ja hetken aikaa se näytti säikähtäneeltä tajutessaan mitä mun kädessäni oli. Sitten sen katsahti mua varovaisen pahoittelevasti.
”Sori Melina.”
”Ei sun tarvii pyydellä multa anteeks”, sanoin ja kävelin sen eteen laskien pussin sen käteen. Katselin itseäni yli kaksikymmentäsenttiä pidempää miestä mietteliäänä ja Jirkon harmaiden silmien katse laskeutui muhun. Se näytti siltä, ettei tiennyt mitä sanoa, enkä mä ollut nähnyt sitä tuollaisena kertaakaan. Ei Jirkon pillerit mun asiani tietenkään ollut, mutta nyt kun jätkästä oli tullut mulle näinkin läheinen, niin oli vähän vaikea olla miettimättä asiaa.

”Mitä ne on?” kysyin varovasti ja vein tupakan huulilleni katsellen edessäni olevaa jätkää. Jirko pyöritteli pussia sormissaan ja imaisi tupakkaansa katsoen sitten mua.
”Pameja”, Jirko vastasi saaden mut kohottamaan hitusen kulmiani, ”rauhoittavia”, se tarkensi vielä ja elokuiset auringonsäteet saivat sen siristämään silmiään.
”Miks? Onks sulla noihin resepti?” mä katsoin Jirkon vaaleisiin silmiin ja se pyöritti päätään.
”Ei oo noihin”, se sanoi ja vaikkei vastaus ollut sitä mitä oli toivonut, niin mä arvostin ettei se alkanut valehdella mulle.
”Johonkin muuhun on?”
”Joo, mulla on opamoxeja unettomuuteen”, Jirko sanoi tarkkaillen mua ja imaisi tupakkaansa, ”mut noi on ihan katukaupasta”, se jatkoi rehellisesti ja näytti siltä kuin olisi odottanut mun sanovan sille jotain pahaa tai käskevän sitä häipymään asian paljastuttua.
”Okei”, lausahdin nyökytellen ja vilkaisin parvekkeelta alas, ”miks sä syöt noita?”
Jirko kohautti olkiaan ja katseli hetken aikaa talon pihalla kukkapuskia kitkevää naapurinmummoa.
”En pysty olla ilmankaan”, se totesi sitten katsomatta mua, ”sen takia.”

Me oltiin vähän aikaa hiljaa ja mä katselin Jirkoa, joka tuijotteli mietteliäänä kerrostalon pihalle. Se näytti harmistuneelta ja musta tuntui pahalta. Ehkä Jirkon lääkekoukku ei lopulta ollut mulle mikään yllätys, mutta jotenkin se silti tuntui siltä kun Jirko itse puhui asiasta. En kuitenkaan meinannut pitää mitään moraalisaarnaa niin kuin pari päivää sitten Joosen autossa. Mä olisin ennemminkin halunnut auttaa sitä jotenkin.
”Mitä sä mietit?” kysyin tumpatessani tupakkani.
”Mietin, että mä mitähän sä taas musta kelailet”, se vastasi ja käänsi katseensa muhun. Mä katselin sen harmaansinisiin silmiin hetken ja vaikka mä olin taas oppinut jotain uutta Jirkosta, eikä se ollut mitenkään positiivista, niin silti eilinen merkkasi mulle enemmän. Se miten Jirko oli ollut mun tukena – se merkkasi mulle aika hemmetin paljon. Enkä mä kyennyt antamaan järjelleni valtaa kun mä katsoin edessäni seisovaa miestä. Mun sydän hakkasi ihan liian kovasti sen lähellä. Mä en edes tiennyt miten tässä kävi näin, kun mä yli kuukausi sitten herättelin Jirkon meidän pihapenkiltä, niin en todellakaan olisi uskonut olevani myöhemmin tässä.
”Mä tykkään susta”, kuulin lopulta itseni sanovan hyvin spontaanisti ja Jirko näytti hetken ajan yllättyneeltä mun sanoistani, ”se miten sä olit eilen mun tukena, se oli – sä olit tosi kultainen.”
Mä en ollut kertaakaan aiemmin Jirkon hämmentyvän, en sen virnuilevan ja sanavalmiin Jirkon, johon mä olin tutustunut. Mun huulille nousi varovainen hymy kun mä katsoin sitä.
”No nyt sä hämmennät mua”, se vastasi rehellisesti ja hymy mun huulilla leveni hitusen.
”Onks se paha juttu?”
”En mä usko.”

Jirko vastasi mun hymyyn lopulta ja mä nostin käteni hipaistakseni sinertävää leukaa. Se mitä Jirko oli sanonut hetki sitten pyöri mun mielessäni, mutta jostain syystä se ei tehnyt musta vihaista tai epäröivää tai saanut mua kavahtamaan. Ehkä kaikki ne tilanteet ja kaikki ne asiat mitä mä olin saanut tietää Jirkosta olisivat saaneet jonkun toisen juoksemaan karkuun jo ajat sitten, mutta jostain syystä mä pysyin siinä. Jostain syystä mä uskalsin heittäytyä tähän mitä meillä oli, vaikken mä todellisuudessa edes tiennyt mitä meidän välillä tapahtui. Sen mä tiesin, että nyt oli ehkä mahdollisuus vielä paeta, nyt mulla oli mahdollisuus ehkä vielä estää itseäni ihastumasta vaan enemmän, mutta jostain syystä mä en estänyt. En edes siksi, että mä tiesin, että tämä voisi päättyä ihan katastrofiin. Enkä edes siksi, että jos tämä jatkuisi näin, meidän olisi lopulta pakko puhua sellaisistakin asioista, jotka eivät saaneet mua nauramaan ja Jirkoa virnuilemaan. Sellaisista asioista niin kuin Topi. Tai sellaisista niin kuin nuo napit Jirkon kädessä.

Mä katselin Jirkoa hetken, kunnes hipaisin sen leukaa varovasti.
”Onks se kipee?” kysyin ja tiputin tupakan tyhjään salsapurkkiin. Jirko pyöritti päätään imaisten tupakkaansa.
”Ei paljoo.”
”Mä oon pahoillani, että sä jouduit sellaseen tilanteeseen”, sanoin hiljaisemmin ja Jirko hipaisi mun kättäni huomaamattomasti.
”Älä pyydä anteeks, ei se sun vika oo”, se vastasi ja tumppasi sitten myös röökinsä. Mä nyökyttelin ja mietin, että mitähän Jirko ajatteli eilisestä. Mitä se ajatteli siitä, että mulla oli historiaa Topin kaltaisen sekopään kanssa. Mä olin helpottunut, ettei Jirko kysellyt liikaa – mä en ehkä olisi kyennyt vielä puhumaan sille tuollaisista asioista.
”Mites meni eilinen ilta muuten? Mä näin sut siellä baarissa”, vaihdoin aihetta ja Jirko hymyili hitusen sytyttäen uuden tupakan. Sää oli ihanan lämmin ja olisi tehnyt vaan mieli mennä rannalle tai jotain.
”Ei mitenkään ihmeellisesti, aika perusmeininki, Teemu haikaili naisten perään ja Kapa oli ihan soosseissa”, se vastasi kohauttaen olkiaan, ”entäs sulla? Mistä sä sen Valtterin tunnet?”
”En mä sitä tunne, tapasin ekan kerran eilen, se on mun kaverin bändikaveri”, selvensin ja Jirko kohotti hieman kulmiaan, ”ootte kuulemma ollu samalla luokalla.”
”Joo”, se vastasi nyökytellen ja vei tupakan huulilleen. Mä mietiskelin Valtteria ja sitten Joelia, joka olisi mielellään saattanut mut eilen kotiin, mutta mä olin kieltäytynyt kohteliaasti. Jos se olisi saattanut mut eilen kotiin, niin mitenkähän tilanne Topin kanssa olisi mennyt. Tai Jirkon. Hymähdin hiljaa ajatuksilleni ja olin ihan tyytyväinen, että olin lähtenyt baarista yksikseen.

”Saanks mä viedä sut huomenna syömään?” Jirko kysyi hetken jatkuneen hiljaisuuden jälkeen herättäen mut ajatuksistani, ”mulla on ehkä tarve näyttää sulle, että osaan mä muutakin kun hölmöillä.”
Mä nostin katseeni tupakoivaan mieheen ja mun huulille nousi varovainen hymy sen sanojen myötä. Jirkon vilpitön suorapuheisuus oli jotenkin söpöä.
”Ai osaat?” oli pakko vähän härnätä ja Jirko naurahti.
”Usko tai älä”, se vastasi ja vilkaisi kädessään olevia pillereitä työntäen pussin sitten taskuunsa, ”jos sä viitit liikkua mun kanssa julkisilla paikoilla kun mä näytän tältä”, se jatkoi osoittaen nenäänsä ja leukaansa. Kieltämättä se näytti aika piestyltä ja huomiota herättävältä mustelmineen, muttei mua haitannut. Silloin kun mä olin ollut Topin kanssa ja se oli lyönyt mua sellaisiin paikkoihin, joista mustelmat näkyivät, niin kuin vaikka kasvoihin, niin mä en ollut kehdannut kulkea missään. Mua oli hävettänyt ihan suunnattomasti ja vaikka mä nyt ymmärsin, ettei nyrkistä saaminen ollut asia, jota tuli hävetä, niin silloin se oli tuntunut siltä. Olo oli ollut niin hiton arvoton.

”Sä näytät hyvältä noista huolimatta”, mä tuumasin lopulta kallistaen päätäni ja Jirko siristi silmiään hymyillen vinosti.
”Niin, kyllähän mä sen tiedän”, se sanoi itsevarmasti saaden mun naurahtamaan, ”no, lähetkö sä?”
”Lähden”, vastasin hymyillen ja Jirko vastasi mun hymyyni.
”Huippua.”
Me katseltiin toisiamme hetken aikaa ja sitten Jirko laski kätensä mun kyljelle vetäen hellän päättäväisesti lähemmäs itseään. Mun huulille nousi hymy ja perhoset kutittelivat taas vatsanpohjaa. Mun katse nousi Jirkon silmiin, laskeutui siitä huulille ja Jirkon kumartuessa lähemmäs mä tulin sitä varvistaen vastaan ja meidän huulet kohtasivat. Kovin pitkälle se pusu ei tosin ehtinyt, sillä alhaalta kuuluva vihellys vei kaiken huomion. Me irrottauduttiin toisistamme ja käännyttiin katsomaan alas parvekkeelta. Jirkon isoveli Joose seisoskeli alhaalla varjostaen kädellä silmiään ja katsoen meitä. Mun poskia ehkä kuumotti hitusen kun tajusin Joosen huomanneen meidät.

”Aika imelää”, Jirkon isoveli huikkasi virnistäen, ”moi Melina”, se sitten tervehti ja mä nostin kättäni tervehdykseen.
”Moi”, tervehdin takaisin onnistuen olemaan jäätymättä pahemmin ja vilkaisin Jirkoa.
”Sinä rakas pikkuveli voisit kattoo kännykkääs, mä oon soittanu jotain sata kertaa”, Joose sanoi sitten miehelle mun vieressäni saaden sen kohottamaan kulmiaan.
”No mitä?” Jirko kysyi nojautuen parvekkeen kaidetta vasten.
”Lähetään käymään mummolla, se kysy kahville ja pullalle”, Joose selvensi ja mun huulille nousi väkisin pieni hymy kun mä mietin Jirkoa istumassa mummolan kahvipöydässä syömässä pullaa.
”Mä näytän tältä, se saa jonkun sydärin vielä”, Jirko osoitti kolhittuja kasvojaan, ”tuleeks mutsi ja Emilia?”
”Ei tuu ku mennään kuule ihan kahestaan, että no panic.”
Jirko ei ollut juuri puhunut perheestään Joosea lukuun ottamatta, mutta tiesin sen verran, että Emilia oli sen isosisko.
”Okei, no ehkä mä sit uskallan”, Jirko sanoi ja mä kohotin hitusen kulmiani.
”Joo, hei lähetään tunnin päästä”, Joose huikkasi ja heitti tupakkansa katuun katsahtaen sitten mua, ”kyllähän toi Jirko tollaselta potkitulta koiranpennulta just nyt näyttää, mutta mieti nyt vielä, se on oikeesti ihan sairaan rasittava tyyppi”, Joose heitti virnistäen ja mä naurahdin sen sanoille.
”Ja sä oot ihan vitun idiootti jätkä”, Jirko vastasi saaden Joosen nauramaan. Mun huulille nousi hymy niiden naljailujen myötä ja Joosen kadotessa hekotellen rappuun Jirko kääntyi katsomaan mua hymynkare suupielessään ja päätään pyörittäen. Mä en varsinaisesti tiennyt oliko se hyvä juttu, että Joose oli nähnyt meidän pusun, sillä mä en tiennyt itsekään mitä mun ja Jirkon välillä oli. En kuitenkaan alkanut murehtia asiaa, vaan hymy suupielessäni odottelin, että Jirko poltti tupakan loppuun ja kävelin sitten mies perässäni takaisin sisälle asuntooni.

”Hitto mä näytän kyllä ihan järkyttävältä”, Jirko totesi katsoessaan hetken päästä itseään eteisen peilistä, ”on mummolle selittämistä”, se jatkoi ja käänsi sitten katseensa muhun. Mä mietin, että se näytti ihan sairaan hyvältä mustelmista huolimatta, mutta purin kieltäni, etten olisi sanonut asiaa ääneen.
”Millanen sun mummo on?” kysyin samalla kun otin pyyhkeen hiuksistani. Jirko laittoi harmaat Vansit jalkaansa naurahtaen ja työnsi sitten kädet rennomman mallisten farkkujensa taskuihin. Mun katse laskeutui sen vasemman käden sisäpinnalla olevaan tatuointiin, joka kulki koukeroisesti ranteesta kyynärvarteen. Se esitti ruusuköynnöstä ja mun mielestä se oli hieno.
”Se on tosi rento, paremmin mä tuun sen kanssa juttuun kun mutsin”, Jirko vastasi nojautuen eteisen seinää vasten ja mä nyökyttelin, ”onhan se huominen vielä voimalla Joosen puheista huolimatta?” se sitten kysyi saaden mun naurahtamaan. Mä lähtisin enemmän kuin mielelläni Jirkon kanssa syömään, siitä ei ollut mitään epäilystä.
”Joo, eiköhän se oo”, virnistin ja Jirko iski mulle leikkisästi silmää, ”monenko aikaan?”
”Emmä tiiä, joskus päivällä, mä laitan sulle viestiä”, se vastasi ja mä nyökyttelin.
”Okei.”
”Okei”, Jirko toisti ja mä katsoin sitä huvittuneena, ”nähään huomenna”, se jatkoi ja hipaisi etusormellaan mun nenänpäätä. Sitten se kääntyi, muttei ehtinyt rappuun asti kun ovikello soi. Mun kulmat kohosivat hitusen ja ennen kuin ehdin sanoa Jirkolle mitään, se oli jo avannut ulko-oven sille kuka nyt rapussa mahtoikaan seisoskella.

”Mikset sä vastaa puhel – oho!” ääni kuului Rosalle ja kirosin hiljaa mielessäni. Voi hemmetti. Käänsin katseeni oviaukon suuntaan, jossa seisoskeleva tyttö katsoi Jirkoa varsin yllättyneenä.
”Moi sullekin”, Jirko tervehti rennosti.
”No moi, mä mietin että erehyinköhän mä ovesta”, Rosa totesi kulmat koholla ja Jirko kohautti olkiaan.
”Riippuu varmaan vähän siitä, että ketä sä tulit tapaamaan”, se tuumasi huvittuneena ja Rosa naurahti.
”Ihan Melinaa vaan.”
”No siinä tapauksessa, mä tästä meenkin”, Jirko tuumasi ja kääntyi katsomaan mua, ”moikka”, se huikkasi ja mä heilutin sille kättäni. Jirko asteli hymyillen Rosan ohitse rappuun ja tyttö paineli mun eteiseeni sen näköisenä, että olisi parasta kertoa ihan kaikki. Mä heitin pyyhkeen kaapin oven päälle ja kohtasin Rosan kysyvän katseen.

”Mä luulin, että sä lähit Joelin kanssa sieltä baarista, mut sulla tais ollakin parempaa seuraa”, Rosa totesi naureskellen ja mä pyöräytin sille silmiäni, ”oliks kiihkee yö naapurin kanssa?” tyttö kysyi virne naamallaan.
”Joo, ihan vaan nukuttiin”, vastasin saamatta virnettä ystäväni naamalta katoamaan.
”Enpä tiiä uskonko, oli sen verran hilpeellä tuulella toi Jirko”, Rosa sanoi ottaessaan kenkiä jalastaan ja mä kohotin sille kulmiani. Rosa seurasi mua keittiöön, istui alas ja alkoi tapansa mukaan vaatia raporttia viime yön tapahtumista. Ja lopulta mä kerroin sille kaiken, niin Topista kuin siitäkin, että Jirko oli ottanut sen kanssa yhteen. Ja että Jirko oli päätynyt mun luo, mutta me ei oltu muuta kuin nukuttu vierekkäin.

”Mikä víttu sitä Topia vaivaa, ihan oikeesti, miks se ei jätä sua rauhaan”, Rosa puhui tuohtuneena ja mä kohautin olkiani. Harmitti ja ahdisti ajatella koko tyyppiä.
”Se on ihan sekasin”, tyydyin hymähtämään ja kaadoin kahvia kahteen kuppiin.
”Ilmota poliisille siitä”, Rosa sanoi vakavana ja mä pyöritin päätäni.
”Sitten se vasta raivostuiski mulle.”
”No mutta ei se nyt voi käyttäytyä tolleen.”
”Topi voi.”
”Víttu mikä jätkä, ootko sä kunnossa?” Rosa katsoi mua kysyvänä ja mä nyökyttelin.
”Joo, kyllä mä oon”, vastasin tavoitellen rentoa sävyä, ”onneks Jirko sattu siihen paikalle just sillon.”
Rosan silmiin ilmestyi pilkettä ja sen vakavoituneille kasvoille nousi pieni hymy.
”Onks teillä jotain säpinää?” se kysyi ja mä ähkäisin, ”kerro nyt.”
”En mä tiiä, me mennään huomenna syömään.”
”Oho! Ootko sä kiinnostunu siitä?”
Mä irvistin Rosan kyselyille ja sain tytön virnuilemaan.
”En mä tiiä”, toistin ja istuin pöytään, ”ehkä mä vähän oon, mut niin kun sä sanoit, niin se ei oo mitään unelmien poikaystävä-matskua, joten vähän hermostuttaa.”
”Niin, no mut jos se on sulle hyvä ja se kohtelee sua hyvin, niin en mä ala sua moralisoida”, Rosa tuumasi hörpäten kahviaan, ”mut kannattaa nyt ottaa aika rauhallisesti kumminki.”
”Niinhän mä teenkin, eikä syömässä käyminen mitään seurustelua tarkota, kunhan hengaillaan”, vastasin ja Rosan virnuilu sai mut katsomaan sitä huvittuneena. Loppupeleissä oli ihan kiva sanoa jollekin Jirkosta, vaikkei meidän välillä mitään sen vakavampaa ollutkaan. Ainakaan vielä. Enkä mä tiennyt tulisiko lopulta ikinä olemaankaan, vaikka huomisen ajattelu saikin väkisin suupielet nousemaan kohti korvia.

Lähettäjä: khan 
Päivämäärä:   11.5.16 11:21:12

Super jatko :) tykkään kun tässä mentiin vähän syvemmälle.

Enkä kehtaa edes nalkuttaa jatkon venymisestä kun tuli näin hyvä ja pitkä pätkä. Sit vaan jatkoa kehiin, vähän nopeammalla aikataululla ehkä saa toivoa? ;)

Lähettäjä: Möhkö 
Päivämäärä:   11.5.16 21:26:39

Ihan tärisen täällä, ihana jatko, KIITOS! Ja mahdollisimman pian lisää, kiitos. :D

Lähettäjä: totinen 
Päivämäärä:   11.5.16 21:46:56

Ihana pätkä!! Jatkoa odottelen :)

Lähettäjä: hmp 
Päivämäärä:   12.5.16 00:42:03

Mää niin ilahuin ku oli tullu jatkoa! :)

Lähettäjä: Ska 
Päivämäärä:   12.5.16 15:55:10

Love this :3

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   13.5.16 00:30:59

sait uuden lukijan! luin kaikki kerralla ja tää on ihan älyttömän hyvä tarina!! oon ihan koukussa :D jatkoa ootellessa!! :)

Lähettäjä: Xdxd 
Päivämäärä:   19.5.16 22:03:56

Lisää kiitos!!!!d

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   13.6.16 20:41:31

Tulleeko tätä lissää?

Lähettäjä: Xdxd 
Päivämäärä:   21.6.16 22:03:35

Mihis on kirjoittaja taas eksyny ku ei tuu lisää :(

Lähettäjä: salmiakkitassu 
Päivämäärä:   28.6.16 17:38:25

Oivoi, kiitos kommenteista! <3 tässä nyt jatkoa vähän pidemmän kaavan mukaan eli molempien näkökulmasta :)

Jirko

”No en ois uskonu”, Joose tuumasi astellessaan suihkusta olohuoneeseen hiuksiaan pyyhkeeseen kuivaillen. Mä siirsin katseeni telkkarista veljeeni, jonka kasvoille nousi virnistys.
”Uskonu mitä?”
”Että jätkä saa iskettyä ton alakerran tytön”, se aukoi päätään virnuillen ja mä näytin sille keskisormeani.
”Kyllä mä meistä se komeempi Mäki oon, joten pidä vaan turpa kiinni”, heitin takaisin saaden Joosen pyöräyttämään silmiään. Mä hymyilin sille tarkoituksellisen leveästi.
”No älynlahjoja sulle ei ainakaan oo annettu, miten sulla on taas naama mustelmilla?” se kysyi viitaten mun leukaani ja mä kohautin olkiani.
”Ei voi kaikkee muistaa”, totesin vitsillä ja Joose pyöritti päätään, kunnes heitti mua sohvatyynyllä.
”Vitun ongelmakakara”, se totesi ja virnisti sitten.
”Vitun nörtti”, mä vastasin ja heitin tyynyn takaisin. Joose irvisti mulle ja mä vastasin sille virneellä, kunnes tuikkasin tupakan huulilleni. Joose seurasi mun esimerkkiäni ja me paineltiin parvekkeelle savuille.

Mä heitin napin suuhuni ja nielaisin, kunnes sytytin tupakan ja lysähdin parvekkeen kulahtaneeseen muovituoliin. Joose katsahti mua, muttei kommentoinut pillereitä mitenkään, ei se yleensäkään puuttunut asiaan enää tässä vaiheessa. Me oltiin aina oltu tosi läheisiä ja oli Joose mua koittanut potkia pystyyn ja yritti edelleen, mutta ei niin hanakasti kuin joskus ennen. Nuorempana me oltiin molemmat oltu ihan samanlaisia ongelmalapsia, mä tosin aina ehkä vähän enemmän, mutta sittemmin Joose oli mennyt kouluun ja hommannut työpaikan. Mä taas en ja mä mietin johtuiko se siitä, että mä olin aina pyörinyt sellaisissa piireissä joissa käytettiin kamaa ja tehtiin rikoksia, eikä käyty kouluja tai hankittu duunia. Kyllä Joose aina joskus puhui vakavasti ja koitti tyrkkiä mua eteenpäin ja kyllä me oltiin aina toistemme tukena jos tilanne sen vaati. Enkä mä olisi voinut toivoa parempaa isoveljeä, mä rakastin sitä jätkää ihan vítusti. Ja rakastin mä Emiliaakin, totta kai, vaikkei me oltukaan aina ihan samalla aaltopituudella. Meillä oli ollut niin epämääräinen lapsuus, että ehkä sekin oli tavallaan lujittanut meidän sisarussuhteita.

Tuntia myöhemmin mä istuin Joosen autossa matkalla mummolaan. Mummi asui itsekseen, oli asunut jo kahdeksan vuotta kun ukki oli potkaissut tyhjää. Se oli juonut itsensä hengiltä, niin kuin poikansakin eli meidän faija. Mä kelailin joskus, että mä en halunnut jatkaa tätä Mäen poikien perinnettä ja tapattaa itseäni viinaan tai muuhun sekoiluun. Faija oli lusimassa monta vuotta silloin kun mä olin ala-asteella ja kun mutsi haki siitä avioeron myöhemmin, niin se alkoi juoda ihan urakalla. Mä olin tullut aina faijan kanssa hyvin toimeen sen ongelmista huolimatta, niin kuin Joosekin, siinä missä Emilia oli aina ollut enemmänkin äidin tyttö.

”Onks teil nyt jotain vakavampaakin sen Melinan kanssa?” Joose kyseli ja mä vilkaisin ratin takana istuvaa veljeäni ajatuksistani heräten.
”En mä tiiä vielä”, vastasin rennosti ja avasin auton ikkunaa sytyttäen tupakan.
”No haluisitko sä?” Joose henkevät puheet saivat mut naurahtamaan.
”Kuka nyt ei haluis niin upeeta naista”, mä vastasin hyvin rehelliseen tyyliini ja Joose vihelsi.
”Kai sä tiiät, että sun pitää tehä elämälles ehkä jotain jos sa meinaat saada sen?” se sanoi ja vilkaisi mua, ”se tyttö vaikuttas olevan vähän toista maata kun Helmi.”
Helmi oli mun parin vuoden takainen tyttöystävä, jonka kanssa oli kieltämättä mennyt aika hiton lujaa. Se likka oli sekoillut varmaan enemmän kuin mä ikinä elämässäni. Olihan sellainen päänsekoittaminen alkoholilla ja aineilla kahdestaan ollut alkuun hyvinkin hauskaa, mutta pidemmän päälle siitä oli lähinnä tullut ihan helvettíä.
”Kyllä mä tiiän”, totesin imaisten tupakkaani. Mä tiesin Joosen puhuvan asiaa ja vaikken mä ollut ajatellut asiaa juurikaan, niin takaraivossa nakutti ajatus siitä, että mun pitäisi koittaa ryhdistäytyä ja yrittää päästä bentsoista irti ja keksiä jotain elämälleni, mennä vaikka kouluun.

Mitä Melinaan tuli, niin mä olin ihan hulluna siihen. Tai ihastunut tai jotain, mä en oikeastaan osannut kuvailla mun fiiliksiäni. Mä kelasin vaan, että miten joku mimmi pystyi olemaan niin uskomaton – mä en edes tuntenut sitä niin kamalan hyvin, mutta tiesin tasan tarkkaan, että mä halusin juuri sen. Hitto että mä halusin sen. Imaisin röökiäni mietteliäänä ja käänsin sitten katseeni ikkunaan. Mä kelasin eilistä ja Melinan entistä jätkää, sitä hullua salimakea joka oli lyönyt sitä. Oli se jätkä lyönyt muakin eilen, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Musta tuntui paljon pahemmalta nähdä miten rikki Melina oli ollut. Mua ärsytti ihan suunnattomasti kun mä mietin sitä eilistä kusípäätä ja ihan varmasti mä kävisin jututtamassa sitä jos se sattuisi tulemaan jossain vastaan. Ihan sama vaikkei mulla olisikaan mitään mahiksia sitä vastaan, mä kävisin silti.

Mummi oli leiponut pullaa ja toivotteli meidät tervetulleeksi kun me asteltiin rivitalokaksion ovesta sisälle. Mä riisuin kengät eteiseen ja mummi tuli halaamaan saman tien.
”Mitä pojat? Haisette ihan tupakalta”, se höpötti nyrpistäen nenäänsä ja mä naurahdin samalla kun kiersin käteni sen ympärille.
”Eipä mitään ihmeitä, mites sulla menee?” mä kysyin.
”Ihan tavallisesti täällä – herranjumala mitä sun naamalle on tapahtunu?” se älähti kun irrottautui halauksesta ja katsoi mua tarkemmin. Joose yskäisi merkitsevästi samalla kun tyrkkäsi kenkänsä seinän vierelle.
”Meidän Jirko on vähän riehunu”, isoveli totesi ja mä pyöräytin silmiäni.
”Tapelluko sä taas oot?” mummi tenttasi.
”Miten niin taas? En mä nyt kauheesti tappele”, puolustauduin ja nainen pyöritti päätään.
”Voi teitä poikia.”
”Älä puhu monikossa, en mä oo riehunu!” Joose sanoi ja mun huulilta pääsi naurahdus.
”No hyvä niin, se tyttö taitaa pitää sut aisoissa”, mummi tuumasi viitaten Joosen tyttöystävään Sallaan ja mä naurahdin uudelleen.
”Jätkä on niin tossun alla”, virnistin ja Joose tyrkkäsi mua kylkeen, kunnes lähti kävelemään peremmälle asuntoon. Mummi hymyili mulle huvittuneena ja me lähdettiin vieretysten kohti keittiötä.

Mummin luona vierähti pitkä tovi niitä näitä jaaritellen ja mulla oli hyvä fiilis kun me lähdettiin ajamaan takaisin Joosen luokse. Mun hyvä fiilis johtui pitkälti Melinasta, sillä aina kun mä vaan kelailin sitä, niin hymy levisi melkein korviin asti. Kun Joose kuitenkin illan tullen lähti Sallalle, niin mua alkoi taas ahdistaa yksin olo. Mä en tiennyt mikä siinä oli, etten mä voinut olla yksikseni ilman että alkoi ahdistaa tai ilman että oli pakko sekoittaa päätä jollain. Teemu kysyi mua viiden aikaan istumaan iltaa luokseen ja mä jouduin käymään aivan helvetinmoista taistelua itseni kanssa, etten olisi saman tien lähtenyt kävelemään jätkän luokse. Teki mieli juoda, teki aivan helkkaristi mieli juoda ja polttaa ja sekoittaa päätä kun joutui olemaan itsekseen neljän seinän sisällä. Mä kuitenkin kelasin samalla Melinaa ja sitä, että mä olin luvannut viedä sen huomenna syömään. Mä halusin viedä sen syömään. Ja mä kelasin Joosea ja sitä kaikkea mitä se oli mulle aiemmin sanonut, että mun pitäisi muuttua. Kun mä olin tunnin viestitellyt Teemulle, etten lähtisi, niin se lopulta soitti mulle.
”Mitä víttua sä jahkailet? Ala tulla, mulla on överihyvää kukkaa”, Teemu selosti linjan toisessa päässä.
”En mä jaksa tänään.”
”Niin vissiin, tuu nyt tänne polttelee, Kapan ja Iivon kaa on ihan sairaan tylsää kuosata ku ne vaan jumittaa hiljaa sohvalla”, Teemu selosti ja mä huokasin hiljaa, ”Iivo voi heittää sulle jonkun napin Lyricaa.”
”En mä kyllä tänään lähe.”
”Älä puhu páskaa, tuu nyt ees parille.”
Teemu jankutti aivan tuhottoman kauan ja lopulta mä tiesin taipuvani. Mä olin niin hiton vietävissä, mä sorruin niin hemmetin helposti. Niin kuin aina. Minä ihmeen takia mä en voinut olla ilman? Mä inhosin itseäni sen pienen hetken kun suljin luurin, vedin vaatteet niskaan ja painelin pihalle. Oikeastaan mä vihasin itseäni aivan hitosti aina siihen asti kun pääsin Teemun luokse ja imin ensimmäiset savut tuhdista jointista keuhkoihini.

Kuten aina, meni jokunen tunti ja mä olin ihan pellit kiinni. Mun suunnitelma siitä, että mä polttelisin vaan savut ja joisin pari olutta ja lähtisin takaisin Joosen luo, ei onnistunut laisinkaan. Ja ihme kai jos olisi onnistunut, mä olin ihan vitun toivoton pysymään lupauksissani tai suunnitelmissani. Niinpä mä unohdin hetkellisesti Melinan ja mä unohdin, että mä olin luvannut viedä sen syömään seuraavana päivänä. Iivo myi mulle liuskan kipulääkkeitä ja Lyrica sai pilven sekä oluen kombotuksena olon hiton hyväksi. Askel heitti aivan tajuttomasti ja oli vaikea pysyä pystyssä kun mä taiteilin keittiöstä Teemun kämpän sohvalle. Kapa painoi piikkiä suoneen mun vieressäni ja vaikka mua ällötti ja inhotti piikit, niin pidin suuni kiinni. Teemu sääti koneelta jotain tosi letkeää räppiä ja mä tuijottelin kattoa, joka pyöri silmissä. Lämpö levisi kehoon, jalat tuntuivat spagetilta ja musta tuntui, että mä sulaisin siihen sohvalle. Alkuillan ahdistuksesta ei ollut tietoakaan ja mä olisin voinut jäädä siihen vaikka ikuisuudeksi.

”Mä kelasin lähtee katkolle”, Kapan ääni herätti mut lopulta takaisin maan pinnalle. Käänsin katseeni kaveriini, joka istuskeli silmät kiinni mun vieressäni.
”Ai millon?”
Kapan suu kääntyi hymyyn ja se käänsi päätään avaten silmänsä. Mä tuijotin sen vihreitä silmiä ja se naurahti.
”Jumaliste sä näytät hölmöltä”, se hörähti ja mä tönäisin sitä heikosti kylkeen.
”Leikkaa ite lettis, ihme hippi”, mä heitin takaisin ja Kapa nauroi. Sen pipon alta valuva kuontalo oli kasvanut jo reippaasti yli olkapäiden, vaikka toisaalta, en mä kai osannut ajatella sitä lyhyillä hiuksilla.
”En varmasti leikkaa.”
”No mä leikkaan kun sä nukahat.”
”Sen jos teet niin mä hakkaan sut.”
Mun huulilta pääsi laiska naurahdus.
”Heti alko pelottaa”, totesin ja sytytin tupakan, ”niin, että millon sä meinasit lähtee katkolle?”
”En mä tiiä, lähiaikoina”, Kapa kohautteli olkiaan, ”pakko päästä tästä páskasta irti jos meinaa elää yli kaksvitoseks.”
Mä nyökyttelin ja katsahdin kaverini puoliummessa oleviin silmiin. Oli Kapa ennenkin sanonut lähtevänsä katkolle, eikä siitä ollut tullut mitään, mutta mä jaksoin uskoa, että se pystyi lopettamaan jos vaan oikeasti yritti ja saisi apua.
”Tosi hyvä, meikä on sun tukena”, vastasin saaden Kapan nyökyttelemään.
”Sä oot hyvä jätkä.”
”Se oot vielä parempi.”
Mä virnistin ja Kapa nauroi, kunnes nosti katseensa kattoon ja sulki silmänsä. Mä tarkensin katseeni Teemuun, joka pummasi multa tupakkaa vähän matkan päässä olevansa nojatuolista. Iivo hymisi sterkoissa soivaa biisiä lattialla ihan kujalla ja hetken aikaa mua vaan nauratti kun mä kelasin meitä. Helvettí miten sekaisin me oltiin.

Me käytiin jossain vaiheessa pyörimässä elokuun yössä ympäriinsä, eikä mulla lopulta ollut mitään hajua kellosta kun mä jossain vaiheessa tajusin olevani yksin jossain keskellä kaupungin keskustaa. Olo oli ihan hitusen selvennyt kun mä sitten päätin lähteä kävelemään kohti Joosen kämppää. Aamu alkoi valjeta ja jengiä oli siellä täällä, joten mä veikkailin, että kello oli jotain vaille neljän. Mun askel heitti ja olo oli vähän levoton kun pahin jumitus oli hälvennyt. Taivas alkoi tiputella hiljalleen pisaroita ja mä kiskoin hupun päähäni vähän hytisten. Kädet vapisivat kun koitin saada tupakkaa syttymään paskalla sytkärillä, enkä mä lopulta ehtinyt edes yrittää kovin kauaa kun huomasin liiankin tutun miehen kävelevän mua vastaan siinä kadulla. Tupakka tipahti puolivahingossa maahan ja mä näin ihan saman tien punaista. Se kusípää tajusi mut hyvin nopeasti ja sen naamalle nousi epämääräinen, häijy virne, joka sai mut kiehumaan vielä kahta pahemmin. Júmalauta mä hakkaisin sen. Ihan tasan hakkaisin. Mun päihtynyt mieleni ei edes yrittänyt ajatella järkevästi, vaan mä suuntasin enempää miettimättä sen kimppuun.

”Katos, Melinan uus narkkaripoikaystävä”, Topi ehti sanoa ennen kuin mä olin tarrannut kiinni sen paidan rinnuksista ja tyrkännyt vasten tiiliseinää. Se kävi ihmeellisen helposti siihen nähden, että mä olin melko sekaisin ja se jätkä oli mua isokokoisempi.
”Vitun kusípää, jätä Melina rauhaan”, mä sanoin sille ja sitä vaan nauratti mun uhkailuni.
”Melina juoksee lopulta mun luokse, kunhan se tulee järkiinsä”, jätkä totesi omituisen rauhallisesti ja tönäisi mut irti itsestään. Mua ärsytti suunnattomasti, enkä mä sitten yhtään viitsinyt ajatella, vaan löin sitä suoraan kasvoihin. En mitenkään kamalan kovasti tosin, en tässä kuosissa, mutta rystysiä kirveli silti. Hetken aikaa mä ihmettelin, miksei se lyönyt takaisin, mutta hyvin pian mä sitten hiffasin, että miksi. Sinisten valojen välähdys sai mut kääntämään katseeni ja kiroamaan ääneen. Topi päätti ilmeisesti esittää jotain hiton uhria ja koska kytät olivat nähneet koko tilanteen, niin mä olin ongelmissa. Mietin tosissani, että ottaisin hatkat ja oikeastaan mä yritinkin, mutta autosta noussut sinivuokko otti mut kiinni ja ärisi jotain siitä, miten tämä asia selvitettäisiin nyt.

”Mikä täällä on tilanne?” se toinen kyttä vaati saada tietää ja Topi selitti miten mä olin käynyt siihen käsiksi. Mikä siis totta kai olikin totta, mutta mulla oli hyvä syy.
”Älä sä esitä mitään viatonta”, mä raivosin sille.
”Suosittelisin hankkiutumaan katkolle tai jotain, sä oot ihan sekasin”, Topi heitti takaisin ja päätin käydä sen kimppuun uudelleen. Tai ainakin yritin, mutta se mut pysäyttänyt kyttä oli nopeampi ja tarrasi musta kiinni, ennen kuin mä ehdin tehdä mitään.
”Rauhotu!” poliisi huusi mun korvaan ja koska mä en pääsääntöisesti tullut toimeen sinivuokkojen kanssa ja koska mä vaan onnistuin aina pahentamaan tilannettani, niin mä tönäisin sitä kyttää kaikella voimalla irti itsestäni.
”Mene nyt víttuun siitä”, tuhahdin ja ennen kuin ehdin tehdä mitään, niin se köriläs oli painanut mut vasten poliisiauton konepeltiä.
”Lopeta se riehuminen!” jepari ärähti ja koska mä en osannut totella sitä, vaan kiroten koitin vielä laittaa kampoihin, niin se väänsi mun käsiä taakse ja iski raudat ranteisiin. En mä varsinaisesti edes ollut mikään poliisien pahin vihollinen, enkä mä ollut edes ollut putkassakaan pitkään aikaan, mutta jotenkin tilanne vaan kärjistyi tähän. Mä olin niin hiton raivona tuolle viatonta esittävälle mulkérolle, jonka kasvoille nousi omahyväinen hymy kun se katsoi muhun.
”Etköhän sä lähde meidän mukaan”, poliisi ilmoitti samalla kun tutki mun taskuni. Hieno homma. Mä kiroilin sille jotain, vaikka tiesin, ettei se ainakaan parantaisi tilannetta. Topi selitti toiselle kytälle tilannetta ja mun teki mieli huutaa sille vielä jotain, mutta onnistuin pitämään suuni kiinni ja nielemään ainakin osan kiukustani. Poliisi otti mun lompakkoni ja talutti mut sitten maijan takaosaan, enkä mä enää alkanut tapella sitä vastaan. Kun lysähdin ahtaan kopin penkille ja ovi paukahti kiinni, niin mä painoin takaraivoni seinää vasten ja kirosin ääneen.

Raivo muuttui ahdistukseksi kymmenen minuuttia kestävän matkan aikana keskustasta poliisiasemalle. Kun mä tyhjensin taskuni kytiksellä valkoiseen astiaan, niin hermostutti ihan hemmetin paljon. Monta tuntia ahtaassa kopissa ahdisti mua jo ajatuksen tasolla ja kun putkan ovi paukahti kiinni, niin mä potkin aikani seinää, ennen kuin lysähdin lattialla olevalle ohuelle keltaiselle patjalle kasvoja hieroen ja aika surkeana. Kerrankin mä olisin toivonut, että olisin saanut putkakaverin, edes jonkun viinan ja kusen hajuisen juopon, sillä yksin oleminen ahdisti aivan tajuttomasti. Kädet vapisivat viimeistä päivää ja huokaisten nojauduin seinää vasten. Ei väsyttänyt tai nukuttanut yhtään ja vaikka olisikin, niin tuskin olisin saanut nukuttua. Putkakoppi tuntui ihan liian ahtaalta ja pääkoppaa kolkutteleva ahdistus sai olon kamalaksi. Seinät tuntuivat kaatuvan päälle ja lattia kallisteli, eikä missään asennossa ollut hyvä olla. Mä olisin tarvinnut lääkettä, mutta ei mulla luonnollisestikaan mitään ollut ja jos olisi ollutkin, niin jeparit olisivat ottaneet ne pois.

Oli pakko kirota, että olin edes törmännyt koko Topiin, sillä ilman sitä mä en olisi nyt tässä. Vaikka oma vikahan tämä tietysti oli, kyllä mä lopulta sen tajusin. Mä kelailin Melinaa ja olin onnellinen, ettei se tiennyt missä mä juuri nyt olin ja miksi. Kadutti ja ahdisti kun oli pitänyt lähteä juomaan ja kuosaamaan, sillä mä en todennäköisesti selviäisi millään syömään Melinan kanssa. Miten mä onnistuin vaan kusemaan kaiken taas kerran? Painoin pään täriseviin käsiini hetkeksi ja toivoin, että olisin vaan voinut nukahtaa, niin ei olisi tarvinnut keilailla asioita ja tuijotella seinille ahdistuneena.

Lopulta mä ehkä nukuin tai ainakin torkuin hetken, sillä säpsähdin siihen kun oven ulkopuolelta kuului ääntä. Nostin katseeni oveen ja olisi tehnyt mieli hyppiä helpotuksesta kun ovi lopulta aukesi ja sinipukuinen naispoliisi katsoi mua käytävän puolelta.
”Joko täällä on rauhotuttu ja selvitty?” se kysyi ja mä nousin ylös siitä patjalta. Putkassa ajantaju tuppasi hämärtymään, eikä mulla ollut hajuakaan kauanko mä olin edes virunut säilössä.
”Joo joo”, totesin hieraisten kasvojani. Jepari päästi mun ulos kopista ja vaikka edelleen ahdisti, niin putkasta pääsy auttoi ainakin vähän. Hain tavarani tiskiltä ja edelleen vähän sekavana painelin pihalle laitokselta. Nopea tsekkaus tavaroihin kertoi mulle sen faktan, ettei lompakon, röökien ja kännykän kaverina ollut avaimia. Joko mä olin unohtanut ne Jooselle tai sitten hävittänyt ne viimeyönä ja rukoilin, että ensimmäinen vaihtoehto piti paikkaansa. Aurinko pilkotteli pilvien takana ja tuikkasin tupakan huulilleni levottomana. Kännykän akku näytti muutamaa prosenttia ja soitin Jooselle.
”No niin, mitä?” isoveli vastasi nopeasti ja mä potkiskelin hiekkaa kytiksen pihassa.
”Ootko himassa?”
”En oo, miten nii?”
”Mulla ei oo avaimia, että monelta meinasit mennä?”
”No en mä tiiä, menee kyl vielä muutama tunti, missä sä oot?”
Mä irvistin ja imaisin tupakkaani.
”Pääsin just putkasta”, totesin rehellisesti, koska en vaan osannut valehdella.
”Voi júmalauta Jirko.”
”Joo joo, ilmota mulle ku oot tulossa himaan, mä meen jonneki pyörimään”, totesin ja Joose sätti mua vielä pienen tovin, kunnes me lopeteltiin puhelu. Koitin soittaa vielä Teemulle, mutta akku loppui juuri kun jätkä vastasi puhelimeen. Niinpä mä päätin kävellä sen ovelle ja toivoa, että se oli sentään päätynyt kotiin eilisyönä.

Teemu oli luojan kiitos kotona ja avasi oven pelkissä boksereissa ja selkeästi juuri heränneenä.
”Huomenta”, totesin levottomana ja painelin sisälle kaverini pieneen yksiöön.
”No terve, mitä sä täällä?” Teemu mumisi selvästi vähän pihalla, ”mitä eilen tapahtu?” se sitten naurahti unisena ja mä potkin kengät jalastani päätäni pyöritellen.
”En tiiä, pääsin just valtion hotellista”, totesin ja Teemu katsoi mua pari sekuntia ihan hölmönä, kunnes repesi kovaääniseen nauruun.
”Mitä víttua jätkä? Miten sä putkaan jouduit?” se naureskeli samalla kun käveli peremmälle asuntoon.
”Miks sinne nyt yleensä joudutaan?” mutisin ja seurasin Teemua. Kylpyhuoneesta kuului suihkun ääniä, mikä sai mut kohottamaan kulmiani.
”Kukas tuolla on?”
”Yks muija”, Teemu virnisteli.
”Sä täällä hoitelet jotain naista ja mä virun putkassa, tosi reilua”, totesin ja Teemu nauroi jälleen.
”Sä et vaan osaa”, se sanoi samalla kun kiskoi harmaat collegehousut jalkaansa. Mä tönäisin sitä ja suuntasin sitten olohuoneen sohvalle istumaan. Pöydällä olevassa suodatinpussissa oli vähän kukkaa ja mä vilkaisin ensin vihreää yrttiä ja sitten Teemua.
”Heitätkö savut? Ihan järkyttävä olo”, sanoin napaten suodatinpussin käteeni. Teemu nyökytteli haukotellen ja istui mun viereeni. Mä aloin väsätä meille jointtia ja Teemu naureskeli mun putkareissulle, vaikka mun mielestä siinä ei juuri nyt ollut mitään hauskaa.

Teemun yöllinen seuralainen liittyi meidän seuraan tultuaan suihkusta ja vaikutti ihan kivalta mimmiltä. Me polteltiin porukalla ja mun olo rauhoittui merkittävästi pilven myötä. Ei se nappeja voittanut, mutta helpotti ainakin hetkellisesti.
”Missäs Kapa ja Iivo on?” kysyin hetken päästä ja passasin sätkän Teemulle, joka kohautteli olkiaan.
”En mä tiiä Kapasta, me mentiin Iivon kanssa baariin sillon, jos et satu muistamaan”, se totesi ja mä rypistin vähän otsaani, kunnes nojauduin sohvan selkänojaa vasten huokaisten.
”En muista”, tyydyin toteamaan ja tiesin katsomattakin Teemun virnistävän. Mä istuskelin siinä hetken silmät kiinni, kunnes kävin laittamassa kännykkäni seinässä olevaan laturiin. Kello näytti puolta kahtatoista ja väsytti aivan tuhottoman paljon. Mua myös hermostutti kun mä kelailin, että mun pitäisi keksiä Melinalle joku selitys miksi joutuisin perumaan tämänpäiväisen. Mä olin surkea valehtelija, enkä mä muutenkaan halunnut valehdella sille. Jos mä kertoisin totuuden, niin se ei varmaan haluaisi nähdä mua ollenkaan. Enkä mä tosiaankaan kyennyt lähtemään mihinkään syömään vielä moneen tuntiin, enkä edes kehtaisi. En tässä kuosissa kun napitkin olivat loppu ja vapisutti kiitettävästi. Vítutti taas vaihteeksi olla mä. Jos mä en olisi näin säälittävä luuseri ja idiootti jätkä, niin mä en olisi lähtenyt eilen kuosaamaan. Mutta koska mä oli mä, niin mut oli tajuttoman helppo taivutella kun päihteistä oli kyse.

Joose sanoi olevansa himassa kolmen aikaan ja mä nukuin pari tuntia Teemun sohvalla, kunnes lähdin tarpomaan. Kävin matkalla hakemassa apteekista Opamoxeja ja nitrojaan jonottavat mummot tuijottivat mua niin kuin jotain pahemman luokan rikollista. Vaikka olin mä kai paremmaltakin näyttänyt. Olin Joosen talon edessä puoli kolme ja lysähdin istumaan nurmikolle tupakka huulillani. Väsymys sai haukottelemaan ja mä halusin vaan suihkun kautta nukkumaan. Pyörittelin puhelinta kädessäni ja mietin mitä kirjoittaisin Melinalle. Se ei ollut liiemmin kysellyt päivän suunnitelmia ja odotti kaiketi mun ilmoittavan jotain. Niinhän mä olin luvannut. Jirko Mäki vaan sattui olemaan surkea pitämään lupauksiaan, niin se oli aina ollut. Hitusen surkeana laitoin aurinkolasit silmilleni ja tyydyin tuijottelemaan maata.

Mun huonosta tuurista olisi voinut varmaan kirjoittaa vaikka kirjan ja kuten tavallista, asiat eivät menneet nytkään ihan niin kuin olin ajatellut. Mä olisin nähnyt ennemmin vaikka mutsin, systerin ja mummon yhtä aikaa nyt ennemmin kuin Melinan, mutta totta kai tytön piti ilmestyä siihen ulos juuri nyt.
”Jirko?” se kysyi ja mun katse nousi ruohikosta sen suuntaan. Melina kantoi paria roskapussia ja katsoi mua vähintäänkin kummissaan. Mä en oikeastaan kehdannut edes katsoa sitä, koska hävetti ja kadutti ja harmitti ja vítutti.
”Moi”, sain mutistua ja tumppasin tupakkani.
”Mitä sä siinä?” Melina kysyi jotenkin etäisesti.
”Venaan Joosee, mulla on avaimet sisällä”, mä vastasin hieraisten otsaani ja nostin hetkeksi aurinkolasit päälaelle, sillä aurinko ei paistanut ja oli vähintäänkin epäilyttävää pitää plehoja silmillä näin pilvisellä säällä.
”Onks sulla krapula?” Melina tenttasi ja mä jätin vastaamatta, ”mistä sä oot tulossa?”
Mä purin hammasta, sillä näkihän sen idiootimpikin, että mä olin ollut eilen kuosaamassa. Mä näytin vähintään yhtä paljon darraiselta narkkarilta kuin silloin kun mä tapasin Melinan ensimmäisen kerran tällä samaisella pihalla.
”Sä et halua tietää, enkä mä suoraansanottuna ehkä halua kertoa.”
”Älä vaan sano, että sä oot ollu putkassa”, Melina sanoi ja mun hiljaisuus sai sen ilmeen muuttumaan jotenkin pettyneeksi ja hermostuneeksi, ”oikeesti?”
”Saanks mä selittää?” kysyin ja Melina pyöritti päätään.
”Ei mua just nyt kiinnosta”, se sanoi tylysti ja mun sisällä vihlaisi, ”millon sä meinasit tehä jotain elämälles?” se kysyi ja mä kelailin, että se osasi oikeasti olla tosi ilkeä. Tosin ehkä mä olin ansainnut kaiken, itsehän mä olin taas mennyt sekoilemaan.

Mä sytytin uuden tupakan ja tiputin aurinkolasit takaisin silmilleni, enkä osannut sanoa mitään. Joosen puhuessa ryhdistäytymisestä mä osasin vastata aina jotain, mutta Melinalle mä en osannut. Mä vaan tajusin, että olin pilannut ehkä viimeisetkin mahikset tuohon mimmiin. Tai ainakin juuri nyt tuntui vahvasti siltä. Tuskin se enää uudelleen tarjoutuisi lähtemään mun kanssa safkaamaan.
”Mä en osaa sanoo mitään”, totesin lopulta rehellisesti ja pyörittelin röökiä sormissani, ”paitsi anteeks.”
”Ihan sama”, Melina sanoi tökerösti, ”mä oikeesti tykkään susta Jirko, mutta en mä pysty olee sellasen ihmisen kanssa, joka vaan törttöilee ja on kokoajan ihan sekasin.”
”En mä oo kokoajan sek -”
”Kyllä sä tiiät mitä mä tarkotan”, Melina keskeytti vakavana, ”jos pysytellään ihan vaan naapureina tästä lähtien.”
Mä en ehtinyt edes vastata, sillä Melina käänsi päänsä pois ja lähti kohti roskakatoksia. Mun rintaa puristi ja tuntui muutenkin tosi pahalta. Teki mieli vaan hakata seinää, koska mä olin niin vihainen itselleni. Melina jatkoi roskakatoksilta matkaansa kohti keskustaa ja mä istuin siinä nurtsilla hiljaa, poltin röökiä ja kiroilin itsekseni. Joose tuli vasta puoli neljä, mutta ei mulle oli ihan sama, vaikkei olisi tullut ollenkaan. Mä en yhtään jaksanut sen kyselemistä ja saarnaa siitä putkareissusta, mutta eipä broidia päässyt pakoon, vaikka olisi yrittänyt. Enkä mä lopulta jaksanut edes yrittää.

Lähettäjä: salmiakkitassu 
Päivämäärä:   28.6.16 17:39:20


Melina

Keskiviikkoiltapäivänä mä seisoin väsyneenä kahvilan kassalla ja koitin olla ajattelematta yhtä tiettyä miestä. Nimittäin Jirkoa. Mä en tajunnut miksi mä aina menin ihastumaan kaiken maailman ongelmatapauksiin tai muuten vaan sellaisiin tyyppeihin, joista oli vaan harmia. Mä en ollut nähnyt Jirkoa sitten sen sunnuntaisen kohtaamisen ja hyvä vaan niin. Oli ehkä tosissaan vaan parempi, etten mä törmäisi siihen vähään aikaan. En tiedä mitä olin ajatellut kun olin tosissani kuvitellut, että meistä voisi tulla jotain. Mä en selvästikään ollut tapojeni vastaisesti ajatellut yhtään järjellä. Nyt kuitenkin ajattelin, vaikka tunteet sotivat vastaan sen mitä kykenivät.
”Mikäs sulla on?” Tiina kysyi ilmeisesti tajuten mun myrtyneen ilmeeni.
”Väsyttää”, vastasin työkaverilleni ja sain tytön hymyilemään hitusen.
”Onks mieshuolia?” se kysyi samalla kun laittoi lisää kahvia tippumaan. Muutamat asiakkaat hörppivät kahvia ikkunapöydissä ja mä tuijottelin noita, vaikka tunsinkin Tiinan katseen.
”Ei oo”, valehtelin ja väänsin kasvoille hymyn, ”mä käväsen tupakalla, sä varmaan pärjäät täällä sen aikaa?” kysyin päästäkseni livistämään Tiinan uteliaan katseen alta. Tyttö nyökytteli ja soin tuolle vielä yhden hymyn, ennen kuin sujahdin takahuoneeseen ja sitä kautta takapihalle tupakoimaan.

Tiinan työvuoro loppui kuudelta ja sain viettää pari viimeistä tuntia yksikseni kassalla. Oli tosi hiljaista ja tekemisen puute sai mut vajoamaan ajatuksiini. Mä mietin Jirkoa, yllättäen, vaikka koitin olla miettimättä. Mä mietin olinko mä ollut sille liian tyly silloin sunnuntaina, olisiko mun pitänyt antaa sen selittää? Toisaalta, mitä se olisi muuttanut? Mä olin oikeasti odottanut sunnuntaita ja sitä, että me mentäisiin yhdessä syömään, tavallaan treffeille, muta Jirko oli päättänyt juoda itsensä putkaan asti. Mun mielestä se oli loukkaavaa ja hemmetin raivostuttavaa. Eikö se voinut olla edes välillä kiskomatta päätä sekaisin?
”Katos, moi.”
Heräsin ajatuksistani kuullessani ihan liian tutun äänen tiskin luota. Inhottava kylmä tunne puristui sisuskalujen ympärille kun käännyin ja kohtasin Topin vihreiden silmien katseen. Se oli pysytellyt poissa mun työpaikalta, onneksi, mutta ei näköjään enää. Mies virnisti ja kaatoi take away –kuppiin kahvia.
”Eiks täällä tervehditä asiakkaita?” Topi kysyi kun mä pysyttelin hiljaa.
”Mitä sä haluat?” sihahdin levottomana ja niin hiljaa, ettei nurkkapöydässä istuva vanhempi mies kuulisi.
”Kahvia, eikös tää kahvila ole?” Topi kysyi omahyväisesti hymyillen, ”näin sitä sun poikaystävää lauantaina.”
”Ei mulla oo poikaystävää”, tuhahdin ja rukoilin mielessäni, että Topi häipyisi. Mua alkoi saman tien ahdistaa kun se oli samojen seinien sisällä mun kanssani. Luojan kiitos en ollut kahvilassa yksin, vaan nurkkapöydässä istui sentään yksi asiakas. Muutoin mä olisin ihan oikeasti saattanut ruveta pelkäämään.

”Miten vaan”, Topi kohautti olkiaan, ”se kävi mun kimppuun.”
Mä rypistin otsaani.
”Mitä sä selität?”
”Alkohan sua kiinnostaa”, Topi virnisti ja hörppäsi kahviaan, ”poliisit vei sen nistin onneks putkaan.”
Mun sydän alkoi hakata vähän kovemmin kun syy Jirkon putkaan joutumiselle yllättäen löytyi.
”Ei Jirko oo mitään nisti”, mun huulilta pääsi ja Topi kohotti kulmiaan.
”Vai Jirko sen sekopään nimi on.”
”Jos sulla ei ollu muuta, niin mä pyydän sua poistumaan”, sanoin mahdollisimman rauhallisesti, vaikka todellisuudessa hermostutti aivan hemmetisti. Topi kumartui tiskin yli lähemmäs mua.
”Sano sille Jirkolle sellasia terveisiä, että jos mä nään sitä vielä, niin se saa herätä jostain ihan muualta kun putkasta sen jälkeen”, se totesi varoittavasti, puristi kätensä nyrkkiin ja mun kurkkua kuristi, sillä mä tiesin, että se oli tosissaan.
”Häivy”, sain sanottua hiljaa ja mies virnisti.
”Nähdään taas”, Topi sanoi ja laski sitten viiden euron setelin tiskille, ”voit pitää loput, muru”, se jatkoi iskien silmäänsä ja mä puristin huuleni tiukasti yhteen. Topi käännähti kahvikuppi kourassaan ja lähti sitten hitaasti kohti ulko-ovea. Kun miehen selkä katosi näköpiiristä mä nojauduin tiskiä vasten sulkien silmäni. Hengittelin hetken aikaa sisään ja ulos, koitin hillitä ahdistusta, joka jylläsi mun sisälläni, mutta se ei suostunut lähtemään minnekään.

Lopputyövuoron ajan koitin koota itseäni ja olin onnellinen, ettei asiakkaita juurikaan käynyt. Topin sanat pyörivät mun päässäni ja kirosin Jirkoa, joka oli mennyt riehumaan sille kusípäälle lauantaina. Topia ei todellakaan kannattanut ärsyttää ja mä tiesin tasan tarkkaan, että se tarkoitti mitä oli sanonut. Se hakkaisi Jirkon ihan muussiksi jos sattuisi samaan paikkaan. Jos joku hyökkäsi Topia vastaan, niin saisi vähintään kymmenen kertaa pahemmin takaisin, niin se vaan meni, mä kyllä tiesin paremmin kuin hyvin. Ahdistus puristi rintaa kun työvuoron jälkeen lähdin polkemaan tihkusateessa kohti kotia. Kunpa Topi vaan katoaisi, muuttaisi vaikka pois täältä. Mä en halunnut olla missään tekemisissä sen kanssa. Ja vaikka mä olin loukkaantunut Jirkolle, niin mä en todellakaan halunnut, että se joutuisi kärsimään Topin takia.

Nukuin todella huonosti seuraavan yön, mutta pakotin itseni kuitenkin torstaina lenkille vapaapäivän kunniaksi. Topi pyöri mun mielessäni, vaikka kuinka koitin ajatella muuta hölkätessäni pururataa pitkin napit korvilla. Musta tuntui, etten pääisisi ikinä eroon siitä ja asia sai olon tuntumaan todella ahdistuneelta. Mitä enemmän koitin olla ajattelematta Topia, niin sitä vahvemmin inhottavat muistot pyrkivät mieleen. Mä vihasin sitä miestä, helvettí miten paljon vihasinkin. Kello näytti neljää kun viimein pääsin kotiin hengästyneenä ja veren maku suussa. Ajattelin soittaa tytöille, josko noiden seura saisi mut ajattelemaan jotain muuta kuin Topia. Tai vaihtoehtoisesti Jirkoa. Tai ylipäänsä miehiä, hitto vie. Suuntasin hikisenä suihkuun ja seisoskelin veden alla pienen ikuisuuden koittaen saada ajatuksiani selkiintymään.

Olin juuri ehtinyt kiskoa puhtaat vaatteet päälleni kun ovikello päätti soida. Jostain syystä ajattelin heti pahinta ja mietin oliko Topi saanut selville missä mä asuin. Se mies sai mut ihan oikeasti vainoharhaiseksi. Sydän alkoi hakata hieman kovemmin kun pyörittelin pyyhkeen punaisiin hiuksiini ja hiippailin hiljaa ovelle. Kurkkasin ovisilmään, eikä sieltä näkynyt Topia vaan Jirko. Ja mitähän se halusi? Ovikello soi uudemman kerran ja hetken aikaa seisoskelin oven takana hammasta purren, kunnes vetäisin henkeä ja avasin.
”Moi”, Jirko tervehti varovasti ja mä kohtasin sudenharmaiden silmien katseen.
”Moi”, vastasin konemaisesti ja melko tökerösti, ”mitä sulla oli?”
Katsoin Jirkoa ja huomasin jätkän kädessä olevat kukat ja suklaarasian. Se näytti suoraansanottuna vähän eksyneeltä.
”Ajattelin kokeilla jos sä vaikka haluaisit jutella mun kanssa”, se sanoi ja ojensi sitten kukkia, ”niin ja aattelin vielä pyytää anteeks kun oon niin vitun idiootti jätkä.”
Mä katsoin kukkia ja kohotin vähän kulmiani, sillä tulppaanit näyttivät etäisesti tutuilta.
”Onks noi kukat meidän talon kukkapenkistä?” sanoin vahingossa ajatukseni ääneen sivuuttaen miehen puheet ja Jirko huokasi.
”Älä takerru siihen”, se sanoi puolustelevasti. Uskomaton tyyppi, mua melkein nauratti sen käytös.
”Oikeesti?”
”Mun piti valita ostanko kukkia vai suklaata, mulla oli rahaa vaan toiseen”, Jirko totesi rehelliseen tapaansa ja kohautti olkiaan, ”voin mä viedä nää takas sinne kukkapenkkiin jos sä haluat?”
Mä pyöritin päätäni.
”Parempi, että et enää hiippaile siellä”, vastasin nostaen katseeni kukista Jirkoon.
”Mä oon samaa mieltä”, se totesi ja ojensi sitten kukkia, ”ole hyvä.”
”Kiitos vaan.”
Otin tulppaanit ja katsoin hetken aikaa yli kaksikymmentäsenttiä itseäni pidempää miestä, joka näytti edelleen vähän eksyneeltä seisoskellessaan siinä rapussa. Mä ehkä ihan vähän hellyin sen anteeksipyynnöstä, vaikka yritin pysyä kovana.

”Oisitko sä halunnu vaikka tarjota kahvit?” Jirko kysyi lopulta rikkoen hetken kestäneen hiljaisuuden. Mä katselin sitä vähän aikaa ja puntaroin ajatusta, kunnes lopulta liikahdin pois ovenraosta.
”Okei”, vastasin huokaisten ja päästin rapussa seisoskelevan jätkän sisälle. Jirko otti Vansit jalastaan ja seurasi mua sitten keittiöön. Mä en voinut mitään sille, että Jirkon läsnäolo aiheutti nipistyksiä vatsanpohjassa. Mun oli kauhean vaikea olla sille enää vihainen. Laitoin tulppaanit maljakkoon keittiön pöytään ja siirryin sitten mittaamaan kahvia. Jirko istuutui keittiön tuoliin ja laski tuomansa suklaat pöydälle. Mun teki mieli kysyä siltä Topista ja välikohtauksesta sen kanssa, mutta en saanut suutani auki.
”Mitä kuuluu?” Jirko kysyi hetken päästä ja mä istuin sitä vastapäätä kohauttaen olkiani.
”Eipä mitään ihmeitä, töitä lähinnä.”
Jirko nyökytteli ja mä katsahdin sen täriseviä käsiä. Jirko tajusi mun katseeni ja otti kädet pöydältä laskien ne syliinsä. Mä nostin katseeni sen silmiin ja Jirko katseli takaisin. Me oltiin hiljaa pitkän aikaa ja kun kahvi oli tippunut, niin mä nousin ja kaadoin kahteen kuppiin. Laitoin molempiin maitoa ja ojensin sitten toisen kupin Jirkolle istuutuen samalla takaisin tuoliin.

”Olit sitten käyny Topin kimppuun lauantaina”, sanoin lopulta pitkän hiljaisuuden jälkeen. Jirko kohotti kulmiaan ja näytti hyvin yllättyneeltä mun puheistani.
”Miten sä siitä tiiät?” se kysyi ihmeissään, ”onks se tullu ahdistelemaan sua?”
”Se tuli mun työpaikalle eilen”, mä vastasin ja hörppäsin kahviani, ”se sano, että jos se vielä näkee sua, niin sulle käy huonosti.”
Jirko tuhahti hiljaa.
”En mä sitä pelkää”, jätkä totesi katsahtaen mua.
”Ehkä sun pitäis.”
”Miten niin?”
”No koska se on väkivaltainen hullu”, pukahdin astetta levottomammin ja laskin kahvikupin pöydälle.
”Sitä mä en epäile”, Jirko vastasi, ”kunhan se pysyy susta kaukana.”
Mun sydän jätti yhden lyönnin välistä miehen sanojen myötä.
”Sitä sopii toivoa”, mä huokasin hiljaa ja pyöritin päätäni, ”miks sä kävit sen päälle?”
”Koska mä olin vihainen siitä mitä se on tehny sulle”, Jirko totesi rehellisesti, ”mä välitän susta.”
Mä nyökyttelin hiljaa ja mun ajatukset tuntuivat menevän ihan solmuun. En tiennyt mitä olisin ajatellut, järki ja tunteet kamppailivat keskenään. Mä tykkäsin Jirkosta enemmän kuin kenestäkään aikoihin, mutta mä en voinut olla sen kanssa jos se vaan ryyppäsi ja sekoili. Mun oli muutenkin hiton vaikea luottaa kehenkään Topin jälkeen.

Jirko vei kupin tiskialtaaseen saatuaan juotua ja jäi sitten nojailemaan seinään. Mä katsoin sitä ja hörppäsin oma kuppini tyhjäksi.
”Voitko sä Melina antaa mulle anteeks?” se kysyi ja työnsi kädet farkkujensa taskuihin. Mä nousin ylös ja vein myös oman kuppini tiskialtaaseen kääntyen sitten Jirkoa päin. Otin pyyhkeen hiuksistani ja laskin tuolin selkänojalle.
”Joo”, vastasin lopulta hiljaa ja nyökyttelin.
”Kiitti”, Jirko sanoi katsoen mua, ”voinks mä saada uutta mahdollisuutta?”
Mä huokasin ja tuijottelin vähän aikaa lattiaa.
”En mä tiiä”, totesin vaikeana, ”sun elämä on aika erilaista kun mulla, mä en oikein tiiä tulisko tästä mitään.”
Jirko nyökytteli ja otti kädet taskuistaan.
”Sun kanssa on tajuttoman hyvä olla, ei ahista yhtään”, se sanoi ja mä nostin katseeni siihen.
”Kyllä mäkin tykkään olla sun kanssa mut…”
”Mutta?”
”Niin kun mä sanoin, sun elämä on niin erilaista.”
Jirko kääntyi mua päin ja katsoi mua vaaleilla silmillään.
”Mä voin lopettaa juomisen, mä voin – mä voin yrittää päästä irti napeista”, se sanoi vakavasti ja mä yllätyin hitusen sen puheista, sillä en odottanut mitään tällaista. Enkä toisaalta voinut myöskään luottaa sen puheisiin, vaikka salaa tuntuikin hyvältä kun se sanoi noin, että se tavallaan oli oikeasti noin tosissaan tämän kaiken suhteen.
”Jirko -”
”Etkö sä halua yrittää enää?” Jirko kysyi hyvin suoraan keskeyttäen mun sanani ja mä huokasin.
”Mä tykkään susta oikeesti tosi paljon, mutta mä en tiiä voiko tää toimia”, sanoin rehellisesti ja Jirkon käsi tarttui yllättäen mun käteeni.
”Mistä sen tietää jos ei kokeile?” se kysyi ja sen suupieli nousi hymyyn. Musta tuntui, että mä sulin aina vähän kun se hymyili mulle.
”Ei varmaan mistään”, totesin kohauttaen olkiani. Mä en voinut laittaa vastaan tunteilleni, mä en voinut vaikka oikeasti yritin. Enkä mä voinut olla Jirkolle vihainen, enkä lopulta enää jaksanut edes yrittää.

Jirko liikahti lähemmäs, sen käsi nousi mun kaulalleni, enkä mä voinut sille mitään, että perhoset alkoivat taas heräillä mun vatsanpohjassani. Me katsottiin vähän aikaa toisiamme ja mä saatoin tuntea sen tutun sähköisyyden jälleen meidän välillämme. Mä en voinut sanoa itselleni ei, joten lopulta mä varvistin sen verran, että sain painettua huuleni hyvin varovasti Jirkon huulille. En vaan voinut itselleni mitään, mä halusin Jirkoa ihan liikaa ja jotenkin sen läsnäolo sai mun ajatukset ihan sekaisin. Ehkä mä vaan satuttaisin itseäni tässä, mutta järjen ääni unohtui taas saman tien kun Jirkon lämpimät huulet liikahtivat mun omiani vasten. Mä en tajunnut miten se osasi suudella sillä tavalla, että jalat meinasivat oikeasti lähteä alta – niin kuin mä olisin joku ihastunut teinityttö tai jotain vastaavaa. Aiemmin päivällä pään sisällä pyörinyt ahdistus katosi saman tien ja mulla oli hetken ajan vaan tajuttoman hyvä olla. Jirkossa oli jotain, mikä sai mun olon tuntumaan turvalliselta. Henkäisin hiljaa suudelman välissä ja Jirkon kädet laskeutuivat mun kyljille ja siitä lanteille sen nykäistessä mua lähemmäs itseään. Me suudeltiin pieni ikuisuus ja kun viimein irrottauduttiin toisistamme, niin Jirkon huulilla nyki hymy. Enkä mä lopulta mitenkään voinut olla vastaamatta sen hymyyn.

”Hitsi sä oot niin kaunis”, Jirko mutisi sipaistessaan mun hiuksia korvan taakse. Musta ei varsinaisesti tuntunut siltä seisoessani siinä hiukset märkinä ja ilman meikkiä, mutta tunsin silti punastuvani vähän.
”Kiitos”, vastasin kohdaten Jirkon silmien katseen.
”Mulla on Joosen auto koko illan käytössä, saanks mä viiä sut ajelee?”
Mä vakavoiduin vähän ja siristin silmiäni.
”Sulla ei oo korttia”, huomautin ja Jirkon huulille nousi veikeä hymy. Se otti housujensa takataskusta lompakkonsa ja kaivoi sieltä vaaleanpunaisen kortin ojentaen mulle.
”Mä sain kortin tiistaina takas”, Jirko totesi.
”Ihan totta?” otin ajokortin ja tutkailin sitä hymyn lopulta noustessa mun huulilleni.
”Joo, Jirko Eemeli Mäki saa nyt ajaa ihan luvan kanssa”, se totesi rennosti ja mä naurahdin ojentaen kortin takaisin sille.
”Onneks olkoon”, tuumasin ja Jirko virnisti.
”Kiitti”, se vastasi laittaen kortin takaisin lompakkoonsa, ”joten miten on?”
”Okei sitten, mutta mun pitää laittautua eka vähän”, sanoin ja Jirko nyökytteli.
”Miten vaan, ei mulla oo kiire”, se totesi ja istui sitten keittiön tuoliin katsahtaen pöydällä olevaa maljakkoa, ”mun mielestä noi kukat on ihan hienoja.”
Mun huulilta pääsi naurahdus.
”Joo, mutta älä silti enää mene repimään mitään toisten kukkapenkistä”, vastasin saaden Jirkon hymyilemään leikkisästi.
”Jos sä niin toivot”, se sanoi kohautellen olkiaan ja mä katselin sitä hetken aikaa huvittuneena, kunnes suuntasin vessaan föönaamaan hiuksiani olo aika paljon kevyempänä kuin vielä tunti sitten.

Elokuinen ilta oli lämmin kun mä joitain toveja myöhemmin istuin Joosen auton pelkääjän paikalla. En ollut uskonut päivän kääntyvän ihan tällaiseksi, mutta mulla oli hyvä fiilis, eivätkä ajatukset Topistakaan enää vaivanneet. Jotenkin Jirkon läsnäolo piristi mua todella paljon. Mietin sen sanoja siitä, että se lopettaisi ryypiskelyn ja pillereiden syömisen, enkä voinut olla pohtimatta miten sellainen onnistuisi. En mä riippuvuuksista sinällään tiennyt, mutta saatoin kuitenkin arvailla, että lääkekoukusta irti pääseminen oli työlästä ja hankalaa.
”Oliks sulla ja sillä Topilla pitkäkin suhde?” Jirko kysyi ja mä käännyin katsomaan ratin takana istuvaa tupakoivaa miestä.
”Pari vuotta”, vastasin ja Jirko vilkaisi mua nyökytellen, ”onks sulla ollu pidempiä suhteita?”
”Yhen Helmin kanssa mä olin kaks vuotta, me kyllä erottiin aina vähän väliä”, Jirko vastasi ja imaisi tupakkaansa, ”viimeks kun mä näin sitä keväällä ihan sattumalta, niin se istui yhen lähikapakan pihalla ihan pöllyissä ja silmä mustana jonkun pirinistin kainalossa”, se jatkoi kohauttaen olkiaan.
”Ai, ei taida mennä kovin hyvin sitten”, mietin ja Jirko tiputti tupakan ikkunasta.
”Ei taida, oli se aika sekasin jo sillon kun me oltiin yhessä, mutta sentään se ei vetäny mitään piriä suoneen”, Jirko totesi ja mä nyökyttelin.
”Ootko sä ikinä käyttänyt mitään huumeita?” kysyin vähän varoen.
”Oon mä kokeillu kaikenlaista, mutta en enää pitkään aikaan”, se sanoi katsahtaen mua ajamisen lomasta, ”se mun kaveri Kapa on ihan koukussa subutexiin, enkä mä todellakaan haluis itteeni siihen jamaan missä se on, ihan kauheeta touhua.”
Mä mietin sitä pitkätukkaista jätkää, jota olin jokin aika sitten kuskannut ja nyökyttelin. Jirko puhui ihmeellisen avoimesti ja mä tykkäsin tavallaan myös tästä vakavammasta puolesta. Musta tuntui, että kaikesta sen törttöilystä ja sekoilusta huolimatta, se ajatteli todella paljon.

Me ajeltiin pari tuntia jutellen niitä näitä, ennen kuin bensamittari alkoi näyttää punaista ja oli pakko ajaa auto takaisin parkkiin. Ilma oli hitusen viilentynyt meidän suunnatessa autolta kohti tuttua rappua. Jirko avasi alaoven ja me pujahdettiin hämärään käytävään.
”Mä lupaan viiä sut syömään heti kun mä saan jostain tarpeeks rahaa”, Jirko totesi kun me seisahduttiin mun oven kohdalle.
”Okei”, hymyilin hitusen ja katselin edessäni seisovaa miestä, ”parempi olla sit michelin-tähden ravintola”, jatkoin leikilläni ja Jirko virnisti. Se näytti tajuttoman hyvältä, mä tunsin hassun sähkön kulkevan pitkin kroppaani kun se tuli vähän lähemmäs.
”Mitä vaan sä haluat”, se vastasi iskien huomaamattomasti silmäänsä ja mä astuin sen eteen katsellen sen kasvoja. Poskia kuumotti ja vatsan pohjaa nipisteli taas.
”Ai mitä vaan?”
Mä huomasin yhtäkkiä, että mä halusin Jirkoa aivan tajuttomasti. En tiedä oliko se miehen läheisyys yhdistettynä hämärään rappuun, joka sai mut tuntemaan sellaista himoa, mutta jokin siinä oli. Jirko vetäisi mua vieläkin lähemmäs ja sen huulet painautuivat mun huulilleni hyvin yllättäen. Ynähdin lämpimiä huulia vasten ja puristin miehen t-paidan kangasta nyrkkiini.
”Ihan mitä vaan”, Jirko hymisi mun huuliani vasten ja mun kädet livahtivat sen paidan alle tutkiskelemaan paljasta ihoa. Jirko oli ihan tajuttoman kuuma ja mä halusin sen mun sänkyyni, hitto että todellakin halusin, se oli ainoa ajatus mun päässäni juuri nyt. Jirko työnsi mut hellästi vasten käytävän seinää ja sen huulet liikahtivat mun huuliltani kaulalle saaden mut suurinpiirtein kehräämään.

Meni ihan pieni tovi, ennen kuin tajusin, että me oltiin edelleen rappukäytävässä ja hapuilin toisella kädelläni laukustani kotiavaimeni.
”Hei”, sanoin hiljaa ja Jirkon huulet lopettivat seikkailunsa mun kaulallani, ”mennäänkö sisälle?”
Jirko päästi mut itsensä ja seinän välistä hieman naurahtaen ja mä avasin asuntoni oven. Hengitys tuntui raskaalta kun suuntasin ovesta sisälle eteiseen. Jirko laittoi oven kiinni perässään, eikä ehtinyt kuin kääntyä mua päin kun mä painauduin taas ihan kiinni siihen ja suutelin. En ollut harrastanut seksiä selvin päin Topin jälkeen, jotenkin se oli tuntunut kauhean vaikealta ja jopa vastenmieliseltä, mutta nyt mä en tuntenut muuta kuin himoa. Mä halusin Jirkoa niin paljon. Vedin t-paidan pois miehen päältä ja Jirkon kädet siirtyivät kiskomaan toppia mun päältäni.
”Júmalauta sä olet seksikäs nainen”, Jirko hengähti ja painoi mut eteisen seinää vasten. Sen sormet availivat mun farkkujani ja vähän vaivoin sain tiukat housut potkittua pois jaloistani. Jirkon kädet kuljeskelivat haluavina pitkin mun alusvaattein petettyä kroppaa ja mä melkein värisin sen kosketuksesta. Vetäisin miehen lopulta mukaani peruuttaessani kohti makuuhuonetta ja samalla availin sen housujen vyötä ja nyhdin farkkuja sen jalasta. Sängyn luokse päästyäni työnsin sen istumaan ja kävin hajareisin sen syliin. Me katsottiin hetken aikaa toisiamme ja Jirko pyyhkäisi hellästi mun punaisia hiuksiani, kunnes vetäisi mut uuteen suudelmaan.

Lopulta makasin Jirkon alla alasti ja miehen kieli piirteli kuvioita mun rinnoilleni samalla kun sen sormet liukuivat pitkin mun kroppaani. Se suuteli kiusoitellen mun vatsaani, liikahti hitaasti alemmas ja suuteli sisäreisiä saaden mut päästämään tahattomasti voihkauksia huuliltani. Jirkon kädet liukuivat hitaasti alemmas ja työntäessään kaksi sormea mun sisääni sen kasvoille nousi virnistys. Mä huoahdin kovaan ääneen ja kiskoin Jirkoa paremmin päälleni, koska hitto vie halusin sen sisälleni nyt ja heti.
”Mitä?” se kysyi mun päälläni ihan härnätäkseen ja mä läpsäisin sitä hellästi poskelle kun se kehtasi vielä kiusata.
”Sä tiedät mitä”, vastasin hengähtäen ja Jirkon kasvoilla leikki virnistys. Se painoi huulensa mun huulille samalla kun työnsi itsensä mun sisälleni. Mun huulilta purkautui nautinnollinen voihkaisu samalla kun kiersin jalkani miehen alastoman ylävartalon ympärille ja notkistin vähän selkääni sen alla.

Mulla ei ollut hetkeen ollut niin hyvä fiilis kun mulla oli jonkin ajan kuluttua makoillessani olohuoneen sohvalla Jirkon kainalossa. Me katsottiin Netflixistä jotain jännityselokuvaa ja Jirko silitteli mun hiuksiani juuri niin rauhallisesti, että olisin voinut vaan tyytyväisenä nukahtaa siihen. Miten tässä näin kävi? Painauduin paremmin miestä vasten ja Jirko suukotti mun hiuksiani. Siinä ollessani mä en muistanut Jirkon huonoja puolia, mä ajattelin vaan, ettei missään ollut aikoihin ollut parempi kuin siinä niin.
”Miten sä teet sen?” Jirko mutisi jossain vaiheessa ja mä katsahdin sitä.
”Ai minkä?”
”Saat mun fiiliksen näin rauhalliseks, normaalisti mä oisin jo kiskonu pameja kun ahdistaa niin paljon”, se totesi ja mä hymyilin varovasti. Musta tuntui tajuttoman hyvältä kun se sanoi mulle noin. Mä en tarkalleen tiennyt mikä Jirkoa yleensä ahdisti tai miksi, johtuiko se niistä napeista vai jostain muusta, mutta tuntui tosi hyvältä, että sen olo oli rauhallinen mun kanssa.
”En mä tiiä”, vastasin ja suoristauduin istumaan katse Jirkossa. Se katseli mua hetken, kunnes liikahti painamaan huulensa mun huulille. Me pussailtiin hetken aikaa ja mun huulilla nyki lopulta hyväntuulinen hymy. Silti mua samalla pelotti. Uskaltaisinko mä olla iloinen? Uskaltaisinko mä ihastua Jirkoon enemmän? Uskaltaisinko mä rakastua siihen? Jos mä vain satuttaisin itseäni, niin kuin mulla oli tapana tehdä, mitä miehiin tuli. Hieman huokaisten painoin pääni takaisin Jirkon rintakehää vasten ja koitin olla ajattelematta liikaa. Mä en todellakaan halunnut pilata tätä tunnetta ajattelemalla vain pahinta. Ja toisaalta, ehkä mä menettäisin enemmän siinä, jos en antaisi itseni uskaltaa Jirkon suhteen. Ainakin mä toivoin niin. Mä toivoin tosissani, että tässä kävisi hyvin.

Lähettäjä: salmiakkitassu 
Päivämäärä:   28.6.16 17:43:06

Ja tosiaan, anteeksi kun en oo laittanu jatkoa ihan hetkeen, en oo vaan töiltä ja kaikelta muulta elämältä millään ehtiny :s

Lähettäjä: Aka 
Päivämäärä:   28.6.16 20:40:48

VIHDOIN <3_<3 Edelleen hyvälaatusta tekstiä ja kerrontaa :)

Lähettäjä: wawawa 
Päivämäärä:   28.6.16 21:49:17

Ihana tarina! luin just kokonaan, jirko on supersöpö <3 :D

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   28.6.16 23:13:24

Ihana tarina, ja Jirkod

Lähettäjä: Xdxd 
Päivämäärä:   28.6.16 23:32:34

Se kun ei pysty sanoin kuvaamaan tätä tunnetta mikä on taas kun sai uuden pätkän lukea tätä <3

Lähettäjä: Elämäonhelppoo 
Päivämäärä:   29.6.16 13:06:31

Oijjoi<3 Ihanaa kun tulikin jatkoa!

Lähettäjä: .... 
Päivämäärä:   1.7.16 09:42:18

Tää on aivan täydellinen <3

Lähettäjä: Kukkahattutäti 
Päivämäärä:   1.7.16 18:40:00

Rakastan dd

Lähettäjä: kukkis 
Päivämäärä:   7.7.16 02:13:58

Ah aivan mahtava, jatkoo pian!

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   7.7.16 15:10:46

Ai että tää on aivan ihana! <3

Lähettäjä: inus 
Päivämäärä:   7.7.16 16:30:55

siis en oikeestaan ikinä oo jaksanut lukee mitään tääl olevii tarinoita, alottanut vaan ja sit kyllästyny. tänään päätin taas kattoo et oisko mitään hyvää, näin vapaapäivän kunniaks ja silmät kiinni painoin jotain otsikkoo ja arpaonni suosi tätä tarinaa -ja onneks suosi! luin kaikki pätkät samantien putkeen, kertaakaan en noussut tästä sohvalta. :D
toivottavasti tulee pian jatkoa :)

Lähettäjä: Rai 
Päivämäärä:   8.7.16 09:53:17

Tässä tarinassa on yksi vika. Se ei ole valmis, että saisi lukea keralla kaiken. Tosin jos olisi valmis, kaipaisin silti jatkoa.

Lähettäjä: Ressu 
Päivämäärä:   13.7.16 11:22:34

Jatkoaaa

Lähettäjä: !! 
Päivämäärä:   14.7.16 04:25:44

Apua en kestä! Äkkiä jatkoa, ihan mieletön!!!

Lähettäjä: salmiakkitassu 
Päivämäärä:   16.7.16 01:49:22

Aka, wawawa, …., Xdxd, Elämäonhelppoo, kukkahattutäti, kukkis, Rai, Ressu ja !!, Oi miten ihanan paljon kommentteja, ihan huippua että jatkon viivästymisestä huolimatta lukijoita löytyy! Kiitoskiitos aivan tajuttomasti <3 :)

inus, oi kivan pitkä kommentti ja tosi ihana kuulla, että tarina nappasi heti mukaansa! :)

Tässäpä viimein jatkoa taas, vaihteeksi vähän tasaisempi (toivottavasti ei tylsä?) pätkä! Turhauttaa kun ois kovasti inspiraatiota tähän, mutta aika meinaa välillä olla ihan kortilla töiden ja elämän suhteen. Nyt heinäkuun jälkeen tosin pitäisi helpottaa ja pystyn taas keskittymään tähän paremmin ja laittamaan jatkoakin useammin c:

*

Jirko

Mä nukuin ihmeellisen levollisesti, enkä ollut ihan varma oliko se puhelimen viestiääni vai ikkunasta suoraan silmiin paistavat auringonsäteet, jotka mut lopulta herättivät. Kello näytti kahdeksaa aamulla, enkä mä saanut enää unta, joten kurottauduin noukkimaan lattialla lojuvan älyluurin käsiini. Melina nukkui sängyn toisella puolella mustan topin peittämä selkä muhun päin ja oli vaikea olla vähän hymyilemättä kun mä katsahdin sen suuntaan. Kun mä eilen olin päättänyt kokeilla saada sitä leppymään mulle, niin en suoraansanottuna ollut odottanut kovin paljon. Ja näin kuitenkin kävi, mä olin ihan syystäkin suupielet korvissa. Haukotellen käänsin katseeni kännykän ruutuun ja kaikeksi yllätykseksi viesti oli Emilialta. Mä kohotin vähän kulmiani kun avasin WhatsAppin ja luin isosiskon viestin, jossa se kertoi synnyttäneensä pari tuntia sitten terveen tyttölapsen. Mulle tuli ehkä vähän huono omatunto kun en ollut pitänyt paljoakaan yhteyttä systeriin tai kysellyt sen kuulumisia. Vaikka ei siinä, eipä sekään ollut mulle pahemmin soitellut.

Näpyttelin Emilialle onnitteluviestin ja vilkaisin sitten Melinaa, joka näytti heränneen. Se kääntyi muhun päin ja katsoi mua unisilla silmillään, niin että mun olisi tehnyt vaan mieli rutistaa se kainaloon ja pussailla. Se oli ihan hemmetin söpö.
”Huomenta”, sanoin hymyillen vinosti ja Melina haukotteli.
”Huomenta”, se vastasi hieraisten silmiään, ”kukas sua kaipailee heti aamusta?”
”Isosisko ilmotti, että musta tuli tuplaeno”, vastasin ja laskin puhelimen kädestäni. Melinan aamu-uniset aivot eivät selvästikään heti rekisteröineet mun sanomisia ja se katsoi mua hetken ihmeissään, ennen kuin tajusi.
”Hei vautsi, tuliks tyttö vai poika?”
”Tyttö”, mä vastasin rennosti ja nousin istumaan. Käteensä nojaileva Melina nyökytteli hymyillen varovasti ja mä katselin sitä hetken aikaa, kunnes vein käteni sen punaisiin hiuksiin haroen kevyesti. Melina sulki silmänsä edelleen hymyillen ja mä naurahdin sen hassulla tavalla onnelliselle ilmeelle.
”Mitä?”
Tyttö avasi silmänsä katsoen mua kysyvästi ja mä liikahtin sen verran, että sain työnnettyä sen selälleen alleni.
”Sä oot tollanen kissanpentu”, vastasin ja ennen kuin Melina ehti tivata, että mitä hittoa mä tarkoitin, koska se ihan varmasti olisi tivannut, niin painoin huuleni sen huulille. Melinan toinen käsi liikahti mun paljaalle kyljelleni ja meidän suudelman päätyttyä mä kohtasin sen ruskeiden silmien katseen.
”Mikä ihmeen –”
”Mä meen keittää kahvia”, keskeytin ja suukotin Melinan otsaa nousten sitten sen päältä. Rennosti hymyillen kiskoin farkut jalkaani, katsahdin sängyllä makaavaa, kulmiaan kohottelevaa tyttöä ja painelin sitten pois mauuhuoneesta kohti keittiötä.

Hetken kuluttua naksautin Melinan kahvinkeittimen päälle ja nojauduin tiskiallasta vasten. Mietteliäänä työnsin kädet taskuihini ja kun sormiin osui minigrip-pussi, niin mä otin sen taskustani ja tuijottelin sitä vähän aikaa. Mä tiesin luvanneeni Melinalle aika paljon kun olin sanonut lopettavani pillereiden käytön. Mä olin yrittänyt ennenkin siinä onnistumatta, sillä ilman nappeja olo muuttui suorastaan tuskaiseksi – ahdisti, vítutti, vapisutti ja yleisesti kuumotti ihan kaikki ja olo muuttui muutenkin ihan omituiseksi. Toisaalta mulla ei ehkä ollut koskaan ollut tarpeeksi motivaatiota lopettaa, Joosen tai Emilian puheilla ei ollut ikinä lopulta ollut niin paljon painoarvoa. Mä olin joka kerta sortunut, lähinnä vaan kelaillut, että mitä vítun väliä. Ja toisaalta, mä en ehkä vaan kestänyt sitä hitonmoista ahdistusta, jota lopettamisesta tai vähentämisestä seurasi. Tai osannut olla ilman kemikaaleja, vaikka miten yritin. Ehkä mä tarvitsisin jonkun suunitelman elämälle, koska sitä mulle ei ollut ikinä ollut – kunhan olin vaan sekoillut menemään. Mä en kuitenkaan osannut suunnitella mitään, tai motivoitua. Tosin Melina, jos se oikeasti halusi yrittää mun kanssa, olisi ehkä juuri sellainen motivaattori jota mä olin aina kaivannut. Tuijottelin hetken aikaa vapisevaa kättäni ja pillereitä, kunnes työnsin pussin takaisin taskuuni ja käännyin katsomaan kahvin tippumista.

”Tehäänkö tänään jotain?” mä kysyin kun me joitain toveja myöhemmin istuttiin ruokapöydässä aamupalalla. Mä en syönyt ikinä aamupalaa, joten oli melkein outoa rouskuttaa aamukahvin kera paahtoleipää. Melina katsahti mua hymyillen hitusen.
”Okei.”
”Okei?”
”Tehään vaan”, se sanoi ja hörppäsi kuppinsa tyhjäksi, ”satamassa on tivoli, käydäänkö siellä? Mä haluun maailmanpyörään.”
Mä naurahdin Melinan puheille ja nyökyttelin.
”Käydään vaan”, vastasin ja työnsin loput paahtoleivästä suuhuni. Melina katseli mua hetken, kunnes tarttui mun pöydällä olevaan käteeni.
”Se mitä sä sanoit eilen, se että sä lopetat ne lääkkeet, olitko sä tosissas?” se kysyi varovaisemmin ja mä purin hammasta nyökytellen sitten.
”Mä ainakin yritän, ihan tosissaan.”
”Mä oon sun tukena”, Melina sanoi hyvinkin varmasti ja sai mut hymyilemään hitusen. Epäilin suuresti oliko Melinalla yhtään minkäänlaista hajua millainen musta tuli kun mä olin tarpeeksi kauan ilman nappeja, mutta en alkanut avata asiaa sille sen enempää. Tytön sanat tuntuivat ihan hiton hyvältä, kuulosti siltä, että se oikeasti oli tosissaan meidän suhten, vaikka vielä eilen tunnelma oli ollut vähän epävarma.
”Ootko sä vakavissaan tän suhteen?” kysyin puolivahingossa ja Melina nosti katseensa muhun.
”En mä voi sille mitään, että mä tykkään susta”, se vastasi ja mä naurahdin hieman.
”No mä oon tunnetustikin aika vastustamaton”, heitin ja Melina kohotti kulmiaan.
”Idiootti”, se vastasi hymyn nykiessä huulillaan, ”se sä ainaki oot.”
Mä mutristin huuliani ja Melina virnisti, kunnes nousi ylös ja vei meidän molempien kahvikupit tiskialtaaseen.

Meni lopulta iltapäivään ennen kuin me lähdettiin kävelemään kohti satamaa. Mä kävin Joosen luona vaihtamassa vaatteet ja jätin napit sinne, vaikka olo oli vähän sellainen, että olisi huvittanut nappailla. Ahdistus pysyi kuitenkin loitolla ja mä arvelin sen johtuvan Melinasta ja sen seurasta.
”Mä en oo käyny missään huvipuistossa varmaan yli kymmeneen vuoteen”, Melina selosti kun me lopulta jonotettiin maailmanpyörään, ”mites sä?”
”Mä kävin viime kesänä lintsillä”, vastasin samalla kun imaisin tupakkaani. Tyttö katsahti mua kohottaen kulmiaan.
”Ai kävit?”
Mun huulille nousi virnistys.
”Mitä? Onks siinä jotain outoo?” kysyin saaden Melinan pyörittämään päätään, ”me oltiin ihan tuhannen pilvessä, oli ihan mielenkiintosta siinä kuosissa.”
”Mä en ees ylläty tosta”, se vastasi ja mä kohautin olkiani tiputtaen savukkeen maahan.
”Kävin mä pari vuotta sitten täällä tivolissa mun kummipojan kanssa”, sanoin ja Melina vilkaisi mua.
”Toivottavasti et pilvessä.”
”Ootpa sä hauska”, irvistin ja tönäisin tyttöä hellästi kylkeen. Melina naurahti ja tönäisi takaisin, minkä seurauksena mä vedin sen kainalooni ja suukotin hiuksiin.

”Sulla on kummipoika?” se kysyi samalla kun ojensi lipun maailmanpyörän edessä seisovalle miehelle ja istui vaunuun. Mä istuin sitä vastapäätä nyökytellen.
”Joo, se on hauska tenava, tulee vaan nähtyä liian harvoin”, vastasin samalla kun laite nytkähti liikkeelle.
”No sitä asiaa ei oo myöhästä korjata”, Melina sanoi ja mä siirsin katseeni siihen hymyillen rennosti. Melina hymyili takaisin ja antoi sitten katseensa lipua ympäristössä. Kun laite alkoi kohota kohti korkeuksia, tyttö ilmoitti pelkäävänsä korkeita paikkoja ja mua huvitti sen suunnaton halu lähteä koko maailmapyörään jos sitä kerta pelotti. Melina ilmoitti tarvitsevansa siedätyshoitoa ja mä lupasin sankarillisesti ottaa sen syliin jos sitä pelotti liikaa. Se nauroi ja sen nauru sai väkisin mun suupielet nousemaan kohti korvia.

Kello näytti neljää meidän lopulta kävellessä pois selvästi ihan liian hinnakkaalta tivolialueelta. Saatoin ehkä valehtelematta todeta, ettei mulla ollut aikoihin ollut näin hauskaa selvinpäin. Me käytiin ostamassa lähikiskalta jäätelöt ja istuttiin sataman penkeille tuijottelemaan laivoja ja veneitä.
”Mä oon oikeesti pahoillani, että sä oot joutunu kärsimään Topin takia”, Melina sanoi hetken kuluttua yllättäen ja tuijotteli hetken suklaajäätelöään, kunnes nosti katseensa muhun.
”No ei se sun vika oo, niin kun mä oon sanonu”, mä vastasin katsellen sen ruskeita silmiä, ”älä sä murehi sitä.”
Melina nyökytteli siirtäen katseensa eteenpäin. Mua alkoi joka kerta suututtaa kun mä kelailin sitä kusípäätä ja nytkin kun mä taas keilailin sitä, niin turhautti. En kuitenkaan ehtinyt velloa ajatuksissani kovin kauaa kun yllättäen kauempaa kuului huutoa.

”Jirko!”

Vaikka mä totta helvetíssä rakastin Kapaa niin kuin omaa veljeäni, niin en olisi silti toivonut kuulevani sen ääntä juuri nyt. Melinan katse siirtyi laivoista meidän taakse ja mä käänsin katseeni samalle suunnalle huomaten Kapan ja Jiipeen lampsivan vähän matkan päässä meitä kohti. Melina vilkaisi mua kohottaen kulmiaan ja mä pyöräytin silmiäni heilauttaen kuitenkin kättä kavereilleni.
”Moro!” Kapa tervehti lähemmäs päästyään, eikä ollut oikeastaan edes kamalan pahasti naamat, ”ai moi Melina, mites menee?” se kysyi hyväntuulisesti ja seisahtui meidän eteen pistäen tupakaksi. Jiipee tervehti rennosti ja mä moikkasin noita takaisin.
”Iha hyvin, käytiin tivolissa”, Melina vastasi Kapalle, joka pyyhkäisi pitkiä hiuksiaan kohottaen kulmiaan.
”Siistiä, muistatko Jirko ku käytiin lintsillä?” se nauroi ja Melinan huulilta pääsi myös naurahdus jätkän sanojen myötä.
”Mä kuulin siitä”, tyttö sanoi ennen kuin mä ehdin vastata ja Kapa virnisti sille rennosti ottaen sitten muovipussistaan oluen. Mä nojauduin penkin selkänojaa vasten ja katsoin hetken aikaa kaljaansa availevaa jätkää, kunnes siirsin katseeni Jiipeehen, joka oli keskittynyt näpyttelemään kännykkäänsä.

”Mitä meinasitte? Miten ois pari pussikaljaa, täällä on aika vitun hyvä sää?” Kapa ehdotti hörpäten kaljaansa, ”tai jotain muuta? Mulle tuli eilen rahaa, joten löytyy muutaki ku vaan bissee”, se virnisti ilmeisen hyväntuulisesti ja mä ehkä kirosin ihan hetken mielessäni. Kapa, vaikka niin tajuttoman vilpitön puheissaan aina olikin, ei omannut mitään maailmoja kaatavaa tilannetajua tai ihmistuntemusta. Se ehkä vähän naiivisti oletti, että Melina oli edes hitusen samaa maata meidän kanssa, niin kuin kaikki sen lyhytaikaiset naiset olivat olleet. Tosin niin kai mullakin ennen tätä.
”Ei me kyllä –”
”Voishan sitä pari siideriä juua kun on näin hyvä sää, vai mitä?” Melina keskeytti mut, enkä mä voinut olla katsomatta sitä ihmeissäni. Vielä joitain päiviä sitten se oli kironnut mun sekoilujani ja nyt se oli ihan mieluusti lähdössä muutamille mun vähintäänkin päihdepäisten kavereiden kanssa. Kieltämättä vähän yllättävää.

Siinä kävi siis lopulta niin, että me sitten lampsittiin kohti sataman pientä lähikauppaa ja käytiin ostamassa ne pari tölkkiä.
”Ootko sä nyt ihan varma?” mä kysyin kaljahyllyjen edessä ja Melina katsahti mua.
”Miten niin? Sun kaverit vaikuttaa ihan kivoilta”, se vastasi hymyillen ja mä kohotin kulmiani.
”Ei siinä, onhan ne”, totesin pientä huvittuneisuutta äänessäni samalla kun me suunnattiin kassalle. Mä olin ollut aika monta päivää juomatta ja toisaalta ei olisi pitänyt katkaista tätä putkea, sillä mulla tuppasi lähtemään helposti lapasesta. En kuitenkaan maininnut asiasta Melinalle, joka maksoi hymyillen ostokset astetta kyrpiintyneemmän näköiselle naiselle kassalla ja paineli sitten auringonpaisteeseen.

Me ei lopulta ehditty istua pihalla kuin ehkä parikymmentä minuuttia, kun taivas alkoi tiputella pisaroita. Kapa ehdotti, että mentäisiin jonnekin sisälle ja koska muuta ei tullut mieleen, niin me lähdettiin kävelemään Joosen tykö, sillä broidi ei olisi himassa kuitenkaan koko viikonloppuna. Loppujen lopuksi alkuilta meni siihen, ettei me juotu vaan niitä muutamaa, vaan useampi ja oltiin jossain vaiheessa enemmän tai vähemmän humalassa. Jiipee lähti lopulta kotiin ja me jäätiin kolmestaan kittaamaan Kapan ostamia kaljoja ja vajaata viinapulloa, joka löytyi Joosen jääkaapista. Tai oikeastaan mä join sitä viinaa ja Kapa ja Melina niitä kaljoja.

”Onneks mulla ei oo töitä huomenna”, Melina mietti ääneen meidän istuessa parvekkeella tupakalla.
”Missä sä oot töissä?” astetta sekavampaan kuosiin päässyt Kapa kyseli ja mä nojauduin parvekkeen kaidetta vasten röökiäni imien.
”Yhessä kahvilassa keskustassa, ihan kiva työpaikka ja meillä on huippu työporukka”, Melina vastasi ja Kapa nyökytteli hymyillen.
”Sä oot kyllä fiksu likka, tekee hyvää Jirkolle olla tollasessa seurassa”, Kapa selosti ääni sammaltaen ja Melina naurahti.
”Ja mitäs toi nyt tarkotti?” mä kysyin huvittuneena ja katsoin kaveriani, joka olkiaan kohautellen kaiveli taskustaan pussin, joka sisälsi useammanlaisia nappeja.
”En tiiä, mutta jätkä kyllä oli niin säälittävä sillon yks ilta siellä baarissa kun ei uskaltanu mennä juttelee Melinalle, vaikka teki mieli”, Kapa puheli ja mä kohotin kulmiani, ”sanoin vielä monta kertaa, että mee nyt juttelee, mutta ei sulla vaan näköjään oo munaa puhua naisille”, jätkä jatkoi sekavaan tyyliinsä ja Melina purskahti nauruun. Kapa virnisti sille ja mä levittelin käsiäni.
”Mitä helvettíä sä selität?” kysyin ja Kapa naurahti.
”No etkö muista? Ulisit vaan kun ei oo mitään mahiksia”, jätkä totesi ja mä mätkäisin ihan liikaa puhuvaa kaveriani kylkeen.
”Turpa kiinni”, sanoin sille ja katsoin nauravaa Melinaa, ”ei mitään hajua mitä se selittää”, totesin tytölle, joka kohotti kulmiaan virne huulillaan. Kapa naureskeli ja heitti napin suuhunsa ojentaen minigripiä mua kohti. Niin paljon kun tekikin mieli, niin mä pyöritin päätäni. Kapa kohautti olkiaan, laittoi napit takaisin taskuunsa ja mä vilkaisin Melinaa, joka katsoi hetken aikaa mua vähän vakana, kunnes antoi kasvoilleen nousta pienen hymyn.

Meillä oli oikeastaan tosi hauskaa ja kun Kapa lopulta ilmoitti lähtevänsä kävelemään kotiin päin, niin me päätettiin Melinan kanssa mennä sen luokse yöksi. Punapää oli aika hilpeissä tunnelmissa ja mua huvitti sen hyväntuulinen pikkukänni kun me hiippailiin hämärässä rapussa alempaan kerrokseen.
”Ai sä sitten itkit mun perään siellä baarissa sillon, etkä uskaltanu tulla juttelemaan?” Melina härnäsi viitaten Kapan puheisiin kun me asteltiin asunnon ovesta sisään. Tökkäsin tyttöä hellästi sormella kylkeen ja riisuin kenkäni kohautellen olkiani.
”Sä juttelit niin kiihkeesti sen Valtterin kanssa, etten uskaltanu tehä mitään”, heitin takaisin ja Melina kohotti kulmiaan.
”Kiihkeesti? Olitko sä mustasukkanen?” se kysyi ja mä virnistin.
”Ehkä vähän, mä kuitenkin ihastuin suhun palavasti heti ensisilmäyksellä kun mä näin sut ekan kerran tossa talon pihalla”, vastasin rennosti ja Melina naurahti.
”Mä en valitettavasti tuntenu ihan samoin sillon”, se sanoi härnäävään sävyyn ja oli kävelemässä mun ohitseni, mutta mä nappasin siitä takaapäin kiinni ja vetäisin lähelleni kiertäen kädet sen yläkropan ympärille.

”Entäs nyt?” mutisin sen korvaan ja suukotin kaulaa. Melina taivutti vähän päätään taaksepäin ja laski kätensä mun käsille.
”Kyllä mä alan vähän lämmetä sulle”, se sanoi kiusoitellen ja käännähti sitten ympäri katsoen mua hymy suupielessään. Mä katsoin hymyillen takaisin ja Melina kurottautui painamaan suukon mun huulilleni.
”Ai vähän?”
”Joo”, tyttö virnisti ja samassa mä laitoin käden sen reisien alle ja kaappasin syliini. Melina nauroi kun mä kannoin sen sängylle ja painoin hellästi selälleen alleni. Mä olisin voinut kuunnella sen hassua, kuplivaa naurua vaikka ikuisuuden, se sai mun sisällä joka kerta liikahtamaan jotain lämmintä.
”Sä oot salettiin ihan hulluna muhun”, väitin painaessani huuleni tytön kaulalle. Melinan käsi liikahti mun niskaani ja mä suukottelin sen kaulaa saaden sen hymisemään hiljaa.
”Niin mä varmaan oon”, se lopulta myönsi hiljaa ja mä kohottauduin katsomaan sitä, ”sun kanssa on hyvä olla”, se jatkoi hymyillen varovasti ja mä katselin hetken aikaa ruskeisiin silmiin, ennen kuin painoin kevyen suudelman punaisille huulille.

*

Mulla ei ollut seuraavana aamuna ihan niin hyvä olo kuin edellisenä, vaan hiljalleen hiipivä ahdistus meinasi kolkutella pääkoppaa kun mä aamulla heräsin säpsähtäen. Uni ei tosiaankaan enää tullut, joten mä nousin istumaan ja annoin katseeni lipua nukkuvaan tyttöön vieressäni. Vein käteni sen hiuksiin ja siirsin punaisia hiehkuroita pois kasvoilta saaden aikaan hiljaisen mumahduksen. Se oli hiton kaunis, mutta sen sijaan, että mä olisin voinut vaan rauhassa silitellä sen hiuksia, oli mun pakko nousta ylös, sillä paikallaan olo tuntui mahdottomalta. Kädet vapisivat ja sydän hakkasi normaalia kovemmin, niin kuin aina kun mä olin ollut liian kauan ilman nappeja. Eilen juotu alkoholi ei ainakaan parantanut oloa ja niskaani levottomasti hieroen kävelin lopulta keittiöön ja join pari lasillista vettä koittaen saada itseni pysymään kasassa. Tiesin kuitenkin mielessäni, että olo vaan huononisi tästä jos mä en saisi helpotusta. Kello näytti yhdeksää ja mä kelasin meneväni hakemaan yläkerrasta pilleripussini, mutta en toisaalta viitsinyt häipyä sanomatta mitään.

Lopulta, hetken käsiäni levottomasti hierottuani, mä päätin käydä suihkussa ja suuntasin Melinan asunnon pienehköön kylpyhuoneeseen. Sydämen voimakas tykytys voimistui rinnassa ja saatoin todeta, ettei hermostuneisuus hälvennyt mihinkään veden alla seisoskelusta huolimatta. Mä vietin suihkussa jokusen minuutin, ennen kuin kuivailin itseni kaapista löytämääni pyyhkeeseen ja vedin vaatteet päälleni. Ei tosiaankaan haluttanut kohdata Melinaa tällaisena. Levottomana astelin olohuoneeseen ja lysähdin hetkeksi sohvalle painaen pään käsiini. Ahdistus puristui inhottavasti sisuskalujen ympärille ja teki olosta omituisen epätodellisen, kädet vapisivat ja päässä heitti. Sydän hakkasi rinnassa vaan hullummin ja kokoajan tuntui vaan enemmän siltä, että seinät tulivat lähemmäs tai kaatuivat päälle. Oli ihan pakko lähteä Joosen kämpille.

”Jirko?”
Mun levoton ajatusvirta katkesi kun kuulin vähän matkan päästä Melinan äänen. Nostin pään käsistäni ja kohtasin kysyvännäköisen tytön katseen. Víttu miten paljon mua hävetti olla tällainen sen nähden, mä tunsin itseni ihan säälittäväksi idiootiksi, eikä se ainakaan helpottanut oloa yhtään. Musta kuitenkin näki kilometrien päähän, etten mä ollut ihan se rento ja rempseä Jirko Mäki, johon porukka yleensä ensimmäisenä tutustui. Mä vihasin tätä puolta itsessäni.
”Onks kaikki hyvin?” Melina kysyi vakavana ja mä nousin ylös koittaen pitää itseni kasassa. Työnsin ihan liikaa tärisevät käteni housujen taskuihin ja vilkaisin ympärilleni nyökytellen. Mä en vaan kyennyt olemaan Melinan seurassa tässä tilassa, joten oli ihan pakko häipyä, vaikka se miten omituiselta vaikuttaisikin.
”Joo on”, vakuuttelin hermostuneena ja Melina tuli lähemmäs, ”mun pitää mennä, Joosella on jotain asiaa”, valehtelin sukkelasti, vaikkakin vähemmän vakuuttavasti ja kävelin tytön ohi kohti eteistä. Melina seurasi mua ja katsoi hiljaa kun mä kiskoin kengät jalkaani.

”Jirko, onks –”
”Kaikki on ihan jees”, keskeytin ja katsahdin suureen t-paitaan verhoutunutta tyttöä, ”nähään myöhemmin, jooko?”
Melina katsoi mua vakavana, mutta nyökytteli lopulta varovasti.
”Jos mä voin tehä jotain –”
”Ei tässä mitään.”
Vilkaisin Melinaa koittaen näyttää mahdollisimman neutraalilta, kunnes sanoin tytölle nopeat heipat ja painelin rappuun. Ihan tällaista aamua mä en ollut suunnitellut, enkä tosiaankaan ihan tällaista paikalta lähtöä. Epämääräinen huokaisu karkasi huulilta kun ulko-ovi pamahti kiinni mun takanani ja levottomana suuntasin kohti rappusia. Mä olisin ehkä Melinalle selityksen velkaa myöhemmin, mutta en osannut ajatella sitä vielä tässä vaiheessa, en hitossakaan. Ripeästi, lähes juosten, kapusin portaat seuraavaan kerrokseen, sillä päälle kovasti puskevat vieroitusoireet saivat mut kuumottelemaan mahdollisia rapussa vastaan tulevia naapureita ihan paranoidisesti. Mä en halunnut nähdä yhtään ketään.

Itsekseni kiroillen avasin Joosen asunnon oven suunnaten sisälle kengät jalassa ja etsin keittiön sivukaapista pillereitä sisältävän minigrippussin. Vapisevin käsin haroin hiuksiani ja huuhdoin lopulta helpotusta tuovan kemikaalin alas kurskustani lasillisella vettä. Söin sen päälle vielä unilääkkeen, jos se auttaisi mua nukkumaan tätä ahdistusta pois, kunnes kävelin olohuoneeseen. Hermostuneena nojauduin seinää vasten ja purin hammasta. Mun teki samaan aikaan mieli mennä peiton alle ja alkaa viskellä tavaroita. Ahdistus ja epämääräinen kiukunsekainen hermostuneisuus painivat mun sisälläni ja oli hiton vaikea olla.
”Helvettí”, kirosin hiljaa ja lopulta iskin nyrkkini kiviseinään, niin kuin se mitään auttaisi. Rystysissä tuntuva kipu sai irvistelemään ja lopulta sytytin röökin lysähtän makaamaan sohvalle. Mä oikeastaan toivoin voivani vaan nukahtaa. Kännykkä piippasi viestin merkiksi jossain kauempana ja veikkasin lähettäjän olevan alakerran punapää, mutten saanut aikaiseksi katsoa. Enkä mä ehkä halunnutkaan. Mua inhotti ja hävetti ja vítutti, että Melina oli nähnyt mut tällaisena hermorauniona, vaikkeivat tämänpäiväiset olot nyt pahimmasta päästä olleetkaan. Ja kaiketi tämä oli ennustettavissa, jossain vaiheessa Melina olisi kuitenkin nähnyt mun kärvistelevän oloissani. Huokaisten tumppasin puolilleen palaneen röökin ja suljin silmäni yrittäen pyyhkiä päässä vellovat ajatukset pois mielestäni.

Lopulta mä jotenkin onnistuin, ahdistus hälveni ja hitaasti, mutta varmasti oksatsepaami painoi mun luomia alas ja mä vajosin epämääräiseen uneen.

Lähettäjä: lovee 
Päivämäärä:   16.7.16 09:41:53

Rakastan tätä <3 laita jatkoo heti ku kerkiät :)

Lähettäjä: wawawa 
Päivämäärä:   16.7.16 10:22:14

Aah, tää on yksinkertasesti niin ihana! Melina ja Jirko on vaan <3 Tykkään kans Kapasta kovin :) innolla ootan jatkoa!

Lähettäjä: mie 
Päivämäärä:   17.7.16 21:47:29

Oi en kestä, yllättäen eksyin tänne pitkästä aikaa ja löyty näin mukaansatempaava tarina! Jatkahan pian :)

Lähettäjä: Ressu 
Päivämäärä:   18.7.16 01:58:30

Aivan mahtava tarinan alku! Voin jopa myöntää että koukussa ollaan :D se tunne kun tänään huomasin että jatkoa on tullut, jatkoa pian :)

Lähettäjä: .... 
Päivämäärä:   22.7.16 21:32:42

Niin ihana tarina <3 <3

Lähettäjä: Ska 
Päivämäärä:   23.7.16 12:27:58

Koska jatkuu? Hyvä tarina ja selkeää kerrontaa :)

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   24.7.16 17:07:47

Jatkoo <3 Voi tota Jirkoo se on nii raukka

Lähettäjä: Xdxd 
Päivämäärä:   24.7.16 23:18:07

Mahtava jatko taas kerran <3 mahdollisemman nopeesti lisää <3 <3

Lähettäjä: inus 
Päivämäärä:   25.7.16 17:11:47

Että sä olet hyvä kirjottamaan! :D ei todellakaan ollut tylsä, vaikkei mitään kaikkein jännittävimpiä juonenkäänteitä tullutkaa. Mä kyl veikkaan että sun kirjotustyylillä voisit kirjoittaa vaikka veden keittämisestä, eikä sekään olisi tylsää luettavaa :D musta tuntuu että mulle tulee vierotusoireita tästä tarinasta, kun muutamaan päivään en ollut päässyt tarkastamaan onko tullut uutta pätkää ja mä olin heti ihan innoissani kun vihdoin oli aikaa tulla lukeen..

Lähettäjä: Ressu 
Päivämäärä:   1.8.16 19:41:09

Missä on jatko :o

Lähettäjä: Xdxd 
Päivämäärä:   8.8.16 14:10:21

Voi ei taas mitä kidutusta kun tuntuu et jatkoa eI oo tullu ikuisuuteen :( :, (

Lähettäjä: salmiakkitassu 
Päivämäärä:   22.8.16 11:53:09

lovee, kiitos kovasti :) <3
wawawa, kiitos! Joo Kapasta tykkään itekin kovasti :D
Ressu, aws ihana kuulla, kiitos :)
Ska, kiitoksia, hyvä kuulla, että teksti on pysyny selkeenä! :)
..., thankjuuu <:
Xdxd, oi kiitoskiitos <3
inus, apua kiitos kovasti <3 epäilen kyllä, että veden keittämisestä sais mitään kovin jännittävää aikaseks :D

Noniin, ihan kauheen kauan on taas kestäny tän kanssa kun aika on ollu niin kortilla :( nyt on kyllä jo seuraavakin pätkä lähes valmis, joten saan sen tänne varmasti huomenissa tai ylihuomenna! Kiitos kärsivällisyydestä ja kommenteista <3

*

Melina

”Kuunteletko sä mua?”
Rosa tökkäisi mua kylkeen ja sai mut säpsähtämään.
”Mitä?” kysyin kulmiaan kohottelevalta tytöltä ja sain sen pyörittämään päätään.
”Kunhan just kerroin sulle lähteväni Filippiineille kasvattamaan kilpikonnia.”
”Siis mitä?”
Rosa tyrskähti mun ilmeelleni.
”No en tosissaan, mut sä et kuuntele”, se sanoi ja hörppäsi kahviaan, ”mitä sä mietit?”
”En mä mitään, väsyttää vaan”, valehtelin pyöritellen lusikkaa kahvikupissa. Oikeasti mä mietin Jirkoa, joka oli päättänyt aamulla lähteä mun luotani vähintäänkin omituisen nopeasti. Tiesin tosin miksi, olinhan mä nähnyt miten se vapisi, mutta juuri eilen mä olin todennut sille, että olisin sen tukena. Ei sen tarvitsisi häipyä sillä tavalla. Vilkaisin puhelimeni ruutua, mutta Jirko ei ollut vastannut mun viestiini.

Rosa nojautui olohuoneen mustan sohvan selkänojaa vasten ja tarkasteli mua tyypilliseen tapaansa hyvin vaativasti. Siltä ei voinut salata varmaan mitään tai sitten olin vaan yksinkertaisesti huono valehtelemaan.
”Jirko”, se lausahti tietäväisenä ja mä pyöräytin sille silmiäni, ”arvasin, miten teillä menee?”
”Ihan hyvin”, vastasin välttelevästi saaden Rosan rypistämään otsaansa.
”Ihan?”
”Siis menee hyvin”, vakuuttelin hörpäten sitten kahvikuppini tyhjäksi. Rosa katseli mua hetken aikaa, mutta tajusi ilmeisesti, etten alkaisi avautua aiheesta sen enempää, joten jätti kyselemisen sikseen.
”No hyvä, kunhan tajuat sen, että et sit anna sen kohdella sua huonosti”, se sanoi vakavammin, ”mä en halua, että sulle käy taas huonosti”, tyttö jatkoi viitaten Topiin.
”Ei Jirko oo sellanen”, vastasin ja Rosan kasvoille nousi hymy, johon mä lopulta vastasin. Sitten kysyin halusiko se lisää kahvia ja sain myöntävän vastauksen, joten nousin ja suuntasin mietteliäänä keittiöön.

Rosa lähti kuuden maissa salille ja mä päätin käydä kyselemässä Jirkoa kun se ei vastannut mun viestiini. Mun sisällä pyöri inhottava tunne, mä jotenkin pelkäsin, että se oli lähtenyt juomaan, vaikka se oli nimenomaan puhunut siitä, että se skarppaisi ja lopettaisi liiallisen sekoilun. Kiskoin farkut ja pitkähihaisen päälleni, vedin hiukset ponnarille ja suuntasin rappuun. Yläkerran oven kohdalla painoin ovikelloa ja nojauduin seinää vasten ajatuksissani. Mietin eilistä ja mahanpohjaa kutkutteli. Tykkäsin Jirkosta aivan hemmetin paljon ja sen lisäksi, että tykkäsin siitä, niin mä myös välitin siitä. Lyhyessä ajassa siitä oli tullut mulle ihmeellisen tärkeä.

Jouduin odottamaan rapussa hetken ja kun ovi viimein avautui, niin kohtasin sudensilmät, mutta ne eivät olleet Jirkon vaan Joosen. Säpsähdin hitusen, sillä en ollut olettanut näkeväni Joosea, vaikka se erittäin todennäköistä olikin, sen kämppähän tämä kuitenkin oli.
”Ai moi Melina”, se tervehti hymyillen.
”Moi”, vastasin ja nostin suupieleeni hymyn ihan kohteliaisuudesta, ”Jirkoa kyselen kun en saanu sitä puhelimella kiinni”, jatkoin ja Joose siirsi katseensa asuntoon.
”Jirko!”
Vastausta ei kuulunut ja Joose hymähti kääntyen katsomaan mua.
”Se tais mennä just parvekkeelle, tuu vaan sisälle”, se kehotti ja päästi mut sisälle hämärään eteiseen. Riisuin kengät ja suuntasin sitten hissukseen olohuoneeseen. Joose katsahti parvekkeelle, hymyili mulle vähän ja lysähti sitten olohuoneen nurkassa olevan tietokoneen ääreen, jossa pyöri joku sotapeli, jonka nimeä en tiennyt.

Suuntasin parvekkeelle ja kun avasin partsin oven, niin sain kaiteeseen nojailevan miehen katseen kääntymään itseeni. Jirko näytti yllättyneeltä nähdessään mut. Aamuisesta, hermostuneesta ja levottomasta olemuksesta ei ollut enää tietoakaan, vaan Jirko näytti ihan normaalilta itseltään, vähän uniselta tosin ehkä. Mä tarkkailin sen kasvoja hetken aikaa. Nenä, joka oli vielä viikko sitten näyttänyt huolestuttavan kipeältä, oli nyt jo paranemaan päin. Uskalsin kuitenkin epäillä, että Jirko oli käynyt minkäänlaisissa jälkitarkastuksissa, vaikka sitä oli lääkärissä niin ohjeistettu.

”Moi”, tervehdin lopulta ja seisahduin kaiteen viereen, ”et vastannu mun viesteihin, tuli vähän hölmö olo”, jatkoin vilkaisten alhaalla kukkapenkkiä kitkevää mummoa. Se mahtoi kirota kun joku oli repinyt nätisti asetellut tulppaanit mullistaan.
”Sori, mä nukuin”, Jirko vastasi saaden mut kohottamaan kulmiani.
”Näin kauan?”
”Joo”, jätkä vastasi hieraisten silmiään, ”noi unilääkkeet on tollasia, ei meinaa herätä mihinkään”, se jatkoi katsellen vuorostaan pihamalla käyskentelevää mummoa. Ainakin se oli rehellinen, vaikka mun sisällä muljahti ikävästi kun se puhui lääkkeistä.
”Aijaa”, sain sanottua tökerömmin kuin tarkoitin, ”miks sä lähit silleen aamulla?”
”Mähän sanoin, Joose soitti”, se vastasi kääntyen katsomaan mua.
”Ei sun tarvii valehdella”, sanoin huokaisten ja Jirko imaisi tupakkaansa vilkaisten maahan.
”No sä tiedät miks”, se totesi sitten ja tuijotteli hetken aikaa muualle, kunnes katsoi muhun. Mä purin hammasta ja lysähdin lopulta parvekkeen tuoliin.

”Musta tuntuu, ettei tää etene yhtään”, mutisin lopulta ja vilkaisin kaiteeseen nojaavaa Jirkoa.
”Mikä etene?”
”Tää meidän juttu, meillä on aina pari päivää kivaa ja sit tapahtuu jotain ja me ollaan alkupisteessä”, vastasin olematta ihan varma tajusiko Jirko mitä mä tarkoitin. Uskoin sen kuitenkin ymmärtävän sen verran, ettei meidän tapailu oikeasti ollut sujunut kovin soljuvasti, vaan töksähdellyt milloin mihinkin.
”Mä oon pahoillani”, Jirko sanoi ja tumppasi tupakkansa.
”Mä sanoin sulle, että mä oon sun tukena tossa lääkeasiassa ja mä oletin, että me puhutaan asioista, eikä vaan häivytä paikalta jos on huono olla”, selostin vakavana ja katsoin Jirkon vaaleita silmiä, ”meinasitko sä joka kerta häipyä tuolla tavalla mun luota kun sulle iskee vierotusoireet?” kysyin perään saaden Jirkon liikahtamaan levottomasti.
”En meinannu.”
”Mutta?”
”Mitä mutta?”
”Eiks sulla oo mitään sanottavaa tuohon mitä mä sanoin?” kysyin ja aloin vähän hermostua kun Jirkosta ei meinannut saada mitään irti.
”Mitä mä voin sanoo? Mä en halua, että sä näät mua nitkuissa”, Jirko vastasi pyyhkäisten lyhyitä hiuksiaan ja sytytti uuden tupakan. Elokuinen tuuli puhalsi parvekkeelle ja sai mut värähtämään kylmästä.
”No jos me tapaillaan, niin miten sä meinasit estää mua näkemästä sitä? Muuten kun ottamalla hatkat joka kerta kun niin käy?” pukahdin järkeillen ja Jirko sulki silmänsä hetkeksi. Mä vilkaisin ikkunasta olohuoneen suunnalle tarkistaakseni, ettei Joose kuullut, eikä se kaiketi kuullutkaan, sen verran keskittynyt se oli ruudulla näkyvään räiskintään.

”En mä tiedä”, Jirko sanoi ja avasi silmänsä katsahtaen mua.
”Mä oon sun tukena, ei sun tarvii lähtee sillä tavalla pakoon”, sanoin hiljaisemmin.
”Mä en oikeesti Melina halua, että sä joudut kestää mua sellasessa tilassa”, Jirko sanoi ja puhalsi savua elokuiseen alkuiltaan, ”musta tulee ihan kamala sillon, kysy vaikka Jooselta”, se hymähti katsahtaen mua pikaisesti.
”Kyllä mä sen kestän”, sanoin ja ihan oikeasti tarkoitin sitä, ”mutta sitä mä en ehkä kestä, että sä pakenet paikalta, etkä anna mun auttaa.”
Jirko huokasi hiljaa ja istui toiseen parvekkeen tuoleista.
”Mua hävettää ihan vitun paljon”, se sanoi rehellisesti ja nojasi hetken aikaa kyynerpäillä polviinsa, kunnes kohottautui katsomaan mua.
”Mutta kun ei sun tarvii hävetä”, vastasin vilpittömästi.

”Tiiätkö miten paljon mä tänään toivoin, että oisin tehny elämässä jotain toisin”, Jirko sanoi pyöritellen tupakkaa sormissaan, ”jos mä en ois tällanen lääkenarkkari, vaan mulla ois työpaikka ja kämppä ja rahaa, niin meidän ei tarviis käydä tällasia keskusteluja”, se jatkoi ja musta tuntui pahalta kun se puhui noin.
”No ei varmasti tarviiskaan, koska sillon sä et varmaan ois sammunu tohon pihapenkille, eikä me oltas ikinä tavattu”, vastasin ja hymyilin lopulta hitusen. Jirko naurahti hiljaa mun sanoilleni ja mä tartuin sitä kädestä.
”Sä oot kyllä ihan vitun ihmeellinen nainen”, se mietti saaden mut vuorostani naurahtamaan. Jirko katsahti mua hymynkare toisessa suupielessään.
”Niin kai sitten”, vastasin sille ja puristin vähän kädestä, ”voitko sä luvata, ettet enää lähde sillä tavalla?”
Jirko katsoi mua hetken ja nyökytteli sitten.
”Voin.”
Mä katsoin sitä hymyillen hitusen ja Jirko katseli takaisin, kunnes liikahti painamaan huulensa mun huulille. Musta tuntui, että me ei oltu muuta tehty kuin soudettu ja huovattu ja toivoin, että se loppuisi.

Myöhemmin illalla me istuttiin sen samaisen koulun katolla kuin joskus aiemminkin ja tuijoteltiin hiljalleen hämärtyvää koulun pihaa. Vaikka oli vielä elokuu ja ihmeellisen lämmin, niin pimenevät illat toivat mieleen hitaasti lähenevän syksyn.
”Millanen sun perhe on?” Jirko kysyi yllättäen ja katsahdin vieressäni istuvaa miestä. Se pyyhkäisi lyhyitä hiuksiaan ja laski käsivartensa koukistettujen polviensa päälle kääntyen sitten katsomaan mua.
”Ihan kiva, mitä nyt porukat haluais, että mä tähtäisin vähän korkeemmalle kuin vaan kahvilan kassalle”, jatkoin kohauttaen olkiani, ”mun isoveli Miika on hyvässä työssä, sillä on vaimo, omistusasunto ja neljävuotias lapsi”, jatkoin ja hymyilin hitusen.
”Siitäkö säkin haaveilet?” Jirko kysyi saaden mut naurahtamaan.
”No en, ainakaan vielä moneen vuoteen”, vastasin ja Jirko hymyili hitusen kiertäen kätensä mun ympärille. Se suukotti mun hiuksiani ja mun kasvoille pyrki ihan väkisin pieni hymy. Taivaalle oli kertynyt muutama tumma pilvi ja epäilin vahvasti, että kohta alkaisi sataa, mutta ei mulla silti ollut kiire mihinkään.

”Entä sun perhe?” kysyin hetken päästä. Jirko sytytti itselleen tupakan ja katsahti mua.
”Se on ihan jees, mitä nyt mutsin kanssa on aina vähän kinaa”, se vastasi, ”ja Emilian, ne tunkee aina nokkansa mun asioihin ja aukoo päätään kaikesta”, Jirko jatkoi naurahtaen ja vilkaisin sitä huvittuneena.
”Ehkä ihan oikein sulle”, sanoin kiusallani ja Jirko tökkäsi mua hellästi kylkeen.
”Just joo”, se virnisti.
”Entä sun isä?” kysyin ennen kuin ajattelin sen pidemmälle. Mä olin ehkä joskus liian utelias ja tajusin vasta jälkeenpäin kyselleeni liikaa, mutta Jirko ei näyttänyt olevan moksiskaan. Se imaisi tupakkaansa ja kohautteli rennosti olkiaan.
”Se kuoli kun mä olin seitsemäntoista”, Jirko vastasi, ”se oli linnassa kun mä olin ala-asteella, Emiliaa hävetti ihan kamalasti, mutta mä ja Joose vaan kerskuttiin kaikille sillä ja saatiin ihan helvetisti rispektiä, víttu miten naurettavaa”, se jatkoi ja naurahti hieman kolkosti.
”Vähän joo”, vastasin katsahtaen Jirkoon, ”mut sä olin sillon lapsi.”
”Jep, en ollu mikään fiksuin tenava ikinä”, se virnisti veikeästi, ”sä varmaan olit, sellanen naapurin kiltti tyttö, joka viittas etupulpetissa”, se jatkoi kiusoitellen ja mä tökkäsin sitä vuorostani.
”Entä jos olinkin?”
”Tiesinpäs”, Jirko mietti ja kutitti mua kyljestä, ”sit susta tuli angstinen teini ja aloit polttaa tupakkaa”, se jatkoi härnäämistään virnuillen ja mä tökkäsin sitä uudelleen vähän kovempaa saaden sen älähtämään.
”Ehkä sitten niin, mutta mä en sentään polttanut roskakatoksia”, heitin takaisin ja Jirko nauroi.
”Auts”, se vastasi, ”sä voitit.”
Mä virnistin ja Jirko hymyili rentoa hymyään, kunnes liikahti painamaan tupakanmakuisen suukon mun huulilleni saaden mun vatsanpohjassa aikaan hassua kutittelua.

Seuraavana aamuna ei olisi huvittanut lähteä ollenkaan töihin, vaan mieluummin olisin jäänyt nukkumaan Jirkon kainaloon. Lopulta kampesin kuitenkin itseni vaivoin ylös ja suuntasin keittämään kahvia. Jirko liittyi mun seuraani jokusen minuutin kuluttua ja lupasi keittää mulle puuroa sillä välin kun kävisin suihkussa. Mua hymyilytti väkisin ja kun tunnin kuluttua vatsa täyttä kaurapuuroa painelin viileähköön elokuun aamuun, niin mua ei enää edes harmittanut töihin lähtö kun tiesin, että voisin viettää töiden jälkeen aikaa Jirkon kanssa.

Tiinaa huvitti mun hilpeyteni töissä, sillä vielä joitain päiviä sitten olin ollut lähinnä aika hemmetin ärtynyt. Saman miehen takia toki, mutta ei jaksanut paljon harmittaa menneet. Tyttö kuittaili hyväntahtoisesti mun pirteydestäni, mutta tyydyin vaan virnistelemään sille rennosti kun se uteli mikä sai mut näin hyvälle tuulelle. Työpäivän jälkeen huikkasin heipat iltavuoroon tulevalle Iirikselle ja lähdin pyöräilemään kohti kotia. WhatsAppasin samalla Jirkolle ja se kertoi olevansa edelleen mun luona. Tutun talon kohdalle päästyäni hyppäsin pyörän selästä ja vein sen varastoon, kunnes suuntasin rappuun ja sitä kautta kotiovelleni.

”Moi!” huikkasin eteisestä ja sain vastaukseksi rennon tervehdyksen. Asunnossa tuoksui ruoka ja kun kävelin eteisen kautta keittiöön, niin huomasin Jirkon siellä kokkaamassa. Se käännähti katsomaan mua ja mun huulilla nyki pieni hymy.
”Onks sulla nälkä?” se kysyi samalla kun hämmenteli kanakastiketta.
”On”, vastasin kävellen lähemmäs, ”näyttää hyvältä.”
”Mausta en tiiä, en oo mikään huippukokki”, Jirko vastasi samalla kun kiersi kätensä mun ympärille, ”mä meinasin tossa pari tuntia sitten lähtee kauppaan, mut tajusin eteisessä, etten pääse enää takas tänne jos lähen, joten käskin Joosen käydä”, se selosti ja mä naurahdin.
”Oliks toi joku vihjaus siitä, että mun pitäs antaa sulle vara-avain tai jotain?” kysyin saaden Jirkon virnistämään.
”En mä mitään vihjaile, kunhan vaan kerroin mun päivästä sulle”, Jirko vastasi ja mä varvistin painaakseni huulet sen huulille.
”Hassu”, tuumasin sen huulia vasten.
”Aijaa?” Jirko hymyili, ”miten meni töissä?”
”Ihan tavallisesti”, vastasin kohauttaen olkiani ja katselin Jirkon silmiä. Me tuijoteltiin toisiamme hetken aikaa, kunnes Jirko suukotti mun otsaani ja kääntyi kokkailuidensa puoleen. Mua hymyilytti sen kultainen ele ja vatsanpohjaa nipisteli taas hassusti. Katselin vähän aikaa miehen touhuja, kunnes havahduin kännykän pirinään.

Ruudulla vilkkui isoveljen nimi ja vein luurin korvalleni tervehtien.
”Moi, oon tulossa hoitamaan yhtä työjuttua sinne ja mietin voisitko sä ottaa Venlan hoitoon täks illaks?” se kysyi kovin anelevasti, ”tai oikeastaan me ollaan jo tulossa.”
Mun huulilta pääsi naurahdus.
”No ei varmaan oo vaihtoehtoja?”
”Ei oikeestaan”, isoveli vastasi, ”ihan muutamaks tunniks vaan, ei saatu Nellin kanssa mitään hoitopaikkaa sille niin piti ottaa se mukaan tänne.”
”Juu, totta kai, ei Venlasta oo vaivaa”, sanoin huolettomasti ja Miika kiitteli mua vuolaasti.
”Meillä menee ehkä puolisen tuntia”, isoveli vastasi ja sen jälkeen me lopeteltiin puhelu. Laskin kännykän korvaltani ja vilkaisin Jirkoa. Oikeastaan en ollut varma halusinko esitellä sitä muutenkin ylihuolehtivalle veljelleni, kun me ei kuitenkaan ihan virallisesti seurusteltu. Toisaalta en myöskään halunnut ajaa Jirkoa pois kun se oli tehnyt meille ruokaakin. Enkä mä halunnut, että se ajattelisi jotenkin niin, että mä häpeäisin sitä tai muuta vastaavaa.

”Kukas siellä oli?” Jirko kysyi vilkaisten mua.
”Mun isoveli”, vastasin laskien puhelimen pöydälle, ”se tuo lapsensa mulle hoitoon tossa vähän ajan päästä.”
Jirko nyökytteli ja siirsi kastikkeen pois kuumalta levyltä.
”Okei, mä voin kyllä lähtee ennen sitä”, se sanoi, otti sitten patakintaat ja kaatoi kattilassa olevasta riisistä veden pois.
”Ei sun tarvii”, kuulin itseni sanovan ja Jirko naurahti hieman.
”Ootko sä varma?”
”Joo, ei mua haittaa, että sä oot täällä”, sanoin hymyillen hitusen. Niin, miksi haittaisi? Pitikö mun tehdä tästä joku ongelma? Mitä se muutenkaan Miikalle kuului kenen kanssa mä pyörin? Hymähdin ajatuksilleni ja Jirko laski kattilan kylmälle levylle kääntyen katsomaan mua. Se näytti hassulta patakintaat kädessä, sillä jotenkin en osannut kuvitella sitä keittiöön kokkailemaan. Toisaalta juuri siksi se näytti jotenkin ihan tajuttoman hellyyttävältä.

”Tää on tosi hyvää”, kehuin kun me hetken kuluttua alettiin syömään. Jirkon kasvoilla leikki hymy ja se ihmetteli ääneen miten osasi tehdä näin hyvää ruokaa. Mua huvitti sen puheet. Me ehdittiin syödä juuri vähän ennen kuin ovikello soi ja mä katsahdin Jirkoa pikaisesti, kunnes nousin pöydästä ja suuntasin eteiseen. Miika tervehti kiireisen oloisesti ja Venla ojensi käsiään halaukseen. Otin nelivuotiaan syliini ja rutistin hellästi.
”Mitä kuuluu?” kysyin tytöltä.
”Hyvää”, se vastasi ja mä hymyilin sille hitusen, kunnes laskin alas. Venla otti mua kädestä ja me käveltiin peremmälle.
”Haluutko sä kahvia?” kysyin perässäni kulkevalta Miikalta.
”En ehi millään juoda nyt”, isoveli vastasi ja mä vilkaisin sitä. Miika nosti katseensa puhelimestaan ja näytti syvästi yllättyneeltä nähdessään Jirkon istuskelemassa mun sohvallani.

”Niin – tässä on Jirko ja tässä on Miika, mun veli”, esittelin ja Jirko nousi ojentaen kättään.
”Moi”, se sanoi rennosti hymyillen ja Miika tarttui sen käteen tervehtien. Isoveljen katseessa oli jotain outoa, mä huomasin sen, vaikkei Jirko varmaan tajunnutkaan. Mä en tiedä mitä se oli – ehkä epäluuloa? En tiedä johtuiko se ylipäänsä siitä, että mulla oli joku mies täällä vai johtuiko se nimenomaan Jirkosta. Kyllä mä tiesin, että Topin jälkeen Miika tahtoi pitää huolen, ettei mulle kävisi enää huonosti, mutta Jirko näytti kaikin puolin ihan asialliselta tyypiltä siinä seisoskellessaan.

Venla istahti sohvalle ja alkoi selailla mukanaan tuomaa lasten kirjaa.
”Mun pitää ruveta lähtemään”, Miika sanoi vilkaisten rannekelloaan, ”Melina?” se kysyi ja nyökkäsi mua mukaansa. Kohotin hitusen kulmiani, mutta seurasin kuitenkin isoveljeäni eteiseen. Miika seisahtui ovelle ja kääntyi katsomaan mua vakavana.
”Ethän sä oo sekaantunu mihinkään?” se kysyi hyvin suoraan ja mä katsoin sitä ihmeissäni.
”Mitä sä puhut? Sekaantunu mihin?”
”Ootko?” Miika kysyi uudelleen, ”mihinkään ongelmiin, niin kuin huumeisiin?”
Mun kulmat kohosivat uudelleen.
”No en ole, miten sä edes kuvittelet tollasta?”

”Seurusteletteko te?” Miika kysyi sivuuttaen mun kysymykseni ja mä naurahdin epäuskoisena.
”Voi víttu Miika, mitä sä tenttaat?” huomasin hermostuvani hitusen ja oikeastaan kaduin melkein samantien, että olin edes esitellyt Jirkon veljelleni, ”mitä sitten vaikka seurusteltais? Ootko sä sitä mieltä, ettei mun pidä Topin jälkeen olla enää ikinä kenenkään kanssa?” kysyin tiukkaan sävyyn ja Miika huokaisi.
”En ole, mutta voisit valita vaihteen vuoks jonkun kunnollisen miehen”, isoveli vastasi saaden mut kohottamaan kulmiani.
”Mitä toi tarkotti?”
”No mä veikkaan, ettei Jirko Mäki oo hyvää seuraa”, se sanoi ja mun kurkkuun nousi pala kun tajusin Miikan jotenkin tietävän Jirkon, ”mä satuin olemaan aikoinaan aika läheinen sen isosiskon kanssa ja sen mitä mä Emilialta kuulin, niin se oli koulukodissa ja muutenkin ongelmissa kokoajan.”
Mun sydän hakkasi vähän kovempaa Miikan sanojen myötä, enkä suoraansanottuna tiennyt mitä olisin ajatellut. Totta kai mulla piti olla niin huono tuuri, että isoveli tiesi Jirkon jostain. Ja nimenomaan jostain huonosta. Purin hammasta, etten olisi suuttunut Miikalle sen ennakkoluuloisuudesta.
”Niin oli, ihan kun ihmiset ei vois muuttua”, sihahdin ärtyneenä, ”sä et tunne sitä.”

Miika huokasi hieraisten otsaansa.
”Mä en ala vääntää sun kanssa tästä Melina, mut sanonpahan vaan, että sun kannattais miettiä kenen kanssa alat pyöriä.”
”Selvä, kiitos vinkistä”, sanoin turhautuneena, ”eikö sulla ole jo kiire sinne töihin?”
”Mä ajattelen vaan sun parasta”, Miika vastasi vakavana samalla kun avasi ulko-oven. Mä purin huultani hermostuneena ja Miikan sanottua heipat nojauduin seinää vasten. Hitto vie, kuinka hienoa taas. Suljin silmäni hetkeksi ja seisoin siinä tovin kunnes suuntasin takaisin olohuoneeseen. Jirko oli ruvennut lukemaan tarkkaavaisesti kuuntelevalle Venlalle kirjaa ja ärtymyksestäni huolimatta mun kasvoille nousi hymy kun katsoin näkyä.

Istuin Jirkon toiselle puolelle ja huokaisin hiljaa samalla kun nojauduin sitä vasten. Puolella korvalla kuuntelin miehen puhetta ja Venlan kyselyiälle tyypillisen kiperiä kysymyksiä kirjan tapahtumista. Mua ärsytti Miikan puheet ja suoraansanottuna tuntui pahalta, että se tuomitsi Jirkon noin vaan tuntematta ollenkaan. Vaivuin ajatuksiini ja säpsähdin takaisin todellisuuteen vasta kun tunsin hellän nipistyksen kyljessäni.
”Nukutko sä?” Jirko naurahti ja katsahti sitten Venlaa, ”Melina taitaa olla sellanen unikeko.”
Venla nauroi kovaan ääneen ja Jirko virnisti rennosti.
”Niin on”, tyttö yhtyi ja mun kasvoille nousi hymy, ”lähetään pihalle leikkimään, jooko?” se kysyi varovasti ja Jirko kääntyi katsomaan mua.
”Jooko?” mies kysyi itsekin ja mä tönäisin sitä kylkeen huvittuneena.
”Okei, mennään”, tuumasin nousten ylös sohvalta. Me suunnattiin eteiseen ja autoin Venlalle ulkovaatteet päälle, minkä jälkeen me paineltiin viileähköön elokuun iltaan.

Jirko kantoi Venlan reppuselässä läheiseen leikkipuistoon ja mua hymyilytti kun mä katsoin niitä. Venla halusi tapansa mukaan ensimmäisenä kiikkumaan ja mä istuin toiseen keinuun samalla kun Jirko työnsi nelivuotiaalle vauhtia. Me kisaltiin tovi siitä kumpi saisi kovemmat vauhdit, ennen kuin lopetettiin kiikkuminen ja istuttiin hiekkalaatikon reunalle rakentamaan linnaa.
”Onko Melina sun tyttöystävä?” Venla kysyi Jirkolta samalla kun lapioi muovilapiolla hiekkaa muottiin. Mun huulille nousi huvittunut hymy ja katsahdin Jirkoa, joka naurahti rennosti.
”En mä tiedä, ei se oo kertonu”, jätkä vastasi ja mä kohotin sille huomaamattomasti kulmiani.
”Onks Jirko sun poikaystävä?” Venla kääntyi katsomaan puolestaan mua kysyvänä.
”Kai se on”, vastasin ihmeellisen suoraan saaden Venlan nyökyttelemään. Jirko kohotti mulle äänettömästi kulmiaan ja mä kohotin takaisin.
”Menettekö te naimisiin?” tyttö jatkoi kyselyään ja mä katsoin sitä huvittuneena.
”Eipä olla mietitty asiaa”, vastasin ja Jirkon huulilla kävi hassu hymy kun mä vilkaisin sitä. Venla näytti olevan tyytyväinen vastaukseen, sillä antoi asian olla ja alkoi selittää millaisen hiekkalinnan halusi rakentaa. Mun huulilla leikki hymy ja Miikan aiempien sanojen tuoma ärtymys näytti kadonneen kokonaan. Enkä mä lopulta tahtonut ainakaan vielä sanoa siitä myöskään Jirkolle, sillä en halunnut pilata sen selkeästi iloista fiilistä.

Puolisentoista tuntia myöhemmin me lähdettiin kävelemään takaisin mun luokse kukkia tienvarsilta keräilevä Venla etunenässä. Mun ajatukset valuivat sitten jostain syystä kuitenkin takaisin isoveljeeni ja rypistin otsaani mietteliäänä.
”Onks kaikki hyvin?” Jirko kysyi ja vilkaisi vierelläni kävelevää miestä.
”Joo”, vastasin kohauttaen olkiani, ”mun isoveljee vaan mietin, sillä ei ollu hyvää sanottavaa susta”, jatkoin lopulta, vaikka olin aluperin päättänyt olla vaivaamatta Jirkoa asialla. Jätkä kohotti kulmiaan hyvin yllättyneenä.
”No?”
Mä pyyhkäisin hiuksiani ja vilkaisin meidän edellä kävelevää Venlaa, kunnes kerroin mitä Miika oli sanonut ja miten se tunsi Jirkon siskon ja sitä rataa.
”Miika on ihan helvetín raivostuttava ja ennakkoluuloinen välillä”, tuhahdin turhautuneena.
”Se aattelee vaan sun parasta”, Jirko sanoi omituisen rauhallisesti ja kohautti olkiaan, ”mä ehkä oisin itekin vähän epäluuloinen jos mulla ois pikkusisko, jolla on kusípää eksä ja sit se alkais seurustella tyypin kanssa, josta on kuullu jotain huonoo.”

Mä katsoin Jirkoa ihmeissäni, sillä olisin ehkä odottanut vähän toisenlaista reaktiota.
”Eiks sua yhtään vítuta?”
Jirko naurahti epämääräisesti.
”No musta on sanottu pahempaakin kuin että mä oon koulukodissa nuoruuteni viettäny ongelmatapaus. Ei vítuta oikeestaan muu kuin se, että Emilia on ylipäänsä kertonut mun asioista muille”, se sanoi, ”mistä ne ees on tuntenu toisensa?”
Mä kohautin olkiani.
”En tiiä, eikä kyllä ees kiinnosta”, sanoin suoraan ja Jirkon käsi puristui kevyesti mun omaani. Katsahdin sitä ja se katsoi takaisin. Me ei ehditty puhua asiasta sen enempää kun siirsin katseeni takaisin Venlaan ja huomasin sen saaneen seuraa. Mies tytön vieressä sai mun sisällä muljahtamaan inhottavasti.

”Ei oo totta”, henkäisin hiljaa ja odottamatta Jirkon reaktiota irrottauduin sen kädestä ja juoksin kukkapuskaa kantavan neljävuotiaan luokse. Tarrasin tyttöä kädestä ja otin pari askelta kauemmas miehestä, joka katsoi mua hymyillen omituisesti. Mua melkein itketti kun sen piti olla siinä mun edessäni taas, niin kuin viime kerrasta ei olisi tarpeeksi vähän aikaa. Jirko ilmestyi mun viereeni ja äsken hyvinkin rauhallisena ollut olemus näytti muuttuneen levottomaksi.
”Katos, moi”, Topi tervehti omahyväisen hymyn nykiessä suupielessään, ”miten sä Melina annat sun rakkaan kummitytön olla kaikenmaailman narkkareiden seurassa?” mies kysyi vilkaisten Jirkoa ja katsahti sitten mua. Teki mieli sanoa, että miten olin ikinä voinut antaa Venlan olla tuollaisen väkivaltaisen mielipuolen seurassa meidän seurustelun aikana, mutta nielin sanat, jotka olivat pääsemässä huuliltani, sillä en halunnut Topin raivostuvan.

”Sä voit jatkaa matkaas, mulla ei oo sulle mitään asiaa”, tyydyin toteamaan hermostuneena ja nykäisin Jirkon sekä Venlan mukaani jatkaakseni kävelemistä. Halusin vaan tilanteesta pois mahdollisimman nopeasti ja helpoten se kävi kun ei antanut Topille mitään huomiota tai välittänyt sen ilkeistä sanoista. Mä tiesin kyllä kokemuksesta.
”Jirko hei!” Topi huusi meidän perään ja kirosin mielessäni, ”sellanen vinkki vaan, että toi meidän Melina tykkää siitä kun se otetaan väkisin takaapäin”, se jatkoi ja mä purin hampaani yhteen. Jirko pysähtyi samantien ja mä huomasin miten sen käsi puristui nyrkkiin hermostuneena.
”Älä välitä”, kuiskasin hiljaa. Tiesin että Topi provosoi, se halusi, että Jirko kävisi siihen käsiiksi ja se saisi syyn tapella. Se halusi hakata, sitähän se oli mulle uhkaillut, että Jirkolle kävisi huonosti.
”Sellanen likanen lútka se on, mut ehkä sä oot sen jo tajunnu”, Topi jatkoi, enkä mä ehtinyt tarttua Jirkoa kädestä ja estää sitä, vaan hyvin nopeasti tajusin sen kääntyvän ja ryntäävän Topin kimppuun.

Venla kiljaisi kauhuissaan ja painoi päänsä mun reittäni vasten. Jirko kaatoi Topin nurmikolle ja iski nyrkkinsä sen kasvoihin, enkä mä todellakaan tiennyt mitä olisin tehnyt.
”Jirko, anna olla”, sanoin ja hetken aikaa Jirko näytti olevan jo nousemassa ylös, muttei ehtinyt kun Topi tarrasi sitä hupparin rinnuksista ja sai vuorostaan painettua sen voimalla alleen. Topin iskiessä nyrkkinsä Jirkon kasvoihin, ryntäsin noiden luokse ja koitin repiä kusípäistä eksääni Jirkon päältä. Venla itki kauempana ja tunsin epätoivon nostavan päätään sisälläni.
”Painu víttuun siitä”, Topi ärähti mulle ja huitaisi kädellään mut irti itsestään. Jirko koitti työntää isompikokoista miestä päältään, mutta Topi oli selkeästi niskan päällä. Kädet vapisten etsin puhelimeni soittaakseni poliisille, mutten ehtinyt painella mitään kun tajusin jonkun juoksevan meidän luokse. Hyvin nopeasti tajusin tulijan olevan Joose, joka repi aggressiivisin ottein Topin pikkuveljensä päältä.

”Mitä helvettíä?!” Joose huusi tönäisten Topia rintakehään saadakseen tuon kauemmas. Jirko nousi rivakasti ylös ja mä juoksin itkevän Venlan luokse napaten sen syliini. Jirko näytti siltä, että kävisi Topin päälle uudelleen, mutta Joose piteli käsivarttaan sen edessä estääkseen tilanteen eskaloutumisen yhtään pahemmaksi. Mua vapisutti, mutta Venlan takia pidättelin kyyneleitä ja purin hammasta.
”Ei oo hätää”, hymisin osittain tytölle sylissäni ja osittain itselleni. Venla niiskutti mun hiuksiini ja silitin sen selkää lohduttavasti. Topi näytti antavan homman olla Joosen tulon myötä, vaikka sen silmissä välkehtikin vaarallisesti.
”Sä löydät Jirko ittes lopulta hengityskoneesta jos jatkat Melinan kanssa, mä pidän siitä ihan helvetín varmasti huolen”, Topi sylkäisi uhkaavasti ja mä painoin silmäni hetkeksi kiinni. Miten kaiken piti mennä aina näin hiton huonosti? Topi kääntyi ja mä avasin silmäni kohdatakseni parin sekuntin ajaksin sen vihreiden silmien katseen. Lopulta mies lähti kävelemään pyyhkien vertavuotavaa nenäänsä ja mä nieleskelin kyyneleitä.

”Mistä tossa oli kysymys?” Joose kysyi katsoen vuoroin mua ja vuoroin Jirkoa.
”Se oli mun entinen poikaystävä”, sanoin ihmeellisen suoraan, vaikka kurkkua kuristikin. Jirkon leuka oli muuttanut väriään ja mua ahdisti kun se oli taas kerran ottanut osumaa Topin takia. Venlan itku näytti heltyvän vähän ja kävelin lapsi sylissäni lähemmäs kaksikkoa.
”Ootko sä kunnossa?” Jirko kysyi katsahtaen mua.
”No kyllä mä oon, mutta ootko sä?” vastasin ja mies nyökytteli hipaisten sinertäväksi muuttuvaa leukaansa.
”Toi tyyppi on näköjään vähän mustasukkainen tai jotain?” Joose lausahti kohottaen kulmiaan.
”Se on ihan sairas”, mä totesin pyörittäien päätäni. Laskin Venlan sylistäni ja tyttö pyyhki silmiään tarttuen mua kädestä.

Mua ahdisti, mutta koitin pitää kasvoni neutraalina. Jirko näytti olevan edelleen levoton ja Joose lähinnä ihmeissään pihamaan tapahtumista. Lopulta kerroin itkuiselle Venlalle, että mulla oli jääkaapissa jäätelöä ja se sai tytön olemukseen vähän iloa. Joose kyseli pärjättäisiinkö me ja saatuaan myöntävän vastauksen ilmoitti jatkavansa matkaansa lähikauppaan. Mun ajatukset juoksivat epämääräisesti ja tuntui ihan tajuttoman pahalta. Ahdisti tieto siitä, ettei Topi varmasti antaisi tämän olla, että se oli ihan tosissaan uhkaustensa kanssa. Mä tiesin sen. Tiesin myös, ettei tästä voisi poliisille sanoa, ennen kuin jotain konkreettista tapahtuisi, sillä nytkin Jirko oli periaatteessa käynyt ensin päälle. Mä ajattelin jotenkin surkeana, ettei mulla ja Jirkolla varmaan ollut oikeutta olla onnellisia kun aina kun meillä oli hauskaa, niin masentavaa jotain tapahtui.

Me seisottiin siinä pihalla hetken aikaa Jirkon kanssa tuijotellen toisiamme, kunnes Venla rikkoi hiljaisuuden muistutellen jäätelöstä, jonka olin luvannut.
”Okei, haluutko sä suklaa- vai mansikkatuutin?” kysyin tavoitellen iloista sävyä. Pyyhkäisin huomaamattomasti silmiäni ja Venlan ilmoittaessa haluavansa mansikan, koitin vähän hymyillä tytölle. Me lähdettiin kävelemään kohti taloa ja rappuun pästyämme Jirkon käsi kiertyi mun toiseen käteeni, mikä tuntui uskomattoman rauhoittavalta kaikkien inhottavien ajatusten keskellä.

Lähettäjä: wawawa 
Päivämäärä:   22.8.16 13:47:38

Ooh sä jatkoit vihdoin! Ihana pätkä jälleen <3 toi topi on kyl niin kauhee D:

Lähettäjä: Höttö 
Päivämäärä:   22.8.16 17:10:17

Tää tarina on rakkautta *sellanen sydänsilmäemoji*!! En malta odottaa jatkoa.. <3

Lähettäjä: Xdxd 
Päivämäärä:   22.8.16 20:50:41

Vihdoin jatkoa <3 <3 ja aivan mahtava jatko vielä <3

Lähettäjä: hruuna 
Päivämäärä:   25.8.16 17:12:31

Tämä on narkkareista huolimatta varsin kevyt ja kiva luettava. Kiinnitin tosin huomiota siihen, että toistat sanaa "rennosti" (selaimen haulla löytyy 30 kertaa ihan tuossa muodossa) aika paljon. Pätkissä luettaessa siihen ei kiinnitä niin paljon huomiota, mutta useamman pätkän kerralla lukeneena se kiinnitti huomion. Seurailemaan jään :)

Lähettäjä: n 
Päivämäärä:   30.8.16 22:19:00

Jatkoo

Lähettäjä: -- 
Päivämäärä:   31.8.16 14:08:02

Heeeei huominen meni jo!

Lähettäjä: Xdxd 
Päivämäärä:   6.9.16 21:04:33

Ääh jatkoa ei näy :(

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   13.9.16 17:44:37

Täälläkin kaipaillaan jatkoa :)

Lähettäjä: lovee 
Päivämäärä:   18.9.16 12:19:18

Jatkuuks tää viel?

Lähettäjä: salmiakkitassu 
Päivämäärä:   21.9.16 03:22:35

Hei, mikäli lukijoita on, niin jatkoa on kyllä tulossa ihan tarinan loppuun saakka! Koitan lähipäivinä seuraavan pätkän saada tänne :)

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   21.9.16 12:34:34

Täällä ainaki odotellaan malttamattomana!

Lähettäjä: Aka 
Päivämäärä:   21.9.16 20:27:02

Odotan!! <3_<3

Lähettäjä: lottis 
Päivämäärä:   22.9.16 13:23:45

Minäkin odotan! :D
Oon tällänen hiljanen lukija, en kommentoi mutta käyn melkeen päivittäin katsomassa onko jatkoa tullut.

Lähettäjä: salmiakkitassu 
Päivämäärä:   22.9.16 13:53:15

Hei, kiitos kaikille ihanille kommenteista, antaa uskomattoman paljon inspistä <3
hruuna, hei kiitti rakentavasta! Piti ihan itsekin tarkistaa ja joo, kieltämättä mä toistelen tuota sanaa ihan hurjan paljon :D pyrin vähentämään!

Tässäpä jatko ja vielä pitkä sellainen kun en ole hetkeen taas julkaissut.

*

Jirko

Mä katsoin sohvalta kun Melina haki pakastimesta Venlalle jäätelön ja mulle pakastevihannespussin. Olo oli edelleen vähän levoton, eikä fiilis kieltämättä ollut kovinkaan korkealla. Mä olin aivan helvetín vihainen, mä tunsin ihan tajutonta vihaa Melinan entistä poikaystävää kohtaan. Painoin kylmää kipeälle leualleni ja katsoin kuinka Melina istui myös sohvalle laittaakseen läppäriltä pyörimään lastenohjelmia.
”Miksi sä tappelit sen kanssa?” mun vieressä istuva Venla kysyi haukaten tuuttiaan, enkä tiennyt mitä olisin vastannut sille.
”Älä sä sitä murehdi”, Melina ehti vastata lempeään sävyyn ennen mua ja silitti tytön hiuksia, ”katotaan jotain kivaa täältä”, se jatkoi selaten Youtubea.
”Oletko sä surullinen?” Venla jatkoi kuitenkin kyselyään vakavana tapittaen mua ruskeilla silmillään. Mä hymyilin sille vähän ja pyöritin päätäni.
”En mä ole surullinen”, vakuuttelin ja Venla nyökkäsi kääntyen sitten katsomaan läppärin ruutua. Mä nojauduin sohvan selkänojaa vasten mietteliäänä ja katselin Melinaa, joka kyseli kummitytöltään mitä se halusi katsoa. Sopivan ohjelman löydyttyä Venla uppoutui katsomaan ruutua ja Melina katsahti mua tytön toiselta puolelta. Mua kävi sitä sääliksi. Musta tuntui, että se syytti itseään siitä, että mulla oli taas leuka mustana. Mä en kuitenkaan voinut puhua asiasta Venlan istuessa meidän välissä.

Me ehdittiin katsoa pari jaksoa jotain animaatiota, jonka nimeä en tiennyt, ennen kuin ovikello soi. Suoraansanottuna ei ehkä huvittanut nähdä Melinan broidia leuka mustelmilla nyt kun mä tiesin mitä se musta ajatteli.
”Iskä tais tulla hakemaan sua”, Melina sanoi Venlalle nousten ylös sohvalta.
”Mä haluun katsoo tämän loppuun”, se tomera pikkulikka protestoi ja Melina hymyili hitusen, kunnes katosi eteiseen, ”tää on mun lemppari lastenohjelma”, Venla sanoi sitten mulle katse ruudussa. Mä diggasin tenavista, ne oli jotenkin niin hemmetin vilpittömiä.
”Joo, tää on kyllä tosi hyvä”, tuumasin sille ja käännyin sitten katsomaan Melinaa ja sen perässä olohuoneeseen tulevaa Miikaa.
”Noniin, lähetään kotiin Venla”, mies kehotti.
”Ei kun mä haluun katsoa tämän loppuun”, tyttö vastasi uhmakkaasti.
”Ei kun nyt lähetään.”
Sen isompaa väittelyä ei saatu aikaiseksi, sillä juuri sopivasti jakson lopputekstit alkoivat pyöriä. Venla halusi kuitenkin katsoa myös ne ja mua huvitti. Mä olin ollut pentuna ihan samanlainen, olin viivytellyt ettei tarvitsisi lähteä kotiin. Vieraiden luona oli aina jotenkin jännempää kuin himassa.
”Moikka Jirko”, Venla sanoi mulle lopputekstien mentyä kavutessaan alas sohvalta.
”Moikka, oli kiva nähdä”, vastasin sille hymyillen ja Venla vastasi mun hymyyni, kunnes otti mukanaan tuoman kirjansa ja käveli isänsä luokse. Miika kehotti tenavaa menemään laittamaan kenkiä jalkaan ja Venlan kadottua se katsahti mua. Sitten se katsoi vieressään seisoskelevaa pikkusiskoaan.
”Mitä tapahtu?” se kysyi astetta viileämmin mitä ilmeisimmin viitaten mun mustuneeseen leukaan ja vihannespussiin, ”mitä mä Melina just sanoin sulle aikasemmin siitä millasessa seurassa ei kannata pyöriä”, Miika jatkoi ja mun olisi aivan suunnattomasti tehnyt mieli sanoa sille jotain, mutta pidin suuni vaivoin kiinni. Ihan vaan koska se oli kuitenkin Melinan veli, enkä mä halunnut sen ajatteleman mun olevan ainakaan yhtään paskempi jätkä kuin se jo nyt kelaili.

”Ai mitä tapahtu? Haluutko sä tietää mitä tapahtu?” Melina sanoi selkeästi kimpaantuneena veljensä vähemmän kivoista sanoista, ”Topi tuli vastaan, se tapahtu.”
Miikan kulmat kohosivat ja mä laskin vihannespussin leualtani katsellen noita.
”Topi? Mitä se –”
”No mitäs se nyt yleensä? Haukku mut húoraks ja uhkas hakata Jirkon teholle jos se vielä on mun seurassa”, Melina sanoi ärtyneenä ja Miikan ilme muuttui hitusen, ”joten harmi tosiaan, että mä pyörin tämmösessä seurassa, ei päässy Topikaan iholle asti”, tyttö jatkoi ivalliseen sävyyn, enkä mä osannut kommentoida asiaa mitenkään, vaan pysyttelin edelleen hiljaa. Laskin vihannespussin olohuoneen pöydälle ja katsahdin Miikaa, joka oli hetken aikaa hiljaa.

”En mä tiennyt”, mies sanoi lopulta.
”Etpä tiennyt niin, mitä helvettíä sä sitten tuomitset?” Melina pukahti ja vilkaisi taakseen tarkistaakseen, ettei Venla ollut kuulemassa, ”pitäskö suakin arvostella jokaisesta huonosta valinnasta jota sä oot elämässäs tehny?”
Mun olo oli ehkä ihan hitusen vaikea siinä sohvalla ja tyydyin muina miehinä tuijottelemaan Youtubessa automaattisesti pyörimään alkanutta videota, joka näytti olevan samaa sarjaa kuin se mitä Venla oli äsken katsellut.
”Okei, anteeks, mä tajusin jo sun pointin”, Miika sanoi rauhoitellen siskolleen, ”Jirko, sori, ehkä mä ajattelin susta vähän mustavalkosesti.”
Mun katse siirtyi ruudusta mieheen ja pyöritin päätäni.
”Eipä mitään, kyl mä varmaan jotenkin tajuan sua”, vastasin sille tavoitellen huoletonta sävyä.
”Mä oon tällanen víttumainen isoveli”, Miika sanoi ja mun huulilla kävi pikainen hymy.
”Joo, mulla on kans yks sellanen, mut sen kanssa on vaan elettävä”, heitin vitsillä saaden miehen naurahtamaan.
”Mitä Emilialle kuuluu?” Miika kysyi nojautuen seinää vasten, ”mä oletan Melinan juorunneen sulle, että mä tunnen sen.”
”Joo”, sanoin hymyillen vinosti, ”hyvää kai sille, se sai just toisen lapsen.”
”Niin joo, mä luinkin Facebookista, että se on raskaana”, Miika tuumasi, eikä ehtinyt jatkaa aiheesta sen pidempään kun Venla huusi eteisestä, ettei saanut kenkiä omatoimisesta jalkaansa. Miika sanoi mulle heipat, kunnes paineli Melinan kanssa eteiseen ja mulla oli vähän parempi fiilis nojautuessani sohvan selkänojaa vasten. Kun ovi kävi, mä nousin ylös sohvalta ja katsahdin eteisestä olohuoneeseen palaavaa Melinaa. Tyttö katseli mua hetken kauempaa kunnes käveli lähemmäs ja painoi ääneti päänsä mun rintakehää vasten. Mä kiersin käteni sen ympärille, painoin suukon sen hiuksiin ja rutistin hellästi. Melina kiersi omat kätensä mun ympärille ja me oltiin hetken aikaa ihan hiljaa. Mun leukaa jomotti inhottavasti, mutta se tuntui pieneltä juuri nyt. Mä mietin vaan kanelityttöä ja musta tuntui hiton pahalta, sillä mä tiesin, että sitä ahdisti. Enkä mä halunnut, että sitä ahdisti.

Musta tuntui, että mä olin rakastumassa siihen. Mä, Jirko vitun Mäki olin oikeasti rakastumassa. Musta tuntui, että Melina jotain sellaista ihmeellistä jollaista mä en ollut ikinä koskaan osannut kuvitellakaan. Ja vaikken mä normaalisti välittänyt hittojakaan muiden mielipiteistä, niin mä silti mietin Miikan sanoja. Se oli perunut kyllä puheensa, mutta mua jäi jotenkin mietityttämään. Mua pelotti, että mä olisin oikeasti huonoa seuraa Melinalle, että mä satuttaisin sitä tahtomattani jotenkin.
”Mitä sä mietit?” Melina rikkoi hiljaisuuden ja nosti päänsä mun rintakehältä. Katsoin parikymmentä senttiä lyhyempää tyttöä silmiin ja pyyhkäisin sen hiuksia.
”Sua”, vastasin rehellisesti ja Melina laski kätensä mun ympäriltä, ”onks kaikki jees?”
Tyttö nyökytteli ponnekkaasti ja hipaisi sormenpäillään mun leukaani.
”Joo”, se vastasi, ”anteeks, mä oon pah –”
”Älä oo oikeesti pahoillas, ei se oo sun syy”, mä keskeytin, sillä tiesin tasan tarkkaan mitä Melina oli sanomassa. Sillä oli omituinen tapa syytellä itseään asioista, jotka eivät olleet sen vika. Niin kuin nyt vaikka Topista.

”Mua ahistaa jos Topi tulee vastaan ja tekee sulle oikeesti jotain muutakin kuin pari mustelmaa”, Melina sanoi ja huokaisi hiljaa.
”Hei”, mä tartuin Melinan molempiin käsiin, ”ei se tee, oikeesti, en mä anna sille mahollisuutta”, jatkoin ja hymyilin hitusen. Melina ei näyttänyt vakuuttuneelta, mutta nyökytteli kuitenkin. Suoraansanottuna mua ei hittojakaan kiinnostanut sen mulkvistin uhkailut. Siinäpähän yrittäisi hakata mut sairaalaan, ihan sama, oli mua ennenkin uhkailtu ja oltiin mun kimppuun ennenkin käyty. Ja tässä sitä edelleen oltiin, ihan yhtenä kappaleena. Topi oli ehkä munaton naistenhakkaaja ja väkivaltainen hullu, mutta se ei kuitenkaan ollut mikään arvaamaton pirinisti, joka riehui puukon kanssa, koska sellaisestakin oli kokemusta.
”Käydäänkö tupakalla?” Melina kysyi hiljaa ja mä nyökkäsin.
”Käydään vaan.”

Me mentiin parvekkeelle ja mä istuin tuoliin Melinan jäädessä nojailemaan kaiteeseen. Se oli alakuloisen oloinen tuijotellessaan edessä näkyvää maisemaa.
”Kiitti hei että sä puolustit mua sun broidille”, sanoin pyöritellen röökiä somissani ja sain punapään katseen kääntymään itseeni.
”Tietysti puolustin, sä oot mulle tärkee”, se vastasi ja mä hymyilin hitusen sen sanoille, ”Miika on oikeesti jees tyyppi, vaikka välillä käyttäytyykin idioottimaisesti.”
”Mä ajattelinkin sen oleva jees”, sanoin nojautuen tuolin selkänojaa vasten, ”ja sitä paitsi, kuka mua vois inhota? Mä oon ihan vävypoikamateriaalia” jatkoin leikilläni ja sain Melinan suupieliin nousemaan nopean hymyn.
”Hölmö”, se vastasi ja mä kohotin kulmiani.
”Tuu tänne”, pyysin ja levitin käsiäni.
”Miksi?”
”Koska mä haluan.”
Melina kohotti vuorostaan kulmiaan, mutta tuli kuitenkin ja istui sivuttain mun syliini. Mä kiersin käteni sen ympärille ja painoin hetkeksi poskeni sen olkapäätä vasten.
”Säkin oot mulle tärkee”, sanoin ja nostin sitten pääni kohdaten Melinan katseen, ”mitenkähän mä oon saanu sut siihen?”
Melina hymyili varovasti.
”No sä kysyit äsken jos et muista?” se vastasi vitsillä ja mä kutitin sitä kyljistä virnistäen.
”Hei come on, mä puhun pehmeitä ja sä pilaat tän!” älähdin ja Melinan huulilta pääsi naurahdus.
”Anteeks”, se pyysi ja painoi suukon mun otsalle, ”onneks sä oot siinä”, se jatkoi ja mun suupieleen nousi hymy. Mä en ollut tottunut tällaiseen, olin mä seurustellut ja olin mä rakastunutkin, mutta se ei ollut ikinä ollut tällaista. Mulla ei ollut hajuakaan miten mun kaltainen jätkä oli saanut sellaisen tytön kuin Melina, mutta kai mä sitten jotain osasin tehdä oikein ja olla mokaamatta. Tuntui, että pitkästä aikaa asioissa oli järkeä ja mun mielessä pyöri muukin kuin se millä sekoittaisin päätäni seuraavaksi.

Myöhemmin me istuttiin sohvalla telkkaria katsellen Melinan nojaillessa muhun. Mun kädet vapisivat vähän normaalia enemmän ja sydän tykytteli inhottavasti rinnassa, mutta päätin olla välittämättä. Mä halusin irti niistä helvetín napeista ja vaikka tiesinkin, ettei se onnistuisi seinään lopettamalla, eikä sillä tavoin kannattaisi muutenkaan lopettaa, niin en silti viitsinyt Melinan seurassa napsia mitään. Mitä alkoholiin tuli, niin mä en ehkä ollut aikoihin ollut näin pitkää aikaa juomatta. Eikä mun tehnyt edes mieli kun mä olin Melinan kanssa. Yksinolo oli eri asia, silloin teki mieli olla sekaisin. Mietteliäänä silittelin Melinan hiuksia ja mun mieleen nousi taas aikaisempi kohtaaminen Topin kanssa. Hipaisin kipeää leukaani ja vilkaisin ruutua katselevaa tyttöä.
”Onks se Topi ahistellu sua siitä asti kun te erositte?” kysyin ja sain Melinan nostamaan päätään. Se oli hetken aikaa hiljaa, kunnes nyökytteli.
”Mun oli pakko vaihtaa osotetta sen takia, siks mä muutin tänne, ettei se tietäs missä mä asun”, Melina sanoi ja kohottautui istumaan, ”mä toivon, että se oli sattumaa kun se tänään pyöri näillä kulmilla.”
Mä katselin Melinan ruskeisiin silmiin ja tunsin itseni taas vähän vihaisemmaksi sen kusiaivon takia.
”Eiks tosta voi ilmottaa jonnekin, hankkia jotain lähestymiskieltoa?” mä mietin ja Melina kohautti olkiaan.
”Sitä Miikakin sano mulle kun mä viimein pääsin muuttamaan pois meidän yhteisestä asunnosta”, Melina vastasi, ”en mä oo vaan pystyny tekemään mitään, mä jotenkin oon toivonu, että se vaan unohtais mut ja lopettais.”
Melina käänsi katseensa musta käsiinsä ja musta tuntui pahalta. Tuli taas ihmeellinen halu etsiä se jätkä ja näyttää sille mitä mieltä mä olin sen touhuista. Siitäkin huolimatta, etten mä loppupeleissä välttämättä pärjäisi sille.

”Mitä se on tehny sulle?” mun huulilta pääsi, vaikken todellisuudessa ollut yhtään varma halusiko Melina puhua mulle asiasta. Tai halusiko se puhua yhtään kenellekään. Punapää katseli hetken käsiään, kunnes nojautui sohvan selkänojaa vasten huokaisten.
”No se löi mua, oikeestaan se löi tosi usein kun me riideltiin, ja me riideltiin tosi paljon”, Melina vastasi lopulta ja nosti hetkeksi katseensa muhun. Mä kiersin käteni sen ympärille ja Melina nojasi varovasti mua vasten. Se tuntui kamalan pieneltä.
”Kun mä vihdoin uskalsin sanoa sille, että mä haluun erota ja muuttaa pois, niin se – raiskas mut”, Melinan ääni murtui, eikä se enää katsonut mua, ”se oli sitä mieltä, ettei kukaan mies halua mua enää sen jälkeen ja mun on pakko jäädä sen luokse.”
Mun kurkkua kuristi inhottavasti, enkä mä tiennyt mitä olisin ajatellut. Musta tuli vihainen. Ja samalla musta tuli aivan helvetín surullinen. Mä en ollut ihan hetkeen tuntenut sellaista pahaa oloa mitä mä tunsin juuri nyt Melinan puolesta. Mä en olisi mitenkään arvannut mitä se oli kokenut.

”Musta tuntuu niin pahalta sun puolesta”, sanoin ja sain Melinan katseen nousemaan takaisin itseeni, ”ei kenenkään pitäs kokee tollasta”, jatkoin ja pyyhkäisin yksinäisen kyyneleen, joka tipahti silmännurkasta sen poskelle.
”Mä pelkään sitä”, Melina sanoi hiljaa ja mun sydäntä raastoi kun mä katsoin sitä. Melina nyyhkäisi ja mä vedin sen ihan lähelle itseäni. Mä halusin pitää sen siinä, mä halusin, että sen olo paranisi. Melina painoi kasvonsa mun hupparin kangasta vasten ja itki. Mä en ollut ikinä ollut kummoinen lohduttaja, enkä mä osannut läheskään aina sanoa oikeita sanoja, mutta nyt mä tiesin, ettei oikeasti tarvinnutkaan. Riitti, että mä pidin sitä siinä lähellä.
”Ei oo mitään hätää”, sanoin hiljaa ja silittelin sen selkää. Melina nyyhki ja painautui lähemmäs mua. Mä suukotin sen hiuksia ja toivoin, että olisin voinut jotenkin auttaa sitä.

Mä en tiedä kauanko me oltiin hiljaa ja mä vaan pitelin Melinaa sen nyyhkiessä hiljaa, mutta sillä ei ollut väliä, mä olisin voinut pitää sitä vaikka koko yön jos olisi tarvinnut. Jonkin ajan kuluttua hiljainen nyyhkiminen kuitenkin loppui ja Melina nosti kasvonsa mun paidalta. Kyyneleet olivat sotkeneet silmämeikin, mutta se näytti silti ihan tajuttoman kauniilta.
”Sori kun mä tälleen”, se sanoi ja mä pyyhkäisin sen poskea.
”Ei todellakaan tarvii pyytää.”
”Kiitos Jirko”, Melina huokasi ja pyyhki silmiään, ”sä oot tosi kultainen.”
”Mä haluun, että sulla on hyvä olla”, sanoin katsellen tytön kasvoja.
”Tuntuu jo vähän paremmalta”, se vastasi ja koitti vähän hymyillä, ”sun lähellä on hyvä olla.”
Melinan sanat tuntuivat hyvältä ja vaikka mun olo oli edelleen surullinen sen puolesta, niin se pieni hymy tytön kasvoilla kohotti mun mielialaani. Mä vein käteni Melinan kaulalle ja sivelin peukalollani sen poskea. Vaikka mä tunsin ihan pohjatonta vihaa Topia kohtaan juuri nyt, niin hiljensin tunteen parhaani mukaan, koska epäilin, että vähiten Melina nyt kaipasi multa mitään tunteenpurkausta sen entisestä poikaystävästä. Me katseltiin hetken aikaa toisiamme hiljaa, kunnes Melina kohottautui vähän ja painoi hellästi huulensa mun huulilleni.

Mä nukuin seuraavan yön aika heikosti unilääkkeestä huolimatta ja aamulla olo oli hermostunut kun keittelin töihin lähtevälle Melinalle kahvia. Kädet vapisivat ja sydän tykytteli epämäärisesti rinnan alla mitatessani puruja suodatinpussiin. Melina meni suihkuun ja mä painelin parvekkeelle röökille helpottaakseni oloani. Ajatus yksin jäämisestä ahdisti jo valmiiksi, joten kaivelin puhelimen taskustani ja kyselin jätkiltä missä nuo menivät. Veikkasin tosin ettei kukaan ollut vielä yhdeksän aikaan aamulla edes hereillä. Huokaisten nojauduin parvekkeen kaidetta vasten ja suljin silmäni ihan hetkeksi. Olo tuntui aika páskalta ja mä tiesin, että se vaan huononisi päivän mittaan, ellen mä tekisi asialle jotain.

”Onks kaikki hyvin?” Melina kysyi myöhemmin kun me juotiin kahvia ruokapöydässä.
”Kyl mä pärjään”, vakuuttelin niskaani hieroen ja koitin hymyillä. Punapää tarkasteli mua hetken, mutta antoi asian kuitenkin olla ja ihan hyvä sitten niin. Mä ehkä vaan hermostuisin jos se kyselisi liikaa. Me juotiin kahvikupit tyhjiksi ja sen jälkeen Melina paineli eteiseen pukeutumaan. Mä seurasin sitä ja katselin kun se kiskoi kenkiä jalkaansa.
”Nähään illemmalla”, se tuumasi liikahtaen mun eteeni ja kurottautui sitten suukottamaan mun huuliani, ”moikka.”
”Moikka.”
Oven paukahdettua kiinni mä nojauduin seinää vasten otsaani hieroen. Hiljainen kämppä ahdisti ja lopulta kaivelin puhelimeni ja päätin soittaa pojille jos noista joku olisi hereillä tähän aikaan. Jätkät olivat aikaisemmin ihmeelleet kun mä en ollut lähtenyt niiden kanssa mihinkään moneen päivään ja ehkä mä olin itsekin jollain tavalla ihmeissäni. Selväpäisyys meni oudon kivuttomasti kun oli Melinan kanssa, tai ainakin toistaiseksi oli mennyt. Enkä mä ajatellutkaan, että selväpäisyys sinällään olisi mulle ongelma. Lähinnä mä pelkäsin bentsojen vieroitusoireita, enkä mä siksi uskaltanut lopettaa pillereitä seinään.

Yllättäen se oli Kapa, joka mulle vastasi ensimmäisenä. Mä koitin kysyä sitä tulemaan Joosen luo, mutta se vaati, että mä tulisin ennemmin sinne. Ulos lähteminen ahdisti, mutta nähtävästi Kapa oli samassa jamassa kuin mäkin, joten lopulta mä taivuin. Lampsin Joosen luokse yläkertaan ja kämppään päästyäni saatoin todeta, ettei broidi ollut himassa. Levottomana vaihdoin vaatteet ja suuntasin sitten keittiöön. Yläkaapista mä etsin käsiini sinne jemmaamani minigrip-pussin ja tuijottelin nappeja hetken aikaa levottomana, kunnes laitoin pussin takaisin hyllylle. Huokaisten painelin eteiseen, työnsin kengät jalkaani ja koitin saada hengitystäni tasoittumaan. Ulos meneminen kuumotti aivan suunnattomasti, ei yhtään haluttanut lähteä ihmisten ilmoille kun ahdistus kolkutti tähän tahtiin pääkopassa.
”Hitto”, kirosin itsekseni ja seisoskelin vähän aikaa eteisessä hermostuneena, kunnes oli pakko taipua. Mä en ehkä muuten selviäisi dösämatkasta Kapan tykö. Kiroten itseäni ja omaa säälittävyyttäni kävelin takaisin keittiöön, otin minigripin yläkaapista ja huuhdoin pillerin alas vedellä. Vítutti kiitettävästi, mutta en mä nähtävästi yksikseni voinut olla ilmankaan. Ei tosin huvittanut mainita asiasta Melinalle mitään.

Olo oli huomattavasti parantunut siinä vaiheessa kun mä pääsin Kapan ovelle ja painoin ovikelloa. Jätkä tuli avaamaan hetken odottelun jälkeen ja päästi mut sisälle pieneen yksiöönsä.
”Ei oo jätkää näkyny”, se totesi pyyhkäisten pitkäksi venähtäneitä hiuksiaan, ”mites menee sen Melinan kanssa?” se jatkoi virnistäen.
”Hyvin, se on huippumimmi”, vastasin samalla kun lysähdin sotkuisen, kannabiksen tuoksuisen kämpän sohvalle, ”mitäs sä?”
Kapa kohautteli olkiaan samalla kun sytytteli bongia sängyllä istuskellen.
”Mä otin yhteyttä päihdetukikeskukseen, ens viikolla meen käymään siellä”, se vastasi ja imi sitten savua keuhkoihinsa.
”Oikeesti? Toi on helvetín hyvä”, vastasin vilpittömästi ja Kapa nyökytteli samalla kun puhalsi savua keuhkoistaan.
”Joo, pakko päästä irti subusta oikeesti”, se sanoi ja ojensi bongia mulle. Mä mietin ajatusta selvinpäin olemisesta, mutta tartuin silti piippuun ja imin savua sisääni. Mä en osannut kieltäytyä ja toisaalta, ei kaiketi pienet pössyt olleet kovin paha juttu. Ei ainakaan siihen verrattuna millaista mun meno vielä jokunen viikko sitten oli ollut.

”Mä koitan kans päästä noista napeista, tulee vaan niin víttumaiset olot kun on vähänkin ilman”, sanoin katsahtaen Kapaa.
”Sepä just, mut pakko yrittää”, se sanoi ja mä ojensin bongin sille, ”mä oon ollu nyt aika monta päivää ilman piikkiä, mut vetäny kyllä Tramalia ja Pameja senkin eestä, että pysyy ees jotenki pää kasassa”, Kapa jatkoi ja mä katsahdin sitä.
”No onks se nyt paljon parempi sit?” mä mietin ja Kapa kohautti olkiaan.
”On se nyt parempi ku piikki, että jos nyt koittas yhestä aineesta päästä irti kerrallaan”, se naurahti ja mä hymähdin ääneen, ”haluutko? Mä vähän varastoin näitä”, se jatkoi virnistäen ja ojensi mulle kolmiolääkepaketteja. Mä pyöritin päätäni.
”Justhan mä sanoin, että yritän olla ilman”, vastasin ja Kapa kohautti olkiaan.
”Kunhan kysyin.”

Mä nojauduin sohvan selkänojaa vasten ja tunsin miten pilven tuoma rento olotila valtasi niin mielen kuin kropankin. Kapa sääti kannettavaltaan jotain musiikkia ja me jauhettiin kaikenlaista turhanpäiväistä ja naurettiin hölmöille jutuille sopivasti jumeissa. Mä istuin Kapan sohvalla ehkä pari tuntia kunnes se ilmoitti lähtevänsä Iivon kanssa juomaan. Se kyseli mua mukaan, mutta mä onnistuin kieltäytymään, vaikka ihan vähän houkuttelikin vetää nuppi sekaisin.
”Mut hei ilmottele jos oot jossain tänään”, Kapa sanoi kun mä tein lähtöä eteisessä.
”Joo, tietty”, vastasin hymyillen vinosti ja taputin jätkää toverillisesti selkään, kunnes sanoin moikat ja painelin rappuun. Ahdistus oli kadonnut täysin ja mulla oli ihan hyvä fiilis kun kävelin bussipysäkille odottamaan dösää. Kapan puheet siitä, että se lopettaisi oikeasti subun vetämisen saivat mut hyvälle mielelle. Kyllä mä toki tiesin, että se ei tarkoittanut täysin selvin päin oloa sen kohdalla, mutta ainakaan se ei painaisi piikkiä suoneen. Siitä oli hyvä lähteä.

Illalla mä mainitsin Melinalle siitä, että olin käynyt moikkaamassa Kapaa, mutta jätin kertomatta kaiken muun ylimääräisen. Mä en halunnut, että se pettyisi muhun tai jotain, vaikkei viaton pilven polttelu nyt kovin paha juttu ollutkaan. Melinalla oli seuraava päivä vapaata ja me tehtiin illalla poppareita ja katsottiin leffaa sohvalla löhöillen. Mun mielestä se oli tosi hassua, sillä mä en ollut tottunut tällaiseen. Eikä mun lauantai-iltani normaalisti olleet tällaisia. Ei kyllä voinut valittaa – vaikka mun olisikin tehnyt mieli juoda tai napsia pillereitä, niin sohvalla löhöily Melinan kanssa voitti sellaisen silti ihan kuusi-nolla.
”Mikä olo?” Melina kysyi herättäen mut ajatuksistani ja katsahdin vieressäni istuvaa tyttöä. Se puristi kätensä mun asteen verran vapiseviin käsiini ja mä hymyilin vähän.
”Mikäs tässä? Ei valittamista”, vastasin kohauttaen olkiani.
”Ootko sä ikinä aikaisemmin yrittäny irti niistä lääkkeistä?” Melina kysyi kääntäen katseensa telkkarista muhun.
”Joo”, mä vastasin, ”mä menin puhumaan mun bentsokoukusta ja lääkäri teki mulle suunnitelman, jossa mä vähentäisin joka viikko sitä annosta. En sit pystyny pysymään siinä kuitenkaan”, jatkoin ja Melina nyökytteli.
”Pitäskö sun nytkin mennä puhumaan jonnekin?” se mietti katsoen mua.
”En mä tiiä.”
Mä olin käyttänyt tämän kaupungin päihdetukipalveluja vuosien saatossa, mutta mitään muutosta ei ollut tapahtunut. Tosin ehkä mä en ollut ikinä ollut tarpeeksi motivoitunut.

”Mietin vaan, että ilman ammattiapua niistä irti pääseminen voi olla aika vaikeeta”, Melina sanoi katsahtaen televisiota, ”tai enhän mä tiedä, arvailin vaan.”
Mä hymyilin sille hitusen. Se oli kamalan söpö huolehtiessaan ja mietiskellessään. Mä ihmettelin edelleen vähän, että se halusi olla mun kanssa. Ihan jokainen kunnollinen tyttö tuskin haluaisi mitään vakavampaa sellaisen jätkän kanssa, jolla ei ollut töitä, koulutusta tai edes kämppää. Mä kuitenkin päätin yrittää ryhdistäytyä – kunhan mä pääsisin ryyneistä irti niin mä voisin oikeasti miettiä kouluun lähtemistä.
”Sä oot oikeessa, mä mietin asiaa”, sanoin lopulta pörröttäen Melinan hiuksia ja se hymyili mulle.
”Kiva kuulla.”
”Sä motivoit mua”, totesin ja Melina liikahti lähemmäs mua. Se suukotti mun huuliani ja hymyili sitten jälleen.
”Ai motivoin?” se kysyi ja painoi huulensa uudelleen mun huulilleni. Mä hymyilin suudelmien välissä ja vetäisin Melinaa lantiosta lähemmäs itseäni. Sen käsi liikahti mun rintakehälle ja siitä reidelle puristaen kevyesti.
”Mm-m, sä et tiiäkään miten paljon”, vastasin tajuten nopeasti mitä sillä oli mielessään. Melina naurahti hiljaa ja kapusi hajareisin mun syliini. Mä liu’utin käteni sen löysän topin alle ja lopulta kiskoin vaatekappaleen sen päältä. Oli kyse ihan sekunteista kun mä jo kävin aivan tajuttoman kuumana siihen. Hitto, että se oli kaunis ja seksikäs ja muutenkin ihan vitun uskomaton. Melina vetäisi t-paidan mun päältäni ja mä suutelin sen solisluita samalla kun avasin rintaliivien hakaset. Tytön sormet availivat mun housujen vyötä ja mä annoin käsieni seikkailla selältä sen rinnoille hyväillen kevyesti. Melina huokaili hiljaa ja sen kroppa liikkui haluavana mua vasten. Taustalla pyörivä leffa unohtui aika nopeasti kun mä lopulta kaadoin Melinan alleni siihen sohvalle ja riisuin niin itseni kuin tytönkin alasti.
”Mä oon hulluna suhun”, hymisin sen kaulaa vasten ja Melina naurahti hiljaa. Annoin käsieni vaeltaa alastomalla vartalolla ja huokailin raskaasti kun Melina alkoi hyväillä mua. Painoin huuleni raollaan oleville huulille ja Melina voihkaisi kovaan ääneen mun suutani vasten kun mä työnsin lopulta itseni sen sisään.

*

Se oli tiistai-ilta kun mä hengailin yksikseni Joosen kämpillä ja Teemu soitti. Melina oli lähtenyt porukoilleen ja Joose huiteli jossain Sallan kanssa, ja mä ajattelin, että Teemu soittelisi saadakseen mut seurakseen baariin tai jotain. Ja mä olin melkein valmis lähtemäänkin, sillä mulla oli tajuttoman tylsää. Ja mä olin muutenkin viettänyt ihan liian monta tuntia yksikseni neljän seinän sisällä. Mulla ei kuitenkaan ollut hajuakaan miten väärässä mä olin siitä mitä Teemun asia koski. Mä olin aivan hemmetin väärässä.
”Moro, mitä jätkä?” huikkasin puhelimeen samalla kun etsiskelin olohuoneen pöydältä tupakka-askini.
”Jirko?”
Teemun ääni oli hiljainen ja hermostunut, siitä ihan paistoi jonkinlainen ahdistuneisuus. Mä tiesin heti, että jotain oli sattunut. Mun päässä ajatukset alkoivat juosta kehää, mutten mä silti voinut mitenkään arvata miksi se soitti mulle.
”Mitä on sattunu?” mä kysyin suoraan ja puhelimen toisesta päästä kuului levoton huokaus.
”Víttu.”
”Teemu?”
”Onks Iivo soittanu sulle?”
”Ei oo, miten niin?”
Hetken aikaa oli hiljaista ja mä huomasin miten sydän alkoi hakata vähän kovempaa.
”Kapa on –”, Teemu aloitti ja mun sisuskalujen ympärille puristui samantien jotain kylmää, ”Kapa on kuollut.”
Mun kurkkua alkoi kuristaa, tuntui, että jalat pettävät alta. Lysähdin istumaan olohuoneen sohvalle ja vein vapisevan käteni hulluna hakkaavan sydämeni päälle. Teemun sanat tuntuivat viiltävän jostain aivan helvetín syvältä. Kuollut. Mä en halunnut uskoa mitä se sanoi. Ei se vaan voinut olla totta. Ei todellakaan. Ei Kapa ollut kuollut, ei varmasti ollut. Ei vaan voinut olla. Siitä oli vain pari päivää kun mä näin sitä. Se oli sanonut hankkivansa itselleen apua. Huoli, jota mä olin kantanut kamaa vetävästä kaveristani oli hetkellisesti heltynyt sen sanojen myötä, mutta ei olisi näköjään pitänyt.

Oikeastaan mun teki mieli alkaa itkeä. Painoin otsan vasten kämmentäni ja olin vähän aikaa ihan hiljaa, koitin pitää itseni kasassa, vaikka se oli aivan jumalattoman vaikeaa. Teemu oli hiljaa linjan toisessa päässä ja mä etsin vapisevin käsin tupakka-askistani savukkeen ja sytytin koittaen pitää henkitykseni tasaisena. Mä olin ollut tässä tilanteessa aikaisemmin. Kaksi vuotta sitten mun hyvä ystävä Eelis kuoli ajettuaan kamapäissään autonsa puuhun. Silloin se ollut juurikin Kapa, joka oli soittanut mulle ja kertonut Eeliksen kuolleen.
”Voi helvettí”, henkäisin lopulta ahdistuksen puristaessa rinnassa ja suljin silmäni imien savua keuhkoihini, ”miten?”
”En mä tiiä, jätkät oli ollu kuosaamassa ja kun Iivo oli heränny seuraavana aamuna niin se ei ollu saanu Kapaa enää hereille”, Teemu vastasi ja sen ääni vapisi. Mä tiesin, että se yritti pitää itsensä kasassa, vaikka oli selvästi ihan romuna. Mä toistelin mielessäni, ettei tämä voinut olla totta. Mä näin jotain painajaista ja heräisin kohta. Niin se oli. Pakkohan sen oli olla niin.

Voi helvettí.

Pyyhin silmiäni ja vedin syvään henkeä nousten sitten ylös. Päässä heitti, lattia pyöri silmissä. Mä menin keittiöön, otin kaapista pussin ja nielaisin pillerin alas kurkustani.
”Missä sä oot?” kysyin Teemulta nojautuen jääkaappia vasten.
”Himassa.”
”Mä tuun sinne.”
”Joo.”
Lopetin puhelun sekavana ja seisoin hetken aikaa paikoillani, kunnes painelin vessaan. Ahdistuneena avasin hanan, roiskin kylmää vettä naamalle ja nostin sitten päätäni kohdatakseni peilistä oman katseeni. Kaikki se hyvä fiilis, jota mä olin tuntenut viime päivinä Melinan kanssa näytti kadonneen. Musta tuntui, että kaikki menetti merkityksensä. Ihan vitun kaikki. Kapa oli kuollut. Kuollut. Se oli víttu kuollut. Noin vaan. Se ei tulisi enää ikinä takaisin. Se ei menisi sinne päihdetukikeskukseen mistä se oli puhunut. Se ei tekisi enää yhtään mitään. Mun vapisevat kädet etsivät housujen taskusta puhelimen, sormet näppäilivät Kapan nimen luettelosta. Mä en tiennyt miksi mä soitin, mä tiesin, ettei kukaan vastaisi. Ehkä se oli jotain sekavaa epätoivoa mikä sai mut tekemään niin.

Valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

Mä soitin uudelleen. Ja taas uudelleen. Ja uudelleen. Kerta toisensa jälkeen se sama naisääni toisteli sanoja suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi ja mun päässä humisi. Lopulta mä laskin puhelimen lavuaarin reunalle ja puristin käteni nyrkkiin. Ei näin vaan voinut tapahtua. Ei tämä ollut millään tavalla reilua. Ei Kapa voinut lähteä tällä tavalla, näin nuorena. Mä nostin katseeni kuvajaiseeni ja hetkellisesti vihaisuus nosti päätään mun sisälläni. Mä iskin nyrkkini peiliin ja lasi särkyi sirpaleiksi. Kuvajainen hajosi ja mun rystyset aukesivat. Verta tuli ihan kunnolla, se tahri lavuaarin ja valui pitkin käsivartta, mutta hittoako mä jaksoin välittää. Musta tuntui kuin mä olisin ajautunut umpikujaan. Mä en tiennyt miten suhtautua tähän, mä en tiennyt miten päin olla. Mä olin ihan hukassa.

Lopulta mä kuitenkin etsin Joosen kaapista sidetarpeita ja sidoin vuotavan käteni, kunnes otin puhelimeni ja lompakkoni ja painelin ulos. Mä kävelin ihan sumussa keskustaan, kävin apteekin ja alkon kautta, kunnes laahustin Teemun kämpille. Jätkä oli jotenkin ihan tosi levoton. Sen pupillit olivat ihan lautasen kokoiset kun se päästi mut sisälle. Iivo istui sohvalla pää käsissään ja nosti katseensa kun mä kävelin peremmälle.
”Tää on mun syytä”, se sanoi itku kurkussa heti mut nähtyään ja sytytti vapisevin käsin itselleen tupakan.
”Hei, ei oo todellakaan sun syytä”, mä vastasin istuen sohvalle sen viereen ja koitin pitää itseni kasassa, sillä Iivo näytti olevan aivan hiton hajalla ja Teemu oli muuten vaan pistänyt päänsä jo ihan kiitettävän sekaisin.
”Jos mä oisin víttu tajunnu miten paljon se oli vetäny niitä bentsoja niin –”, Iivo otti litran Leijonan mun kädestäni ja avasi korkin, ”jos mä en ois nukkunu niin mä olisin voinu estää kaiken”, se jatkoi juoden sitten pullon suusta.
”Et sä voinu tietää.”
Iivo pyöritti päätään ja laski pullon pöydälle.
”Se oli ihan sininen, mä koitin herättää sitä, mut mitä siinä voi tehdä? Ei se enää hengittäny, makas vaan ihan hiljaa”, jätkä selosti ja mä kiersin käteni sen ympärille kun en oikeasti tiennyt mitä olisin sanonut. Iivon sanat sattuivat ihan hitosti, enkä mä voinut kuvitellakaan miltä tuntui olla se, joka löytää kaverin kuolleena heti ensimmäiseksi aamulla. Iivo vapisi nyyhkäysten voimasta ja mä pidin hetken aikaa kättäni sen hartioiden ympärillä koittaen estää itseäni murtumasta.

Teemulla oli piriä ja se väsäili levottomana viivoja pienen yksiönsä sohvapöydälle. Mua ei enää kiinnostanut pätkääkään se miten mä olin päättänyt pysyä erossa päihteistä. En mä ollut kiskonut vauhtia aikoihin, mutta nyt mä en kieltäytynyt kun Teemu ojensi mulle rullalle pyöriteltyä seteliään. Niistin valkoisen jauheen sieraimeeni ja hieroin nenääni kun sitä kirveli. Mä kelasin vaan, että halusin pääni sekaisin ja mahdollisimman nopeasti. Mulla oli tosi paha olla ja jotenkin tuntui helpoimmalta vaan kiskoa kamalla ja viinalla itsensä ihan kuutamolle. Iivo lopetti lopulta itkeskelyn ja itsensä syyttämisen, muttei meininki todellakaan ollut mitenkään hilpeä siltikään. Teemu pyöri levottomana ympäriinsä ja puhui sekavia, mutta mä en jaksanut kuunella puoliakaan. Iivo oli myös aika hiljainen, se vaan tuijotteli eteensä ja joi vaitonnaisena. Meni ehkä pari tuntia ja Teemu ilmoitti tahtovansa ulos.
”Mua ahistaa olla täällä, lähetään jonnekin”, se sanoi hieroen niskaansa ja lopulta Iivokin näytti heräävän tähän todellisuuteen. Mä en todellakaan tahtonut mihinkään ihmisten ilmoille, joten kun jätkät päättivät lähteä pihalle, niin mä päätin lähteä takaisin Joosen luokse. Oikeastaan, kerrankin, mä halusin olla yksin.

Teemu passasi mulle parin viivan verran piriä, eikä lopulta edes koittanut taivutella mua itsensä ja Iivon mukaan. Ehkä se sekavuustilastaan huolimatta tajusi, että mä halusin olla itsekseni. Iivon ja Teemun suunnatessa kamapäissään keskustan yöhön, lähdin mä laahustamaan takaisin Jooselle. Päässä heitti ja mä olin muutenkin tosi sekaisin, kiitos kaman ja alkoholin. Talon pihalla mä totta kai törmäsin Melinaan. Jossain toisessa tilanteessa mua hävettäisi ja harmittaisi kohdata se tällaisissa pöllyissä, mutta nyt ei jaksanut edes kiinnostaa. Melina näytti järkyttyneeltä nähdessään mut.
”Jirko, mistä sä tuut?” se kysyi ja mä horjahdin vähän.
”Mä olin Teemulla”, mumahdin hiljaa ja koitin pysyä pystyssä.
”Miten sä oot tossa kunnossa? Mitä sun kädelle on tapahtunu?”
Mä tiesin, ettei Melina tarkoittanut pahalla, mutta vauhti sai olon levottomaksi ja äkkipikaiseksi.
”Mitä väliä?” mä tuhahdin tökerösti ja otin kulauksen tyhjentyneestä viinapullostani, ”Kapa on kuollu.”
Melinan suu aukesi, muttei se saanut ihan heti sanotuksi mitään.
”Mitä?” se lopulta kysyi hiljaa, ”ootko sä kunnossa?”
”En oo”, mutisin ja kävelin ulko-ovelle. Melina seurasi mua.
”Jirko, oota.”
”Mä haluun olla yksin”, lausahdin ja Melina seisahtui. Kiroillen tappelin hetken aikaa avaimen ja lukon kanssa, kunnes pääsin sisälle rappuun. Melina antoi mun mennä ja mä olin hemmetin kiitollinen asiasta.

Sisälle päästyäni mä huuhdoin pari nappia alas kurkusta, sekoitin Leijonaa appelsiinimehuun ja väänsin musiikin kovalle. Mulla oli jo nyt ikävä Kapaa. Ihan tajuton ikävä. Mä olisin halunnut jutella sille ja hengailla sen kanssa, niin kuin me aina tehtiin, mutta enää mä en voinut. Se tuntui ihan käsittämättömältä. Mä olin tuntenut sen kymmenen vuotta ja se oli ollut mulle aivan hiton tärkeä. Niin kuin oma veli. Ahdistuneena lysähdin sohvalle, sytytin tupakan ja painoin pään käsiini. Mikään ei ollut hetkeen tuntunut näin tajuttoman pahalta. Jotenkin kyyneleet vaan tulivat. Ne tipahtelivat mun poskilleni ja jonkin aikaa mä vaan istuin, tupakoin ja itkin. Mä en ollut sitä tyyppiä, joka itki helposti, mutta tämä oli ihan liikaa. Ihan helvetísti liikaa.
”Víttu”, pihahdin hiljaa ja vein vapisevin käsin tupakan huulilleni. Etsin taskun pohjalta Teemun antaman minigrip-pussin ja taitelin pankkikortin avulla paksun valkoisen viivan pöydälle. Mun kännykkä piippasi viestin merkiksi, mutta en jaksanut katsoa kuka mua koitti tavoitella. Sekavana niistelin kaman nokkaani, väänsin musiikkia vielä hitusen kovemmalle ja join appelsiinimehuviinan yhdellä kulauksella alas.

Mä tein itselleni vielä toisen, kolmannen, neljännen drinkin, ennen kuin mehu loppui ja mä join kirkasta suoraan pullosta. Väsäsin uudemman viivan olohuoneen pöydälle ja niistelin sieraimeeni. Päässä pyöri ja mä olin ihan pihalla. Vitun Kapa, et sä oo voinu kuolla. Mä kelasin, että tämän oli pakko olla joku vitsi – joku Kapan idioottimainen huijaus ja kohta se koputtaisi oveen ja nauraisi miten me oltiin menty lankaan. Vaikka eihän se niin mennyt. Ei vaikka mä kuinka toivoin. Henkäisten suljin silmäni, sillä näkökenttä tuntui utuiselta. Mä uppouduin musiikkiin ja tuntui että basso jyskytti samaan tahtiin mun sydämen kanssa. Mä lensin jossain ihan muualla kuin tässä hetkessä. Valuin syvemmälle sohvaan ja tuntui kuin se imisi mut sisäänsä. Mä avasin silmäni ja tuijotin kattoa, joka pyöri silmissä. Luomet tuntuivat hiton raskailta, mutta mä taistelin väkipakolla väsymystä vastaan. Mä en halunnut nukahtaa vielä. Otin pöydällä olevasta pussista vielä yhden pillerin ja nielin sen alas kurkusta. Hitto mä olin sekaisin. Mua alkoi naurattaa, enkä mä edes tiennyt miksi. Sytytin röökin naureskellen ja nousin ylös. Mä olin vähällä lentää kumoon, sillä jalat eivät totelleet ja lattia kallisteli, mutta jotenkin mä selvisin parvekkeelle.
Mä taisin nukahtaa siihen parvekkeen tuoliin, sillä jossain vaiheessa mä säpsähdin järkyttävän pahaa oloon. Tupakka oli tipahtanut parvekkeen lattialle ja ympärillä oli ihan hiljaista. Mun pää tuntui keilapallolta ja sitä särki. Oksetti. Henkeä ahdisti. Mä en meinannut päästä enää ylös ja henkäisten vein käden sydämelleni, joka tuntui lyövän ihan epätasaisesti. Kirosin hiljaa ja lopulta sain itseni ylös, rymistelin sisälle ja otin tukea seinästä. Mä en pystynyt kontrolloimaan itseäni tai ympäristöä. Jalat eivät halunneet toimia ja rintaa puristi, huone pyöri silmissä. Jotenkin mä pääsin vessaan ja oli pakko kumartua vessanpöntölle oksentamaan.

”Hitto”, henkäisin hiljaa ja kun sain oksentelun loppumaan, nousin vapisten pystyyn. Säpäleinä oleva peili vääristi mun kuvajaiseni ihan omituiseksi ja vähän aikaa mä vaan tuijotin sirpaleina olevaa lasia. Lopulta vedin vessan ja nojasin hetken aikaa seinään, kunnes päätin yrittää selvitä sohvalle. Mä meinasin horjahtaa joka toisella askeleella kumoon, mutta jotenkin seinä onnistui pitämään mut pystyssä. Oli edelleen huono olo ja henkeä ahdisti, päähän koski ihan hitosti. Mä pitelin rintaani lysähtäessäni sohvalle. Musiikki huusi kovalla, mutta mä en jaksanut vääntää sitä hiljemmalle valuessani makuuasentoon. Tuntui, että taju lähtee, huimaus sai seinät liikkumaan mun ympärilläni. Vein käden otsalleni ja koitin hengitellä tasaisesti, vaikka se tuntui ihmeellisen vaikealta kun kurkkua kuristi ja rintaan sattui. Mä en saanut kunnolla henkeä. Lopulta mä varmaan vaivuin uneen. Tai ainakin ympäristö hämärtyi silmissä ja mä tipahdin pimeyteen.

Lähettäjä: wawawa 
Päivämäärä:   22.9.16 16:27:49

Mitäää?! Eiiii, mä niin tykkäsin kapasta, tää oli aivan kauheen surullinen pätkä :( jatkathan pian??

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   22.9.16 18:06:43

Kapa oli melkeinpä mun lempparihahmo tässä :'((

Lähettäjä: Aka 
Päivämäärä:   23.9.16 12:47:44

Ei kapaa :'(( Hyvä pätkä(vaikka surullinen) selkeetä tekstiä ja oon tykästyny sun kuvailuun. Kuvailet asiat jotenki kivan selkeesti :)