|
Lähettäjä: jjs94
Päivämäärä: 26.6.14 17:16:31
Kiitos kommenteista Jenna, homie ja willa!
homie, mukava kuulla, että pidät tarinasta :) Ja tuo on kyllä totta, että tuskin ainakaan kaikki kyselee lupaa, mutta Matias nyt on niin kunnollinen, että haluaa tiedottaa menoistaan ja näin x)
willa, kiitos. Toi Ihmeitä voi tapahtua -tarina oli oikeastaan ensimmäinen sellainen kunnollinen ja pitkä tarina, jonka olen kirjoittanut, niin sillä saattaa olla aika paljon tekemistä asian kanssa. Ja sitten, kun kirjoittelee, niin taidot kehittyy siinä (ainakin toivottavasti :D). Tässä mulla oli myös oikolukija käytössä ja käytin parempaa tekstinkäsittelyohjelmaa, että niilläkin asioille on ollut merkitystä jonkin verran.
Eipä sitten enää muuta kuin tämä uusi pätkä tulille niin sanotusti :D Ja tämä taitaakin olla sitten pisin pätkä tässä koko tarinassa, ainakin näillä näkymin näistä, mitä on jo valmiina.
Matias
”Jee, jee! Tänään Jusselle!” tuuletin jo heti aamusta ajatuksissani. Tästä tulisi taas aivan mahtava päivä, mä tunsin sen luissa ja ytimissäni asti. Ponkaisin äkkiä ylös sängystä ja aloin kiskoa yövaatteita pois päältäni, voidakseni laittaa päivävaatteet päälle. Mä puin päälleni shortsit ja punaisen t-paidan, koska sääennustuksessa oli luvattu aivan pírun lämmintä päivää. Kiskoin päälleni vielä sinisen lempihupparini, joka nykyään oli mulle aivan liian pieni, mutta en jaksanut välittää siitä. Huppari oli muuten vielä ihan hyvässä kunnossa ja ei sillä ollut niin väliä, jos se oli hieman lyhyt helmasta ja hihoista. Toisaalta se kiristi hieman päällä ollessaan, mutta sai muistoista esiin yhden parhaimmista. Muiston myötä tuli hyvä, raukea ja turvallinen olo. Se sai helposti unohtamaan sen, että huppari oli hieman liian pieni ja puristava.
Mä ryntäsin kiireellä keittiöön ja kaadoin itselleni muroja paketista. Kun olin saanut murot kaadetuksi kulhoon, laitoin maitoa niiden päälle. Hain lusikan ja rupesin mussuttamaan vauhdilla muroja. Myös Matleena saapui keittiöön. Sillä oli vielä päällään yövaatteet ja se toimi hitaasti aamuaskareissaan. Se oli tällä hetkellä aivan kun mun vastakohta: sen lisäksi, että sillä oli yövaatteet, se liikkui hitaasti ja näytti tosi väsyneeltä. Mä taas itse pursuin energiaa ja intoa. Tuntui, että tänään mikään ei voisi pilata intoani.
”Pakko mussuttaa niitä muroja noin kovaa?” Matleena kysäisi ja vaikutti tosiaan hieman ärtyneeltä.
”Joku on tainnu nousta väärällä jalalla tännään ylös sängystä”, vinoilin toiselle ja aivan vain tämän kiusaksi mussuttelin murojani vielä enemmän. En yleensä tehnyt kiusaa Matleenalle, mutta jostain syystä mä halusin nyt vähän pelleillä. Ehkä se johtui siitä, että mulla meni hyvin ja pääsisin Justuksen luokse.
”Mua väsyttää”, Matleena vain totesi ja otti itselleen kaapista kulhon, jonne se alkoi kaataa muroja. Muroja kaataessaan Matleena tuntui jo vähän heräilevän, koska se ainakin huomasi mun vaatteet ja nopean syöntityylin.
”Minnes sä oot taas menossa?” Matleena sitten kysyikin.
”Miten niin taas?” esitin vastakysymyksen, haluten tietää vastauksen. En kai mä nyt niin usein ollut jossain?
”Mietin vaan, kun tollanen kiire sulla…” Matleena totesi.
”Jaa, no Jusselle oon menossa”, tokaisin Matleenalle. Nyt Matleena oli ainakin herännyt kunnolla, sillä sen silmät laajenivat isoiksi mun sanojeni myötä.
”Ahah”, Matleena tokaisi vuorostaan ja jatkoi: ”Sinne taas. Vastahan se Justus oli täällä. Eikö sulla oo muita kavereita? Kun aina sen kanssa täytyy viettää aikaa...” Mä vähän loukkaannuin systerin sanoista. En mä nyt niin usein ollut yhdessä Justuksen kanssa, vai olinko? Tarkemmin ajateltuna ehkä olin, mutta hei c’moon, mehän seurustellaan! Paitsi ettei siitä tiedä muut kuin Elli.
”On mulla muitakin kavereita. Sitä paitsi mä näin just eilen Ellin, Harrin ja Tuomon, kun kävin kylillä. Ja ai niin, näin mä myös Karin, Jukan ja Niilonkin, vaikkei ne kyllä mun kavereita oo. Ja sitä paisti Justus nyt vaan sattuu olemaan mun paras kaveri (ja paljon muutakin – mitä en kyllä sanonut ääneen). Niin miksen mä nyt sais mennä sen luokse, vaikka se nyt oiskin sattunu just olemaan täällä?”
”No kaipa sä nyt sitten saat, kuhan ihmettelin”, Matleena sanoi ja keskittyi sitten syömään murojaan.
”Jaa, no ei tarvii ihmetellä ja mä lähen tästä ihan pian”, tokaisin vielä Matleenalle, ennen kuin häivyin keittiöstä omaan huoneeseeni miettimään, mitä kaikkea otan Jusselle mukaan.
Kun viimein olin saanut pakattua kaiken tarpeellisen, mä lähdin. Päätin tällä kertaa mennä polkupyörällä. Otin pyöräni, nousin satulaan ja lähdin ajelemaan. Pyöräilin ulkona ja nautin upeasta kesäpäivästä. Aurinko paistoi sinisellä taivaalla, jolla ei näkynyt pilven haiventakaan. Oli juuri sopivan lämmin – ei liian kylmä, muttei liian kuumakaan – ja tuuli juuri sopivasti, niin ettei ollut ötököitä. Juuri sellainen kesäpäivä kuin kesäpäivien kuuluikin olla. Hymyilin kilpaa auringon kanssa. Jos olisi pitänyt sanoa, kumpi meistä olisi onnellisempi, minä vai aurinko, en olisi edes osannut vastata. Aika outoa kyllä verrata omaa onnellisuuttaan taivaalla lilluvaan kappaleeseen, mutta kaipa aurinkokin toisaalta oli onnellinen, kun suostui niin ihanasti paistamaan? No aivan sama mulle, mä ainakin olin aivan híton onnellinen, kun olisin kohta Justuksen luona.
Painoin Vuoreloiden ovikelloa ja kauaa mun ei tarvinnut odottaa, kun mun iki-ihana poikaystävä tuli avaamaan oven. Toinen kiskaisi mut syliinsä sieltä ulkoa. Mä vedin oven jalallani kiinni perässä ja vastasin tämän lämpöiseen ja paljon kaipaavaan haliin. Oli mahtavaa taas olla Justuksen halauksessa ja niin lähellä tätä. Pian Jusse kuitenkin työnsi mut hieman kauemmas ja katsoi mua hymyillen silmiin. Sitten se suuteli mua ja mä vastasin sen suudelmaan. Sen jälkeen Justus päästi musta irti ja antoi mun katsella ympärilleni. Samalta näytti niin kuin aina ennenkin.
”Mahtavaa olla taas täällä!” mä rikoin hiljaisuuden ja julistin syvimmät ajatukseni pojalle.
”Mahtavaa, kun sä oot taas täällä”, kundi vastasi kujeillen ja matkien mun ääntä.
”No hei, eikö muka oo?” kysyin, muka ihmeissäni ja ehkä hieman loukkaantuneen oloisena.
”No totta kai on, kulti!” Justus sanoi ja loi kasvoilleen lämpöisen hymyn. En voinut vastustaa kundin hymyään, vaan hymyilin hänelle myös. Laskin reppuni eteiseen ja vedin hupparin pois päältäni. Musta oli yhtäkkiä alkanut tuntua aika kuumalta. Äsken ei vielä ollut ollut niin kuuma, mutta nyt... En pystynyt vastustamaan toista enää ollenkaan vaan harppasin tämän eteen ja suutelin tätä kiihkeästi. Toimin ehkä yllättävän rohkeasti, ottaen huomioon, että vielä noin kolme vuotta sitten, mä en olisi edes pahemmin uskaltanut puhua Justuksen kanssa. Elämä oli kuitenkin tehnyt musta rohkeamman ja seura tekee kaltaisekseen. Ja no, tuttujen kanssa mä en ollut ujo ja Jusse nyt oli niin tuttu ihminen mulle kuin vain voi olla. Tunsin kuinka toinen painoi huulensa huulille vaativasti ja mä tiesin, että tässä tapahtuisi jotain muutakin. Ja mähän olin valmis, viime kerrasta olikin jo ihan tarpeeksi pitkä aika.
Jusse talutti mut perässään huoneeseensa ja me ei missään vaiheessa katkaistu suudelmaamme. Kundi painoi mut lempeästi sängylleen ja heitti oman paitansa pois päältään. Sitten se kiskoi mun päältä t-paidan ja suuteli mun paljasta yläkroppaa. Mä itse hyväilin toisen lihaksikasta ylävartaloa ja tunsin mielihyvää saadessani olla toisen kanssa. Pian Justus kiskoi multa myös shortsit ja bokserit pois jalasta ja meno eteni etenemistään aina loppuun asti. Olo oli kyllä sen jälkeen fantastinen ja aivan niin kuin mä olin ajatellutkin, mikään ei voinut pilata tätä päivää.
Me käytiin suihkussa ja mentiin sen jälkeen takaisin Justuksen huoneeseen. Mä kiskoin parhaillani t-paitaa päälleni, shortsieni kaveriksi ja kiinnitin vasta sillä hetkellä huomiota Justuksen yllättävän puhtaan näköiseen huoneeseen.
”Oot sä siivonnu täällä?” en voinut olla ihmettelemättä, sillä yleensä huone oli kuin pommin jäljiltä.
”Kyllä mä vähän siivoilin”, jätkä vastasi ja punastui yllättäen. Mä hymyilin ja en voinut olla ajattelematta, että kundi oli hurjan söpö punastuessaan, vaikka niin tapahtuikin kyllä aika harvoin. Mähän tässä kuitenkin olin se arempi meistä.
”Kivan näköstä, kun on siisti huone”, huomautin ja Jusse totesi: ”Eiks ookki?”
Myönnettäköön, että ehkä hieman omituinen keskustelu, kun ajatellaan, että me ollaan molemmat kuitenkin jo melkein täysi-ikäisiä, mutta ei sillä väliä. Se juuri Justuksessa oli yksi asia, josta mä myös pidin tosi paljon; sen kanssa saattoi puhua mitä tahansa ja ihan mistä tahansa. Toinen kuunteli aina ja ei ainakaan yleensä pitänyt mitään puheenaihetta tyhmänä, vaikka se sitä olisi ollut. Tai ehkei tyhmiä puheenaiheita edes ollut, jotkut vain tuntuivat tyhmemmiltä kuin toiset.
”On tosi mukava… Ihme kun säkin oot jo oppinu siivoomaan!” heitin Justukselle ja sain tämän punastumaan uudelleen.
”Hei, en mä nyt niin surkee kotitöissä oo”, Jusse heitti takaisin ja otti sängyltään tyynyn, jolla se nyt yritti pommittaa mua. Mä olin kuitenkin nopeampi ja kerkesin väistää.
”Huti meni!” hihkaisin, poimin tyynyn ja heitin sen takaisin. Justus ei kerinnyt väistää ja tyyny osui suoraan maaliinsa.
”Hei, Matsku, ei saa heitellä tyynyillä toisia!” Justus huudahti. Mä jäädyin hetkeksi. Matsku? Mistä toinen sen oli kekannut?
”Matsku?” mun oli pakko varmistaa, että olin kuullut oikein. Justus muuttui taas punaiseksi ja mua rupesi naurattamaan, mutta pidin pokkani, koska halusin kuulla vastauksen.
”Se tuli vaan mun päähän ja mä ajattelin, että se ois voinu olla sun lempinimi”, hän selitti ihan punaisena ja katse lattiassa. Ilmeisesti Justus ei ollutkaan niin kovaa poikaa kuin antoi aina välillä ymmärtää. Mä kävelin siihen sen sängyn viereen, jolla se itse istui ja istahdin sen viereen niin, että meidän jalat oli ihan kiinni toisissaan.
”Kyllä se mulle kelpaa. Kuulostaa jopa aika mukavalta”, sanoin hymyillen leveästi ja Justus vastasi mun hymyyn.
”Hyvä”, se vielä kommentoi ja painoi sillä tyynyllä mua kevyesti päähän.
”Pöhkö”, mä kommentoin vuorostani jäbälle ja tämä vain hymyili mulle onnellisena. Tunsin oman oloni hieman pöhköksi, mutta sitäkin onnellisemmaksi. Siinä me istuttiin kaksi toisiamme rakastavaa pöhköä jätkää, joilta ei sillä hetkellä puuttunut yhtään mitään. Ei niin yhtään mitään, sillä se kaikkein tärkein henkilö istui siinä vieressä, aivan kiinni toisessa.
”Mennäänkö syömään?” Justus kysyi. Tuntui, että toisella oli ruoka melko usein mielessä, mutta mikäs siinä, kyllähän tuo tuntui jo hiukovan muakin.
”Mennään vaan. Mitäs on ruokana?” kommentoin.
”Ajattelin että oltas voitu syödä lasagnea, mutta…” Justus aloitti, mutta jätti lauseen kesken. Niinpä mun ei auttanut muu kuin kysyä:
”Mutta mitä?”
”Meidän pitäs ite tehä sitä. Mä kävin eilen kaupassa ja ostin niitä levyjä ja kaikkeen muutakin mitä siihen tulee”, Justus selitti. Mä hymyilin. Itse tehty ruoka maistui aina hyvältä ja siinä oli jotenkin jo se hyvä fiilis, kun oli ihan itse tehnyt sen ruuan.
”Mikäs siinä, kuulostaa just kivalta ja ruuanlaittohan on kans just kivaa”, hihkaisin ja olin jo ihan innoissani siitä, että pääsisin kokkailemaan yhdessä Jussen kanssa.
”Kenestä on ja kenestä ei”, Justus tuntui vain mumisevan ja mä naurahdin vähän. Oli se vain jotenkin niin hassua, ettei toinen osannut kokata, mutta ei kaikessa voi olla hyvä. Ja toisaalta Justus oli aina erittäin suloinen yrittäessään tehdä kotihommia, vaikkei niissä yleensä onnistunutkaan. Mutta mä olisin täällä auttamassa ja neuvomassa Justusta parhaani mukaan. Yhdessä me kyllä onnistuttaisiin tekemään tosi maistuvaa lasagnea. Mä voisin tehä kaiken vaikean ja Jusse saisi auttaa parhaansa mukaan. Seurasin kundia keittiöön ja katselin vierestä, kun se otti kaiken tarpeellisen esille. Kun tarvikkeet oli esillä, me päästiin tosi toimiin: valmistamaan herkullista ja suussa sulavaa lasagnea.
”Okei, alotetaan sillä, että paistetaan toi jauheliha”, annoin ohjeita.
”Selvä”, Justus vastasi ja tarttui paistinpannuun laskien sen pian kuitenkin hellalle. Jusse pyöräytti levyn kuumenemaan kutoselle.
”Ja uuninkin vois laittaa jo päälle”, sanoin ja änkesin itseni toisen viereen pyöräyttäen uunin lämpenemään sataanviiteenkymmeneen asteeseen. Justus aukaisi jauhelihapaketin ja köksäytti jauhelihan paistinpannulle.
”Kumpi meistä paistaa ton?” Justus uteli.
”Sama se mulle oikeestaan on. Jauhelihan paistaminen on aika helppoo, mutta sitten kun tekee sen maitokastikkeen, niin se on haastavampaa”, kertoilin, sillä olin joskus aikaisemminkin valmistanut lasagnea.
”Joo”, Justus sanoi ja yritti näyttää siltä, että oli perillä asioista, vaikka mä sitä vähän epäilinkin.
”Niin, jos sä vaikka paistat ton, niin mä voin sit tehä sitä maitokastiketta”, ehdotin Jusselle.
”Joo, käy”, poika vastasi lyhyesti ja otti käteensä puulastan ja alkoi paistaa jauhelihaa. Mä seurasin vierestä, kun hän paistoi siinä parhaansa mukaan sitä jauhelihaa. Sitä oli kieltämättä kyllä aika mukavaa seurata. Kun kundi piteli kädessään puulastaa ja tökki sillä aina välillä jauhelihaa. Justuksen tyylistä kyllä huomasi, ettei tämä ollut mikään huippukokki, muttei hänen sellainen tarvitsisikaan olla. Mulle riitti se, että se yritti parhaansa ja teki ruokaa mun ja itsensä tähden. Sillä oli tässä ruuanteossa mukanaan onnistumisen halu – se teki tätä rakkauden takia.
Liha alkoi tiristä pannulla ja Jusse alkoi kääntää sitä. Jauheliha näytti toiselta puolelta jo ihan mukavan vaaleanruskealta. Se oli vielä aika punertavaa joistain kohdista ja Jusse yritti parhaansa mukaan käännellä lihanpalasia niin, että punertavat kohdat osuisivat pannuun ja ruskeat puolet olisivat ylöspäin. Mä seurasin ihan siinä vierestä sen ruuanlaittoa ja jos olisin ollut pidempi, olisi voinut sanoa, että mä melkein huohotin Justuksen niskaan. Niin lähellä mä siinä olin.
”Tiiäkkö toi on vähän ärsyttävää?” Justus huomautti ja keskittyi toden teolla jauhelihan paistamiseen.
”Ai sori”, sanoin ja vetäydyin vähän kauemmas. Toisen kommentti oli ollut vähän tyly, mutta ymmärsin kyllä, että sellainen vahtaaminen ei helpottanut asiaa. Pian Justus sai kuitenkin jauhelihan paistettua ja se oli sopivan ruskeaa kaikkialta. Mä en hymyillyt, vaikka toisaalta olisi mieli tehnytkin. Mun naamalla oli perusilme, joka oli hieman ynseä, mutta en voinut sillä mitään. Kun toinen oli sanonut, että mun tillotus oli häiritsevää, se oli myös hieman loukannut mua, vaikka tarkoittikin ihan asiaa.
”Hei, tää on nyt valmista!” Justus hihkaisi, kun älysi itsekin saaneensa jauhelihan paistettua.
”Hyvä”, vastasin hieman välinpitämättömästi.
”Hei, mikä on?” Justus kysyi. Kundin kysely sai mut vain mutristamaan tympeää ilmettäni entisestään. Justuksen olisi hyvä tietää, että sen ei aina kannattaisi kysyä multa tota kysymystä. Nimittäin joskus se oli erittäin ärsyttävää. Hän vain tunsi mut liian hyvin ja huomasi heti, jos joku asia painoi mun mieltä.
”Ei mikään”, vastasin ja koitin saada ilmeeni vähän iloisemmaksi.
”Kyllä sua nyt vaivaa jokin”, Justus ei hellittänyt kantaansa, vaan astui aivan nenäni eteen. Katsoin toisen jäänsiniä silmiä ja annoin sen miettiä ihan rauhassa, mikä mua nyt taas voisi häiritä. Sillä tuntui, että mua häiritsi nykyään melkein kaikki. Ehkä se johtui siitä, että Justus ei ollut vieläkään suostunut siihen, että me kerrottaisiin meistä ja se otti pattiin.
Justus mietiskeli ja katsoi mua huolestuneen näköisenä. Hetken päästä se tuntui kekkaavan miksi mä näytin niin ynseää naamaa.
”Suutuit sä siitä äskösestä?” se nimittäin kysyi. Tuhahdin vain jotain epämääräistä vastaukseksi ja siitä Justus osasi päätellä, että mä olin suuttunut juuri siitä.
”Hei Matias, kyl sä tiiät, etten mä tarkottunu mitään pahaa. Musta se vaan oli jotenkin häiritsevää, kun sä tuijotit niin kiinteästi mun ruuanlaittoa. Ei siinä oo mitään pahaa, mutta oikeesti se on vähän häiritsevää tai oikeestaan aika hélvetin häiritsevää, jos tarkkoja ollaan”, Justus selitteli ja osasi ainakin kertoa todellisen mielipiteensä asiasta.
”Vai niin. Mä siis häiritsen sua ihan hel…” rupesin jo melkein karjumaan toiselle, kunnes tämä yhtäkkiä rutisti mut itseään vasten niin, että mun lauseeni jäi kesken.
”Et sä mua häiritse!” Justus kiirehti selittämään ja lisää selostusta oli vielä tulossa: ”Kyllä sä, Matsku tiiät, että jos koittaa tehä jottain, mikä on tosi vuotivvaa ja jos joku muu sillo tillottaa siinä vieressä, niin eihän siitä jutusta taho tulla sillo yhtään mittää. Ja sie jos kuka sen tiijät, että miun ruuanlaittotaidot on ihan pérseestä niin, että siitä ei tule mittää, jos joku vielä kahtoo niin häirittevästi vierest. Siks mie en tykännynnä siitä, että sie kahtoit niin tiiviistä sitä mun jauhelihan paistamista.” Viimein Justus työnsi mut hieman kauemmaksi itsestään ja katsoi mun reaktiotani. Huokaisin helpotuksesta, kun toinen oli vihdoin lopettanut aivan híton pitkän selityksensä. Justus osasi ainakin perustella hyvin asiansa, jos ei mitään muuta. Toinen oli jopa vääntänyt levveetä savvoo puhuessaan ja se oli aika hupaisan kuuloista, vaikka Justus olikin puhunut vakavasta asiasta. Toisen savon käyttäminen oli kuitenkin ratkaisun avain, sillä kun mä loin viimein taas katseeni toisen kasvoihin, mä en voinut itselleni enää mitään, vaan repesin raikuvaan nauruun. Nyt jos koskaan oli Justuksen vuoro katsella mua kuin jotain sekopäistä. Kun olin hieman rauhoittunut, sanoin:
”Hyvä on, hyvä on. Saat anteeks ja toi sun savos oli kyllä hienon kuulosta.”
Naurahtelin vieläkin pienesti. Justus vain hymyili ja totesi: ”Hyvä, jos se oli susta hauskaa ja pistän muistiin, niin voin ehkä joskus vastaisenkin varalta käyttää sitä.”
Naurahdin vielä kerran ja pukkasin toista kylkeen kyynärpäälläni.
”Mennään nyt jatkaa sitä lasagnen tekoa”, sanoin reippaasti Justukselle, kun olin viimein rauhoittunut kunnolla.
”Mennään vaan”, jätkä totesi hymyillen ja näyttäen siltä, että rupeaisi kohta itse vuorostaan nauramaan.
Mä lisäsin jauhelihaan ketsuppia ja tomaattimurskaa. Käskin Justuksen sekoittaa ne hyvin keskenään ja kun se oli sen tehnyt, mä maustoin jauhelihan pippurilla ja grillimausteella.
”No niin, nyt se on valmis”, totesin ja jatkoin: ”Seuraavaks voidaan sitten tehä sitä maitokastiketta.”
”Okei”, Justus ilmoitti ja katsoi, kun mä nostin kattilan levylle ja laitoin levyn päälle. Otin oivariinirasiasta viiskyt grammaa rasvaa ja laitoin sen kattilaan. Lisäsin rasvan sekaan desin jauhoja ja rupesin sekoittamaan.
”Mikä tossa nyt on niin vaikeeta?” Justus kyseli, sillä se ei näyttänyt tietävän, että tätä pitäisi sekoittaa koko ajan ja olla varovainen, ettei tää vain palaisi pohjaan.
”Se, Jusse kulta, että tää ei saa palaa pohjaan”, selostin toiselle melkein kuin pienelle lapselle, sillä asia oli musta itsestäänselvyys, muttei Justus kuitenkaan tuntunut tietävän sitä.
”Voitko aukasta ton maitopurkin ja ruveta kaataa siitä pikkuhiljaa maitoa tänne?” kysyin Justukselta.
”Joo tietysti”, jätkä vastasi, avasi purkin ja alkoi kaataa maitoa.
”Nyt riittää”, sanoin, kun Justus oli kaatanut maitoa jo jonkin verran. Sekoittelin kastiketta ja mietin sitä, että Justus oli ollut yllättävän kauan aikaa jo hiljaa. Syy siihen löytyikin pian.
”Tiiäkkö tuo kuulosti tosi kivalta, kun sä sanoit mua ”Jusse kullaksi?” ” Justus nimittäin sanoi. Käänsin katseeni toisen suuntaan ja luulin, että se taas pelleili, mutta ei, se näytti oikeasti vakavalta ja sen naamalle oli taas ilmestynyt hieman punaista väriä. Hetkeksi unohduin vain tuijottamaan toista silmiin ja unohdin kokonaan sekoittaa kastiketta. Hymy nousi huulilleni ja tunsin itseni taas onnelliseksi. En osannut sanoa mitään, enkä tehdäkään yhtään mitään, muuta kuin vain kattoa niitä jäänsiniä kauniita silmiä. Justuskin tuntui olevan kuin jossain transsissa, kunnes se kekkasi, että mun pitäisi sekoittaa sitä kastiketta.
”Hei, eiks sun pitäs sekottaa tota?” kundi kysyin ja mä hypähdin ilmaan hieman pelästyksissäni. Mä olin aivan kuin vajonnut jonnekin syvään ja ihanaan uneen, kun mä katsoin niitä silmiä. Ja nyt Justuksen ääni oli herättänyt mut takaisin todellisuuteen.
”Joo, pitäis”, vastasin ja punastuin vuorostani aivan punaiseksi. Mähän tässä olin selostanut koko ajan kuinka olin hyvä ruuanlaitossa ja sen sellaisessa ja että tätä kastiketta pitäisi sekoittaa koko ajan, ettei se vain palaisi pohjaan. Justus oli kuitenkin sekoittanut mun ajatukset pahemman kerran ja siinähän mä sitten unohdin koko kastikkeen sekoittamisen. Nyt ymmärsin vallan hyvin mitä Justus oli tarkoittanut sillä, että mun tuijotus häiritsi.
Jatkoin kastikkeen hämmentämistä ja Jusse kaatoi sekaan loput maidot. Kastike ei onneksi ainakaan vaikuttanut siltä, että olisi palanut pohjaan.
”Hyvä, sitten voidaan lisätä toi juustoraaste”, ohjeistin ja Justus aukaisi punaisen mozzarellajuustoraastepussin. Se kaatoi koko pussin sisällön kattilaan ja aukaisi vielä Polar-juustoraastepussin ja kaatoi siitäkin vielä puolet kattilaan. Nyt mä keskityin vain kastikkeen hämmentämiseen ja pian kastike oli kiehautettu ja maustamista vaille valmista. Huokaisin helpotuksesta, kun kastike tuli viimein valmiiksi ja ettei se ollut palanut ainakaan kovin pahasti pohjaan.
”Mitäs sitten?” Justus halusi tietää.
”Seuraavaks voitas voidella toi vuoka, johon tää lasagne kasataan”, selostin.
”Oukei”, Justus totesi ja upotti sormensa oivariiniin. Se oli menossa vuoan luo voidellakseen sen, mutta mä satuin seisomaan siinä edessä. Toinen ei katsonut niin kättään ja sipaisi mua vahingossa, sillä kädellään, missä sillä oli sitä oivariinia.
”Hei, ei mua, vaan se vuoka!” huudahdin kundille ja Justus katsoi mua hölmistyneenä niin, että meni vielä pudottamaan sen oivariini pakkauksen, joka sillä oli toisessa kädessään, lattialle. Se alkoi olla jo viimeinen pisara mun kärsivällisyyteni kannalta. Okei, nyt mäkin jo tosissani aloin uskomaan, ettei Justusta oltu luotu keittiöön.
”Justus!” mä karjahdin. Ensimmäistä kertaa mä näin, että Jusse oli totaalisesti täysin kujalla kaikesta.
”Sori, sori, sori”, se vain osasi sönköttää ja kun mä kyykistyin lattialle ottaakseni sen oivariini paketin sieltä, niin Justuskin oli kyykistynyt lattialle ja se sipaisi mua taas sillä rasvaisella kädellään. Ärähdin toiselle ja sain tämän nousemaan sekunnin murto-osassa takaisin seisaalleen. Justus pyyhälsi kuin raketti ja meni pesemään kätensä. Se oli selvä mielenosoitus, sille ettei tämä aikonut enää koskea koko rasvaan ja ehkä parempi niin. Kun se oli saanut kätensä kuivattua, se tuli rauhallisesti astellen takaisin mun luo ja varoi tällä kertaa totaalisesti, ettei vain koskisi mihinkään.
”Kato nyt, mua ei oo luotu keittiöön”, hän sanoi puolustuksekseen.
”Ei näköjään”, totesin ja mietin, että Jusse oli aivan sataprosenttisen oikeassa sanoessaan nuo sanat.
”Juu, mut sori oikeesti, en mä yleensä ihan noin paljon kuiteskaan säädä. Johtuu varmaan siitä, että sä oot täällä ja en pysty ajattelee niin järkevästi”, Justus selosti ja tuntui vasta sitten huomaaman mun kädessä olevat oivariini tahrat, jotka se oli tehny.
”Oho”, se totesi, käveli mun luokse ja pyyhki ne talouspaperilla pois.
”Jaa, no eipä tuo mitään”, sanoin, sillä vaikka Justuksen käytös ärsyttikin mua, niin olihan se ihan ymmärrettävää. Ei munkaan ollut ihan niin helppoa kokkailla, kun mun elämäni rakkaus seurasi vierestä.
”Sä saat anteeksi, koska en mä voi olla sulla kauaa vihanen, kun sä oot niin sulonen”, kerroin jäbälle.
”Hei sehän rimmas!” Justus huudahti.
”Ei rimmannu”, mä väitin vastaan.
”Rimmaspas”, Justus jaksoi inttää ja siitä tuli pitkä kiistely, kunnes me päädyttiin kompromissiin, joka kuului niin, että me voideltaisiin vuoka yhdessä ja että vihasen ja sulosen loppuosat rimmasivat, mutta alkuosat eivät sinne päinkään.
Me päädyttiin siis voitelemaan se vuoka yhdessä tai siis niin, että mä voitelisin sen ja Justus pitäisi siitä vuoasta kiinni.
”Ja et tiputa sitä vuokaa tai sitten ei enää hyvä heilu”, uhkailin jo vähän Justusta.
”Yritän olla tiputtamatta”, kundi vastasi ja näytti keskittyneen hommaansa. Mä otin käsiini oivariinia ja rupesin voitelemaan vuokaa. Tällä kertaa Jusse oli onneksi jutussa mukana täysillä ja me saatiin se vuoka voideltua tällä hieman ihmeellisellä ja omaperäisellä tyylillämme.
”Sä oot eessä”, mä naurahdin yhdessä vaiheessa Justukselle, sillä toinen tuli auttamatta eteen yhdessä kohtaa. Justus vain hymyili ja mä painauduin sitä vasten voitelemaan sitä vuokaa. Kun kundi sitten oikeasti tajusi, etten mä saisi sitä vuokaa voideltua, jos se olisi eessä, niin se siirtyi sen verran, että sain sen vuoan voideltua loppuun.
”Kas noin, hyvä”, totesin ja Justus käänsi kasvoni puoleensa ja antoi mulle pusun suoraan suulle.
”Kato nyt, osaan mä, jos vaan keskityn, ja tiiäkkö sä oot aika söpö tuollai vihasena?” Justus kertoi ja piti kasvonsa siinä ihan mun omien kasvojeni lähellä, aivan kuin varmistaakseen, että mä varmasti kuuntelen sen joka sanan. Vaikka olisin tehnyt niin muutenkin, niin toisaalta olihan se aika kivaa, kun toinen puhui ihan siinä nenän edessä. Olin kiertänyt pusun aikana käteni toisen ympärille ja tietysti sen käden, jossa oli sitä oivariinia, Justuksen niskaan niin, että sillä oli nyt tukassaan sitä.
”Näytät osaavan juu ja mä näytän osaavan kans sotkee”, sanoin hieman hämilläni siitä, että olin sotkenut toisen hiuksiin oivariinia. Justus hieraisi niskaansa ja katto mua muka vihasena, mutta sen silmistä lähtevä pilke paljasti, ettei se ollut oikeasti vihainen.
”Voi meitä”, Justus vain totesi huokaisten ja lähti ottamaan talouspaperia pyyhkiäkseen rasvan pois hiuksistaan, mutta mä olin nopeampi ja pyyhin jo paperilla toisen niskaa ja hiuksia puhtaaksi.
Kun mä olin saanut Jussen niskan puhdistettua, se kysyi:
”Mitäs seuraavaksi?”
”Kohta alkaa jo olla valmista”, totesin. Ja tottahan se oli. Meidän tarvitsisi enää maustaa maitokastike ja laittaa lasagne vuokaan ja vuoka uuniin, antaa sen olla siellä viiskyt minsaa ja sen jälkeen voilà.
”Ai, tää on jo niin nopeesti valmista?” poika ihmetteli ja näytti ihmettelyineen aidon hämmästyneeltä.
”Nopeesti ja nopeesti”, tokaisin ja huokaisten katsoin kelloa. Me oltiin tehty tätä lasagnea varmaan viimeiset pari tuntia tai siltä musta ainakin tuntui, vaikka aika oli mennyt siivillä.
”Mitä tänne maitokastikkeeseen nyt sitten tulee?” Justus kysyi ja näytti olevan innokas maustamaan sen.
”Laita sinne vaikka valkopippuria ja muskottipähkinää”, ehdotin. Justus kaatoi valkopippuripurkista jauhetta kädelleen ja kun mä olin katsonut, että sitä olisi sopivasti, annoin Justukselle luvan heittää jauheen kattilaan. Itse kaadoin kuitenkin muskottipähkinän kattilaan ja Justus sattui samalla vähän tönäisemään mua niin, että kattilaan meni maustetta ehkä hieman liikaa. Hellallekin oli lentänyt vähän muskottipähkinää. Mä loin pahaa enteilevän katseen toiseen ja Justus taas vuorostaan näytti siltä kuin olisi sanonut: ”Hei pliis, älä edes alota.” Sen sijaan se kuitenkin sanoi: ”Sori, mä taas möhlin täällä.” Kundi näytti jotenkin kurjannäköiseltä sen sanottuaan ja mä lepyin sille heti.
”Hei ei mitään. Ei se haittaa, jos tätä muskottipähkinää on tuolla vähän reilummin, se antaa vaan hyvän maun. Ja ehkei nää meidän kokkailut nyt menny ihan putkaan, mutta ihan sama. Me ollaan kuiteski tehty tää iha ite ja yhessä ja se on pääasia”, sanoin ja tarkoitin joka sanaa. Sanani saivat Justuksen kasvoille pienen hymyn.
”Oikeestiko ei haittaa?” hän kuitenkin varmisti.
”Ei haittaa, ei”, vastasin ja kiedoin käteni hänen ympärilleen, halaten häntä näin ollen samalla. Justus vastasi mun halaukseen ja mä kuiskasin: ”Toi on kohta valmista. Pitää enää vaan kaataa noi aineet tonne vuokaa ja laittaa se tonne uuniin.”
”Selvä”, Justus sanoi, päästi musta irti, lisäten: ”Eiköhän sitten tehä tää valmiiks?” Nyökkäsin myöntävän vastauksen Justukselle.
Kaadoin noin puolet jauhelihasta vuokaan. Seuraavaksi käskin Justuksen kaataa maitokastikkeesta noin kolmasosan. Tällä kertaa Justus oli oikeasti tarkkana ja osasi kaataa aika hyvin oikean määrän. Seuraavaksi me laitettiin lasagnelevyjä.
”Ei kannata laittaa kahta levyy päällekkäin, jos ei haluta sellasta, että se on jostain kohdasta paksua”, opastin Justusta.
”Selvä”, toinen totesi ja pisti lasagnelevyn poikki, jotta ne eivät menisi päällekkäin. Jusse käytti kuitenkin hieman liikaa voimaa ja lasagnelevy pirstoutui sellaisella voimalla kahtia, että siitä lensi palasia sinne sun tänne. Muutama taisi lentää jopa mun päähän, kun siinä vuoan yllä hieman kumarassa olin. Justus näytti taas pahoittelevalta, mutta mä rupesin vain nauramaan. Jäbä ei tosiaan ollut mikään Michelin-kokki, mutta sai mut usein hyvälle tuulelle ja nauramaan ja ennen kaikkea mä rakastan sitä sellaisena kuin se on ja se riitti vallan mainiosti.
”Noin käy, jos ei oo tarpeeks varovainen”, sanoin nauruni lomasta ja Justuksen naamallekin oli ilmestynyt leveä virne.
”Näköjään”, tämä päivitteli ja poimi mun päästä lasagnelevyn palasen. Toinen piti kättään pääni päällä pidempään kuin olisi välttämättä ollut tarpeen, mutta en pistänyt sitä pahakseni, päinvastoin Justuksen kosketus tuntui vain hyvältä ja niin oikealta.
”Oot sä kyllä ihana, vaikka ootkin ihan toivoton kokki”, sanoin jätkälle ja sain tämän hymyilemään niin, että tämä paljasti hampaansa.
”Ja sä oot ihana ja täydellinen kokki”, Justus julisti puolestaan.
”Jaa, no tiedä siitä täydellisestä, mutta kiitos kumminkin”, mumisin takaisin ja sitten me keskityttiin taas tekemään sitä lasagnea.
”No, jos et täydellinen, niin pírun hyvä ainaski”, Justus vielä totesi ja mä vain virnuilin sille.
Kun me oltiin viimein saatu ne lasagnelevyt siihen vuokaan, mä kaadoin loput jauhelihat niiden päälle. Sitten Justus kaatoi puolet jäljellä olevasta maitokastikkeesta vuokaan ja sen jälkeen me laitettiin lisää niitä lasagnelevyjä. Tällä kertaa Justus onnistui olemaan varovaisempi ja levyn palasia ei lennellyt enää paljon ollenkaan. Kun levyt oli laitettu paikoilleen, Jusse kaatoi loput maitokastikkeet vuokaan ja mä ripottelin vielä loput Polarin juustoraasteet siihen päälle. Viimein meidän lasagne oli valmis, tai no niin valmis kuin se vain voi olla ennen kuin se laitetaan uuniin. Annoin Justukselle kunnian laittaa vuoan uuniin ja Jusse laittoi sen sinne keskitasolle. Siellä se nyt saisi olla ja muhia viiskyt minsaa ja sen jälkeen se olisi valmista. Tai no jos tarkkoja oltiin, niin ei ihan vielä sittenkään. Uunista oton jälkeen lasagnen pitäisi vielä nimittäin antaa vetäytyä kymmenen minsaa ja vasta sitten se olisi oikeasti ja lopullisesti valmista.
Justus oli mennyt istumaan ja lepäämään tämän ”rankan” kokemuksen jälkeen. Hymyillen mä menin sen luo ja istuin sen syliin. Käänsin vihreiden silmieni katseen jätkään ja toinen katsoi mua väsyneen, mutta erittäin tyytyväisen näköisenä. Justuksen maha murisi ja mun kasvoille nousi pieni píruileva virne.
”Jollain taitaa jo olla nälkä?” kysäisin.
”No joo, ihan vítunmoinen nälkä, kun jo joskus pari tuntii sitten esitin, että mennään syömään ja vielä täytyy oottaa tunti ennen kun pääsee oikeesti syömään”, Justus valitti, mutta uskoin, että hän jaksaisi kuitenkin odottaa.
”Totta turiset, mutta ehkä mä voin auttaa”, mumisin ja painoin huuleni toisen huulia vasten.
”Hmm”, Justus tuntui olevan aikeissa sanoa jotain, mutta en enää erottanut sen sanoja, eikä Justuskaan tainnut välittää siitä, sillä meillä oli tässä vähän parempaakin tekemistä kuin ainainen jutteleminen.
|