|
Lähettäjä: Jamis
Päivämäärä: 24.1.14 13:42:19
Saatte nyt vähän pidemmän pätkän, koska en ehi viikonloppuna lisätä mitään uutta tänne. Tervetuloa, Autumn! :)
--
”Pärjääthän sä nyt?” äiti huolehti heidän tehdessä lähtöä.
”Äiti, ei, en pärjää”, sanoin sarkastisesti. ”Ehkä sun pitäis soittaa joku lapsenvahdiksi.”
”Soita, jos tulee hätä”, äiti vannotti.
Lupasin soittaa ja melkein työnsin heidät ulos ovesta. Vilkutin eteisen ikkunasta pihasta peruuttavalle autolle ja kun se oli kadonnut näkyvistä, kiljaisin riemusta. Vapaa viikonloppu vanhemmista, jipii! Tanssahtelin keittiöön ja laitoin radion soittamaan rokkia. Beyoncemaisesta ulkokuoresta huolimatta olin rokkimimmi päästä varpaisiin. Hyräilin radiosta kuuluvan kappaleen mukana ja käänsin uunin päälle. Viikonlopun ja Rasmuksen vierailun kunniaksi olin päättänyt leipoa omenapiirakkaa. Nauratti olla näin hyvällä tuulella vain sen takia, että vanhemmat olivat jättäneet minut yksin kotiin koko viikonlopuksi. Kun olin asunut vielä kotona, en ollut koskaan saanut jäädä paria tuntia kauemmaksi yksin kotiin. Savonlinnassa taas oli aina joku seurana, kämppikseni Maria tai joku muu ystävistäni. Siksi yksinolo tuntui niin pirun hyvältä. Tai ehkä Rasmuksellakin oli oma osuutensa asiassa. Suin surminkaan en myöntäisi kenellekään, että Rasmus kiinnosti minua ja hänen huomionsa hiveli itsetuntoani. Tunsin itseni vähän hermostuneeksi oudommassa seurassa, mutta Rasmuksen seurassa olin oma itseni. Hämmentävää. Sekoittaessani kuivia aineita keskenään kännykkäni soi.
”Maria”, hihkaisin puhelimeen. Kämppäkaverini ei ollut soitellut minulle, vaikka olikin luvannut. Eipä silti, että olisin itse soitellut hänelle.
”Joko sä kohta tuut?” Maria kysyi. ”Täällä alkaa olla tylsää.”
”Parin viikon päästä vasta”, vastasin. ”Äiti pahastui, kun mä vihjailin lähteväni jo sunnuntaina takaisin.”
”Ärsyttävä”, Maria tuhahti. ”Mulla on sua ikävä.”
”Älä luulekaan, ettei mulla oo teitä.”
Marian jaaritellessa kuulumisia Savonlinnasta sekoittelin piirakkataikinaa toisella kädellä ja ynähtelin sopivissa väleissä jotakin. Vilkaisin kelloa vaivihkaa ja hätkähdin huomatessani sen olevan jo puoli kymmenen. Rasmus oli aikonut tulla kymmeneksi.
”Hei, mulla on just leipominen kesken”, keskeytin Marian selonteon. ”Soitellaan joku toinen päivä.”
”Jatkapa vatkaamista”, Maria nauroi. ”Mä lähden terassille istumaan.”
”Haista paska”, toivotin ystävällisesti. ”Mä tuun jo lauantaina sitten, niin voidaan mennä juhlimaan.”
”Mä oon mukana”, Maria sanoi ja katkaisi puhelun.
Lykkäsin paistovalmiin piirakan uuniin, laitoin munakellon soimaan puolen tunnin päähän ja menin siistiytymään, koska suihkuun ei ollut enää aikaa. Vaihdoin nuhjaantuneen kotipaitani löysään toppiin ja jätin revityt, mustat farkut jalkaan. Avasin tukkani sotkuiselta nutturalta ja haroin sormilla vahaa siihen. Peilistä katsoi ihan siedettävän näköinen mimmi – paitsi eripariset silmät!
--
”Juotko teetä, jos keitän?” kysyin Rasmukselta, kun hän oli tullut ja istunut sohvalle. ”Voin toki keittää kahviakin, mutta kofeiinin tarjoaminen tähän aikaan ei ehkä oo viisasta.”
”Tee kelpaa hyvin”, Rasmus sanoi.
Keittiössä napsautin vedenkeittimen päälle ja leikkasin omenapiirakasta palasia lasilautaselle. Piirakka tuoksui taivaalliselle, vaikka itse sanoinkin. Asettelin pöydälle laakeita kuppeja ja piirakkalautasen. Kun avasin jääkaapinoven, niskaani alkoi kihelmöidä. Vilkaisin olkani yli ja näin Rasmuksen nojailevan ovenkarmiin kädet puuskassa. Hänen huolettoman näköinen tukka ja vaeltelevat silmät saivat aikaan helliä ja samalla houkuttelevia tunteita. Rasmuksen vartalo näytti niin tutulta, mutta samalla niin vieraalta, ja silti pystyin tunnistamaan saman hintelän pojan, jota olin Reetan kanssa kiusannut lapsena.
”Istu alas”, kehotin ja rykäisin kurkkuni selväksi.
”Kiitti. Täällä tuoksuu hyvälle”, Rasmus sanoi istuessaan alas.
Istuimme vastakkain pöydän molemmin puolin höyrykiehkuroiden leijuessa eteerisinä välissämme. Teekuppien pinta lämmitti ihanasti sormia, jotka tuntuivat yhtäkkiä jääkylmiltä. Ujoina kuin kaksi toisilleen tuntematonta lasta mutustelimme omenapiirakkaa ja kaatelimme teetä jäähtyviin kuppeihimme. Kevyesti keskustelimme itsestämme, Rasmuksen muutosta Yhdysvaltoihin, Savonlinnasta ja opiskelusta. Ilta hämärtyi ikkunoiden takana, teenloppu jäi huomaamattamme jäähtymään kuppeihin, kun lämpenimme vähitellen ujoudestamme. Vaistomaisesti nojauduimme kumpikin lähemmäs toisiamme keskustelun imaistessa meidät mukaansa kuin mielenkiintoinen tarina. Sanat olivat merkityksettömiä ja arkisia, mutta silti niin kiehtovia. Hätkähdimme molemmat Rasmuksen suoristautuessa.
”Täällä on niin pimeää, että mä en edes tiiä, ootko sä paikalla”, hän sanoi ja kurkotti napsauttamaan kattovalon päälle.
Pehmeä valo sai meidät räpyttelemään silmiämme. Tuntui vaikealta jatkaa keskustelua, kun valo paljasti meidät toisillemme.
”No, onko sua Savonlinnassa odottamassa joku?” Rasmus kysäisi kepeästi.
”Ei tällä hetkellä”, vastasin yhtä kepeään sävyyn. ”Sulta mä en edes kysy tuota.”
”Mmmh”, Rasmus hymähti vähän kiusaantuneen näköisenä.
Tyttökaverin nostaminen keskusteluun ei ehkä ollut kaikkein paras veto, mutta tehty mikä tehty.
”Anteeksi jos mä tunkeilen, mutta miten te pidätte suhdetta yllä, kun sä oot täällä?” en voinut olla kysymättä.
”En mä tiiä”, Rasmus sanoi, vaikka näyttikin vastahakoiselta puhumaan aiheesta.
”Onko teillä tarkoituksena muuttaa yhteen ja ruveta perustamaan perhettä?” minulta lipsahti.
”Anteeksi nyt vaan, mutta se ei taida olla sun asia”, Rasmus naurahti hämmentyneenä rohkeasta lauseestani.
”Mä taidan vaan olla kilpailuhenkinen”, kuulin oman ääneni sanovan flirttailevaan sävyyn.
”Jaahas, pitää muistaa tuo”, Rasmus vastasi samanlaisella äänensävyllä.
--
Mitä víttua minulle oli eilen tapahtunut, ajattelin kiukkuisena maatessani takapihalla auringossa. Missä vaiheessa minulla oli napsahtanut päässä ja olin alkanut puhua Rasmukselle läpiä pään. Entä se flirttailu sitten? Saman tien olisin voinut kiljua hänelle, että tykkäsin hänestä. Niin, sitä ei käynyt enää kieltäminen. Aamulla herätessäni päässäni oli räsähtänyt rikki vaaleanpunainen kananmuna, josta oli putkahtanut lause ”mä tykkään Rasmuksesta”. Käännyin mahalleni ja aloin nyppiä sormillani nurmikkoa. Sinnittelisin vielä pari viikkoa vaikka päälläni ja sitten kun palaisin Savonlinnaan, unohtaisin Rasmuksen. Nämä kuluneet päivät hänen kanssaan olivat olleet mukavia, mutta silti vain täysin kaverillisia. Tuskin Rasmuksella kävi edes mielessä, että olisin ihastunut häneen. Ja mitä väliä hänelle sillä oli, kun kotona Jenkeissä odotti kainalokäpynen. Minun pitäisi vain yrittää pitää pokkani ja vetää loppuloma täysin kaveripohjalta. Ei sähkövarauksia katseiden kohdatessa, ei hermostuneita hymyjä, kun Rasmuksen miljoonan euron hymy syttyi, eikä missään nimessä flirttailevia lauseita.
”Täällähän sä!”
Loistavaa. Nostin katseeni nurmikosta ja varjostin kädellä aurinkoa nähdäkseni Rasmuksen kunnolla. Hän oli pukenut ylleen sortsit ja t-paidan ja nakannut lippiksen väärinpäin päähänsä. Paljaat varpaat läpsyivät mustissa havaianaksissa.
”Mä ajattelin sun nukkuvan vielä, kun kukaan ei avannut ovea”, Rasmus sanoi heittäytyessään viereeni nurmikolle.
”Heräsin jo yhdeksältä”, sanoin keräten nyppimiäni ruohonkorsia pieneksi keoksi.
”Oisit herättänyt mutkin”, Rasmus huudahti. ”Äiti kävi tönimässä mut ylös puoli tuntia sitten.”
”Ei käynyt mielessä”, sanoin vähän valheellisesti. Se nimenomaan oli käynyt mielessäni. Olin taistellut kovasti itseäni vastaan, että en soittaisi Rasmukselle ja pyytänyt häntä aamupalalle meille. Se olisi ollut vihoviimeinen virheeni. Muista Kristiina, loppuloma kaverilinjalla!
”Onko sulla tekemistä täksi päiväksi?” Rasmus kysyi.
”Joo, kääntää puolen tunnin välein puolta”, vastasin.
Rasmus nauroi ja tökkäsi minua olkapäähän.
”Oliko sulla sitten jotain?” tiedustelin.
”Tuu pelaan mun kanssa katulätkää.”
”En hémmetissä” puuskahdin.
”Miksei?” Rasmus ihmetteli.
Hymyilin kireästi, enkä ruvennut selittämään pitkäveteistä tarinaa siitä, miten olin onnistunut katkaisemaan hampaan Marian isoveljeltä, kun olimme kesän alussa pelanneet salibandya.
”Mä voin katsoa”, yritin väistää pelikutsun.
”Ihan perseestä pelata yksin”, Rasmus totesi ja tarttui äkkiä minua kädestä kiinni. ”Kirstiina-kiltti.”
Hyvästi pyhät päätökset. Hítto minä olin helppo ja heikko nainen.
--
Vanhat pelitaitoni olivat tallella, surkeat ne olivat edelleen, mutta kuitenkin. Rasmuksen pihapelitaidot olivat omissa sfääreissään, enkä edes yrittänyt esittää olevani parempi kuin olin. Me emme Reetan kanssa olleet lapsina saaneet osallistua poikien katulätkä- ja höntsämatseihin. Sehän oli ollut supernoloa pelata tyttöjen kanssa. Olimme raahanneet maalin naapurista meidän pihalle, ja Rasmus oli ojentanut minulle vanhan lätkämailansa.
”Älä säästele ollenkaan”, kivahdin Rasmukselle, joka luovutti pallon minulle liian helposti. ”Äläkä ainakaan heittäydy herrasmieheksi. Sä et oo ennen ollut sellainen, älä oo nytkään.”
”En mä säästele”, Rasmus yritti, mutta hymyilevät silmät kavalsivat hänet.
”Pelaa niin kuin mä oisin sun lätkäkaveri”, sanoin ja pyyhin hiostunutta otsaani.
”Okei, itsepähän kerjäsit”, Rasmus vastasi ja osoitti minua sormillaan silmiin.
Kun Rasmus oli taituroinut itselleen viiden maalin johdon, aloin perua puheitani. Minulla ei ollut mitään híton saumoja häntä vastaan, kun hän pelasi tosissaan. Pääni rupesi olemaan pyörällä, kun yritin pysyä mukana Rasmuksen kieputuksissa, veivauksissa ja kikkailuissa. Tunnin hikisen pelaamisen jälkeen minun oli nostettava kädet pystyyn.
”Kiitos, sä voitit ja mä lopetan nyt”, sanoin ja rojahdin maahan makaamaan. ”Älä enää ikinä pyydä mua tekemään tätä uudestaan.”
”Oliko oikeesti paha?” Rasmus nauroi.
”Ei”, vastasin siloisesti. ”Se oli hélvetisti pahempi.”
Rasmus räjähti nauramaan. Yritin mulkoilla häntä vihaisesti, mutta huumorintajuni voitti ja purskahdin nauruun.
”Nyt suihkuun”, sanoin toivuttuani pahimmasta naurusta.
”Mennään vaan”, Rasmus heitti.
Vilkaisin häntä epäluuloisesti, ei kai hän vaan tarkoittanut sitä, mitä ylikierroksille ampaissut mielikuvitukseni luuli. Hetken ajan silmieni ohi vilisti kuvia alastomista vartaloista ja levottomista käsistä toisen kostealla iholla. Jouduin nielaisemaan pari kertaa syvään.
”Joo, mutta eri suihkuihin”, sanoin painavasti.
Vanhoja tuttuja tai ei, minun mielestä oli kaikkien seurustelusääntöjen vastaista mennä samaan suihkuun sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ollut seurustelukumppani. Äläkä mieti niitä mielikuvia! komensin itseäni.
”Onko teillä vielä suihku yläkerrassakin?” Rasmus kysäisi.
Nyökkäsin vastaukseksi ja Rasmus totesi, ettei tässä sitten ollut mitään ongelmaa. Hän voisi ihan hyvin käyttää yläkerran suihkua sillä aikaa, kun minä peseydyin alakerrassa. Älä vaan suostu, järkeni kirkui minulle. Sydämeni petti minut taas, kun ei voinut vastustaa Rasmuksen vinoa hymyä ja pyytävää katsetta. Kuulin oman ääneni sanovan, että ehdotus sopi minulle. Ja voisimme sen jälkeen tehdä jotain ruokaa yhdessä, jos se vaan kävi hänelle.
”Jos mä saan päättää, mitä tehdään”, Rasmus sanoi eteisessä.
”Okei. Mä haen sulle pyyhkeen.”
Vasta valuvan veden alla aloin miettiä, mikä sekopää minusta oli tullut. Mihin päätökseni pelkästä kaverilinjasta olivat kadonneet? Olinko todella niin miehenkipeä, että pyörsin päätökseni heti, kun Rasmus vain katsoi minuun? Ja minkä hémmetin takia en voinut ihastua johonkin vapaaseen? Hieron sampoota niin raivoisasti hiuksiini, että suihkun jälkeen päänahka tuntui hellältä. Pyyhe ympärilläni kipusin yläkertaan pukemaan.
”Kiitti suihkusta”, Rasmus hymyili tullessaan aulaan pyyhe lantiollaan.
”Ei mitään”, vastasin katsomatta häneen.
”Sulla on tosi jännät silmät”, Rasmus töksäytti yhtäkkiä. ”Tai siis, kun ne on noin eriväriset.”
”Mä tykkään niistä”, sanoin vähän uhmakkaasti niin kuin aina, kun joku erehtyi ihmettelemään eriparisia silmiäni.
”Mäkin”, Rasmus sanoi.
Vasta kun tuijotin häntä hämmästyneenä, hän tajusi mitä oli sanonut ja lehahti punaiseksi. Ei ehkä ihan kaverilinjaa, ajattelin samalla huvittuneena Rasmuksen reaktiosta ja hehkuvana siitä, että hän piti silmistäni.
”Mä meen pukemaan ja tehdään sitten sitä ruokaa”, sanoin ja yritin pitää ääneni normaalina.
Rasmus nyökkäsi ja katosi alakertaan.
--
Kun menin keittiöön, Rasmusta ei näkynyt missään. Etsin kaapista kattilan, laski siihen vettä ja laitoin sen hellalle. Huuhtelin tomaatit hanan alla ja aloin pilkkoa niitä leikkuulaudalla. Olin niin keskittynyt työhöni, etten huomannut Rasmusta ennen kuin hän laittoi käden olkapäälleni ja käänsi minut ympäri. En ehtinyt äännähtääkään, kun Rasmus painoi huulensa suulleni. Seisoin paikallani häkeltyneenä – puukko edelleen käsissäni – ihan kuin en olisi uskonut omia aistejani. Aivoni eivät suostuneet pelaamaan ja toimintakykyni oli selvästi kytketty pois päältä. Tietysti se loppui liian aikaisin. Rasmus astui askeleen taaksepäin ja minä tuijotin häntä kuin mikäkin vähä-älyinen.
”Sä suutelit mua”, sanoin kuin olisin tavoitellut Vuoden itsestään selvin kommentti –palkintoa.
”Sä et vastannut.”
Rasmus näytti vähän pettyneeltä reaktiooni, hänelle oli varmaan uutta, ettei hänen suudelmaansa vastattu. En ihmetellyt sitä, mutta en uskonut siihenkään, että hän olisi ennen suudellut jotakin yhtä yllättäen. Rasmuksen silmiin laskeutui synkkä varjo, ja tajuntaani iski yhtäkkiä tieto, että elin elämäni parasta tilaisuutta. Kumarruin eteenpäin ja tartuin häntä leuasta ennen kuin suutelin häntä hellästi. Ja tarkoitukseni oli suudella ihan hellästi. Siinä samassa hetkessä, kun huulemme koskettivat toisiaan, hillitty ulkokuoreni repesi ja tilalle astui kyltymätön minä. Rasmuksen käsi nousi niskaani samalla, kun otteeni kiristyi hänen leuallaan. Tuntui siltä kuin viimeisten päivien aikana kertynyt jännite olisi samalla purkautunut, mutta samalla jännite latasi itseään. Suudelma häivytti ajantajun, järjen ja paikan jättäen tilalle vain yliherkistyneet aistit. Tunsin jokaisella hermosolulla niskaani puristavat sormet ja omilla sormillani Rasmuksen leuan sängen. Kyltymättömät huulet painuivat vastakkain. En ollut koskaan aiemmin kokenut samanlaista aistien ylikuormitusta ja se tuntui hyvältä – väärin, se oli parasta mitä olin koskaan kokenut. Ja kun suudelma oli ohi, se tuntui kestäneen vain hetken. Katsoin Rasmusta haastavasti silmiin.
”Enkö?” kysyin käheästi.
Rasmuksen kasvot levisivät hymyyn ja käännyin laskemaan puukon leikkuulaudalle, etten olisi suudellut häntä uudelleen. Se hymy oli ihan liian houkutteleva. Vapisevat jalkani eivät olisi kestäneet enää toista samanlaista suudelmaa.
--
”Mä tiesin, että mä en kuvitellut”, Rasmus sanoi mietteliäästi, kun istuimme vastakkain pöydän ääressä syömässä pasta Bolognesea. Vilkaisin häntä ja päättelin, ettei hän odottanut vastausta.
”Mikset sä sitten oo tehnyt tuota aikaisemmin?” kysyin kuitenkin hetken päästä.
”Ai hyökännyt sun kimppuun?”
”Niin.”
Rasmus kohautti olkiaan ja sanoi yrittäneensä sitä sinä päivänä, kun olimme olleet saaressa.
”Miksi sä silloin tyydyt vain puhumaan?”
”Mä luulin, että olin kuvitellut sen sähköisyyden.”
”Ai minkä sähköisyyden?” kiusoittelin, ja Rasmus katsahti minua kulmat koholla. Kun hän näki ilmeeni, hän tuhahti, mutta oli selvästi rauhallisempi.
”Sä kiusaat mut vielä hengiltä.”
”Sä et ehkä oo paras puhumaan hengiltä kiusaamisesta, tiiätkö sä edes, miltä sä näytät hymyillessäs?”
Miljoonan euron hymy valaisi Rasmuksen kasvot.
”Tietysti tiiän.”
Hélvetin tyhmä kysymys.
”Mutta miksi nyt?” jatkoin.
”Ai hyökkäsin kimppuun?”
”Sä kysyit jo tuota, mutta joo. Siitä saarireissusta on jo useampi päivä.”
”Aattelin, että sä oisit nyt helpompaa riistaa, hyvällä tuulella ja niin edespäin”, Rasmus kuulosti kiusoittelevalta.
Tuhahdin, mutta se taisi olla paras vastaus, mitä tulisin saamaan.
--
Ruoan jälkeen keitin meille kahvia ja siirryimme olohuoneeseen pelaamaan lautapelejä. Sanattomasta sopimuksesta pysyttelimme turvallisen välimatkan päässä toisistamme. Silti en lakannut hetkeksikään miettimästä, miltä tuntuisi suudella Rasmusta uudelleen. Olisiko se taas ritisevää sähköä täynnä vai räjähtäisivätkö ylikuormittuneet aistini ja tekisin jotain, mitä katuisin myöhemmin.
”Sanoitko sä Reetalle, että mä tuun teille?” Rasmus kysyi, kun vaihdoimme pelin Monopolista Yatzyyn.
”En, vaikka se ite ehdottikin, että mä käskisin sut mun seuraksi”, vastasin katse nopissa.
”Tietääkö se, että me ollaan vietetty aikaa kahdestaan?”
”Joo, mutta mitään muuta se ei saa sitten tietääkään”, sanoin vakavana ja katsoin Rasmusta tiukasti. ”Mä en halua kuulla mitään niistä – no, mitä tänäänkin tapahtui.”
Rasmuksen silmissä väreili huvittunut ilme. Hän tiesi, että en ollut pystynyt sanomaan ”niistä suudelmista”, koska pelkäsin käyväni hänen kimppuun. Jonkun lain pitäisi kieltää ystävien pikkuveljiä näyttämästä niin seksikkäiltä, että polvia heikotti ja päästä katosi kaikki järkevä.
”Mä en ainakaan kerro mitään”, Rasmus lupasi, kun lopetimme pelaamisen.
Nyökkäsin hyväksyvästi. Mikään kiduttaminen tai uhkaileminen ei saisi minua tunnustamaan Reetalle, että olin liittynyt hänen pikkuveljensä ihailijakerhoon. Olin päässyt kylläkin lähemmäksi Rasmusta kuin tavalliset fanitytöt, mutta en ollut ylpeä siitä. Nyt minä vasta tajusin, mitä ihmiset tarkoittivat sanoessaan, että asiat vain tapahtuivat.
”Mä taidan haluta nyt nukkumaan”, sanoin ja nousin seisomaan. ”Jos sä haluat, niin vierashuone on sun ens yönä.”
”Okei”, Rasmus sanoi äänellä, josta ei voinut tulkita mitään.
Kävin hakemassa puhtaat lakanat kodinhoitohuoneesta ja nousin yläkertaan Rasmus perässäni. Nakkasin lakanat vierashuoneen sängylle ja viittasin Rasmusta käymään huoneeseen.
”Onko sulla nyt kaikki, mitä tarviit?” kysyin Rasmukselta ja nojauduin vierashuoneen ovenkarmia vasten. ”Jos sä haluat lukea jotain, niin sarjiksia löytyy tuolta kirjahyllyn laatikosta.”
Rasmus istui vierassängyn reunalla tyyny sylissään ja katseli minua tutkimaton ilme kasvoillaan.
”Miksi sä laitoit mut tänne nukkumaan?” hän ihmetteli, eikä kuulostanut yhtään kinuavalta.
”Tuntuis vähän härskiltä laittaa sut porukoiden sänkyyn”, vastasin suostumatta ymmärtämään, mitä hän oikeasti tarkoitti.
Kahden tajunnanräjäyttävän suudelman ja ruoan ääressä käydyn keskustelun jälkeeni järkiparkani oli palannut takaisin ja karjunut megafoniin ”Rasmuksella on tyttöystävä!”. Oli tuntunut ylitsepääsemättömältä olla koskematta häneen, mutta olin pitänyt itseni kasassa. Tästä lähtien kaverilinja jatkuisi lomani loppuun asti. Ei enää yhtään suudelma (jalkani varmaan hajoaisivat atomeiksi), ei läheisyyttä eikä missään nimessä arkoja puheenaiheita. Pysyisin tiukkana päätökseni kanssa.
”Kirstiina”, Rasmus aloitti – pistin merkille hellemmän äänensävyn – ”teinkö mä jotain väärin?”
Olin aikeissa vastata kieltävästi, mutta vaihdoin lennossa mieltäni.
”Saattaa se vähän olla väärin, kun miettii, että sulla on tyttöystävä.”
Rasmuksen ilme valahti.
”Hyvää yötä”, sanoin ennen kuin Rasmus ehti avata suutaan.
Kun suljin vierashuoneen oven perässäni, tunsin itseni samalla pettyneeksi ja voittajaksi.
|