Lähettäjä: hanoi 
Päivämäärä:   10.8.13 02:32:55

Joo tossa yhessä topassa kyseltiin tätä mun ja rentonin joskus pari vuotta(?) sitten kirjottamaa tarinaa, joten päätimpä sit lisätä tän tänne uudelleen kun edellistä topaa ei enää löytyny. Ja tosiaan, poikarakkautta siis luvassa. :)

Miska-pätkät on siis mun käsialaa ja Sasut rentonin. Apua mua melkein hävettää lukee noita omia pätkiä. :D Kappalejaot saattaa muuten kusta koska mun kirjotusohjelma on vammaillu jotain.

Miska

Mä kävelin hermostuneena edelliseen kouluuni verrattuna pientä koulurakennusta kohti, jonka kellertävä maali oli alkanut rapistua irti. Ennen kuin astuin ovista sisälle, tumppasin tupakan sateen jäjiltä märkään maahan ja laskin käteni kylmälle metallikahvalle henkäisten kerran syvään. Mä olin jo 15 minuuttia myöhässä ja askeleni kaikuivat tyhjillä käytävillä. Pysähdyin hetkeksi penkomaan lukkaria mustasta repustani tarkistaakseni, missä luokassa ensimmäinen tunti, joka oli matikkaa, olisi. Kirosin mielessäni, tottakai se oli kolmannessa kerroksessa juuri kun mä muutenkin olin jo ihan tarpeeksi myöhässä. Lähdin nopeasti kipuamaan portaita ylös ja seisahdun hetkeksi luokkahuoneen oven eteen, ennen kuin koputin.

Oven avasi pulleahko, rillipäinen keski-ikäinen mies, jonka pää oli alkanut kaljuuntua.
”Mä oon se uus, Miska”, mä sanoin, kun mies vai tujotti mua hämmentyneen näköisenä. Ymmärrys levisi sen kasvoille. ”Aa niimpä tietysti, tervetuloa vaan”, se sanoi ja päästi mut sisälle luokkaan, jossa vallinnut tasainen puheensorina lakkasi heti mun astuttua sisälle. Mua alkoi hermostuttaa enemmän, kun kaikki vain tuijottivat mua hiljaa ja tuijottelin rispaantuneiden tennarieni kärkiä. Sivusilmällä huomasin kahden tytön supisevan innokkaasti ja osoittavan mua.
”Tässä on siis uusi oppilaamme, Miska Chevalin”, opettaja sanoi luokalle.
”Chevalier”, mä korjasin irvistäen ja olin kuulevinani pilkallisen tuhahduksen takarivistä. Kohotin katseeni ja huomasin yhden ruskeahiuksisen jätkän, joka istui takarivissä katsovan mua jotenkin halveksivan näköisesti. Muiden katseet olivat innostuneet ja uteliaat ja ne kaks muijaa supisivat ja kikattivat koko ajan ärsyttävästi vilkuillen samalla mua.

”Aa niin anteeksi. No Miska, kerropas jotain itsestäsi muille”, opettaja kehotti mun kauhuksi. Kaikki pysyivät edelleen vaiti tujottaen mua odottavasti. ”Ööh...”, mä alotin tyhmän kuulosesti pitäen tauon ja muutama muija tirskui takana, ”no mä asun tässä koulun lähellä ja muutin just kesän lopussa”, sain lopulta sanottua. Mä olin jo aikeissa siirtyä istumaan, mutta opettaja keskeytti mun aikeeni.
”Odotas nyt, kerroppas vähän lisää. Kun me muut tunnemme jo toisemme hyvin, mutta susta me ei tiedetä mitään. Mitä sä harrastat? Onko sulla lemmikkejä?” se kyseli ja mä mietin, että minkä hélvetin tentin se mulle piti. Olisi voinut päästää mut edes istumaan, niin ei tarttisi sietää kaikkien odottavaa tuijotusta.
”Mä soitan kitaraa ja mulla on koira”, tokaisin ja odotin, että opettaja käskisi mut paikalleni.
”Okei, kiitos. Toivottavasti tulet viihtymään täällä meidän koulussa. Ja minä olen siis Seppo Mäkinen, teidän matikan opettajanne. Mene istumaan vaikka tuonne Santerin ja Tommin viereen”, se sanoi ja osoitti niitä kahta jätkää takana, joista toinen oli tuhahtanut mun korjatessa nimeni. Istuin poikien väliin, jossa oli vapaa paikka.
”Moi, mä oon Tommi”, toinen niistä, blondi, sanoi heti ja mä käänsin katseeni siihen. En vaivautunut esittelemään itseäni uudestaan, mutta tartuin jätkän ojentamaan käteen.
”Kukaan maikka ei koskaan pitäny uudelle oppilaalle tollasta tenttiä”, mä sanoin.
”Joo, toi on muutenki iha hullu”, Tommi vastasi, ”sitä ei kannata suututtaa.”
”Okei, hyvä tietää”, mä naurahdin ja vilkaisin toisella puolella istuvaa jätkää, joka oli sitten ilmeisesti Santeri.
”Nii ja toi on Sasu, se ei näköjää ite osaa esitellä itseään”, Tommi naurahti ja jätkä käänsi katseensa meihin. Sen silmät oli erikoisen väriset, vihreäharmaat ja mä jäädyin hetkeksi tuijottamaan niitä.
”Mitä sä kyyläät?” se ärähti ja mä käänsin nopeasti katseeni eteenpäin.
”Onks sulla huono päivä tai jotain?” Tommi naurahti, mutta Santeri ei vastannu mitään. Se pysyi hiljaa koko tunnin mun ja Tommin jutellessa.

Mä huokaisin helpotuksesta, kun koulu vihdoin loppui. Meillä oli ollut vikana enkkua ja tungin nopeasti kirjat reppuun rientäen ulos luokasta muiden perässä. Törmäsin ovella johonkin toiseen ja tämä pudotti sylissään olevat lattialle kiroten äänekkäästi.
”@!#$ voitko kattoo etees!” se ärähti mulle kumartuessaan nostamaan kirjoja ja tunnistin sen Santeriksi.
”No @!#$ sori, se oli vahinko”, mä kivahdin takaisin ja jatkoin matkaani jätkän ohi. Olisin voinut auttaa, mutta ajattelin, että kerätköön itse kirjansa. Pihalla mä sytytin röökin ja päästyäni parkkipaikalla kököttävän sinivalkoisen kevarini luokse, tumppasin sen maahan. Tungin kypärän päähäni ja lähdin ajamaan kotiinpäin. Mä olin varma, että mun muutosta oli juoruttu jo etukäteen ja varmasti kaikki tiesivät, että mä asuin siinä isossa kartanossa ja olivat ehtineet jo juoruta rikkaan perheen onnelisesta lapsesta. Se oli just sellanen pieni tuppukylä, jossa juorut levisivät kuin rutto ja kaikki tiesivät toistensa asioista. Just sellasta mä vihasin.

Kotona sain heti innokkaan vastaanoton Maxilta. Se oli 2-vuotias, sekarotuinen koira. Se oli suuri, harmaanruskea pystykorva ja sen ulkonäkö herätti monissa pelkoa, vaikka oikeasti se rakasti ihmisiä ja huomiota. Koira loikkasi innoissaan mua vasten ja yritti nuolla mun kasvoja. Mä työnsin sen nauraen alas ja kumarruin rapsuttamaan. Vanhemmat olivat töissä ja tulisivat vasta myöhään illalla. Mä pujotin pannan Maxin kaulaan ja päästin sen edelläni ulos. Mä en koskaan pitänyt sitä hihnassa. Tiellä se kulki mun vierellä pysähtyen välillä merkkaamaan ja metsässä se sai juosta ihan vapaasti. Se tuli kuitenkin aina kutsusta takaisin.

Lenkin jälkeen mä laitoin kahvin tippumaan ja vein repun mun huoneeseen, joka oli toisessa kerroksessa. Meidän talo oli todella iso ja vanhemmat oli valinneet sinne hienot, kalliit kalusteet. Ne siivosivat kuin hullut ja mun makuun talossa oli liiankin siistiä. Mun oma huone taas oli kuin pommin jäljiltä. Mä en varmaan koskaan jaksanut siivota siellä. Lattiaa ei edes kunnolla erottanut kaiken tavaran keskeltä ja vaatteita lojui siellä täällä. Mä en melkein koskaan edes avannut vaatekaappiani, koska kaikki vaatteet oli pitkin mun huonetta, joka sekin oli todella iso.
Meille oli tullut heti ekana päivänä hirveästi läksyjä ja tein ne nopeasti hakien välissä kahvia. Ne tehtyäni mä astelin taas parvekkeelle tupakalle. Nojasin tummaan puukaiteeseen ja katselin edessä avautuvaa kaunista maisemaa, joka muodostui metsästä ja järvestä. Mä hätkähdin Tommin soittaessa mulle. Mulla oli jo melkein kaikkien meidän luokkalaisten numerot ja olin iloinen, että keksin suurimman osan kanssa heti puhuttavaa.
”Moi”, mä vastasin ja puhalsin samalla savut ulos.
”Moi, Tommi tääl. Mä aattelin et haluisitko tulla mun, Nikon, Sasun ja parin mun kans ulos?”
”Ihan sama, nyt vai?”
”Nii, me ollaa tääl ala-asteen pihal jos tiiät mis se o?”
”Joo, tiiän”, mä sanoin ja me lopeteltiin puhelu. Polttelin röökin loppuun, ennen kuin lähdin. Mä nappasin iPodini mukaan ja tungin kuulokkeet korviin. Menin eteiseen kiskomaan tennarit jalkaani ja päätin ottaa Maxinkin mukaan. Pihalle päästyäni sytytin jälleen röökin lähtien talsimaan koululle.

Sasu

Mä tuijotin tupakan savun epämääräistä kieppumista viilentyneessä illassa ja vein savukkeen sitten huulilleni vähemmän innoissani. Innostuksen laskijaksi voisi leimata ainakin sen tosiasian, että Tommi oli päättänyt kaikessa rakkaudessaan soittaa sen koulun uuden kermapérseen hienoine sukunimineen ja merkkivaatteineen meidän seuraksi tänne istumaan. Mun teki mieli sanoa jätkille, että mä lähtisin himaan jos se kundi tulisi tänne, mutta tässä vaiheessa oli jo liian myöhäistä. Koko luokka tuntui olevan ihan innoissaan uudesta oppilaasta ja tupakkapaikalla kikattelevat muijat eivät ruokavälkällä olleet muusta puhuneetkaan kun kundin ulkonäöstä. Ja nimenomaan positiiviseen sävyyn siis.
- Miskahan oli nopee, eiks se oo tuolla? Tommin lausahdus palautti mut filosofoinnistani takaisin maan pinnalle. Käänsin katseen taakseni ja huomasin kauempana kävelevän vaaleatukkaisen kundin koiran kanssa.
- Vitun ihanaa, juokse vastaan, tuhahdin sarkastisesti ja jätkät katsoivat mua, - pyysitte oikein ottamaan koirankin messiin, jatkoin samaan sävyyn ja sain useamman porukassa olijan kulmat kohoamaan jossain määrin oudoksuen. Mä en tajunnut miten niistä jokainen tuntui niin kovasti innostuvan tuosta kyseisestä koiran kanssa tänne lampsivasta pojasta.
- Mikä helvettí sua Sasu riivaa? Onks sulla se aika kuusta tai jotain? Sä oot ollu tänään pahempi ku mun sisko ja se on jo aika hiton hyvin, Tommi vastasi vähän víttuilevaan sävyyn ja Henkka sekä Laikku, alias Lauri, naurahtivat. Mä viskasin tupakan katuun ja siirsin katseen nappisilmäiseen kaveriini.
- Mikä sulla itelläs on? Onks toi jätkä sun poikaystävä tai jotain, vai ottiks se sulta koulun vessassa suihin vai miten sä oot niin sáatanan rakastunu siihen? lauoin takaisin kaikkea muuta kuin kauniisti, vaikka tiesin, että tällä menolla saisin Tommin kypsymään mun päänaukomisiini aika nopeasti. Kundi siristi ruskeita silmiään jotenkin loukkaantuneena, mutta samaan aikaan mainittavan ärtyneenä, enkä mä voinut olla huomaamatta pientä kummastusta tuon olemuksessa. Tai ylipäänsä kaikkien muidenkin paikallaolijoiden. Ei sinällään ollut ihmeellistä mun suusta kuulla jotain tuollaista, mutta oli harvinaista, että mä auoin päätä kavereilleni. Samalla tavalla mä tosin koin oikeudekseni olla ihmeissäni porukan luvattoman kovasta halusta kutsua Miska helvetín-hieno-sukunimen meidän seuraamme.
- Älkää hei viittikö tapella jätkät, Henkka sanoi väliin, - tosi jees vaan et saadaan tän tuppukylän nuorisoon vähän uutta verta.
- Henkka puhuu kerranki iha asiaa, Niko sanoi ja mä tuhahdin. Me katsottiin Tommin kanssa toisiamme vielä hetken jotenkin salamoivasti, kunnes pojan katse kääntyi Miskan suunnalle. Me ei pahemmin otettu asioissa yhteen Tommin kanssa, joten siinä suhteessa tämä oli aika erikoinen tilanne. Mua kuitenkin vitútti aika semipaljon, joten en alkanut ajatella sanomisiani sen suuremmin.

- Moi, Miska tervehti luokse päästyään ja tiputti tupakkansa asfalttiin.
­- Tsau, aika hurjannäkönen koira, Tommi sanoi ja sai Miskan toisen suupielen kohoamaan.
- Jeah, mut Max on oikeesti tosi mukava kaveri, kundi vastasi ja mä vilkaisin koiraa huppuni takaa kunnes sytytin uuden tupakan. Mua ei kiinnostanut hengata siinä koulunpihalla enää paljon páskaakaan, mutta kotiin menokaan ei suuresti innostanut, joten toistaiseksi tyydyin istumaan siinä ja kekittymään askini viimeiseen savukkeeseen niin kuin viimeiseen oljenkorteen tai jotain muuta klassista. Mun nikotiinin käyttö oli tuhoisan runsasta, mutta irti pääseminen oli tässä vaiheessa kaikkea muuta kuin helppoa. Se oli nimittäin fakta, mä olin kokeillut useamman kerran.
- Sä varmaan pidät tätä kylää ihan käpylänä, Henkka virnisti Miskalle.
- No mun edellinen koulu oli kieltämättä aika vitun paljon suurempi tota nykyistä, joten vie tää ehkä vähän aikaa totutella, mut eiköhän se tästä, poika vastasi vinosti hymyillen ja hetken ajan mun katseeni jäi vahingossa tuon kasvoihin kunnes siirsin keskittymiseni muualle. Joo, mene vaan takas sinne mistä tulitki. Mä hymähdin hieman ajatuksilleni. Mua kiinnostumiseni tutustua tuohon kundiin lähenteli nollaa - tai oikeastaan oltiin kai jo miinuksen puolella, tai miten vaan, samapa se.

- Hei mut on täälläki menoo jos vaan tuntee ihmiset, sun pitää perjantaina lähtee vähän viihteelle meidän messiin niin näät, yhellä meijän frendillä on pirskeet perjantaina, Tommi selitti, - tiiä vaikka isket jonkun paikallisen mimmin, se jatkoi virnistäen ja Miska naurahti.
- Älkää hei jätkät liikaa innostuko, se totesi ja Tommi naurahti.
- Niin, ihanku tolle prettyboylle meidän kylän muijat ees kelpais, murahdin ivallisesti ja porukan katseet kääntyivät muhun. Mä tunsin itseni aika ilonpilaajaksi kun virneet ja hymyt katosivat jengin huulilta sillä samalla hetkellä kun mä avasin suuni. Loistavaa, Sasu.
- Sasu, kyl mä tiiän, että sä oot ihan vitun puutteessa ja se ärsyttää sua, mut tarviiko oikeesti purkaa sitä muihin, Tommi kuittaili ivalliseen sävyyn, ilmeisen tyytyväisenä heittoonsa ja Niko virnisti huvittuneena tuon sanoille.
- Voi meidän Sasu on pahalla tuulella, Niko kiusasi ja taputti mun hupulla peitettyä päätäni. Heilautin kädelläni Nikon käden irti itsestäni melko ärtyneenä samalla kun huomasin Miskan hymyilevän hieman huvittuneena kundien tekemisille.
- Pitääkö mun pyyhkiä toi virne sun naamalta? Sanoin jätkälle ärtyneenä ja Miska kohotti kulmiaan kääntäen sykähdyttävän kirkkaansiniset silmänsä mua kohti.
- Mitä hittoo sä kokojan uhoot? se heitti takaisin ja mä nousin seisomaan varsin nopeasti. Huomasin pienen hermostuneisuuden Henkan sekä Nikon olemuksessa, ja tajusin myös sen tosiasian, että Miskan koiran Max liikahti jotenkin levottomasti ja katsoi mua melko epäluuloisesti. Mä tiputin tupakan maahan ja vilkaisin porukkaa, kunnes työnsin nyrkit löysän mustan hupparini taskuihini nostaen hieman leukaani.
- Mä meen ostaa röökiä, totesin lopulta yllättäen mahdollisimman neutraalisti ja sain hieman kummastuneita katseita, mutta käännähdin sitten sen kummempia heippoja odottamatta, ja lähdin kävelemään kohti läheistä kiskaa. Kai kundit olivat odottaneet mun alkavan puristella nyrkkejäni, mikä sinällään ei ollut mitenkään harvinaista, mutta kuitenkin. Mulla oli, mä myönsin sen itsekin, joitakin ongemia itsehillinnän kanssa ja se toi tasaisin väliajoin lieviä tai suurempia kahakoita mun elämääni.
- Okei, oonks mä tehny jotain vain onks toi jätkä aina noin hiton äree? kuulin Miskan kysyvän hieman huvittuneena ja Niko nauroi.
- Emmä tiiä mikä sitä vaivaa, varmaa jotai ongelmia, on se oikeesti tosi chilli kundi, Niko vastasi, - hei mut asiasta toiseen, sä soitat kitaraa? Mä nimittäin paukutan rumpuja ja...
Puheensorina katosi kuulokkeista kuuluvan sopivan aggressiivisen biitin alle ja hieman hymähtäen käännyin risteyksestä vasemmalle ja siitä kioskille.

Kioskin pihalta löysin tupakoivan Eemilin parin koulukaverinsa kera aikaa tappamasta. Nappasin röökin pikkuveljeni suusta ja kiskoin savut kunnes viskasin asfalttiin ja ruhjoin kuluneen skeittikenkäni alle.
- Mitä hittoo? broidi mölähti.
- Mistä lähtien sä oot tupakoinu? kysyin hieman tivaten ja katsoin kolmetoista-kesäistä päätä lyhyempää pikkuveljeäni joka kohautteli olkiaan. Mikä mä sinällään olin sille valittamaan, mutta silti, voisi joku meidän perheestä edes yrittää jättäytyä päihteistä. Tosin sellaista oli ilmeisesti aika mahdotonta odottaa, kai me Laineet oltiin kasvettu tähän. Katsoin pörröpäistä pikkuveljeäni joka kohotteli vuorostaan kulmiaan.
- Alkakaa painua, eiks se oo pikkulasten kotiintuloaika, totesin aikalailla vitsillä seiskaluokkalaisille ja Eemil irvisteli.
- Emmä mee ihan hetkeen kotiin, faija heitteli lasipulloja seinään ja raivos kun mä lähin pihalle joku aika sitte, broidi sanoi ja mä laskin hupun päästä kuljettaen kättäni lyhyeksi leikattujen tummien hiusteni päältä. Mä odotin helkkaristi sitä, että pääsisin muuttamaan pois kotoa, mutta samaan aikaan mä tiesin etten voinut jättää pikkubroidia itsekseen isän kaltaisen ihmisen kanssa kun mutsistakaan ei ollut huolehtimaan. Mä voisin tehdä asiasta sossuilmoituksen, mutta toisaalta mä en halunnut että ne veisivät broidia ja siitä tulisi joku sijaisperhekietopalkinto tai koulukotipentu. Eemil osasi itsekin olla aika hankala halutessaan, enkä mä tykännyt sossutädeistä.
- Mä katkon faijalta niskat, murahdin lopulta kuin hyväänkin kompromissiin päätyneenä, vilkaisin niitä murrosikäisiä pikkukoviksia vielä pikaisesti, kunnes astelin kiskan ovesta sisään ja kävin ostamassa hiluillani askin Bonusta. Tuttu myyjä vaihtoi mun kanssani pari sanaa ja lopulta suuntasin takaisin viilentyneeseen syysilmaan. Eemil ja kumppanit kulkivat skeittalaudan kanssa toisella puolella katua ja hetken ajan seisoskelin siinä kunnes pistin jälleen tupakaksi ja lähdin kävelemään takaisin koululle kuluneita skeittareitani tuijotellen. Hiffasin muuten siinä ohimennen, että mä tarvitsisin uudet kengät. Joskin Popedaa lainatakseni mulla oli varmaan taskun pohjalla se kakskytä senttiä vaan, mikä hankaloitti osaltaan asioita. Hemmetti.

Miska

Mä hengailin vielä jonkun siinä koululla jätkien kanssa, kunnes ilmoitin lähteväni takaisinpäin. Maxkaan ei enää jaksanut vain maata paikoillaan vaan vinkui jo kärsimättömästi.
”No nähään sitte huomenna koulussa”, Tommi sanoi ja mä nyökkäsin vastaukseksi lähtien talsimaan poispäin Max vierelläni. Kaivoin tupakat hupparini takusta ja sytytin yhden. Mun ajatukset kääntyivät päivän tapahtumiin ja sitä kautta Sasuun. Se jätkä oli suoraan sanottuna outo. Tavallaan se vaikutti kiinnostavalta, mutta sen jatkuvaa vittuilua ja uhoamista oli rasittava kuunella, enkä mä tajunnut, mitä sillä oli mua vastaan. Tai no, kun rupesi miettimään, niin sehän oli itsestään selvyys. Se oli varmaan kuullut, että mä tulin rikkaasta perheestä ja sitä ärsytti se. Mua taas ärsytti ihmiset, jotkat tuomitsivat toiset vain kuulemiensa juorujen perusteella. Tosin kai mussa sitten oli jotain muutakin, mikä sai sen jätkän veren kiehumaan.

Heittelin melkein tunnille Maxille keppiä metsässä ajatuksiini vaipuneena. Musiikki pauhasi kuulokkeista, enkä mä edes tajunnut ajan kulkua. Lopulta, kun alkoi hämärtyä ja tulla viileää, me lähdettiin kotiin. Ennen kuin mä menin sisälle, poltin vielä yhden röökin pihalla istuen terassin kivisillä portailla. Max asettui makaamaan mun viereen ja mä upotin toisen käteni sen paksun, karhean turkin sekaan. Mä katselin, kun aurinko laski puiden taakse värjäten taivaan punertavaksi. Jostain syystä mä aloin sillä hetkellä kaipaamaan entistä kaupunkia, josta me oltiin muutettu tänne hemmetin tuppukylään, enemmän kuin kertaakaan aiemmin. Ei mulla siellä edes ketään hyvää kaveria tai tyttöystävää ollut, mutta en mä silti olisi halunnut muuttaa. Olin tottunu asumaan siellä koko 17-vuotisen ikäni, eikä mua huvittanut totutella uuten ympäristöön. Luonnollisesti multa ei oltu kysytty mitään, eivätkä vanhemmat viitsineet edes ilmoittaa, kuin vasta muuttopäivänä, että me muutetaan. Se tuli siis ”pienenä” yllätyksenä, eikä se ollut mukava sellainen. Päinvastoin, se tuli kuin isku suoraan kasvoihin. Mä olin huutanut mutsille kurkku suorana ja faija oli huutanut mulle. Sitten se oli yrittänyt tarjota mulle rahaa, että mä lopettaisin riehumisen ja suostuisin lähtemään mukisematta muuttoautoon. Se oli viimeinen pisara, mun vanhemmat todella luulivat, että raha ratkaisi kaiken.

Lopulta mä nousin siitä portailta tumpaten röökin kuistin reunalla olevaan tuhkakuppiin. Astelin Max edelläni sisälle ja potkaisin tennarit jaloistani. Otin pipon pois ja nakkasin sen naulakkoon pörröttäen hiuksiani. Mutsi oli keittiössä tekemässä ruokaa ja faija luultavasti työhuoneessaan. Mä en jaksanut moikata mutsia vaan kipusin suoraan ylös huoneeseeni. Max kipitti mun perässä ja käpertyi mun sängylle nukkumaan tuhahtaen tyytyväisenä. Mä naurahdin otukselle ja istahdin sen viereen. Kohta kuulin, kun joku kipusi portaita ja mutsi ilmestyikin mun ovelle. Se oli avannut pitkät, vaaleat hiuksensa työnutturalta, mutta vaatteita se ei ollut vaivautunut vaihtamaan. Se oli pukenut päälle vain essun, jonka faija oli ostanut sille joskus joululahjaksi.
”Miska tuu syömään”, mutsi sanoi ja mä nousin ylös sängyltä. Mä olin perinyt mutsin vaalean hiustenvärin ja meillä oli samanlaiset, kirkkaansiniset silmät. Faijan kanssa mulla ei ollut oikein mitään yhteistä. Se oli paljon pidempikin kuin mä. Mä olin tottunut siihen, että koulussakin monet jätkät oli yli sen 170cm, jonka mä olin.
”Sä haiset taas tupakalle, etkö sä vois lopettaa sitä inhottavaa tapaa?” mutsi alkoi inistä, kun mä kävelin sen ohi portaisiin.
”En”, mä tokaisin lyhyesti ja kuulin, kuinka mutsi veti syvään henkeä hillitääkseen itsensä.
”Mua hävettää, kun mun poika roikkuu jossain porukoissa sätkä suussa. Etkö sä vois vähän ajatella vanhempias?” se kehtasi sanoa ja mua alkoi tosissaan ärsyttää.
”Miks mun pitäis ajatella teitä, kun ette tekään ikinä ajattele mua?” mä sanoin takaisin yrittäen parhaani mukaan hillitä itseäni.
”Vai ei ajatella sua! Miten sä kehtaat väittää tollasta! Mehän sut elätetään ja saat aina kaikkee ylimäärästäkin!” mutsi alkoi huutaa.
”Joo mut en mä niitä oo pyytäny...”, mutisin enemmän itselleni kuin mutsille ja istahdin keittiön pöydän ääreen.
”Mitä täällä huudetaan?” faija kysyi istuessaan mun viereen.
”Mä huomautin Miskalle sen polttamisesta ja suuttu mulle”, mutsi sanoi ja mä olisin ollut valmis, vaikka kuristamaan sen. Hillitsin kuitenkin itseni ja jatkoin ruoan lappaamista suuhun. Mutsi katsoi inhoten mun hotkimista ja mä tunsin tyytyväisyyttä tietäessäni ärsyttäväni sitä vähintään yhtä paljon kuin se mua.
”Toi sun kulmakorukin on niin ruma, etkö sä vois ottaa sitä jo pois? Oot kohta kuitenki jo aikuinen”, mutsi jaksoi jatkaa ininäänsä ja mulle riitti. Nousin pöydästä, kippasin loput ruoat roskikseen ja lähdin huoneeseeni.
”Taasko sä suutuit?” se huusi mun perääni ja mä kuulin, kuinka se alkoi valittaa faijalle, kuinka huono poika mä olin.

Seuraavana aamuna mä en olisi millään jaksanut raahautua kouluun, mutta pakkohan se oli ja revin itseni väkisin ylös ihanan läpimästä ja pehmeästä sängystä. Mä kiskoin eiliset, kuluneet farkut jalkaani ja niiden seuraksi valkoisen teepaidan ja mustan wesc-hupparin. Parveke oli mun huoneen vieressä ja astelin sinne aamuröökille ottaen Maxin mukaan. Aurinko oli just nousemassa ja sumukerros peitti vielä koko kylää luoden entistä utuisen tunnelman. Mua alkoi väsyttää vielä enemmän ja tumppasin röökini astellen sisälle. Mutsi ja faija oli lähteny jo töihin. Mä päästin Maxin pihalle ja keitin itselleni kahvia. Kun mä olin saanut juotua, menin eteiseen kiskomaan kengät jalkaani ja pipon päähän lähtien ajelemaan kohti koulua.

Tunnit mateli hitaasti eteenpäin ja välkät mä vietin röökillä Tommin, Nikon, Laikun, Henkan ja Sasun kanssa, joista viimeksi mainittu oli suurimman osan ajasta hiljaa. Aina ku se aukaisi suunsa, se laukoi jotain typerää. Sitä tuntui tosissaan ärsyttävän, kun sen kaverit viihtyivät niin hyvin mun seurassa. Muutama muija oli röökillä meidän vieressä ja niiden kikatus kantautui mun korviin niiden supistessa ja vilkuillessa mua.
”Miska on saanu jo koko koulun muijat iha sekasin. Ei meillä muilla taida enää mitään mahiksia olla”, Niko heitti nauraen.
”Jep, saas nähä kui monta se onnistuu perjantaina pokaamaan”, Tommi jatkoi ja jätkät naureskelivat keskenään. ”Oothan sä tulossa?” se varmisti. Sasu näytti koko ajan entistä ärsyyntyneemmältä.
”Joo Miska, lähe ihmeessä”, se sanoi ivallisesti painottaen ärsyttävästi mun nimen kohdalla. Tommi vilkaisi jätkää kyllästyneenä.
”Varmaan lähenkin ku noin kauniisti pyydetään”, mä sanoin vastaukseksi ja hetken me tuijotettiin toisiamme vihaisesti, ennen kuin se tumppasi röökinsä ja ilmoitti lähtevänsä sisälle. Muut katselivat ihmeissään sen perään.
”Mikä hitto sitä vaivaa?” Henkka sanoi.

Mä olin päättänyt lähteä sinne pippaloihin, ihan vaikka sitten Sasua ärsyttääkseni. Mua todella vitutti se jätkä. Kuka hitto se luuli olevansa? Ja muutenkin mä kaipasin toimintaa, mä en ollut juonut pitkään aikaan. Siis mun mittapuulla pitkään. Viikko mateli hitaasti eteenpäin, kunnes viimein koitti se kaikkien odottama perjantai. Tommi oli luvannut hakevansa mut autollaan. Se oli juuri kesällä täyttänyt 18 ja saanut kortin. Myös Sasulla taisi olla kortti ja kai oma autokin. Muut olivat vasta 17, kuten mä.
”Mihin sä oot lähössä?” mutsi kysyi mun kiskoessa eteisessä kenkiä jalkaan.
”Ulos”, mä vastasin ja astuin nopeasti ulos paukauttaen oven kiinni, ennen kuin mutsi ehtisi alkaa valittaa jotain mun juomisestakin. Tommi ei ollut vielä tullut ja sytytin odotellessa tupakan. Illat olivat jo viileitä, vaikka oli vasta elokuu ja mä hytisin hiukan ohuessa hupparissani. Pian ajovalot ilmestyivät mutkan takaa ja mä istuin pelkääjänpaikalle Tommin viereen. Musiikki pauhasi radiosta, jätkä virnisteli tyytyväisenä, enkä mä voinut kuin nauraa sille.
”Millo sä oot jätkä viimeks ryypänny?” mä kysyi siltä naurahtaen.
”Öö viime viikonloppuna”, se vastasi ja mä pudistelin hymyillen päätäni. Tänään mä en aikoisi säästellä juomia. Ei sillä, että mä yleensäkkään säästelisin. Mä en kertakaikkiaan osannut juoda kohtuudella.

Sen nimi taisi olla Samppa, joka luona pippalot oli. Musiikki pauhasi kadulle asti ja sisällä tuntui olevan jo hyvä meininki. Muutama oli pihalla röökillä ja joku onnelinen pari nuoleskeli nurmikolla.
”Tommi! Mitä jätkä?” mustahiuksinen jätkä tervehti ja asteli tupakka kädessä meidän luokse.
”Mitäs tässä”, Tommi naurahti. ”Täs on Miska. Ja tää on Samppa”, Tommi esitteli ja jätkä käänsi ruskeat silmänsä muhun. Mä tartuin sen ojennettuun käteen.
”Morjens, kiva ku saadaan tähän tuppukyläänki jotain vaihteluu”, se naurahti ja jatkoi: ”etkö sä ollu puoliks ranskalainen?”
”Joo”, mä vastasin hieman vaivaantuneena. Mä olin oikeassa, musta oltiin ehditty juoruta jo mukavasti.

Sasu

Mun kännykän ruudussa vilkkui viesti Sampalta joka kyseli olinko mä tulossa sen tämäniltaisiin pirskeisiin. Oletin suurimman osan olevan jo siellä sillä kellokin oli ihan mukavasti, mutta polttelin kuitenkin röökin rauhassa loppuun siinä partsilla puolityhjä olutpullo toisessa kädessäni. Eemil tuli mun seurakseni ja pisti tupakaksi, mutten mä jaksanut enää huomautella. Mä aloitin tupakoinnin broidia nuorempana ja meidän isoveli Joona vielä muakin nuorempana, joten turha kai tuosta asiasta oli alkaa sen radikaalimmin saarnata. Hieman hymähtäen nojauduin kaidetta vasten ja katselin viilentynyttä iltaa siitä neljännestä kerroksesta.
- Mitäs pikkuveli tekee tänään? hymähdin ja vilkaisin Eemiliä, joka yritti puhaltaa savurengasta ilmaan vähän huonoin tuloksin. Eemil oli aika pienikokoinen, sellainen lyhyt ja aika tikku, johtuen osittain kai siitä, että se ei yksinkertaisesti muistanut syödä tarpeeksi usein. Vaikka kai se siitä kasvaisi mikäli yhtään muhun ja Joonaan tulisi. Tai ainakin Jonttu oli sellainen yli sataysikymppinen hujoppi. Mä olin tyytyväinen mun satakasikymppiseeni.
- Lähen kohta Minjan kaa Viltsulle, Eemil vastasi ja mä tumppasin tupakkani stögiksenä toimivaan kurkkupurkkiin kohottaen hieman kulmiani.
- Mitäs mitäs, onks meidän pikkusella Eemilillä tyttöystävä vai kukas on Minja? kiusasin ja poika irvisti mulle, - joo no ei niistä naisista oo varmaan ku haittaa, mieti nyt mun ja Jontunki suhteita, tai emmä tiiä, ehkä se vika on meissä Laineissa yleensä, sanoin ja virnistin vinosti. Mun naisasiat kusívat aina ja siksi mä olin aika vankasti päättänyt, ettei se seurustelu-pelleily ollut millään muotoa meikäläisen juttu. Tai ainakaan mä en kovin suuresti uskonut siihen. Eemil naurahti huvittuneena ja poltti sätkänsä loppuun kunnes me asteltiin takaisin sisälle.

- Pojat, minne te ootte menossa? faijan mumina kuului olkkarista ja mä join kaljani keittiössä loppuun laskien pullon sitten kaappiin muiden tyhjien sekaan. Mä olin ehtinyt ottaa muutaman kotona ollessani, kai se oli sama jo täällä aloittaa.
- Kaverille, kuulin Eemilin vastaavan ja isän nousevan sohvalta.
- Just joo, juoksentelette siellä kylillä pahanteossa, kelvottomat, ja kuka teidän tekosista on vastuussa? Kuka? No vanhemmat júmalauta! isä aloitti mesomaan melkolailla perinteitänsä noudattain ja mä yritin olla kuuntelematta ottaessani mäyräkoirani jääkapista, - tai minä olen, ei tuosta yhestä huorásta oo koskaan ollu teitä kasvattamaan, näyttää vaan vaan mallia kun käy levittämässä jalkojaan jokaiselle miehelle tällä kylällä kun mä oon poissa, äijä jatkoi mesoamistaan ja oikeastaan mulla paloi siinä vaiheessa kiinni. Ei mutsi meidän perään toki kauheasti katsonut, mutta se oli aikanaan yrittänyt ja mä arvostin sitä. Nykyisin se oli yksinkertaisesti vaan niin väsynyt ja veti bentsoja oloonsa, ettei se pystynyt oikein mihinkään. Ei se paljon jaksanut edes kotona olla.
- Älä puhu mutsista tolleen, kato vaan peiliin, Eemil ärähti ja ehdin kävellä olkkariin ehtiäkseni nähdä faijan tarttuvan veljeä t-paidan rinnuksista ja painavan seinää vasten. Siinä vaiheessa mä ryntäsin miehen kimppuun, repäisin sen irti Eemilista ja tarrasin sitä paidasta lataamalla sen suurempaa sääliä tuntematta voimakkaan suoran päin miehen kasvoja. Mun arvaamattomuudesta liikkui juttuja ihan tarpeeksi ja siinä se taas nähtiin. Turha tässä oli alkaa kymmeneen laskea ja koittaa rauhoittua. Faija horjahti voimalla takaisin sohvalle ja kirosi kasvojaan pidellen.
- Koske Eemiliin vielä kerran ni mä isken sulta hampaat kurkkuun ihan konkreettisesti, sanoin inhoten ja painoin miehen kurkusta vasten sohvan selkänojaa. Verta valui sen nenästä mun käsilleni, mutta asia ei paljon tässä tilanteessa kiinnostanut.
- Älä isälles ala... Äijä kähisi vähän vaikeana ja koitti hiutaista, mutta humala heikensi motoriikkaa, - laitokseen tollaset nulikat, se jatkoi ja mä jaksanut kontrolloida itsehillintääni vaan löin uudestaan. Faija tiesi nykyisin, että mä pystyin laittamaan sille vastaan, jos en joka kerta näin hyvin, niin ainakin välillä. En mä yläasteella alkanut treenata salilla siksi, että mä saisin naisia, vaan että mä voisin lyödä isää takaisin.
- Ai kuka se joutais laitokseen? kysyin vihaisena.
- Anna Sasu olla, Eemil mutisi ja mä otin lopulta puristavan käteni faijan kurkulta pyyhkäisten veren tämän paitaan.
- Sä oot sairas, tuhahdin katsoen verta valuvaa nenäänsä pitävää miestä, joka näytti hetken siltä, että kävisi päälle, mutta antoi sitten olla.
- Painu helvettíin Santeri, se murahti ja mä siristin hieman silmiäni, mutta hain sitten keittiöstä Koffin mäykkäni, nappasin kännykän, soittimen ja avaimet sekä puolillaan olevan puolen litran pullon kirkasta, kunnes astelin eteiseen ja painelin tupakan hajuiseen rappuun. Eemil seurasi mua, eikä sanonut mitään.

Joona lupasi heittää Eemilin sen Minjansa tykö ja mut Sampalle. Samppa ja Joona olivat varsin hyviä kavereita, joten veli päätti itsekin ainakin käväistä. Mä koitin vähän parantaa fiilistä Joonan Corollan radiossa soivien listahittien myötä ja saatuani pullon tyhjäksi, oli mulla jo huomattavasti rennompi fiilis. Joona ajoi Sampan pihaan ja me asteltiin ulos musiikinpauheeseen, joka sisältä talosta kantautui. Kuten mä olin arvannut, porukkaa oli jo melko mainittavasti, ja suurin osa jo ihan sopivassa maistissa. Huomasin jonkun yläasteiaikaisen tuttavani tyhjentävän päivän ruokalistaa kulman takana. Varsinainen tulevaisuuden toivo. Mä hymähdin.

- Sasu ja Joona Laine! Sampan hyväntuulinen ja hieman humalainen ääni kantautui hyvin pian pihalta ja mä hymyilin hieman vinosti kundin hoippuessa meidän luoksemme. Jätkä antoi meille valtavat karhunhalaukset ja virnistin pirteästi.
- Tultiin tsekkaa sun pienet mehukestit, Joona virnisti ja pisti tupakaksi.
- Hei mahtava juttu, tiiäkkö nähny teitäkään pitkään aikaan, Samppa hölötti ja katsoi meitä, - näytätte edelleen ihan toisiltanne, Sasu on vaa menettäny hiuksensa, se jatkoi ja mä hymyilin hieman, kuljettaen kättäni lyhyeksi leikattujen ruskeiden hiukseni päältä.
- Vanhuus ei tule yksin, hiuksetkin lähtee, tuumasin ja Samppa nauroi. Mä ja Joona oltiin osaltaan aika paljon samannäköisiä, siis siinä suhteessa, että meissä oli ainakin kasvonpiirteiden osalta helvetín paljon samaa. Joonan fleda sen sijaan oli aika törkeän paksu, sekainen ja aina silmillä.
- Sä sen sanoit, talon isäntä sanoi mulle virnistäen.
- Pikkulinnut kerto jostain ranskanpojasta, onks meijän kylä saanu kansainvälistä verta joukkoonsa? Joona kysyi ja Samppa hymyili. Mun huulilta pääsi tarkoituksellisen teatraalinen huokaus tajutessani kenestä puhuttiin.
- Ai säki oot velipoika sen sänkyyn haluamassa, sori saatat joutua jonottaa, se on hullaannuttanu koko porukan niin, että se jono on about Rovanniemelle asti, totesin varsin ivallisesti ja broidi kohotti mulle kulmiaan.
- Tosta äänensävystä päätellen sä oot hommannu itelles jo uuden vihamiehen, joko ootte ottanu yhteen? Joona kysyi hieman huvittuneena ja mä pyöräytin silmiäni.
- Ei ku kyse on katos siitä, että Sasua harmittaa kun se on nimenomaan ite vasta siellä jonon hännillä ja mustasukkasuus tästä Miskasta on nyt valitettavasti ottanu vallan, Samppa virnuili ja mä läpsäytin kundia takaraivoon.
- Helvetín hauskaa, tiiättekö te kaks voitte kyllä tehä ihan ikioman jonon tohon mun eteen niin mä kiskon teitä vuorollaan turpaan seuraavat pari tuntia. Ei oo väliä kumpi on ekana, saatte ihan ite päättää, olkaa hyvät, sanoin ja jätkät nauroivat.
- Ei kiitos kultaseni, Samppa virnisti ja mä hymyilin vinosti heilauttaen sitten kättäni kauempana seisoskelevalle Henkalle ja tämän muijafrendille. Jätkät repivät huumoria aiheesta vielä hetken ennen kuin tumppasivat röökinsä.
- Hei mut mitäs Corollamies, vielä se jaksaa näillä kulmilla pyöriä vaikka kakskymmentä on mittarissa ja maailma täynnä mahdollisuuksia, Samppa tuumasi siirtäen katseensa Joonaan, joka virnisti.
- Minne sitä täältä pääsis ku on jo valmiiks jumissa näissä ympyröissä, broidi totesi ja mä päätin jättää kaksikon keskenään ja lähteä sisälle. Taputin Samppaa toverillisesti selkään ja suuntasin oville. Sisällä moikkailin vastaantulevia tuttuja, ennen kuin olkkariin päästyäni silmät osuivat yhdellä sohvalla pullo kädessä istuvaan poikaan. Siinä se taas oli. Siniset silmät ja vaalea tukka. Miska. Purin vähän hammasta katsoessani kundia, jonka toisella puolella istui Niko ja toisella eräs muija meidän koulusta, jonka humaltunut katse oli varsin tiiviisti kiinnittynyt Miskaan.

Lopulta istahdin yhteen nojatuoliin ja moikkasin Nikoa sekä muutamaa muuta avaten sitten uuden kaljan. Keskityin juttelemaan jotain kevyttä Even ja Laikun kanssa koittaen olla välittämättä Miskasta, koska en halunnut vitutusmittarini alkavan nousta hälyttäviin lukemiin jo tässä vaiheessa. Ehdin kiskoa juomia sopivaan Sasu-tahtiin ja turhan monen boolilasillisen ja oluen jälkeen aloin päästä sopivaan vauhtiin. Suuntasin ruokapöydässä juomapeliä pelaavan porukan luo ja istuin yhteen vapaaseen tuoliin moikaten itse kutakin.
- Jes, Sasu, tuutsä piristää vähän tätä meidän peliä, if you know what I mean, pöydän päässä istuva Topias virnuili ja mä näytin kundille keskaria hymyillen huvittuneena. Joskus viime talvena me oltiin pelattu kyseistä peliä ja mä olin ollut niin tajuttoman pelti kiinni, että olin laukonut aika järjettömiä juttuja joka väliin ja seonnut pelissä tasaiseen tahtiin keksien omia sääntöjäni sinne tänne, sekä sammunut lopulta siihen pöytään istualleen otsa vasten pöydän puuta. Tai niin mä kuulin ja siitä mä heräsin, muistikuvat illasta olivat vähän sirpaleisia. Hymähdin huvittuneena.
- Mä en oo tarpeeks humalassa vielä, mut katotaan seuraavalla kierroksella, lupasin virnistäen ja porukka naurahti.
- Nopeutetaan vähän tahtia, Topias sanoi ja ojensi pulloaan mua kohti. Nappasin pullon pojan kädestä ja vilkaisin etikettiä.
- Espanjan tuliaisia, jätkä selvensi virnistäen ja mä pyöritin päätäni huvittuneena avaten korkin ja nostaen absintti-pullon huulilleni ottaen sen verran suuren kulauksen, että kasikymppinen tuntui polttavan mun kurkkuun reiän.
- No ne oli aika perinteiset Sasu-huikat, Annika naurahti ja mä irvistelin juoman takia ojentaen pullon takaisin Topiakselle. Porukka kuittaili mun aiemmista kännisekoiluistani vielä hetken ja mä tyhjensin oman olutpulloni suunnaten sitten tupakalle.
- Ens kierrokselle, Topias huikkasi ja mä vilkaisin porukkaa.
- Todellakin, ilmoitin vielä ja lähdin sitten selvittämään tietäni porukan läpi pihalle. Päässä heitti jo sen verran, että olo alkoi pikkuhiljaa lähteä siihen suuntaan mitä mä olin hakenutkin.

Ulkoilmaan päästyäni astelin talon sivustalle ja sytytin tupakan nojaten seinään. Vedin myrkkyä keuhkoihini ja katselin ympärille. Taivaalta tihkutti hieman ja se ajoi porukan sisätiloihin varsin ripeästi. Kappale stereoissa vaihtui astetta menevämpään ja sisältä kuuluva puheensorina hukkui bassobiitin alle. Mä vilkaisin taivaalle, jonne oli kerääntynyt tummempia pilviä ja epäilin tihkutuksen muuttuvan vielä kunnon sateeksi tämän yön aikana. Kellosta mulla ei ollut hajuakaan, mutta ei mua promillemäärän noustessa pahemmin kiinnostanutkaan. Imaisin savukettani ja kuulin jonkun astelevan pihalle ja puhuvan ilmeisesti puhelimeen.
- No niinpä, älä muuta sano, tyyppi nauroi luuriin, - hei mut palaillaan, helvetín hyvää iltaa teille kans sinne, pitäkäähä hauskaa, jooh, nonii, moro.
Juuri kun tajuntani lävisti kenelle kyseinen ääni kuului, huomasin kundin astelevan rööki huulillaan siihen kulmalle. Siirsin katseeni Miskaan, joka vilkaisi eteen päin ja tajusi mut. Pojan ilme kertoi kaiken, eikä myöskään mun kasvoilla ollut se kaikkein lämpimin ilme.
- Ihan vítun pakko tulla just tähän röökille, tuhahdin Miskalle joka puhalsi savua ilmaan.
- Kuule ihan vítun pakko, niin paljon sun seurasta nautin, jätkä totesi ivallisesti ja matkien mun äänenpainoani. Mun rento fiilikseni lähti aika syöksykierteeseen sillä samalla hetkellä ja ärtymys nousi kahta kauheammin kuin selvinpäin. Jos mä olin harkitsematon ja omistin heikon itsehillinnän selvänä, niin humalassa nyt varsinkin. Käännyin poikaa päin levottomana ja karistin tupakan tuhkaa ruohikolle.
- Mulle on ihan sama mitä mieltä noi muut on susta, mutta mun puolesta sä voit painua vaikka víttuun, ei hirveesti kiinnosta katella sua, sanoin ärtyneenä ja Miska asteli vähän lähemmäs. Humala näkyi pojan silmissä, mutta samalla sinisissä silmissä salamoi.
- Tiiätkö Sasu mua taas ei hirveesti kiinnosta sun mielipiteet juuri nyt, Miska laittoi takaisin ja mä kävelin aivan pojan eteen viskaten tupakan kädestäni.
- Pitäis kiinnostaa, sanoin ja nostin vähän hupparini hihaa. Meidän katseet nauliutuvat toisiinsa salamoiden. Miska imaisi tupakkaansa ja puhalsi savut mun kasvoilleni.
- Tiiätkö pelottaa aivan vítusti, poika sanoi varsin ivallisesti ja tiputti tupakan maahan. En mä tiedä oliko se vaaleahiuksisen sanat, äänensävy vai koko olemus vai mun levottomaksi ja tappelunhaluiseksi muuttunut mielentilani, mutta jotain jossain napsahti ja mä otin pienen askeleen taaksepäin kunnes nostin nyrkkini ja iskin sen voimalla pojan kasvoihin. Miska horjahti vasten seinää ilmeisen yllättyneenä ja piteli pienen hetken kasvojaan. Oletin kundin rientävän sisälle, mutta mun ajatukseni kostautui, enkä mä ehtinyt ajatella oikein mitään kun Miska yllättäen kävi mun päälleni ja kohta tunsin nyrkin iskeytyvän leukaani. Se tosiaan löi takaisin. Mä tunsin yllättyväni. Leukaa kirveli, mutta toisaalta se toi muhun lisää aggressiivisuutta ja mä tarrasin poikaa hupparin rinnuksista.
- Vähän väärän jätkän kanssa aloit, ärähdin ja Miska tönäisi mut voimalla irti itsestään silmissään vihainen katse. Pojan silmäkulma punersi ilkeästi. Mä en tiennyt miltä mun leukani näytti.
- Aloin?! Sä tässä oot alkanu kokoajan vítun sekopää, se sanoi ja mä työnsin kymmenen senttiä lyhyemmän pojan vasten tiiliseinää. Kappale sisällä vaihtui johonkin rauhalliseen rakkausballadiin, mikä ei varsinaisesti sopinut tilanteeseen yhtään. Me katsottiin Miskan kanssa toisiamme silmät leimuten ja mä painoin kundia melko voimalla vasten kylmää tiiltä.
- Voitko painua vaikka víttuun, mua ei kiinnosta olla sun kanssa näin lähekkäin, vaikka sä siitä miten kovat kiksit saisitki, Miska sihahti ärsyttävän ivallisesti ja mä sain tarpeekseni. Iskin nyrkkini pojan vatsaan ja sain nuoremman taipumaan vähän kaksinkerroin henkeään haukkoeen. Vetäisin jätkän ruohikolle ja painoin selälleen vasten maata. Sade yltyi hieman ja jossain jyrähti, mutta en mä edes tajunnut. Väänsin Miskan kättä ja painoin poikaa voimalla vasten kastunutta ruohikkoa.
- Oliko vielä muuta? kysyin ärtyneeseen sävyyn Miskan päällä samalla kun kohtasin vaaleansinisten silmien katseen. Kiitos Miskan, mun teki mieli iskeä nyrkkiä seinään tai ihan sama mihin, vaikka kundiin itseensä. Niin kuin mun mielialojani mukaillen tihkutus muuttui hetkessä rankkasateeksi ja vesi kaatui meidän niskaamme kuin saavista. Siinä vaiheessa mäkin viimeistään tajusin sateen mainittavan radikaalin kovenemisen. Aurinkoa oli kai turha toivoa.

Miska

Mä olin aavistellutkin, että Sasu saattaisi olla sellasta, miten sen nyt sanois, herkästi suuttuvaa tyyppiä ja olin itse víttuillut sille silti. Mutta en mä voinut olla hiljaakaan, mua todella ärsytti se jätkä. Sitten se rupesi viehä uhoamaan ja ilmeisesti luuli, että mä säikähtäisin sitä ja juoksisin kiljuen karkuun. No siinä ruohikolla maatessani mä tajusin, ettei musta oikeasti olisi kunnon vastusta Sasulle. Se oli pidempi ja lihaksikkaampi ku mä ja lisäksi siitä huomasi, että se oli tapellut ennenkin toisin kuin mä.
Vesi imeytyi inhottavasti hupparin läpi ja mä toivoin jätkän nousevan mun päältä nopeasti. Sasu väänsi mun kättä kipeästi, mutta mä en aikonut näyttää kipua vaan tuijotin sitä silmiin vihaisena.
”Voitko ny víttu pää-”, mä en ehtinyt sanoa lausetta loppuun, kun Sasun nyrkki iski toistamiseen mun kasvoihin. Mä kirosin äänekkäästi ja tunsin kuinka veri alkoi valua nenästä.

”Sasu, mitä siellä tapahtuu?” jostain ovelta päin kuului ja tunnistin sen Nikoksi. Mä ja Sasu vaan tuijotettiin toisiamme ja veri valui kuvottavasti mun suuhun. Kohta Niko tarttui Sasuun ja kiskoi sen ylös.
”Mitä hélvettiä oikeesti, Sasu? Sä oot víttu heti tappelemassa!” se raivosi Sasulle, mutta jätkä ei kuunellut. Se loi muhun vielä kerran vihaa uhkuvan silmäyksen, ennen kuin sylkäisi maahan ja lähti talsimaan takaisin sisälle. Mä nousin kiroillen ja nenääni pidellen pystyyn. Mun huppari oli kastunut ihanasti, kiitos Sasun. Sillä hetkellä olisin niin mielelläni motannut sitä uudestaan, vaikka sen jälkeen olisinkin saanut itse turpiini.
”Ootsä kunnossa? Sasu on aina vähän tollanen...”, Niko sano.
”Joo, ei täs mitää”, mä mutisin pyyhkäisten nenääni hupparin hihaan, joka sai uuden punaisen värin.
”Mä taidan kuitenkin lähtee himaa mut näkyillää”, huikkasin ja lähdin talsimaan poispäin.
”Morjens ja koita pärjätä!” Niko naurahti mun perään. Mun kävely tosiaan oli vähän epämäärästä, koska mä olin ehtinyt kiskoa niitä juomia jo hyvän määrän kurkusta alas. Mun vatsaa pisti ja pitelin sitä kädelläni kävellessäni. Toivottavasti sille kúsipäälle jäi kunnon jälki mun iskusta, ajattelin vihaisena hoiperellessani eteenpäin kulkien katua laidasta laitaan. Mun tuurilla kulman takaa kaartaisi kohta kyttäauto.
Lopulta mä selvisin himaan ja lysähdin suoraan sängylle makaamaan. Hetken siinä loikoiltuani, päätin sentään vaihtaa vaatteet. Muuta mä en jaksanut tehä vaan kävin suoraan nukkumaan.

Aamulla mä heräsin ensinnäkin kammottavaan päänsärkyyn ja toisekseen tunsin jonkun märän lipovan kasvojani, joka osoittautui Maxin kieleksi. Mä ynähdin jotain epämäärästä työntäen koiran pois ja käänsin kylkeäni kiskoen peittoa paremmin ylleni. Jokin kuitenkin yritti hakata tietään mun kallosta läpi, joten en pystynyt enää nukkumaan ja kömmin irvistäen istumaan. Mun silmäkulma tuntui siltä, että siihen oli kohonnut mukava mustelma. Ja samassa mä tunsin, kuinka jokin pyrki ulos vatsasta suun kautta ja ponkaisin ylös juosten vessaan, jossa seuraavat 15 minuuttia kaulailin vessanpönttöä. Mun olo oli karmea, eikä silmät meinanneet pysyä auki järkyttävän päänsäryn takia. Otin lääkekaapista kaksi särkylääkettä ja nielaisin veden kanssa. Rukoilin niiden auttavan nopeasti ja riisuin loput vaatteet astuen suihkuun, jossa mä käänsin veden aivan kylmälle yrittäen huuhtoa krapulan alas viemäristä.

Suihku ja särkylääkkeet tekivät tehtävänsä ja mun olo parani huomattavasti. Mä kiskoin harmaat lökärit jalkaani sekä mustan teepaidan ja astelin parvekkeelle röökille. Viileä tuuli pörrötti mun valmiiksi sekaisia hiuksia ja hytisin kylmästä. Alakertaan mennessäni mun katse osui vessan vieressä olevaan peiliin ja näytin aika kamalalta. Hiukset olivat entistä räjähtäneemmän näköiset, kasvot krapulaisen kalpeat ja silmäkulmassa komeili sinertävä mustelma. Mä irvistin ja jatkoin matkaani keittiöön, jossa laitoin kahvin tippumaan ja päästin Maxin pihalle. Kännykkä alkoi piristä mun takussa ja lysähdin olkkarin sohvalle istumaan vastaten siihen. Soittaja oli Henkka.
”Moro, mitä jätkä?” se naurahti puhelimeen.
”Mitäs tässä, krapula”, mä vastasin virnistäen.
”Joo no vähä kattelinkin sitä sun touhua, kiskoit aika tiuhaan tahtiin niitä juomia”, Henkka nauroi, ”mä kuulin, että te otitte Sasun kanssa vähä yhtee?” se jatkoi.
”Jep, tai siis se otti. Mä taidan tosissaan ärsyttää sitä”, mä vastasin.
”Nii no mut en mä kyl silti tajuu, mikä sen ongelma on mut sen kans ei kyl oikeesti kannata ruveta tappelemaa”, Henkka sanoi ja mä tyydyin vain hymähtämään. Jostain syystä sen eilisen takia mä tunsin vain vielä enemmän tarvetta ärsyttää Sasua.
”Mut siis oli mul iha asiaaki. Tuutko taas joskus illemmal sinne koululle?” Henkka kysyi.
”Onks se joku teijän vakkaripaikka?” mä naurhadin, ”mut joo kaipa mä voisin tulla... Monelt?”
”Vaikka kuudelta?” Henkka ehdotti ja mä suostuin. Me lopeteltiin puhelu ja kahvi olikin sopivasti tippunut auttamaan poistamaan viimeisetkin krapulan rippeet.

Mä lähdin Maxin kanssa lenkille ja päätin kävellä rantaan, joka oli metsän takana. Mä en ollut käynyt siellä kertaakaan ja toivoin osaavani sinne. Max loikki innoissaan mun edellä metsätiellä ja mä löntystin perässä kuunnellen musiikkia ja poltellen tupakkaani. Kun me saavuttiin järvelle, Max juoksi heti suoraan veteen. Hetken riehuttuaan se käänsi innosta loistavat silmänsä muhun ja pyysi mua selvästi heittämään sille jotain. Mä nappasin metsästä kepin ja nakkasin niin pitkälle kuin jaksoin Maxin ampaistessa vauhdilla perään. Se oli todellinen vesipeto.
Mä katselin ympärille ja totesin mielessäni rannan olevan aika pieni. Se oli hiekkaranta ja vähän matkan päässä oli laituri. Mä heittelin vielä niin pitkään Maxille keppiä, että se oli aivan puhki ja epäilin, ettei se jaksaisi edes kävellä enää kotiin.

Vähän ennen kuutta mä lähdin ajelemaan taas sinne koululle. Siellä oli Niko, Henkka, Tommi sekä pari jotain jätkää, jotka tunnistin vain ulkonäöltä sekä muutama muijakin. Ja sitten mä tunnistin ruskean, lyhyen hiuspehkon, joka kuului kenelle muullekkaan kuin Sasulle. Mun teki mieli kääntyä ja lähteä takaisin, mutta Henkka huitoi mulle jo innoissaan. Niimpä mä lähdin hitaasti astelemaan porukan luokse sytyttäen röökin samalla. Seisahduin Nikon ja Tommin väliin.
”Moro”, tervehdin ja sain vastauksen koko porukalta, paitsi Sasulta tietysti. Se näytti yllättyneeltä ja mulkoili jätkiä vihaisesti, ilmeisesti sille ei oltu kerrottu, että mä olin tulossa. No, jos mä oisin tienny, että se idiootti on täällä, en mäkää olis tullu. Tosin eihän se sinänsä mikään ihme ollut, että se oli täällä, mutta kuitenkin. Mä kohtasin hetkeksi niiden vihreänharmaiden silmien katseen, kunnes molemmat kääntyivät poispäin. Mä tunsin tyytyväisyyttä huomatessani, että jätkän leuassa komeili mustelma.
”Mites teillä kahella on naamat tossa kunnossa?” Tommi naurahti, eikä ilmeisestikkään ollut vielä kuullut mun ja Sasun pikku tappelusta. Tommi katsoi meitä vuoronperään odttaen vastausta ja kun kumpikaan ei sanonut mitään, se taisi tajuta, mitä oli tapahtunut.
”Voi víttu teijän kanssa, te ette edes tunne toisianne!” se huudahti. Sasu tuhahti, mulkaisten mua ja imaisi tupakkaansa.
”Mun ei tartte tuntea tollasta vítun hienostoperheen lellipentua, vaikka te muut sitä kuin paapoisittekin”, se tokaisi ja viha kuohahti mussa. Muut tuijottivat Sasua ihmeissään ja ne muijat alkoi supista vihaisesti toisilleen mulkoillen Sasua.
”No anteeks mä en voi sille mitää et mun vanhemmat haluu tehä töitä toisin ku eräiden”, mä sanoin takaisin ja Sasu ponkaisi seisomaan heittäen röökin maahan. Tommi ja Henkka liikahti hermostuneesti. Sasu puristi kätensä nyrkkiin ja mä olin varma, että kohta se löisi mua. Se tuijotti mua hetken silmät salamoiden ja kääntyi sitten sanakaan sanomatta lähtien kävelemään poispäin. Kaikki tuijottivat hetken sen perään, kunnes mäkin ilmoitin lähteväni. Mua ei huvittanut enää olla siinä ja muiden vastusteluista huolimatta astelin mopolleni ja lähdin ajamaan kotiin.

Mua vítutti suunnattomasti ja pyöriskelin levottomana huoneessani. Mä tunsin suurta tarvetta lyödä jotain ja Max katseli ihmeissään mua. Lopulta mä kaivoin kitarani kaapista ja istahdin sängylle se sylissäni. Mä mietin hetken, kunnes aloin soittamaan ja yritin keskittyä siihen täysin. Soittaessa oli helppo unohtaa kaikki muu ja keskittyä vain musiikkiin. Nytkin kaikki muu pyyhkiytyi mun mielestä ja mä suljin silmäni. Mä soitin niin pitkään, että mun sormet kipeytyi ja lopetin. Vilkaisin Maxia, joka oli nukahtanut mun sängylle. Nappasin röökit pöydältä ja avasin ikkunan. Mä en jaksanut siirtyä parvekkeelle. Mä katselin, kuinka savukiehkurat leijailivat viilenevään syysiltaan.

Maanantaina koulussa sama vaivaantunut tunnelma jatkui välkillä. Muut jätkät yrittivät saada mua ja Sasua puhumaan, mutta me vaan mulkoiltiin toisiamme. Jos se oli päättänyt vihata mua, niin selvä, se sopi mulle. En mä jaksanut yrittää sille mitään puhua, kun ei sille edes pystynyt puhumaan. Psykologian tunnilla mä kohtasin järkytyksen, kun maikka ilmoitti, että me tehtäisiin pariprojekti. Ei siinä mitään, mutta tietysti maikka päätti laittaa just mut ja Sasun pareiksi ilmoittaen kaupan päälle vielä, että työtä piti tehdä paljon vapaa-ajallakin.
”Mä en tee ton kanssa yhtää mitää”, Sasu ilmoitti, mutta maikka ei ollut kuulevinaan vaan käski mun siirtyä jätkän viereen. Vastahakoisesti mä siirsin tuolini Sasun pulpetin ääreen. Se kuunteli musiikkia ja tuijotti eteenpäin kädet taskuissa. Mä huokaisin ja vilkaisin muita, jotka olivat jo täydessä työn touhussa. Meidän aiheena oli perheväkivalta ja piti miettiä, miks sellasta tapahtu ja miten sitä voitas estää sun muuta paskaa.
”Sä osaatki varmaa tehä tän ku tiiät aiheesta nii hyvin, oot itekki tollanen väkivaltanen hullu”, mä sanoin víttuilevaan äänensävyyn ja Sasu käänsi katseensa muhun.
”Mitä sä sanoit?” se sanoi hiljaa ja sen äänestä kuulsi raivo.
”Etköhän sä jo kuullu”, tokaisin ja jätkä vaan tuijotti mua. Se näytti raivostuneelta, mutta myös jotenkin... loukkaantuneelta, tai emmä tiedä.
”Sä et tiiä musta mitää, että pidäppä vaan se sievä turpas kiinni”, se ärähti lopulta. Mä jotenkin hämmennyin sen ilmettä ja äänensävyä, enkä edes tajunnut vittuilla takaisin. Lopulta, kun tunti loppui, me ei oltu saatu mitään aikaiseksi.

Sasu

Vítutus oli ehkä päällimmäisin fiilis mun mielessäni juuri nyt. Syytä tuskin tarvitsi sen suuremmin edes kysellä, jotakuinkin koko koulu oli saanut hyvin pian tietää mun ja Miskan perjantaisesta yhteenotosta ja nyt mun hermot tuntuivat kiristyvän taas kun se psykan maikka päätti pistää mut tekemään parityötä sen pellen kanssa. Mä en todellakaan aikonut tehdä Miskan kanssa yhtään mitään, en ollut missää vaiheessa aikonutkaan, mutta jätkän tunnilla laukomien sanojen takia vielä vähemmän. Se tosiaan osasi olla ärsyttävä kaikelta osin ja kieltämättä harvoin joku osui mun arkoihin paikkoihini, mutta Miska oli saanut mut vähän loukkaantumaan, vaikken mä sitä itselleni myöntänytkään. Heikkouksien myöntäminen oli muuten oikeasti sáatanan vaikeaa. Kieltämättä mun teki tosissaan mieli muokata sen nättiä naamaa nyrkein vähän lisää, mutta tälläkertaa hillitsin itseni ja tunnin jälkeen lähdin suosiolla hermosavuille vähän kauemmas koulusta, että saisin olla erossa niin Miskasta, kavereistani ja vanhojen tansseista sekä milloin kenenkin suhdesotkuista supisevasta tyttölaumasta. Mä olin huomannut, että mitä enemmän mä auoin Miskalle päätäni, sitä enemmän se provosoi jätkää olemaan ärsyttävämpi, ja sitä enemmän myös mun frendit tuntuivat ärähtelevän mulle. Joku ääni mun päässäni yritti sanoa, että mun pitäisi yrittää tulla sen tyttöjen kuolaaman prettyboyn kanssa toimeen, mutta mä pidin pintani, sen verran vítutti. Ja tässä vaiheessa oli muutenkin ilmeisesti aika myöhäistä. Mä en yksinkertaisesti tullut toimeen kaikkien kanssa ja siksi mua sanottiin hankalaksi - Miskasta mä en tiennyt, mutta olin mä ainakin saanut sen inhoamaan itseäni aika taidokkaasti. Siinä lajissa mä olin harvinaisen hyvä.

Mä päätin lintsata seuraavan tunnin ihan suosiolla, kunnes suuntasin laiskasti kohti matikan luokkaa. Porukka parveili käytävällä ja äänenvoimakkuus oli melko kova kun mä raivasin tieni luokan kahdeksan kohdalle ja astelin huoneeseen jonne Mäkinen ei ollut vielä saanut itseään hilattua.
- Sasu missä sä olit hissan tunnin? Henkka mölähti takarivistä ja mä istuin omalle paikalleni sen ja Nikon väliin. Kohautin olkiani ja etsin soittimeni lökäreiden taskusta.
- En jaksanu tulla, vastasin ja vilkaisin Henkkaa joko kohotteli kulmiaan. Haukottelin hieman ja nostin kuulokkeet korvilleni huomaten sitten porukan virtaavaan luokkaan Mäkisen astellessa noiden perässä se tavanomainen víttuuntunut ilme naamallaan. Käänsin katseeni oven suunnalle ja vihreänharmaat silmäni löysivät ne kirkkaan vaaleansiniset silmät, joiden omistaja sai turhautumisen taas nostamaan päätään. Me katsottiin hetken toisiamme varsin kylmästi, ennen kuin Miska istui Tommin viereen ja siirsi katseensa eteen päin. Mä vilkuilin jätkän suuntaan hetken kunnes painoin volume-nappia ja nojauduin kyynerpääni varaan hieman hymähtäen tunnin aloittaessa sen tutun matelemisensa.

Viimeiset tunnit olivat äidinkieltä ja sen jälkeen mä moikkasin porukan, suuntasin parkkipaikalla nököttävän vanhanmallisen, Joonan entisen Volvon luokse ja istuin sen konepellille tupakalle ennen kotiinlähtöä. Viereisessä ruudussa oleva kevari näytti harmillisen tutulta ja kohta huomasinkin vaaleahiuksisen kundin astelevan koulun ovilta ja suuntaavan parkkipaikalle. Tuhahdin hieman ja vilkaisin Miskaa huppuni takaa tämän seisahtuessa ajokkinsa luo. Jätkä siirsi katseensa muhun ja katse ei todellakaan ollut se ystävällisin.
- Mitä víttua sä katot? ärähdin ja tiputin tupakan asfalttiin.
- No mitäköhän? Tota autoo, joka on melkein yhtä karsee ku sä, Miska laukoi ja mä astuin pois siitä konepelliltä varsin ärtyneenä.
- Tiiätkö mieluummin mä oon vaikka karsee, ku tollanen neiti jolla on noin hínttimäinen pyörä, hymähdin takaisin ja loin Miskaan varoittavan katseen.
- Víttu sulla on oikeesti joku ongelma, jätkä tuhahti tylysti, - ei kellään voi olla tollanen asennevika, syö vaikka jotai rauhottavia ni vähä helpottaa, tai hanki vaikka jotai apua, se jatkoi ivallisesti ja siinä vaiheessa mä en enää jaksanut kuunnella. Astelin nopeasti sen luo, tarrasin hupparin rinnuksista ja painoin vasten Volvon etuovea.
- Tiiätkö sä tarviit ainakin kohta apua, että soita vaikka se ambulanssi jo etukäteen tänne, ärähdin ja katsoin Miskan sinisiä silmiä, jotka olivat ihan lähellä omiani.
- Päästä irti, jätkä sähähti vihaisesti ja me katsottiin toisiamme pitkään raivoisasti. Mä en tiennyt mitä tästä vuodesta tulisi kun mua vítutti tuo jätkä niin suuresti jo nyt ja kuitenkin kaikki mun lukiofrendit halusivat olla sen kanssa.

- Sasu ja Miska! joku huudahti ja juoksi meidän luoksemme. Hyvin pian huutaja selvisi Henkaksi ja jätkä repi meidät erilleen, - siis mikä vitun tilanne täällä on taas käynnissä? se kysyi ja mä kohtasin hetken ajaksi sen turhautuneen katseen. Miska mulkoili mua ärtyneenä ja mä vilkaisin sitä varsin raivostuneesti. Laskin hupun päästäni ja työnsin nyrkit taskuihini tuhahtaen ja avaten sitten auton oven, koittaen vähän rauhoittaa mielentilaani.
- Oikeesti Sasu, etkö sä voi víttu yrittää tulla toimeen, mä en tajua mikä sua vaivaa, tai kukaan muukaan, Henkka alkoi valittaa ja mä istuin ratin taakse vilkaisten sitä.
- No enkö mä eilen illalla jo sanonu, mua ei kiinnosta tollasen jätkän kaveruus, sanoin ärtyneenä ja Henkka pyöritti päätään. Mä vilkaisin Miskaa ja Henkkaa hymähtäen. Okei, ehkä mä sitten olin vähän hankala, mutta Joona oli ollut mun iässä samanlaiden riidanhaastaja ja tappelija. Oli se nyt rauhoittunut tavattuaan sen nykyisen muijansa Jeminan, mutta kuitenkin.
- Moro, murahdin lopulta heipat ja vedin oven kiinni kääntäen sitten avainta virtalukossa.

Me ei oltu todellakaan edistytty seuraavillakaan tunneilla sen psykan jutun kanssa yhtään, siinä missä muu porukka oli saanut kaiken jo hyvin aluilleen. Seuraavilla psykologian tunneilla se maikka, Marita Leppälä, tuli sanomaan meille kyseisestä asiasta.
- Miten te pojat ette ole saaneet mitään aikaan? se alkoi hössöttämään.
- Mä haluun vaihtaa paria ja aihetta, murahdin pyöritellen kuulokkeita kädessäni.
- Santeri, älä viitsi, teillä on joko mahdollisuus tehdä tuo projekti tai mä en voi antaa teille numeroo tästä kurssista ja siitä tulee hylätty, Leppälä sanoi ja mä hymähdin, - joten alkakaahan tehdä, kirjasta ja monisteista löytyy pohjustusta ja netistä on paljon juttuja aiheesta, alkakaahan töihin, ei teillä muutakaan mahdollisuutta ole ja enemmän vaan joudutte tekemään vapaa-ajalla jos ette tunnilla saa mitään aikaseks, se jatkoi ja lätkäisi meille pari monistetta. Mä nojauduin tuolin selkänojaa vasten ja katsoin monisteita. Mua ei varsinaisesti kiinnostanut perehtyä aiheeseen, joka oli tehnyt mun elämästä tällaista, todennäköisesti tehnyt myös musta tällaisen, ja jonka takia mä jouduin peruskoulussa valehtelemaan mustelmieni alkuperän. Sitäpaitsi mua hävetti aivan vitusti, enkä mä ollut juuri koskaan viitsinyt tuoda ketään meille kotiin - oli ehkä vähintään karmeaa kun mä vein mun yläasteaikaisen muijafrendin meille olettaen että me saataisiin olla kahdestaan ja faija olikin himassa ihan järjettömässä maistissa ja alkoi mesoamaan jotain. Tuhahdin hieman ja katsoin kuinka Leppälä katsoi meitä merkitsevästi ennen kuin asteli takaisin pöytänsä ääreen.

Lopulta mä ojennuin vastentahtoisesti nappaamaan monisteen pulpetilta ja kohta tajusin Miskan tekevän saman liikeen prikulleen samaan aikaan. Mun käsi laskeutui vahingossa pojan käden päälle ja vähän säpsähtäen vetäisin sen pois. Miska vilkaisi mua ja otti monisteen vaitonaisena. Mä purin hieman hammasta ja otin sitten monisteen kundin jälkeen. Me puhuttu mitään koko lopputuntina, luettiin vaan niitä monisteita eikä oikeastaan saatu tehtyä taaskaan mitään kovin mullistavaa, mikä kyllä oli kaikkea muuta kuin hyvä juttu. Mä en tiennyt miten me saataisiin homma pakettiin kun ei pystytty edes yksinkertaiseen yhteistyöhön.

Koulun jälkeen Laikku kysyi mua illaksi pihalle, mutta mua ei kauheasti innostanut Miskan seura, kuten kyllä varmaan koko koulu oli saanut selville. Mä en edes halunnut tietää mitä musta siellä puhuttiin. Lupasin kuitenkin harkita, epäilin tosin ettei ainakaan Tommi kohta mua edes pyytäisi mihinkään.
- Mikä siinä nyt on niin vaikeeta? poika kysyi tarkoittaen Miskaa ja mä hymähdin kävellessäni koulun parkkipaikalle. Sentään Laikku kysyi asiasta ihan asiallisen ystävällisesti eikä ärissyt ja tiuskinut kuten Henkka, Niko tai Tommi, mutta en mä siltikään jaksanut selittää.
- Mua ei vitun vertaa kiinnosta olla sen kundin kanssa missään tekemisissä, totesin ja Laikku huokasi hieman.
- Koittasit ees Sasu, se vastasi ja vilkaisi mua.
- Mä en oo sitä tyyppiä, mä en väkisin oo kenenkään kaveri, huomautin ja avasin auton ovet. Lupasin heittää Laikun kotiin ja jätkä istui pelkääjän paikalle hieman huokaisten.
- Kyl mä tiiän, se murahti ja mä vilkaisin sitä käynnistäen auton, - mut se on tosi mukava jätkä, joten mä en oikeen tajua sua.
- No se on sun mielipide, voidaanko vaihtaa aihetta, mä saan kuulla tosta pellestä ihan tarpeeks jo muutenki, sanoin hieman levottomana ja Laikku kohautti olkiaan. Me alettiin jauhaa viikonlopun suunnitelmista stereoissa soivan biisin yli. Laikku vaihtoi kappaletta ja mä irvistin.
- Miks sä vaihoit?
- OG Ikosen ja Hannibalin Tunti turpaan? Tollasista biiseistäkö sä otat inspiraation sun touhuihin? poika naurahti ja mä hymyilin vinosti.
- Mä oon rauhan mies, vastasin ja seisahduin suojatien kohdalle jonkun vanhuksen ylittäessä tietä, - päästän tuon mummonki ylittämään tietä.
- Eiks se oo ihan itsestäänselvää et se pitää päästää?
- No ei välttämättä.
- Sasu ei ihme, että jengi sanoo, että sun kyydissä saa aina pelätä.
- Pää kiinni, mä virnistin ja Laikku hymyili huvittuneena. Mä painoin kaasua mummelin päästyä tien toiselle puolelle ja kaarsin kohti jätkän kotia huomattavasti parempituulisena.

Miska

Se on todella víttumaista, kun asuu tälläsessä tuppukylässä, eikä tule yhtään toimeen jonkun kanssa, etenkin kun sattuu olemaan vielä yhteiset kaveritkin. Mua tosissaan epäilytti pääsisikö kumpikaan meistä läpi tästä kurssista, mun ja Sasun parityöskenteleystä ei nimittäin tuntunut oikeasti tulevan yhtään mitään. Kumpikaan ei avannut suutaan muuta kuin víttuillakseen.
Mä en jaksanut koko iltaa istua yksin himassa, joten lähdin lopulta ulos vaikka tiesin Sasunkin olevan siellä. Ehkä se olisi jäänyt himaan, se tuntui kestävän vielä vähemmän mun seuraa kuin mä sen. Turha toivo, mä tunnistin jo kauempaa löysät vaatteet ja ruskean hiuspehkon. Tällä kertaa porukka oli kaupan pihalla. Sasu mulkaisi mua mun seisahtaessa ja moikatessa porukkaa. Meidän katseet kohtasi hetkeksi, kunnes molemmat kääntyivät poispäin. Mä kaivoin tupakat taskustani ja sytytin yhden. Mä pysyttelin koko illan aika hiljaa, enkä edes hirveästi jaksanut kuunella muiden juttuja.

Seuraavalla psykan tunnilla mä ja Sasu istuttiin taas hiljaa ja selailtiin niitä vítun monisteita, jotka oltiin luettu läpi jo viime tunnilla. Mä en edes lukenut vaan tuijotin lasittuneena mustaa tekstiä. Sasulla näytti olevan sama tilanne. Mä huokaisin ja vetäisin tähän mennessä tyhjänä pysyneen paperin eteeni.
”No mä kirjotan jotain tästä, sä saat ite kirjottaa siitä”, mä sanoin ja tajusin sen olevan pisin lause, jonka olin jätkälle sanonut ja jonka tarkoitukensa ei ollut víttuilla.
”Joo...”, tuo mutisi takaisin. Sitten me oltiin taas lopputunti hiljaa, mutta saatiinpahan jotain tehtyä. Mä ehdin kirjottaa jo puolet paperista ja Sasu saisi tehdä ensi tunnilla loput. Ei meidän jutusta varmaan todellakaan yhtä hyvä tulisi kuin muiden, mutta päästäisiimpähän kurssista läpi.

Himassa mä yllätyin, kun mutsi ja faija oli jo himassa. Ne istu keittiössä juomassa kahvia. Mä olin menossa suoraan huoneeseeni, mutta faija pyysi mut sinne ja vastahakoisesti mä astelin niiden luokse.
”Me ollaan menossa taas ens viikonloppuna työmatkalle”, faija kertoi.
”Aha”, mä tokaisin.
”Me jätetään sulle rahaa”, mutsi sanoi.
”Et sitten pidä täällä mitään bileitä, me ei haluta siivota sun kavereiden sotkuja”, faija sanoi vielä mun lähtiessä kohti huonettani. Mä lysähdin sängylleni istumaan ja Max loikkasi mun viereen. Mä en jaksanut ajatellakkaan mitään läksyjä, eikä mua huvittanut istua sisällä, joten päätin lähteä Maxin kanssa lenkille. Kiskoin rispaantuneet tennarit jalkaani ja vedin pipon päähän, ennen kuin astuin Max edelläni ulos. Seisahduin hetkeksi kuistin portaille sytyttämään röökin, ennen kuin lähdin talsimaan kylmään syysiltaan.

Mä päätin taas kävellä sinne rannalle. Siellä heittelin taas Maxille keppiä, jonka perässä se ui innoissaan. Mä istahdin hiekalle ja katselin järvelle. Mä uppouduin kuulokkeista soivaan musiikkiin, enkä edes tajunnut Maxin lähtiessä juoksemaan mun taakse. Mä havahduin vasta, kun sen innokas haukku kantautui mun korviin ja ponkaisin ylös pudistaen hiekat vaatteistani. Mä käännyin ympäri ja mun rento olo muuttui, kun tunnistin kauempana olevan jätkän, jota vasten Max hyppi innoissaan. Sasu.
”Max!” mä tajusin lopulta kutsua, mutta koira ei ollut kuulevinaan. Yleensä se totteli mua heti ja huokaisin kyllästyneenä. ”Max, tänne!” mä huusin ja astelin samalla lähemmäs. Mä yllätyin Sasun kumartuessa silittämään Maxia ja olin huomaavinani jopa pienen hymyn sen kasvoilla. Jätkän sormissa paloi tupakka ja Maxin rientäessä mun luokse, sekin käänsi niiden erikoisten silmiensä katseen muhun. Mä tartuin Maxia pannasta estäen sitä rynnimästä uudelleen jätkän luokse.
”Sori tosta”, mä mutisin ja jotenkin yllätyin itsekin.
”Eipä tossa mitää, iha kiva koira”, Sasu sanoi ja mä yllätyin vielä enemmän.
”Se taitaa tykätä susta, ei se yleensä kenestäkään tollein innostu”, mä naurahdin ja jotenkin kuulosti tyhmältä sanoa se Sasulle. Se tilanne tuntui muutenkin jotenki tosi oudolta. Pienen hetken meidän välillä ei tuntunut olevan ukkosmyrksyä, eikä kummankaan silmissä leimunnut vihainen katse. Me molemmat jäädyttiin siihen hetkeksi, kunnes lähdettiin jatkamaan matkaa eri suuntiin. Mun olo oli todella hämmentynyt vielä himaan päästyänikin.

Koulussa eilinen ilta tuntui unohtuneen. Mä odottelin maikkaa ensimmäiselle tunnille Tommin, Henkan ja Nikon kanssa. Sasu ja Laikku tuli paikalle jutellen jotain ja Sasun silmissä oli taas se tuttu, vihamielinen katse, kun se näki mut. Ilmeisesti sitä vítutti nähdä mut kavereidensa kanssa. Kyllä mä sitä ehkä osittain jopa ymmärsinkin, Tommi ja muut tuntuivat tiuskivan sille nykyään melko usein. Oli siihen kyllä joskus aihettakin, Sasu se oli tän meidän vihasuhteen alunperin aloittanut ja se oli aina ensimmäisenä käymässä käsiksi. Se oli tosi arvaamaton jätkä ja nyt mä huomasin myös sen mielialan olevan jokseenkin ailahteleva eilistä miettiessäni. Tosin, mikä syy sillä siellä rannalla olisi ollutkaan víttuiluun.
Pian Mäkinen lyllersi paikalle keskeyttäen mun ajatukset ja porukka valui sen perässä luokkaan.

Sasu

Tunti kului tuskastuttavan hitaasti ja mä tuijottelin kirjan sivuilla olevia yhtälöitä melko lasittuneesti. Matikka oli aina ollut mulle melko helppoa, mutta kieltämättä mua ei siltikään tuntunut oikein innostavan. Ei sillä, että koulu muutenkaan kuuluisi mun tärkeysjärjestyksen alkupäähän. Vilkuilin kelloa koko lopputunnin varsin tiuhaan ja kun tunti vihdoin loppui, vedin capin päähäni ja astelin ensimmäisten joukossa ulos luokasta. Suuntasin melko laiskasti Henkan, Nikon, Tommin ja Laikun - niin ja Miskan, mihinkäs siitä pääsisi - kanssa koulun ruokalaan ja otin makaroonilaatikkoa lautaselleni ennen kuin etsin yhden tyhjän pöydän ja istuin siihen. Jätkät istuivat myös alas ja Eve se

Lähettäjä: hanoi 
Päivämäärä:   10.8.13 02:36:24

sekä Sara liittyivät meidän seuraamme. Miska istui mua vastapäätä ja mä vilkaisin sitä, kunnes keskityin ruokaani. Jätkä ärsytti mua edelleen, mutta mä olin kyllä aika hiton yllättynyt eilisestä ja siitä mitä siellä rannalla tapahtui. Miska oli ollut jopa mukava ja vielä suuremmin mä yllätyin siitä, että mä itse en ollut sanonut yhtäkään viileää sanaa kundille.

Psykan tunnilla mä huomasin jopa pientä edistystä meidän parityössämme. Ei me toisia oltu kiinni saatu, mutta kaikkien odotusten vastaisesti meillä oli jopa mahdollisuus saada työ ihan kohtalaisen hyvin valmiiksi. Ei me tosin mitää suuremmin puhuttu ja jotenkin musta tuntui, että se oli melkein parempi - mä epäilin, että jos mä olisin avannut suuni, niin sieltä olisi saattanut tulla ties mitä tylyä, ja kohta me oltaisiin taas tiuskimassa. Helvetín sama mulle sinällään, ei mulla edelleenkään ollut minkäänlaisia intressejä olla Miskalle mukava, mutta kai silti oli iisimpää olla mieluummin vaikka hiljaa kuin aukoa päätään. Jos munlainen, toisinaan melkein halukkaasti riitatilanteisiin ja tappeluihin hakeutuva kundi pystyi niin sanomaan. Kai mä tiesin itsekin, ettei meidän vihamielisyys loppupeleissä johtanut ainakaan mihinkään hyvään. Ja se ajatus oli multa paljon. Mä tosin uskoin, että mun frendien yllättävän tiuhalla tiuskimisella oli oma osuutensa asiaan ja siihen, että mä päätin olla mieluummin vaikka sitten suu kiinni.
Kirjoitin melko ajatuksiini vajonneena muistiinpanoja monisteen tekstistä ja saatuani jonkinlaisen kokonaisuuden kasaan, laskin mä kynän pulpetille ja vilkaisin Miskaa, joka näytti myös olevan valmis oman monisteensa osalta. Me oltiin hetken aikaa hiljaa ja mä pyörittelin lyijykynää kädessäni kyynärpäähäni nojaten.
- Pitäs varmaan käydä netistä jotai havainnollistavaa kattomassa, jätkä mutisi lopulta jonkin ajan kuluttua ja mä katsahdin vaaleahiuksista. Sen hiukset olivat pörrössä, niin kuin kieltämättä melkein aina. Mä en tiennyt miksi noin typerä ajatus tuli mun mieleeni ja sen seurauksesta vähän ryhdistäydyin ja koitin kasata mietteitäni.
- Jeah, murahdin ja me noustiin siitä pulpetilta ja lähdettiin vaitonaisina lampsimaan kohti tietokoneluokkaa, jonne osa porukkaa oli jo suunnannut. Loppupäivä meni huomattavasti alkua nopeammin ja mä sain todella ihmetellä, etten mä sanonut kertaakaan Miskalle mitään víttuilevaa - korkeintaan mulkaisin pariin otteeseen ja pyöräyttelin silmiäni porukan innostuessa puhumaan siitä, tai sille, turhan paljon, kuten silloin kun ne saivat tietää, että sen porukat olivat poissa viikonlopun ja alkoivat ihan tohkeissaan suostutella sitä pitämään pirskeet siinä helkkarin kartanossaan.

Illemmalla mä kävin moikkaamassa erästä parhaista kavereistani, yläasteella mun luokallani ollutta ja sittemmin amikseen lähtenyttä Attea, joka asui suunnilleen viiden kilometrin päässä meiltä. Jätkä oli vähän samanlainen hulttio kuin meikäläinen, joskin se veti kyllä siltikin paljon useammin överiksi kuin mä pelleillessään pillereillä ja jauheilla turhan usein. En mä ollut mainittavan huumevastainen jätkä, mutta viihdekäytöstä tuli turhan helposti riippuvuus ja se mua vähän pelotti Atenkin osalta. Olin mä pariin otteeseen napannut essoja jossain viikonloppupirskeissä tai baarissa ja pössytellyt varsinkin kesällä, mutta ei mitään sen enempää - Aten mä olin kuitenkin nähnyt niistelemässä jotain tiukempaa tavaraa aika helvetín usein.
Jätkä oli varsin hyväntuulinen mut nähdessään ja pisti kahvit tulille meidän sitten suunnatessa röökille pienikokoiselle parvekkeelle. Mun olo oli vitun hyvä meidän jauhaessa kaikkea peruspáskaa pitkästä aikaa siinä istuskellessa. Mä diggasin siitä kun ei ollut mihinkään kiire, pystyi vaan olemaan, niin kuin aina kesällä. Parin tunnin kahvittelujen ja tupakoinnin jälkeen me halattiin veljellisesti ja mä suuntasin kerrostalon rappuun kaivellen Volvon avaimia lökäreiden taskusta. Pihalle päästyäni saatoin todeta, että satoi taasm vettä aivan helvetistí.

Kello näytti jotakuinkin yhdeksää kun mä ajoin kylän läpi rankkasateessa. Annoin tupakan palaa sormissani, vaikka aukinaisesta ikkunasta tulikin kylmää ja pisaroita sisälle. Mä nojauduin penkin selkänojaa vasten ja kiihdyttelin vähän ennen kuin käänsin Volvon nokan pikkutielle, jonka kautta pääsisin melko helposti himaan. Tietä pitkin mua vastaan huppu päässä ja kädet ympärillään kävelevä kundi vei kuitenkin yllättäen mun huomioni ja jos mä en olisi kylmissään hytisevää poikaa itsessään tunnistanut, niin hihnan päässä oleva koira ainakin kertoi omistajan henkilöllisyyden hyvin nopeasti. Miskan sadevarustus lenkille oli aika heikonlainen, minkä mä kyllä osaltaan ymmärsin, sillä vielä hetki sitten oli ollut ihan aurinkoista. Jätkä painoi päätään alas ja mä hidastin sen kohdalla, koska jotenkin mulla heräsi sympatiat sen tarpomista kohtaan. Vítun outoa sinällään, eikö mun pitäisi nauraa jätkälle räkäisesti kun se joutui rämpimään rankkasateessa vaatteet ja kengät märkinä? En mä tiennyt oliko se mun hyvä fiilikseni vai mikä, mutta lopulta mä seisautin autoni tienlaitaan ja kohdalle päästyään jätkä nosti katseensa. Mä tiputin tupakan aukinaisesta ikkunasta ja katsoin jäbää, ja hitto se näytti yllättyneeltä.
- Ai sä tykkäät kurassa kävelystä? Mä oletin, että tollaset lellipennut välttelee tällasta vitunmoista sadetta, mun oli pakko päästä sanomaan ja Miskan katse muuttui vähän tylymmäksi.
- Jos sulla ei ollut muuta ni voit jatkaa matkaa, se mutisi ja värisi. Sen huulet sinersivät, enkä mä kyllä yhtään sinällään ihmetellyt. Mä kohotin toista kulmaani ja katsahdin märkää ja hieman kuraista Maxia.
- Mä voisin heittää Maxin kotiin, sanoin ja nostin katseeni Miskaan, - kai säkin siinä sivussa meet, totesin ja jätkä kohotti kevyesti kulmiaan. Hetken ajan se näytti siltä, että epäili mun vähintään vievän sen jonnekin vajaan ja repivän raajat irti niin kuin joissain skitsoissa leffoissa. Me katsottiin hetken toisiamme ja mä kohotin hieman kulmiani. Ei mun äänensävyni edelleenkään siihen kaikkein ystävällisempaan taipunut, mutta koko tilanne, ja mun epäsuora ehdotukseni kyydistä oli jo helvetín paljon miettien meidän välejä. Lopulta Miska asteli pelkääjän paikalle Maxin kera ja sulki oven. Mä painoin kaasua ja kysyin tietä sen kotiin, enkä mä helvetíssäkään tiennyt kumpi meistä oli kummastuneempi mun käytöksestä ja tästä tilanteensa, mä vai Miska. Oli miten oli, Max näytti ainakin olevan sama innokas itsensä.

Miska

Varmaan turha sanoa, että mä oli vítun yllättynyt Sasun tarjotessa kyytiä. Kun mä tunnistin volvon, olin varma että jätkä laukoisi vain jotain víttumaista ja jatkaisi matkaansa roiskuttaen rapaa mun päälle mahdollisimman paljon. Vaikkei jätkän äänensävy ollutkaan mikään ystävällinen, oli silti suoranainen ihme, että se edes lausui ne sanat. Mä olin ihan jäässä ja litimärkä, ja himaan oli vielä melko paljon matkaa, joten kyllä mulle kyyti kelpasi. Hetken mä kyllä mietin kieltäytyväni, mutta kylmästä tärisevä ruumis huusi vastaan, joten kohta mä tajusin istuvani Sasun tupakanhajuisessa volvossa jätkän vieressä. Max heilutti innoissaan häntäänsä Sasun nähdessään, eikä olisi malttanut istua paikallaan mun jaloissa. Mä en tajunnut, mikä Sasussa viehätti sitä niin paljon.

”No, missä se sun kartanos sijaitsee?” Sasu kysyi katsahtaen mua.
”Tästä suoraan ja vasemmalle, sitte vähän matkaa suoraa ja oikeelle”, mä selitin. Sasu näytti siltä, että sitä piti vielä muistuttaa, milloin piti kääntyä. Tunnelma oli aluksi kieltämättä aika vaivaantunut ja mä vilkaisin Sasua, joka tuijotti tiiviisti tietä. Se vaikutti itsekin aika yllättyneeltä, että oli tarjonnut mulle kyytiä. Tai Maxinhan se sanoi vievänsä ja mä kulkisin siinä sivussa, mutta kuitenkin. Mä mietin, että olikohan se kokonaan Maxin ansiota, ettei mun tarvinnut tarpoa kurassa ja sateessa kotiin. Sillä ja Sasulla sentään oli hyvät välit. Max ainakin suorastaan rakasti jätkää. Mä en voinut olla hymyilemättä ajatukselle ja Sasu käänsi katseensa muhun.
”Mitä sä virnuilet?” se kysyi, muttei sillä tutulla vihamielisellä äänellä, kuten yleensä kun me puhuttiin toisillemme.
”En mä mitään, Max vaan tuntuu rakastavan sua ja-”, mä en osannut jatkaa lausetta, mutta Sasu teki sen mun puolesta.
”Ja sä vihaat mua”, se naurahti ja mä katsahdin siihen.
”Ei se mitää, nii mäki sua”, se jatkoi ja mä naurahdin. Keskustelu tuntui todella oudolta ja ensimmäisen kerran mä tunsin oloni melkeimpä hyväntuuliseksi Sasun seurassa, vaikka se sanoikin vihaavansa mua. Ja kai mäkin sitä vihasin tai ainakin olin vihannut. En mä ainakaan siinä tilanteessa osannut tuntea vihaa jätkää kohtaan, kun me ei kerrankin víttuiltu toisillemme ja haastettu riitaa.

Me pysyteltiin loppumatka hiljaa ja viimein jätkä pysäytti autonsa meidän talon eteen. Mä näin sen ilmeestä, mitä mieltä se oli asunnosta.
”Víttu mikä kartano”, se tokaisi vahvistaen mun epäilykset.
”Kiitti hei”, mä sanoin vielä viitaten kyytiin, ennen kuin suljin auton oven.
”Kiitä Maxia, se oliin reppana tassut kurassa ja turkki märkänä, etten mä raaskinu jättää sitä sinne tarpomaan, vielä sun seurassa”, Sasu sanoi ja mä naurahdin sen sanoille. Mä juoksin nopeasti sisälle kaatosateen tieltä ja potkaisin kengät jaloistani eteisessä. Kuivasin Maxin nopeasti pyyhkeellä, ennen kuin päästin sen menemään ja astelin keittiöön hakemaan jotain ruokaa. Porukat lähtisi huomenna sinne työmatkalle. Mä kaduin, että olin mennyt möläyttämään kämpän olevan tyhjänä, sillä nyt kaikki koulussa kinusivat mua pitämään pippalot ja mä epäilin, ettei kieltävää vastausta kuuneltaisi.

Mä astelin huoneeseeni ja yritin tehdä läksyjä, mutta kaikki muut ajatukset valtasivat pään. Hetken mietittyäni mä kaivoin taas kitarani esiin. Mun mieleeni muistui, kun Niko oli ekana koulupäivänä kertonut soittavansa rumpuja ja oli pyytänyt mua joskus soittelemaan sen ja jonkun sen kaverin kanssa, joka soitti ilmeisesti bassoa. Mä olin sanonut harkitsevani asiaa. Yleensä mä soitin mielummin yksin. Mua häiristi, jos joku näki tai kuunteli. Sen takia mä en tiennyt sopiko haaveilemani kitaristin ammatti kuitenkaan mulle. Mä tykkäsin vaan soittaa, en esiintyä.

Seuraavana päivänä koulussa jätkät järjesteli jo ihan innoissaan bileitä, jotka ilmeisesti pidettäisiin sitten meidän kämpässä. Mun mielipidettä ei hirveästi kyselty ja tyydyin olemaan hiljaa vieressä. Kaikki oletti, että olin ihan innoissani mukana. Jos mä en ehtisi siivoamaan, ennen kuin vanhemmat tulisi, ne saisi varmasti kohtauksen. Kaikki kyseli innoissaan, kuinka iso meidän kämppä oli ja mä kiristelin vaivaantuneena hampaitani. Mua ei yhtään huvittanut ruveta lesoilemaan, kuinka upea meidän talo oli, ja toivoin porukan keksivän toisen ryyppypaikan. Mutta sitä oli varmaan turha toivoa. Kaikki oli ihan tohkeissaan päästessään isoon, hienoon taloon juomaan. Ei siinä muuten mitään, mutta mulla oli kokemusta, että kun iso porukka tuli ryyppäämään ja lupasi auttavansa siivoamisessa, kaikki kuitenkin katosivat viimeistään aamulla kuin pieru saharaan.
Mä en kuitekaan ollut ainut, joka ei ollut innostunut viikonlopun suunnitelmista. Sasua muiden puheet nimittän suorastaan ärsytti ja se yritti saada porukkaa muuttamaan mieltään. Mä olin kerrankin sen kanssa samaa mieltä. Kukaan ei kuitenkaan kuunnellut sitä yhtään sen enempää kuin muakaan.

Sasu

Mä huomasin, että Miskan innostus pirskeistä, joista puoli koulua tuntui puhuvan, ei tuntunut olevan kovin suuri. Kukaan muu ei tosin asiaan tuntunut huomiota kiinnittyvän, mutten mä voinut olla huomaamatta. Oli kuitenkin helvetín vaikea alkaa innokkaalle, isolle lössille sanomaan, ettei mitään bileitä järjestettäisi. Ei sillä, ei mua itseänikään kyllä innostanu yhtään astua jalallani Miskan porukoiden kartanoon - mieluummin oltaisiin jossain muualla. Oikeastaan mä mietin sitäkin, että lähtisin baariin, vaikkei rahatilanne oikein sitä tuntunutkaan sallivan. Hieman ajatuksissani tiputin tupakan maahan ja ruhjoin sen kenkäni alle työntäen nyrkit housujeni taskuihin ja lähtien muut vanavedessäni astelemaan kohti seuraavaan tuntia.

- Tämä on sitten viimeinen tunti kun tehdään tätä projektia koulussa, joten loput saatte tehdä vapaa-ajallanne, Leppälä ilmoitti psykan tunnin alussa ja mä purin hieman huultani. Vilkaisin Miskaa, joka katsahti mun suuntaani. Tilanne oli aika paská koska meidän esitelmä oli vielä todella vaiheessa, johtuen tietyistä alkuhidasteista. Vapaa-ajan käyttäminen esitelmän tekoon Miskan kanssa ei todellakaan houkuttanut. Kirosin mielessäni ja pyörittelin hattua käsissäni hieman tuhautuneena. Projektin teko ei ollut meille enää mitenkään ylitsepääsemätön este sinällään, mä olin huomannut, ettei Miskan läsnäolo oikeastaan ärsyttänyt mua puoliakaan niin paljon kuin alussa, mutta kuitenkin. Hieman hymähtäen nojauduin käteni varaan ja etsin harakanvarpaita muistuttavalla käsialla tehnyt muistiinpanot esille.

Yksi vitun outo asia, jota mä en itsekään kunnolla tajunnut, oli se miksi mä olin eilen tarjonnut Miskalle kyydin himaan. Se käytännössä katsoen soti kaikkea sitä vastaan mitä mä olin jätkälle ollut viimeiset pari viikkoa. Vielä ensimmäisten koulupäivien aikana tuollainen ei todellakaan olisi ollut mahdollista, me valehtematta inhottiin toisiamme silloin - tai ainakin mun osalta tunne oli sitä luokkaa, enkä mä Miskankaan käytöstä olisi mitenkään tykästyneeksi väittänyt. Nyt mä en oikeastaan tiennyt mitä koko kundista ajatella, enkä mä tiennyt, että mitä helvettíä se ajatteli musta.

Mä vannoin päivällä, etten lähtisi Miskan luokse illalla, vaikka muu porukka olisi menossa, mutta jostain syystä mä kuitenkin illalla löysin itseni Tommin Audin kyydistä. Pirskeet olivat toteutuneet, eivät ehkä Miskan toimesta, mutta muun porukan kyllä - enkä mä voinut olla kelaamatta, että aika vitun reilua päättää asiasta jätkän puolesta, kun sehän talossa asui. Tommi kaarsi humaltuneita nuoria sisältävän autonsa sen vitunmoisen kartanon pihaan ja mä astelin ulos oikeastaan tietämättä, etät miksi mä edes tulin. Epäilin vahvasti, etten mä ollut Miskan vieraslistan kärkisijoilla, varsinkin kun otti huomioon mitä oli tapahtunut viimeksi kun mä olin tavannut jätkän humalassa.
- Tänään ei sit tapella, Niko sanoi mulle typerän humaltuneesti hymyillen, niin kuin lukien mun ajatukseni ja mä heilautin kättäni huolettomasti.
- En mä koskaan, väitin ja annoin vinon hymyn käväistä huulillani samalla kun nostin pullon suun huulilleni. Mun tappeluun taipuvainen luonne oli kyllä koko kylän tiedossa, mutta mä päätin yrittää olla tänään ihan kiltisti. Porukkaa oli jo jonkin verran, vaikka me oltiinkin ensimmäisten joukossa.
- Ei jumaláuta mikä linna, Henkka mölähti kovaan ääneen meidän astellessa Miskan ja parin muun koulukaverin luokse. Jätkä tuijotteli taloa ja naurahti sitten vilkaisten Miskaa, - víttu sun porukoilla on varmaan rahaa, se jatkoi ja mä huomasin Miskan olemuksen muuttuvan jotenkin kiusaantuneeksi. Mä jotenkin yllätyin siitä, ettei se näyttänyt haluavan puhua perheensä varallisuudesta sen suuremmin. Imaisin röökiäni ja kuuntelin muiden puheita tavoistani poiketen hyvin vaitonaisena.
- Tosi jees viettää täällä iltaa, Tommi virnisti, - meidän kävelevä katastrofiki lupas olla tänään ihan kiltisti, joten suuremmilta konflikteilta varmaan vältytään, se kiusasi katsoen mua ja mä kohotin kevyesti kulmian.
- No sun turvallisuudesta mä en kuitenkaan menis vannomaan, hetin takaisin ja virnistin hieman Tommin naurahtaessa. Miskan katse käväisi mussa ja hetkeksi meidän katseet kohtasivat, ennen kuin kääntyivät muualle.

Vajaan tunnin sisällä porukan määrä kasvoi ainakin puolella, eikä mennyt kovin kauaa kun talo täynnä humaltuneita nuoria, joiden kontrolli oli aikalailla jäänyt kotiin. Mä tunsin itse oloni sopivan humaltuneksi astellessani pihalle tupakalle. En mä oikein uskonut pääseväni baariin asti jos yhtään enempää joisin, mutta toisaalta olisi kai ihan fiksua jättää tuhlaamatta viimeisiä rahoja sinne. Hassua sinällään, että mä ajattelin todella noinkin fiksusti. Istahdin hieman hymähtäen jonkun terassintapaisen luona olevalle kiveykselle ja käytin liekkiä tupakan alla, vetäen myrkkyä keuhkoihini melko rentoutuneena. Kellosta mä en tiennyt, enkä siitä mihin aikaan mä lähtisin takaisin himaan, mutta juuri nyt ei ollut suurempaa kiirettä. Olo oli aika sopivan rento. Puhalsin savurenkaita ilmaan ja kohta tunsin jonkun koskevan selkääni. Käänsin katseeni ja huomasin Maxin tassuttelevan siihen viereeni häntäänsä heiluttaen. Kevyt hymy nousi mun kasvoilleni ja laskin käteni koiran karvaan rapsuttaaen hieman. Mä olin oikeasti aina pitänyt koirista.
- Mitä poika? mutisin Maxille, joka istahti alas ja tapitti mua jotenkin tietävästi, - tulit säki vähä haukkaa raitista ilmaa? kysyin hymyillen ja rapsutin koiraan leuan alta imaisten sitten tupakkaani. Vilkaisin ikkunoiden suuntaan ja huomasin jonkun vetävän aika jäätäviä tanssimuuveja keskellä lattiaa. Hymähdin hieman ja kuulin kohta ulko-oven käyvän jonkun astellesta pois musiikin pauheesta. Vaaleasta hiuspehkosta ei voinut erehtyä ja mä kohotin hieman kulmiani, eikä Miskakaan näyttänyt odottaneen näkevänsä mua heti ensimmäisenä siinä. Laskin hupun päästäni ja katsoin kuinka poika etsi tupakkansa hupparin taskusta.

- Tulin vaa kattoo missä Max on, Miska hymähti ja vilkaisi koiraansa, joka nousi pian ja tassutteli omistajansa luon nimensä kuullessaan.
- Oliks toi joku puolustus, etten mä alkais taas riehua? kysyin viitaten viime viikonloppuun. Kohotin hieman toista kulmaani ja me katsottiin toisiamme hetki.
- No ei, Miska vastasi tupakka huulillaan ja etsi sytkäriään, jota ei näyttänyt kuitenkaan löytyvän, - víttu, jätkä kirosi ja mä ojensin sille omaa coltiani. Se katsoi mua hetken hieman epäuskoisena, mutta otti sitten sytyttimen ja sytytti, antaen sytkärin takaisin mulle. Mä sytytin toisen tupakan ja vilkaisin ympärilleni.
- En mä oo mikään läpeensäpaha tuleva sarjamurhaaja, jos sä niin luulet, heitin ja vilkaisin Miskaa joka kohotti kulmiaan. Kohautin olkiani ja vilkaisin ympärilleni, - sä et kauheen innoissas ollu tänne porukkaa kuttumassa, jatkoin ja vedin keuhkoihini savua.
- En mä oo mikään varakkuudellaan lesoileva lellipentu, jos sä niin luulet, Miska vastasi mua lainaten ja siirsin katseeni kundiin. Me katsottiin toisiamme ihan helvetín kauan sanomatta mitään, ja lopulta mä siirsin vihreänharmaiden silmieni katseen jonnekin eteenpäin ja puhalsin savua ulos kauhkoistani. Tilanne oli lievästi outo, mutta toisaalta mulla ei humalastani huolimatta ollut mitään intressejä alkaa tapella juuri nyt. Se oli kai positiivista.

- Kuule Miska, hymähdin lopulta ja karistin tuhkaa maahan katsellen jonnekin järvelle päin, - emmä tiiä mitä sä kelaat, mut ehkä meidän pitäs koittaa tulla toimeen, tai silleen, ees jotenki, jatkoin ja kieltämättä mä olin erittäin ihmeissäni sanoistani. Mitähän víttua mun päässäni liikkui? Ei Sasu Laine ollut se joka ehdotti jotain tuollaista ensimmäisenä, mutta niin mä kuitenkin nyt kelasin ja lopulta myös sanoin. Vilkaisin Miskaa silmäkulmastani ja kieltämättä jätkä näytti erittäin yllättyneeltä.
- No älä nyt näytä siltä ku oisit just kuullu jotain elämää suurempaa, kyl me voidaan tapellakki jos se sua enemmän miellyttää, sanoin kuulostaen jo aikalailla omalta itseltäni. Miska hymähti ja nojautui seinää vasten.
- Mua ei todellakaan kiinnosta tapella sun kanssa enää yhtään, jätkä sanoi ja mä hymähdin hieman huvittuneena.
- Hyvä, mäki lupaan yrittää pysyä ruodussa, totesin ja Miska katsahti mua.
- Miks mä epäilen tota, se vastasi ja mä virnistin vähän.
- Jos yhtään lohduttaa niin sä et todellakaan oo ainoo jätkä tällä kylällä jonka kanssa mä oon ottanu yhteen, sanoin ja Miska naurahti hieman huvittuneena, - oikeesti mulle on aika sama, että millaset meijän välit on, mutta mä aattelen Maxin parasta, jatkoin ja hymyilin vinosti. Miska katsoi mua hieman huvittuneena ja pojan kasvoille kapusi kevyt hymy.
- No Maxin puolesta sitten, se totesi ja ojensi kättään jonkinlaisen sovinnon merkiksi. En mä tiedä kestäisikö tämä enää selvinpäin, mutta juuri nyt tuntui vähän helpommalta kun ei tarvinnut inhota projektipariaan niin kovasti. Mä tarrasin Miskan käteen hieman huvittuneena ja kohtasin kundin katseen. Hetkeksi mä jotenkin jumiuduin niihin vaaleansinisiin silmiin, kunnes havahduin meidän käsien irrotessa ja nousin ylös hieman horjahtaen. Päässä heitti sillä tavalla sopivasti ja mä nappasin oluttölkkini maasta astellen pois siitä kiveykseltä. Sen jälkeen me tumpattiin tupakkamme, vilkaistiin hyvin pikaisesti toisiamme ja asteltiin sitten kuin yhteisestä sopimuksesta takaisin sisälle Max edellämme.

Miska

Mulla kesti hetki sisäistää, mitä äsken oli tapahtunut, enkä mä osannut enää edes sanoa, millaiset mun ja Sasun välit oli. Mä en tiennyt yhtään, mitä kundista ajattelin ja vielä enemmän mietin, mitä se ajatteli musta. No, ainakin me tultaisiin jatkossa varmasti paremmin toimeen kuin vielä pari päivää sitten, vaikka me molemmat oltiinkin jo aikalailla humalassa. Mutta tuskin terassilla käyty pikku keskustelu kuitenkaan ihan heti unohtuisi. Ja sitten oli vielä se rantajuttu ja Sasun tarjoama kyyti. Ainakin sillä hetkellä, kun me asteltiin takaisin sisälle, mun mieliala oli melko hyvä ja musta tuntui, että ehkä me saataisiin jopa se hémmetin psykan projektikin tehtyä.

Mä mietin, miltä talo mahtaisi näyttää aamulla. Porukkaa oli tullut vítusti, paljon enemmän kuin mä ajattelin ja kaikki alkoi olla jo kunnon kaatokännissä. Joku oli sammunut sohvalle oksennukset vieressään. Mun ei tehnyt enää mieli juoda, enkä mä olisi jaksanut katsoa sitä kännissä sekoilevaa porukkaa, mutta ei mulla muita vaihtoehtojakaan ollut, kun kotiinkaan en voinut lähteä, sillä olin siellä jo. En mä mihinkään uloskaan viitsinyt lähteä hortoilemaan, kun aika tukevassa humalassa olin jo itsekin. Mä päätin silti hakea lisää juotavaa keittiöstä, jossa Tommi nuoli jonkun isotissisen blondin kanssa. Kumpikaan ei edes tuntunut huomaavan mua ja mä toivoin, ettei mun tarvitsisi siivota niiden jälkiä keittiöstä aamulla. Nappasin kaljapullon mukaani ja astelin olkkariin. Mä istahdin sohvalle ja katselin lattialla tanssivaa porukkaa, jos sitä nyt enää edes tanssimiseksi voi sanoa.
”Miska!” joku mölähti mun vieressä ja käänsin katseensi humalan sumentamiin sinisiin silmiin. Henkka tuijotti mua harittavalla katseellaan ja se näytti ihan vítun tyhmältä. Sen silmät pysyi vaivoin auki ja mä olin varma, että se sammuisi tähän sohvalle.
”No moi vaa sullekkin”, naurahdin jätkälle ja hörppäsin oluestani, joka tyhjeni tiuhaan tahtiin. Mä ajattelin, etten enää joisi, mutta edellisen tyhjennyttyä, kävin heti hakemassa uuden.

Mä olin ehtinyt juoda jo useamman pullon, kun päätin lähteä Maxin kanssa lenkille. Mä en jaksanut olla enää siinä tunkkaisessa asunnossa, josta suuri osa jo oli lähtenyt tai sammunut kuka mihinkin päin asuntoa. Mulla oli hieman vaikeuksia kiskoa kenkiä jalkaani, mutta lopulta onnistuin siinä ja astuin ulos Max edelläni. Se vilkuili mun horjuvaa kävelyä levottomana ja mun kävi sitä hieman sääliksi, koirat eivät tainneet pahemmin pitää humalaisista ihmisistä ja eihän se mikään ihme ollut. Pihalla mä törmäsin johonkin.
”Hups, sori!” mä mölähdin tyhmän kuuloisesti ja tunnistin vihreänharmaat silmät. Sasu vilkaisi mua hieman huvittuneen näköisenä. Sen lyhyet hiukset oli hupun alla piilossa ja se poltti tupakkaa.
”Mihis sä oot menossa?” se naurahti.
”Maxin kanssa lenkille”, mä vastasin ja kaivoin itsekin tupakan hupparin taskusta. Sasu ojensi jo valmiiksi oman sytkärinsä mulle, mä en tajunnut mihin mun oma oli kadonnut. Mä en meinannut humalan takia saada tupakkaa syttymään ja Sasu seurasi huvittuneena mun räpeltämistä. Lopulta mä onnistuin ja ojensin sytkärin takaisin jätkälle.
”Mä voisin tulla teijän mukaan. Ei mulla muutakaan tekemistä oo ja suoraan sanottuna sun ei mun mielestä edes kannattais tossa kunnossa lähteä mihinkään”, Sasu sanoi ja mä vilkaisin sitä. Mä en jaksanut edes ihmetellä, että se halusi tulla mun mukaan lenkille, joten en sanonut mitään. Jätkä käveli mun vieressä silmäillen mun epämääräistä horjumista. Oli Sasukin aika hyvässä kuosissa, mutta ei sentään yhtä pahasti kuin mä.

Me ei puhuttu mitään, käveltiin vaan hiljaa ja Max jolkotti iloisesti meidän edellä. Ei hiljaisuus mua häirinnyt, tosin hyvä kun edes tajusin mistään mitään enää. Mä en kyennyt ajattelemaan mitään ja mun silmät meinasi painua kiinni koko ajan. Mä jaksanut keskittyä kävelemiseen ja mä horjahdin pahemmin kuin aikasemmin ja olisin varmaan kaatunut sinne ojaan, ellei Sasu olisi kiskaissut mua käsivarresta pystyyn. Mä horjahdin jätkää päin ja se katsoi mua myötätuntoisesti.
”@!#$ sä oot kännissä”, se naurahti. Mä vaan virnuilin typerästi ja me lähdettiin Sasun toimesta kävelemään takaisinpäin. Vaikka me oltiin edetty ehkä muutama metri, matka tuntui pitkältä ja mä nojasin puolet matkasta Sasuun. Mä olin niin kännissä, etten edes tajunnut asiaa.
”Sä voit nukkuu vaikka tossa sohvalla”, mä sönkötin Sasulle, kun me päästiin himaan. Tuskin sekään enää haluaisi lähteä siinä kunnossa mihinkään kävelemään. Mä onnistuin itse jotenkin ihmeen kaupalla selviytymään yläkertaan ja omaan huoneeseeni, jossa sammuin suoraan sängylleni.

Aamulla mä havahduin auringon paistaessa suoraan mun silmiin ikkunasta. Mä kömmin irvistäen istumaan ja varmaan turha sanoa, että mulla oli ihan järkyttävä hedari. Mä raahustin alakertaan ja voihkaisin nähdessäni, missä kunnossa kämppä oli. Melkein kaikki oli jo häipyneet, muutama kiskoi eteisessä kenkiä jalkaansa. Pulloja ja tölkkejä lojui joka paikassa, muutama oksennus lojui lattialla ja osa juomistakin oli päätynyt lattialle. Mä raahustin keittiöön ja otin vahvimman särkylääkkeen, minkä löysin. Laitoin kahvin tippumaan ja astelin ulos aamuröökille päästäen Maxin samalla pihalle. Mä en muistanut mitään eilisillan tapahtumista, mutta toivoin, etten ollut nolannut itseäni ihan täydellisesti.

Kun mä astelin takaisin sisälle mä yllätyin kohdatessani Sasun vihreäharmaiden silmien katseen. Mä jäädyin hetkeksi tuijottamaan jätkää ja se heilautti kättään mun naaman edessä.
”Ai sori, mä en vaa osannu odottaa näkeväni sut”, mä naurahdin.
”Sä sanoit, että mä saan jäädä yöks”, Sasu naurahti. Mä en muistanut sellaista, mutta ei mua jätkän läsnäolo häirinnytkään. Mä otin itselleni kahvia ja tarjosin Sasullekin, joka otti kupin kiitollisena vastaan. Me istahdettiin pöydän ääreen vaitonaisina ja kieltämättä se tuntu aika vítun oudolta.
”Sä olit eilen aika kännissä”, Sasu naurahti.
”Joo, mä en tiiä haluunko kuulla enempää”, mä naurahdin. Päänsärky oli sitä luokkaa, että mä en halunnut edes ajatella, kuinka monta pulloa ehdin eilen tyhjentää.

Olihan se aika outoa olla Sasun kanssa kahdestaan meillä, mutta vielä oudompaa oli, että se päätti jäädä auttamaan mua siivoamisessa. Tommi ja muut oli kyllä luvannu auttaa, mutta eipä näkynyt ketään. Mä toivoin, ettei porukka ollut onnistunut hajottamaan mitään. Me siivottiin vaitonaisina meidän kämppää ja mä en voinut lakata ajattelemasta, että mitä hélvettiä oikein oli tapahtunut.

Lähettäjä: hanoi 
Päivämäärä:   10.8.13 02:37:11

Sasu

Mun päätä särki ja mä koitin olla ajattelematta yhtään mitään, että kipu hellittäisi, mutta ajattelemattomuus oli aika helvetín vaikea homma jos sitä tosissaan yritti. Lopputulos oli sitten jotakuinkin sellainen, että ajatukset risteili mun päässä tosi epämääräisesti, enkä mä tajunnut mistään mitään. Vähiten mä tajusin tilannetta jossa mä nyt olin. Mä en tajunnut mikä mua vaivasi, mutta tuntui kuin mä olisin oikeasti joku helvetín eri ihminen tai jotain. Oli ensinnäkin outoa, että mä tulin Miskan kanssa toimeen yllättäen näinkin hyvin ja toisekseen se, että mä - ihan oikeasti - autoin sitä siistimään tätä taloa kun kukaan muu ei yllättäen ollut viitsinyt jeesailla. Se oli todellakin vastoin sen Sasun mentaliteettia ja luonnetta, jonka suurin osa tällä kylällä tiesi, mutta näköjään mä osasin yllättää itsenikin. Tai sitten mä olin kipeä, siis senkin lisäksi, että mun päässä jyskytti vähintään torvisoittokunta. Oli miten oli, kuka tahansa oli ihmetellyt, ja ihmettelin mä itsekin, enkä mä uskonut, että Miskakaan piti tilannetta ihan normaalina lauantaiaamuna. Joka tapauksessa, oli kieltämättä ihan tosi paljon helpottavampaa kun meidän välit oli nyt ihan kunnossa. Vaikka itteeni mä kai sain vaan syyttää siitä, että niistä oli alunperinkin tulleet huonot. Aika normaalia mulle.

- Ei sul ois jotai särkylääkettä? kysyin hiljaisuuden jälkeen, joka meidän välillä oli vallinnut. Miskan katse kääntyi muhun ja hetken ajan meidän katseet eksyivät toisiinsa, ennen kuin kundi tiputti tyhjän tölkin muovikassiin ja nyökkäsi.
- Ootas hetki, se vastasi ja katosi hetkeksi, ennen kuin palasi vesilasin ja särkylääkkeen kanssa.
- Arvostan, tuumasin ja vilkaisin sinisiin silmiin kunnes nielin pillerin veden kanssa, - kai se elämä voittaa lopulta, jatkoin ja ojensin lasin takaisin Miskalle hymyillen vinosti. Kundi virnisti kevyesti ja vilkaisi ympärilleen. Ei kai mun sinällään pitäisi valittaa, sillä uskoin, että Miskan darra oli pahempi mun omaani, tai ainakin jätkä oli eilen ollut mua kovemmassa kuosissa.
- Kyllä se yleensä, Miska totesi ja mä siirsin katseeni siihen. Hetken ajaksi mun katse jumiutui sen silmiin ja mulle tuli jotenkin ihan tosi tyhmä ajatus mieleen, että sillä oli oikeasti ihan vitun kauniit silmät. Ihan tajutonta multa ajatella noin, ja vieläpä jostain jätkästä, mutta ehkä se väsymys ja päänsärky sekoitti mun pään tai jotain. Tai siis, että niinhän sen piti olla. Hieraisin otsaani vähän typeränä ja tajusin siirtää katseeni jonnekin muualle. Me oltiin hetki hiljaa, ennnen kuin Miska kysyi jotenkin hiljemmin, että haluisinko mä kahvia tai jotain. Mä nyökkäsin vähän hämillään mietteistäni, osaamatta vastin tapojani sanoa mitään ja koitin jotenkin kerätä itseäni sekä päässäni kulkevia ajatuksiani. Mikä víttu sua Sasu vaivasi?

Aamu oli vaihtunut jo selvästi päivän puolelle kun mä sitten lopulta laahustin jotenkin laiskasti takaisin himaan. Suihkun ja pakastepizzan jälkeen mun olo oli huomattavasti parempi ja jotenkin tyytyväisenä mä koomasin seuraavat pari tuntia sohvalla tuijottaen telkkaria. Kukaan ei ollut kotona, eikä mua kyllä varsinkaan faijan menot víttuakaan kiinnostaneet, parempi vaan jos ei ollut mesomassa täällä. En mä tiedä, joku voisi sanoa, että ei omaa faijaa voinut vihata, mutta mä en juurikaan mitän muuta sitä kohtaan tuntenut - ei se mulle ollut isä ollut vuosiin eikä meidän epätasapainoinen perheidylli tuntunut kodilta juuri páskaakaan. Mä kyllä pärjäsin itseksenikin, tai vähän sellaiseksi tässä oli väkisin kasvanut, vaikka toki mua vítutti välillä se, millainen maine mulla oli joissain porukoissa täällä. Mä halusin aika hitosti muuttaa pois tältä kylältä joihinkin isompiin ympyröihin ja vaikka mulla oli täällä tosi iso kaveripiiri ja helvetín hyviä ystäviä, niin oli myös niitä vihamiehiä, joiden kanssa asiat menivät varsin usein nyrkinheilutteluksi.

Illemmalla mä lopulta taivuin parin frendin suostuttelemana baariin, tai no ei mua kyllä tarvinnut edes suostutella, ja ilta meni jotakuinkin kännäämiseksi, enkä mä sunnuntaiaamuna juurikaan muistanut miten oli kömpinyt himaan asti paikallisesta. Musta tuntui, ettei jokaviikonloppuinen pään täyteen vetäminen ollut pidemmän päälle ihan fiksua, mutta minkä sitä tapojaan muuttamaan. Sunnuntai-iltana mä päätin pahimmista oloista selvittyäni käydä Raipen haudalla ja ostin hiluillani yhden lyhdyn, jonka asetin kiven eteen ja sytytin. Vaikka hautausmaa oli ihan kylän reunalla, eikä matkaa ollut paljoa, mä tunsin huonoa omaa tuntoa kun mä en käynyt frendin haudalla tarpeeksi usein. Tottakai mulla oli Rasmusta ikävä, niin kuin ketä tahansa hyvää kaveria olisi, ja jätkän poismeno oli oikeasti ollut kova pala, mutta mä en yleensä vaan näyttänyt sellaisia asioita päälle päin. Sen takia musta oli jotenkin rauhoittavaa kun siinä haudalla sai silleen rauhoittua itsekseen ja miettiä.

Tommi soitteli illemmalla ja kyseli koulun pihalle istuksimaan, mutta mä en oikein jaksanut innostua.
- No ei oo Miska täällä jos se sua jotenki estää, jätkä pukahti puhelimeen ja mä hymähdin kävellessäni rantatietä.
- Me ollaan ihan väleissä kyl nykyään, selvensin ja sytytin röökin.
- Älä helvetissä, no mut se on positiivista.
- Jeah, myönsin ja vilkaisin ympärilleni, - mut kattoo joku toinen ilta, tänää ei jaksa, joten nähää sit viimestää huomen koulussa, jatkoin ja me lopeteltiin puhelu jonka jälkeen mä työnsin kännykän hupparin taskuun ja keskityin tupakkaani.

Syyskuinen ilta oli melko viileä ja polteltuani savukkeen, työnsin nyrkit taskuihini ja värähdin hieman. Katseeni kulkeutui ainoaan pienellä rannalla olevaan hahmoon, joka heitteli suurikokoiselle koiralle keppiä. Tunnistettuani pojan ja koiran, mä katselin noiden touhuja hetken hieman hymyillen ennen kuin päätin käydä morjenstamassa kaksikkoa. Huvittavaa sinällään, vielä viikko sitten mä en varmasti olisi mennyt, mutta nyt ajatus ei tuntunut yhtään huonommalta.
- Tsau, moikkasin lähemmäs päästyäni ja pipopää käännähti mun suuntaani hieman yllättyneenä.
- Katos, moi, mitäs sä tääl? Miska kysyi ja mä katsoin kuinka Max jolkotteli meidän luo keppi hampaissaan. Kyykistyin rapsuttamaan häntäänsä heiluttavaa koiraa ja nousin sitten taas seisomaan.
- Kunhan sunnuntaikävelyllä, heitin ja hymyilin hieman vilkaisten ympärilleni. Miska virnisti vähän ja viskasi Maxille kepin, - mikset oo koululla istumassa niinku Tommit ja kumppanit? jatkoin ja vilkaisin kundia, joka sytytti itselleen tupakan. Mä päätin itsekin pistää taas röökiksi ja tuikkasin savukkeen huulteni väliin sytyttäen sitten.
- Emmä jaksanu tänää sinne, vaikka kyl se Tommi äsken soitti, Miska vastasi ja puhalsi savua viilentyneeseen ilmaan, - ite?
- Vähän sama, totesin ja annoin haukotuksen karata huuliltani. Vähän aikaa me oltiin hiljaa ja tupakoitiin, kunnes mä vilkaisin Miskaa ja kevyt naurahdus pääsi mun huuliltani.
- Mitä? se kysyi ja katsahti mua.
- Jätkä ei tarvii mitää heijastimia ku on tollanen pipo, heitin ja katsoin kundin neonvihreää pipoa.
- Vittuiletsä?
- En, kelasin vaan et aika nerokasta, sanoin ja Miska vilkaisi mua huvittuneena ja hymyili hieman.
- Jeah, sä ootki ihan tylsän värinen, se heitti takaisin ja imaisi tupakkaansa. Me vilkaistiin toisiamme ja virnistettiin, enkä mä voinut olla pyörittämättä vähän päätäni. Max juoksi takaisin kepin kera ja istahti lopulta siihen meidän eteen ympäristöään tutkaillen. Mä heitin tupakan sormistani ja siirsin katseeni Miskaan.

- Ootsä joku muusikko? virnistin kohta ja jätkä vilkaisi mua kulmat koholla, - ku sulla on nuotteja kaulassa, jatkoin tarkoitaen Miskan tatuointia.
- Teet sä jotain tutkimusta tai vastaavaa musta vai mitä sä kokoajan kommentoit? se kysyi hieman huvittuneena ja mä kohotin toista kulmaani.
- No teen, mitäs muutakaan tarkotusta mun elämällä ois kun sä, vastasin ja sytytin toisen tupakan, - eiku oikeesti, ootsä joku tuleva Mozart?
- Soitan mä kitaraa niinku mä sanoin sillo ekana päivänä, jos muistat, Miska huomautti ja virnisti vähän mun hölmistyneelle ilmeelle.
- Joo mä taisin keskittyä sillon enemmänki siihen mulkoiluun kun kuunteluun, tuumasin ja poika naurahti hieman huvittuneena. Okei, kyllä muakin kieltämättä koko tilanne vähän huvitti, tai ainakin kun otti huomioon miten me inhottiin toisiamme vielä koulun alussa.
- Niin mä huomasin, Miska totesi ja mä hymyilin pikaisesti eteen päin tuijotellen. Lopulta mä istahdin penkille ja nojauduin selkänojaa vasten vieden tupakan huulilleni. Nostin hieman capin lippaa ja karistin röökin tuhkia sateen kastelemaan maahan.
- Noh, millon sä soitat mulle kitaraa? kysyin vitsillä ja Miska siirsi katseensa muhun. Mulle tuli jotenkin tarve väistää niiden sinisten silmien katsetta, etten mä olisi vaan taas jäänyt katsomaan liian kauan. Mä en tiennyt mistä se johtui, mutta asia sai olon vähän hermostuneeksi. Ja jotenkin hassulla tavalla hämmentyneeksi, tai en mä tiedä, tuntui jotenkin ihan oudolta.
- No en mä ilmaseks esiinny, se on sit sen satasen per biisi, jätkä sanoi virnistäen ja mä naurahdin.
- No kai nyt mulle hei ilmaseks.
- Sulle nyt ei varsinkaan.
- Víttu sä oot julma.
- Mä olen, Miska virnisti ja mä pyöritin päätäni huvittuneesti hymyillen. Meidän läpänheitto oli aika järjetöntä, mutta kumma kyllä musta oli jotenkin tosi rentoa Miskan seurassa. Niin että oikeastaan sinällään ei harmittanut yhtään, etten mä lähtenyt porukan seuraksi sinne koululle.

Miska

Me seisokeltiin vielä hetki Sasun kanssa siinä rannalla poltellen tupakkaa ja oikeastaan mä huomasin viihtyväni jätkän seurassa varsin hyvin. Sen kanssa oli jotenkin tosi helppo vaan puhua, vaikkei meidän jutuissa kauheasti järkeä ollutkaan.
”Mitä sä teit eilen?” mä kysäisin vilkaisten huppupäätä. Sasu katsahti mua, mutta käänsi nopeasti katseensa poispäin.
”Baarissahan se ilta vierähti”, se naurahti ja mä pyöritin huvittuneena päätäni.
”Mitäs ite?” Sasu kysyi.
”En oikeestaan mitään, lagasin himassa potemassa krapulaa koko illan”, mä vastasin ja Sasu naurahti mun sanoille. Hiljaisuus laskeutui meidän välille, mutta se ei häirinnyt mua lainkaan. Mä tunsin oloni rennoksi, enkä mä tiedä johtuiko se tupakasta, Sasun seurasta vai säästä vai mistä, enkä mä välittänytkään. Pääasia, että me tultiin Sasun kanssa toimeen nykyään. Mä olin huomannut, että Sasun seurassa olikin varsin mukavaa. Oli jotenkin hassua ajatella, että vielä vain muutamia päiviä sitten me vihattiin toisiamme yli kaiken. Tuntui kuin siitä olisi kauhean kauan.

Lopulta me lähdettiin sieltä rannalta ja käveltiin hetki yhdessä, kunnes erkaannuttiin kumpikin omiin suuntiimme. Mua meinasin väkisin hymyilyttää, kun mä kävelin himaan ja tunsin itseni ihan idiootiksi. Musta oli vaan tosi hyvä, ettei me enää vihattu toisiamme ja mä saatoin jopa sanoa Sasua kaverikseni. En mä tiedä, mitä se musta ajatteli, mutta ainakaan mun seura ei enää saanut jätkää raivon partaalle. Ja kai se oli positiivista.
Mutsi ja faija oli tulleet himaan sillä aikaa, kun mä olin ollut ulkona. Mä menin suoraan yläkertaan ja hetken huoneessani istuttuani, mä päätin mennä parvekkeelle röökille. Mä tiesin polttavani ihan liikaa, mutta en mä olisi osannut enää lopettaakkaan. En mä oikeastaan edes halunnut. Ei mua polttamiseni häirinnyt, kerranhan täällä vain elettiin. Välillä sitä toki ajatteli, että voisi edes vähentää, kun sai yskiä tupakkayskää tai kädet tärisivät ja päätä särki nikotiinin puutteesta.

Seuraavana aamuna mä nukuin pommiin ja heräsin vasta kahentoista aikaan. Mä en jaksanut enää raahautua kouluun, sillä me päästäisiin kuitenkin parin tunnin päästä. Tommi oli yrittänyt soittaa mulle ja mä lähetin sille viestin, että nukuin pommiin. Päätin raahautua suihkuun, jonka jälkeen astelin pihalle aamuröökille päästäen Maxinkin samalla ulos. Mä puhaltelin savua viileään syysaammuun ja hytisin kylmän tuulen puhaltaessa mua vasten. Mä olin huomannut palelevani kamalan helposti nykyään. Poltin röökin nopeasti loppuun ja tumppasin tuhkakuppiin. Mä kutsuin Maxin sisälle ja laitoin kahvin tippumaan. Päätä oli ehtinyt alkaa jo särkeä kofeiinin puutteesta. Mä poltin ja join ihan liikaa kahvia ja sain aina kärsiä jostain hemmetin vierotusoireista niiden takia. Ne myös vei mun ruokahalun ja kaikki aina valitti mun syövän ihan liian vähän.

Myöhemmin päivällä mä raahauduin jätkien kanssa ulos. Kaupalla oli Sasu, Tommi, Henkka ja Niko. Mä moikkasin porukkaa saapuessani paikalle ja sytytin samantien röökin.
”Missä se jätkä luuhas koko päivän?” Niko naurahti.
”Nukkumassa”, mä virnistin ja puhalsin savut ulos. Mä vilkaisin Sasua ja jumiuduin hetkeksi niiden erikoisten silmien katseeseen, kunnes Sasu kääntyi poispäin heittäen röökin maahan. Mä kuuntelin vaitonaisena muiden juttuja ja huomasin myös Sasun olevan hieman hiljainen. Sen lyhyet, ruskeat hiukset oli hieman sekaisin ja sen kasvoilta näki, että viikonloppuna oli tultu ryypättyä. Ei se silti huonon näköinen ollut. Mä pudistin nopeasti päätäni. Mitä hittoa mä oikein ajattelin? Mun pää tuntui ihan sekavalta, enkä mä itsekään saanut selkoa mun ajatuksista, jotka ajautuivat jo ihan väärille teille. Mä imaisin tupakkaani ja yritin keskittyä paremmin muiden puheisiin, vaikkei ne mua pahemmin kiinnostaneetkaan. En mä jaksanut lähteäkkään, joten seisoskelin siinä ja polttelin tupakkaani yrittäen ajatella kaikkea muuta paitsi Sasua.

Me oltiin päädytty lopulta Henkan luokse istuskelemaan ja pelaamaan korttia, kun ulkona alkoi olla liian kylmä. Mulla oli ihan hauskaa ja tunsin oloni mukavan hyväntuuliseksi lähtiessäni illalla himaan. Mä olin onneksi tullut mopolla, koska en olisi jaksanut kävellä. Mä olin juuri nousemassa ajokkini kyytiin, kun Sasu asteli ulos. Se oli kävellen ja mä ajattelin, että voisin maksaa ”velkani” takaisin.
”Kelpaisko kyyti?” mä kysäisin virnistäen ja jätkä kääntyi katsomaan mua. Se vilkaisi mun kevaria jotenkin arvostelevan näköisesti ja mä naurahdin sen ilmeelle.
”Älä huoli, kyl tää ihan pystyssä pysyy”, mä sanoin ja Sasu nosti katseensa muhun.
”Mä mietinkin lähinnä sun ajotaitoa”, se heitti, mutta asteli kuitenkin lähemmäs.
"Älä ny, en mäkää sun taitoja epäilly", mä naurahdin.
”No mä luotan suhun, se on sit sun vika jos mä kuolen”, se naurahti istuessaan mun taakse. Mä käynnistin ajokin ja värähdin hieman Sasun ottaessa musta kiinni. Mä kirosin mielessäni, mikä hitto mua vaivasi?
Sasu

Mua sinällään ihmetytti aika vitun paljon, että miten mä olin alunperin pystynyt inhoamaan Miskaa niin paljon, koska nyt jätkän seura tuntui varsin mainiolta vaihtoehdolta. Oikeastaan se vähän ihmetytti mua, koska en mä yleensäkään edes viitsinyt yrittää tulla toimeen niiden kanssa joiden kanssa välit oli alunperinkin mennyt páskaksi. Se oli fakta. Miska tuntui kuitenkin olevan hassulla tavalla poikkeus. Ja se ajatus ihmetytti mua aika mainittavasti, jollain tavalla se sai mut jopa levottomaksi. Ei kellään ihmisellä ollut tapana saada mua muuttamaan mun käsitystäni olemuksellaan näin paljon.

Miska pysäytti kevarinsa meidän lähikaupan eteen ja mä nousin pois kaivellen röökejä taskustani. Ojensin askia jätkää kohden ja se otti kypärän päästään napaten sitten savukkeen.
- Onpa susta tullu antelias, se tuumasi ja mä kohotin toista kulmaani katsoen poikaan. Mun katseen kohdatessa niiden sinisten silmien katseen tunsin omituisen värähdyksen kulkevan lävitseni. Mä jotenkin jumiuduin niihin silmiin, enkä hetkeen tajunnut kääntää katsettani pois. Mun pitäisi koittaa koota itseni, ihan oikeasti, tiedä mitä jätkä luulisi jos tajuaisi mun omituisen käytökseni.
- No kyl mä jotenki sulle ton kyydin haluun korvata, totesin lopulta läpällä, vaikka todellisuudessa mä kai halusin vaan, ettei Miska olisi mennyt ihan vielä ja sen takia viivyttelin tupakan avulla. Ajatus Miskasta sai mun sisälle oudon tunteen, joka tavallaan säikäytti mua. Mä en tajunnut miten sellainen tunne pystyi tulemaan mun sisälle, tai en mä oikeastaan edes tiennyt mitä se oli.
- Aijaa? Miska virnisti hieman ja tuikkasi tupakan huultensa väliin.
- No oisin mä sulle voinu maksaa luonnossakin jos se ois paremmin käyny, heitin ja virnistin vinosti Miskan naurahtaessa.
- Meille vai teille? jätkä heitti ja mä pyöritin päätäni naurahtaen vuorostani. Me vilkaistiin toisiimme huvittuneina ja sytytettiin tupakat siinä kaupan pihassa. Mulla oli jotenkin tosi hyvä fiilis Miskan seurassa, sen kanssa oli silleen helppo olla. Laskin hupun päästäni ja imaisin tupakkaani katsoen lyhyempää poikaa. Mä tajusin vasta nyt, että se oli oikeasti mua varmaan kymmenen senttiä lyhyempi.
- Oot sä ihme jätkä Miska Che... Miten se helvetín sukunimi menikään? sanoin ja kundi katsahti mua hymyillen vinosti.
- Chevalier, se lausui.
- Ei víttu, mä kehitän sulle jonku lempinimen tosta, sanoin virnistäen ja Miska vastasi mun virneeseeni.
- Ootan kauhulla, se vastasi ja mä hymyilin veikeästi.
- Jeah, ootas vaan.
Me vilkaistiin toisiimme pikaisesti ja jauhettiin vielä hetki jotain turhaa, ennen kuin Miska veti kypärän takaisin päähänsä ja nousi kevarinsa selkään, käynnisten sen ja ajaen sitten pois siitä Siwan pihalta. Mä itse lähdin lampsimaan meidän kerrostalolle päin jotenkin laiskoin askelin.

Loppuilta me kateltiin Eemilin ja Joonan kanssa jotain leffaa kun isobroidi oli päättänyt välillä tulla himaan yöksi. Mutsi oli nukkumassa ja faija kaiketi viettämässä iltaansa paikallisessa, joten me saatiin olla ihan rauhassa. Meidän sisarussiteet oli tosi tiiviit, ottaen ehkä huomioon jo pelkästään meidän muun perhe-elämän, joten kyllä mä arvostin salaa ihan helvetísti niitä hetkiä kun me hengattiin kolmestaan koska nykyisin niitä ei turhan paljon ollut. Kello näytti jo varsin paljon kun mä viimein suuntasin huoneeseeni ja lysähdin sängylle. Kännykän ruudulla vilkkui saapunut viesti ja vaikka numerosarja oli tuntematon, lähettäjä paljastui varsin pian. Mä en edes muistanut, että me oltaisi Miskan kanssa vaihdettu numeroita, mutta ilmeisesti niin oli käynyt viime perjantain pirskeissä. Jätkä kysyi oliko sen luota löytynyt musta cap mun, ja mä saatoin todeta, että olin tosiaan unohtanut sen ilmeisesti sitten sinne viikonloppuna. Näppäilin hieman unisena Miskalle myöntävän vastauksen, tallensin numeron ja laskin kännykän yöpöydälle kunnes varsin suuresti haukotellen painoin pään tyynyyn ja kiskoin peiton korviin. Uni tuli valehtelematta varmaan sekuntin sadasosassa, hitto mä olin väsynyt.

Seuraavan päivän liikkatunnilla mä tunsin itseni vähintäänkin uniseksi. Olisi tehnyt mieli vaan pistää tupakaksi ja käydä makaamaan siihen ruohokentälle, mutta mä hillitsin itseni ja koitin jotenkin jaksaa meidän liikan maikan rääkkiä. Henkka ja Tommi olivat adrenaliinipöllyissään ihan innoissaan siitä, että me pelattiin futista, enkä mä sinällään ihmetellyt, kai ne diggasivat kun lajin niin hyvin hallitsivat. Liikunta oli musta tosi jees aine verrattuna moneen muuhun, mutta juuri näin päivän päätteeksi mulla ei ollut yhtään intressejä juosta pallon perässä.
- Noniin, peliä, peliä, pojat! Stenberg huusi kentän laidalta ja hosui käsillään. Oli siinäkin yksi sáatanan duracell-pupu, tosin sentään se ei näyttänyt samalla tavalla víttuuntuneelta työhönsä kuin meidän matikan maikka - päinvastoin, se oli aina ihan innoissaan kaikesta. Mä päätin vähän skarpata ja lopetin sen tyhjäntoimittamisen, otin nyrkit löysien college-housujen taskuista ja juoksin tilanteeseen, napaten pallon ja syöttäen kokoajan neuvoja huutavalle Tommille. Se laukoi kohti maalia, mutta pallo lensi rimaa hipoen maalin yli ja jätkä kirosi. Mä hymähdin hieman ja vilkaisin ympärilleni. Jotenkin mun katse, heti kun peli vähänkin keskeytyi, tuntui taas harhailevan pienen matkan päässä olevaan sinisilmään. Sen hiukset olivat menneet hassusti pörröön juoksemisen ja tuulen myötä ja mua jotenkin hymyilytti, en mä ihmetellyt miksi ne muijat sen perään kuolasivat. Se näytti hyvältä. Oikeastaan mä havahduin tuijottelustani vasta kun Stenberg vihelsi pilliin ja huusi pelin jatkuvan kun kauan lentänyt pallo oltiin saatu pelastettua. Mä koitin keskittyä peliin jokaisella solullani, ja pidin katseeni parhaani mukaan poissa Miskasta.

Jotenkin mä kai olin kuitenkin ihan kauhean pihalla, johtui ehkä turhan lyhyistä yöunista tai jotain, mutta en mä saanut itseäni osallistumaan koko jalkapallopeliin paljon páskaakaan. Etsin kännykän taskustani ja vilkaisin toiveikkaana kelloa, jonka mukaan tuntia oli jäljellä vielä melkein puolituntia. Fúck yeah, aika meni hitaasti. Työnsin kännykän takaisin ja nostin katseeni, tajuten siinä samassa pallosta taistelevan kaksikon juoksevan mua päin ja kohta toisen näistä kompastuvan ja törmäävän suoraan päin mua. Jos mun olotila olisi ollut yhtään virkeämpi, niin tilannetajukin olisi pelannut, mutta nyt mä ehdin vain tajuta tasapainoni pettävän ja seuraavassa hetkessä huomasin kaatuvani maahan ja vetäväni siinä mukanani jonkun toisenkin. Eikä mun tarvinnut kauaa pohtia, että kenet, kun siinä ruohikolla maatessani mun yläpuolellani näkyi ne samat vaaleansiniset silmät joiden katseen mä olin kyllä viimeaikoina kohdannut varsin usein.
- Öö, sori, päälleni kaatunut Miska sanoi hieman pöllämystyneenä tilanteesta ja olin mäkin vähintään yllättynyt.
- Hei kävikö pahasti, mä taisin vähän innostua tönäsemään, sori, Henkan ääni kuului ihan vierestä ja mä ähkäisin.
- Ei täs mitään, sain sanottua ja vilkaisin Miskaa lievästi hämmentyneenä, tämän sitten noustessa mun päältäni. Nousin istumaan ja kuulin Nikon nauravan.
- Hei jätkät, ihan kiva että te tuutte toimeen nykysin, mut ei tarvii noin läheiseks heittäytyä tässä kaikkien nähtävillä, se vinoili virnuillen ja Henkka sekä pari muuta naurahtivat. Mä nousin ylös siitä maasta ja pyyhkäisin hieman käsiäni.
- Pää kiinni Nikke, sanoin virnuilevalle kundille ja koitin näyttää mahdollisimman neutraalilta, vaikka sydän tuntui jostain syystä hakkaavan ihan vitun kovasti. Eikä se todellakaan ollut mun tapaistani, oltiin sitä liikkatunnilla ennenkin rymytty ja kaatuiltu.
- Onks kaikki ihan okei?! Stenberg huusi kentän laidalta ja Henkka näytti peukkua, - noniin, no sit peli jatkuu, vielä kymmenen minuuttia ni sit loppuverryttelyt, vauhtia, vauhtia! se jatkoi ponnekkaasti ja kohta jätkät olivat taas ihan menossa.

Mun olo oli sen sijaan jotenkin omituinen, yhtäkkiä mun olisi vaan tehnyt mieli lähteä röökille selvittämään päätäni, mutta vaikka mä impulsiivinen ihminen monessa suhteessa olinkin, niin sain kuitenkin hillittyä itseni. Vilkaisin sivusilmällä Miskaa ja mun sisällä tuntui omituinen nykäisy, eikä mun olo kyllä tuntunut yhtään rennolta nyt - päinvastoin. Nimittäin mä jotenkin yhtäkkiä vaan tiesin mitä pulssin nousu ja se erikoinen tunne tarkoitti, varsinkin kun tällaista ei mun sisällä juurikaan koskaan ollut, ja kyseinen tieto sai mun olon tosi hermostuneeksi, koska kaikki mun tuntemukset tuntuivat sotivan mun järkeäni vastaan. Mä toivoin ettei Miska ainakaan ollut tajunnut mitään, koska ei tässä nyt todellakaan ollut millään tavallan mitään järkeä. Ei yhtään vitun vertaa. Nimittäin siinä, että Sasu Laine ihan oikeasti oli ihastumassa johonkin jätkään. Miltä sekin nyt kuulosti? Ei luoja. Mä en lopputunnista enää kehdannut katsoa Miskan suuntaan koska koko hemmetin jätkä tuntui sekoittavan mun pasmat ihan täysin. En mä tiedä, mä olin varmaan sekoamassa tai jotain.

Miska

Mä yritin keskittyä lopputuntiin, mutta tietysti mä olin mennyt ihan sekaisin meidän pikku törmäyksen jälkeen, eikä keskittymisestä luonnollisesti tullut mitään. Sasu tuntui nykyään aina saavan mun ajatukset ihan sekaisin, vaikka sen kanssa rentoa ja mukavaa olikin. Silti se sai mun olon jollain tavalla levottomaksi. Mä en tiennyt, mikä mulla oli, mutta mulla oli pieni aavistus siitä. Mä en ollut ihastunut kuin oikeastaan vain pari kertaa ja tunne muistutti pelottavan vahvasti sitä. Mutta mähän olin hetero. Mä olin ollut siitä varma, tähän asti. Nyt mä en enää tiennyt, mitä ajatella. Hítto, se jätkä sai mut tosiaan ihan sekaisin.

Koulun jälkeen mä tapasin Sasun parkkipaikalla ja me moikattiin toisiamme.
”Hei haluutko sä tulla hakemaan sen lippiksen vaik tänää ku mä unohin tuoda sen kouluu?” mä kysäisin ohimennen ja Sasu katsoi mua. Meidän katseet kohtasi hetkeksi ja niiden vihreäharmaiden silmien katse sai mussa aikaan hassun tunteen. Molemmat käänsi katseensa muualle ja Sasu rykäisi. Mitäköhän sekin musta ajatteli? Varmaan se pitäisi mua kohta ihan hulluna, jos en saisi itseäni kuriin. Ei jätkän kuulunut saada mussa aikaan tällaisia tuntemuksia.
”Tota joo, vaikka. Käyks joskus viiden aikaa?” Sasu vastasi ja mä meinasin taas jäädä tuijottamaan niitä erikoisia silmiä. Pudistin nopeasti päätäni ja yritin koota ajatuksiani. Mun pitäisi hélvetti tosissaan ottaa itseäni niskasta kiinni.
”Öö joo. Soittele vaikka viel ku lähet tulee, sullaha on mun numero?” mä sanoin ja Sasu nyökkäsi. Me sanottiin heipat ja Sasu kaarsi volvonsa pois koulun pihalta ja mä kaasuttelin pian sen jälkeen kevarillani toiseen suuntaan. Mä pelkäsin vielä kaatuvani siinä mielentilassa. Mun mieliala tuntui kyllä nykyään koko ajan olevan jotenkin sekava ja epämääräinen ja mä en halunnut myöntää sen johtuvan Sasusta.

Himassa mä lähdin suoraan käyttämään Maxia lenkillä ja toivoin kylmän syystuulen pyyhkivän ajatulset selviksi. Pistin heti pihalla tupakaksi ja keskityin imemään myrkkyä keuhkoihin Maxin jolkotellessa rennosti mun vierellä. Me suunnattiin metsään, jossa annoin Maxin mennä täysin omia teitään. Se tuli kuitenkin aina luokse, kun mä kutsuin.
Me viivyttiin ulkona melkein tunti ja sisällä mä yritin tehdä läksyjä. Mä halusin tehdä ne, jotta mun ei tarvitsisi koeviikolla lukea niin paljoa, kun en kuitenkaan jaksaisi lukea. Mä tuijotin matikan kirjaa tyhjä katse silmissäni. Mun pää oli ihan liian täynnä muita ajatuksia, keskittymisestä ei tullut mitään ja tehtävät näytti heprealta. Ja ne ajatukset tuntuivat jatkuvasti vaeltavan erääseen nimeltä mainitsemattomaan ruskeahiuksiseen.

Sasu soitti mulle puoli kuuden aikaan ja sanoi tulevansa kävellen. Me sovittiin näkevämme kaupalla ja mä otin lippiksen mukaani. Kiskoin parhaat päivänsä nähneet tennarit jalkaani ja tungin pipon päähän. Kutsuin Maxin mukaan ja portailla sytytin nopeasti tupakan, ennen kuin lähdin Max edelläni astelemaan sinne kaupalle. Ilta oli alkanut viiletä nopeasti ja mä huomasin hytiseväni kylmästä. Olisi voinut kiskoa toisen hupparin päälle. Tungin kohmeiset kädet hupparin taskuihini ja huomasin kaipaavani kesää ja aurinkoa. Mä olin aina vihannut syksyä ja talvea, silloin alkoi koulu ja oli kylmää ja märkää. Mä olin muutenkin tällainen hemmetin vilukissa, mulla oli kylmä, vaikka kaikilla muilla olisi ihan lämmin. Tosin pukeuduin usein liian vähiin vaatteisiin, kuten nytkin. Joten kai se oli ihan oma vikani. Sitten piti vain kestää.

Mä tunnistin Sasun jo kauempaa. Se nojasi seinään toinen käsi taskussa ja poltti tupakkaa. Tällä kertaa sillä ei ollut huppua, eikä hattua ja tuuli sekoitti lyhyitä, ruskeita hiuksia. Sasu näytti ajatuksiinsa vaipuneelta ja hätkähti mun ilmestyessä sen vierelle. Max heilutti häntäänsä ja kiehnäsi innoissaan pojan jaloissa. Sasu naurahti otukselle ja kumartui hetkeksi rapsuttamaan sitä. Mua alkoi hymyilyttää, kun mä katsoin niitä ja jotenkin mun päähän pälkähti niin järjetön ajatus kuin, että Sasu näytti oikeastaan aika suloiselta leperellessään koiralle. Hetkinen, mähän puhuin jätkästä! Ja sanoin sitä suloiseksi. Mun pitäisi tosissaan selvittää pääni. Mä en halunnut, että juuri kun meistä oli tulossa ystäviä, mä pilaisin sen ihastumalla. Mä en halunnut ajatella, mitä Sasukin sanoisi tai enemmänkin tekisi, jos osaisi lukea mun ajatukset. Onneksi kukaan ei nähnyt mun pään sisälle.
”Tsau”, jätkä tervehti noustessaan ja viskasi tupakan kosteaan maahan.
”Moi”, mä vastasin ja tumppasin myös tupakkani.
”Nii oliks sulla se mun lippis?” Sasu naurahti hetken hiljaisuuden jälkeen havahduttaen mut jälleen ajatuksistani. Mä toivoin koko sydämestäni, ettei se huomannut mun typerää tuijottamista tai se alkaisi kohta vähintääkin epäillä jotakin.
”Joo, on. Tässä”, mä naurahdin ja ojensin mustan capin pojalle.
”Kiitti”, se sanoi ja laittoi sen päähänsä. Muutama hius tunki lipan alta otsalle. Mun katse meinasi taas harhailla jätkän kasvoihin, mutta mä käänsin sen nopeasti muualle.

”Totaa, mennääks vaik kävelee jonnekki tai jotai?” Sasu naurahti hetken päästä, kun me vaan seisottiin hiljaa. Me lähdettiin hitaasti talsimaan poispäin kaupalta Max edellä ja kohta me huomattiin olevamme taas siellä rannalla. Me istahdettiin siihen hiekalle ja pistettiin jälleen kerran tupakaksi. Mä vedin savua keuhkoihin ja käännyin vilkaisemaan Sasua. Se katseli jonnekkin kauemmas järvelle ja puhalsi savua ilmaan. Se näytti miettivän jotain ja mä olisin halunnut tietää, mitä.
”Mä niin haluisin joskus muuttaa pois täältä”, se sanoi ja mä vähän yllätyin.
”Miks? Sullahan on täällä hyviä frendejä ja kaikkee”, mä kysyin ja Sasu vilkaisi mua. Mä en osannut lukea sen ilmettä.
”Emmä tiiä, tää vaan on niin pieni paikka ja ahdistavaa ku kaikki tuntee sut tai silleen, tajuutsä?” se sanoi ja mä mumisin jotain myöntävän tapaista. Mä tajusin oikein hyvin. Mä en olisi alunperinkään halunnut muuttaa tänne, mutta nyt kun mä ajattelin, niin oli täällä jotain hyvääkin. Ainakin vaikutti siltä, ettei Sasuun tutustuminen ollut lainkaan huono asia, vaikka meidän välit aluksi olikin ollut ihan paskat.

Me oltiin jonkin aikaa hiljaa ja mulle tuli koko ajan enemmän kylmä. Mä yritin estää itseäni hytisemästä, mutten voinut sille mitään kylmän tuulen puhaltaessa järveltä. Sasu vilkaisi mua mun värähtäessä.
”Meinaako olla kylmä?” se kysyi ja mä vilkaisi sitä nopeasti.
”Vähäsen...”, mä mutisin.
” 'Vähäsen', jätkähän on iha jäässä”, Sasu naurahti ja mun yllätykseksi alkoi riisumaan huppariaan. Sillä näytti olevan alla toinen, se oli sentään osannut pukeutua. Se ojensi mulle tupakanhajuisen, mustan hupparinsa ja mä katsoin sitä ihmeissäni.
”Laita se päälles, mulla on ihan lämmin”, jätkä naurahti, kun en osannut kuin tuijottaa sitä. Mä kiitin sitä ja kiskoin mulle hieman ison, mutta ihanan lämpimän hupparin ylleni. Se tuntui jotenkin oudolta. Yleensä kaikissa leffoissa sun muissa, poika antoi tytölle takin kaikissa romanttisissa kohtauksissa. Ajatus häiritsi mua ja halusin sen pois mielestäni, joten juttelin Sasun kanssa jotain randomia. Sen kanssa oli siitä mukava olla, että hiljaisuus ei tuntunut melkein koskaan kiusaantuneelta ja sen kanssa keksi helposti puhuttavaa. Ei haitannut, vaikkei meidän jutuissa olisi kauheasti järekä ollutkaan. Mä en tiedä kauan me istuttiin siinä jauhaen kaikkea maan ja taivaan väliltä ja polttaen tupakkaa, mutta mulla oli tosi hyvä olo sillä hetkellä.

Sasu

En mä oikeastaan tiennyt miten me oltiin päädytty istumaan siihen rannalle, mutta toisaalta eipä asia mun päätäni jaksanut paljoakaan vaivata. Sen törmäämisepisodin jälkeen mun oli hetken aikaa ollut jotenkin vaikea olla Miskan seurassa, mutta nyt juttu tuntui lentävän taas ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Mua vaan hermostutti, että jätkä tajuaisi mun omituisen käytökseni, jota mä en oikeastaan itsekään kunnolla tajunnut. Tai tajusin kai, mutten todellakaan myöntänyt. Mua alkoi jotenkin ahdistaa kun mä kelasin sitä mitä Miska sai mussa aikaan, joten yritin ajatella jotain muuta, ettei mun rento olemukseni olisi rikkoutunut. Mun pitäisi tehdä jotain tälle asialle, ennen kuin koko homma karkaisi käsistä. En mä nyt víttu ollut mikään homo, hitto en todellakaan, ei luoja.

- Mitä sä kelaat? Miska hymähti ja puhalsi savua ilmaan. Heräsin mietteistäni ja vilkaisin sitä.
- Maailmanpelastamista ja semmosta muuta perussettiä, heitin hatusta ja Miska virnisti hieman. Hymyilin jätkälle kevyesti ja tumppasin tupakkani. Mun päähäni tunki taas ajatuksia joita koitin hillitä katsoessani Miskaa. Se näytti nimittäin hiton suloiselta siinä mun hieman liian isossa hupparissani, ihan oikeasti, liian suloiselta. Sana suloinen ei todellakaan sopinut munlaisen jätkän suuhun, mutta toisaalta Miska nyt sai mut muutenkin ajattelemaan kaikkea sekopäistä. Mä olin iloinen, ettei se osannut lukea ajatuksia.
- No sullahan on vaatimattomat mietteet, kundi totesi ja mä hymyilin rennosti.
- Onks jotain valittamista? kysyin kääntäen katseeni poikaan ja kohotin kulmiani.
- En mä niin sanonu, Miska totesi ja mä hymyilin pienesti katsoen pojan kirkkaansinisiin silmiin. Niissä oli jotenkin erilainen katse, mä en osannut tulkita millainen, mutta jotenkin erilainen. Mun ajatukset tuntui taas juoksevan ihan sekaisesti mun päässäni enkä mä enää jaksanut yrittää pitää niitä kurissa kun ei siitä mitään olisi tullut. Mitä @!#$ä mun olisi pitänyt tälle tunteelle tehdä? Mä en oikeasti tiennyt miten siitä pääsisi eroon, koska nytkin mun katse tuntui jotenki puolivahingossa laskeutuvan Miskan silmistä sen huuliin, jotka olivat ihan vain hitusen raollaan. Tämä olisi se hetki, kun leffoissa pari suutelisi - takin antamisen jälkeen ja hiljaisuuden laskeutuessa. Miltä Miskan huulet maistuisivat? Hitto, mitä @!#$ä mä oikein ajattelin? Käänsin äkkiä, jotenkin säikähtäneenä katseeni takaisin eteen päin ja koitin kaikkeni olla ajattelematta äskeistä. Mitä Miskakin ajatteli, kyllä se nyt varmaan oli tajunnut äskeisen jäätymiseni. Voi @!#$. Mun teki mieli lyödä itseäni. Hetken ajaksi meidän välille laskeutui omituinen hiljaisuus.

Tilanne meni ohi pienen ajan kuluttua ja mä sain heitettyä vaihteeksi jotain typerää, että mun hämmentyneisyyteni ei näkyisi. Me istuskeltiin siinä vielä hetki, kunnes alkoi ripeksiä ja hiljainen sade ajoi meidät pois siitä rannalta.
- Henkka meinas perjantaina pitää jotai pirskeitä, sanoin meidän kävellessä rantatietä pitkin.
- Nii mä kuulin, Miska sanoi ja me vilkaistiin toisiimme, - meinasitko mennä?
- Kai, kattoo nyt, tuumasin ja haukottelin hieman, - entä sä?
- Vois kait sitä, jätkä sanoi kohauttaen olkiaan ja mä nyökyttelin. Työnsin nyrkit hupparin taskuihin ja katselin Maxin jolkottelua meidän edellämme. Sade ei onneksi tuntunut yltyvän, eikä pieni ripeksiminen mua suuremmin vaivannut. Kaupan kohdalla me pysähdyttiin koska molemmat lähtisi eri suuntiin ja Miska alkoi riisua mun huppariani, mutta estin poikaa.
- Pidä vaan se, tuo vaikka huomenna sit kouluun, ni et ainakaa vilustu ja saa hypotermiaa tossa matkalla, sanoin ja Miska kohotti hieman kulmiaan, - jos kelpaa, jatkoi vielä ja hymyilin vinosti Miskankin kasvoilla sitten käydessä hymyn.
- Tietty, kiitti, se sanoi ja mä heilautin huolettomasti kättäni. Me vaihdettiin vielä pari sanaa siinä kaupan pihalla kunnes päätettiin lähteä.
- Nähään huomenna, sanoin ja vilkaisin vielä Miskaa.
- Jeah, pitäs muute joku päivä tehä sitä psykan juttua, jätkä totesi ja vasta sitten mä muistin koko projektin. Mä olin unohtanut sen täysin, vaikka se pitäisi esittää ensi viikolla.
- Ainii, hitto, no mut vois viikonloppuna tai koulun jälkee joku päivä, sanoin ja Miska nyökytteli. Me sanottiin vielä heipat, ennen kuin mä käännähdin kulman taakse ja lähdin talsimaan kotiin päin hieman sekavin miettein.

Mun oli koko loppukouluviikon jotenkin hankala katsoa Miskaa silmiin ilman, että mä aloin ajatella siitä jotain muuta kuin mitä kaveri nyt kaveristaan voi ajatella. Ajatus ahdisti mua mainittavasti. Ehdin kirota itseni ja mietteeni varsin usein alimpaan manalaan, muttei se mitään auttanut. Niinpä mä sitten olin seuraavat päivät vähän liiankin turhautunut ja sain kuulla asiasta useammalta taholta. En mä sille mitään voinut, että mua oikeasti hermostutti sellainen mitä mä en itse voinut kontrolloida - sen takia tunnepuolen jutut oli aina olleet mulle helvetín hankalia.

Perjantai-iltana mä sitten istuin Tommin auton takapenkillä sopivassa humalassa ja täysin varmana siitä, että tänään nollattaisiin ajatukset täysin. Ei alkoholi tietenkään mikään ratkaisu mihinkään ollut, mutta kyllä se hetkellisesti vähän jeesasi. Hörppäsin oluttani ja kuuntelin jätkien puhetta, joka ei kunnolla kuulunut basson alta. Pelkääjän paikalla istuva Niko ojensi pulloaan takapenkille ja mä hörppäsin pullossa olevaa viinalitkua irvistäen ojentaen sitten vieressäni oleville Laikulle ja Petelle.
- Käydään hakemassa Miska ja sit mennään Henkalle, Tommi ilmoitti bassonjytkeen yli ja käänsi autonsa rajusti risteyksestä oikealla niin että Laikun onnistui kaataa juomaa housuilleen.
- @!#$ Tommi! se kirosi ja mä katsoi sen kastuneita vaaleita farkkuna huvittuneena.
- Jätkä laukes housuihinsa, en mä tienny et sä saat Tommin ajotavasta noin suuret kiksit, tuumasin läpällä virnistäen, - vaikka eihä se väärin oo, jokainen tykkää mistä tykkää, jatkoin ja Laikku läimäisi mua kevyesti takaraivoon.
- Pää kiinni, tai sulla ei itelläs kohta oo millä laueta, Laikku sanoi ja mä nauroin saaden jätkän virnistämään.
- Sä oot ihan sairas jätkä, sanoin hieman sammaltaen ja Laikku hymyili huvittuneena. Me heitettiin jotain tosi typerää läppää kunnes auto pysähtyi jonkin matkan päähän Miskan talosta ja me könyttiin ulos tupakalle. Tommi soitti jätkälle ja ilmoitti sitten, että se ilmaantuisi tähän viiden minuutin sisällä. Mun mahanpohjassa tuntui sitä turhankin tuttua pistelyä sytytellessäni tupakkaa, mutta koitin näyttää mahdollisimman normaalilta sittenkin kun pipopäinen poika talsi tietä pitkin kohti meitä ja autoa. Me tervehdittiin Miskaa ja se tervehti meitä sytyttäen itsekin tupakan. Mä annoin katseeni kuin vahingossa lipua siihen ja sen sinisten silmien katse kääntyi muhun. Me katsottiin hetki toisiamme kunnes käännettiin katseemme pois. Ajatuksissani mä heitin jo ties kuinka monennen oluttölkin kädestäni ja avasin uuden.
- Hirvee vauhti päällä, Niko sanoi ja vilkaisin sitä.
- Nyt on perjantai, huomautin ja nostin tölkin huulilleni virnistäen sitten hieman. Humala humisi kevyesti mun päässäni ja sai olon sopivan uskaliaaksi ja rennoksi.

Kun me oltiin polteltu röökimme, asteltiin me takaisin autolle. Mä horjahdin hieman ja Laikku naurahti mulle ja mun humalalleni. Kieltämättä voisin tämän kaljan jälkeen hidastaa hieman, vaikka minkä mä sille mahdoin, että faijalla ei ollut lukkoa viinakaapissaan ja muutamat naukkailut tekivät kyllä tehtävänsä.
- Miten me mahutaan tänne, Pete mutisi ja mä istahdin alas takapenkille.
- No emmä tiiä, koittakaa sopia sinne taakse, Tommi sanoi ja istui ratin taakse Nikon lysähtäessä pelkääjän paikalle.
- No Miska on meistä varmaan se kevyin ni se menee vaikka Sasun sylissä, Laikku sanoi ja mä aukaisin suuni mutten saanut sanottua mitään, - problem solved, eiks niin jätkät? Kunhan ei kytät aja vastaaan, se jatkoi ja änkesi taas keskelle.
- Noniin okei käy, mut hei mä haluisin päästä jo juomaan, Tommi hoputti ja mä vilkaisin pikaisesti Miskaa, ennen kuin se istui mun syliini sanomatta mitään. Pete änkesi Laukun viereen ja Tommi käynnisti auton.
- Saat sä sen oven vedettyä kii? Sain kysyttyä ja Miska kurottautui hieman vetäen autonoven kiinni Tommin sitten kaasuttaessa kohti Henkan kotia. Mun oli tosi hankala keskittyä yhtään mihinkään Miskan takia ja oikeastaan mulle tuli sellainen hassu halu kiertää kädet sen ympärille tai jotain muuta tosi järjetöntä.
- Aja nyt Tommi silleen pehmeesti, ettei taas tarvii läikytellä, Laikku sanoi huvittuneena.
- No pitääkö ylipäänsä juua siinä autossa? Kuskinpaikalla istuva geelitukka vastasi ja Laikku irvisti. Mä puristin kaljatölkkiä toisessä kädessäni ja tuijottelin ikkunaan koittaen keskittyä maisemiin. Niin kuin ne mua nyt víttuakaan olisivat juuri nyt kiinnostaneet.

- Hengitätkö sä ees enää? sylissäni istuva Miska kysyi kohta ja käänsi hieman päätään.
- Joo, et sä ees paina mitään, vastasin ja siirsin katseeni pois ikkunasta.
- No tulipa helvetín miehekäs olo noista sanoista, Miska sanoi huvittuneena ja kuulin Laikun naurahtavan.
- Sasun iskurepliikit osa satakolkykaks, "et sä ees paina mitään", jätkä nauroi humaltuneesti ja mä tökkäsin sitä kyynerpäällä kylkeen.
- Pää kiinni, ellet haluu niitä juomia taas syliis, sanoin ja Laikku virnisti, - sitäpaitsi mulla on kyllä tuoreessa muistissa sun viimekesän kommellukset niiden pokaamisten osalta, jos tällä aiheella mennään, jatkoin ja jätkät nauroivat.
- Hys Sasu, ei kaikkee tuoda julkisuuteen, Laikku sanoi ja mä pyöritin hieman päätäni huvittuneena. Siirsin katseeni takaisin ikkunaan ja hörppäsin kaljaani ojentaen sitä sitten sylissäni istuvalle pojalle. Se otti pitkän hörpyn ja oli antamassa tölkkiä takaisin.
- Juo vaan loppuun, totesin ja nojauduin hieman eteenpäin.
- Kiitti, kundi vastasi ja mä katsoin sen eteenpäin suunnattuihin kasvoihin ajatukset hieman sekavina. Eikä se sekavuus johtunut tälläkertaa mun humalatilastani kovinkaan suuresti, vaan jostain ihan muusta. Enkä mä sitten tiennyt mikä muhun meni, mutta ehkä mä en vaan osannut ajatella tarpeeksi ja kieltämättä humala lisäsi mun rohkeuttani, tai ehkä mä en yksinkertaisesti osannut hillitä itseäni, mutta hetken mielijohteesta mä varovasti kiersin toisen käteni Miskan yläkropalle - ja jotenkin se tuntui helvetín oikealta, vaikka mä pidinkin ajatuksiani jotenkin kiellettyinä. Miska ei tehnyt mitään, enkä mä uskaltanut katsoa sen kasvoja koska mä epäilin että se piti mua ihan helvetín outona nyt. Sillä pienellä hetkellä ei mua kylläkään edes haitannut mitä se ajatteli, ainakaan niin suuresti. Ei mun elettäni kukaan siinä hämärässä autossa huomanut, mutta vaikken mä saisi tälle ihmelliselle tunteelle koskaan vastakaikua, niin pitkästä aikaa jonkun läheisyys tuntui musta hyvältä.

Me ei puhuttu Miskan kanssa mitään kun astuttiin ulos autosta, enkä mä kyllä edes olisi viitsinytkään. Henkan luona oli jo jonkin verran porukkaa ja mä tunsin oikeastaan melkein kaikki paikallaolijat edes jotenkuten. Oikeastaan siellä oli sellaistakin porukkaa jonka kanssa mä en tullut toimeen juuri lainkaan. Joten niin siinä sitten lopulta kävi, että kun mä olin tupakalla ja se Joonan ikäluokkaan kuuluvan jätkä, jota kaikki sanoivat Raipeksi, päätyi siihen takapihalle samaan aikaan niin ei siitä mitään hyvää seurannut. Se vihasi Joonaa ja Joona vihasi sitä, ja jos joku vihasi mun veljeä, niin inhosin mäkin sitä automaattisesti - ja toisinpäin. Yksinkertaista sinällään. Niin, että kun se alkoi aukoa päätään musta ja Joonasta ja meidän perheestä, niin mä aika perinteisesti vedin sitä turpaan ja sitä rataa. Sinällään ihan normaalia mulle, mutta toisaalta Rami Pehkola ei ollut mikään huono tappelija, joten se löi takaisin ja me oltaisiin varmaan saatu aika isokin tappelu aikaan jos Henkka ei olisi ilmestynyt paikalle ja käskenyt meidän lopettaa.
- Kaiken muun mä tässä talossa hyväksyn, mutta en tappelemista, Henkka ärähti siinä pihalla vihaisesti ja katsoi meitä salamoiden. Mä pyyhkäisin veren poskestani kämmensyrjääni ja tuhahdin. Raipe nosti leukaansa ja katsoi mua inhoten, enkä mä voinut kieltää, etteikö tunne olisi ollut molemminpuolinen. Me tuijotettiin hetki toisiamme, kunnes mä käännähdin ja astelin lievästi sanottuna hermostuneena takaisin sisälle. Korkkasin uuden tölkin ja koitin rauhoitella itseäni.

En mä jaksanut jäädä siihen olkkariin porukan sekaan joten päätin etsiä jostain rauhallisemman huoneen ja olla vähän aikaa itsekseni. Mä olin oppinut, että sillä tavoin mä sain oloni huomattavasti rauhallisemmaksi koska ihmisjoukko vaan lisäsi levottomuutta. Avasin Henkan vanhempien huoneen, mutta ovella tajusin, että joku pariskunta hässi leveässä parisängyssä peiton alla. Saatoin lyödä vaikka vetoa, että patjalla selällään makaava muija oli mun yläasteaikainen tyttöystävä Pinja, mutten todellakaan jaksanut kiinnostua, vaan suljin äkkiä oven ja jätin kaksikon ähkimään keskenään. Hymähtäen suuntasin sitten viereiseen huoneeseen, jonka vaalealla päiväpeitolla päällystetty sänky oli onneksi koskematon. Siirsin katseeni sängyltä ja olin jo vetänyt oven kiinni kunnes lopulta tajusin, ettei huone sittenkään ollut tyhjä.
- Ai, oho, sori, emmä tajunnu yhtään, keskeytinkö mä jotai? sain sanottua yllätykseltäni ja katsoin vaaleansinisiin silmiin. Vilkaisin ympärilleni kuin etsien muita huoneessa olijoita, ja Miskan toinen suupieli nousi hieman.
- Luuletsä et mä oon täällä jonkun kanssa purkamassa paineita? se kysyi ja mä naurahdin hieman häkeltyneenä. Tällainen jäätyminen ei todellakaan ollut mun tapaistani.
- No en, vastasin sitten ja Miska kohotti hieman kulmiaan, - mut mitä sä sit oot?
- Puhelimessa olin, ku ei tuol olkkarissa kuule jutella, se vastasi ja näytti kädessään olevaa kännykkää kunnes työnsi sen housujensa taskuun. Mulle tuli jotenkin kiusaantunut olo, en tiedä miksi, ehkä se johtui jo pelkästään siitä mitä mä olin tehnyt siellä autossa. Tuntui, että mun olisi pitänyt selittää sitä jotenkin, mutta miten helvetissä mä sellaisen voisin selittää? Mitä Miskakin musta nyt ajatteli, piti varmaan ihan pimeänä jätkänä tai jotain.

- Missä sä oot osumaa ottanu? se kysyi lopulta pienen hiljaisuuden jälkeen ja mä kohotin katseeni takaisin sinisiin silmiin. Hipaisin vähän poskeani ja hymähdin.
- Kunhä tuli vähän otettua yhteen yhen kusípään kanssa, tuskin tunnet, sanoin kohauttaen olkiani ja me katsottiin hetki toisiamme.
- No eiks siihen kannattais jotai laastaria vaik laittaa? jätkä kysyi ja kohotti kulmiaan.
- Ootsä tuleva lääkäri vai?
- No en, Miska hymähti ja asteli siihen lähemmäs ovea mun eteeni, - vaikka kai ne porukat musta tulevaisuudessa sellasta haluais, tai jotai muuta páskaa, se jatkoi ja mä katsoin sitä hieman kysyvänä.
- Aijaa, no mitä sä sit haluat tulevaisuudessa? mä mutisin ja mun mielestä meidän keskustelu oli tosi outo, siis jollain tosi hassulla tavalla. Niin kuin me ei oltaisi ihan normaaleja itsejämme tai jotain. Tai ainakin musta tultui siltä.
- No emmä tiiä, soittaa kitaraa? se sanoi ja hymyili hieman. Mä vastasin sen hymyyn ja musta oli jollain tavalla tosi suloista, että se soitti kitaraa. Mun mielestä oli aina kiva kun joku osasi soittaa jotain soitinta hyvin, sellaista oli tosi jees kuunnella.
- Aika siistiä. Mähän en ite osaa soittaa ku suutani, sanoin ja Miska virnisti. Mä hymähdin huvittuneena ja vedin hupun päästäni vilkaisten ympärilleni. Miska katsahti ympärilleen myös ja sitten meidän katseet kohtasi taas. Auringonvalo ikkunasta osui pojan kasvoihin ja mun mielestä se näytti jotenkin kauniilta - siis ihan oikeasti näytti, vaikkei kukaan koskaan uskoisi että mä voisin ajatella näin. Niin se kuitenkin oli, Miska sai mussa sellaisia ajatuksia esiin, joista mä en ollut itsekään tiennyt.
- Mitä sä katot? jätkä kysyi ja mä heräsin ajatuksistani.
- Eikä ku kelasin vaan...
- Ai mitä?
Mä vilkaisin Miskan silmiin ja sitten mun katse liukui taas puolivahingossa alemmas pojan huuliin.
- No siis... mutisin ja mun itsekontrolli tuntui taas halkeilevan, oli se sitten humalan takia vai miksi, mutta kohta mä kumarruin vähän lähemmäs niitä huulia ja laskin varovasti käteni Miskan kyljelle. Hengähdin hieman, sydän hakaten ja olin jo painamassa huuleni Miskan huulille ja tulossa lähemmäs, kunnes mä jotenkin havahduin tilanteesta. Mitä vittua Sasu? Äkkiä mä irrottauduin Miskasta ja pakitin taaksepäin jotenkin säikähtäneenä.
- Emmä... Sori, tai siis että... aloitin, mutten ehtinyt pidemmälle, sillä samassa tajusin säpsähtäen pakittavani suoraan päin kirjahyllyä iskien kyynerpääni ja saaden aikaan epämääräisen kolahduksen. Pari kirjaa romahti lattialle alahyllyltä.
- Ai sáatana, kirosin ja pitelin puupintaan iskemää kyynerpäätäni.
- Sattuko sua? Miska kysyi melko epämääräisellä äänellä ja mä kohtasin pojan katseen, josta en voinut lukea kuin silkkaa hämmennystä. Enkä mä kyllä yhtään ihmetellyt, kai se nyt ihmetteli vähemmästäkin. Voi víttu mua todellakin hävetti, eikä ihan vähääkään. Ihme, ettei Miska ollut tirvaisuut mua turpaan tai jotain äskeisen takia.
- Ei täs mitään, sain ähkäistyä hieman häveten ja toivoin, että olisin voinut pyyhkiä kaiken äskeisen pois. Mä olin melkein suudellut Miskaa, aivan uskomatonta, mä en tiedä mikä mua vaivasi. Pelottavintahan tässä ei ollut pelkästään se, että mä olin todellakin meinannut tehdä sen, vaan se, että mä olin oikeasti halunnut sitä. Ja halusin vieläkin, vaikka juuri nyt mä en edes olisi kehdannut nähdä koko jätkää. Vilkaisin sen suunnalle nopeasti ja pyyhkäisin poskeani.
- Mä öö, tota varmaan lähen tästä tupakalle, sain mutistua hieman vaikeana ja koitin saada ajatukseni selväksi, mutta se oli aika turhaa. Mun olo oli tosi sekava kun mä astelin äkkiä ovelle odottamatta Miskan vastausta ja painelin eteiseen tuntien sydämeni hakkaavan niin kovasti, etten olisi ihmetellyt vaikka se olisi tullut rinnasta läpi tai jotain. Etsin hermostuneena röökini, nappasin takin ja kengät ja suuntasin pihalle. Miska piti mua varmaan oikeasti jonain homona tai jotain, ja mua ahdisti. En mä voinut tykätä pojasta, hitto - ja siltikin mä tiesin todellisuudessa, että kyllä mä tykkäsin. Ja vieläpä paljon.

Lähettäjä: hanoi 
Päivämäärä:   10.8.13 02:37:46

Miska

Mä seisoin hetken hämmentyneenä siinä huoneen keskellä, ennen kuin tajusin liikkua. Mulla kesti hetki tajuta, mitä äsken oli tapahtunut ja nyt mun olo oli todella sekava. Sasu oli melkein suudellut mua, ja mä tiesin, että jos se olisi niin tehnyt, mä en olisi pistänyt lainkaan vastaan. Sasu oli näyttänyt siltä, että odotti mun vetäisevän sitä turpaan tai jotain. Se oli ollut tavallaan tosi suloinen siinä kompuroidessaan ja änkyttäessään jotain epämääräistä. Mä olin jo tajunnut, vaikken sitä itselleni myöntänytkään, että mun tunteet Sasua kohtaa oli ihan jotain muuta kuin pelkkää ystävyyttä, mutta en mä olisi todellakaan osannut ajatella, että Sasukin voisi ajatella samoin musta. Tai ainakin sen äskeinen teko ei ollut kovin kaverillinen, tyhmäkin olisi tajunnut mitä se meinasi tehdä. Mä itse vain jäädyin siinä tilanteessa, enkä osannut tehdä yhtään mitään. Ja siellä autossakin se oli kiertänyt kätensä mun ympärille ja jotenkin sekään ei tuntunut kovin kaverilliselta. Tosin pelkkä Sasun seura sai mun mahassa heittämään sillä tavalla hassusti, niin saati sitten, kun se kiersi kätensä mun ympärille, vaikka teko olisikin ollut ihan vaan kaverimielessä tehty.
Mä astelin sekavin miettein takaisin sinne meteliin ja kännissä heiluvien ihmisten sekaan. Mulla oli tosi levoton olo ja ihmismassa sai mut hermostumaan vielä enemmän, joten päätin mennä tupakalle. Kaivelin askia hupparin taskusta samalla kun astuin ulos ja huomasin Sasun istuvan kuistin portailla. Pieni hymy kohosi mun huulille katsoessani huppupäätä ja itsahdin pojan viereen saaden tämän säpsähtämään ja kääntämään katseensa muhun. Sasun ilme muuttui hieman kiusaantuneeksi ja se liikahti levottomasti. Se käänsi katseensa pois ja imaisi tupakkaansa. Mä sytytin omani ja käänsin myös katseeni eteenpäin. Me ei puhuttu mitään, mutta ei hiljaisuus mua oikeastaan edes häirinnyt.
”Mä... tota niinku, äh sori siitä äskesestä, emmä tiiä mitä mä-”, Sasu alkoi puhumaan, mutta mä keskeytin sen pahoittelut.
”Ei se mitään”, mä sanoin ja jätkä kääntyi katsomaan ihmeissään mua. Mua alkoi melkein hymyilyttää, kun se näytti niin järkyttyneeltä. Senhän pitäisi olla helpottunut.
”Miten sä näytät noin järkyttyneeltä?” mä naurahdin.
”No mä ajattelin, että sä vähintään vetäisit mua turpaan tai jotain, kun mä...”, se jätti lauseensa kesken ja käänsi katseensa kiusaantuneena muualle. Se rykäisi ja puhalsi savua ilmaan. Mä en saanut katsettani irti siitä ja tuijotin sen hieman raollaan olevia huulia.
”Kyllä mä tiedän, mitä tuolla meinasi äsken tapahtua... enkä mä oo vihanen tai mitään, niinku sä varmaan luulet”, mä sanoin ja Sasu kääntyi uudestaan muhunpäin. Se ei sanonut mitään, tuijotti vaan hämmentyneenä ja mä tuijotin takaisin. Tuntuin kuin niiden vihreänharmaiden silmien katseeseen olisi voinut hukkua, mä en saanut katsettani irti niistä. Mun katse siirtyi Sasun silmistä sen huuliin ja mitään ajattelematta mä kumarruin lähemmäs niin, että meidän huulet koskettivat. Alkoholi teki luultavasti taas tehtävänsä, mutta sillä hetkellä mua ei kiinnostanut, mitä kukaan ajattelisi, vaikka näkisikin. Lievästä hämmenyksestään toivuttua, Sasu vastasi suudelmaan. Sen huulet maistui tupakalle, alkoholille ja jollekkin muulle, jota en osannut kuvailla. Tuntui, kuin mahassa olisi lehahtanut perhosparvi lentoon. Tunsin itseni joksikin hemmetin ihastuneeksi pikkutytöksi.
Se oli nopeasti ohi, liian nopeasti ja hetki me vaan katsottiin toisiamme. Sitten joku sai meidät molemmat hätkähtämään melko rajusti heilauttaessaan ulko-oven auki.
”Täällähän te ootte!” Henkka mölähti ja rojahti meidän viereen istumaan tupakka huulillaan. Mä vilkaisin sitä ja pakotin hymyn kasvoilleni.
”Täällähän me”, Sasu naurahti jotenkin tönkösti ja kieltämättä mäkään en voinut olla kelaamatta, että mitä jos Henkka olisi avannut oven pari sekuntia aikaisemmin?
”Mitäs te täällä kahestaan kykitte?” Henkka naurahti ja vilkaisi meitä silmät harittaen. Júmalauta, jätkä oli ihan kännissä.
”Kuha tupakalla oltiin”, mä vastasin. Mun olo oli muuttunut hermostuneeksi ja tumppasin tupakkani nousten ylös. Ilmoiti meneväni takaisin sisälle ja astelin nopeasti pois siitä portailta. Kuulin Henkan sanovan jotain Sasulle. Mä tunsin itseni sen verran levottomaksi, että päätin hakea lisää juotavaa. Keittiössä oli jotain boolia, joka oli tehnyt hyvin kauppansa. Mä olin tähän mennessä tyytynyt vain kaljaan, mutta halusin jotain vahvempaa, joten otin sitä boolia. Se ei ollut oikeastaan erityisen hyvää, mutta nousi hyvin päähän, joten kiskoin sen nopeasti kurkusta alas hakien kohta taas lisää juotavaa.
Joskus keksiyöllä mä aloin olla jo niin tukevassa humalassa, etten meinannut pysyä pystyssä enää. Mä en ollut nähnyt Sasua pahemmin sen suudelman jälkeen ja kun mä nyt näin sen ulko-ovella, mun mahassa tuntui hassua nipistelyä ja mä astelin sen luokse. Sasukin näytti olevan aika hyvässä kuosissa, eikä se mainnut saada kenkiä jalkaansa.
”Ootsä lähössä jo?” mä kysyin ja Sasu käänsi humalaisen katseensa muhun.
”Jep”, se vastasi ja horjahti seinää vasten yrittäessään kiskoa kenkää jalkaansa. Mä en voinut olla naurahtamatta sille ja se mulkaisi mua.
”Kävellenkö sä oot?” mä jatkoin kyselyäni ja Sasu nyökkäsi.
”Mä voisin tulla samaa matkaa sun kanssa”, mä sanoin ja etsin omat kenkäni muiden joukosta. Sasu oli viimein saanut omansa jalkaan. Kun me sitten viimein selvittiin pihalle, molemmat sytytti taas röökin. Me käveltiin hetki hiljaisuudessa.
”Ootsä koskaan seurustellu?” kysyin hetken mielijohteesta ja Sasu vilkaisi mua.
”Kaks kertaa mut ei ne oikee kestäny”, se vastasi sitten, ”entä sä?”
”En, ei oo oikee tullu ketää sopivaa vastaa...”, sanoin ja mun sisällä muljahti hassusti sanottuani sen. Mulle tuli kauhea halu tarttua Sasua kädestä, mutta hillitsin itseni ja tungin vapaan käden taskuun.
”Mitä ihmettä, sullahan noita ihailijoita riittää vaikka muille jakaa”, Sasu sanoi ja mä naurahdin sen sanoille.
”Ei mua kiinnosta sellaset itseään tyrkyttävät lissut”, mä sanoin. Vaan sä, mun teki mieli jatkaa. Ei hélvetti, mun pitäisi edes vähän hillitä ajatuksiani. Vaikka se olikin todistettu, ettei Sasu ainakaan iskisi multa hampaita kurkkuun, jos tietäisi mitä mä siitä ajattelen. Ihan hullua, että se saattoi jopa tuntea samoin mua kohtaan kuin mä sitä.
Mä olin ajatuksissani kävellyt Sasun kanssa sen talolle saakka.
”Mä asun tässä”, Sasu ilmoitti ja mä seisoin hetken typeränä paikallani.
”Sun ei ehkä kannata lähteä tossa kunnossa enää yksin kävelemään, teille kuitenki on jonku verra matkaa. Sä voit tulla meille”, Sasu sanoi ja katsoin sitä ihmeissäni tajuamatta edes vastata. Se oli jo astellut ovelle ja kaiveli avaimia taskustaan.
”Nii että tuutko sä?” se naurahti ja mä hätkähdin.
”Joo, kiitti”, mä sanoin ja astelin jätkän perässä sisälle. Kieltämättä mun olo alkoi olla sitä luokkaa, että sammuisin varmasti ihan kohta.

Sasu

Mun olo tuntui jotenkin epätodelliselta kun mä astelin rappuun ja sitä kautta portaisiin Miska perässäni. Eikä se epätodellisuus johtunut humalatilasta, joka tosin kieltämättä oli aika mainittava juuri nyt, vaan jostain ihan muusta. Hieman huojuen astelin meidän ulko-ovelle ja etsin hetken haparoivin käsin avainta kunnes sen löydettyäni tappelin hetken sen kanssa, että sain avaimen edes lukkoon asti. Motoriikka oli hieman heikolla näissä promilleissa. Miska naurahti hiljaa mun kamppailulleni ja vilkaisin poikaa.
- Ei se oo niin helppoo aina, totesin ja kun viimein sain avainta käännetyksi lukossa, avasin oven Miskan edestä ja nyökkäsin sisälle päin, - naiset ensin, sanoin ja Miska näytti mulle läpällä keskisormeaan, mutta asteli sitten sisälle ja mä seurasin sitä hieman ajatuksiini vajonneena.
- Sori täällä on vähä sotkusta, huomaa et tässä talossa on miesvalta, mutisin ja jätin kengät eteiseen. Jotenkin mulla oli sellainen olo, että pitäisi puhua jostain koska tällähetkellä kaiken tänäiltana tapahtuneen jälkeen hiljaisuus ahdisti mua. Vaikka toki mun pitäisi olla jollain tavalla helpottunut tai tyytyväinen siitä, että Miskan reaktio ei ollutkaan ollut sitä mitä mä olin aluksi odottanut. Ei oikeastaan ollenkaan. Mä olin edelleen todella sekaisin siitä mitä siellä pihalla tapahtui ennen Henkan tuloa. En mä kai tajunnut tilannetta vieläkään.

Huomasin Joonan nukkuvan sohvalla, mutta muutoin ketään ei näkynyt. Eemil oli kai kaverillaan ja faija baarissa, mistä mä olin iloinen - mä olin nolannut itseni tänään jo ihan tarpeeksi hyvin, jos faija olsi kotona ja alkaisi riehua Miskan nähden niin mä vajoaisin maan alle. En mä halunnut sen miehen väkivaltaisuutta muiden tietoon. Oletin mutsin nukkuvan huoneessa ja astelin omaan huoneeseeni Miskan hoippuessa mun perässäni. Tasapaino tuntui heittelevän itsekullakin ja kieltämättä ympärillä pyöri aika taidokkaasti. Miska taas näytti siltä että hyytyisi ihan kohta.
- Oisitsä sä halunnu jotai? kysyin melko sammaltaen, - niinku jotain syömistä tai juomista, selvensin kohdatessani sinisten silmien katseen. Mahanpohjassa heitti taas meidän katsoessa toisiamme ja mun olisi tehnyt mieli toistaa aiemmin tapahtunut ja painaa huuleni Miskan huulille. Mä katselin hieman sumein silmin sitä ja musta tuntui, että mä olisin voinut katsoa sitä vaikka miten kauan ihan hiljaa vaan, se näytti niin hyvältä. Tämä tunne, niin vahva kuin se olikin, pelotti mua aika helvetistí.
- Emmä kiitti, mä haluun vaan nukkumaan, se vastasi ja mä nyökkäsin hieman niskaani hieroen, kunnes heitin hupparin yhdelle tuolille ja vilkaisin kelloa kännykästäni. Se oli enemmän kuin mä luulin. Horjahdin hieman ja mun katse eksyi jotenkin taas Miskaan, joka katseli huoneessa ympärilleen.
- Vähä sotkusta täälläki, mutisin ja vedin päiväpeiton sivuun sängyltä. Ihme, että mä olin edes pedannut sängyn tänä aamuna. Vilkaisin Miskaa, jonka katse kääntyi muhun. Me katsottiin hetken aikaan toisiamme humalaisin silmin, enkä mä sitten lopulta siinä vaiheessa voinut enää hillitä itseäni.
Mun oli pakko astua siihen Miskan eteen ja viedä käsi sen kyljelle ja kumartua lähemmäs. Mä en tiennyt miksi mä tein sen - tai tiesin, mutta se oli silti todella erikoista, jotain sellaista mitä en olisi koskaan voinut uskoa. Mun nenänpää hipaisi Miskan nenää ja mun katse liukui alemmas, jonka jälkeen mä varoen painoin huuleni niille raollaan oleville huulille. Päässä humisi hassusti ja mun sisällä läikähti jotain lämmintä, ihan niin kuin silloin Henkankin luona. Miskan huulet liikahtivat mun huulia vasten ja humalasta huolimatta se oli jotenkin hellää. Mä olin kyllä suudellut montaa elämäni aikana, muttei se ollut koskaan ollut tällaista. Enkä mä tiennyt mitä mun ja Miskan välillä tapahtui, mutta oli ihmeellistä, että mä sain tälle jonkinlaista vastakaikua.

Meidän huulten erotessa toisistaan mun päässä pyöri. Lämpö tuntui edelleen huulilla kun meidän katseet kohtasi. Mä vilkaisin lattiaa ja sitten sänkyä.
- Sä voit nukkua vaikka tossa, sanoin hiljaa, yskäsin ja heilautin kättäni sänkyäni kohden. Miska nyökytteli, istui mun sängylleni samalla kun veti hupparin päältään kunnes siirsi katseensa muhun. Mun olo oli aika vitun hämmentynyt.
- Missä sä nukut? se kysyi ja mä kohautin olkiani.
- Vaikka tuol sohvalla.
- No mahut sä tähän, ei me niin lihavia olla, jätkä sanoi, hymyili ihan varovaisen veikeästi ja tiivisti vähän seinän viereen. Mä vilkaisin sitä vähän tyhmänä.
- Eikö olla? hymähdin vitsillä ja Miska naurahti hiljaa, joten lopulta mä kävin siihen sen viereen, vaikka tilanne oli lievästi outo, koska en mä olisi todellakaan koskaan uskonut olevani nyt tässä.
- Riittääks sulle peittoo? Miska mutisi kun me painettiin päät tyynyyn.
- Jeah, sulle?
- Juu...
Sen jälkeen ei kuulunut enää mitään. Mä tuijottelin hetken seinää ajatukset ihan sekavina, enkä todellakaan saanut päästäni tämän illan tapahtumia. Oliko Miska ihan tosissaan halunnut kaikkea sitä samalla tavalla kuin mä? Mun sisällä tuntui hassua myllerrystä. Lopulta, pyörällä päästäni, mä suljin silmät, eikä mennyt varmaan sekuntiakaan kun mä vajosin uneen.

Seuraavana aamuna mun olo oli kieltämättä heikko, ja kun me istuttiin aamutupakalla meidän parvekkeella, ei Miskakaan näyttänyt ihan virkeimmillään olevan. Mä koitin näyttää mahdollisimman neutraalilta, vaikka vetelästä olosta huolimatta ajatukset liitelivät sikinsokin mun korvien välissä. Nojauduin parvekkeen kaidetta vasten ja vilkaisin ympärilleni viileässä aamussa. Sitten siirsin katseeni Miskaan, joka vei tupakan huulilleen ja vilkaisi ympärilleen.
- Vähä näyttää kalpeelta, totesin ja Miskan katse kääntyi muhun. Hymyilin hieman vinosti ja jätkä virnisti pikaisesti.
- Kiitos samoin, se tuumasi ja mä hymyilin jälleen. Faija ei ollut ilmeisesti selvinnyt yöksi kotiin ja mä olin asiasta aika helvetín iloinen. Joona sen sijaan oli ainakin äsken vielä retkottanut silmät kiinni sohvalla. Tiputin tuhkaa tupakastani ja hieroin hieman silmiäni.
- Mä keitan kahvia, juot sä? kysyin ja Miska nyökytteli. Mä katsahdin sitä ja meidän katseiden kohdatessa mun mahanpohjassa tuntui nipistelyä. Me kuitenkin käännettiin katseemme pikaisesti pois, eikä sanottu hetkeen mitään. Mä kelasin vaan mitä Miska mietti. Entä jos sitä kadutti aivan helvetísti koko eilinen?
- Moro!
Säpsähdin partsin oven käydessä ja Joonan astellessa parvekkeelle ylikasvaneet hiukset sinne tänne sojottaen.
- No moi, mä ynähdin ja Joona virnisti.
- On vähän hiljasta porukkaa, ei kai oo krapula, mitä? se vinoili pirteään sävyyn ja mä irvistelin. Joona siirsi katseensa Miskaan, - sä oot se Miska, eiks nii?
- Tietääkseni joo, Miska totesi vinosti hymyillen ja Joona virnisti.
- Jeah, mä olin kuullu jotain huhua että te ette tuu toimeen, mut ei teistä kumpikaan nyt kovin hakatulta näytä, vähä kalpeelta vaan, se selosti ja sytytti tupakan, - mä oon muuten Joona, broidi jatkoi ja veti keuhkoihinsa myrkkyä. Me juteltiin hetki jotain väsynyttä, kunnes asteltiin sisälle ja mä laitoin kahvin tippumaan. Me juotiin kahvit aika hiljaisina ja käytiin polttamassa vielä yhdet tupakat, kunnes Miska ilmoitti menevänsä. Mä nyökyttelin salaa pettyneenä ja lupasin heittää sen autolla himaan.

Miska

Mun päätä särki armottomasti ja jälleen kerran sitä mietti, oliko sitä alkoholia pakko aina juoda niin paljon. Me istuttiin hiljaisina Sasun volvossa ja se laittoi radion päälle. Mun ajatukset siirtyi eiliseen iltaan, vaikken mä siitä kamalasti muistanut. Sitä suudelmaa humala ei kuitenkaan ollut onnistunut pyyhkimään mun mielestä ja sitä ajatellessa mun mahassa alkoi myllertää hassusti, kuin olisin taas istunut Sasun kanssa siellä portailla. Automaattisesti mä vilkaisin Sasua, kuin varmistaen, ettei se kuulisi mun ajatuksia. Jätkä tuijotteli tietä nojaten toisella kädellä rennosti auton oveen. Mä en taaskaan meinannut saada katsettani irti siitä ja yhtäkkiä se käännähti katsomaan mua.
”Mitä sä katot?” se kysyi.
”En mä mitään..”, mä mutisin epäselvästi ja kuulin Sasun hymähtävän jotain Jälleen hiljaisuus laskeutui meidän välille ja mä katselin hiljaisena maisemia, vaikkei ne pahemmin mua kiinnostanetkaan. Vettäkin oli alkanut tihuttaa. Musta tuntui, että satoi jatkuvasti. Sitähän se syksy teettää.

Kun Sasu pysäytti volvonsa meidän talon eteen, mä olin jo avaamassa ovea, kun tunsin sen tarttuvan mun käsivarteen. Käännyin kysyvänä jätkän puoleen ja se veti mut lähemmäs painaen sitten huulensa omilleni. Vaikka se olikin kolmas kerta, se tuntui silti yhtä upealta kuin ensisuudelmakin ja mun mahassa läikähti se sama lämmin tunne. Mä tunsin oloni jotenkin tosi rennoksi ja turvalliseksi siinä, Sasun lähellä, ja olisin halunnut jäädä siihen hetkeen. Pian me kuitenkin erkaannuttiin toisistamme. Mä katsoin hetken niihin vihreänharmaisiin silmiin, ennen kuin nousin autosta. Mä huikkasin vielä kiitokset kyydistä, ennen kuin heilautin oven kiinni ja lähdin astelemaan sisälle. Mä tunsin itseni tosi onnelliseks sillä hetkellä ja mun teki mieli hypellä ne kuistin portaat ylös, mutta hillitsin kuitenkin itseni. Heti eteiseen päästyäni Max ryntäsi jostain päin taloa ja loikkasi mua vasten.
”No hei, mitä poika?” mä naurahdin sille ja kumarruin rapsuttamaan koiraa, joka kellahti selälleen mun jalkoihin kieli ulkona ja häntä heiluen. Mä en voinut olla nauramatta otuksen touhuille. Mutsi ja faija ei olleet himassa, mikä sopi mulle mainiosti. Aina kun me oltiin samaan aikaan kotona, syntyi vain riita. Faijan kanssa mä en oikeastaan koskaan vaihtanut sanaakaan, mutta mutsin kanssa mä onnistuin aina riitelemään. Se jaksoi aina valittaa mulle jostakin ja hokea, kuinka huono poika mä olin.

Mä latoin kahvinkeittimen päälle ja menin yläkertaan huoneeseeni Max perässäni jolkottaen. Istahdin sängylle ja koira hyppäsi mun viereen. Hymähtäen mä upotin käteni sen harmaanruskeaan karvaan. Musta tuntui, etten nykyään pystynyt enää muuta ajattelemaan kuin Sasua. Taas mä mietin, mitä eilen tapahtui siellä ulkona ja Sasulla, ja nyt äsken autossa. Yhtäkkiä mulle tuli kamalan yksinäinen olo ja kaipasin Sasua, halusin sen tähän viereeni istumaan. Ei Maxissakaan toki mitään vikaa ollut. Mun ajatuksissa ei ollut mitään järkeä enää, vastahan me oltiin erottu, ei mulla voinut sitä ikävä olla. Pudistin päätäni ja päätin, että tarvitsin edottomasti tupakkaa. Niimpä mä astelin parvekkeelle ja sytytin röökin. Nojasin parvekkeen kaiteeseen ja katselin alhaalla tiellä ohi huristelevia autoja. Vettä tihutti edelleen, mutta ei se oikeastaan edes häirinnyt mua. Polttelin rauhassa tupakkani loppuun, kunnes astelin takaisin sisälle ja menin alakertaan hakemaan kahvia. Päätin ottaa myös yhden särkylääkkeen, koska mun päätä takoi edelleen armottomasti.

Joskus illemmalla, kun mä istuin huoneessani pimputtelemassa kitaraa, mä havahduin, kun kännykkä alkoi soimaan mun taskussa. Mun sisällä läikähti jälleen kerran se sama, lämmin tunne, kun huomasin soittajan olevan Sasu. Mä en voinut estää hymyä vastatessani ja kuullessani pojan äänen. Se kysyi mua ulos sen ja parin muun kanssa. Mä suostuin tottakai, koska halusin nähdä Sasun ja sanoin lähteväni kohta. Laitoin kitaran syrjään ja vaihdoin lökärit takaisin farkkuihin ja kiskoin tällä kertaa toisenkin hupparin päälle. Vasta kun olin pukenut sen, tajusin sen olevan se sama huppari, jonka olin lainannut Sasulta muutama päiviä sitten. No, palauttaisin sen samalla. Max tuijotti mua sängyltä, mutta mä pahoittelin sille meneväni mopolla. Se tapitti mua vaativasti ruskeilla nappisilmillään ja mun oli vaikea olla ottamatta sitä mukaan. Vesisade oli mukavasti koventunut ja mä kirosin ääneen, ehtisin mukavasti kastua ajellessani kaupalle.

”Sieltähän se uitettu koira saapuu”, Tommi naurahti mun astellessa jätkien luokse ja näytin sille keskisormea saaden jätkän nauramaan. Seisahdin sen ja Henkan väliin sytyttäen röökin. Mun katse osui taas niihin kauniisiin, tuttuihin silmiin ja hetkeksi me jäädyttiin katsomaan toisiamme Sasun kanssa, kunnes molemmat kääntyivät muualle. Mulle tuli jotenkin vähän kiusaantunut olo siinä muiden seurassa, kun mietin jälleen niitä viime aikaisia tapahtumia. Mä en uskonut muiden ilahtuvan ajatuksesta, että mä ja Sasu oltaisiin jotain homoja. Luultavasti saataisiin molemmat tupriimme, jos ne sais tietää, joten olin mielestäni syystäkin hermostunut. Vaikka miten ne voisivat mitään tietää. Ainakaan vielä... Vedin myrkkyä keuhkoihini ja yritin ajatella jotain muuta. Mä en ollut pahemmin kuunellut muiden juttuja ja yritin päästä selvyyteen, mistä ne puhuivat. Ei mua edes pahemmin kiinnostanut. Mun katse meinasi koko ajan harhailla Sasuun, se näytti hyvältä kuten aina, ja olisin vain halunnut olla sen kanssa kahdestaan. Tää oli ihan hullua, mä en ollut koskaan tuntenut mitään tän tapasta, enkä olisi ikinä uskonut, että sen tunteen kohde tulisi lopulta olemaan jätkä. Aina oppi jotain uutta itsestään.

Me hengailtiin ihan hyvän aikaa siinä kaupalla sateesta huolimatta, olihan siellä katos, kunnes porukka alkoi lopulta kyllästyä.
”Onks jossai jotku pippalot?” Henkka tiedusteli ja porukka kohautteli olkapäitään.
”Yhel Stiinalla tais olla jotai ku sen porukat on jossai mökillä...”, Laikku tuumi ja pienen keskutelun jälkeen porukka päätti suunnata sinne. Mua ei kiinnostanut yhtään ryypätä tänään, joten sanoin, etten tule. Muut jaksoivat inistä vastaan, varsinkin Tommi. Mä en tajunnut, se tuntui koko ajan roikkuvan mussa. Enkä halua kuulostaa miltään itserakkaalta, mutta siltä se tuntui. Santtu kuunteli hiljaisena ja sanoi myös lopulta, ettei tule.
”Jääkää sitte himaa tylsimykset”, Tommi sanoi ja muut ahtautuivat sen autoon kaasuttaen tiehensä. Me katsottiin hetki Sasun kanssa niiden perään.
”Noh, mitäs sitte?” se naurahti ja mä käännyin siihenpäin. Tumppasin röökini ja poljin sammuksiin kengän kärjellä.
”Jaa, haluuksä tulla vaik meille vai mennääks teille?” mä ehdotin.
”Mennää vaik teille”, Sasu vastasi. Sillä ei ollut autoa, joten se pääsi taas mun kyydissä.

Kun me jäätiin meidän pihalle vielä röökille, mä muistin, että mulla oli se Sasun huppari vielä ylläni ja annoin sen jätkälle. Me seisottiin hiljaa siinä märällä nurmikolla vesisateessa kaiken päälle ja mä naurahdin. Sasu katsoi mua kysyvästi.
”Mahdetaan olla viisas näky ku seistään tässä sateessa röökillä vaikka vieressä on katos”, mä vastasin ja Sasu virnisti.
”Sateessa on iha kiva välillä olla”, se vastasi. Poltettuamme tupakat loppuun, me asteltiin sisälle.
”Miska?” mutsi huikkasi keittiöstä.
”Jep”, mä vastasin ja kohta mutsi ilmestyi eteiseen.
”Täs on Sasu, mun... kaveri”, mä vastasin. Lauseen välissä syntyi kiusallinen tauko ja mä astelinb nopeasti mutsin ohi portaisiin.
”Morjens”, Sasu tervehti kävellessään mutsin ohi ja seurasi mua ylös mun huoneeseen. Max tuli myös perässä ja loikkasi Sasun viereen sängylle.
”Ompas sun mutsi... nuori”, Sasu sanoi virnistäen.
”Joo, se sai mut joskus 16-vuotiaana”, mä mutisin. Sasu taisi huomata mun olemuksen muuttuvan heti kun puhuttiin mutsista, joten se ei sanonut asiasta sen enempää ja me alettiin puhua jostain muusta.

Sasu

Katselin mietteliäänä ympärilleni istuessani siinä Miskan sängyllä ja jonkin aikaa me oltiin ihan hiljaa. En mä oikein tiennyt mitä pitäisi ajatella koko tilanteesta, joka meidän välillä oli tällä hetkellä. En mä nyt todellakaan ollut tällaisessa tilanteessa ollut ennen, eikä asian ymmärtäminen mun aivoillani ollut mitenkään erityisen helppoa muutenkaan. Hymähdin itsekseni ja vilkaisin ikkunaan, josta näkyvä maisema oli edelleen hyvin sateinen. Mä en voinut vieläkään käsittää, että olin iskenyt silmäni johonkin jätkään - olihan se nyt ihan vastoin koko mun imagoani. Kyllä mä sen tiesin, että jos joku tästä saisi tietää, niin turpaan tulisi, eikä ihan vähääkään. Siinä häviäisi varmaan puolet kaveriporukastakin ja asia ahdisti mua melko paljon.
- Oot sä siis ainoo lapsi? kysyin rikkoen hiljaisuuden, silitin kevyesti Maxia ja vilkaisin vieressäni jonkin matkan päässä istuvaa Miskaa. Sekin näytti havahtuvan ajatuksistaan ja siirsi siniset silmänsä muhun. Mun oli helvetín vaikea olla katsomatta niihin liian pitkään.
- Joo, oon, se sanoi hieman vaisusti ja mä nyökyttelin hitusen. Ilmeisesti perheestä puhuminen ei ollut sen lempipuheenaiheita, jotenkin asian huomasi jo sen olemuksestakin. Ehkei sillä ollut kaikki ihan hyvin kotona, tai vanhempien suhteen ainakaan. En sitten alkanut kysellä enempää, koska tiesin itsekin ettei liika uteleminen ollut mainittavan mukavaa. Tai ainakin mua itseäni sellainen toisinaan vítutti. Tosin mä nyt hiillyin muutenkin joskus aika helposti.
- Onks sulla muita ku isoveli? se kysyi ja mä vilkaisin sen suunnalle.
- Pikkubroidi kans, vastasin ja laskin hupun päästäni hieman haukotellen. Mulla oli sellainen tunne, että meidän pitäisi puhua kaikesta meidän välillä tapahtuneesta, mutta mä en oikein osannut. En mä ollut koskaan tuntenut ketään muuta kohtaan tällätavoin kuin Miskaa, ja ainakaan kaikesta päätellen ei Miskakaan ollut ihan tunteeton mua kohtaan. Se oli jotenkin tosi erikoista.

- Millon sä soitat mulle skittaa? kysyin hetken päästä ja virnistin pikaisesti vilkaisten ensin Miskan akustista ja sitten jätkää itseään.
- Sitä sä saat oottaa, se sanoi ja mä mutristin huuliani pettyneenä.
- Soittasit nyt, yritin ja Miska irvisti, - mitä, ujostuttaako sua? Oonko mä niin pelottava? kiusasin virnistäen ja Miska tönäisi mua kevyesti kylkeen.
- Susta ei sais pelottavaa tekemälläkään, se heitti läpällä takaisin ja virnisti.
- Auts, nyt osu vyön alle, sanoin ja laskin pääni alas olevinaan hyvinkin masentuneena Miskan sanoista, - ihan nössö mä sitte kai oon, sanoin surkean itsesäälivällä äänellä ja kundi naurahti taputtaen mua lohdullisesti selkään.
- No mut onhan se hyvä että joku kertoo sulle tosiasiat, se sanoi virnuillen.
- Hitto sä oot ilkee jätkä! sanoin huvittuneena ja Miska nauroi.
- Ei ku realisti, se virnisti.
- Mä sulle realistit näytän, vastasin ja siinä samassa työnsin Miskan selälleen siihen sängylle ja painoin tämän kädet kevyesti patjaa vasten siirtäen virnistäen katseeni allani olevaan pörröpäähän. Miska nauroi ja kieltämättä muakin alkoi naurattaa koko tilanne.
- Sano nyt mun mieliks että pelottaa ees ihan vähäsen, virnistin ja Miskan siniset silmät kohdistuivat mun omiini.
- Ehei, se vastasi huvittuneesti virnuillen ja mä irvistin, vaikka ne siniset silmät saivat mut samaan aikaan hämmentymään. Mä saatoin vaan kuvitella miltä se näytti että mä me oltiin siinä sängyllä suurinpiirtein niin kuin päällekäin. Mun vatsanpohjassa tuntui hassua pistelyä asian johdosta.
- Sano nyt, intin, mutta Miska vaan nauroi.
- No enhän.
- No joohan.
- Ehei! Me voidaan jatkaa tätä koko päivä, jätkä sanoi naurua äänessään ja mä pyöritin päätäni hymyillen.
- Mä hiljennän sut niin ettet sä voi inttää mulle vastaan, uhkasin huvittuneena ja Miska kohotti kulmiaan.
- Ja miten sä sen teet?
- On mulla keinoni, virnistin katsoen allani oleviin sinisiin silmiin, jotka olivat edelleen yhtä kauniit kuin viime kerrallakin. Miska naurahti ja mä hymyilin leveästi.
- No mitkähän kein... se aloitti päättäväisesti, mutta pidemmälle se ei päässyt kun mä päätin täysin spontaanisti sulkea sen suun painamalla huuleni sen huulille. Sellainen vaati hurjan paljon enemmän rohkeutta selvinpäin kuin humalassa, mutta toisaalta tunne oli sitäkin hykerryttävämpi. Miska oli hetken hämmennyksissään, kunnes tunsin huulten liikkuvan omiani vasten pojan vastatessa mun eleeseeni. Mä vapautin Miskan ranteet ja kundin toisen käden sormet kiertyivät mun niskaani. Musta tuntui, että lämpö levisi sormenpäihin asti ja ihan totta mä en olisi uskonut, että mä voisin kovan ulkokuoreni myötä edes tuntea mitään tällaista.

Meidän huulet tapailivat toisiaan nyt paljon pidempään kuin aikaisemmilla kerroilla ja mä vein käteni Miskan kaulalle, hipaisin sormillani sen vaaleita hiuksia ja Miskan käsi kiertyi mun selälleni. Läheisyys oli aina läheisyyttä, mutta tämä oli jotenkin erilaista. Miska näykkäsi hellästi mun alahuultani ja pitkän suudelman jälkeen meidän huulet erosivat ja mä keskitin katseeni niihin sinisiin silmiin. Miska hymyili varovasti ja mä vastasin hieman hämilläni sen hymyyn.
- Ai sellanen keino... se mutisi sitten hiljaa ja mä naurahdin epämääräisesti. Me katsottiin tovi toisiimme ja mun päässä liikkui varmaan miljoona ajatusta epämääräisenä sekamelskana. Ja ihan totta niistä varmaan jokainen liittyi tuohon poikaan.
- Helvettí, mumisin lopulta päätäni pyörittäen ja Miska kohotti kulmiaan kysyvästi, - ei ku mä vaan... Mä vaan taidan tykätä aika paljon susta Miska Che... Hitto, lausahdin osaamatta edelleenkään lausua sitä sukunimeä kunnolla.
- Chevalier, kundi auttoi ja mä hymyilin vinosti.
- Che-va-lier? kokeilin ja se pörröpäinen suloisuus mun alapuolellani naurahti hiljaa.
- Se meni jo ihan hyvin, se totesi ja mä naurahdin kevyesti, - tiiätkö, mäki taidan susta Santeri Laine, Miska sanoi hymyillen hitusen enkä mä voinut olla vastaamatta sen hymyyn. Me katsottiin hetken aikaa toisiimme ja sitten mä istuin siihen sängylle ja Miska nousi istumaan siihen mun viereeni. Mulla oli hurjan hyvä olo ja kun mä katsahdin Miskaa, meidän molempien kasvoille levisi jälleen hymy.

Muutama tunti hurahti nopeasti ja lopulta illan jo venähdettyä melko pitkälle Miska lupasi saattaa mua vähän matkaa himaan kävellen. Sade oli lakannut kun me lähdettiin astelemaan märkää katua eteen päin, eikä mulla todellakaan ollut mikään huono fiilis, päinvastoin. Salaa mä olisin halunnut ottaa kiinni Miskan kädestä, mutta se olisi riski sinällään tällaisella pikkukylällä. Jos joku näkisi, niin tietäisi siitä kohta kaikki ja sitten oltaisiin suunnilleen kusessá. Niinpä mä työnsin kädet taskuihin meidän jutellessa kaikkea puolikevyttä siinä astellessamme kylän keskustan läpi.
- Millon syysloma on? Miska kysyi ja mä vilkaisin sitä kohautellen olkiani.
- Ens kuussa joskus, vastasin ja sytytin lopulta tupakan kun Miskakin niin teki.
- No olipa helvetín tarkka vastaus. Kyllä mä sen tiedän et se sillon on, se virnisti ja mä hymyilin hieman huvittuneena.
- No mä en tiennyt että sä tiedät, vastasin ja virnistin Miskan hymyillessä. Puhalsin savua viileään syysilmaan ja harppasin vesilätäkön yli vilkaisten taivaalle. Hieraisin hieman silmiäni ja haukottelin, vaikkei mua varsinaisesti edes väsyttänyt yhtään. Mitähän kello oli? En ehtinyt pitkään miettiä kun takaa kuului harmittavalla tavalla inhottavan tuttu ääni.
- Oho, onks ne lukiohintit romanttisella iltakävelyllä vai miten?
Ehdin kirota mielessäni juuri sopivasti kun Raipe ja sen vähemmän fiksu kaveri Jani astelivat siihen meidän vierelle pienessä humalan uhossa. Mua ei todellakaan olisi kiinnostanut tapella yhtään kenenkään kanssa, mutta se kusípää tuskin lähtisi ihan helpolla.
- Häh mitä? Raipe kysyi ja tönäisi mua kevyesti olkapäähän, - mä näin Joonaa tänään, taitaa teillä Laineilla mennä toi tyhmyys silleen veljeltä veljelle, serkkuaanko se faijas nai kun te kaikki ootte tollasia idiootteja? se jatkoi aloittaen melko normaalin päänaukomisen saatuaan muutamasta oluesta tarpeeksi itsevarmuutta. Sen kaveri Jani nauroi. Mua alkoi tavanomaisesti vítuttaa ja jouduin puremaan hammasta etten olisin kiskonut sitä naamaan saman tien.
- Sanoo jätkä jonka kasiluokkalaista pikkusiskoa on käyny valehtelematta yli puolet tän kylän jätkistä tuuppaamassa, hyi víttu, sanoin koittaen hillitä hermoni ja tiputin tupakan sormistani. Jätkä tarttui mun olkapäähän ja pakotti mun pysähtymään, - painu víttuun Raipe jos et halua vaihteeks turpaas, sanoin ja toivoin että se jätkä oikeasti tottelisi. Sitä nyt tosin oli turha toivoa.
- En mä taida, se sanoi sähähäten ja vilkaisten sitten Miskaa, - luulis, että meidän kylän uus julkkis valitsis parempaa seuraa kun tää Laineen pelle, jätkä totesi katsoen mua ja sitten taas Miskaa. Mä olin ihan hilkulla, etten oikeasti hermostunut.
- Ei sillä, että mua víttuakaan kiinnostas puhua sulle, mutta tajuutsä itekään miten säälittävältä sä kuulostat? Miska heitti viileästi takaisin ja Raipe näytti jotenkin yllättyneeltä. Kai se itseään täynnä oleva typerys oletti ettei kukaan sinällään tuntematon alkaisi sanomaan sille vastaan. Se irrotti otteensa musta ja katsoi Miskaa ärtyneenä.
- Ilmeisesti tää Sasun poikaystävä on ihan yhtä pelle kun toi jätkä ite, Raipe sanoi kaverilleen ja Jani tuli vähän lähemmäs. Mun hyvä fiilis oli jo muutenkin lähtenyt ihan hetkessä syöksykierteeseen tuon kaksikon myötä, mutta kun Raipe tarrasi Miskaan, niin mä sain viimeistään tarpeekseni ja annoin itsehillintäni pettää. Ärtyneenä tartuin jätkää olkapäästä ja keskitin nyrkkiin puristetun käteni päin sen näköä, enkä varmasti mitenkään hennosti. Mä en yksinkertaisesti voinut sietää tuota porukkaa, ja se oli tällä kylällä kyllä ihan tiedossa oleva fakta.

Miska

Mä en tuntenut sitä jätkää, joka oli tullut siihen aukomaan päätään, mutta muistelin sen olevan joku Raipe. Sasu kertoi sen joskus, kun siellä jossain bileissä otti sen kanssa vähän yhteen. Sitä toista jätkää en muistanut koskaan edes nähneeni. Mä en tuntenut niitä idiootteja ja tajusin heti ensi silmäyksellä, etten halunnutkaan tuntea. Mua ärsytti, kun Raipe alkoi ilman syytä víttuilla siinä ja kun se tarttui kiinni mun huppariin, viha kuohahti mussa. Ennen kuin kumpikaan meistä kuitenkaan ehti tehdä mitään Sasu tempaisi kätensä taaksepäin ja iski nyrkkinsä sen urpon naamaan. Sen nenä rusahti aika komeasti ja jätkä kiroili raskaasti veren valuessa vuolaasti sen kasvoille. Heti, kun Sasun nyrkki oli iskeytynyt Raipen kasvoihin, sen vieressä seisonut kaveri syöksähti Sasun kimppuun tarttuen sitä rinnuksista.
”Nyt te saatte @!#$ molemmat turpaan”, se uhkaili onnistumatta kuulostamaan kovin uskottavalta. Sasu naurahti.
”@!#$ ku pelottaa”, se sanoi ivallisesti ja tönäisi jätkän irti itsestään. Raipe oli ehtinyt toipua Sasun iskusta ja iski vuorostaan oman nyrkkinsä Sasun silmäkulmaan. Se toinen jätkä kävi mun päälle ja löi mua kasvoihin. Se oli mua vähän pidempi, muttei todellakaan mikään lihaskimppu. Hetkeäkään miettimättä iskin takaisin saaden sen horjahtamaan taaksepäin. Siitä olisi syntynyt varmaan iha mukava tappelu, ellei poliisiauto oli sattunut juuri huristamaan ohi. Se pysähtyi meidän lähelle ja ulos asteli kaksi kyttää.
”Pojat, mitäs täällä tapahtuu?” toinen niistä huusi saaden Sasun ja Raipenkin erkanemaan toisistaan.
”Ei mitään kuhan leikillä painittiin”, Raipe sanoi virnistäen. Poliisi katsoi meitä kaikkia vuoronperään.
”Santerin kanssa me ollaakin vanhoja tuttuja”, se sanoi vilkaisten Sasua merkitsevästi.
”No tällä kertaa turha syyttää mua, noi kaks tähän tuli riehumaan”, Sasu ärähti.
”Mitä vittua, sä tän alotit!” Raipe alkoi raivota ja samassa se oli iskenyt nyrkkinsä Sasun naamaan.
”Hei! Rauhotutaas nyt!” se kyttä sanoi ja toinen niistä tarttui Raipeen, ennen kuin Sasu ehti lyödä takaisin.
”Sä lähdetkin meidän kanssa asemalle”, se jatkoi saaden Raipen rimpuilemaan ja huutamaan. Mä katsoin sen touhua ihmeissäni, enkä ihmetellyt yhtään, ettei Sasu tullut sen kanssa toimeen. En tosin varmaan mäkään tästä lähtien. Miten kukaan ylipäätään tollasen hullun kanssa pystyi olemaan kaveri?
”Ja te muut, painukaa kotiinne siitä”, se kyttä sanoi vielä, ennen kuin ne lähtivät raahamaan riehuvaa Raipea autolle.
”@!#$ @!#$ hintit, mä kostan tän vielä!” se huusi ja Sasu näytti jätkälle keskisormea.

Poliisit varmistivat, ettei me alettaisi enää tapella, ennen kuin kaasuttivat pois. Se jätkä mulkoili meitä vihaisesti, ennen kuin lähti paikalta.
”Víttu mitä kúsipäitä, sáatana! Tekis mieli mennä vähä ojentaa tota toista idioottia”, Sasu raivosi mulkoillen sen toisen jätkän perään ja kaivoi tupakat taskustaan. Se pyyhkäisi vihaisesti huultaan, joka oli haljennut ja vuosi verta. Sen silmäkulmakin punersi ilkeästi. Mun poskea kirveli siihen malliin, että joku pieni ruhje siinä ainakin oli, muttei sen kummempaa.
”Hei rauhotu, ei tollasist kannata välittää”, mä sanoin, kun Sasu vaikutti edelleen tosi hermostuneelta. Se imi tupakkaansa melko rajuin ottein, enkä mä voinut olla hymyilemättä sille.
”Mitä sä virnuilet siinä?” se tokaisi, mutta hymyili kuitenkin.
”En mä mitään, sä oot iha söpö vihasena”, mä vastasin virnistäen.
”Varo vaa, sit ku suutun sulle ni ei enää naurata”, se sanoi leikillään.
”Joo on huomattu jo”, mä sanoin ja me molemmat naurettiin.

Me lähdettiin jatkamaan matkaa ja kaupan kohdalla mä lähdin takaisin kotiinpäin. Sytytin tupakan ja tungin vapaan käden hupparin taskuun. Ilta oli viilennyt nopeasti ja kylma tuuli puhalsi mua päin. Mun ajatukset risteili sekavasti päässä, eikä varmaan ole vaikea arvata, mihin ne liittyi. Mä veikkasin, että Raipe hautoi jo kostoaan poliisiasemalla, vaikka oli itse aloittanut tappelun ja jatkanut sitä vielä, kun ne poliisit oli tulleet. Sen kaltainen kúsipää vaan ei koskaan tajunnut, että vika oli pelkästään itsessä vaan syytti mielummin kaikkia muita. Mä kävelin nopeasti kylmyyden takia ja pian olin jo himassa. Astelin nopeasti sisälle ja potkaisin kengät jaloista.
”Mitäs sulle on tapahtunu?” mutsi kysyi keittiössä.
”Ei mitää”, vastasin lyhyesti ja otin tuoremehutölkin jääkaapista.
”Onko sun pakko tehä noin?” mutsi sanoi mun juodessa suoraan tölkistä. Mä en jaksanut vastata vaan menin yläkertaan omaan huoneeseeni. Max nukkui mun sängyllä ja alkoi viuhtoa häntäänsä nähdessään mut. Istahdin sängylle rapsuttamaan sitä. Huomenna olisi taas koulua, ei olisi millään jaksanut raahautua. Tuntui, että siihen kyllästyi joka vuosi vaan yhä enemmän ja arvosanat vaan huononivat. Mä olin aina ollut sellainen normaali koulussa, en mikään kovin hyvä, mutten huonokaan.

Koulussa meillä oli vikana psykaa ja sen hemmetin esitelmän olisi pitänyt olla valmis. Mä olin kokonaan unohtanut sen ja niin oli ilmeisesti Sasukin.
”Pitäskö meijän tehä se tänää tai muuten se taas unohtuu?” Sasu kysyi.
”Joo varmaa, onks sul mitää koulun jälkee?” mä vastasin. Sasu pudisti päätään ja me sovittiin, että tehtäisiin se meillä tänään koulun jälkeen.

Sasu

Mun olo tuntui melkolailla väsyneeltä istuessani siinä normaalilla psykanluokan takarivipaikalla katse ikkunassa ja siellä näkyvässä maisemassa. Luokan edessä Elisa ja Petra pitivät esitelmää jostain, mä en oikeastaan edes tiennyt mistä, ja esitelmän pitäjien puhetta lukuunottamatta luokassa vallitseva hiljaisuus oli jopa jotenkin helvetín terapeuttista. Musta tuntui, että mä voisin vaikka nukahtaa siihen tai jotain. Haukotellen siirsin katseeni pois ikkunasta, vilkaisin eteenpäin ja tartuin laiskasti keltaiseen lyijykynääni alkaen piirrellä jotain todella epämääräistä psykan vihkon takasivulle. Mä diggasin piirtää, muillakin kuin spraymaaleilla alikulkutunneleihin siis, vaikkei mun piirtelyharrastuksestani kukaan kyllä tiennytkään. Ja ihan hyvä niin. Tuskin kukaan olisi musta edes uskonut.

Kun tunti viimein loppui mä nappasin reppuni ja hieraisin hieman silmiäni nousten sitten ylös paikaltani.
- Pojat, ens kerralle sitten teette sen projektin valmiiks, se punapäinen psykan maikka muistutti ovella ja mä vilkaisin Miskaa kunnes nyökyttelin melko laiskasti.
- Tietty, hymähdin ja suuntasin luokasta käytävään Tommin ja Nikon kovaäänisen hölötyksen ympäröimänä. Päivä tuntui menneen tuskastuttavan hitaasti ja nikotiinintarve tuntui sillä tavalla yltiöpäisen suurelta, ettei mua tarvinnut kahdesti kehottaa kun jätkät päättivät kessutella parkkipaikalla vielä ennen kotiinlähtöä. Tutun Volvon luo päästyäni tuikkasin Smartin huulteni väliin ja sytytin, kiskoen keuhkoni täyteen myrkkyä. Henkka, Miska, Niko ja Tommi seisahtuivat myös ja pistivät tupakaksi jälkimmäisinä mainittujen pitäessä kovaäänistä keskustelua edelleen yllä. Mua väsytti, enkä mä olisi millään jaksanut kuunnella niiden kovaäänistä ja todellakin turhanpäiväistä keskustelua, joka ei tunnetustikaan johtanut yhtään mihinkään, mutta sain kuitenkin hillittyä helposti hiiltyvät hermoni ja pidin pääni kiinni päättäen jaksaa kuunnella.

Pienellä liikkeellä karistin tupakan tuhkia maahan ja vilkaisin sivusilmällä Miskaa, joka tuijotteli taivasta jotenkin mietteliäänä. Mitähän se mietti? Mua jotenkin hermostutti hengata tällätavalla porukassa kun meidän välillä todellakin tapahtui jotain, ja hitto mä tykkäsin siitä niin helvetín paljon. Jotenkin mua ahdisti jos joku jotenkin huomaisi mun tuntemukseni. Siis muu kuin Miska itse, sille se asia nyt oli varmasti tullut täysin selväksi. Mä tiesin, että saisin vähintään turpaani jos tämän kylän jätkät saisivat tietää, että mä kelasin iltaisin mieluummin Miskaa kuin mimmejä. Mun oli vielä itsekin vaikea käsittää sitä, víttu mun ajatukset oli edelleen ihan sekaisin, vaikka kyllä mä tiesin ettei tätä voinut kieltää. En mä nyt todellakaan tarkoittanut ihastua kehenkään kundiin, niin vaan kävi, enkä mä enää voisi kuvitellakaan tykkääväni kenestäkään muusta. En mä ennen Miskaa ollut uskonut, että voisin edes tuntea mitään tällaista, koska tämä oli, ihan hiton oikeasti, jotain tosi erityistä.

Lopulta tiputin röökin maahan ja etsin autonavaimet takin taskusta.
- Mä tuun vaikka joskus neljänkymmenen minuutin päästä kun käyn heittää nää ylimääräset kamat himaan, sanoin kevarinsa luokse astelleelle ihan liian hyvännäköiselle vaaleatukalle, joka katsahti suuntaani.
- Alright, nähään sit.
Mä nyökyttelin ja me sanottiin heipat, kunnes avasin auton ovet ja lysähdin ratin taakse. Käynnistin auton ja pistin musiikkia vähän kovemmalle, kunnes hieman haukotellen lähdin ajamaan kohti kotia.

Mun ei tarvinnut olla himassa kuin se viisi minuuttia, kun mä totesin, että halusin sieltä mahdollisimman äkkiä pois. Mutsi oli mua eteisessä vastassa niiskuttaen ja kenkiä jalkaansa vetäen, eikä mun tarvinnut miettiä kauaa kenen takia se itki.
- Mitä se paskíainen sulle teki? kysyin heti heitettyäni repun jonnekin eteisen nurkkaan. Mutsi veti takin laihan kroppansa ympäri ja vilkaisi mua. Ei me oikein puhuttu koskaan mitään, en mä edes tiennyt miksi, mutsi oli vaan jotenkin vetäytynyt kuoreensa.
- Älä puhu isästäs noin Santeri... se mutisi ja pyyhkäisi vaaleita kiharoitaan.
- Se oo ollu mun isä moneen vuoteen, hymähdin ja otin takin päältäni katsoen hieman päälle nelikymppistä naista. Mä en tajunnut miksi se puolusteli faijaa, vaikka äijä oli tehnyt sen elämästä tällaista. Kai rakkaus oli sokea tai jotain. Mutsi otti laukkunsa ja pyyhkäisi silmiään kohdaten sitten mun katseeni.
- Älä puhu noin, se sanoi ja mä kohotin hieman kulmiani.
- Et sä voi puolustella tollasta väkivaltaista alkoholistia, sanoin ärähtäen ja katsoin naista, joka tuijotteli hetken kenkiään ja niiskaisi taas, - äh, sori mutsi, jatkoin ja laskin kevyesti käteni naisen olkapäälle. Se vilkaisi mua ja koitti pientä hymyä, johon mä vastasin. Me ei sanottu enää muuta kuin heipat, mä tiesin, että mutsi meni kaverilleen seuraavaksi yöksi, niin kuin monesti ennenkin. Olisin mä halunnut sen kanssa puhua, mutten mä todellakaan osannut.

Jätin ylimääräiset tavarat siivoamista kaipaavaan huoneeseeni ja nappasin vain ne psykologian jutut vilkaisten kelloa. Mä olisin hyvin voinut kävellä, mutta päätin olla laiska ja käyttää autoa, vaikkei matka ollut mitenkään mahdoton. Faija mesosi jotain olohuoneessa ja mä saatoin todeta, että se oli onnistunut hajottamaan paikkoja, mutten jaksanut alkaa kiinnostua enempää. Tyydyin kylmän viileästi vastaamaan sen uhitteluihin toivottamalla koko äijän helvéttiin ja ilmeisesti faija oli niin soossissa, ettei siitä ollut edes nousemaan siitä sohvalta ja käymään päälle. Hyvä sinällään. Lopulta painelin eteisen kautta rappuun ja sitä kautta parkkipaikalle ja ratin taakse.

Miska oli mua tupakka sormissaan talonsa pihalla vastassa kun sammutin autoni ja astelin siitä ulos. Kävelin pörröpään luokse, moikkasin ja sytytin myös tupakan antaen katseeni lipua nyt paljon rohkeammin Miskaan kuin koulussa. Siellä mä yritin välttää turhan pitkiä katseita, koska ne saattoivat näyttää ulkopuolisen silmin aika hämmentäviltä.
- Mitä sä katot? jätkä kysyi ja kohotti kevyesti kulmiaan vieden sitten röökin huulilleen.
- Kunhan tsiigaan nyt kun voin, vastasin huolettomaan sävyyn ja Miska hymyili hitusen saaden myös mun suupielet nykimään. Nyt kun kukaan ei ollut näkemässä niin mun teki vaan mieli suudella sitä ihan helvetín paljon ja pitkään, mutta päätin hillitä itseni. Me polteltiin tupakat loppuun ja suunnattiin niitä näitä jutellen kundin talon ovelle ja siitä sisään.

Ilmeisesti Miskan porukat eivät olleet kotona, ja eteisessä vastassa olikin vain innoissaan häntäänsä heiluttava Max, joka sai mun huulille kohoamaan leveän hymyn.
- Mitä poika? kysyin ja kyykistyin pörröttämään ja rapsuttamaan innokasta koiraa.
- Sillä oli näköjään ikävä, Miska tuumasi ja mä hymyilin kevyesti, kunnes me lampsittiin yläkertaan ja sitä kautta Miskan huoneeseen. Kundi kaiveli omat muistiinpanonsa ja me yhdistettiin raapustukset ja selailtiin siinä lattialla istuskellen jo valmiiksi saatua materiaalia hetken aikaa melko hajamielisesti. Mä en olisi yhtään jaksanut tehdä koko työtä, varsinkin kun aihe tuntui jotenkin turhan henkilökohtaiselta, mutta päätin kuitenkin olla kerrankin ahkera. Olihan tässä kuitenkin kyse Miskankin kurssiarvosanasta, eikä vaan mun.
- Meillä on tässä niinku aikapaljon kaikkia syitä, niin varmaan pitäis jotain seurauksia sit kirjottaa tai ilmenemismuotoja tai jotain vastaavaa, pitää varmaan netistä kattoo tietoo, vai onks sulla ideoita? Miska kysyi ja mä katsoin hetken sitä, ennen kuin tajusin vastata.
- Joo ei, totesin lopulta kuulostaen omaanikin korvaani vähän hassulta, - siis että joo, vois kirjottaa niistä ja ei, ei mul oo ideoita, tarkensin ja Miska hymyili huvittuneena saaden mut kohottamaan kulmiani.
Jätkä etsi psykan kirjansa ja hieroi hieman silmiään, enkä mä voinut olla katsomatta sitä vähän väliä. Koko kundi sai mun ajatukset ihan sekaisin joka kerta kun mä näin sitä, ainakin varsinkin kun me oltiin kahden. Otin hupun päästäni ja hieroin hieman niskaani päättäen sitten koittaa keskittyä. Siirsin katseeni kirjaan jota Miskakin selasi ja koitin olla välittämättä siitä miten lähekkäin me oltiin. Sille totuudelle en kuitenkaan voinut mitään, että mä haistoin varsin selvästi sen Miskasta lähtevän miellyttävän tuoksun ja kuulin sen hengityksen ja mun teki ihan helvetísti mieli koskettaa. Miska pysähtyi oikean sivun kohdalle ja haroi hiuksiaan, eikä mun ajatukset oikein enää pysyneet kasassa. Tulin hieman lähemmäs ja kevyesti vein käteni pojan hiuksiin ja hipaisin niskaa, tuntien Miskan jännittyvän sekuntiksi, kunnes rentoutuvan jälleen. Liu'utin käteni Miskan käsivartta pitkin ja laskin lopulta pojan sängyllä lepäävälle kädelle. Sen jälkeen kiersin sormet sormien lomaan, enkä voinut estää pientä hymyä käväisemästä huulillani.

Lähettäjä: hanoi 
Päivämäärä:   10.8.13 02:38:41

Miska

Mä käänsin hymyillen katseeni Sasun kasvoihin, jotka olivat niin lähellä omiani että mä tunsin sen hengityksen. Sen käsi piti omastani kiinni ja mä tunsin itseni maailman onnellisimmaksi ihmiseksi sillä hetkellä. Maxin hiljainen tuhina rikkoi huoneessa vallitsevan hiljaisuuden. Me vaan katsottiin toisiamme Sasun kanssa, enkä mä voinut olla jälleen kerran ihailematta sen erikoisia, mun mielestä tosi kauniita silmiä. Me oltiin niin lähekkäin, etten mä voinut estää itseäni, miksi olisi edes pitänyt kun kukaan ei ollut näkemässä, joten kumarruin vielä vähän lähemmäs, niin että meidän huulet koskettivat. Painoin silmäni kiinni ja nostin toisen käteni Sasun lyhyisiin hiuksiin antaen pehmeiden suortuvien kulkea sormieni läpi. Tuntui kuin perhosparvi olisi jälleen kerran lehahtanut lentoon mun vatsassa ja tunsin ilon suorastaan kuplivan sisälläni. Vaikka meidän pitikin salailla meidän suhdetta, mikä oli harvinaisen hermotuttavaa, niin silti mä tiesin, että halusin olla tässä aina. Ja ehkä joskus tulisi aika, että kumpikaan meistä ei välittäisi, mitä muut ajattelvat. Juuri nyt se tuntui kuitenkin mahdottomalta. Mä olin varma, että jos joku olisi saanut tietää meistä, niin turpaan siitä tulisi, eikä varmaan ihan vähääkään. Mutta rakkaus kuitenkin voitti pelon, enkä mä olisi luopunut Sasusta mistään hinnasta.

”Pitäskö meijän jatkaa tätä esitelmää?” mä naurahdin, kun meidän huulet erkanivat toisistaan.
”Eikö toi äskenen muka ollu paljon kivempaa ku jonku esitelmän raatamine?” Sasu virnisti vastaukseksi. Mä rakastin sen hymyä ja olisin voinut vaan istua siinä koko päivän tuijottamassa niitä maailman kauneimpia kasvoja.
”On tietenki mut ainahan ei voi tehdä sitä, mikä on kivointa”, totesin ja Sasu kohautti olkiaan. Mä en saanut sitä typerää hymyä pois kasvoiltani alkaessani selaamaan psykan kirjaa, kiitos Sasun. Mä huokaisin tajutessani, että me ei oikeasti oltu tehty niillä tunneilla melkein mitään ja meillä oli nyt valtavasti hommaa.
”No mitä, eikö panostaminen enää innostakkaan?” Sasu virnuili.
”Ei mut mä en tajuu mitä vítun järkee oli jättää koko páska himassa tehtäväks ku oltais voitu tehä niillä tunneillaki niinku muut”, mä valitin ja Sasu vaan hymyili mulle.
”Lopeta toi virnuilu!” mä sanoin ja tönäisin poikaa kevyesti. Me jatkettiin kirjan selailua ja kirjoittamista, kunnes mä en enää kerta kaikkiaan pystynyt keskittymään ja kysäisin Sasulta, halusiko se kahvia.
”Vítun kofeiiniriippuvainen”, se naurahti meidän noustessa ja astellessa alakertaan keittiöön.
”Vítun nikotiiniriippuvainen”, sanoin takaisin.
”No hyvä sun on sanoo!” Sasu nauroi.

Iltaan mennessä me oltiin viimein saatu se projekti jotenkuten valmiiksi, mutta en mä kovin hyvää arvosanaa uskaltanut odottaa. Mä olin huomannut siinä tehdessä, että Sasu oli vaikuttanut jotenkin vaivaantuneelta ja jotenkin tosi epäinnokkaalta, vaikka enhän mä nyt itsekään kovin innokkaasti sitä ollut tekemässä, mutta kuitenkin. Mä rupesin miettimään, että saattoikohan Sasulla itse olla asiat jotenkin huonosti kotona. En todellakaan viitsinyt ruveta kyselemään aiheesta, koska tiesin, miltä se tuntui, kun muut utelivat asioista, joista ei todellakaan halunnut puhua. Siispä tyydyin vain miettimään asiaa mielessäni ja yritin ajatella jotain muuta. Jossain vaiheessa Tommi soitti meille ja pyysi ulos. Kumpikaan meistä ei ollut kovin innokkaana menossa, mutta päätettiin silti raahautua paikalle. Kohta kaikki alkaisi epäilemään, jos me vietettäisiin liikaa aikaa kahdestaan. Kieltämättä kuulostaa aika typerältä, mutta minkäs sille mahtoi. Mä vihasin meidän tilannetta. Siis olin kyllä enemmän kuin onnellinen Sasun kanssa, mutta oli niin ärsyttävää salailla meidän suhdetta. Kumpa kaikki voisivat vain olla onnellisia meidän puolesta, eikä tarvitsi pelätä saavansa turpaan heti, kun piti kädestä kiinni, halasi tai jotain muutaa vastaavaa. Mä olin muiden seurassa aina tosi hermostunut ja pelkäsin, että se alkaisi kohta näkymään ulospäinkin, ellei näkynyt jo. Se vaikutti myös koko mun muuhun olemukseen ja tiuskin muille helposti ilman mitään syytä.

Me istuskeltiin ala-asteen pihalla ja mä istuin Sasun vieressä. Mä kuuntelin hiljaisena muiden juttuja ja polttelin tupakkaani. Mun olisi niin tehnyt mieli tarttua Sasua kädestä ja nojata päätä sen olkapäätä vasten. Tietenkään mä en voinut sitä tehdä ja tungin vapaan käteni hupparin taskuun, etten vahingossakaan tekisi sitä. Mä en halunnut edes katsoa Sasuun päinkään, koska pelkäsin muiden huomaavan jotain ja samalla tajusin, että aloin hermoilla jo ihan liikaa turhasta. Miksi ihmisten piti olla niin ahdasmielisiä? Miksei ne voineet vaan hyväksyä kaikenlaista rakkautta? Oliko sillä muka niin väliä, oliko toinen osapuoli tyttö vai poika? Mä en olisi aikasemmin ikinä voinut kuvitella tykkääväni jostain pojasta, kuten Sasusta, mutta ei mulla mitään homoja vastaan silti ollut. Mulle oli aivan sama, ketä joku rakasti. Mä en ollut ylipäätään osannut kuvitella, että voisin joskus tuntea jotain tällaista, jotain niin erityistä. En mä ajatellut, että voisin välittää jostain ihmisestä yhtä paljon kuin Sasusta nyt. Mä tosiaan rakastin sitä poikaa, pystyin jo myöntämään sen itselleni ja hyväksyä asian. Vielä iloisempi mä olisin, jos muutkin olisivat voineet hyväksyä sen, mutta sellaista nyt oli turha toivoakkaan.

Kun me sitten joskus kymmenen aikaan lähdettiin sieltä koululta, Sasu lupasi heittää mut autollaan kotiin samalla. Mä istuin etupenkillä kuunnellen auton hurinaa ja radiosta hiljaa soivaa musiikkia. Pystyin vihdoinkin rentoutumaan, kun muut eivät olleet vieressä pällistelemässä ja se hetki oli muutenkin jotenkin ihanan rauhallinen, mä olisin voinut vaikka nukahtaa.
”Älä ny siihen kuitenkaan nukahda”, Sasu naurahti kuin lukien mun ajatukset ja ryhdistäydyin vähän penkissä.
”En, tää tuntuu muutenki melkee ku unelta”, mä vastasin ja Sasu vilkaisi mua kysyvästi. ”Miten nii?”
”Noku mä saan olla niin ihanan ihmisen kanssa ku sä”, mä vastasin saaden pojan hymyilemään.
”Sä oot iha hassu”, se sanoi, ”mut oot säki aika ihana.” Oli mun vuoro hymyillä.

Seuraavan päivän mä vietin taas koulun jälkeen Sasun kanssa. Me oltiin päädytty sen luokse. Mä istuin sen kirjoituspöydän ääressä ja kysyin, saiko sen lokeroihin katsoa. Se nyökkäsi huolettomasti. Yhdessä laatikossa mä huomasin jonkun lyijykynäpiirrustuksen, joka tarkemmin katsottuna oli todella hieno.
”Vau, joku osaa piirtää”, mä totesin ja Sasu nappasi piirrustuksen mun kädestä.
”Piirrätsä paljonki?” kysyin kiinnostuneena. Sasu tunki piirrustuksen nopeasti takaisin laatikkoon.
”En, joskus harvoin...”, se mutisi ja vaikutti jotenkin nolostuneelta. Mitä hävettävää oli, jos osasi piirtää noin hyvin?
”Piirrä mulle jotain”, mä pyysin ja Sasu katsoi mua ihmeissään. Mä naurahdin sen järkyttyneelle ilmeelle. ”Mä haluun et sä piirrät mulle jonkun kivan kuvan”, suostuttelin ja siirryin pojan viereen sängylle. Sen huulet kaartui hymyyn ja se kaatoi mut selälleen siihen sängylle.
”Vaan jos sä soitat mulle kitaraa seuraavan kerrran ku ollaan teillä”, se esitti vaatimuksensa.
”Kiinni veti”, mä naurahdin ja tunsin pehmeät huulet omillani.
”Se on nyt sovittu, muista kanssa”, Sasu sanoi noustessaan ja mä hymyilin.
”Muistan muistan mut nyt sä saat piirtää mulle jotain”, mä vastasin. Sasu otti jostain paperia ja kynän ja kysyi, mitä mä halusin sen piirtävän.
”Saat päättä ite”, mä naurahdin ja se mietti hetken alkaen sitten vedellä ääriviivoja paperille. Mä seurasin sen työskentelyä. Se näytti niin suloiselta keskittyessään ja tuijottaessaan tiiviisti paperia, jolle alkoi pikkuhiljaa muodostua kuvaa. Jossain vaiheessa mä tunnistin sen koiraksi ja tarkemmin katsottuna Maxiksi.
”Voi miten söpö, kiitos”, mä hymyilin Sasun antaessa piirrustuksen mulle.
”Ole hyvä, kulta”, se naurahti ja mä kiedoin käteni sen ympärille. Mä olin niin onnelinen, että tapasin sen pojan. Tuntui kuin meidän ensitapaamisesta olisi jo vaikka miten kauan.

Sasu saattoi mut kotiin. Me käveltiin hiljaisuudessa ja ilma oli alkanut viiletä. Päivät olivat jo kylmiä, saati sitten illat. Talvi läheni kovaa vauhtia ja kohta sataisi jo ensilumet. Lehdetkin oli jo melkein kaikki tippuneet. Me poltettiin tupakkaa ja yhtäkkiä Sasu pysäytti mut tarttuen mua kädestä. Hetken me katsottiin toisiamme, kunnes mä taas tunsin sen huulet omillani. Mä suljin silmäni ja tunsin Sasun käsivarret ympärilläni. Mä en jaksanut välittää siitä tosiseikasta, että me oltiin keskellä yleistä kävelytietä ja kuka tahansa saattoi nähdä meidät. Mä halusin vain olla Sasun lähellä ja jäädä siihen. Sen käsivarret tuntui turvallisilta mun ympärillä ja se tuntui niin oikealta, että mä en halunnut uskoa, jonkun ajattelevan sen olevan väärin. Kun me erkaannuttiin mä katsoin hymyillen Sasun silmiä, jotka tuikkivat katulampun valossa, kun huomasin jonkun tumman hahmon vilahtavan nurkan taakse.
”Mitä nyt?” Sasu ihmetteli mun säikähtänyttä ilmettä ja kääntyi itsekin samaan suuntaan. Hahmo oli kuitenkin jo kadonnut. Pelko heräsi mussa. Mitä jos se oli joku tuttu?
”Miska, mikä hätänä?” Sasu kyseli ihmeissään ja tuijotti mua.
”Mä... luulin nähneeni jonkun...”.

Sasu

Käännähdin pikaisesti katsomaan ympärilleni ja tunsin pienen hermostuneisuuden nostavan päätään.
- Ai missä? vilkaisin Miskaa, joka vilkuili kadun kulmalle.
- No siis tuolla, mut se meni jo, poika vastasi ja heilautti kättään nurkalle päin. Mä katsoin hetken aikaa siihen suuntaan ja purin hieman huultani toivoen, että Miska oli nähnyt harhoja tai ettei kyseessä ainakaan ollut kukaan tuttu. Laskin hupun päästäni ja siirsin katseeni Miskaan.
- Et sä nähny kuka se oli? kysyin hieman levottomana ja Miska katsahti mua.
- No en mä nähny kunnolla, se vastasi hiuksiaan haroen.
- Voi víttu, entä jos se oli joku tuttu? mutisin tuijotellen hämärää katua ja kirosin mielessäni koko tilannetta.
- Sitä mäki kelasin.. Mut toivottavasti ei.
- Toivottavasti ei!? Me ollaan ihan lainsuojattomia tällä kylällä jos joku tuttu oli näkemässä! sanoin korottaen vahingossa ääntäni. En mä nyt halunnut Miskaan mitään purkaa tai alkaa haastamaan riitaa, mutta olo tuntui lievästi sanottuna hermostuneelta. En mä nyt vielä ainakaan kuitenkaan ollut valmis siihen, että puoli kylää tietäisi meidän olevan yhdessä, saatika siihen, että mä menettäisin puoli kaveripiiriä sen myötä.
- No kyllä mä sen tajuan Sasu, tarviiko heti alkaa tiuskimaan! Ihan samalla tavalla tää muaki huolettaa, Miska vastasi hieman ärtyneesti ja veti pipoa korvilleen. Mun hermostuneisuus purkautui siinä vaiheessa, kuten tavallista.
- No sua sentään palvoo puol kylää, mutta mä oon asunu täällä koko ikäni, niin että varmasti on paljon semmosta porukkaa joka katkois multa niskat mielellään muutenkin, ja sitäpaitsi mä oon tuntenu mun kaverit naskista asti, enkä oo ihan heti valmis menettää niitä, aloitin vähemmän rauhallisesti tai ystävällisesti, ja jotenkin tiesin itsekin, että käyttäydyin tosi typerästi, lapsellisesti ja varsin epäreilusti. Mä en vaan voinut itselleni ja hermoilleni mitään, en voinut, vaikka totta helvetíssä olisin halunnut. Mä olin tällainen, ja saatoin ihmetellä mitä Miska mussa edes näki. Katsoin vaaleahiuksista pörröpäätä, joka näytti samaan aikaa ärtyneeltä ja jotenkin loukatulta.
- Víttu sä et voi olla noin itsekäs, sä puhut niinku se ois jotenki mun vika jos joku näki meidät, Miska sanoi hyvin tylysti ja mä siristin hieman silmiäni. Tuntui pahalta ajautua Miskan kanssa tällaiseen tilanteeseen, koska mä tykkäsin siitä niin hiton paljon ja välitin hurjasti, mutta mä en oikein kyennyt enää ottamaan takapakkiakaan.
- No en sanonu niin, heti alat dramatisoida, ärähdin ja astuin kymmenen senttiä lyhyemmän pojan eteen levottomana. Miska katsoi mua sinisillä silmillään jotenkin viileästi.
- Siltä se kuulosti, ja nytkö sä meinasit lyödä? Tarviiko aina hermostua niin helposti, koittasit välillä vähä rauhottua, Miska sanoi tylysti ja mä purin hammasta koska sanat eivät tuntuneet mukavilta. Ei sillä, ettenkö mä olisi ollut tyly Miskaa kohtaan.
- Sähän se ootkin niin helvetín täydellinen, tollanen vitun porvari, jos ei kelpaa niin miks sä sit oot siinä? vastasin lopulta liian ilkeästi ja Miska työnsi tupakan huultensa väliin ja sytytti. Mä tajusin menneeni liian pitkälle, ei ollut reilua viitata Miskan tai tämän perheen varakkuuteen, kun jätkän kotona ei kuitenkaan tainnut mennä kovin hyvin.
- Totta, en todellakaan tiiä mitä mä tässä vielä teen, se vastasi, imaisi savukettaan ja käännähti sitten täysin yllättäen, - kato peiliin, se tuhahti lopuksi ja samassa lähti astelemaan poispäin mun luotani, enkä mä tiennyt mitä tekisin. Mä en ikinä tiennyt mitä tällaisissa tilanteissa pitäisi tehdä. En mä osannut toimia ihmisten kanssa läheskään aina niin kuin pitäisi, mutta en mä halunnut lähteä himaan riidoissa. Juoksisinko mä sen perään? Äh, ei musta ollut nörtymään tässä vaiheessa. Joten niinpä mä typeränä katsoin kuinka Miska katosi kulman taakse, sytytin sitten hiljaa itsekseni tupakan ja lähdin surkeana kävelemään kotiin, eikä mun olo ollut ihan hetkeen tuntunut läheskään näin pahalta.

Jos mulla oli välirikko Miskan kanssa ja joku oli vieläpä mahdollisesti nähnyt meidät siinä kadulla, niin ei kotona meno ollut yhtään sen mukavampi. Mua vítutti ja harmitti järjettömästi kaikki, eniten oma käytökseni Miskaa kohtaan ja heti himaan päästyäni astelin jääkaapille ja korkkasin oluen.
- Et sáatana juo mun kaljoja! Faija alkoi mesota, mutta mä en suuremmin kiinnostunut sen komennoista vaan nostin tölkin huulilleni.
- Pää kiinni, murahdin tympääntyneenä koko äijälle ja se nousi ylös, asteli keittiöön ja näytti siltä, että iskisi mun pään läpi ikkunalasista tai jotain. En mä olisi ihmetellyt jos se olisi sellaista tehnytkin, vitun sekopää.
- Mitä sä selität? Kato et Santeri ala isäs kanssa pelleilemään, siinä sulle ei hyvin käy, faija jatkoi uhkaavana ja asteli lähemmäs.
- Sori mut ei mulla oo isää, tuhahdin ja hörppäsin kaljaani katsoen sitten niihin harmaanvihreisiin silmiin, jotka tunnistin samanlaisiksi kuin omani, vaikkein todellakaan olisi halunnut.
- Nyt et juo siitä oluesta enää yhtään kulausta tai mä murran sulta nenän, mies jatkoi uhoten ja mä naurahdin ilottomasti. Topi Laine näytti melko perinteiseltä suomalaiselta mieheltä - kaljamaha, kaljuuntuva päälaki ja vaaleat hiukset. Alkoholi oli saanut äijän vähän rupsahtamaan, mutta kai se kuului siihen sen helvetín alkoholistimaiseen imagoon.
- Ai en juo? Okei, ei sit, hymähdin ja hetken mielijohteesta astelin lavuaarille ja kaadoin lähes täyden tölkin lopun sisällön viemäriin. Siinä vaiheessa faija sekosi, se hyökkäsi päälle ja tarrasi kiinni mun hupparista, tönäisten voimalla päin kaappeja. Takaraivossa vihlaisi, mutta mä en kerennyt ajatella asiaa pidemmälle kun tunsin nyrkin iskeytyvän vasempaan silmäkulmaan.
- Oot hitto pahempi ku isoveljes! äijä huusi ja mä kirosin, kävin sen päälle ja iskin nyrkkini sen leukaan ja painoin sen vasten keittiön seinää. Mä pääasiassa pärjäsin faijalle nykyään aina, mutta silti se aina aloitti.
- Sä oot ite ihan täys paská, ootko koskaan tullu ajatelleeks? kysyin inhoten ja iskin nyrkkini voimalla päin sen kasvoja. Äijä kirosi ja yritti päästä mun otteesta, mutta ei varsinaisesti onnistunut.
- Sekopää, se kähisi ja mä vein käteni sen kurkulle, enkä pelännyt painaa vähän.
- Samaa vertahan meissä molemmissa on, että voit kattoo ihan ite peiliin, totesin ja painoin äijän kurkunpäätä peukalollani. Musta tuntui, että mä olisin varmaa kuristanut sen tai jotain, ellen olisi jossain vaiheessa havahtunut siihen, että sen naama oli ihan punainen, eikä henki kulkenut juuri lainkaan. Joten kun mä päästin irti niin faija otti tukea tiskipöydästä ja sen hengitys rahisi kun se koitti saada ilman kiertämään, mutta mä en jaksanut alkaa kiinnostua seuraamaan, vaan tyydyin nappaamaan jääpussin pakasteesta, painoin sen silmäkulmalleni ja astelin huoneeseeni miettien edelleen ja lähinnä vain Miskaa. Musta tuntui, että mä tekisin mitä vaan, että saisin asioita kelattua taaksepäin.

Seuraava päivä koulussa oli tuskainen. Perjantaifiilistä ei ollut, tai ainakin se laski siinä vaiheessa kun mä astelin koulun ovista sisään ja tajusin, että puoli käytävää tuijotti mua täysin häpeilemättömän tiiviisti. Luokassa jätkät eivät puhuneet mitään, ei sen pahemmin Miska kuin Tommi, Niko tai Henkkakaan, ja kun mä psykan tunnilla tajusin, että mun täytyi pitää Miskan kanssa se esitelmä perheväkivallasta kun oma silmä oli muutenkin mustana ja jengi supisi luonnottoman paljon, niin teki oikeasti mieli hävitä paikalta. Tämä aamun perusteella mä tiesin, että joku oli nähnyt meidät siellä kadulla ja että asia oli levinnyt yhden aamun aikana yli puolelle koululle ja kylälle. Ne oletti, että me oltiin Miskan kanssa ihan homoja, mikä ei kyllä sinällään ollut täysin kyllä valhettakaan, mähän olin hulluna siihen kundiin, mutta siltikään mua ei varsinaisesti huvittanut olla tuijottelun ja supinan keskipisteenä. Enkä mä uskonut, että Miskan olo oli sen parempi - ei se mulle puhunut, enkä mä sille, mutta me saatiin osaksemme mainittavasti hiljaista, negatiivista huomiota. Ei me puhuttu siitä esitelmästäkään toisillemme mitään, kunhan mentiin luokan eteen, seliteltiin vähän ja eturivin muijat kikattelivat ja ilmeisesti odottivat, että me otettaisiin toisiamme kädestä kiinni. Hitto, että mä olisin halunnutkin, mä olisin halunnut ottaa Miskaa kädestä ja viedä sen pois luokasta ja lähteä sen kanssa kahdestaan pois koko helvetín kylästä. Mä en kuitenkaan tehnyt niin.

Kun koulu loppui jo yhdeltä mä suuntasin kotiin olo vähintään kurjana ja mietin, että mun pitäisi oikeasti jutella Miskalle. Mä kuitenkin jänistin koulun parkkiksella ja katosin autooni, enkä edes kotona saanut tartuttua puhelimeen. Atte kyseli juomaan tänään, ja se olikin sitten niitä harvoja jotka kyselivät, vaikka normaalisti puhelin soi perjantai-iltapäivällä kokoajan. Mä huomasin, että porukka tietoisesti vältteli mua ja varmasti Miskaakin sen takia, että joku oli nähnyt meidät ja kertonut asiasta jokaiselle. Aten seura houkutteli, mutta ei nyt sinällään ollut parasta mahdollista, sillä sen kanssa sekaantui helposti monenlaiseen laittomaan, oli se sitten huumejuttuja tai auto - ja venemurtoja, mutta kaverina se oli loistava, vaikka mä sitten kuitenkin lopulta tyydyin kieltäytymään sen kutsusta. Mä en tiennyt miten mä koko tämänhetkisestä tilanteesta selviäisin, eikä mua edes enää nyt haitannut niin paljon se, että mun ja Miskan juttu alkoi tulla ilmi, vaan lähinnä se millaiset välit mulla siihen poikaan oli. Mä kelasin vaan, että Sasu Laine oli maailman idiootein jätkä kun se käyttäytyi näin, vaikka halusi jokaisella aivosolullaan vaan olla Miskan kanssa. Joskus seitsemän aikaan päätin lähteä kyläkiesille ylhäisessä yksinäisyydessäni toivoen, että ajatukset siitä vähän selkenisivät.

Ja selkeniväthän ne. Siis ainakin siinä suhteessa, että mä huomasin paikallisen marketin ohi ajaessani tutun hahmon seisomassa kevarinsa kanssa tupakalla sen pihalla. Käänsin volvoni suoraan kaupan pihaan, astelin ulos ja suuntasin reippain askelin vaaleahiuksisen pörröpään luo. Nyt mä sille puhuisin, ihan varmasti, ja hoitaisin kerrankin asiat oikein. Miska havaitsi mut jo kauempaa, viskasi tupakan maahan ja nappasi kypäränsä.
- Miska oota!
Mä harpoin sen luo ja kundi tuijotteli kenkiään.
- Miska, mä oon ih... Mitä sulle on käyny?! älähdin tajutessani jätkän kasvoissa näkyvät mustelmat, - mitä víttua, kato mua, jatkoin selvästi järkyttyneenä ja siniset silmät käväisivät mun omissani, enkä mä osannut kuin tuijottaa.
- No tuijota nyt säki vielä ku joku idiootti, sitähän koko tää päivä on koulun osalta muutenki ollu, Miska sanoi hieman levottomana ja vilkaisi ympärilleen. Sen leuka oli suuren sinisenvioletin mustelman peitossa ja silmäkulmassa näkyi punertavaa turvotusta.
- Mitä sulle on käyny, oot sä tapellu jonku kaa? kyselin huolestuneena ja hipaisin pojan leukaa.
- Ihan sama.
- No ei oo, kenen kaa sä oot tapellu, Raipen kanssako? Hitto noi näyttää oikeesti pahoilta, jatkoin sekavalla äänellä, enkä voinut olla katsomatta Miskan kasvoja, joihin oltiin selkeästi lyöty. Mä jos joku sellaisen tunnisti.
- Jutellaan myöhemmin, mulla on kiire ku Maxkin on yksin himassa, Miska sivuutti mun huoleni ja kysymykseni, veti kypärän päähän ja mä olisin halunnut estää sitä, mutten saanut raajojani toimimaan.
- Miska oota.
- Anna olla Sasu, nähään myöhemmin okei? se murahti värittömästi kypäränsä takaa ja nousi kevarinsa kyytiin. Me katsottiin hetki toisiimme ja se hassu väreily tuntui sen katsee välillä, mutta vain hetken kun se mun pörröpäinen kitarapoika sitten käynnisti ajokkinsa ja kaarsi pois marketin pihasta. Mun tunteet sitä kohtaan vahvistuivat kokoajan, ja hitto mua raastoi sisältä kun mä en voinut olla sen kanssa. Tuntui ihan vitun pahalta. Mulla oli jotenkin tyhjä olo, ja samalla raivostunut siitä, että joku oli satuttanut Miskaa. Mun vihankohteeksi nousi päällimmäisenä Raipe, koska mä en keksinyt ketään muuta niin kusípäätä kuin se.

Mun päässä syntyvä ajatus oli tapansa mukaan aivan hetlvetín typerä ja ideana järjetön. Mä oli vihainen, joten mä kiskoin kotona parit keskiketterät pohjustukseksi, suuntasin viileään syysiltaan ja lähdin pienessä, mutta raivokkaassa hiprakassani parin kilometrin päähän kohti turhan tuttuja kerrostaloja. Oli suunnilleen viimeinen niitti tehdä Miskalle jotain, koska se kundi merkitsi mulle aivan hiton paljon, mähän olin todella rakastumassa siihen. Enkä ihan vähäänkään. Kun mä pääsin sen harmaabetonisen kerrostalon kohdalle, tyydyin nojautumaan seinää vasten ja sytyttämään tupakan. Ilta oli hämärä ja siinä raivopäisyydessäni mä jotenkin tajusin, että oli ihan järjetöntä olla siinä kytiksellä ja odottaa Raipea koska enhän mä tiennyt milloin se tulisi kämpilleen, jos tulisi. Jääräpäisyys vei kuitenkin voiton ja viidennen tupakan kohdalla mä viimein huomasin pitkän ja humaltuneen jätkän astelevan kerrostalolle päin kadulta. Se kaiveli avaimia taskustaan ja pihanpoikki kävellessään mä astelin siitä kulmalta, hetin tupakan maahan ja kävin siihen voimalla kiinni takaa. Raipe päästi yllättyneen älähdyksen suustaan ja mä kiersin käteni sen kaulan ympäri takaapäin, eikä se saanut siinä humalassa itseään irti.
- Mitä víttua?! se mölisi ja tarrasi mun käteeni alkaen riuhtoa itseään irti.
- Hiton @!#$, sanoin sille ärtyneenä, höllensin otettani ja työnsin sen voimalla vasten kerrostalon seinää.
- Kato Sasu, tulit sit vihdoin kaapista, sä et usko mitä mä eilen näin sun tekevän keskellä vitun kauppakatua, Raipe alkoi aukomaan tunnistettuaam, ja mä painoin sitä voimalla vasten betonia, - vitun híntti, pitääks mun tapella sunki kanssa, eiks se riitä, että mä näytin sun poikaystävälle tänään mitä mieltä me ollaan homoista? jätkä jatkoi ja siinä vaiheessa mulla viimeistää paloi kiinni. Raipen huuli näytti olevan auennut ja oletin sen olevan Miskan ansiota. En kuitenkaan ajatellut sen suuremmin vaan samantien iskin nyrkkini kahdesti ja voimalla Raipen mahaan saaden kundin taipumaan hieman kaksinkerroin. Sen mainittava humalatila oli mulle eduksi ja vaikka jätkä sai iskettyä mua ohimoon, onnistui mun kaataa se maahan kun sen koordinointikyky oli heikentynyt. Ei ollut sinällään tasapuolista tapella jätkän kanssa joka oli kovemmassa kännissä, saatika lainkaan fiksua toteuttaa sitä kerrostalon takana, josta kuka tahansa saattoi nähdä, mutta ei mua oikeastaan kiinnostanut. Potkaisin polvilleen noussutta kundia suurella voimalla kylkeen saaden sen älähtäen kaatumaan takaisin. Mä kyykistyin alemmas, laskin polveni sen rintakehälle ja painoin voimalla, saaden Raipen kädet tarraamaan paniikinomaisesti jalkaani.
- Lopeta sekopää, se kähisi ja mä iskin sitä silmien väliin, poskeen, nenään, ja vielä uudestaan, enkä kyllä varsinaisesti katunut yhtään, - sä oot pahempi ku veljes, Raipe ähisi hengityksen kulkiessa huonosti ja veri valui sen nenästä suuhun, leukaan ja poskille.
- Nii mä oon kuullu, vastasin tylysti ja nousin ylös saaden Raipen yskimään.
- Sulle käy vitun huonosti, ihme fägäri, se kähisi ja mä potkaisin sitä voimalla jälleen, enkä kyllä sinällään epäillyt sen sanoja kohtalostani yhtään. Raipe ynisi kivusta pidelleen kylkiään, sylkien verta ja koittaen nousta. En mä ollut koskaan ollut näin paljon niskanpäällä, koska Raipe osasi tapella, mutta luultavasti se oli niin humalassa, ettei siitä ollut vastusta. Mua ei kuitenkaan kiinnostanut, mä olin niin ärtynyt siitä, että se oli käynyt Miskan kimppuun. Kyykistyin alas, tartui jätkän hupparinrinnuksista ja Raipen katseessa näkyi pelkästään inhoa. Sen kasvot näyttivät varsin mukiloiduilta, ja mä toivoin salaa että jos en onnistunut murtamaan luita muualta niin rusahduksen aikaansaanut lyönti olisi murtanut edes nenän.
- Tiiätkö jos sä kosket Miskaan vielä yhenkin kerran niin mä puhkon sulta silmät, totesin hermostuneena, vetäisin jätkää lähemmäs ja tönäisin vasten asfalttia. Sitten mä nousin ja hillitsin itseni etten olisi käynyt enää päälle. Raipen nenästä valui verta kuin kraanasta kun se nousi ynähdellen ja hegitys rahisten, kylkeään pidellen polvilleen, mutta mä en alkanut katsomaan sen selviytymistä kämpilleen, vaan lähdin hermostunein askelin astelemaan kotiin päin sytyttäen samalla tupakan. Huomenna mä saattaisin vähän miettiä, mutta vähät siitä, koska heti aamusta mä ottaisin ensisijaiseksi asiaksi puhua Miskalle, koska mä en hitto kestänyt olla ilman sitä. En todellakaan kestänyt.

Miska

Mua alkoi kaduttaa heti, kun olin lähtenyt ajamaan pois siitä kaupalta ja jättänyt Sasun sinne seisomaan. Ei meidän ollut mitään järkeä riidellä keskenämme, kun tää meidän tilanne oli muutenkin niin páskamainen tällä hetkellä. Sasu vaan oli saanut mut suuttumaan sanoillaan, enkä mä ollut heti valmis antamaan anteeksi ja sopimaan. Nyt mä kuitenkin olin ja mun teki mieli kääntyä ympäri. Kai se osittain kuului Sasun luonteeseen, että se teki ja sanoi kaikkea typerää miettimättä lainkaan, mutta ei se sitä silti oikeuttanut käyttäytymään sillä tavalla. Olihan vika mussakin, ei mun olisi tarvinnut alkaa huutaa sille takaisin, mutta väkisin sitä alkaa huutaa, kun toinen osaa olla niin raivostuttava. Mä kuitenkin rakastin sitä jätkää aika hemmetin paljon ja tiesin, etten osaisi olla ilman sitä, joten miksi edes piti vihoitella? Siinä ajaessani mä päätin, että huomenna soittaisin Sasulle ja sopisin asiat.

Mutsi ja faija olisi taas myöhään töissä, joten kotona mua odotti siis vain Max. Onneksi mulla oli aina sentään joku, joka ei koskaan valehdellut, huutanut tai pettänyt. Mä en olisi koskaan uskonut voivani kiintyä koiraan niin paljon, mutta tosiasia oli, että Max oli mulle mun vanhempiakin paljon tärkeämpi. Se jaksoi aina piristää masentunutta mieltä, kuten nytkin. Mä en voinut olla hymyilemättä koiran loikkiessa innoissaan mua vasten ja yrittäessä nuolla mun naamaa. Kumarruin rapsuttamaan sitä ja se kellahti selälleen kieli ulkona repsottaen. Menin yläkertaan huoneeseeni ja Max kipitti perässä. Se loikkasi mun sängylle ja käpertyi kerälle nukkumaan. Mä nappasin kitarani ja istahdin koiran viereen. Mun pää tuntui kuhisevan ajatuksia, niin etten saanut itsekään niistä selvää. Mä mietin lähinnä Sasua ja mua. Onneksi huomenna ei ollut koulua, mä en olisi kestänyt toista samanlaista päivää kaikkien tuijottaessa. Pakkohan sinne oli jossain vaiheessa palata, mutta mä tarvitsin pari päivää aikaa miettiä rauhassa kaikkea. Tavallaan oli helpottavaa, ettei meidän tarvinnut ainakaan enää salailla mitään, mutta toisaalta Raipen aiheuttamat mustelmat kirvelivät edelleen mun kasvoissa muistuttaen, mitä mieltä tälläisessä ahdasmielisessä tuppukylässä oltiin meidänlaisista.

Jossain vaiheessa mä päätin lähteä ulos, kun en kertakaikkiaan pystynyt istumaan sisällä. Ehkä kylmä ilma selkiyttäisi mun sekavat ajatukset. Nappasin Maxin mukaan ja heitin toisen hupparin niskaan. Ovella sytytin tupakan ja lähdin astelemaan tietä pitkin ajattelematta lainkaan mihin kävelin. Kunhan annoin jalkojen viedä. Max oli innoissaan yöllisestä lenkistä ja nuuhki niin, että tuhina vaan kävi. Jossain vaiheessa mä löysin itseni sieltä tutulta rannalta ja muistoja palasi mun mieleen. Mä muistelin sitä, kun Max oli hypännyt Sasua päin ja hymy kohosi mun kasvoille. Silloin me oltiin vielä vihattu toisiamme sydänten pohjasta. Nyt asia oli päinvastoin, mä rakastin Sasua sydämeni pohjasta. Mä istahdin siihen hiekalle Maxin lutratessa vedessä.

”Miska?” mä kuulin tutun äänen kysyvän takaani ja nousin seisomaan kääntyen ympäri. Siinä se seisoi huppu päässä, toinen käsi taskussa ja toinen tupakkaa pidellen. Sasu katseli mua jotenkin varautuneen näköisenä ilmeisesti olettaen, että mä alan heti huutaa sille. Mä kävelin jätkän eteen ja sanakaan sanomatta kiedoin käteni sen ympärille. Sasu hämmentyi hetkeksi, kunnes vastasi halaukseen. Sen kietoessa lämpimät käsivartensa mun ympärille, mä tajusin kuinka paljon mä olin tätä kaivannut, vaikkei me edes ehditty kovin pitkää olemaan riidoissa. Sillä hetkellä mä tajusin, etten kertakaikkiaan pystyisi olemaan erossa Sasuta. Ihan sama mitä se sanoisi tai tekisi.
”Mä rakastan sua”, mä sanoin ja tuntui hyvältä sanoa se ääneen. Nojasin Sasun tupakanhajuista hupparia vasten, enkä olisi halunnut irrottaa otettani ollenkaan.
”Mäki sua”, Sasu vastasi ja painoi poskensa mun hiuksiin. Siinä me seisottiin tupakat sormissa palaen ja mä tunsin itseni maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.

Jossain vaiheessa me oltiin päädytty sieltä rannalta Sasulle mun päätöksestä, koska musta tuntui, että me oltiin aina meillä. Maxia ei tarvinnut viedä kotiin, vaan Sasu sanoi, että sekin voisi tulla. Mä en edes tiennyt juuri mitään sen perheestä ja olin nähnyt ainoastaan sen veljen. Tai no eihän Sasukaan ollut mun vanhempia juurikaan nähnyt, mutta hyvä ku näin niitä itsekään. Ne olivat töissä suunilleen ympäri vuorokauden, työnarkomaaneja molemmat. Ja sitten ne lähtivät useamman kerran vuodessa niille työmatkoilleen. Mä en edes huomannut eroa, jos ne olivat jossain ulkomailla vaikka viikonkin, eivät ne muutenkaan ikinä olleet paikalla. Enää asia ei edes haitannut mua ja mä olin oppinut hyväksymään sen. Ja rahaahan meillä piisasi ja monet olivat sitä mieltä, että se takasi onnellisuuden. Mä en ollut samaa mieltä.

“Haluutsä jotain? Juotavaa vaikka?” Sasu kysyi, ku me oltiin päästy sisälle. Niiden pienestä, hieman sotkuisesta kerrostaloasunnosta huomasi ainakin sen, ettei perhe tainnut kovin varakas olla. En mä halua kuulostaa mitenkään itserakkaalta, ei siinä mitään pahaa ollut. Mä en itse olisi koskaan edes halunnut olla rikkaasta perheestä. Mielummin tulisin ihan normaaleista kotioloista. Mua suorastaan vítutti välillä asua siinä vítun kartanossa, kun melkein kaikki muut asuivat ihan normaaleissa asunnoissa. Tosin Sasun kämppä oli ehkä normaalia pienempi ja jotenkin nuhjuinen. Silloin kun mutsi ja faija olivat kotona, ne eivät muuta tehneetkään kuin siivonneet, niin ja tietysti kaikkia työjuttuja.
“Ihan sama”, mä vastasin ja Sasu otti jääkaapista kaksi olutta heittäen toisen mulle. Tuntui, että siitä oli kauhean pitkä aika, kun olin viimeksi juonut, vaikka ei varmaan tosiasiassa edes ollut.

Me mentiin Sasun huoneeseen ja mä istahdin sen sängylle. Se istui mun eteen tuolille ja vasta silloin mä huomasin pienen mustelman sen ohimossa, joka näytti epäilyttävästi jonkun nyrkin aiheuttamalta.
“Mitä?” Sasu kysyi nähtyään mun ilmeen.
“Kenen kanssa sä oot tapellu?” mä kysyin ja Sasu tuijotti mua ensin ihmeissään kääntyen sitten poispäin. Mä tuijotin sitä vaativasti, vaikka olinkin melko varma, kenen kanssa. Se oli varmasti mennyt kostamaan Raipelle.
“Raipen kanssako?” mä tivasin ja hiljaisuus oli selvästi myöntymisen merkki.
“Se ansaitsi sen sen jälkeen, mitä se teki sulle!” Sasu sanoi kuin puolustellen.
“Rauhotu, en mä sulle vihanen oo”, mä naurahdin ja Sasu näytti hetken hämmentyneeltä.
“No hyvä, mä jo luulin, että sieltä tulee joku saarna”, se sanoi virnuillen.
“Sille tais käydä huonommin ku sulle?” mä arvasin, koska Sasun kasvot eivät olleet kovin pahassa kunnossa.
“Sanotaan vaikka näin, että se sai luultavasti ryömiä kotiinsa”, Sasu virnisti ja mä pudistin päätäni.

“Sasu!” eteisen suunnalta kantautui humalaisen kuuloinen karjaisu ja Sasun ilme muuttui huolestuneeksi.
“Voi @!#$”, se mutisi hiljaa ja nousi ylös.
“Mitä?” mä kysyin nousten myös.
“Perkeleen kakara, missä sä olet?” joku mölysi talossa ja mussa heräsi pahat epäilykset. Jotenkin musta tuntui, että huutaja oli Sasun isä.
“Täällä ollaan”, Sasu sanoi avaten huoneensa oven.
“Taasko sä oot juonu mun kaljat?” keski-ikäinen, kaljuuntuva mies ärähti horjuen umpikännissä keittiössä. Mun mielessä vahvistui epäilys, että mies oli Sasun isä. Mulle alkoi pikkuhiljaa selvitä, miksi me oltiin aina meillä, eikä Sasu koskaan puhunut perheestään ja miksi se oli niin vastahakoisesti tehnyt sitä meidän esitelmää. Jostain syystä mulle tuli huono omatunto. Turha mun oli valittaa kotioloistani, mun vanhemmat ei sentään olleet väkivaltaisia alkoholisteja.
“No víttu mihin ne on sitte kadonnu täältä?” mies huusi.
“No en mä víttu tiiä, varmaa Joona ottanu ne mukaansa”, Sasu sanoi.
“Voi júmalauta, mulle et ala kakara víttuilemaan”, sen isä ärisi ja asteli horjuen lähemmäs. Se yritti selvästi lyödä Sasua, mutta Sasu oli nopeampi ja tarttui isänsä kädestä vääntäen sen selän taakse. Mä vaan seisoin siinä vaivaantuneena tietämättä, mitä tehdä. Max seurasi tilannetta epäluuloisena Sasun huoneen ovelta.
“Lähetään”, Sasu ilmoitti lyhyesti tönäistyään isänsä lattialle, sillä kestäisi hetki päästä ylös sieltä. Mä kutsuin Maxin mukaani ja me livahdettiin nopeasti ulos Sasun isän jäädessä jotain raivoamaan. Me käveltiin kiusaantuneen hiljaisuuden vallitessa meidän välillä. Mä en tiennyt yhtään, mitä sanoa. Musta tuntui tosi pahalta Sasun puolesta.

Kun me päästiin pihalle Sasu sytytti samantien tupakan ja tuntui välttelevän mun katsetta. Se vaikutti hermostuneelta ja mä astuin lähemmäs.
“Mä arvaan, mitä sä ajattelet”, sanoi sanoi ja mä kohotin kysyvänä kulmiani.
“Mitä?” kysyin ja Sasu vilkaisi mua nopeasti.
“Varmaa jotain, että näkeepähä mistä oon luonteeni periny”, Sasu vastasi kuulostaen jotenkin katkeralta.
“No en todellakaan!” mä sanoin ihmeissäni ja Sasu kääntyi katsomaan mua.
“Sasu, en todellakaan ajattele noin! Mite sä voit edes luulla niin? Sä et oot tollanen!” mä jatkoin.
“Enkö?” Sasu kysyi hiljaa. Mä heitin sen tupakan maahan ja halasin sitä.
“Et todellakaan”, vakuutin ja tunsin Sasun kädet ympärilläni.
“Eli sun mielipide musta ei muuttunu ton äskeisen jälkeen?” Sasu varmisti meidän erkaannuttua toisistamme.
“No ei! Miks ois? Ei ketään voi tuomita sen perusteella, millasesta perheestä tulee”, mä sanoin ja Sasu nyökkäili.
“Tota... haluisitsä lähtee vielä vaikka jonnekkin baariin?” Sasu kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen ja mä vilkaisin sitä yllättyneenä. Mä olisin kyllä mielelläni vetänyt kännit, voisi hetkeksi taas unohtaa kaiken, kuten sen että lähes koko kylä vihasi meitä.
“No mikäs siinä mut mulla ei kyllä oo ikää...”, mä mutisin.
“Ei se haittaa, mä tiiän yhen baarin, jonne ei melkeen ikinä kysytä papereita”, Sasu sanoi, joten me käytiin viemässä Max meille ja suunnattiin kylän “keskustaan”.

Sasu

Mulla oli varsin hyvä fiilis kun me asteltiin keskustan läpi kohti baaria. Oikeastaan juuri nyt ei voinut vitunkaan vertaa kiinnostaa, että puoli kylää tiesi meidän suhteesta, ja ettei kovinkaan moni katsonut sitä mitenkään hyvällä. Tottakai se hermostutti, mutta en mä jaksanut nyt ajatella, mä olin vaan erittäin tyytyväinen, että me ei Miskan kanssa oltu enää riidoissa tai mitään.
- Tehäänkö syyslomalla jotain kivaa? kysyin ja vilkaisin vierelläni kävelevää poikaa.
- Niinku mitä?
- No emmä vielä tiiä, sanoin hieman huvittuneena ja Miska hymyili.
- Ai niinku pidetään viikon ryyppyputki tai jotain? kundi heitti ja mä virnistin.
- Tiiätkö mitä Miska, voi kivaa pitää ilman alkoholiakin, sanoin hyvinkin valistavasti ja Miska naurahti.
- Kyllä mä sen tiiän, mutta susta en menis takuuseen, pörröpää totesi ja mä tyrkkäsin sitä hellästi kylkeen saaden Miskan vaan naureskelemaan.
- Suu kiinni, hymyilin ja vetäisin poikaa lopulta kevyesti kädestä ja painoin huuleni sen huulille. Miska hymyili mun huuliani vasten ja me vaihtettiin kevyt suudelma, ennen kuin jatkettiin matkaa baarin ovelle.

Kuten mä olin arvellutkin, ei siellä kukaan mitään papereita ovella kysellyt ja niinpä Miskakin pääsi sisään ilman ongelmia. Mä kävin tilaamassa meille isot lasit olutta ja istuin sitten kundin viereen siihen pöydän ääreen. Paikalla ei ollut vielä hirveästi porukkaa koska kellokaan ei näyttänyt kovin paljoa, mutta uusimmat radiohitit pauhasivat kuitenkin suhteellisen kovalla. Me saatiin muutamia katseita osaksemme, mutta en mä oikeastaan jaksanut välittää. Ehkä jossain muussa tilanteessa mä olisin niitannut jokaista tuijottelijaa naamaan, mutta nyt mä en antanut kenenkään aliarvoisten katseiden pilata iltaani. Vein käteni pöydän alla Miskan polvella lepäävälle kädelle ja kundin suupielet kohosivat hymyyn saaden myös mut hymyilemään.

Me juotiin bissemme melko nopeaan tahtiin ja siinä vaiheessa kun useammat juodut miedot vaihtuivat shoteiksi, niin mä lopulta aloin tuntea oloni vähemmän selväksi. Hiljalleen myös enemmän tuttuja alkoi ilmaantua baariin, mutta mä en suuremmin huudellut ketään, koska tällähetkellä tilanne oli monelta osin aika epävarma, enkä mä tiennyt ketkä tiesivät meistä, ja mitä nuo ylipäänsä asiasta ajattelivat.
- Mitä sä vilkuilet? Miska kysyi musiikin yli ja mä siirsin katseeni siihen kohauttaen olkiani. Kommunikointi oli hankalaa kun ei kunnolla kuullut mitään musiikin takia.
- En oikeen mitään, vastasin ja virnistin, suikaten nopean suukon kundin poskelle. Miska kohotti kulmiaan ja heilautti sitten tupakka-askia mun silmieni edessä kysyvä katse silmissään. Mä nyökkäsin tajuten vihjeen ja nousin lähtien sitten astelemaan ulko-oville hieman huojuen. Miska seurasi mua enemmän tai vähemmän horjahdellen ja kun me vihdoin löydettiin tiemme ulko-ovesta pihalle, mä sytytin tupakan ja tarjosin tulta myös taskujaan kaivelevalle Miskalle.
- Sä huojut, mutisin hieman huvittuneena ja Miska naurahti hieman.
- No siinä meillä onki yks selväpää, se vastasi ja mä hymyilin typerää kännivirnettäni. Laskin hupun päästäni, nojauduin seinää vasten ja vein röökin huulilleni. Miska tuli siihen mun viereeni nojailemaan ja sulki hetkeksi silmänsä puhaltaen savua viileään ilmaan. Se näytti helvetín hyvältä ja mä tuijottelin sitä humalasta punoittavin silmin miettien, että mä olisin halunnut tehdä sille kaikkea. Hillitsin kuitenkin itseäni, koska en nyt varsinaisesti halunnut saada vielä paskempaa mainetta tällä kylällä.
- Mitä sää tuijottelet? Miska virnisti ja horjahti hieman.
- No sua pöhkö, vastasin ja puhalsin huteran savurenkaan ilmaan.
- Ite oot pöhkö, Sasu.
- En oo.
- Oothan, hassu.
- Sä oot kyllä tosi ihana.
Siirsin katseeni Miskaan, joka kohotti kulmiaan.
- Mitä?
- I-ha-na, tavasin ja Miska alkoi nauraa meinaten kaatua humalansa takia.
- Mi-nä-kö? jätkä virnuili ja mä tökkäsin sitä käsivarteen huvittuneena. Me vilkaistiin toisiamme ja naurettiin, eikä mua edes haitannut vaikka taivaalta tipahteli taas sadepisaroita.

Me oltiin jo astelemassa takaisin sisälle tupakat polteltuamme, mutta hieman ennen ovea huomasin tutun jätkän kävelevän vastaan. Se huomasi myös mut ja heilautti kättään.
- Sasu, sua mä oonki ettiny, mitä mies? Atte seisahtui meidän eteemme ja tapitti verestävillä ruskeilla silmillään.
- Eihän tässä... aloitin, mutta en kerennyt kauempaa jatkaa kun Atte höpötti päälle. En mä tiedä oliko se ottanut jotain alkoholia vahvempaa, mutta uskalsin epäillä.
- Víttu. Jätkä on taas kylän pääpuheenaihe, Atte selosti ja vilkaisi Miskaa, - tai te molemmat, mä oon muute Atte, jätkä esittäytyi Miskalle. Noh, ainakaan Atte ei näyttänyt mitenkään inhoavalta, vaikka oli saanut tietää musta ja Miskasta, ja se oli positiivista. Tai sitten se oli essoissa tai jossain muissa, eikä osannut ajatella kuin hyviä asioita.
- Porukka täällä rakastaa sosiaalipornoo, mut kyl ne jossain vaiheessa kyllästyy ja keksii jotain uutta, sanoin ja kohautin olkiani Aten nyökytellessä.
- Mä meen jo sisälle, tuu sit perässä, Miska sanoi mulle, hymyili hieman ja mä vilkaisin sitä.
- Juu, mä tuun ihan just, sanoin ja hipaisin kundin kättä kun se käveli mun ohitseni baarin ovelle. Atte vilkaisi ympärilleen ja sytytti lopulta tupakan.
- Mitä sä oot ottanu? hymähdin ja Atte naurahti.
- Nipsua, on mulla teilleki, se sanoi ja mä heilautin vain kättäni horjantaen hieman. Ekstaasi ei ollut mulle uusi juttu, mutta en kokenut juuri nyt tarpeelliseksi napata nappeja, vaikka usein sellaiseen tuli kuitenkin ajauduttua jos Aten tai muun vastaavan kanssa illan pyöri.

- Mulla on sulle kyl ihan asiaaki, oon koittanu ettii jätkää koko päivän, Atte selosti kestohymyillen ja mä kohotin kulmiani sytyttäen vielä yhden tupakan.
- Ai mitä?
- Ois kato bisneksiä, kundi totesi virnistäen ja hieroi kasvojaan levottoman energisesti liikehtien.
- Kyllä mä sun bisnekset tiiän, hymähdin ja katselin jonnekin ihmisten sekaan. Aten kanssa oli erittäin hankala pysyä poissa rikollisilta teiltä, joten mä en halunnut sotkeentua sen juttuihin enää yhtään.
- En mä kerenny ees sanoo mitään! Atte mölähti ja hieman heiluvin käsin vei tupakan huulilleen.
- En mä ala mihinkään rikolliseen, vaikka sä mulle hyvä frendi ootki, sanoin ja yskäisin.
- Mitä sä pelkäät? Mä oon hei ehdonalaisessa, eikä se mua estä tekemistä mitä mä haluun, Atte sanoi liikahdellen paikallaan ja mä kohautin olkiani imaisten tupakkaani, - ei ois sulle helpompaa tapaa ansaita rahaa, kundi jatkoi ja heitti tupakan katuun katsoen mua pupillit suurina.
- Mä san...
- Tuu huomenna kämpillä käymään niin mä selitän, mä tarviin sut tähän hommaan, Atte keskeytti hieman sekavana ja mä hymähdin.
- Niin tarviit jonkun joka ei oo ehdonalaisessa ja jolla ei oo varsinaisesti rekisteriä? sanoin vähän hermostuen ja horjahdin.
- Eiku tarviin jonkun johon mä voin luottaa ja joka osaa puolustaa itteesä.
- En mä ala hakkailla ihmisiä rahasta.
- No en mä sanonu niin! Atte älähti ja taputti mua olkapäälle, - mä selitän huomenna, mennään nyt sisälle niin mä tarjoon sulle ja Miskalle kaljat, se sanoi hilpeämmin, hymyili typerästi ja lähti astelemaan takaisin sisälle. Mä pyöritin hieman päätäni ja heitin tupakan sormistani suunnaten itsekin takaisin sisälle.

Miska istuskeli nurkkapöydässä juoma edessään ja joku tuntematon tyttökaksikko oli tuppautunut sen viereen innokkaana jutellen. Mä melkein näin näkymättömän kuolavanan valuvan niiden suupielestä kun ne katsoivat Miskaa ja tunsin oloni hyvinkin mustasukkaiseksi, joten samassa suuntasin siihen pöytään ja istuin Miskan viereen. Kiersin käteni Miskan harteiden ympärille, painoin poikaa hellästi itseäni vasten ja suikkasin suukon tuon poskelle. Miska hymyili.
- Tsau, mitä mimmit? Mä oon Sasu, esittelin muina miehinä ja kohotin kulmiani. Eivät ne naiset saaneet hämmennykseltään mitään sanottua, mutta ei helvettí niiden ilmeet oli vähintäänkin näkemisen arvoiset.

Miska

Baari-ilta venyi ja venyi ja lasit tyhjeni yhä tiuhempaan tahtiin. Aamulla herätessäni, mulla ei ollut juuri mitään muistikuvaa illasta, eikä hajuakaan, miten olin ylipäätään selvinnyt kotiin asti. Olo oli kuitenkin sen mukainen, että juomia oli tullut taas kiskottua vähän liikaa ja liian nopeasti. Päätä särki armottomasti ja mun teki mieli sulkea silmät ja jatkaa unia, mutta kipu oli liian paha salliakseen sen, joten pakottauduin kiskomaan housut jalkaan ja raahautumaan keittiöön hakemaan särkylääkkeen ja sen jälkeen viileään suihkuun.

Kylmä vesi virkisti ja särkylääke helpotti vähäsen, joten olo oli jo vähän parempi. En tuntenut itseäni enää sentään ihan käveleväksi ruumiiksi. Menin terassille tupakalle jaksamatta välittää, että olin ilman paitaa pelkissä ylisuurissa lökäreissä, hiukset sojottaen jokaiseen mahdolliseen ilmansuuntaan ja kasvot kielien krapulasta. Ei meidän talon ohi onneksi juuri koskaan ketään kulkenut, joten sain nauttia aamutupakasta rauhassa. Mä havahduin kännykkäni alkaessa soida ja kaivoin sen takusta hymyillen nähdessäni Sasun nimen vilkkuvan näytöllä.
”Moi hanipuppeli”, vastasin virnistäen ja Sasu naurahti huvittuneena.
”No moi pupsi. Aattelin vaa tarkistaa et oot viel hengissä”, se vastasi.
”Joo hengissä ollaan ainaki toistaseks, en tosin oo varma selviinkö tästä armottomasta hedarista”, mä naurahdin.
”Vähä samat fiilikset täällä. Hei nähtäskö tänää illalla jossai vaiheessa? Mul on täs päiväl vähä muuta mut voisin vaik soitella sulle myöhemmi?” Sasu ehdotti ja mä en voinut olla miettimättä, mitä ”muuta” sillä oli. En mä kuitenkaan viitisinyt ruveta utelemaan, kun se ei itse kertonut, joten vastasin vaan myöntävästi ja me lopeteltiin puhelu. Mä päätin lähteä Maxin kanssa lenkille siinä toivossa, että raitis ilma edes vähän helpottaisi oloa ja selvittäisi mun krapulaisen mielen.

Tullessani takaisin kotiin mä yllätyin huomatessani, että mutsi ja faija oli jo kotona. Mitä ne siellä tähän aikaan teki? Vastaus selvisi nopeasti, kun mutsi ilmoitti mulle, että ne lähtisi illalla taas työmatkalle. Pitihän se arvata. Mutsi jaksoi taas alkaa antaa jotain typeriä ohjeita, kun jäisin yksin ja mä keskeytin sen kyllästyneenä.
”Mutsi, te ette muutenkaan oo täällä ikinä eli tilanne ei muutu vaikka te meette jonnekkin matkalle , joten mä osaan kyllä olla täällä yksin, kiitos vaa”, sanoin ja mutsi mulkoili mua närkästyneenä. Oli niin huvittavaa, kun se yritti joskus leikkiä äitiä, vaikkei sitä koskaan ollut ollut, eikä tulisi koskaan olemaankaan.
”Mä oon sun äitis, joten kyllä mä saan susta huolehtia äläkä puhu mulle tohon sävyyn”, se sanoi ja mä pyöräytin silmiäni.
”Etkä sitten pyydä tänne mitään huligaaneja riehumaan ja hajottamaan paikkoja”, faija mölisi olkkarista.
”Sä et taida edes nykyään viettää paljoa aikaa muiden kuin sen yhden pojan kanssa”, mutsi sanoi tuijottaen mua ja mä kiristelin hampaitani. Miten se edes oli huomannut, kenen kanssa mä aikaani vietin? Aina ne kiinnitti huomiota juuri niihin asioihin, mihin ei kuulunut. Ainakaan juorut musta ja Sasusta ei olleet vielä kiirineet sentään mutsi ja faijan korviin.
”Sen nimi on Sasu”, mä kivahdin, enkä edes tiedä miksi olin niin ärsyytynyt. Musta tuntui, että aina mutsin ja faijan puhuessa mulle, mua alkoi vain ärsyttää. Mä olin tottunut elämään ilman niitä, enkä halunnut, että ne enää yrittäisivät esittää välittävänsä musta.
”Ootteko te hyviäkin kavereita sen kanssa?” mutsi kysyi edelleen tapittaen mua.
”Ei”, mä tokaisin ja mutsi kohotti kulmiaan.
”Miksi sä sitten koko ajan olet sen kanssa?” mutsi jaksoi inttää ja mulla todella keitti yli. En mä edes tajua, miksi menetin hermoni sillä tavalla.
”Voi @!#$! Miks sun pitää esittää olevas kiinnostunu mun elämästä? Me ei @!#$ olla mitään kavereita vaan mä rakastan sitä!” huusin kurkku suorana, enkä heti tajunnut, mitä olin sanonut. Mä en voinut hillitä itseäni. Mä olin niin vihainen, että sanat vaan virtasi ulos mun suusta. Mutsikaan ei näyttänyt heti sisäistävän mun sanojani, mutta sen ilme muuttui melko pian varsin järkyttyneeksi ja faijaki raahasi itsensä paikalle. Nyt ne molemmat tuijotti mua ja mä toivoin voivani kadota savuna ilmaan tai vaikka vajota maan alle.
”Mitä sä sanoit?” mutsi kuiskasi aivan kuin se olisi maailman hirvein asia, että sen poika oli homo. Tai no mun vanhemmille se varmaan olikin. Niin järkyttyneiltä ne nimittäin näytti.
”Mä sanoin, että mä rakastan sitä. Me ollaan yhdessä”, vastasin yksinkertaisesti.
”Sä siis väität rakastavas jotain poikaa ja että te ootte yhessä?” faija toisti ja sen äänestä kuulsi raivo, inho ja epäuskoisuus. Mun sisällä alkoi taas kiehua ja mä tuijotin faijaa vihaisesti.
”Niin. Voivoi sun poika on epäonnistunu elämässään, laiska, tyhmä ja kaiken päälle vielä homo! Anna tulla vaan, sano se!” mä huusin ja faija astui lähemmäs raivosta täristen. Mutsi seurasi tilannetta järkyttyneenä vierestä, eikä saanut sanaa suustaan. Seuraavaksi tapahtui jotain, mitä mä en osannut yhtään odottaa. Eikä ilmeisesti mutsikaan, koska se kirkaisi säikähtäneenä. Faija vetäisi käsivartensa taaksepäin ja ennen kuin mä ehdin tajuta mitään, sen nyrkki iskeytyi voimalla mun kasvoihin. Isku tuli niin voimakkaasti ja yllättäen, että mä lennähdin selälleni lattialle.
”Mun poikanihan ei mikään hintti ole!” se huusi ja mä nousin nopeasti ylös, pyyhkäisin verta huulestani ja menin eteiseen kutsuen Maxin mukaani. Faija huusi mun perääni, mutta mä en kuunellut vaan paukautin ulko-oven perässäni kiinni.

Mun kädet tärisi raivosta ja mä kävelin ripeästi yrittäen rauhoittua. Kaivoin röökit taskustani ja imin myrkkyä keuhkoihini. Kylmä tuuli selkiytti ajatuksia ja pikkuhiljaa mä rauhoituin. Mä en vieläkään kunnolla tajunnut, mitä äsken oli tapahtunut. Verenvuoto ei ottanut loppuakseen ja mä pyyhin huultani turhauteena hupparin hihaan, joka alkoi pikkuhiljaa saada uutta väriä. Mä olin aavistellut, ettei mun vanhemmat luultavasti ilahtuisi, jos saisivat mun tietää olevan homo, mutta en mä osannut odottaa, että ne olisi noin ahdasmielisiä, enkä varsinkaan odottanut faijan lyövän mua. Heitin tupakan vihaisesti maahan ja pyyhkäisin taas verta leuastani. Mä tuijottelin ajatuksiini vaipuneena kenkiäni, enkä edes huomannut, että Max oli ehtinyt kävellä jo pitkälle. Vasta kun kuulin auton jarrujen kirskuntaa nostin katseeni ja ehdin vain huudahtaa epämääräisesti nähdessäni Maxin lennähtävän vinkaisten tien reunaan. Auton kuljettaja kiihdytti vauhtia ja kaasutti pois paikalta. Mä huusin kiroillen sen perään ja juoksin nopeasti Maxin luokse. Tuntui kuin mun sydän olisi hypännyt kurkkuun, eikä se suostunut palaamaan normaaliin paikkaansa. Kauempana tiellä käveli tummahiuksinen poika ja Maxin oli täytynyt luulla sitä Sasuksi. Mun sisintä kylmäsi nähdessäni elottoman näköisen hahmon makaavaan maassa. Mä kumarruin varovasti Maxin viereen ja huomasin käsieni tärisevän. Yritin niellä palaa kurkustani, mutta kuristava tunne ei helpottanut. Kosketin Maxin pehmeää turkkia ja nostin sen pään syliini. Se ei hengittänyt enää.

Kyyneleet poltteli silmissä ja vaikka mä kuinka yritin estää, ne valuivat poskille ja mä puristin silmäni kiinni halaten tiukasti sillä hetkellä niin pieneltä ja heikolta tuntuvaa koiraa sylissäni. Mä en voinut uskoa, että se tapahtui oikeasti. Mä en voinut uskoa, että Maxia ei enää ollut. Se oli ollut mun kanssa jo niin pitkään ja mä olin ehtinyt kiintyä siihen niin paljon, etten edes osannut enää kuvitella elämää ilman sitä. Oli mun vika, että Max kuoli. Jos olisin vahtinut sitä, se ei olisi ehtinyt juosta auton alle. Mä en olisi koskaan voinut kuvitella kiintyväni koiraan näin paljon saati että olisin itkenyt sen takia. Nyt mä kuitenkin itkin ehkä enemmän kuin koskaan. Mä en edes muista, milloin olin viimeksi itkenyt. Enkä mä todellakaan muistanut, että se sattui näin paljon. Sillä hetkellä mua ei olisi vähempää voinut kiinnostaa, vaikka kuka tahansa olisi nähnyt mut siinä vollottamassa tien reunassa. Mä ajattelin vain sitä, että Max oli kuollut. Mun paras, luotettavin ja uskollisin ystävä oli poissa.

Sasu soitti mulle myöhemmin illalla ja me sovittiin näkevämme kaupalla.
”Onks kaikki hyvin?” Sasu kysyi ensimmäisenä huolestuneena ja kun mä en vastannut, se tarttui hellästi mua leuasta ja nosti mun hupulla peitetyn pään ylös.
”Kuka sua on lyönyt?” se kysyi heti hipaisten varovasti mun haljennutta huulta, ”eikai Raipe taas?”
”Eei...”, mä mutisin ja Sasu kurtisti kulmiaan.
”Miska hei, mikä sul on?” se sanoi vaativasti ja veti mut tiukkaan, turvalliseen halaukseen. Mä painauduin kiinni sen tupakanhajuiseen huppariin ja suljin silmäni. Mä en halunnut puhua, halusin vaan olla siinä.
”Mä kerroin vahingossa vanhemmille meistä ja faija vähän hermostu...”, mä lopulta mutisin ja Sasu työnsi mut kauemmas tuijottaen epäuskoisesti mua. ”Kerroitko?”
”Joo mut ei se nyt tässä pahinta oo...”, jatkoin nopeasti ja vedin syvään henkeä, ”Max jäi auton alle.” Tuntui vaikealta sanoa se ääneen. Mä en halunnut katsoa Sasuun, en halunnut sen näkevän kyyneleisiä silmiäni.
”Voi ei...”, se mutisi ja halasi uudelleen. Mä kiedoin käsivarteni sen ympärille ja me vaan seisottiin siinä vaikka kuinka kauan. Mä olisin voiut jäädä siihen hetkeen ikuisesti.

Mä kerroin Sasulle haluavani haudata Max järven viereen metsään sen lempipaikkaan ja se auttoi mua. Mä purskahdin uudelleen itkuun jättäessäni parhaalle ja oikeastaan ainoalle ystävälleni viimeiset hyvästit. Se oli elänyt energisen ja onnellisen elämän, joka päättyi ihan liian pian.
”Se on mun vika, mun olisi pitänyt vahtia sitä”, mä sanoin itkien ja Sasu kietoi käsivartensa mun ympärille.
”Hei, se oli onnettomuus, eikä toi itsesyyttäminen helpota sun oloa”, se sanoi ja painoi huulensa kevyesti mun hiuksiin. Osittain mä tiesin sen olevan oikeassa, mutta osittain olin myös itse oikeassa. Sasu oli oikeassa, että syytteleminen ei helpottaisi oloa, eikä toisi Maxia takaisin.
”Onneks mul on sut”, sanoin ja Sasu katsoi hymyillen mua silmiin. Mä onnistuin jopa vastaamaan pienesti hymyyn ja painoin huuleni varovasti Sasun huulille.

*

Myöhemmin me istuttiin Sasun kanssa mun sängyllä ja mä nojasin päätäni sen olkapäähän sen silittäessä kevyesti mun kylkeä. Me ei puhuttu mitään, eikä meidän tarvinnutkaan. Hiljaisuus tuntui hyvältä ja rauhoittavalta. Me oltiin yhdessä haudattu Max metsään yhteen sen lempipaikoista. Mä olin niin onnellinen, että Sasu ymmärsi ja tuki mua. Mä olin niin onnellinen, että mä sain olla sen kanssa. Mä en olisi koskaan uskonut, että voisin ylipäätään rakastaa jotain näin paljon. Se oli oikeastaan aika pelottavaa, koska mä en olisi enää voinut elää ilman Sasua. Mä rakastin sitä ihan liikaa, että olisin valmis menettämään sen. Maxin kuoltua mä aloin yhtäkkiä pelkäämään menettäväni Sasun. Se oli typerää ja turhaa, mutta mä en voinut sille mitään.
”Mitä sä mietit?” Sasun pehmeä ääni havahdutti mun ajatuksistani ja käänsin katseeni sen vihreänharmaisiin silmiin. Olisin voinut katsella niitä vaikka kuinka kauan. Ne olivat niin kauniit ja erikoiset ja sopivat mun mielestä täydellisesti Sasun tummanruskeisiin hiuksiin, jotka olivat sillä hetkellä vähän sekaisin.
”Miska?” Sasu naurahti hymyillen ja heilautti kättään mun naaman edessä saaden mut räpäyttämään nopeasti silmiäni.
”Häh?” älähdin saaden toisen nauramaan ja pörröttämään jo valmiiksi sotkuisia hiuksiani.
”Kysyin, että mitä sä mietit?” se kysyi uudestaan ja laski katensä.
”Emmä mitään ihmeellistä...”, mutisin kääntäen katseeni ikkunaan.
”Älä valehtele, kyllä mä nään susta, että sua vaivaa joku”, Sasu sanoi vaativasti ja käänsi mun kasvot hellästi omiaan päin. Mä huokaisin ja laskin katseeni.
”No meitä, sua ja mua. Mä oon nii onnellinen et mul on sut, mut...”, mä en osannut jatkaa ja Sasu rypisti kysyvänä kulmiaan. ”Mut mitä?” se painosti.
”Nokun mä vaan pelkään, että mä menetän sutki. Mä en kestäis sitä, mä-”, Sasu keskeytti mut painaen huulensa vaativasti omilleni.
”Ei sun tarvii miettiä tollasii, mä en oo menossa mihinkään, etkä säkään. Me ollaan yhdessä ja niin se tulee olemaan”, Sasu sanoi katsoen mua silmiin.
”Niin kai”, mä vastasin ja hymyilin pienesti.

”Sä et oo muuten vieläkään soittanu mulle kitaraa”, Sasu huomautti jonkun akan kuluttua ja mä katsoin sitä kysyvänä. ”Sä lupasit soittaa mulle sillon kun mä piirsin sulle ja mä päätin just, että nyt ois sen aika”, se jatkoi virnistäen ja mä pyöräytin silmiäni. ”Etkai sä nyt enää mua ujostele?” se jatkoi pientä naurua äänessään ja tökkäisi mua kylkeen. Tökkäsin sitä takaisin ja siirryin kauemmas.
”No en”, tokaisin vastaukseksi.
”No todista se sitten. Sitä paitsi sä lupasit”, Sasu jatkoi vaatimistaan ja veti kasvoilleen muka-surullisen koiranpentuilmeen saaden mut nauramaan.
”No okei ku oot tommone säälittävä reppana”, naurahdin ja väistin huudahtaen Sasun yrittäessä taas tökkäistä mua. Hain kitarani ja istuin se sylissäni sängylleni. Mä mietin hetken, kunnes päätin soittaa yhden omista kappaleistani. En katsonut Sasua vaan suljin silmäni ja keskityin soittamiseen. Kielet tuntuivat tutuilta ja kotoisilta sormissa ja soinnut tulivat ihan itsestään. Silloin mä taas muistin, miksi rakastin niin paljon soittamista ja musiikkia. Unohdin sillä hetkellä kaiken muun ja keskityin vain musiikkiin. Tunsin Sasun katseen itsessäni ja soitettuani avasin silmäni ja kohtasin toisen katseen, josta paistoi ihailu.
”Se oli... upeeta”, Sasu huokaisi lopulta ja tuli mun viereen saaden mut hymyilemään.
”Oikeesti jätkä, sä soitat ihan mahtavasti! Ja sä näytät syötävän hyvältä sen kitaran kanssa”, se jatkoi virnistäen leikkisästi viimeisen lauseen kohdalla. Mä virnistin takaisin, asetin kitaran sivuun ja kiedoin käsivarteni pojan kaulan ympäri vetäen tämän vaativaan suudelmaan, johon Sasu vastasi vähintääkin innokkaasti ja kaatoi mut sängylle rikkomatta suudelmaa. Mä tunsin sen käden vaeltavan hupparini alle ja mun pää tyhjeni kaikesta muusta. Elin vaan siinä hetkessä, eikä maailmassa ollut kuin mä ja Sasu.

Aamulla mä heräsin auringon paistaessa suoraan mun silmiin. Käännyin katsomaan Sasua, joka nukkui yhä sikeästi tuhisten suloisesti, eikä peiton alta näkynyt muuta kuin tumma hiuspehko. Näky sai mut hymyilemään. Nousin istumaan ja vetäisin housut jalkaani astellen parvekkeelle tupakalle. Mä en tiennyt, mitä kello oli, mutta ilmeisesti mentiin jo päivän puolella, koska aurinko paistoi kirkkaasti lämmittäen mukavasti. Mä nojasin parvekkeen kaiteeseen ja suljin silmäni kuunnellen lintujen laulua ja tuulen hiljaista huminaa puissa. Saatuani röökin poltettua, astelin takaisin sisälle ja menin alas keittiöön laittamaan kahvin tippumaan. Olin jo päästämässä Maxia pihalle, kunnes muistin, että eihän sitä enää ollutkaan. Tunsin kipeän piston sisälläni ja lähdin takaisin ylös yrittäen kääntää ajatukseni muualle. Kuulin hiljaista puhetta huoneestani eli Sasu oli ilmeisesti jo herännyt ja puhui puhelimessa. Käväisin pesemässä hampaani ja palatessani huoneeseeni, Sasu istui sängyllä ja laski juuri kännykkänsä pöydälle.
”Huomenta”, sanoin kävellessäni sisälle ja Sasu kohotti hätkähtäen katseensa.
”Huomenta”, se vastasi hymyillen.
”Kuka se oli?” kysyin ja istuin Sasun viereen sängylle.
”Ai kuka?” Sasu kysyi muka tietämättömänä ja pyöräytin silmiäni.
”No se kuka soitti”, tokaisin.
”Ei kukaan”, Sasu vastasi nopeasti alkaen kiskoa housuja jalkaansa.
”Mikset sä voi kertoo?” intin saaden Sasulta kyllästyneen mulkaisun.
”Älä nyt jaksa jankuttaa”, se sanoi lähtien astelemaan parvekkeelle tupakalle.
”No anteeks mut toi on vaa vähä epäilyttävää”, mä en ehtinyt hillitä itseäni.
”Nytkö sä et enää luotakkaan muhun”, Sasu ärähti ja paukautti parvekkeen oven perässään kiinni. Mä huokaisin ja menin Sasun perään. Se nojasi kaiteeseen ja tuuli pörrötti kevyesti sen hiuksia. Mä kävelin hiljaa sen taakse ja kiedoin käteni sen paidattoman ylävartalon ympärille.
”Sori kulta, kyllähän mä suhun luotan”, sanoin.
”Ei se mitään”, Sasu sanoi kääntyen ympäri ja painaen tupakanmakuisen suudelman mun huulille.

Sasu lähti iltapäivän aikoihin jonkun soitettua taas sille, eikä se tietenkään taaskaan kertonut mitään muuta kuin, että sillä oli ”asioita”. Mä en voinut sille mitään, mutta väkisinkin mua epäilytti sen käytös. Se salasi jotain ja mä halusin tietää, mitä.

Miska

Mä pyörin koko päivän ja illan levottomana himassa odottaen Sasua, enkä saanut tehtyä mitään järkevää. Olisin voinut lähteä lenkille, mutta ilman Maxia ei huvittanut. Join varmaan kymmenen kupillista kahvia ja ramppasin jatkuvasti röökillä. En syönyt mitään, ei mulla ollut nälkä. Kellon lähentyessä kymmentä illalla mä aloin huolestua ja tunsin itseni vähän turhankin hermotuneeksi. Kyllähän Sasulla sai muutakin elämää olla kuin mä, enkä mä ollut mikään sen äiti. Mutta silti. Sen aikaisempi käätös vaan oli ollut mun mielestä jotenkin epäilyttävää, eikä lainkaan Sasun tapaista. Kiroilin itsekseni ja vilkuilin koko ajan kelloa. En tajunnut edes ajatella, että me ei asuttu täällä yhdessä (vaikka se olisi kyllä ollut ihanaa) ja Sasu olisi saattanut ihan hyvin mennä vaikka omaan kotiin. Ajatus kyllä vaikutti epätodennäköiseltä, eikä helpottanut mun huolta

Olin juuri soittamassa Sasulle, kun kuulin ulko-oven vihdoinkin kolahtavan ja suorastaan juoksin eteiseen.
”Vihdoinki sä tulit, oon venannu sua koko päivän!” halasin Sasua, mutta se ei vastannut halaukseen, seisoi vaan paikallaan ja vilkaisin ihmeissäni sen kasvojani ja järkytyin. Sen silmät vaan seiso päässä, eikä katse tarkentunut mihinkään. Suu oli vähän raollaan ja se vilkaisi mua ja lähti sitten kävelemään olkkariin. Mä seisoin hetken paikallani ja yritin nieleskellä palaa kurkustani. Sasu oli kännissä ja haisikin ihan viinalle, mutta se oli selvästi vetänyt jotain muutakin.
”Sasu, mitä sä oikeen oot ottanu?” kysyin kävellessäni sen perässä olkkariin. Se ei näyttänyt edes kuulevan mua, istu vaan paikallaan tuijottaen eteensä.
”Kulta?” istuin sen viereen sohvalle ja laskin käteni sen olkapäälle.
”Älä nyt jaksa”, se mumisi ja tönäisi mun käden pois nousten ylös. Tunsin kyyneleiden kirvelevän silmissä ja vihasin itseäni ja heikkouttani. Hélvetti, en mä nyt rupeaisi pillittämään. Mä nousin myös ja katsoin Sasua vihaisesti.
”Mikä víttu sua vaivaa?” huusin ehtimättä hillitä itseäni, mutta Sasu ei edelleenkään jaksanut reagoida muhun mitenkään.

”Älä huuda, anna mun olla”, se mutisi. Mun teki mieli kääntää sä ympäri ja huutaa päin sen naama tai lyödä sitä, mutta hillitsin itseni.
”Okei, sä meet nyt nukkumaa ja me puhutaa aamulla, ku oot selvittäny pääs”, sanoin hilliten vihani ja lähdin taluttamaan Sasua yläkertaan mun huoneeseen. Se seurasi kiltisti ja lysähti sängylle ja sammui siihen. Mä huokaisin ja tunsin palan kasvavan kurkussani. Kyyneleet kirveli silmissä. Menin parvekkeelle ja tärisin kylmästä teepaidassani, mutta en jaksanut välittää. Lysähdin istumaan nojaten oveen, enkä jaksanut enää taistella kyyneliä vastaan vaan purskahdin itkuun. Sytytin tupakan toivoen sen helpottavan oloani, mutta sitähän se ei tietenkään tehnyt. Ei nikotiini sentään mikään ihmeaine ollut. Poltin silti loput askissa olevat röökit loppuun ja lopulta se alkoi jo maistua aika hemmetin paskalta.

Aamulla mä heräsin ennen Sasua ja käytyäni tupakalla, menin keittiöön keittämään kahvia. Istuessani pöydän ääressä hörppimässä sitä, Sasukin raahusti paikalle hiukset pystyssä, kasvot kalpeina ja silmät vielä puoliksi kiinni. Sen mukana tuulahti melkoine alkoholin katku ja nyrpistin nenääni.
”Hyi hitto, mee suihkuu”, tokaisin, mutta Sasu ei reagoinut muhun mitenkään. Se otti itelleen kahvia ja lysähti mua vastapäätä.
”Haluutko sä särkylääkkeen?” kysyin ja se vaan nyökkäsi. Nousin ja hain sille pillerin ja vesilasin istuen sitten takaisin paikalleni silmäilleen Sasua.
”Millon sä ajattelit kertoo, mitä hélvettiä se eilinen oikein oli?” kysyin irrottamatta katsettani siitä. Sasu vilkaisi mua ja huokaisi sitten raskaasti.
”Mä...”, se aloitti, muttei osannut jatkaa.
”Mitä sä oikeit vedit?” tivasin säälimättä.
”Jotain nappeja vaan”, se mutisi ja jatkoi vilkaistuaan mua, ”mut ei se oo mitää vahvaa ainetta, älä huoli!” Mä pyöräytin silmiäni.
”@!#$ tottakai mä nyt huolestun, jos mun poikaystävä alkaa vetämään jotain vítun huumeita!” mun ääni kohosi tahtomattani ja tunsin käsieni tärisevän kevyesti. Sasu katsoi mua hiljaa ja näytti todella surkealta ja olevan oikeasti pahoillaan. Mun kävi sitä melkein sääliksi. En kuitenkaan ollut antanut vielä anteeksi.
”Mä meen röökille”, tokaisin ja nousin. Seisoin parveekkeella ja vedettyäni ensimmäiset henkoset röökistä, tunsin tuttujen, vahvojen käsivarsien kiertyvän ympärilleni takaapäin. Sasu painoi päänsä mun olkapäälle. ”Anteeks Miska...”.
Mä en voinut estää pientä hymyä ja silitin Sasun kättä. Se hetki oli jotenkin täydellinen, eikä sanoja tarvittu.

Myöhemmin illalla me päätettiin kattoa leffaa ja tilata pitsaa. Musta oikeesti oli alkanut jo tuntua et me asuttais yhessä, enkä edes muistanut, että vanhemmat oli vaan työmatkalla ja tulisi kyllä joskus takaisin. Vaikka ei kyllä vielä muutamaan viikkoon. Mun puolesta olisivat voineet jäädäkkin sinne hemmetin Thaimaaseen tai missä sitten olivatkaan. En mä edes tiennyt, eikä kiinnostanut.
”Taas sä oot iha omissa ajatuksissas”, Sasu huomautti meidän istuessa sohvalla leffan loputtua.
”Anteeks hani, etkö sä saa tarpeeks huomiota?” naurahdin ja tönäisin Sasun selälleen sohvalle. Se vetäisi mut perässä, mutta me molemmat hätkähdettiin jonkun tippuessa Sasun hupparin taskusta lattialle. Mä tunsin kuinka mua kylmäsi, kun tunnistin maassa olevan pienen läpinäkyvän muovipussukan, jonka sisällä oli jotain valkoista jauhetta. Käänsin järkyttyneestä vihaiseksi muuttuneen katseeni Sasuun, joka sulki silmänsä kyllästyneen näköisenä kuin arvaisi mun alkavan raivota sille, eikä jaksaisi kuunella. Se vaan ärsytti mua vielä enemmän ja nousin seisomaan.
”Sasu mitä hélvettiä tää on?!” huusin ja kirosin mielessäni, kun tunsin jälleen kerran kyyneleiden kihoavan silmiini. Mistä lähtien olin alkanut pillittämään säännöllisesti ku joku hemmetin pikkutyttö?
”Miska älä nyt viitti, ei tää oo mitää...”, Sasu yritti selittää, mutta mä keskeytin sen.
”Ei oo mitää?! Sulla on huumeita taskussas, mikä vitun narkkari susta on tulossa?” jatkoin raivoamistani, vaikka Sasu yritti rauhoitella mua ja puhua normaalisti. Kerrankin niin päin.
”Emmä näitä oo ite vetämässä-”.
”Et vedä ite? No sehän onki víttu paljon parempi! Oot joku hélvetin diileri! Mitä jos sä jäät kiinni?” mun ääni hiipui viimeisen lauseen kohdalla ja tunsin kyyneleiden valuvan poskilleni.
”Miska...”, Sasu ojensi kättään mua kohti, mutta mä tönäisin sen pois vihan palattua nopeasti ja ryntäsin eteiseen. Kiskoin tennarit jalkaani ja nappasin kevarini avaimet mukaan.
”Mihin sä oot menossa?” Sasu huusi mun perään rynnätessäni ulos. Se juoksi sukkasillaan mun perässä ja tarttui mua ranteesta pysäyttäen mut.
”Älä nyt viitti, puhutaan vielä”, se pyysi, mutta mä riuhtaisin itseni irti sen otteesta ja menin avaamaan kevarin lukosta.
”Entä sun kypärä?!” Sasu huusi, muttei ehtinyt pysäyttää mua mun lähtiessä kaa

Lähettäjä: hanoi 
Päivämäärä:   10.8.13 02:42:16

kaasuttamaan ilman kypärää keskellä kylmää yötä pelkässä hupparissa jonnekkin, en itsekään tiennyt minne.

Kyllähän mä tiesin, ettei siinä mielentilassa ajaminen ollut turvallista varsinkaan ilman kypärää, mutta enhän mä siitä sillä hetkellä välittänyt. Ajoin suunilleen niin lujaa kuin vain pääsin ja tuuli puhalsi kylmää ja kovaa mua vasten ja humisi korvissa. Ajoin suoraa tietä, enkä pimeän ja kyyneleiden takia nähnyt lähestyvää mutkaa, ennen kuin oli liian myöhäistä. En ehtinyt jarruttaa ja moottoripyörä lähti vauhdilla sutimaan mutkassa, josta tuli sopivasti vastaan autoon, johon mun kevarini rämähti melkoisessa vauhdilla ja voimalla. Törmäys lennätti mut mopoineni jonnekkin tien reunaan ja mun silmissä musteni nopeasti tuntiessani vihlovaa, polttavaa kipua joka puolella ruumistani. En mä edes ehtinyt tajuta, mitä tapahtui, ennen kuin menetin tajuntani.

Herätessäni mä tajusin ihan ensimmäisenä päässäni jyskyttävän, järkyttävän kivun, joka levisi myös nopeasti koko ruumiiseen. Pakotin ihan liian raskailta tuntuvat luomeni auki ja suljin ne samantien kiroillen ääneen ylikirkkaan valon osuessa silmiini. Yritin uudelleen hitaammin ja lopulta sain ne revittyä auki ja ensimmäinen silmäys vitivalkoiseen huoneeseen kertoi, että olin sairaalassa. Mun aivot löi hetken tyhjään, enkä muistanut yhtään, mitä mulle oli käynyt. Muistin vaan etäisesti jonkun riidan Sasun kanssa ja heti ajatuksen putkahdettua päähäni, halusin nähä sen. Samassa joku valkotakkinen, nuori naishoitaja astui huoneeseen ja hymyili mulle ystävällisesti.
"Täällä ollaankin jo hereillä, se on hyvä", se sanoi liian pirteällä äänellä ja tuli mun luokseni säätämään jotain tippasysteemejä. "Sattuuko sua johonkin?" se kysyi.
"Joo."
"Mihin?"
"Joka paikkaan, varsinki päähä", tokaisin ja suljin silmäni.
"Odota hetki niin mä tuon sulle kipulääkkeitä", hoitaja sanoi ja käveli ovelle.
"Oota! Onks täällä käyny semmone tummahiuksine, mun ikäne jätkä?" kysyin, sillä mun oli oikeasti ihan pakko nähdä Sasu.
"Ai se varmaan, joka sut tänne toikin eilen. Ei häntä ole sen jälkeen näkynyt, mutta me lupasimme ilmoittaa, kun sä olet hereillä, joten eiköhän hän pian tule", se vastasi hymyillen taas ja katosi sitten huoneesta palaten kuitenkin pian pillereiden kanssa, jotka otin kiitollisena vastaan. Ne auttoivat nopeasti, mutta kipu tuntui silti etäisesti ja ruumis tuntu vaan paljon raskaammalta, enkä jaksanut liikkua milliäkään.
Mä en ollut edes tajunnut nukahtavani, mutta ilmeisesti kipulääkkeet olivat tehneet tehtävänsä. Herätessäni kohtasin heti tutut vihreäharmaat silmät ja kasvot, jotka hymyilivät mulle pienesti. Muutama hiussuortuva roikkui huolettomasti kasvoilla.
"Onneks sä oot hereillä, mä pelkäsin, että sä nukkuisit ikuisesti", Sasu kuiskasi hiljaa ja kumartui halaamaan mua hyvin varovasti, ettei satuttaisi mua. Mäkin kiedoin varovasti painavilta tuntuvat käsivarteni sen tutun kehon ympärilleni ja hengitin syvään sen tuttua tuoksua. Järkytyin kuullessani pienen nyyhkäyksen ja irrotin otteeni Sasusta kääntyen katsomaan sen kasvoja, joita se yritti peitellä. Huomasin kuitenkin kyyneleet, joita se yritti pyyhkiä hupparinsa hihaan.
"Hei, mikä sul on? Ei sen tarvi hävetä, kyl sä voit itkee", mä mutisin hiljaa ja halasin sitä uudelleen, tällä kertaa tiukemmin.
"Mä oon vaa nii onnellinen, että sä oot hengissä", se kuiskasi mun korvaan ja painoi pehmeät huulensa mun omia, kuivia ja rohtuneita vasten, mutta ei sitä häirinnyt. Mä hymyilin vähän ja pyyhkäisin kyyneleet Sasun kasvoilta. Me vaan katsottiin hetki hiljaa toisiamme, kunnes Sasu laskeutui takaisin tuolille istumaan pitäen edelleen mun kädestä kiinni.
"Sä et oikeesti saa enää ikinä tehä sellasta, vaikka me kuinka riideltäis, lupaa se!" Sasu yhtäkkiä sanoi vaativasti ja mä katsoin sitä hämmentyneenä. Mitä mä olin tehnyt? En muistanut yhtään, miksi olin joutunut sairaalaan ja miksi mun koko vítun ruumista särki.
"Miks mä oon täällä?" kysyin.
"Etkö sä muista?" sä kysyi ja näytti heti silminnähden huolestuneelta, "me riideltiin ja sä...", Sasu nielaisi vaikeasti ja näytti rupeavan taas itkemään, "sä vaan lähdit ajamaan sillä vítun mopollas jonnekkin ilman kypärää ja jouduit kolariin. Mä lähdin sun perään ja löysin sut ojasta tajuttomana...", Sasun ääni hieman särkyi loppua kohden ja se puristi mun kättä vähän liian kovaa. Mä en kuitenkaan välittänyt. Viimeistään silloin mä tajusin, että Sasu rakasti mua vähintään yhtä paljon kuin mä sitä. Mä en halunnut kysyä, mistä me oltiin riidelty. Ei sillä ollut väliä. Sillä hetkellä musta tuntui, että kaikki oli hyvin, vaikka me molemmat suunilleen itkettiinkin ja mua sattui joka paikkaan, ja olisin ilmeisesti saattanut ihan hyvin vaikka kuolla.
"Mitä mun mopolle kävi?" kysyin jonkun ajan päästä ja Sasu katsoi mua melkein vihaisesti.
"Miten sä voit kysyä tollasta? Tajuatko sä, että sä oliti voinut kuolla! Ja víttu mä en vois elää ilman sua!" se huusi ja mä katsoin sitä ihmeissäni.
"Anteeks..."
"Ei se mitään, sori et mä huusin. Mä vaan rakastan sua nii paljon" Sasu sanoi hiljaa ja katsoi mua suoraan silmiin.
"Nii mäki sua", mä vastasin ja se kumartui halaamaan mua.
"Nii se sun mopos meni muute ihan paskaks ja hyvä nii, ettet enää tee mitää nii typerää", Sasu sanoi ja virnisti meidän irrottautuessa. Mä hymyilin takaisin, eikä mua jaksanut kiinnostaa, vaikka mun rakas kevarini makasikin yksin palasina jossai ojassa.

Mä pääsin viikon päästä sairaalasta. Mulla oli ollut vakava aivotärähdys ja ne käski mun "ottaa ihan rauhallisesti" ja sain jotain kipulääkkeitä mukaan. Lisäksi mun kylkiluissa oli hiusmurtuma, joka vaikeutti jonkun verran liikkumista. Mun vanhemmat tuli himaan sieltä ulkomailta samana päivänä, kun mä pääsin himaan ja vaikkei niitä tainnut pahemmin kiinnostaa, ne kysyivät, mitä mulle oli käynyt ja kerroin vastahakoisesti. Muuten meidän talossa oli sangen vaivaantunut tunnelma ja musta tuntui, että mutsi ja faija vihasivat mua ja olisivat vaan halunneet mun häipyvän. Olisinkin tehnyt sen mielelläni, mutta mihin mä olisin muuttanut tai enemmänkin millä rahalla? Olishan se ollut tosi upeeta, jos oltais voitu vaikka Sasun kanssa muuttaa yhteiseen kämppään, mutta ei silläkään pahemmin rahaa ollut.
Koulussa jotkut edelleen mulkoilivat ja tuijottivat, mutta aika normaalia siellä onneksi jo oli. Toisin kuin me luultiin, Sasun kaveriporukka hyväksyi meidät aika hyvin ja kaikki alkoi tuntua normaalilta. Kun me hengattiin porukalla tutulla puistolla, se tuntui jotenkin kauhean kaukaiselta muistolta. Jotkut oli käyneet ostamassa kaljaa ja mä hörpin kolmatta polttaen samalla tupakkaa. Kuuntelin vaan muiden juttuja ja pian Sasu tuli istumaan mun viereen. Se hymyili ja näytti jotenkin onnellisemmalta kuin koskaan. Vaikka periaatteessa kaikki oli kuin ennen, eikä onnettomuus ollut varsinaisesti mitään muuttanut, niin silti kaikki tuntui olevan jotenkin paremmin kuin koskaan. En mä osaa sitä selittää, ehkä olin vaan lyönyt pääni turhan pahasti tai jotain, mutta siltä musta tuntui. Ainoa asia, mitä mä kaipasin, oli Max. Se karvapallero oli ollut mulle todella tärkeä ja elämä tuntui oudolta ilman sitä edelleen. Sasu yritti saada mua hankkimaan uuden koiran ja olin ruvennut pikkuhiljaa harkitsemaan sen ehdotusta.
"Mulle tuli yhtäkkiä mieleen se yks ilta siellä Sampan bileissä, kun me tapeltiin ekan kerran", Sasu sanoi ja mä vilkaisin sitä vähän yllättyneenä muistellen kuitenkin itsekin sitä iltaa, enkä voinut estää hymyä.
"Ei víttu mä jäin kyllä aika nopeesti alakynteen", nauroin ja Sasu virnisti mulle.
"Etkai sä oo vielä katkera?" se kysyi.
"No en ja sain mä sen kostettua sitten edes sillä, että ärsytin sua koko ajan aika tavalla", vastasin ja Sasu virnisti taas vetäisten mut sitten halaukseen.
"Harmi ku noi muut on tossa", sanoin hiljaa.
"Ei mua kiinnosta", Sasu kuiskasi ja painoi huulensa omilleni. Suudelma maistui tupakalta ja kaljalta. Mä tiesin joidenkin katsovan meitä varmasti inhoten ja kuulikin muutavan ivallisen kommentin, kuten "hankkikaa huone" tai jotain vastaavaa, mutta ei mua kiinnostanut. Jos niitä häiritsi, se oli niiden ongelma. Mä hymyilin vasten Sasun huulia.
Joulukin lähestyi pian ja aika kului suorastaan pelottavan nopeasti. Sasu todellakin yllätti mut lahjallaan, joka oli koiranpentu. Mä en voinut estää ehkä vähän tyttömäistä huudahdusta nähdessäni Sasun sylissä nappisilmäisen, ylisuloisen otuksen. Sen korvat olivat puoliksi pystyt, mut lerpattivat päästä saaden sen näyttämään vähän reppanalta. Sen turkki oli ruskeamusta ja se oli ilmeisestui joku sekarotuinen.
"Sasu mitä hélvettiä?" en voinut olla naurahtamatta. Se vaan hymyili ja ojensi pentua mulle. Se viuhtoi pientä häntäänsä ja vinkui innoissaan. Sen turkin väri muistutti vähän Sasun hiuksia, enkä voinut olla hymyilemättä.
"Te näytätte aika söpöiltä yhdessä", naurahdin ja Sasu pyöräytti silmiään.
"Mä päätin, että sä tarviit uuden Maxin, vaikka toki munkin pitäisi riittää", se virnuili ja lisäsi: "se on löytöeläinkodista, joten mä vähän kuin pelastin sen."
"Mä tunnen itteni kyl vähän neidiks ja eiks tää oo vähän... emmä tiiä siirrappista?" naurahdin.
"No sähän oot mun oma pikku neiti", Sasu naurahti takaisin ja pörrötti mun hiuksia saaden ne sojottamaan tyhmän näköisesti ja tyrkkäsin sen käden pois.
Mutsi ja faija eivät olleet kovin ilahtuneita uudesta perheenjäsenestä, joka oli saanut nimekseen omaperäisesti Max Junior, mutta sitä kutsuttiin pääasiassa Junnuksi, mutta olivat ne Maxiakin sietäneet, joten ne tottuivat nopeasti, vaikka taisivat odottaa vielä enemmän sitä päivää, kun muuttaisin vihdoinkin pois. No, tunne oli molemminpuolinen. Enää ne eivät syytäneet rahaakaan mulle, kuten olivat ennen tehneet. Se ei tosin haitannut mua yhtään, mä en kaivannutkaan niiden rahoja, en ollut koskaan kaivannut.
Uutena vuotena Tommi ja kumppanit piti tietysti hirveet kännibileet ja kutsui mut ja Sasunkin, mutta me päätettiin viettää uusi vuosi kahdestaan ja juotiinkiin vain muutamat, ei kännejä. Tai siis kolmestaan, koska pieni karvainen otus oli toki mukana. Lunta oli varmasti enemmän kuin koskaan tai ehkä tänne maalle vain satoi enemmän kuin kaupunkiin. Pakkastakin oli kiitettävästi, mutta me oltiin silti rannalla ja leikittiin Junnun kanssa, joka säntäili innoissaan keppien ja lumipallojen perässä, joita me Sasun kanssa sille nakeltiin ja naurettiin sen riehumiselle. Jossain vaiheessa me alettiin heitellä toisiamme lumipalloilla ja Sasu osui koko ajan muhun, mutta mä en saanut metriä pidemmälle pallojani. Lopulta Sasu kuitenkin liukastui ja lensi selälleen maahan. Mä nauroin tyytyväisenä ja juoksin sen päälle, ennen kuin se ehti nousta ylös ja tungin sen naamaan lunta. Se nauroi ja rimpuili ja sai lopulta mun ranteista kiinni estäen mua pahoinpitelemästä sitä enempää. Sen kasvot valuivat vettä ja se valitti, että sillä oli kylmä. Ei ihme, sehän makasi lumihangessa.
"Anna mä sit lämmitän sua", mumisin ja kumarruin lähemmäs sitä ja suutelin sen kylmiä huulia. Kaikki oli hyvin.

Loppu.

Lähettäjä: zakke 
Päivämäärä:   2.6.15 01:18:26

Aivam mahtava tarina, kiitos!

Lähettäjä: pöö 
Päivämäärä:   2.6.15 11:53:22

Ihana tarina! Pari kirjotusvirhettä löysin mutta muuten ei pistänyt mikään silmään!:)

Lähettäjä: renton 
Päivämäärä:   4.4.18 08:56:01

Apua! Yks päivä randomilla vaa tuli mieleen tää tarina (en ees muistanu tän nimee enää) ja oli pakko pitkästä aikaa tulla tarinatuokioon jos tää vaikka löytys ja siis oikeesti löyty :DD Hemmetti kuinka nostalgista lukee tätä (voi noita aikoja!) ja vähän kauheetakin, kun on tosta nyt ehkä aika paljon kehittyny kirjottajana näiden vuosien aikana XD

Joo ei mulla muuta, oli vaan pakko kommentoida kun oon niin ihmeissäni, että tää vielä löyty. Ja hanoi jos ikinä eksyt vielä tänne, niin kiitos kun kirjotit tän loppuun ja sori kun katosin (syystä jota en oikeesti nyt ees muista) :D