|
Lähettäjä: Nuuki
Päivämäärä: 5.3.13 15:17:18
hanoi, kiitos kaunis ja kumarrus 8)
Tulin käymään porukoitten luona täällä maalla, niin että mulla oli sitten hyvin aikaa oikolukea kaks seuraavaa lukua, joten siis, tässäpä tämä kolmas. Enkä oo tähän pätkään tyytyväinen kun en saanu tota töksähtelevyyttä mitenkään poistettua, mutta näillä mennään - ja jos joku ajattelee että tylsää kun ei tapahu mitään, niin hei, mie lupaan että tulevissa pätkissä tulee tapahtumaan vielä vaikka mitä kunhan vähän eteenpäin päästään :D
LUKU 3
Keskiviikkoaamun pilvilinnat olivat aikalailla tipotiessään torstaihin siirryttäessä. Mä olin huonolla tuulella heti aamusta herättyäni naapurin bassojumputukseen, eikä loska ja työkkärin helvetín pitkät jonot ainakaan auttaneet asiaa. Mua sapetti istua siinä odotustilassa ja kuunnella jonkun yh-mutsin penskojen kirkumista, vuoronumeroiden liian hidasta kilahtelua ja radio Novaa, joka soitti pelkkää páskaa odotushuoneen seinäätuijotteleville työttömille. Miksi se toivoo, miksi se kestää, miksei sitä hengiltä saa. Jessus. Mä valuin alemmas penkillä, suljin silmäni ja työnsin kädet syvälle farkkujen taskuihin. Vesi oli tullut läpi rikkinäisistä kengistä ja sukat olivat litimärät, joten mä en tuntenut oloani mitenkään erityisen nautinnolliseksi. Mä pyöriskelin siinä tuolissani varmaan tunnin, ja olin saanut ihmiset tuijottamaan itseäni melko kummeksuvasti sen seurauksena, ennen kuin numero kahdeksankymmentäneljä viimein kilahti ruutuun. Mä lopetin sen pyöriskelyni ja nousin ponnekkaana, olin vähän törmätä käytävällä seisovaan naiseen, kunnes lopulta saatoin selviytymistarinani loppuun päästessäni oikean oven kohdalle. Siirsin lasioven auki ja saatoin todeta, että mä en ollut ainoa jolla oli huono päivä. Sillä työkkärin naisella oli nimittäin sellainen ilme, että sitäkin vítutti kuin pientä oravaa.
Kun mä sitten viimein lampsin ulos työkkärin ovista, saatoin todeta, ettei ilma paljoa ollut parantunut. Kello näytti puolta yhtä ja mä mietin miten tappaisin aikaani puoli kolmeen saakka. Mulla oli yksi frendi kiven sisässä, ja mulla oli tapaamisaika kolmelta, mutta siihen oli vielä aikaa, joten nyt mun pitäisi keksiä jotain muuta tekemistä kuin siinä räntäsateessa seisoskelua. Tuikkasin röökin huulilleni ja päätin lopulta lampsia kämpille, koska en jaksanut tässä mielentilassa keksiä muutakaan. Mä asuin pienessä kerrostaloyksiössä kilometrin päässä keskustassa ja vaikka se kämppä sellainen ahdas luukku olikin, niin kyllä mä siinä viihdyin. Mä muutin himasta kuusitoistakesäisenä ja sen jälkeen mä olen pärjännyt itsekseni ihan kohtalaisesti. Mutsi tosin asuu ihan muutaman kilometrin päässä, että jos jääkaapissa ei näy muuta kun valo, niin siellä voi käydä tankkaamassa. En mä ole mitenkään katkera mun lapsuudesta, vaikka faija dokasikin jo silloin kun mä olin lapsi ja mutsi otti siitä eron kun mä olin jotain kymmenen. Mä olen kuitenkin väleissä molempien kanssa ja aina mä oon pärjännyt, joskus ehkä vähän huonommin, mutta kuitenkin - mä oon päättänyt, että pohjalta on suunta vaan ylöspäin.
*
Antton Airaksinen näytti ihan omalta itseltään kun se asteli vierailutilaan epätyylikkäissä linnakuteissa. Tosin se oli ajanut ruskeat hiuksensa siiliksi ja mä kelasin, että yrittikö se saavuttaa jotain linnakundilookia sillä tavalla. En kuitenkaan kysynyt asiasta. Antton istui rattijuopumuksesta ja useista pikkurikoksista, joita se oli elämänsä aikana ehtinyt tekemään varmaan enemmän kuin niitä hyviä tekoja. Silti se oli mun parhaimpia kavereita, vaikka elämä oli vienyt sitä vähän väärään suuntaan.
- Mitä mies? Antton virnisti ja mä levittelin käsiäni ja kohauttelin olkiani, - joko se muija on heränny siitä koomasta? se kysyi. Ei Antton tuntenut Pihlaa, eikä kunnolla Area tai Siljaakaan, mutta mä olin silti kertonut sille suunnilleen kaiken siitä kolarista shokkipäissäni. Tavallaan se koko kolari tuntui vieläkin jotenkin hiton utopistiselta ja mä tavallaan kelalin sitä vähän väliä mielessäni. Ja vaikka mä en voinut mustalle jäälle ja ojaan suistumiselle mitään, niin silti mä syytin tapahtuneesta itseäni. Nyt tosin ehkä vähän vähemmän kun hautajaisia ei tarvinnut järjestää muille kuin mun romukasalle pirssilleni.
- Joo, luojan kiitos, vastasin sitten ja työnsin kädet housujen taskuihin. Seinustalla seisoskeleva vartija loi muhun pitkän katseen, - mut enpä mä mitään ihmeitä.
- Ei töitä, ei naista? Antton virnisti ja mä hymyilin toisella suupielelläni.
- Nimenomaan, vastasin ja vedin pipoa takaraivolleni, - mitäs tänne?
- Samaa páskaa eri päivä, Antton hymähti, mutta hymyili sitten, - mun ehdonalaiskäsittely on alle kuukauden päästä, hyvällä tuurilla mä pääsen parin kuukauden sisään ehdonalaiseen ja helvettíin täältä, se jatkoi ja mä kohotin kulmiani.
- Ihan tosi?
Antton nyökytteli.
- Ootko sä nähny Mellua? se kysyi sitten vakavoituen ja mä liikahdin tuolillani jotenkin levottomana. Melina oli Anttonin tyttöystävä, tai ehkä nykyisemmin ex-tyttöystävä, en mä osannut sanoa. Jätkä oli kuitenkin pistänyt Mellun paksuksi ja kun raskaus oli ollut neljännellä kuulla, oli Antton päätynyt linnaan, eikä Melina ollut hirveästi vieraillut. Musta tuntui, ettei se halunnut nähdä koko miestä. Jokatapauksessa kersa oli syntynyt joitain kuukausia sitten, tai ainakin mä olin pariin kertaan nähnyt Melinan kaupassa vaunujen kanssa.
- En mä oo, valehtelin kuitenkin nopeasti ja Antton hymähti. Hetken aikaa se oli ihan hiljaa, tuijotteli vaan seinää jotenkin tyhjästi, kunnes avasi suunsa alkaen höpöttää jostain tavanomaisesta, niin kuin koko Mellusta ei oltaisi missään vaiheessa puhuttukaan. Enkä mä myöskään halunnut palauttaa sitä takaisin siihen aiheeseen.
*
Ilma oli lähinnä huonontunut kun mä sitten astelin vankilan porteista ulos. Mä työnsin kohmeiset sormet takin taskuihin kiroten kylmyyttä ja loskaa ja räntäsadetta ja märkiä sukkiani, jotka litisivät kovaäänisesti jokaisella askeleella. Kiva kun kesä tuli, mutta mun puolesta voitaisiin ihan vaan skipata nämä maalis-huhtikuun loskakelit ja hypätä suoraan siihen kahteenkymmeneen plusasteeseen ja vihreisiin nurmikoihin, kiitos. Kiskoin takin kauluksia ylemmäs ja sytytin tupakan askeltaen hitaasti kohti dösäpysäkkiä. Bussikin tulisi vasta puolen tunnin päästä, joten mä saisin nauttia koiranilmasta mukavan tovin. Kaivoin kännykän taskustani ja etsin Aarnin numeron luettelosta. Kolme tuuttausta ja jätkä vastasi.
- Hei ooks missä, mä tarviisin kyydin.
Potkiskelin märkää lunta kengilläni siinä kävellessäni, koska siis ihan sama, mun kengät ja sukat olivat jo muutenkin niin kuin itämeri, eli märät ja likaset. Mua huvitti suuresti ajatukseni ja typerä virne nousi kasvoille, joskin kuullessani Aren vastauksen, niin se ilmeily loppui aika nopeasti.
- Oon Pihlan kaa kahveel, sori Eetu, Aarni vastasi.
- Tui tui, sanoin ja kiskoin vielä savut tupakastani kunnes tiputin sen maahan, - susta on tullu kyllä ihme pehmo, jatkoin ja Aarni naurahti.
- Jätkä on vaan katkera.
- Enhän, mä vaan...
Enempää en ehtinyt tarinoida kun tajusin törmääväni johonkin tai johonkuhun, tiedä häntä, en mä siinä kompuroidessani ehtinyt tarkistaa. Jokatapauksessa, se joku tai jokin liikahti sopivasti sivuun tajuttuaan mun törmäilyni, ja koska kyseessä oli niinkin kusípäinen tyyppi, ettei se voinut ottaa mua kiinni tai auttaa pysymään pystyssä, niin mä sitten kaaduin tyylikkäästi siihen ainoaan lätäkköön koko helvetín tiellä. Mä kelasin, että ei näin käynyt kuin elokuvissa, ja niissäkin se olisi ihan hiton kliseistä.
- Víttu oikeesti.
Nyt kun mulla oli takki ja harmaat collegehousut myös märkänä, niin olisi ihan sama vaikka kieriä siinä helvetín lätäkössä koska ei tämä nyt tästä enää huonommaksi voinut muuttua. En mä kuitenkaan tehnyt niin, vaan nostin katseeni tientukkeeseen, aikoen sanoa jotain törkeää, mutta en sitten saanutkaan sanottua mitään kun tajusin tuijottavani kasvoja, jotka olivat saaneet mut aiemminkin hiljaiseksi. Leevi.
- Leevi, mä vahingossa toistin ajatukseni ääneen ja läimäisin henkisesti käden suuni eteen. Konkreettisesti mun kädet uivat edelleen siinä likavedessä ja märässä lumessa. Mies tuijotti mua puhtaan huvittuneena ja lopulta sen kasvoille nousi virne.
- Katos, se sanoi ja siinä matalassa, karheassa ja hiton kuumassa äänessä kuulsi tietynlainen nauru. Mua ei naurattanut yhtään, lähinnä vítutti hyvin suuresti, ja ehkä vähän hävetti, vaikka en tietenkään sitä myöntänyt.
- Mitä víttua sä täällä teet? mun suustani pääsi vahingossa ja vähän irvistellen otin käteni lätäköstä ja pyyhin kämmenet muutenkin jo likaantuneisiin housuihini. Leevi kohautti olkiaan.
- Sitä víttua, että karkasin vankilasta, se vastasi neutraalisti, - sä olit varmaan kattomassa sun rakasta, sä näytät ehkä enemmän linnaleskeltä kun linnakundilta, in my opinion.
Mä katsoin miestä hölmistyneenä ja se naurahti käheästi kunnes ojensi kätensä.
- Vitsit vitsinä, anna mä jeesaan.
Vähän aikaa jumitettuani tajusin lopulta tarttua sen ojennettuun käteen. Hykerryttävän miehekäs tuoksu pyyhkäisi mun nenääni Leevin kumartuessa lähemmäs ja auttaessa mut pystyyn siitä lätäköstä. Tämä ei tosiaan ollut mun päiväni, ja mummo vielä tapasi aikanaan aina sanoa, että torstai on toivoa täynnä. Nyt mä tiedän, että se oli vaan kuséttanut mua. Tästä oli nyt toivo kaukana. Sitäpaitsi mä en tajunnut, että minkä hiton takia tuo mies tuntui ilmestyvän kokoajan mun eteeni, ja vieläpä juuri niin, etten mä varmasti ehtinyt valmistautua. Oliko se nyt sitten sitä kohtalon ivaa, vai mitä. Nostin maahan lentäneen kännykkäni ja vilkaisin ruutua, joka oli muuttunut mustaksi törmäyksen myötä.
- Oot sä pitkäänki tota uintia harrastanu?
Mä nostin katseeni kännykästä Leeviin hölmistyneenä ja miehen huulilla nyki huvittunut hymy.
- Täh?
- Niin, meinaan vaan, että tiedäthän sä että tälleen talvisaikaan kannattaa treenata uimahallissa eikä näissä lätäköissä, se vastasi samalla kun sytytti itselleen tupakkaa.
- Kai sitä saa ihminen treenata ihan niin kuin haluaa? heitin nopeasti selvittyäni uudemmasta jäätymisestäni ja Leevi katsoi mua hetken kunnes nyökytteli.
- Toki, enhän mä sillä.
Musta tuntui, että mä olisin voinut kuunnella sen käheää ja matalaa ääntä koko loppupäivän repeatina, mutta palasin hyvin pian takaisin kylmään todellisuuteen ja siihen, ettei se olisi mitenkään mahdollista, ei edes mun pinkeissä pilvilinnoissani. Siis ei sillä, että mä eläisin sellaisissa, eihän se nyt olisi millään tavalla miehekästä. Leevin kasvoilla kävi huvittunut hymy kun se siirtyi tuijottelemaan parkkipaikkaa ja siellä nököttäviä autoja, ja hetken mä jo kuvittelin, että se oli jotenkin onnistunut lukemaan mun ajatukseni. Hitto, mä en yhtään epäillyt jos se vaikka pystyisi siihen. Leevi oli hetken hiljaa ja mä liikuskelin levottomasti ja vaihtelin painoa jalalta toiselle, kunnes tajusin lopettaa hiffattuani, että mun kengät litisi vaan kahta kauheammin.
- Siihenkö sä nyt sitten jäit? Leevi kysyi ja mä heräsin ajatuksistani. Aukaisin suuni sanoakseni jotain, mutta ääntä ei kuulunut. Tuijotin vaan sen savunharmaita silmiä ja se katsoi mua kohottaen jälleen kulmiaan. Mulla oli jotenkin hölmö olo jälleen.
- Noh hurmuri, tarttetsä kyydin?
- Häh, kyydin?
- Niin. Vai kyytiä?
Leevi virnisti taas veikeän itsevarmasti painottaen viimeisintä sanaansa eritavalla kuin muita ja mä olin hämilläni, mikä oli outoa, koska ei Eetu Kalliola hämmentynyt ikinä, se on fakta. Tai oli, näemmä. Hetken mä jo mietin, että miten se tiesi mun suuntautumisesta kun heitteli tuollaista, mutta sitten päätin uskoa, että se puhui kaikille noin. Se vähän näytti sellaiselta tyypiltä.
- Kyydin sä mulle tästä velkaa oot, sanoin sitten ja vilkaisin kastuneita vaatteitani. Leevi vilkaisi mua päästä varpaisiin ja pyöritti päätään.
- No sitä mä en myönnä, se väitti ja tiputti tupakan sormistaan. Sitten se asteli mun ohitseni ja samalla tarttui mun kyynertaipeeseeni ja veti mut mukanaan parkkipaikalle, niin kuin mä en itse tietäisi mihin autot yleisimmin parkkeerattiin odottamaan. En kuitenkaan valittanut, mun puolestani tuo mies sai vetää mut ihan mihin halusi, mieluiten vaikka makuuhuoneeseen. Hymähdin kurittomille ajatuksilleni, kunnes Leevi seisahtui mustan Golfin eteen ja avattuaan ovet lysähti ratin taakse.
En mä nyt varsinaisesti ollut odottanut ihan tällaista päivää, mutta jotain radikaalia spontaniutta tämä harmaa torstai oikeasti tarvitsikin. Ja siis sitähän tämä juuri oli. Mun olo tuntui jotenkin omituiselta.
- Missä sä kämppäät? Leevi kysyi tälläkertaa ihan asialliseen sävyyn samalla kun käänsi autonsa pois pihalta.
- Ihan siin keskustan kupeessa, vastasin ja vilkaisin sivusilmällä miestä. Partaterä oli viiltänyt sen poskea, tai aina oletettavasti se pieni ja tuore arpi johtui siitä. Mä kelasin, että mitä se siellä vankilan pihalla oikein seisoskeli, mutta todennäköisesti se oli siellä ihan samasta syystä kuin mäkin. Mun tuijotteluni katkesi kun Leevin kännykkä alkoi piristä.
- Perkéle, se mutisi ja vei Samsungin korvalleen, - et sä voi soitella mulle kokoajan, Leevi sanoi ärtyneenä soittajalle ja mä vilkuilin sitä vähän ihmeissäni, kunnes nojauduin sivulasia vasten ja syvennyin kuuntelemaan autoradion luukuttamaa musiikkia.
Mä kelailin itsekseni Anttonia ja mietin sen ehdonalaiskäsittelyä ja mahdollista vapautumista. Tavallaan uutinen hermostutti, vaikka tietysti mä olin iloinen jätkän puolesta. Silti kyllä mä sen tiesin, ettei se pysyisi kaidalla tiellä kiven sisästä päästyään ja se tasan tarkkaan yrittäisi houkutella mua mukaan niihin hämärähommiin. Mä olin tehnyt typeriä juttuja näiden kahdenkymmenenkahden elinvuoteni aikana, enkä mä tosissaan halunnut pistää elämääni taas ihan sekaisin ajautumalla laittomuuksiin. Siinä vaiheessa kun Subutex oli ollut useamman kerran lähellä viedä mun velipuolen Petun hengen, niin mä olin päättänyt vihata kovia huumeita ja pysyä oikeasti erossa kaikesta pimeämmästä, sillä mulla oli paha tapa ajautua tekemään kaikkea typerää. Se tuli varmaan geeneissä faijalta, kuka tietää. Petu oli kuitenkin ollut kuivilla subusta yli puoli vuotta ja mä olin siitä hiton onnellinen, vaikka välillä pelkäsinkin, että se ratkeaisi taas. Mä tiesin liian monta ihmistä joille oli käynyt juuri niin.
Puhelunsa lopettanut Leevi rikkoi pitkään kestäneen hiljaisuuden ja herätti mun ajatuksistani. Mä olin oikeastaan unohtanut miehen läsnöolon, kumma kyllä.
- Vedetäänkö tänään kännit? Leevi hymähti samalla kun liittyi rampilta motarille. Mä kohotin kulmiani ja katsoin sitä jälleen kerran enemmän tai vähemmän hölmistyneenä.
- Mulla on ihan semmonen olo, se sanoi kohautellen olkiaan, - eikö houkuttele?
Mä mietin vaan, että mitä víttua se multa kysyi kun ei me edes tunnettu. Salaa mä varmaan olin vähän otettu, vaikka en tietenkään sitä myöntänyt.
- Miksei huomenna? sain mongerrettua ja Leevi vilkaisi mua sivusilmällä taputellen rennosti rattia.
- Perjantai on sellanen teinihelvettí baarikadulla, se hymähti, - vaikka siis sähän sellasesta varmaan tykkäät, paljo sulla on ikää? Leevi virnisti. Mä vilkaisin sitä vähän loukkaantuneena, ja kelasin, että tältä Ronista varmaan oli tuntunut viime viikonloppuna kun mä olin kyseenalaistanut sen ikää. Näin sitä sai taas maistaa omaa lääkettään, vai miten sitä sanottiin.
- Kakskytkaks, vastasin ja vilkaisin miestä.
- Niijust, mä veikkasin seittemäätoista, se virnuili ja mä mulkaisin sitä ärtyneesti.
- No mitä sä ite oot, nelkyt? kysyin äkkipikaisesti, mutta Leevi vaan nauroi mun äksyilylleni ja ärtyneelle äänensävylleni, niin että mä sain tuntea itseni taas typeräksi.
- Älä nyt hermostu, en mä nyt oikeesti luullu, kunhan kiusasin, Leevi vastasi huvittuneisuus äänessään ja mä valuin alemmas penkillä osaamatta sanoa oikein mitään. Mua ärsytti, että tuo mies sai mut kokoajan tuntemaan oloni jotenkin hölmöksi tai hämmentyneeksi, koska ei kukaan oikeasti saanut mua ikinä hiljaiseksi. Tai ei varmaan ollut saanut ennen tätä.
- No paljo sä sit oot? kysyin vähän levottomasti.
- Justhan sä ite sen sanoit.
- Eiku oikeesti.
- No nelkyt, mä oon vaan hyvin säilyny, Leevi sanoi huvittuneena samalla kun ajoi moottoritieltä keskustan rampille.
- Eiku oikeesti, toistin ja siirsin katseeni mieheen, joka katsahti samaan aikaan mun suuntaani. Mulla oli vaikeuksia pitää ilmeeni normaalina.
- Arvaa, Leevi sanoi samalla kun etsi radiosta jotain muuta kanavaa.
- Jotai kolkyt.
- Oikein, se vastasi ja vilkaisi sitten ympärilleen, - mihin mä jätän sut?
- Vaikka johonki tohon jäähallille, mä sanoin ja kun Leevi oli kääntänyt pirssinsä jäähallin pihaan, niin mä naksautin turvavyön auki ja vedin pipon vaaleiden hiusteni peitoksi kunnes avasin auton oven. Räntäsade oli sentään lakannut vihdoin.
- Kiitti kyydist, sanoin ja siirsin katseeni Leeviin, joka katsoi takaisin, niin että mulla oli vaikeuksia irrottaa katseeni sen katseesta. Sen tummanruskeat hiukset eivät olleet samalla tavalla sotkussa kuin eilen siinä parvekkeella ja se näytti muutenkin pukeutuneen astetta siistimmin, enkä mä tiennyt näyttikö se kuumemmalta risaisissa farkuissa ja nahkatakissa hiukset sotkussa, vai noin, ehjissä housuissa ja talvitakissa fleda selkeästi siistimmässä kuosissa. Helvetín hyvältä se kuitenkin näytti ja tuoksui ja kuulosti, hitto.
- Eipä mitään, Leevi sanoi ja mä säpsähdin takaisin maanpinnalle mietteistäni. Olin varsin kiitollinen siitä, ettei Leevi kyennyt tietämään mun ajatuksiani, jotka olivat oikeasti jopa jollain tasolla jopa häiritseviä.
*
Kun mä sitten viimein pääsin kotiovelle niin palelsi ihan perkéleesti, nenä vuoti ja hampaat kalisivat, eikä olo tuntunut märissä kamppeissa muutenkaan mitenkään loistavalta. Potkin kengät eteisen nurkkaan, riisuin vaatteet ja päätin pyhittää seuraavat kolmekymmentä minuuttia lämpimälle suihkulle. Jostain syystä mun oli vaikea olla ajattelematta Leeviä, mikä oli helvetín ahdistavaa, koska ei ollut yhtään mun tapaista miettiä jotain ihmistä kokoajan. Mä olin ihastunut ja rakastunut tasan kerran, joten sitä tapahtui varsin harvoin, enkä mä todellakaan tahtonut myöntää, että tässä olisi kyse jostain ihastumisesta tai kiinnostuksesta. En varmasti.
Puhelimen toistuva piriseminen sai mut lopulta pienen ikuisuuden jälkeen irtaantumaan suihkun alta ja astelemaan kylmältä tuntuvaan kämppään. Kiersin pyyhkeen lanteilleni ja etsin pirisevän nokialaisen takin taskusta. Ruudussa vilkkuva soittajan nimi, Rornni, sai mut kohottamaan kulmiani, mutta hetken mietittyäni mä tajusin kenen numero se oli. Todennäköisesti siinä pitäisi lukea Rornnin sijaan Roni, mutta mun koordinaatio tunnetusti oli melko heikkoa humalassa, joten ilmeisesti sormet eivät olleet ihan tarkalleen osuneet oikeden kirjainten kohdalle. Pyyhkäisin märkiä kasvojani ja mietin hetken vastaanko, mutta kun jokaisen päättyneen soiton jälkeen alkoi aina uusi pirinä, niin mä lopulta painoin vihreää luuria.
- Eetu, vastasin samalla kun kävelin keittiöön. Katsoin tyhjähköön jääkaappiini ja otin sieltä eilisen spaghettibolognesen tähteet, mä olin varmaan maailman ainoa kokkaava poikamies, ja tuikkasin mikroon.
- Moi, missä sä olit kun et vastannu?
- Suihkussa.
- Ai, okei, mitä sä tänään teet? Roni kyseli ja mä koitin keksiä äkkiä jotain mitä tänään tekisin, etten sen takia millään ehtisi nähdä. Tai siis oletettavasti Roni halusi nähdä, en mä toki itsestäni liikoja luullut. En kuitenkaan tietenkään keksinyt mitään.
- En kai mitään, mä mutisin ja lysähdin keittiön tuolille kiroten mielessäni.
- Hyvä, lähetäänkö juomaan?
Mä tuijotin mikrossa pyörivää lautasta hammasta purren, kunnes vilkaisin kelloa. Viittä vaille viisi.
- En mä kyl tänään taida jaksaa, mutisin ja otin sitten annokseni pois mikrosta.
- No jaksathan.
- No en.
Musta tuntui, että me jatkettiin sitä väittelyä ikuisuus ja lopulta mä tulin siihen tulokseen, ettei Roni kuitenkaan meinannut luovuttaa, joten mun oli ihan sama vaan suostua. Tökkäsin haarukan spagettiin vähän turhautuneena kuunnellessani Ronin voitonriemuista naurua mun sitten suostuttua lähtemään johonkin parille tuopilliselle.
- Mut mä en sit lähe mihinkään tanssipaikkaan, vaan ihan johonki peruskapakkaan, sanoin ja saatoin kuvitella miten Ronin ilme venähti puhelimen toisessa päässä.
- Mä kyl haluisin tanssimaan.
- No mä en todellakaan, vastasin ehkä turhankin viileästi, mutta joku raja mullakin nyt oli. Mä en todellakaan ollut lähdössä jonnekin klubille sheikkaamaan paskójen dubstep-remixien tahtiin. Paitsi ehkä ihan jäätävässä kännissä, mutta tänään se ei ollut mun päämääräni ja ihan hyvä välillä niinkin, mun brenkun käytöni tuntui olevan turhankin holtitonta nykyisin.
- Sä oot tylsä, Roni valitti ja mä hieroin silmiäni vähän väsyneenä.
- Ota tai jätä, mutisin ja langan toisesta päästä kuului jälleen kikatusta.
- No mieluummin otan, Roni kujersi ja mä rypistin vähän otsaani samalla kun tungin suuni täyteen spagenttia. Mä söin kuin hevonen, eli ihan helvetísti, mutta silti mä en lihonut mikä oli vähän outoa. Toisaalta mä kyllä olinkin koko ajan jossain pyörimässä, joten turhaa sohvalla makoilua ei paljon tullut harrastettua. En mä tarkkaillut linjojani oikeasti juuri lainkaan, viikottain kävin salilla, mutta muuten ei paljon tullut panostettua. Ja olin mä siltikin ihan tyytyväinen kroppaani, ei mulla ollut tarvetta olla missään bodaajan mitoissa.
- Mä soitan sulle jossain seiskan aikoihin, Roni sanoi puhelimeen pirteästi.
- Alright, moro.
- Moikka.
Vähän turhautuneena laskin puhelimen pöydälle ja mussutin sitä ruokaani miettien, että mua oltiin tänään pyydetty kaksi kertaa kaljalle, ja mä valitsin Leevin sijaan Ronin. Musta tuntui tämän lopputuloksen jälkeen taas siltä, että mä olin ollut jossain muualla kun aivoja jaettiin, ihan tosi, se tämän mun toistuvan hölmöyteni varmaan selitti.
|