|
Lähettäjä: hanoi
Päivämäärä: 29.11.12 18:59:34
Tää on varmaan ensimmäinen ite kirjottamani, pidempi tarina ja täytyy myöntää, että oon aika tyytyväine. :D Yleensä en saa yksin mitään aikaseks, mutta oon tainnu tykästyä näihin hahmoihin niin paljon, että jaksan kirjottaa niistä. ^^ Nimi nyt on mitä on, oon surkee niiden keksimisessä. Jaja tähän on tulossa kaikkiaan varmaan joku 10 lukua, joista osa on jo valmiina. Laitan niitä sitte pikkuhiljaa tänne, mikäli lukijoita löytyy. Voisin ehkä varottaa, että aika angstista tekstiä paikoittain ja väkivaltaa jonkun verran.
Kommentteja tietenkin toivon ja rakentavaa/kritiikkiä otan vastaan enemmän kuin mielelläni, koska virheitä ja parannettavaa varmasti löytyy, en siis loukkaannu. ;) Mutta kaikenlainen palaute tervetulletta ja pitemmittä puheitta tässä ois eka luku, kertokaahan mielipiteenne ja haluutteko jatkoo! (:
*
1. Luku
Emil
Tuijotin lasittuneena kauniin hauta-arkun puhtaan valkoista pintaa. Arkkua, äitiä, ympäröi kauniit kukat ja kynttilät, joiden liekit lepattivat heikosti syystuulessa. Mä en itkenyt, kyyneleet oli kuivuneet aikoja sitten. Jäljellä oli enää tyhjyys, loputon tyhjyys ja pohjaton suru. En mä itkenyt siinäkään vaiheessa, kun kotiin tultuani löysin äidin kuolleena. Se oli liian iso järkytys, muistan menneeni täysin shokkiin. Siellä se oli maannut keittiön lattialla silmät tyhjyyteen tuijottaen vieressään tyhjä purkki erittäin vahvoja unilääkkeitä. Kyyneleet taisi tulla ensimmäisen kerran, kun katselin ensihoitajien turhia ja epätoivoisia elvytysyrityksiä, ennen kuin ne totesivat äidin kuolleeksi ja kuljettivat ambulanssilla pois. Mä jäin yksin seisomaan yhtäkkiä kamalan isolta ja ankealta tuntuvan talon portaille.
Nyt mä sitten seisoin äidin hautajaisissa, enkä voinut olla miettimättä, miksi se oli tehnyt sen. Olihan sillä ollut pitkään masennus, joka oli vaan pahentunut koko ajan ja se oli napsinut jatkuvasti niitä unilääkkeitään, koska ei saanut nukuttua. Muistan vaan etäisesti sen iloisen, nauravan äidin, joka otti mut pienenä syliin, pörrötti hiuksia ja kysy, miten päivä oli mennyt. Oikeastaan äidin ongelmat oli pääasiassa mun isän syytä, se oli tuhonnut meidän perheen ja samalla äidin mielenterveyden. Oli ne joskus ihan onnellinen aviopari ja rakasti toisiaan. Mutta sitten isä alkoi juoda pikkuhiljaa yhä enemmän ja lopulta se alkoi olemaan myös väkivaltainen. Ne riiteli äidin kanssa koko ajan ja usein riidat päätyi siihen, että isä löi äitiä saaden sen itkemään. Ja mä kuuntelin omassa huoneessani kauhuissani uskaltamatta liikkua tai tehdä mitään, vaikka olisin halunnut auttaa äitiä. Lopulta se sitten tajusi, ettei sen miehen kanssa voinut elää ja niimpä me muutettiin pois. Siitä on nyt viisi vuotta, enkä ole sinä aikana nähnyt isää. Ja nyt joutuisin palaamaan takaisin sen luokse.
Tärisin kylmästä seistessäni sateessa matkalaukut käsissä ja tuijottaessani edessäni kohoavaa ränsistyneen näköistä kerrostaloa, joka tulisi olemaan mun koti, vaikka musta kyllä tuntui, etten sitä kodiksi voisi koskaan sanoa. Mä en halunnut mennä sisälle, vaikka pelkäsinkin kuolevani kohta hypotermiaan, en halunnut nähdä isää. Olin melkein onnistunut unohtamaan sen kúsipään kasvot ja nyt joutuisin takaisin sen luokse. Mua ahdisti ja oikeastaan pelottikin. Tuskin sen ongelmat oli mihinkään parantuneet, ellei se ollut mennyt johonkin hoitoon, mitä vahvasti epäilin. Eli luultavasti sen tilanne oli vain pahempi, enkä voinut olla miettimättä, mitä se tulisi mun osalta tarkoittamaan. Toivoin hartaasti, ettei se olisi enää samanlainen kuin ennen, mutta sain todellakin pettyä.
Pimpotin ovikelloa pariin kertaan, mutta kun kukaan ei tullut avaamaan, astuin oma-aloitteisesti sisälle. Jätin laukut ja kegät eteiseen astellen varovaisesti peremmälle pieneen, tunkkaiseen asuntoon, joka haisi tupakan savulle ja vanhalle viinalle. Pian löysinkin isän, jota en kylläkään meinannut aluksi tunnistaa. Siinä se retkotti likaisella sohvalla puolityhjä viinapullo kourassaan ja useita tyhjiä pulloja ja tölkkejä ympärillään. Olohuoneen pöydällä oli täysi tuhkakuppi, mutta iso osa tumpeista oli päätynyt pöydälle ja lattialle. Isä todellakin oli pahemmassa kunnossa, paljon pahemmassa. Se oli riutuneen ja kärsineen näköinen likaisissa vaatteissaan, silmät verestäen ja harventuneet hiukset päästä sojottaen.
Mun teki mieli kääntää katseeni pois masentavasta näystä. En tiennyt, mitä mun olisi pitänyt tehdä. Seisoin vaan siinä typeränä, kunnes isä vihdoinkin huomasi mut.
"Emil?" se sammalasi ja ähräsi itsensä istuvaan asentoon kulauttaen loput litkut pullostaan ja heittäen sen sitten menemään. Mä säpsähdin lasin hajottua sirpaleiksi lattialle. Mun koko kroppa jännittyi ja tuijotin isäni vihamielistä olemusta pelokkaana.
"Tollasen säälittävän ruipelonko ne tänne mun riesaksi tunki, ei hélvetti...", se mumisi itsekseen ja nousi hoiperellen seisomaan raapien harmahtavia, likaisia hiuksiaan. Mä nielaisin ja peräännyin vähän.
"Mitä hélvettiä sä pelkäät, häh?" se ärähti mulle ja astui uhkaavasti lähemmäs. "No, etkö sä osaa júmalauta puhuakkaan enää!" se lopulta huusi, kun vaan tuijotin sitä pelokkaana.
"E-en mä pelkää", änkytin hädissäni perääntyen edelleen.
"Hemmetin säälittävä surkimus, ei se húora näköjään edes osannu kasvattaa sua", se ärisi ja käveli mun ohi keittiöön. Mä huokaisin helpottuneena, ettei se ollut käynyt käsiksi, ainakaan vielä. Tajusin täriseväni ottaessani laukut käsiini ja viedessäni ne tyhjään huoneeseen, jonka oletin olevan tarkoitettu mulle. Tulipas tervetullut olo, ajattelin masentuneena sulkiessani oven, johon olisin halunnut lukon. Musta tuntui, että se saattaisi tulevaisuudessa olla tarpeen.
Miska
"Lopeta nyt hélvetti soikoon se vetäminen!" ärähdin flexin toisessa päässä kiskovalle koiralle, joka leikki höyryjunaa, eikä välittänyt mun kiskomisesta ja raivoamisesta mitään. Yritin samaan aikaan pysyä typerän rakin perässä ja sytyttää tupakkaa lopulta onnistuen yrityksessäni imaisten helpottuneena myrkkyä keuhkoihini. Jekku oli pysähtynyt nuuhkimaan oikein antaumuksella jotain kivenmurikkaa ja yrittäessäni nykiä sitä jatkamaan matkaa, se ei suostunut liikkumaan, ennen kuin oli merkannut sen hemmetin kiven reviirikseen. Käännyin tieltä kapealle metsäpolulle ja päästin Jekun vapaaksi. Se ampaisi eteenpäin täyttä vauhtia ja mä astelin rauhallisesti perässä polttaen tupakkaani. Polku johti pienelle rannalle, jossa ei yleensä käynyt ketään. Tai en oikeastaan ollut koskaan nähnyt siellä muita ihmisiä ja kävin siellä aika usein Jekun kanssa. Se rakasti uimista. Vaikka se kuulosti tyhmältä ja hippimäiseltä, mä tykkäsin istua siellä luonnon keskellä hiljaisuudessa, jossa saattoi rauhassa upota omiin ajatuksiin ja miettiä asioita. Vaikka en mä ollut sellaista kovin mietiskelevää tai pohdiskelevaa sorttia, mutta silti. Se oli mun oma paikka, jossa saatoin rentoutua ja Jekkukin sai tehdä mielipuuhaansa eli uida ja juosta vapaana.
Tällä kertaa mun rauhaani kuitenkin oli häiritsemässä joku, joka oli ehtinyt ennen mua paikalle. En huomannut outoa poikaa, ennen kuin Jekku alkoi haukkua innoissaan ja säntäsi huimaa vauhtia tuntematonta ihmistä kohti, kuin se olisi sen paras ystävä. Kumpikaan meistä ei ehtinyt tehdä tai sanoa mitään, ennen kuin suuri koira oli loikannut voimalla hintelää poikaa päin saaden tämän lentämään komeasti selälleen. Jekku alkoi nuolla pojan kasvoja innoissaan häntä vispaten ja olin varma, että se raukka oli säikähtänyt kuoliaaksi ja pelkäsi koiran syövän sen, vaikka Jekku vaan halusi osoittaa sille rakkauttaan. Hölmö koira tuntui rakastavan ihan kaikkia ja oletti tietenkin, että kaikki myös rakastivat sitä, vaikka se oli iso, tyhmä ja kuolaava karvakasa.
Mun hämmästyksekseni poika näytti kuitenkin suorastaan onnelliselta päästyään istumaan ja rapsutti Jekkua, joka ainakin oli onnensa kukkuloilla.
"No hei vaan sullekki, mistäs sä tänne eksyit", poika puheli koiralle, eikä ollut ilmeisesti huomannut mua, koska olin jäänyt seisoskelemaan vähän kauemmas astellen kuitenkin lähemmäs tumpattuani röökin maahan. Päästyäni lähemmäs, tajusin, että poika todellakin oli erikoisen näköinen. Se oli pieni ja laiha, ja sen pörröiset hiukset sojottivat pystyssä. Väriltään ne oli kirkkaan sähkönsiniset. Eipä tarvinnut heijastimia, ajattelin huvittuneena. Yllään sillä oli harmaat pillifarkut ja musta, löysä huppari sekä jaloissa rispaantuneet converset, jokta oli vaaleanpunaiset. Aww. En voinut olla virnistämättä katsoessani tuota menninkäisen, keijun ja enkelin risteytystä. Siroilta, kalpeilta kasvoiltaan se tosiaan muistutti enkeliä, ei tosin sellaista raamatun vaan jotain ihan erilaista enkeliä. Lävistettyä enkeliä, sillä huomasin, että pojan alahuulen keskellä killui hopeinen rengas. Lävistys näytti siroissa kasvoissa jotenkin suurelta ja ylimääräiseltä, mutta sopi kuitenkin pojalle ja sai sen näyttämään vielä suloisemmalta.
"Jekku taitaa tykätä susta", hymähdin ja poika taisi säikähtää aikalailla. Nähtyään mut sen säikähdys näytti muuttuvan suorastaan kauhuksi, enkä voinut olla ihmettelemättä miksi. Se ei pelännyt isoa, suden näköistä sekopääkoiraa, mutta mut nähtyään näytti siltä, että olisin vähintään joku limainen ja kuolaava zombi tai moottirisahaa heiluttava murhaaja.
"Ihan rauhassa, en mä sua syö", naurahdin ja jostain syystä poika näytti vielä kauhistuneemmalta. Ehkä se johtui mun meikistä. Rajasin silmäni aina mustalla kajalilla, koska mun mielestä se näytti siistiltä.
Ojensin käteni pojalle ja hetken emmittyään se tarttui edelleen pelokkaana siihen ja mä vetäisin sen ylös näköjään turhankin voimakkaasti, koska se lennähti mua päin kavahtaen sitten kauhistuneena kauemmas.
"A-anteeks", se änkytti hädissään ja mietin, että mikä ihme sitä raukkaa vaivasi.
"Ei se mitään", yritin sanoa mahdollisimman rennosti, "mä oon muuten Miska ja toi idiootti on Jekku", jatkoin nyökäten Jekkua päin, joka oli jo juossut innoissaan veteen, jossa se pulikoi onnessaan.
"Mä oon E-emil", poika änkytti hiljaa nimensä varoen katsomasta muhun. Ihme tyyppi. Mutta mielenkiintoinen, yleensä olin hyvin välinpitämätön ihmisiä, varsinkin tuntemattomia, kohtaan.
"No, Emil, ootko sä just muuttanu? Meinaan en oo nähy sua täällä aiemmin", höpötin kaivaen samalla uuden röökin, jonka vein huulilleni ja sytytin. Tarjosin Emilillekin, mutta poika pudisti nopeasti päätään.
"Joo eilen muutin", se suunilleen kuiskasi ja hyvä kun edes kuulin, mitä se sanoi. Nyökkäilin ja tungin vapaan käteni nahkatakin taskuun.
"Mä... tai siis mun pitää varmaan mennä", Emil mutisi ja katosi nopeasti metsikköön, ennen kuin ehdin edes tajuta, mitä se oli sanonut. Jäin katsomaan metsään katoavia sinisiä hiuksia ja toivoin tapaavani pojan pian uudestaan. Se ei tainnut juurikaan toivoa tapaavansa mua. En tajunnut, miksi se oli niin hemmetin hermostunut. Olikohan se aina sellainen?
Poltettuani vielä muutaman röökin, olin todellinen ketjupolttaja, kutsuin Jekun pois vedestä ja lähdin astelemaan takaisin miettien edelleen sitä outoa sinitukkaa, johon paloin halusta tutustua paremmin.
|