Lähettäjä: ccci 
Päivämäärä:   28.11.12 22:20:03

ccci & Jazz yhteistyössä esittää: Elämä on kuin elokuvaa. Sisältää homostelua, joten älä lue jos inhottaa. Myöskin hevosaiheinen tarina, joten siinä pätee sama juttu. Kaikki muut, nauttikaa ja heittäkää kommenteilla.

cccin hahmo:

Aaron Frost
- 23-vuotias
- hevospiireissä pyörinyt pienestä pitäen
- kisannut koulua korkealla tasolla ja vähän muitakin lajeja, mutta edelleen koulupuoli on suosikki
- juo helposti liikaa ja polttaa satunnaisesti

Ulkonäkö
Aaron on 178 senttiä pitkä, hoikka mies. Ulkonäöstä ei yleensä uskoisi hevospuolen ihmiseksi saati intohimoiseksi kouluratsastajaksi, sillä Aaronin keho on enemmän tai vähemmän täynnä tatuointeja ja lävistyksiä. Hiukset miehellä on lyhyet ja värjätty mustiksi. Silmät ovat siniharmaat. Lävistyksiä löytyy kasvoista useampikin kappale. Korvissa on 22mm venytykset, alahuulessa on kummallakin puolella vierekkäin kaksi ohutta rengasta, kielessä tappi ja silmien välissä on bridge. Tatuoinnit peittävät koko oikean käden, suurimman osan selästä ja yksittäisiä löytyy sieltä täältä muutakin kehoa.
Vaatetyyli Aaronilla on lähinnä tiukkoja farkkuja sekä ruudullisia kauluspaitoja ja yksivärisiä t-paitoja. Päässä on lähes poikkeuksetta jonkinlainen hattu tai pipo. Tallioloissa housuina toimii kylläkin usein löysät collegehousut tai jotkut muut rennommat vaatteet.

Luonne
Aaron on rento, ystävällinen nuori mies. Hän tuntuu tulevan lähes jokaisen kanssa toimeen – ainakin halutessaan – ja tuntuu olevan aina vähän flirttailevalla menolla liikenteessä. Huumorintajuinen ja päällisin puolin suhteellisen sosiaalinen ihminen, jolla ei ole koskaan olltukaan ongelmia tutustua muihin. Aaron saattaa joskus vaikuttaa siltä, ettei ota asioita tosissaan, eikä hän todellisuudessa halua päästää ihmisiä yhtään lähemmäs kuin on pakko. Nuoruudesta jäi käteen liian monta huonosti päättynyttä ihmissuhdetta, että suhtautuu varauksella ihmisiin, vaikka peittääkin sen hyvin kaiken naureskelun ja kevyen jutustelun alle. Niin kauan kuin ei tarvitse puhua mistään syvällisestä tai kertoa itsestä, kaikki on hyvin.
Suuttuessaan Aaron mieluummin murjottaa yksin kuin riitelee muiden kanssa. Eli yli vuoden väkivaltaisessa suhteessa, minkä takia edelleen pyrkii välttämään kaikin tavoin riitatilanteita.

Menneisyys
Nuoruus täynnä kännisekoilua ja kaikkea typerää. Hevoset olivat lähes koko Aaronin nuoruuden ainoa asia, minkä hän otti vakavasti. Hevosen selkään noussut äidin hevosharrastuksen myötä ennen kuin oppi edes kunnolla kävelemään ja sille tielle jäänyt.
Työskennellyt tallilla vakituisena 18-vuotiaasta asti aluksi lähinnä nuorten liikutusapuna, mutta myöhemmin kisannut ja kouluttanut nuoria. Ei kuitenkaan koskaan innostunut kisaamisesta, mutta sai paljon erilaisia hevosia ratsastettavakseen ja pääsi kehittymään paljon ratsastaessaan osaavia, välitykseen tulleita hevosia ja kisatessaan niille tuloksia. Nykyisen hevosensa osti puoli vuotta sitten halvalla tallilta, jolla työskenteli. Vähän aikaa sitten omistaja päätti kuitenkin myydä koko tallin omien rahahuoliensa takia, minkä johdosta Aaronilta meni niin työpaikka kuin tallipaikka hevoselleen.

Perfect Revolution
”Tiny”
- 6v englantilainen täysiverinen tamma
- punarautias, iso läsi ja vasemmassa takajalassa pitkä valkoinen sukka
- säkä 170 cm

Alun perin laukkahevoseksi yritetty Tiny ei osoittautunut sopivaksi lajiin. Se tuli kolmivuotiaana Aaronin työpaikalle talliin, missä Aaron alkoi kouluttaa sitä. Vaikea, kuuma tamma, jonka kanssa Aaron löysi vasta yli vuoden yhteiselon jälkeen yhteisen sävelen. Nykyään yhteispeli toimii, vaikka edelleen tulee päiviä, jolloin edes Aaron ei ymmärrä, mitä tamman päässä liikkuu. Kokeilee rajansa lähes poikkeuksetta jokaisen vieraan ihmisen kanssa.
Henkeen ja vereen estehevonen. Vaikka muulloin oikuttelisi ja homma menee helposti rodeoksi, ei esteillä kyttää mitään tai epäröi suurillakaan esteillä. Saanut Aaroninkin innostumaan enemmän este- ja kenttäratsastuksesta, sillä syttyy täysin esteillä ja maastossa.

Jazzin hahmo:

Taylor ”Ty” Kinney

Taylor, tutummin Ty on 24-vuotias nuori mies täynnä tavotteita. Tällä hetkellä mies kisaa hevosellaan kansallista kenttäratsastusta pyrkien ensi kaudeksi kansainväliselle tasolle. Ty on hyvin kielitaitoinen ja puhuu äidinkielenään englantia ja ranskaa, mutta puhuu myös jonkin verran saksaa ja myös japania menettelevästi aasialaisen ystävänsä kanssa.

Ulkonäkö
Ty on noin 173cm pitkä, suht siropiirteinen ja ehkä turhankin nätti mieheksi. Kauniiksi pojaksi kutsuttu Ty on silti tyytyväinen ulkonäköönsä, pienistä kuittauksista huolimatta. Miehen keveitä piirteitä kasvoissa kehystävät ohutsankaiset silmälasit, jotka saavat Tyn näyttämään entistä fiksummalta. Ratsastaessa miehellä kuitenkin usein piilolinssit, jotka tuovat miehen harvinaisen vihreät silmät hyvin esille. Taylorin hiukset ovat luonnostaan tumman ruskeat, mutta mies värjäilee niitä mieluusti punaisen sävyisiksi. Tyn näkee yleensä mukavan rennoissa vaatteissa, kuitenkin mies osaa myös pukeutua tarpeen myötä asiallisesti ja edustavasti.

Luonne
Ei ole ehkä helpoimmasta päästä. Ulkonäkönsä perusteella luulisi naisia riittävän jokaiselle sormelle, mutta mies mielummin leikkii vain näiden kanssa. Taitava hurmaamaan ja kietomaan ihmisiä pikkusormensa ympärille. Tulee toimeen ihmisten kanssa suhtautuen heihin kuitenkin pienillä epäilyksillä. Pystyy kuitenkin puhumaan ja ilmaisemaan itseään kenen tahansa edessä ongelmitta. Saattaa juoda silloin tällöin kavereiden seurassa, mutta harvemmin juo liikaa. Flirttailevan ulkokuoren alle mahtuu kuitenkin herkkä nuori mies, joka ei uskalla tulla kaapista ulos.

Menneisyys
Taylor on kotoisin rikkaasta perheestä, jossa on nuorimmaisena lapsena. Hänen äitinsä on englantilainen ja isänsä ranskalainen bisnes. Miehellä on isoveli Brian, joka ajaa kilpaa ralliautoilla, on kahden lapsen isä ja onnellisesti naimisissa. Tyn ja Brianin välit ovat aavistuksen viileät vuosien kasvaessa heidän väliinsä. Ty on valmistunut huippu yksityisyliopistosta loistavin arvosanoin, mutta siitä huolimatta haluaa panostaa tärkeään harrastukseensa. Vanhempien painostaessa niskan takana morsianehdokkailla, lääketieteellisen korkeakoulun hakupapereilla ja seurapiiri kekkereillä eivät kuitenkaan houkuttele miestä ollenkaan. Hän yrittää kuluttaa aikansa mahdollisimman hyvin tallilla – vaikka sitten flirttailemassa tallitytöille tai saamassa ihmisten päitä sekaisin hurmaavalla hymyllään.

Wildfire Africa ”Afri”
7-vuotias tamma
Harmaankimo ranskalainen pv.

Afri on kolmas hevonen miehen hevosharrastuksen aikana. Suht rento tamma on kuitenkin herkkä ja kevyt ratsastaa. Ei kyttäile pusikoiden mörköjä, eikä omaa huonoja tallitapoja. Ketterä esteillä ja maastossa. Toimii hyvin painoavuilla, mutta ei kuitenkaan hyppää pystyyn hieman kovemmastakaan pidätteestä. Hevonen on kuin luotu kenttäratsastukseen ja kehittyy vain koko ajan parempaan suuntaan. Kiltti, eikä turhaan hötkyile.

Tapahtumapaikkana Richmond Hill

Richmond Hill on keskellä kaunista Englannin maaseutua sijaitseva maalaistalo. Pienen, lämminhenkisen kylän laitamilla sijaitseva talo sisältään pihapiirissään kaiken, mitä toivoa saattaa. Tilalle on rakennettu täysin uusi, 12 hevosen talli, maneesi, suuri kenttä ja maastoesteitä. Pihasta lähtee pitkät maastoreitit niin järvenrantaan kuin metsiinkin. 1800-luvun lopussa rakennettu päärakennus sisältää kaiken tarpeellisen, eikä taatusti jätä vierailijoita kylmäksi.

Richmond Hill toimii myös näyttämönä kesän uudelle hittisarjalle. 10 lahjakasta ratsastajaa on valittu kilpailemaan sen kauniissa maisemissa palkinnosta, josta heistä yksikään ei ole taatusti uskaltanut uneksiakaan. Kuinka kauan kilpailun leikkimielisyys säilyy, kun palkintojen todellinen arvo alkaa valjeta kilpailijoille, jotka ovat saapuneet Richmondin maisemiin vain nauttimaan kesästä ja kauniista maisemista hyvässä seurassa? Kenen pää kestää kilpailun muuttuessa leikistä todelliseksi?

Ensimmäinen pätkä tulee näillä näkymin joko yöllä tai huomenna!

Lähettäjä: jer 
Päivämäärä:   28.11.12 23:47:43

Vaikuttaa mielenkiintoselta!:)

Lähettäjä: varma 
Päivämäärä:   29.11.12 21:35:57

jään seurailemaan (8

Lähettäjä: Jazz 
Päivämäärä:   30.11.12 14:58:30

Noniin saadas sitten tällä pätkällä tarina käyntiin. Aika lyhyehkö tuli, joten ens kerralla tähtäilen vähän pidempään:)

[B]Taylor[/B]

Naputtelin hermostuneesti auton rattia ajellessani maantiellä. Vilkuilin takapeilistä hevoskoppia koko ajan, kuin varmistaakseeni sen pysyvän mukana. En pystynyt rentoutumaan ajamiseen niinkuin yleensä, sillä olin odottanut tätä jo tovin. Sain puhelun noin pari kuukautta sitten Rochmond Hillin sihteeriltä, joka ilmoitti saamastani paikasta uuten tv-sarjaan, johon hainviime kesänä. Vaihdoin auton vaihteen isommalle kääntyessäni loivasti moottoritielle. Pyyhkäisin kädelläni hiukset silmieni edestä ja nostin apumiehen penkiltä aurinkolasit päähän tien heijastaessa auringon valoa suoraan silmiini. Loin navigaattoriin nopean vilkaisun joka ilmoitti matkaa olevan tielä jäljellä tunnin. Olin ajanut suunnilleen puolitoista tuntia ja päätin pysähtyä seuraavalle huoltoasemalle. Aurinko oli ruvennut paistamaan täydeltä taivaalta vaikka kyllähän Englannin sää tiedettiin... Tällainen auringon paiste oli harvinaista. Erotin jo kauempaa jonkun huoltoaseman kyltin ja ajoin moottoritieltä ulos rampille, joka ohjasi isommalle ylätasanteelle. Rakennuksessa oli ravintola, joku pieni marketin tapainen kauppa tietysti matkamuistomyymälöineen ja autoille varaosa – ja huoltoliike tankkauspisteen yhteydessä. Ajoin hienon maasturini kuljetuskoppeineen sivummalle, jossa huomasin toisenkin auton hevoskopin kanssa. Olikohan se menossa samaan suuntaan? Sammutin auton ja nousin venytellen ulos matkustamosta. Rennosti lampsin kopin sivuovelle ja kurkistin sisään tarkistaakseni hevoseni kunnon. Afri rouskutteli heinäänsä tyytyväisesti ja näytti muutenkin voivan hyvin.
”Mä käyn hakeen jotain syötävää, niin tuun kohta, että päästään jatkaan matkaa”, höpötin hevoselle joka pärskähti aivan kuin ymmärtääkseen sanani. Laitoin oven takaisin kiinni ja lähdin kohti ruokapaikkaa. Ravintolan kassalla oli pienoinen jono, joten päätin tällä kertaa jättää kunnollisen ruuan väliin. Siirryin pieneen ruokamarkettiin, joka oli ahdettu aivan täyteen kaikkea mahdollista. Tujottelin koomaisesti hyllyjä, kunnes havahduin puhelimeni soidessa.
”Niin äiti?”, vastasin hieman kiukkuisesti. Olin aamulla lähtenyt vauhdilla vierailtuani vanhempien luona, jotka eivät voineet käsittää harrastustani, joka alkoi pikkuhiljaa tuntua elämäntavalta.
”Taylor, olisit nyt jääntyt aamulla vähän pidemmäksi aikaa. Sen meidän perhetuttumme Richardsonien tytär oli vanhempiensa mukana. Voi kuinka nainen olikaan kaunistunut. Sinun olisi pitänyt tavata hänet”, äitini selitti mairealla äänellä puhelimen toisesta päästä. Juuri tämän takia olinkin lähtenyt. En olisi mitenkään jaksanut tavata enää yhtäkään seurapiirikermakissaa, jotka vain mielistelivät ja yrittivät olla niin täydellisiä. Saatika sitten kuunnella herra- ja rouva Richardsonien kuivia päivälliskeskusteluja. Joku voisi oikeasti nauttia tällaisesta elämästä. Minäkin ehkä ennen, mutta enää en jaksanut. Huokaisin syvään.
”Olen moneen kertaan sanonut teille, että lopettakaa se naittaminen. En haluaisi oikeasti tavata ketään niistä, keitä te olette minulle esitelleet” murahdin. Äitini kimeä ääni vaikeni hetkeksi. Hän oli kuullut nämä sanat jo vaikka kuinka tuhannesti, mutta jokin vain ei saanut niitä perille asti.
”Ja Harryn tytär oli myös paikalla”, nainen jatkoi. Äidilläni oli joku hirveä pakkomielle nykyään tyrkyttää minulle jokaista paremmassa piireissä pyörivää naista. Kai se johtui veljestäni, joka oli onnellisesti päätynyt naimisiin ja taisi heillä olla kaksi mukulaakin. Minua ei tälläinen idyllimäinen perhe-elämä kultaisinenoutajineen houkutellut ollenkaan.
”Etkö ymmärrä puhetta vai alkaako kuulokin jo reistaileen?”, ärähdin hieman lujempaa, että vieressäni seissyt nainen säpsähti ja katsahti nopeasti suuntani. En pitänyt riitelystä vanhempieni kanssa, mutta joskus ja nykyään aika usein varsinkin äitiini meni hermo. Isä oli ajoittain ihan siedettäväkin. Hyvin menestyvänä bisnesmiehenä hän kuitenkin oli harvoin kotona, ja silloinkin kun oli paikalla hän oli aina työtehtävien parissa työhuoneessaan.
”Kyllä minulla kuulo vielä toimii, mutta alan huolestua elämäsi suunnasta. Kyllähän nyt äitinä pitää nuorimman lapsensa perään huolehtia” hän holhosi.
”Nyt riittää. Mä soitan sulle ehkä joskus. Ja kiitos kysymästä, elämäni onkin menossa väärään suuntaan. Ostan huumeita, kännään, poltan ja juoksen ympäri kaupunkien katuja”, tuhahdin ja suljin puhelimeni. Viimeinen lauseenihan ei pitänyt paikkansa. En polttanut, join joskus hillitysti kavereiden kanssa, en todellakaan harrastanut huumeita ja no mitä kaupungissa juoksemiseen tuli – olin aika huono siinäkin.

Otin kylmähyllystä pari kolmioleipää tungettuani puhelimeni taskuun ja kävin noutamassa vielä ison vissypullon. Laskettuni ostokset kassalla otin viereisestä telineestä karkkipussin jolloin huomasin sanomalehden kannen pääotsikon: ”Tänään alkavat Richmond Hillillä kuvattavan tv-sarjan kuvaukset”.
”Otan vielä tämän” totesin myyjälle napatessani lehden korista. Maksoin ja lähdin ostoksieni autoon. Autoni vieressä olevasta kopista oltiin otettu hevonen ulos ja nuori nainen talutti kaunista siroa arabia hiekkakentällä.
”Terve!” toinen nainen auton luona tervehti minun avatessa autoni ovia.
”Mihinkäs päin sitä ollaan menossa?”, kysyin hymyillen hurmaavasti ja laskin auriknkolasini otsalta. Nainen hymyili takaisin ja totesi iloisesti:
”Richmond Hillille. Samaan suuntaan menossa?”. Nyökkäsin ja käänsin huomioni hevoseen.
”Nätti hevonen. Ootteko te kaukaakin tulleet?”, kysyin kiinnostuneesti..
”Lähettiin eilen ajamaan, että aika kaukaa”, nainen virnisti.
”Olen muuten Taylor” esittäydyin ystävällisesti ja astelin naisen luokse kätelläkseni.
”Sofia River, ja tuo hevosta taluttava on tyttäreni Sia, joka osallistuu ohjelmaan. Toimin vaan kuskina” Sofia esitteli ja heilutti tyttärensä luoksemme.
”Hei!” Sia tervehti ja kallisti söpösti päätään.
”Taylor” esittelin itseni nuoremmalle ojentaen hänellekkin käteni. Iskin naiselle leikkivästi silmää, joka naurahti.
”Sia”, hän mutisi punastellen.
”Täytyis varmaan tästä jatkaa matkaa, mutta nähdään”, sanoin ja kävelin autolleni. Hyppäsin kuljettajan paikalle ja käynnistin hurisevan autoni. Heilautin naisille kättäni ja ajoin takaisin moottoritielle.

Olin syönyt lounaani ajellessa tasaista vauhtia motarilla. Navigaattori ilmoitti kääntymisestä oikealle seuraavasta liittymästä ja käänsin auton kevyesti rampille. Tästä ei pitänyt olla enää kovin pitkä matka. Ajelin hitaammin ja pian alkoi ilmestyä Richmond Hillin opastekylttejä, jotka ohjasivat tallille. Käännyin hiekkatielle, joka oli reunustettu kauniisti puilla. Ajoin hiekkatien päähän, josta avautui upea näkymä tallipihelle. Ihmisiä kulki edestakaisin ja kuvausryhmä oli jo paikalla valmiina. Vedin kasvoille hymyn kameran kohdistuessa autooni, kun pysähdyin kysymään tallihenkiläkunnalta paikkaa autolle ja kopille. Kaikkialla oli niin siistiä upeaa, mutta yritin keskittyä miehen antamiin ohjeisiin. Lopulta päädyin oikealle parkkipaikalle, joka oli jo suht täynnä hevosautoja ja koppeja. Parkkeerasin omani taitavasti mahtipontisen hevosrekan viereen. Nousin ulos lämpimään kesäilmaan ja loikin avaamaan kopin takaluukun. Kimo tammani seisoskeli kärsimättömästi paikoillaan. Ilmeisesti sekin oli kyllästynyt ajomatkasta. Yleensä sillä oli seuraa, niinkuni minullakin.
”Kohta pääset jalotteleen”, sanoin ja taputin Afrin lautasta.
”Vierastalli on tuo kauimpana oleva tallirakennus ja nimesi on?” viereeni ilmestynyt nainen tallin logolla varustetussa paidassa ilmaantui luokseni.
”Taylor Kinney” vastasin asiallisesti.
”Tervetuloa, olen tallityöntekijänä täällä ja teidän hevosenne karsinan numero on 6. Voit viedä sen sinne” nainen ohjasi ja siirryin irrottamaan takapuomia. Pujottelin hevosen pään puolelle ja irrotin sen naruista. Tamma peruutti tällä kertaa hieman hätiköiden kopista ja katseli kiinnostuneesti ympärilleen.
”Niimpä, eikö olekkin hieno paikka neitiseni?” höpisin ja lähdin taluttamaan siroa Afria kohti vierastallia. Se hörisi muutamalle hevoselle, mutta muuten se malttoi olla rauhallisesti. Niinkuin yleensä aina. En ollut vähään aikaan käynyt näin hienossa tallissa. Kaikki tavarat olivat siististi paikoillaan, käytävät lakaistuja, mutta vaikka talli olikin hieno, se ei silti ollut kolkon oloinen. Taöutin Afrin kutoskarsinaan mihin laskin sen irti. Kaikille hevosille oli laitettu valmiiksi meinää ja Afri syöksyi heti sen kimppuun.
”Sä oot syönyt koko matkan. Miten sä voit vielä jaksaa?” kysyin naureskellen hevoselta ja jätin sen omiin oloihinsa kun siirryin takaisin autolleni.

Lähettäjä: varma 
Päivämäärä:   30.11.12 20:02:36

kivan kuuloienn aloitus :--) jatkoa odotan lisää ..

Lähettäjä: trollollol 
Päivämäärä:   2.12.12 00:39:00

Kuulostaa tosi mukavalta. Jään seurailemaan :)

Lähettäjä: ccci 
Päivämäärä:   2.12.12 00:40:03

Hitsi vie, kun ht.net tekee taas elämästäni hankalaa, kun ei halua lähettää viestejä. Toivottavasti tämä ei tule tuplana ja lähtee tällä kertaa.

Aaron

”Oletko sä nyt ihan varma, ettei tämä sun romukoppero sammu enää uudestaan matkan varrelle?” kysäisin ja vilkuilin Davidia, joka paiskasi sen vanhan autonromun konepellin kiinni. David pyyhki sormiaan paperiin ja virnisti minulle koko valkean hammaskalustonsa leveydeltä.
”Ei sammu ja onneksi sulla on aina mekaanikko matkassa”, hän naurahti. Minua ei kylläkään hirveästi naurattanut, kun silitin Tinyn päättä. Se kurkisteli trailerin oviaukosta ulos, sillä olin avannut oven siksi aikaa, kun olimme olleet paikoillamme. Davidin auto oli jälleen kerran pettänyt luottamukseni, mutta en ollut voinut kuin anetta Davidia kuskiksi saadessani tietää, että olin päässyt mukaan mihin lie ohjelmaan olinkaan entisen pomoni käskystä hakenut. Davidin vanha maasturi oli kaveripiirini ainoa auto, joka jaksoi vetää traileria ja jonne oli mahtunut kaikki Tinyn tarvikkeet. Syötin neljännen porkkanan Tinylle, ennen suljin oven sen nenän edestä.
”Mekaanikoksi sun auto kyllä toimii laittoman huonosti. Sun onneksi Tiny on fiksu matkustaja”, valitin istuessani takaisin pelkääjänpaikalle. En ollut kovin innoissani, kun Englannin kesän ainoa aurinkoinen päivä oli sattunut juuri sille päivälle, kun piti ajaa monta tuntia Richmond Hilliin. Oli varmaan turha mainita, ettei Davidin auton ilmastointi ollut kaikista toimivammasta päästä. Reistaili vähän kaiken muun mukana.
Haukottelin ja hörppäsin Coca-Colaa pullosta. Olimme ajaneet aamusta asti – hemmetin Richmond kun piti sijaita jossain kaukana kaikesta – ja aloin jo olla tylsistynyt autossa istumiseen. Olimme pitäneet lounastauon aikaisemmin, että Tiny oli päässyt vähän jaloittelemaan, mutta edes Davidin hauska seura ei pelastanut turhan pitkää matkaa.
”Laiskamato, et ala nukkumaan siinä. Sun kuorsausta ei jaksaisi kuunnella”, David mutisi ja tökki minua kylkeen, kun aioin hetkeksi sulkea silmäni.
”En kuorsaa”, tuhahdin. Navigaattori huuteli, että meidän pitäisi pian laskeutua moottoritielle, joten matkaa ei tainnut olla enää hirveästi jäljellä. Davidin navigaattori oli ilmeisesti ohjannut meidät jollekin maisemareitille, sillä olimme ajaneet kummallisen kauan pelkkiä pienempiä teitä. Onneksi Tiny osasi käyttäytyä kuljetusten aikana, vaikka perillä minua varmaan odottaisi ylienerginen vieterihevonen, kun se vihdoin pääsisi ulos trailerista. Olin aika varma, että olisimme päässeet jotain muuta reittiä nopeammin perille, mutta olimme kumpikin niin auttamattoman huonoja lukemaan karttoja, ettemme olleet uskaltaneet ryhtyä säätämään navigaattoria. Sillä oli paha tapa seota aina väärissä paikoissa.
”Joka tapauksessa sä voisit pysyä hereillä ja pitää kylttejä silmällä, että mä voin keskittyä pitämään tämän romun hengissä”, David totesi. Hän naputteli rattia The Beatlesin tahtiin. Mun tarvitsi laskea vain kymmeneen, ennen kuin se alkoi laulaakin. Pudistelin päätäni, vaikka ei Davidin ääni missään nimessä ollut huonoimmasta päästä, mutta tunteella vedetty Yesterday ei välttämättä sopinut mun mielialaan. Ei se ainakaan nostanut sitä millään tavalla.
”Sovitaanko, että sä hommaat vähän paremman auton, ennen kuin haet mut? Siinä vaiheessa mä varmaan itken joka tapauksessa katkeria kyyneleitä, kun pitää palata maksamaan tallimaksut ja muut jälleen ja tili ammottaa tyhjänä”, mumisin.
”Mulla on vierashuone aina vapaana, että kyllä sinne aina saa raivattua sullekin asti tilaa, jos et keksi, mitä teet tän jälkeen”, David sanoi ja taputti reittäni. Yritin hymyillä hänelle, vaikka mielialani olikin kovaa vauhtia laskussa, vaikka minun olisi varmaan pitänyt olla onneni kukkuloilla. Paikka tv-ohjelmassa eli ilmainen majoitus hetkeksi ja lisäaikaa keksiä, mistä ihmeestä repisin uuden työpaikan sen jälkeen. Onneksi entinen pomoni oli potkinut minut lähettämään hakemukset, vaikka minusta tuntuikin, että se oli vain synninpäästö hänelle siitä, ettei ollut kertonut myyvänsä yrityksensä. Silloin olisin saanut enemmän aikaa eikä kaikki olisi tullut niin puskista.

”Mä totisesti toivon, ettei tuolla ole sama päämäärä kuin meillä. Olisi kai se pitänyt tajuta, että ohjelma on varmaan täynnä jotain nirppanokkia, joille isukki on kustantanut hevosen sun muuta”, valitin meidän noustessa (toivottavasti) oikeasta rampista ylös. Meidän edellä ajoi pelottavan tyyriiltä näyttävä hevosauto.
”Sullahan on kokemusta noista vaikeista naisista tuon sun ponisi myötä”, David naljaili. Ellei hän olisi ollut ratissa, olisin varmaan huitaissut häntä ihan vain sen takia, että hän nauroi kustannuksellani. Hän teki sitä aina. Joskus en ymmärtänyt, mikä ihme oli saanut meidät pysymään ystävinä siitä lähtien, kun olin aloittanut työt edellisessä työpaikassani.
”Joo toki, käytän vain harvinaista viehätysvoimaani ja he eivät tiedäkään, mikä heihin iski”, naurahdin kuivasti. Potkin kengät jaloistani ja nostin toisen penkille. Pyörittelin hampaillani kielessäni olevaa korua, samalla kun katselin edessämme ajavaa rekkaa. Joillakin sitten oli varaa kaikkeen.
”Ajattele positiivisesti. Joku saattaisi ihan oikeasti huomata, kuinka hyvän työntekijän susta saisi. Oikeasti ihmettelen, miten et ole löytänyt uutta hommaa, vaikka kokemusta sulla on kyllä ikääsi nähden ihan reippaasti. Kai John kirjoitti sulle loistavat suositukset?” David kysäisi. Nyökkäsin, vaikka ei hän sitä tainnut nähdä keskittyessään tiehen. John – siis entinen pomoni – oli tosissaan kirjoittanut vaikka minkälaista lappusta mukaani, mutta töiden saaminen ei ollutkaan osoittautunut hirveän helpoksi tehtäväksi.
”Ei se ole niin yksinkertaista. Sitten kun pitäisi saada tallipaikka, jossa työntekijät ei juokse karkuun heti, jos hevonen liikauttaa korviaan. Tiedäthän sä, että Tiny osaa testata jokaisen vastaantulijan. Maksaa liikaa ja kuka ottaa työtöntä luuseria tallipaikalle”, huokaisin.
”Nyt kuule menee tosi angstilapseksi toi sun touhu. Vähän hymyä kehiin, sä pääset telkkariin! Jo nuo huolet ei katoa ryhtymällä turhaksi julkkikseksi, niin sitten ei kyllä mikään auta”, David sanoi ja läiskäisi kätensä reidelleni vähän tuhankin kovaa.
”Rehellisesti mä näin viime yönä painajaista, että kesken kuvausten meille selvisi koko homman olevan hevosmaailman Big Brother ja missään ei ollut turvassa kameroilta. Ei siis missään”, kerroin. Sain kylmiä väreitä pelkästään siitä, että ajattelinkin edellisen yön untani, joka oli ollut ehdottomasti kauhea. Olin ollut kuoleman väsynyt, kun olin aamulla hiipinyt ennen kuutta talliin ruokkimaan Tinyn ja pakkaamaan viimeisetkin tavarat. Oikeasti painajainen kummitteli edelleenkin mielessäni.
”Siinä tapauksessa mä lupaan ostaa 24/7-kanavan ja kertoa sulle, kuinka pahasti oot mokannut telkkarissa ja kuinka moni on sen jälkeen enää halukkaita tapaamaan sut uudestaan.”
”Miksi mä puhun sulle edelleen?” mumisin ja nojasin raskaasti selkänojaan.
”Koska loppupeleissä sä tiedät, että muiden lähtiessä mä jään”, David totesi sen, minkä itsekin tiesin, ennen kuin väänsi radiota vähän kovemmalle ja jatkoi The Beatlesin laulamista, minkä aikana me ei sanottu sanaakaan.

”Ihan hienot maisemat”, David totesi kääntäessään auton tielle, joka ilmeisesti johti Richmond Hillin pihaan. Nyökyttelin päätäni ja mietin mielessäni, että kuvausten ollessa ohi en varmaan haluaisi enää lähteä pois niistä maisemista. Olisi aika masentava palata takaisin normaaliin elämään, kun pääsisi viettämään niissä maisemissa edes pari päivää. Meidän edellä moottoritieltä asti kulkenut auto oli kääntynyt samalle tielle. Yritin parhaani hymyillä ja näyttää rennolta, kun meidät ohjattiin oikealle parkkipaikalle ja sain todeta, että paikka oli helvetín hieno. Liian hieno mun makuun. Tottuisin vielä ylellisyyteen.
David parkkeerasi meidän edellä kulkeneen auton viereen. Loikkasin ulos mitä pikimmiten ja venyttelin puutuneita jalkojani. Viereisestä autosta nousi nuori mies, minua varmaan muutaman vuoden nuorempi. Väistin kiltisti sivummalle ja avasin trailerin etuoven, että Tiny pääsi kurkistelemaan ulos.
”On aika helvetín hieno paikka”, toisesta autosta noussut poika sanoi.
”Älä muuta virko”, totesin. Koska autosta ei noussut muita, oletin pojan olevan mukana ohjelmassa, sillä muuta syytä en hevosautolle keksinyt. Ojensin käteni hänelle esittäytyäkseni. ”Aaron Frost.”
”Daniel Chang”, poika esittäytyi. Nimi selittikin hänen vähän itämaisen näkönsä hyvin.
Aukaisin trailerin takaluukkua, kun autoille harppoi joku nainen. Hän esittäytyi kohteliaasti ja kyseli nimet sekä minulta että Danielilta.
”Vierastalli on tuo kauimmaisin. Sinun hevosellesi on karsina numero kolme ja Aaron, sinulle on nelonen. Tervetuloa Richmond Hilliin”, nainen sanoi.
”Jos sä otat sen sekopääsi ulos, niin mä availen takapuomin”, David sanoi. Menin irrottamaan Tinyn, joka peruutti vähän turhankin vauhdikkaasti ulos. Se jäi steppaamaan viereeni ja puhisi tuohtuneena pää pystyssä. Se olisi halunnut rynnistää Danielin vieressä seisovan hevosen luo, mutta jäi kuitenkin viereeni, kun huomautin sille äänellä. Tiny kuitenkin jatkoi puhisemistaan, vaikka pitikin nyt kaikki neljä jalkaa paikoillaan.
”Kaunis hevonen. Vissiin vielä nuori?” Daniel kysäisi. Hänen vieressään oleva hevonen katseli ympärilleen täysin rentona. Tinyn kanssa olin nopeasti oppinut arvostamaan hevosia, jotka eivät alkaneet käydä ylikierroksilla jokaisessa vieraassa paikassa.
”Kuusivuotias. Ei olla käyty viime aikoina oikein missään, niin nyt sitten taas jännittää”, sanoin ja taputin Tinyn kaulaa. Se ei tahtonut rauhoittua kävelemään, kun lähdin taluttamaan sitä kohti vierastallia, mutta olin jo tottunut sen käytökseen ja tiesin sen rauhoittuvan, kunhan pysyisin itse rauhallisena.
”Rozzo on onneksi jo turhankin tottunut matkaaja”, Daniel sanoi. Sen kyllä näki hänen vieressään kävelevästä hevosesta, joka näytti olevan enemminkin kiinnostunut pihan ruohoalueista kuin mistään muusta.

Oikeasti olin järkyttyä siinä vaiheessa, kun näin tallin. Olisin voinut aivan hyvin jäädä itsekin asumaan sinne. Paikka vaikutti etäisesti taivaalta minulle, kun olin pari viimeistä kuukautta asunut itse naurettavan pienessä yksiössä, koska olin yrittänyt säästää työttömyyteni keskellä mahdollisimman paljon. Muuhun ei ollut ollut oikeastaan varaa.
Huomasin ilokseni Danielin hevosen olevan Tinyn viereisessä karsinassa. Tallissa ei ollut vielä montaa muuta. Tinyn karsinaa vastapäätä olevassa karsinassa oli joku, mutta nuori nainen loi minulle niin epäaidon tekohymyn, ettei herättänyt hirveästi haluja tutustua. Mikä sen ihanampaa, kuin epäaito prinsessa kesäseurana. Parin karsinan päässä minusta näytti olevan joku mies kera kimon hevosen. Heilautin kättäni ja tervehdin häntä ihan silkkaa kohteliaisuuttani, ennen kuin aloin purkamaan matkan ajaksi Tinylle laittamiani pinteleitä. Tuskin se kuitenkaan minua jyräisi, vaikka kovasti puhisikin yrittäessään päästä tutustumaan Rozzoon karsinan kaltereiden ohi. Tai sitten ohjelman tuottajat pääsisivät aloittamaan sarjansa dramaattisella tuokiolla ambulanssin kanssa. Ainakin siten tulisi huomiota sarjalle ihan kasapäin.
”Jos puretaan ne teidän kamat, kunhan saat pintelit pois, niin mä pääset ajelemaan kotia kohti vielä tänään”, David sanoi. Hän nojasi karsinan ovenpieleen ja silitti Tinyn päätä, kun hevonen tuli kerjäämään häneltä porkkanoita. David oli ostanut hevoseni täyden rakkauden ruualla.
”Joo. Ja kiitos vielä, kun lähdit tuomaan meidät”, sanoin alkaessani kääriä kolmatta pinteliä pois. Homma helpottui kummasti, kun David oli viemässä Tinyn huomion pois turhasta puhisemisesta ja steppaamisesta.
”Pitäähän sua auttaa. Kunhan muistat käyttäytyä, ettei tarvitse hävetä sua valtakunnallisessa telkkarissa”, David vastasi. Naurahdin kevyesti vaikka oikeastaan huoli oli ihan aiheellista. Jos normaali tuurini jatkuisi, menettäisin kuitenkin kasvoni kameroiden edessä. Saatoin vain toivoa, että viimeiset kuukaudet jatkunut epäonni vihdoin päättyisi, kun olin päässyt vihdoin hyvään paikkaan.

Lähettäjä: varma 
Päivämäärä:   2.12.12 13:37:54

jälleen hienoa lukua ! (--: ootte molemmat mahtavia kirjottajia. jatkoa odotellessa 8--)

Lähettäjä: Jazz 
Päivämäärä:   2.12.12 14:21:25

Ei oikein ajatus kulkenu, mut tässä lisää:)

Taylor

Olin saanut haettua tavarani ja nyt seisoskelin Afrin karsinan ovella. Tarkkailin mieskaksikkoa, jotka olivat äsken saapuneet läsipäisen rautiaan kanssa sen aasialaistaustaisen pojan hevosen viereen. Hän oli tainnut esittäytyä Danieliksi. Rautiaan hevosen kanssa tullut toinen mies tervehti minua. Ilmeestä päätellen vain kohteliaisuudesta. Heilautin hänelle kättä vastatakseni tervehdykseen.
”Kuule Afrisein mitäköhän tästäkin tulee?” tuumin tammalle, joka katseli kiinnostuneena ympärilleen. Tallin pääovelta kuului puheen sorinaa ja kavioiden kopinaa. Käänsin huomioni juuri parahiksi nähdessäni, kuinka hieno, musta puoliverinen tanssahteli pienikokoisen naisen vierellä. Naisen perässä seurasi tiiviisti kuvausryhmä meitä vastapäiseen karsinaan. Hän jätti hevosensa karsinaan, joka aloitti heti irti päästyään hirveän hirnumisen. Nainen asteli eteeni.
”Hei, olen Abigail von Konow ja tämä on orini Serious Advantage, se on voittanut paljon palkintoja”, nainen sanoi ja ojensi minulle kätensä, johon tartuin vastahakoisesti. Olipas mielenkiintoinen esittely. Yleensä ihmisestä pystyi päättelemään paljon ensitapaamisen perusteella ja tämän tyttösen kohdalla - tyttönen siksi, että hän oli hädin tuskin edes kahtakymmentä – diagnoosini oli: vältä mailman loppuun saakka. Kamerat kuvasivat tiiviisti tallia ja yksi eksyi aikaisemman pojan luokse. Kuului kova kolahdus karsinan seinään.
”Tiny, koitas nyt käyttäytyä”, mies komensi hevostaan tasaisella äänellä. Kallistin päätäni nähdäkseni, mitä hevonen oli tehnyt. Ilmeisemmin potkaissut seinää kuvausryhmän ilmestyttyä pojan luokse karsinan ovelle. Jätin tämän Abigailin juttelemaan kameralle jotain ja poistuin varustehuoneeseen, johon olin jo laittanut satulat ja suitset meille tarkoitetulle paikalle. Satulahuone oli tilava. Jokaiselle hevoselle oli varattu kaksi paikkaa satuloille seinällä ja suitsille myös. Lisäksi jokainen sai kaapin tavaroilleen. Yllättävän hyvää palvelua vieraita kohtaan. Korjasin Afrin koulusatulan paremmin telineessä ja kaivoin kaapistani harjapakin. Voisin suorittaa aamuisen harjauksen, kun ennen lähtöä en sitä ehtinyt tekemään. Valitsin pari harjaa käteeni ja lähdin talliin takaisin. Ovella tuli juuri sen rautiaan hevosen omistaja vastaan tavaroineen ja hänen perässä tuli toinen mies kantaen laatikkoa.
”Anna mä pidän ovee auki”, totesin ystävällisesti ja avasin oven kokonaan auki.
”Kiitos”, jälkimmäinen, ei niin tatuoitu, kiitti iloisesti. Laskin oven kiinni miesten päästyä sisään. Palasin Afrin luokse ja luikahdin oven raosta sisään. Tamma hörähti minulle tutusti ja siirsi sitten huomionsa takaisin heiniin. Pudotin toisen pehmeämmän harjan karsinan nurkkaan ja aloin pitkin vedoin harjaamaan kimon sileää karvaa.
”Sulle vois kyl syöttää viel yhden kuurin öljyä”, totesin taputtaessani hevosta kaulalle. Kävin tamman huolellisesti läpi ja tarkistin, että kuljetuksesta ei ollut tullut mitään kolhuja. Yleensä Afri oli nätisti matkan aikana. Niin paljon olimme matkustelleet ja hienosti se oli oppinut olemaan.

Hoideltuani tamman hyvin annoin sen jäädä tekemään tuttavuutta naapurinsa kanssa. Afrin toiselle puolelle oli tuotu vaalea pienikokoinen, hintelä hevonen, joka näytti kuitenkin oikein sympaattiselta. Palautin harjat takaisin harjapakkiin ja nostin vielä kypäräni ylähyllylle, jotta se olisi sitten helposti saatavissa. Ennen lähtöäni kävin kurkistamassa rehutilan, joka oli Afrin karsinan vieressä, tallin päädyssä vasemmalla ja oikealla oli pesukarsina. 'Eiköhän me täällä viihdytä' mietin itsekseni ja kävelin pääovelle ja siirryin aurinkoiseen ulkoilmaan. Tallialueella pyöri ihmisiä edelleenkin edestakaisin. Ilmeisemmin tv-sarjan teko ei olisikaan niin yksinkertaista. Kiertelin vähän ympäriinsä tutustuakseni paikkaan paremmin. Pyörähdin päätallissa katsomassa tallin upeat hevoset ja päätallin kautta pääsi suoraan maneesiin. Maneesi oli suuri. Sinne oli rajattu kaksi isoa kenttää, sekä vasemmalla puolellani oli estevarasto koristeellisin estein. Niitä kun pääsee sitten hyppäämään. Jätin maneesin siihen ja kävin katsomassa vielä ulkokentän. Hienot valkoiset aidat reunustivat kentän ja sen vieressä olevat tarhat. Tarhojen takaa näkyi iso laaja niitty, joka taisi olla laidunkäytössä. Paikka oli todella hieno. Oli todella mahtavaa päästä tähän mukaan. Mieleni olisi tehnyt mieli käydä heti tutkimassa maastoeste rata, jonka kehuttiin olevan uskomattoman hieno, mutta maltoin vielä mieleni ja palasin tallialueelle, sillä halusin tietää missä me yöpyisimme.

Tavoitin tallipihalta samaisen naisen, joka oli ohjannut meidät oikeaan talliin aikaisemmin.
”Anteeksi, mutta missä olemme yötä?” kysyin naiselta, joka pyörähti suuntaani.
”Seuraat tuota hiekkatietä tuonne ylemmäs. Siellä on isohko talo, jossa on kahden hengen huoneita. Naiset yöpyvät toisessa kerroksessa ja miehet alemmassa, jossa on myös keittiö ja ruokailuhuone. Niin ja olohuonekkin sieltä löytyy”, nainen opasti. Kiitin ja suuntasin vielä käymään autollani. Autoni viereen oli ajanut jo useampi auto. Kaivoin auton avaimet taslkustani ja avasin ovet naksahtaen. Kaivoin takapenkiltä laukkuni, missä olivat kaikki tarpeellinen. Enköhän selviäisi tällä vaatemäärällä tämän aikaa, mitä täällä viettäsin. Tosin en tiennyt kauan tämä kestäisi. Sitä meille ei oltu kerrottu. Vain alkamispäivä oltiin puhelimessa mainittu ja samoin mitä tarvitsisimme mukaan. Vedin matkalaukun ulos autosta ja siirsin sen sivummalle. Laitoin ovet kiinni ja varmistin vielä käsijarrun pitävyyden. Samoin lukitsin myös kopin oven. Minussa oli ehkä joskus perfektionistin vikaa, mutta en halunnut kenenkään vievän koppia ja autoa mukanaan, vaikka eihän ammattivarkailta mikään olisi mahdotonta. Jännittyneesti lähdin vetämään laukkua perässäni kohti yösijaamme. Kävelin naisen osoittamaan suuntaan ja nousin pienen hiekkatiellä olevan mäen ylös. Edestäni avautui hieno talo, joka taisi olla vain vieraskäytössä. Kellä muka oikeasti oli näin paljon rahaa, että pystyi ylläpitämään tällaista? Olihan meilläkin, mutta ei niitä silti tällaiseen käytetty. Ajatus perheestäni johti taas ajatukseni äitiini. Pudistin päätäni. Juuri nyt haluisin unohtaa kaiken muun ja keskittyä nauttimaan hetken erosta vanhempiini. Ja aloin jo vakavasti miettiä olemaan vastaamatta yhteenkään äitini puheluihin. Olin päässyt vierastalon kuistille ja avasin oven pidättäen henkeäni. Varovasti raotin ovea ja näky oli kyllä uskomaton. Talon lattia oli puuta, seinät oltiin paneloitu vaalealla puolipaneelilla ja yläpuolella oli tummemman ruskean sävyistä tapettia. Laskin matkalaukkuni tömähtäen lattialle ja annoin katseeni kiertää talon eteisaulassa. Oikealla puolella oli kaksi ovea toinen keittiöön ja toinen olohuoneeseen. Edessäni avautui rappuset ylös ja vasemmalla puolella oli ovi miesten makuuhuoneiden puolelle. Ja aivan vieressäni oli vaatekaappi ulkovaatteille ja kengille. Yläkerrasta ja takaani ovelta kuului puhetta. Pian ovi kävi ja tämä tatuoitu mies astui laukkuineen sisälle.
”Aika makee”, karkasi miehen huulilta ja nyökäytin päätäni myöntävästi.
”Kyllä täällä kelpaa asua”, totesin ja vilkaisin miestä. Hänellä oli useampi lävistys kasvoissan, mustat lyhyet hiukset hieman pystyssä ja koko oikea käsi oli tatuoitu. Käänsin katseeni äkisti pois kuullessani jonkun juoksevan portaita alas.
”Hei Taylor”, huoltoasemalla tapaamani nainen, Sia, tervehti hymyillen.
”Hei”, sanoin hymyillen takaisin. Nainen pinkaisi samaa vauhtia takaisin ylös ja jäin tämän tatuointimiehen kanssa kahdestaan eteiseen.
”Nimeni on muuten Taylor Kinney”, esittelin miehelle, joka vain katseli ympärilleen haltioituneesti.
”Aaron Frost” mies vastasi virnistäen. Erotin metallin palan miehen kielestä. Hänellä taisi sielläkin olla lävistys. Siirryin hieman peremmälle asuntoon, ettemme seisseet ihan suoraan eteisessä. Vedin laukkuni perässä ovelle, joka vei makuuhuoneisiin. Raahasin laukkuni yhdelle ovelle ja kurkistin sisään. Sinne ei ollut vielä kukkaan leiriytynyt, joten päätin vallata toisen sängyn. Heitin matkalaukkuni sängylle ja aloin purkamaan tavaroita kaappeihin. Matkalaukkuuni mahtui yllättävän paljon tavaraa ja pian oma vaatekaappini oli täynnä. Jokaisessa huoneessa oli kaksi sänkyä ja vaatekaappia, yöpöydät ja työtaso ikkunan luona. Ovelta kuului koputus ja käännyin katsomaan kuka tuli. Ovella seisoi minua ehkä pari vuotta nuorempi mies.
”Moro, oisko täällä tilaa?” mies kysäisi.
”Juu, tänne vaan”, naurahdin.
”Olen Justin Vance”, mies esitteli itsensä.
”Hauska tavata, Olen Taylor Kinney, mutta Ty riittää”, sanoin ojentaen käteni miehelle. Hän tarttui siihen napakasti ja siirtyi vuorostaan laukkunsa kimppuun. Jätin miehen purkamaan laukkuaan ja lähdin haahuilemaan ympäri taloa. Keittiö oli valoisa ja iso. Jääkaappi oli täytetty ruualla ja juomilla. Keittiö oli varustettu uusimmilla kodinkoneilla, jotka kiilsivät uutuuttaan. Oliko tämä kaikki tosiaan tehty vain tätä ohjelmaa varten?. Olohuoneessa oli iso sohva, useampi nojatuoli ja yksi työpöytä peilin vieressä. Seinällä koreili iso taulu-tv stereoineen. Tämä oli kuin meillä kotona. Olohuoneessa oli myös isot ikkunat ja pitkät verhot, jotka ylttivät maahan asti. Talo oli oikein kotoisa, melkein ehkä liiankin tutun oloinen ottaen huomioon sisustuksen samanlaisuuden, kuin kotona vanhempieni luona. Mutta täytyy myöntää, että olihan talo todella hieno.

Lähettäjä: ccci 
Päivämäärä:   5.12.12 20:43:03

Vähän kestänyt, kun pitänyt selvitellä sekä työ- että kouluasioita ihan urakalla (ja sitten kun ehtisi kirjoittaa, nukahtaa koneelle...), mutta tässä olisi vähän jatkoa. Ei niin pitkä eikä kyllä mitenkään hommaa eteenpäin vievä pätkä, kun ajatus pätkii taas ihan urakalla.

Aaron

Minulla oli jotenkin epätodellinen olo, kun makasin sängyllä ja tuijotin kattoa. Daniel purki laukkujaan. Jotenkin olimme päätyneet aika luonnollisesti samaan huoneeseen, kun juttu oli kuitenkin luistanut ihan hyvin jo tallissa. Ainakin yksi positiivinen ihmissuhde jäisi siis käteen kesästä, jos en mitään muuta reissullani saavuttaisikaan. En nimittäin uskonut, että koko sarjasta jäisi liiemmin positiivisia kokemuksi. Seura ei vaikuttanut hirveän hyvältä ja paikassa oli jotain pelottavaa sen hienoudesta huolimatta tai siitä johtuen. Sellaisen paikan ylläpitäminen maksoi takuulla maltaita, eikä mikään tv-sarjakaan tainnut olla halpa juttu. Minun oli vaikea uskoa, että ihmiset tekisivät sellaista vain silkkaa haluaan tehdä jotain hyvää muutaman onnekkaan elämissä. Ei olisi varmaan saanut valittaa, kun sain jonkun ansiosta hevoseni elämän ainakin hetkeksi kuntoon, eikä tarvinnut stressata rahasta. Jos joku tahtoi tehdä sellaista, piti varmaan vain iloita siitäkin huolimatta, että sellainen hyväntekeväisyys tuntui oudolta.

Tai sitten en vain ymmärtänyt rikkaiden ihmisten ajatuksista yhtään mitään.

”Ei vaikuttanut hirveän lupaavalta tuo tallireissu”, Daniel sanoi. Nyökyttelin myöntyvästi ja aloin jälleen leikkiä kielikorulla kuten taisin tehdä aina stressatessani.
”Ihastuttavaa naisseuraa kesäksi. Meidän ei varmaan tarvitsekaan pelätä ruutuaikaa, kun Abigail vaikutti olevan siihen niin rakastanut”, totesin, vaikka omatunto vähän soimailikin. Ei olisi varmaan saanut puhua pahaa ihmisistä, joita ei tuntenut, mutta Abigail ja Tinya vastapäätä olevan hevosen omistava nainen – olin kuullut hänen esittäytyneen Aliceksi – eivät herättäneet minkäänlaisia haluja tutustua. Edessä olisi kuitenkin aika pitkä aika myös heidän seurassaan, vaikka aina saattoi yrittää pysyä mahdollisimman kaukana.
”Ei kieltämättä”, Daniel myönsi ja istui sängyllensä. Hiljaisuus oli hetken hivenen ahdistavaa, kun kumpikaan meistä ei tainnut aivan tietää, mitä pitäisi sanoa.
”Oli kai keittiössä kahvinkeitin?” kysäisin yhtäkkiä, kun tunsin jo tukehtuvani hiljaisuuteen. Niin hyvää pataa en vielä Danielin kanssa ollut, että olisin voinut vain maata paikoillani sanomatta sanaakaan.
”Mitäpä täällä ei olisi? Alkoi tuntua tosi köyhältä olo, kun katseli hetken keittiön välinetarjontaa”, Daniel vastasi. Oli pakko myöntää, että hän oli oikeassa. Jotenkin sitä alkoi tuntea itsensä luuseriksi, kun itsellä ei ollut liiemmin varoja tuhlata edes pieneen yksiöön, kun säästössä olevat rahat hupenivat auttamatta Tinyn hyvinvointiin.
Nousin sängyltäni seisomaan alta aikayksikön ja venyttelin edelleen autoilun jäljiltä jäykkiä lihaksiani. En varmaan haluaisi lähellekään autoja vähään aikaan, kun olin joutunut istumaan Davidin oikuttelevassa autossa niin monta tuntia.
”Toivottavasti täällä on suhteellisen normaali kahvinkeitin, jota osaa käyttää ilman, että on käynyt kolmen tunnin erillistä kurssia sen laittamiseen päälle”, totesin.
”Onhan täällä noita vähän paremmassa rahatilanteessa olevia ihmisiä selvästi useampikin kappale”, Daniel huomautti. Hänkin nousi ilmeisesti haluamatta jäädä yksinkään hengailemaan huoneeseen. Olisi kai sama käydä tutkimassa keittiön tarjontaa, kun ylimääräistä aikaa näytti olevan ainakin toistaiseksi tarjolla.

”Toi kahvinkeitin maksaa varmaan enemmän kuin mun entisen asunnon puolen vuoden vuokrat”, mutisin tuijottaessani masiinaa. Olin jättänyt sen suosiolla Danielin huoleksi, sillä jotakin minulle oli tullut tunne, että saisin sen kuitenkin loistavalla tuurillani hajoamaan. Menisin varmaan vararikkoon, jos pitäisi alkaa korvata.
”Toivottavasti ei haittaa, jos kysyn, mutta miten sulla on varaa hevoseen sitten? Se sun tammas ei näytä kaikista halvimmalta”, Daniel kysäisi.
Me olimme kahdestaan keittiössä, mutta ikkunasta näin Alicen ja Abigailin prinsessakerhon olevan tulossa kohti taloa. Ilmeisesti he olivat löytäneet sielunsisaruuden, kun keskustelu näytti sujuvan ongelmitta. Abigailin esittäytymisen perusteella olin varma, etten pitäisi hänestä lainkaan. Saatoin vain toivoa, ettei hänen seurassaan olisi pakko olla.
”Sain sen lähes ilmaiseksi. John, mun entinen pomo, tahtoi vissiin siitä helposti eroon, ennen kuin lopetti myyntitallin pitämisen. Kaikki ei kuitenkaan ole valmiita ostamaan hevosta, joka leikkii ensikohtaamisella krokotiilia ja iskee hampaansa kiinni, jos epäröi sekunninkaan. John varmaan laski sen varaan, etten vaan pystyisi sanomaan ei, kun hän tarjosi Tinya ihan nimellisellä summalla”, kerroin. Vedin keittiössä olevan pöydän alta tuolin ja istuin siihen väärin päin niin, että selkänoja jäi jalkojeni väliin. ”Mulla oli vissiin liian vahva tunneside tohon koniin, vaikka ei Tiny oo oikeastaan sitä, mitä olisin tarvinnut. Siitä ei oo kouluratsuksi, vaikkei sen liikkeissä mitään valittamista olekaan.”
”Sä olet kyllä ehkä epäuskottavin kouluratsastaja, jonka mä olen kohdannut”, joku sanoi mun takana. Käänsin päätäni ja näin eteisessä pikaisesti kohtaamani nuoren naisen sekä miehen, Taylorkohan hänen nimensä oli ollut. Nainen hymyili ja hipsi viereiselle tuolille istumaan. ”Tiedäthän, se on aika konservatiivinen laji.”
”Elämäni suola on käydä järkyttämässä kouluratsastusväkeä, koska siellä puolella porukasta on nutturat aivan liian kireällä. Piristää kummasti päivää, kun saa viedä ruusukkeet nirppanokkien nenien edestä, vaikka muuten kilpailuista ei mitään iloa olisikaan”, naurahdin. Ojensin naiselle käteni, sillä muistaakseni emme olleet esittäytyneet. ”Aaron Frost.”
”Sia River”, nainen esittäytyi ja loi perään vielä flirttailevan hymyn. Vastasin siihen ja toivoin, että ohjelmaa ei oikeasti kuvattaisi Big Brother esikuvanaan. David varmaan nauraisi (tai häpeäisi) itsensä hengiltä siinä tapauksessa, eikä minulla olisi mitään paikkaa, minne palata kuvausten loputtua. Painajaiset tallimaailman Big Brotherista pyörivät edelleen mielessäni. Toisaalta kyllä Sia näytti suhtautuvan vähän kaikkiin flirttailevasti. Tai sitten vain ymmärsin väärin. Sekin oli täysin mahdollista, kun en itsekään aina ollut oman aivokapasiteettini riittävyydestä lainkaan varma.
”Tiedättekö te, onko meille suunniteltu mitään tälle päivälle? Olis kiva päästä liikuttaan Rozzo vielä tänään, ettei se ole huomenna aivan jumissa, kun seisoi koko päivän kopissa”, Daniel kysäisi. Hän oli hypännyt istumaan työtasolle ihanasti porisevan kahvinkeittimen viereen. Ilmeisesti hän oli saanut sen toimimaan, mistä olin ikuisesti kiitollinen. En osannut elää ilman kahvia.
”Luulis, ettei mitään ole luvassa ainakaan, ennen kuin kaikki ovat saapuneet, ja tallissa oli kyllä vielä tosi monta tyhjää paikkaa”, Taylor sanoi. Nyökyttelin, sillä se kävi kyllä järkeen. Olisi aika typerää aloittaa mitään, jos porukasta vielä puuttui osa. Yritin laskeskella, kuinka monta osallistujaa olin jo kohdannut, enkä saanut kymmentä mitenkään täyteen.
”Oli suunniteltu tai ei, mun on kyllä pakko ratsastaa Tiny tänään. Muuten se huomenna muistuttaa luultavasti enemmän ruutitynnyriä kuin hevosta. Muutenkin suosittelen sitten, että kannattaa ehkä pitää siihen pientä turvaväliä ratsastaessa. Ei se siis varsinaisesti potki tai mitään, mutta pukittelee helposti, eikä mun rahavarat riitä kovin moneen eläinlääkäriin, jos sen kaviot osuu väärään paikkaan”, totesin. Nousin ja aloin kaivella kaapistoja, kunnes löysin oikean, jossa kahvikupit olivat suojassa. Keittiössä oli kyllä ehdottomasti liikaa tilaa, koska se ei ollut mikään helpoin tehtävä.
”Sitten sun ehkä kannattais harkita jotain muuta harrastusta. Tää ei oo köyhien juttu”, kuulin Abigailin sanovan – tai ainakin uskoin sen olevan hän. En kylläkään ollut kuullut ovea, mutta olin tallissa jo kuunnellut niin paljon häntä, etten uskonut erehtyväni äänestä. En edes vilkaissut häneen kaataessani kuppiini kahvia.
”Musta kysymys on enemminkin valinnoista. Mieluummin mä kuitenkin pidän tän harrastuksen ja asun pahvilaatikossa ja teen pätkätöitä vaikka sit siivoojana, jos muualta ei työtä saa. Kaikille ei isukki maksa elämää, eikä kaikki koe tarpeelliseksi saada just sitä kaikista kalleinta, kullalla kirjailtua merkkivaatetta tai lomamatkaa Kanarialle. Olen mieluummin onnellinen oman elämäni herra, kuin muiden pompoteltavana sukurahojen toivossa”, totesin ja purin kieltäni tajutessani, etten tainnut käyttäytyä kovin kohteliaasti. Ei varmaan kannattaisi hankkia vihamiehiä ensimmäisten tuntien aikana, jos tarkoitus oli selvitä hengissä läpi kuvausten.

Oli pakko myöntää, että hevosen selkään pääseminen helpotti huomattavasti mielialaa. Noloa myöntää, mutta Davidin lähdöstä ei ollut pitkä aika ja nyt jo melkein teki mieli soittaa hänet takaisin ja perua koko juttu. En pitänyt Abigailista yhtään – myönnettäköön, että olisin voinut käyttäytyä tahdikkaammin, koska osasin kuitenkin olla fiksukin – eikä hän selvästikään pitänyt minusta. Minulla oli myös paha tulle, että nainen oli tottunut saamaan haluamansa, joten pelkäsin hänen vielä keksivät jotain ikävää kostoksi, jos en ottaisi itseäni niskasta kiinni ja alkaisi käyttäytyä kunnolla.
Jos jotain positiivista piti keksiä, Tiny ainakin käyttäytyi harvinaisen hyvin. Onneksi minulle oli kerrottu, että varsinaisesti kaikki alkaisi vasta seuraavana päivänä, vaikka toki hevosten saapumista olikin kuvattu. Pääsin siis huoletta Tinyn selkään hoitamaan omaa ja hevosen mielialaa. Se ei onneksi ollut kyttäillyt kuin hetken kentän nurkkia ja rauhoittunut sitten työntekoon. Hevosenkin takia minun olisi varmaan käyttäydyttävä, sillä hevosta ajatellen sarja oli unelma. Minulla ei kuitenkaan ollut varaa maksaa jotain yltiöhienoa tallipaikkaa sille, kuten ainakin tavaroiden ja hevosten laaduista päätellen muilla oli. Ehkä Abigail oli oikeassa, että kyseessä oli rikkaiden harrastus ja olin vain typerä yrittäessäni todistaa mitään muuta.

Lähettäjä: varma 
Päivämäärä:   6.12.12 14:51:05

odottelen taas jatkoa c:: edelleen kivan kuulonen tarina

Lähettäjä: c: 
Päivämäärä:   6.12.12 17:49:26

Jatkoa! (:

Lähettäjä: :))) 
Päivämäärä:   9.12.12 01:14:59

Jatkoa vaan, vaikuttaa tosi hyvältä näiden pätkien perusteella.

Lähettäjä: Jazz 
Päivämäärä:   9.12.12 19:48:07

Saimpas vähän jatkoa aikaseks, vaikka pitäis kauheella kiireellä tehä joululahjoja ja kirjottaa kuvisdiplomin portfolioo. Ei vaan yhtään huvittais:p

Taylor

Olimme tulleet Sian kanssa yhdessä keittiöön, sillä hän sanoi, että oli kuulevinaan kahvinkeittimen alakerrasta. Seurasin hymyilevää naista, joka puhua pulputti asiat maan ja taivaan väliltä. Taisin mutista vain jotain väliin, sillä en jaksanut yrittää saada ääntäni kuuluviin. Jäin seisoskelemaan pöydän viereen Sian istuutuessa Aaronin viereen. Kuuntelin puolella korvalla keskustelua ja välillä totesin jotakin vain vaikuttaakseni fiksulta. Tosin en ollut yhtään keskustelutuulella.
”Tiedättekö te, onko meille suunniteltu mitään tälle päivälle? Olis kiva päästä liikuttaan Rozzo vielä tänään, ettei se ole huomenna aivan jumissa, kun seisoi koko päivän kopissa”, Daniel kysyi istuskellessaan pöydällä. Hän vaikutti oikein mukavalta ihmiseltä, ainakin ensivaikutelman perusteella.
”Luulis, ettei mitään ole luvassa ainakaan, ennen kuin kaikki ovat saapuneet, ja tallissa oli kyllä vielä tosi monta tyhjää paikkaa”, sain vastattua muistellessani karsinoissa olevien hevosten lukumäärää. Danielin mainittuaan ratsastamisen rupesin itsekkin miettimään Afrin liikutusta. Eilen meillä oli ollut kunnon kenttätreeni, eikä kevyt liikunta tekisi pahitteeksi hevoselle, jolla oli aina energiaa. Tosin tamma osasi käyttäytyä siitä huolimatta ja jaksoi aina antaa kaikkensa. Sen vuoksi siitä pidinkin niin paljon. Aaronkin sanoi liikuttavansa hevosensa. Abigail ilmestyi jonkun toisen, melkein yhtä nuoren naisen kanssa keittiöön kikattaen ilmeisesti jollekkin vitsille.
”Sitten sun ehkä kannattais harkita jotain muuta harrastusta. Tää ei oo köyhien juttu”, Abigail sanoi vieressäni ilmeisemmin Aaronin lausahdukseen, josta olin kuunnellut vain alun. Tämä oli yksi pahimmista tavoistani. Olin kouluaikoina opetellut taitavasti eristämään muut ihmiset pääni ulkopuolelle. Ja siitä todellakin oli jäänyt paha tapa.
”Kaikille ei isukki maksa elämää, eikä kaikki koe tarpeelliseksi saada just sitä kaikista kalleinta, kullalla kirjailtua merkkivaatetta tai lomamatkaa Kanarialle”. Olin kuunnellut jälleen Aaronin lausahduksesta vain osan, mutta tunsin kuinka miehen sanat osuivat lujaa ja korkealta. Kukaan ei ollut pitkään aikaan sanonut asiaa näin suoraan. Olin elänyt noin kuusi edellistä vuotta rikkaissa piireissä, joten kovalta totuudelta välttyi. Halusin yläasteen jälkeen vaihtaa koulua lukuisten kiusaamistapausten jälkeen. Joko olin isän hemmoteltu pikkutyttö, tai muuten vain liian naisellinen ja kaunis, jota sitten oli mukava haukkua. Ei kukaan sellaista jaksanut, varsinkin kun olen aivan liian herkkä. Ehkä nämä isäni merkkivaatteet toimivat vahvana suojamuurina todelliselle minälleni. Totuus elämästäni, vieläpä jonkun muun sanomana, ei tuntunut hyvältä. En itsekkään siitä pitänyt, mutta minkä sille mahtoi. Katselin hieman ahdistuneesti jalkojani ja yritin unohtaa Aaronin sanat. Tiesin, että tuomitseminen ulkonäön perusteella oli väärin, vaikka itsekkin niin tein. Kurjinta oli se, jos joku toinen teki sen ja se kohdistui itseensä. Seisoskelin keittiössä, kunnes kaikki olivat lähteneen jonnekkin. Viihdyin hyvin itsekseni ja juuri nyt kaipasin sitä. Hassua, että jo nyt, kun miettii tulevaa kesää. Taitaisin joutua tutustumaan kaikkiin näihin ihmisiin tarkemmin, kuin välttämättä olisin halunut. Muutama vielä puuttui, joten ehkä joku niistä olisi siedettävä ja tutustumisen arvoinen henkilö. Se oli aivan varma, että Abigailia yrittäisin vältellä. Olin katsellut hänen tapaisiiaan tyttösiä ihan tarpeeksi. Moni joka liikkui paremmissa piireissä omasi juuri tuollaisen ylimielisen luonteen ja minä taisin olla ainoa poikkeus. Naispuolen ihmiset olivat keräytyneet yläkertaan ja keskustelivat jotain kovalla äänellä ja huomasin, että huonekaverini oli haahuillut jonnekkin. Ehkä tutustuisin häneen näin aluksi. Ainakin miehellä oli ulkonäköä, jos sillä silmällä katsottiin. Kaivoin kaapista ratsastushousuni ja vaihdoin ne jalkaani nopeasti. Huomioni osui kiiltävään laattaan, jossa koreili huippumerkin logo. Huokaisin syvään ja pomin vielä hupparin päälleni.

Päästessäni talliin huomasin Justinin Afrin naapurikarsinassa.
”Ai se oli sun hevonen”, totesin ilahtuneesti. Afri nuuhki edelleen kiinnostuneesti naapuriaan, joka hörisi korvat pystyssä tammalleni.
”Juu niin on.”
”Se on kyl kauheen nätti. Minkä niminen se on?” kysyin astellessani Afrin ovelle.
”Wind Flow Height, tutummin Windy. Se on kansallisen tason esteruuna. Aika osuvan nimen saanu, vaikka onkin vähän tyttömäinen. Joku nainen kuitenkin nimenny sen”, mies virnisti.
”Minkäs niminen sun neiti on? Tai siis onko se ees tamma? Tammalta se kyllä näytti”, Justin naurahti perään.
”Jep, neitihän se. Wilffire Africa. Afriks mä sitä kutsun”, vastasin vilkaisten Windyn karsinaan, jossa Justin harjasi tammaa huolella. Luikahdin hakemaan varustehuoneesta Afrin suitset ja kypärän. Voisin vähän köpötellä ilman satulaa. Se olisi hyvää vaihtelua koville treeneille ja varmaankin vielä tänään voisi vähän päästää helpommalla. Tulossa oli varmasti vaativia treenejä, kun oltiin sentään näinkin hienolla paikalla. Odotin kyllä innolla kenttäradalle tutustumista. Päästyäni takaisin käytävälle oli ilmestynyt kirjava puoliverinen ja sen vieressä seisoskeli nainen.
”Hei, mä oon Katherine Roberts. Entä sä?” nainen huudahti ilmestyessäni ulos satulahuoneesta.
”Terve. Taylor Kinney” esittäydyin pikaisesti ja palasin hymyillen Afrin luo. Katherineksi esittäytynyt nainen ei ainakaan vaikuttanut kovin ujolta.
”Jahas, saatiin vielä ainakin yks nainen riveihin”, Justin tokaisi kurkkien hevosensa karsinan oven yli. Nyökkäilin ja pujotin samalla Afrille suitsia.
”Mä meen hetkeks köpötteleen”, sanoin ja lähdin taluttamaan hevosta ulos. Se hirnahti kirjavalle ystävällisesti ja käveli sitten rennosti vierelläni.

Ulos päästyäni suunnistin kentälle, joka oli lähempänä päätallia. Joku ratsasti vireällä, rautiaalla hevosella. Käveltyämme lähemmäs tunnistin ratsastajaksi Aaronin. Hän ratsasti säpäkkää hevosta taitavasti ja pehmeästi. Miehen ulkonököä ajatellen aivan liian sirosti. Tatuoinnit paistoivat toisesta kädestä vaaleaa t-paitaa vasten. Seurailimme Afrin kanssa hetken kauempaa, kunnes rohkaisin mieleni ja vedin Afrin perässäni lähemmäs aitaa.
”Uskaltaako tänne tulla?” kysyin kuitenkin hieman arasti portilla, kun huomasin läsipäisen hevosen reagoivan tuloomme.
”Uskaltaa kyllä tulla. Ei me varmaan teitä syödä. Ainakaan enään, kun pahimmat energiat on jo saatu pois”, Aaron sanoi ja keskittyi takaisin ratsatukseen. Loikkasin aidalta tottuneesti hevoseni selkään ja pyysin sitä pehmein avuin siirtymään verkkaiseen käyntiin. Seurailin sivusilmällä miestä, joka toimi ihailtavasti hevosen kanssa. Näki, että mies oli harrastanut kouluratsastusta vähän pidempäänkin. Annoin Afrin kävellä verkkaasti samalla kun tarkkailin Aaronia. Hänellä oli mukavat kasvonpiirteet, paljon miehekkäämmät kuin minulla. Toivoin, että toinen ei huomaisi liiallista tuijottamistani, mutta en pystynyt kääntämään katsettani muualle. Miehen tavassa ratsastaa oli jotakin taianomaista, joka oli kietonut minut täysin lumoihinsa. Aaron vilkaisi suuntaani ja käänsin nopeasti huomioni hämilläni Afriin. Keräilin ohjat ja siirryin raviin. Afri ravaili tasaisesti allani ja muistelin sitä, kuinka kamala tamman ravi oli minulle tullessaan. Kimo aarteeni oli ollut aivan jumissa, väärinpäin ratsastettu ja muutenkin hieman huonosti hoidettu. Nyykyään sitä ei uskoisi samaksi hevoseksi. Kokosin tammaa paremmin ja tunsin kuinka se ryhdistyi heti. Pidin käteni kevyenä, sillä tiesin Afrin olevan herkkä suusta. Jäin ratsastelemaan kentän toiseen päähän jättäen toisen ratsukon omiin oloihinsa. Tein Afrin kanssa nopeat väistölämmittelyt ja sitten siirsin sen laukkaan, joka oli pyörivää ja matkaavoittavaa, mutta pystyin silti tottuneesti istumaan sitä ilman satulaakin. Annoin aavistuksen pidempää ohjaa, jotta hevonen sai laukata rennommin. Suuntaa vaihtaessa sain Afrin vaihtamaan laukan näppärästi pienillä painoavuilla, ja otin vielä toiseenkin suuntaan saman verran laukkaa.
”Eiköhän ala sitten riittään”, totesin ja taputtelin tammaa kaulalle. Se pärskähti tyytyväisenä ja käveli tasaisesti eteenpäin.
”Minkä ikänen se on?” kuului miehen ääni lähempää, kuin ajattelin hänen olevan. Rautias tamma käveli rennosti, karva kiillellen hiestä ja suupielet valkoisessa vaahdossa.
”Seittemän täytti tänä vuonna. Ja se tuli mulle joskus neljävuotiaana”, kerroin kääntäen katseeni miehen suuntaan.
”Se on kyllä ihan potentiaalinen tapaus. Kisaatko sä sillä jotain?” Aaron kysyi hieman hymyillen. Katseeni jäi kiinni miehen lävistyksiin, kunnes havahduin vastatakseni:
”Kenttää kansallisella tasolla. Viime kaudelta saatiin jo hyviä tuloksia, et ens kaudeks haaveena olis jo kansainväliselle asti päästä. Kattoo nyt mitä tää kesä tuo tullessaan”. Ajatukseni pyörivät tässä ohjelmassa. Olin varma, että nytkin jossain oli kamera pyörimässä, vaikka virallisesti kait kuvauksien piti alkaa vasta huomenna kun kaikki on paikalla.
”Mä käyn tekeen tuolla maastossa pikku lenkin. Ihan vaan tiedoks, jos joku sattuu kysyyn”, virnistin ja heilautin miehelle kättä lähteäkseni.

Päästyäni metsän hiljaisuuteen rentouduin täysin. Voisin vaikka suunnilleen asua täällä. Olimme lähteneet tallin päädystä vasemmalle johtavaa polkua pitkin, mistä todennäköisimmin joutuisin kääntymään ympäri etten eksyisi uuteen maastoon. Varmistettuani, että olin tarpeeksi kaukana tallista uskalsin olla niinkuin kotona. Mieleeni nousi sanat yhdestä suosikkikappaleestani ja aloin hiljaksiin hyräillä niitä tammalleni, joka kuunteli tarkkaan.

´´”There was a boy
A very strange, enchanted boy
They say he wandered very far, very far
Over land and sea

A little shy
And sad of eye
But very wise
Was he

And then one day
The magic day he passed my way
And while we spoke of many things
Fools and kings
This he said to me

"The greatest thing
You'll even learn
Is just to love
And be loved
In return." ´´
Metsässä oli kaunista. Olin aivan vajonnut ajatuksiini, etten edes tajunnut kuinka kauan olin kävellyt. Aurinko kuulsi hienosti vasten puiden runkoja ja lämmin kesätuuli liikutteli täydessä lehdessä olevia puunlatvoja. Olin painanut silmät kiinni ajatuksissani, nauttien rauhallisuudesta ja haaveillut omiani. Laulamani laulu kuvasi minua todella paljon, ehkä sen takia se oli yksi suosikeistani, mutta se ei ollut tämän hetken asia. Ainakaan nyt kun tajusin mitä oli käynyt. En ollut ohjannut Afria ollenkaan ja tässä sitä nyt oltiin. Hukassa, ainakin melkein yksin, vieraassa metsässä ja tajusin unohtaneeni puhelimeni talolle, sillä en löytänyt sitä taskuistani.
”Mitäs ny sit tehään Afri? Me oltais vähän niinku hukassa”, yritin sanoa sanat mahdollisimman varmasti, mutta tunnistin pienin paniikin kuuluvan äänestäni. Seisoin Afrin kanssa keskellä kuusikkoa, ilman tietoakaan mistä suunnasta olimme tulleet. Tämä oli niin tyypillistä. Onnistua nyt eksymään heti ensimmäisenä päivänä, vain ja ainostaan oman typeryyteni takia.

Lähettäjä: varma 
Päivämäärä:   9.12.12 20:09:51

jatkoajatkoa c:

Lähettäjä: 8]] 
Päivämäärä:   11.12.12 19:13:24

Ehdottomasti jatkoo<33

Lähettäjä: mindy 
Päivämäärä:   16.12.12 10:12:30

Jatkoaa:)

Lähettäjä: ccci 
Päivämäärä:   22.12.12 11:52:34

Pahoittelen kestoa. Viime viikolla tuli maisteltua maneesin pohjaa vähän turhan railakkaasti, että aivotärähdyksen takia ei ole hirveästi koneella voinut istua. Pahoittelen, että vähän lyhyempi pätkä, mutta nyt ei vain jaksa ajatella yhtään enempää.

Aaron

Oli lähes hassua, että minun ei oikeasti tarvinnut kuin nousta hetkeksi satulaan ja tajusin, kuinka helvetísti rakastinkaan kyseisiä eläimiä. Tiny kulki todella hyvin, vaikka välistä huomasinkin sen jännittävän nurkkia ja muuta, mutta sen nyt saattoi hyvin antaa hevoselle anteeksi. Olihan se kuitenkin seissyt koko päivän kopissa ja paikka oli sille täysin vieras. Sillä hetkellä olisin voinut jopa melkein uskoa siihen, että tammasta saisi jotain myös koulupuolella vaikka esteet saivatkin sen innostumaan huomattavasti kouluvääntämistä enemmän.
Tiny vei huomioni niin hyvin, että en oikein ehtinyt keskittymään toiseen ratsastajaan, joka oli tullut pyörimään kentälle. Huomasin kyllä hänen tarkkailleen minua ja mietin mielessäni, olinkohan järkyttänyt sillä, että olin oikeasti lempeän ratsastuksen kannattaja. Tinyn kanssa olin oppinut viimeistään sen, että suuttuminen ei johtanut mihinkään. Halusin muutenkin ratsastaa mahdollisimman pienin avuin, sillä pidin ehkä kaikista eniten nuorten hevosten kanssa työskentelemisestä. Tahdoin antaa niille hyvän alun urilleen ratsuina ja etenkin Tinyn kanssa herkkyys oli tärkeää. Olin saanut maistaa tarpeeksi monta kertaa kentän hiekkaa Tinyn kanssa touhutessani, että olisihan se ollut ihme, jos en olisi jotain oppinut kolmen yhteisen vuoden aikana.
Ravaillessani loppuraveja ja antaessani Tinyn venyttää kunnolla itseään ehdin vähän tarkkailemaan toista miestä. Hevonen näytti kivan rennolta hänen allaan ja ilmeisesti luottamus oli heidän välillään kunnossa. Ajatus vahvistui Taylorin lähtiessä maaston suunnalle, sillä en ehkä olisi itse rohjennut lähteä heti satulatta maastoon Tinyn kanssa. Se osasi kuitenkin olla arvaamaton yksinään, ellei näkösällä sitten ollut maastoesteitä. Silloin se kummasti lopetti kaiken temppuilun.

Tiny hyökkäsi tallissa vihdoin heiniensä kimppuun. Se ei ollut syönyt niitä paljon, mutta nyt ruoka näytti kelpaavan. Se vaikutti muutenkin tyyneltä, kun oli päässyt vähän liikkumaan. Hoidin sen ja käytin nopeasti pesulla. Tiny otti kaiken ihmeellisen hyvin ja takaisin karsinaan päästyään se olisi selvästi halunnut vain rapsutuksia. Oikeasti minun oli aina välistä vaikea pysyä hevoseni mielenliikkeiden perässä, mutta en varmaan olisi saanut valittaa sillä hetkellä. Olihan yllättävän hyvä käytös ehdottomasti parempi vaihtoehto kuin se, että Tiny olisi riehunut itsensä hengiltä tai aiheuttanut jotain muuta häiriötä kaikille. Olkoot millainen ohjelma tahansa, en tiennyt, olisiko meidän tv-ura ollut kovin pitkä, jos joku olisi ensimmäisenä päivänä loukkaantunut takiamme.
Rapsutin Tinyn otsaa ainaki ja syötin vielä pari omenaa sille palkkioksi hyvästä käytöksestä, ennen kuin lähdin sen karsinasta. Hevonen ansaitsisi kyllä jo leponsa ja ruokarauhansa, kun oli ollut lähes mallikansalainen ainakin sen omalla mittapuulla. Koska tavarat ja kaikki olivat jo paikoillaan, aioin lähteä tallista, mutta talliin asteleva suuri hevonen keskeytti matkani. Sen vieressä kulki hevosen kokoon nähden todella pieni nainen, joka yritti kuikuilla suuren tavarakasan takaa eteensä.
”Anna kun mä autan”, kiirehdin pelastamaan ja otin osan tavaroista syliini. Nainen hymyili ujona ja päästi sitten hevosensa karsinaan, joka oli Alicen hevosen vieressä.
”Kiitti. Lucy Harword”, nainen esittäytyi ääni hivenen takerrellen ja laski tavarat maahan sylistään. Sen jälkeen hän riisui riimun suurelta hevoselta, joka laski kiltisti päätänsä alemmas ja tunki sen saman tien naisen syliin tuhisten ja hamuillen selvästi kohti Lucyn taskuja.
”Aaron Frost”, vastasin ja jäin nojaamaan karsinan ovenpieleen tavarat sylissäni. ”Komea kaveri sulla.”
”West on ihana. Mun täydellinen herrasmies”, Lucy sanoi ja taputti hevosen kaulaa. Hevonen vain hörisi ja hamusi naisen sormia suuhunsa ilmeisesti uskomatta, ettei herkkuja olisi tarjolla sille.
”Kouluratsu?” kysäisin ja toivoin ihan vain oman ensivaikutelmani takia olevani oikeassa. Yleensä kovan tason estehevoset olivat kuitenkin malliltaan erilaisia kuin Lucyn hevonen. Siitä kyllä näki, ettei se ollut vielä vanha. Olin kuitenkin ollut niin paljon nuorten hevosten kanssa tekemisissä, että olisin voinut laittaa asiasta pääni pantiksi.
”Joo, mun isän oma kasvatti. Tää on kyllä vasta viisivuotias eli ollaan vasta alussa, mutta mä luotan, että tästä jos jostakin tulee hieno, kunhan vähän aikuistuu henkisestikin. Vähän epäilytti lähteä tänne tällaisella kakaralla, mutta ehkä me selvitään. Mun varsinainen kisaratsu loukkasi jalkansa kolme viikkoa sitten, niin ei jäänyt oikein muuta vaihtoehtoa kuin ottaa tää mukaan”, Lucy sanoi selvää ylpeyttä äänessään, mutta hän ei kuitenkaan kuulostanut yhtä ylimieliseltä kuin Abigail tai Alice olivat kuulostaneet. Sanojensa perään hän kyllä punastui ilmeisesti tajuttuaan innostuneensa puhumaan vähän enemmänkin kerralla. Lucysta hehkui ujous kauas, mutta en antanut sen häiritä. Pidin yleensä huomattavasti enemmän ihmisistä, jotka eivät olleet yhtä itsevarmoja ja hyökkääviä kuin eräätkin prinsessat olivat.
”Se näyttää tosi kivalta jo nyt. Mahtavaa jos tänne tuli toinenkin koulupuolen ihminen näiden kaikkien esteratsastajien keskelle. Oli jo yksinäistä”, naurahdin.
”Ai säkin siis oot kouluratsastaja. En olis kyllä heti uskonut”, Lucy sanoi. Sen jälkeen hän yhtäkkiä näytti tajuavan, että minulla oli vielä hänen tavaroitaan käsissä. ”Voi ei, anteeksi. Voit sä kyllä laskea noi alas. Kyllä mä nyt saan kaikki vietyä, kun sain ton hevosen pois käsistä.”
”Ei tässä mitään. Mielelläni mä autan”, vastustelin ja lopulta autoin Lucya viemään tavarat varustehuoneeseen asti. Nainen vaikutti ujoudestaan huolimatta todella mukavalta ja täysijärkiseltä. Ihanaa vaihtelua prinsessojen rinnalla. Hänen kanssaan saattaisin hyvinkin tulla paremmaksikin kaveriksi kesän aikana, vaikka oikeastaan lähes kaikki muut Danielia lukuun ottamatta olivat saaneet minut ainakin jollakin asteella puolustuskannalle, vaikka pyrinkin pitämään kestohymyn kasvoilla ja leikkimään, että kaikki oli paremmin kuin hyvin.

Huomasin paljon myöhemmin jääneeni rupattelemaan Lucyn kanssa naisen hoitaessa hevostansa loppuun. West oli tosiaan todella herttainen ja se oli tullut tekemään tuttavuutta kanssani varsin nopeasti. Se ei korvaansa lotkauttanut Lucyn hyöriessä sen ympärillä, vaikka Lucy meinasi senkin osaavan temppuilla kuten varmaan kaikki nuoret hevoset aina joskus tekivät. Odottelin häntä aina siihen asti, että hän sai hevosen valmiiksi ja suuntasimme yhteistuumin hänen autolleen.
”Mua kyllä vähän huolestuttaa, miten pärjään tämän kanssa muita vastaan, kun muilla on valmiita hevosia ja West on ihan tenava välistä”, Lucy sanoi ottaessaan laukkunsa autonsa takakontista.
”Teette mihin pystytte. En mäkään tiedä, pärjätäänkö me Tinyn kanssa missään, kun se on enemmänkin kenttähevonen ja mä oon kouluratsastaja. Tiedän, ettei me pärjätä kaikkia esteratsastajia vastaan, koska ei se vaan oo mun laji. Pitää vissiin vain ottaa kokemuksen kannalta koko juttu”, totesin.
”Niinpä. Oikeastaan mäkin tulin tänne lähinnä oppimaan uutta. Kausi joka tapauksessa meni Pepperin loukkaannuttua ja tästä tulee varmasti hieno kokemus Westinkin kanssa. Se on kuitenkin tosi laadukas, vaikka onkin ihan kakara vielä. Mua vaan pelottaa, että toi kasvaa vielä reippaasti, kun sen täysveli kasvoi vielä kuusivuotiaanakin. West kasvaa pian liian suureksi mulle, jos tää meno jatkuu”, Lucy vastasi.
Saatoin ymmärtää Lucyn huolen. Nainen ei totisesti ollut pisimmästä päästä ja West oli jo suhteellisen suurikokoinen. Sopusuhtaisuus oli kuitenkin tärkeää etenkin koulupuolella ja liian iso hevonen vaikutti paljon ratsastukseen. Arvostelulajin ehdoton huono puoli. Joskus harmitti, etten ollut valinnut jotain sellaista lajia, jossa tyylillä ei olisi ollut niin paljon väliä, sillä osa tuomareista ja kanssakilpailijoista tuntui aliarvioivan minutkin aina pelkästään sen takia, että en ollut kouluratsastaja kaikista stereotyyppisimmästä päästä.

Vierastalon eteiseen päästyämme meidän jutustelun keskeytti mies, jonka olin nähnyt vain pikaisesti Tinyn toisella puolella olevan hevosen karsinassa.
”Moi”, hän sanoi ja esittäytyi vielä perään nimeltään Justiniksi. ”Tiedättekö yhtään, missä Ty on?”
Minulla meni hetki yhdistää Ty Tayloriin. Pudistelin päätäni, sillä en ollut nähnyt miestä sitten ratsastuksen lopetettuani. Hän ei ollut palannut vielä silloinkaan, kun olin lähtenyt Lucyn kanssa tallista. Oli siinä kuitenkin mennyt aikaa, kun olin hoitanut ensin Tinyn pois ja sitten autellut Lucya Westin tavaroiden kanssa.
”Se lähti maastoon kävelemään mun lopetellessa Tinyn kanssa”, vastasin. Kaivoin kännykkäni taskustani ja totesin siitä kuluneen jo useammankin tovin. Aika pitkä pikku lenkki. ”Siitä on kyl jo aika kauan.”
”Toivottavasti mitään pahaa ei oo sattunut”, Justin sanoi ja tunki kätensä taskuihinsa.
”Väittäisin hevosen olleen siinä tapauksessa jo takas täällä. Mä voin kyllä vähän yrittää vilkuilla ympärilleni, ku ajattelin muutenkin lähteä käymään lenkillä katsomas millaset maisemat täällä on, että uskaltaako tonne mihinkään lähteä ton mun kaistapäätammani kanssa. Hyvin siinä varmaan ehtii yhtä Disney-prinssiäkin matkalla ihmetellä”, totesin olkiani kohautellen.
”Disney-prinssiä? Ootsä lähdössä lenkille vielä kaiken jälkeen?” Daniel kysyi. Hän tuli eteiseen ratsastusvaatteet päällään ja ilmaisesti viimein lähdössä ratsastamaan Rozzon. En tiennyt, mitä hän oli minun lähtiessäni jäänyt säätämään.
”Jos on ulkonäköä, selvästi rahaa – kyl mä nyt merkkivaatteet tunnistan, kun semmosia kävelee vastaan – ja vielä jopa se paljon puhuttu ainakin tuleva valkoinen ratsu, kuulostaa epäilyttävästi satuprinssiltä. Tyttöjen kannattaa tosissaan varoa. Ja lenkkeily on ihan terapeuttista”, vastasin. Muistin vallan hyvin, kuinka olin muutamia vuosia takaperin olin harrastanut juoksemista vähän liikaakin, kun se oli ollut paras keino päästä pakoon silloisen parisuhteeni ongelmia. Muisto ei todellakaan ollut mieluinen ja pyrin karistamaan sen heti mielestäni, ennen kuin ehtisin masentua täysin sen johdosta.
”Onko sullla kuinka kiire, että ehdinkö mä Rozzon kanssa matkaan? Sille vois metsässä hölkyttely tehdä ihan hyvää ja nähtäisiin vähän maastojakin. Turvallisempi ehkä lähteä jonkun seurassa, että on joku pelastamassa, jos Rozzo sekoaa. Se luulee aina välistä tiellä olevia oksiakin jäätäviksi maastoesteiksi, joiden yli ei vain voi kävellä niin ku normaalit hevoset”, Daniel mumisi. Sovin tapaavani hänet tallilla, kunhan saisin vaihdettua vähän paremmin lenkkeilyyn sopivat kengät ja housut ratsastusvaatteiden tilalle.

Lähettäjä: Jazz 
Päivämäärä:   28.12.12 13:18:00

Tommonen pätkä nyt sitten...

Olin hypännyt alas Afrin selästä ja istahtanut sammalmättään päälle harmistuneesti. Huokasin raskaasti ja nodauduin tammani jalkaan vasten pettyneenä. Olin todellakin mahtavasti osannut hukkua tänne hemmetin metsään. Olotilani muuttui harmistuneesta ärtyisäksi. Tämä ei voinut olla totta. Katselin synkin mielin tiheään kuusikkoon. Emme ainakaan olleet tulleet tuon pusikon läpi, sillä olisin tuntenut kuusen terävät neulaset raapimassa käsivarsiani. T-paitahan oli fiksuin asuvalinta maastoon. Varsinkin jos kerran aikoo eksyä ja viettää täällä korvessa pidempäänkin. Katseeni eksyi taivaalle, joka alkoi pikku hiljaa hämärtyä. Aurinko laski kovaa vauhtia puiden taakse. Keskellä kesää valoisaa on kuitenkin vielä useamman tunnin iltaan asti, mutta siitä huolimatta viilea ilma puski leiripaikkaani. Paras vaihtoehto tosin oli pysyä paikoillaan, eikä enää lähteä seikkailemaan mihinkään syvemmälle. Jos lähtisin haahuilemaan, minua ei varmaan kukaan löytäisi enää ja joutuisin pian jonkun petoelöimen ruuaksi.
”Onko sulla jotain sanottavaa tähän?” kysäisin tammalta, joka torkkui selkäni takana. Olin opettanut sen pysymään irti vieressäni, joten ohjat roikkuivat rennosti sen kaualalla. Hevonen heilautti päätänsä ja korjasi painoa toiselle jalalleen.
”Vai niin, että asiaan ei ole mitään mielipidettä”, tuhahdin tammalle ja siirryin nyppimään sammalta kiven päältä. Kuuntelin vaitonaisena lintujen laulua puiden latvoissa, jotka tuntuivat laulavan huolettomasti. Minun laulufiilikseni oli kadonnut silmissä, kun olin tajunnut meidän olevan hukassa ja pahasti.
”Huoh, päästäänköhän me koskaan takaisin? Ainakin saadaan kunnon naurut päällemme. Kuvittele nyt tätäkin uutisotsikkoa: Kaappihomo poika eksyi jo heti ensimmäisenä päivänä, kuuluisassa Richmond Hillin tallilla olevissa tv-sarjan kuvauksissa”, tämä ei mitenkään voinut pitää paikkansa. Olin nyhdännyt kivelle jo paljaan kolon ja nyt aloin paikkaamaan sammalta takaisin kiven päälle. Mikä järki tuossakin nyt oli? Taidan tulla hulluksi näinkin lyhyessä ajassa varsinkin kun kykkii yksinään puiden keskellä ja juttelee hevosensa kanssa. Niin kuin se jotain ymmärtäisi.

En tiedä kauan olin nojaillut Afrin jalkaan, kun havahduin metsiköstä kuuluneeseen äänekkääseen rasahdukseen. Afri liikahti ja nosti päänsä korkealle nähäkseen mikä puskassa liikkui. Se otti askeleen eteenpäin, joka sai minutkin terästäytymään. Rasahdus kuului uudestaan ja joku liikahti kuusien seassa.
”Afri?” ehdin kuiskaamaan, kun siinä samassa tamma pyörähti ympäri ja laukkasi vastakkaiseen suuntaan. Se ei ollut ikinä tehnyt noin, joten yllätyin täysin tamman reaktiosta.
”Afri takasi!” karjaisin ja ponkaisin itseni ylös maasta nopeasti. Loikin yli sammaloituneitten kivien ja puun runkojen yrittäen pysyä hevosen perässä. Eli siis mahdoton tehtävä. Juoksin niin lujaa kun vain metsässä pystyi ja yritin olla kadottamatta Afria näköpiiristä. Tiesin ettei sitä ainakaan mitkään kaatuneet puut estäisi, kun kerran omistin synnynnäisen kenttähevosen. Tosin Afri ole koskaan tehnyt näin. Niin, ei pidä luottaa hevoseen liikaa, vaikka kuinka väittää tuntevansa sen. Ja näin taas sain soimata itseäni typeryydelläni. Pysähdyin hetkeksi vetämään henkeä, sillä verenmaku alkoi jo kavalasti tunkea suuhuni. Hengitin nopeasti ja yritin tasata sitä parhaani mukaan. Nojasin raskaasti huohottaen reisiini ja hieman tasaannuttuani uskalsin nostaa katseeni ylös. Hevostahan ei tietenkään näkynyt enää missään. Olin siis entistä enemmän hukassa, ja nyt jopa ilman hevosta. Enkä ollut edes varma mihin suuntaan se oli rynnännyt. Olisi nyt edes juossut tallin suuntaan, vaikka eihän Afri tuntenut paikkaa vielä niin hyvin. Pitihän nyt sillä konilla olla jonkin sortin suuntavaisto. Manasin itsekseni pienoisella metsäaukealla. Nyt olin sentään tietoinen siitä, että mistä suuntaa olin rynnännyt Afrin perään. Maassa näkyi haaleat kavion jäljet sammalikossa, mutta seurattuani niitä vähän matkaa, nekin jäljet loppuivat pienen pusikon reunaan.

Käännähdin takaisin sinne mistä olimme lähteneet ja laahustin samaiselle kohdalle missä olin aikaisemmin nyhrännyt sammalta kiven päältä. Istahdin kostealle maalle ja annoin katseeni jatkaa kiertelyä puunrungoissa. Voisin vaikka aikani kuluksi laskea kuinka monta kuusen ja männyn runkoa näin... Mutta jos ei nyt kuitenkaan. Yritin pitää ajatukseni rauhallisina ja no oikeastaan olin yrittänyt sitä koko ajan. Melkein jo jopa myönsin, että olisin mielummin ollut äitini ja isäni hienoilla kakkukahveilla, kun täällä keskellä ei mitään ilman tietoa suunnasta. Tästä lähin kyllä todellakin pidän kännykän taskussa ja se on aivan varma, että myös silmäni auki. Naurahdin ajatuksilleni. Olin todella sekoamassa. Varma merkki siitä on keskustelut kahden henkilön välillä, pään sisällä, ja joissa todellakaan ei ollut mitään järkeä. Inhosta huolimatta annoin ajatuksieni laukata vanhempien kartanon luokse. Katselin mielessäni sitä valoisaa ja kukilla täytettyä pihaa. Pientä ja komeaa tallia, joka nökyi tyylikkäästi pihatieltä. Tallissa ei ollut kuin pari paikkaa. Kummatkin karsinat olivat käytössä: ensimmäisessä asusti Afrin tallikaveri nuori, kehittyvä ruuna Leo, joka tosin nuoresta iästä oli vasta koulutettavana luonani. Ja toisessa asui luonnollisesti Afri. Afrin kaverina oleva Leo oli tullut luokseni koulutettavaksi. Hänen omistajansa ei ehtinyt kuin käydä kesäisin, joten ruuna oli melkein minun käytössäni ympäri vuoden. Kouluttelin sitä säännöllisesti Afrin treenaamisen lomassa. Ruuna tosin ei ollut niin hyvä rakenteinen, kuin tammani, mutta kyllä siitä potentiaalia löytyy. Estepuolelle tosin sekin. Se on ehkä väärän mallinen kenttään, mutta esteillä se voisi pärjätä. Luonteeltaan se oli aivan toisenlainen, kuin Afri. Ruuna saattoi yhtäkkiä säikähtää jotakin tai liinatessa vain sinkaista johonkin. Haastetta siitä kyllä löytyy, varsinkin kun päästään ratsukoulutukseen asti. Jotenkin ajatukseni ajautuivat siihen mieheen, jonka kanssa ratsastin samaan aikaan. Aaron taisi olla miehen nimi. En todellakaan uskonut, että hän olisi koulupuolella. Aika raju ulkonäkö ei ainakaan viitannut herkkiin ja klassisiin kouluratsastajiin. Tietysti jokaisen lajin harrastajista oli tietty stereotypinen kuva, johon ei tietenkään sopinut jumittua. Tässä Aaronissa oli kuitenkin jotain kiinnostavaa. Ehkä se tapa, miten mies ratsasti hevostaan. Se oli jotain mihin en ollut aikaisemmin törmännyt, ja olin sentään kierellyt ympäriinsä ja nähnyt taitavia ratsukoita.

Mutta mitä tuli muihin ohjelmassa oleviin, Aaron vaikutti ihan miellyttävältä ihmiseltä, jos vertasi häntä vaikkapa tähän Abigail von Konowiin. Ensivaikutelma naisesta oli ärsyttävä, silmiin pistävä ja suorastaan häiritsevä. Miten ohjelmaan oltiinkin voitu ottaa noinkin paljon inhoa herättävä henkilö? Muut tapaamani ihmiset tuntuivat mukavilta, tosin tämä Alicekin, joka oli liittoutunut Abigailin seuraan vaikutti aika kaukaa kierrettävältä. Varmaankin kuitenkin tulisin tutustumaan kaikkiin aika hyvin tämän kesän aikana, joka saattoi olla hyvä, tai sitten vain huono juttu.

Lähettäjä: O_o 
Päivämäärä:   1.1.13 10:03:19

Vaikuttaa mielenkiintoselta:) joten jatkoa;D

Lähettäjä: varma 
Päivämäärä:   1.1.13 15:13:34

jatkoa odettelen lisää c:

Lähettäjä: Jazz 
Päivämäärä:   6.1.13 17:15:40

Upitellaas:)

Lähettäjä: ccci 
Päivämäärä:   6.1.13 21:55:51

Mä yritän jatkella ensi viikonloppuna. Loman ajan on ollut vaan aivan luokaton kiire ja ensi viikolle on niin paljon palautettavia hommia, että pakko kirjoittaa niitä ja jättää muut odottamaan. Eli en viikolla ehdi vielä mitään valittettavasti kirjoittamaan.

Lähettäjä: Jazz 
Päivämäärä:   7.1.13 21:35:01

Juu eipä mittää kiirettä:) Mullakin niitä kouluhommia riittäis... xD

Lähettäjä: --- 
Päivämäärä:   13.1.13 08:26:17

Lisää ehdottomasti<3

Lähettäjä: ccci 
Päivämäärä:   16.1.13 15:23:35

Viikonlopusta tuli sitten todella venyvä käsite... Pahoittelut siitä.

Aaron

”Ootsä nyt ihan varma, ettei joku syötä rauhoittavia tolle sun kaverille?” kysäisin hölkätessäni Danielin ja Rozzon vieressä pitkin metsätietä. Daniel istui ratsunsa paljaalla selällä ja antoi sen ravata pää rennosti alhaalla. Rozzo ei näyttänyt välittävän lainkaan siitä, että olimme sille vieraassa ympäristössä. Tiny olisi varmaan käynyt ylikierroksilla vieraassa metsässä ja kytännyt kaikkea, mutta Danielin hevonen ei vaikuttanut stressaavan mitään. Oikeastaan ruuna olisi luultavasti ihan hyvä maastoseura Tinyn ensimmäistä maastoreissua ajatellen. Onneksi se sentään maastoesteillä käyttäytyi eikä kytännyt jokaista puskaa, kuin metsä olisi täynnä hirveitä petoja, joiden elämäntehtävä oli syödä hevosia.
Rozzon yhtäkkiä pysähtyessä ja nostaessa pään ylös vilkaisimme Danielin kanssa toisiamme. Hetken mitään ei tapahtunut ja olin jo sanomassa, että varmaan kannattaisi jatkaa matkaa eikä metsässä taatusti ollut mitään, mutta sitten aloin kuulla jotain.
”Eiks toi oo Tyn hevonen?” Daniel kysäisi. Yritin kuikuilla parhaani mukaan suuntaan, mistä äänet kuuluivat, mutta en heti nähnyt mitään. Daniel oli kuitenkin paljon korkeammalla suuren hevosensa selässä. Pian kuitenkin sain loikata lähes ojaan, kun puiden välistä tielle pelmahti kimo tamma hirveällä vauhdilla.
En tiennyt, olinkin iloinen kimon tamman jäädessä lopulta meidän luo. Ehkä Rozzo toisena hevosena sai sen lopulta pysähtymään. Sain jälleen ihmetellä ruunan hermoja, kun se hetken katseli pärskyvää, hionnutta hevosta, ennen kuin päätti tien vieressä kasvavien puiden olevan mielenkiintoisempia. Hetken houkuttelun jälkeen tammakin rauhoittui sen verran, että uskalsin mennä ottamaan sen kiinni. Yritin keksiä, olinko kuullut sen nimeä, mutta en saanut mitään mieleeni.
”Mihin sä oot prinssis hukannut tamma hyvä?” kysäisin ja silitin hevosen hionnutta kaulaa. Se vaikutti rauhoittuvan Rozzon seurassa huomattavasti, kun toinen hevonen ei näyttänyt lotkauttavan korvaansakaan millekään. Rozzo vain hamuili tyytyväisenä lähimpien puiden lehtiä, vaikka Daniel yritti komentaa sitä lopettamaan. Oikeastaan ruuna olisi varmasti aivan täydellinen maastoseura Tinyllekin, sillä tammalla oli paha tapa ottaa kaikesta mahdollisesta kipinää maastossa ja Rozzo ei taatusti antaisi sille yhtään syytä riehua.
”Toivottavasti mitään ei oo sattunut”, Daniel mutisi. Hän piteli Taylorin hevosen ohjia sen aikaa, kun vilkaisin tamman nopeasti läpi. Se ei onneksi näyttänyt kärsineen pahasti muutamaa naarmua lukuun ottamatta. Lisäksi se puuskutti sen verran, että oli ilmeisesti vetänyt ihan kunnon spurtin.
”Niinpä. Yks kuollut ekana päivänä olis kyllä aika katastrofi”, totesin ja kehuin hevosta sen seistessä suhteellisen rauhallisesti paikoillaan minun tarkastaessa viimeisenkin jalan. ”Ideoita, mitä me nyt tehdään?”
”Jos me jatketaan tota polkua, mistä se tuli ja toivotaan parasta? Se on vissiin ihan kunnossa? Herättäis kuitenkin paljon huomiota, jos toinen tulis vieraan hevosen kanssa takaisin ja musta tuntuu, että kukaan ei varmaan halua negatiivista huomiota heti aluksi. Jos katellaan hetki ja jos Tayloria ei näy, niin mietitään uusiksi?” Daniel ehdotti. Myönnyin ajatukseen, sillä se kuulosti oikeastaan ihan järkevältä. Mahdollisimman vähällä huomiolla selviäminen kävi kyllä minullekin, sillä en todellakaan halunnut olla mukana minkäänlaisessa kohussa heti aluksi. Eiköhän iltapäivälehdistö ehtisi kirjoittaa tarpeeksi negatiivisia juttuja jatkossakin, vaikka ensimmäisenä päivänä ei tapahtuisikaan mitään elämää suurempaa draamaa.

Onneksi Daniel oli minua huomattavasti korkeammalla ja näki korkeuksistaan jotakin, sillä hautauduin jossakin vaiheessa mietteisiini enkä hirveästi huomioinut maailmaa, vaikka olisi ehkä pitänyt. Havahduin hänen huutamiseensa ja ihmeelliseen heilumiseensa, mikä olisi varmaan saanut Tinyn ryhtymään rodeohevoseksi, mutta Rozzo – kuten arvata saattoi – ei vaihteeksi näyttänyt välittävän. Tunsin itseni lähes kateelliseksi, sillä kapealla polullakaan, joka sittemmin oli vienyt meidät toiselle tielle, hevonen ei ollut näyttänyt merkkejä stressistä. Joko sillä oli uskomattomat hermot tai sitten Daniel oikeasti syötti sille rauhoittavia.
”Taylor!” Daniel huusi jonnekin metsän suunnalle ja heilutteli käsiään korkealla ilmassa.
Ainakin jonkin verran onnea näytti olevan meillä matkassa, kun vieressäni väsähtäneenä lompsineen hevosen omistaja oli seuraava, joka ilmestyi varsin vauhdikkaasti näkösälle. Hän näytti siltä, että oli tainnut kävellä jo useammankin tovin.
”Ootko kunnossa?” kysäisin häneltä. Ainakin Taylor näytti järjettömän helpottuneelta nähdessään meidät – tai hevosensa, mistä sitä vieraista ihmisistä tiesi – eli ehkä pelastus oli tullut tarpeeseen.
”Joo, oon mä. Afri karkas, vaikka se ei oo koskaan ennen tehnyt mitään sellaista”, Taylor vastasi. Hän silitti ratsunsa päätä hellästi ja näytti oikeasti huojentuneelta. Toruin itseäni siitä, että jotenkin minun oli välistä vaikea uskoa, että rikkaampi porukka oikeasti välittäisi eläimistään eikä pitäisi niitä vain leluina. Omalla urallani oli tullut kisoissa ja hevosia esitellessä vastaan aivan tarpeeksi rikkaita kakaroita, jotka eivät arvostaneet eläviä olentoja lainkaan ja vaihtoivat hevosia kuin sukkia katsomatta peiliin ongelmien kohdalla. Monelle olisi tehnyt mieli vain käskeä opettelemaan ratsastamaan ja lopettaa hevosen syyttäminen, jos itse keikkui selässä kuin perunasäkki, mutta sen perusteella ei varmaan olisi saanut tuomita kaikkia. Minun varmaan olisi pitänyt tietää paremmin ja olla tuomitsematta tuntematta, kun olin joutunut kuuntelemaan vaikka millä mitalla kommentteja omasta ulkonäöstäni johtuen ihmisiltä, jotka eivät tunteneet minua millään tavalla.
”Aateltiin, et sun on varmaan kivempi palata tallille hevosen kans, ettei herätä niin hirveästi huomiota, kuin että meistä toinen palais vieraan hevosen kans. Ei varmaan ollu tarkoitus yrittää lehtien otsikoihin ekana päivänä”, Daniel sanoi.
”Kiitti, ei tosiaan kiinnostais alottaa tätä niin”, Taylor myönsi.
”Hevoses ainakin näytti olevan ainakin päällisin kunnossa, kun pikaisesti vilkaisin. Ei näkyny kuin muutamia naarmuja. Toivotaan vaan, ettei tallilla oo mitään valtaisiin vastaanottokomiteaa vastassa kameroineen. Onhan siellä muutama prinsessa linssiluteina pitämässä kaiken huomion itsessään, mutta kuitenkin”, sanoin ja ojensin käsissäni olleet ohjat oikealle omistajalle. ”Ei sillä, etteikö kaikki varmaan kaivais koko ajan luurankoja ulos kaapeista, että pääsee roskalehdet hehkuttaan kaikkea typerää tietoa, mitä emme itsekään tienneet itsestämme.”
”Eli susta paljastuu kouluratsastajan ja piilourheilijan lisäksi vielä muitakin puolia?” Daniel kysäisi.
”Sä et tiedäkään, mitä kaikkia. Mut pitäiskö meidän lähtä takaisin tallille? Sä varmaan haluat ton hevoses jo hetkeksi lepäämään ja tästä menee kuitenkin hetki kävellessä”, totesin ja tungin kädet taskuihin. Kovin tehokasta lenkkiä en kyllä ollut saanut aikaiseksi, mutta ehkä ei kannattaisi vetää itseä piippuun heti ensimmäisenä päivänä, jos tarkoitus oli leikkiä edustavaa kameran edessä seuraavana päivänä tai edes päästä sängystä ylös.

”Etkä sitten lähde pukkilaukalla riehumaan”, mumisen Tinylle, joka seisoi vieressäni pää pystyssä ja selvästi valmiina sinkoamaan mihin tahansa suuntaan. Edellisen päivän matkustus ja suhteellisen rankka ratsastus eivät näyttäneet vaikuttaneen millään tavalla sen virtatasoon. Rozzo söi heinää vähän matkan päässä. Olimme Danielin kanssa illalla todenneet, että hevoset näyttivät tulevan sen verran hyvin juttuun, että voisimme aivan hyvin kokeilla niitä samaan tarhaan, kun kumpikaan ei ollut sisällä seisoskelevaa sorttia. Onneksi tarhat olivat sen verran suuria, että siellä mahtui ottamaan laukkapätkääkin, sillä Tiny harvoin ryntäsi vain syömään.
Pääsin onneksi turvallisesti ulos tarhasta, ennen kuin Tiny päätti vetää muutaman kierroksen vauhdilla tarhan ympäri. Pudistelin päätäni hevosen riehumiselle. Kyllä kai se rauhoittuisi pian saatuaan energiaa purettua vähemmäksi. Karsinassa seisominen ei vain tainnut sopia tammalleni, sillä se alkoi auttamatta mennä ylikierroksille, jos ei päässyt ulos neljän seinän sisältä. Onneksi Tiny kuitenkin pian asettui Rozzon lähelle syömään, joten uskalsin jättää hevosen tarhaan. Olin ollut ilmeisesti oikeassa ajatellessani, että Rozzon seura voisi sopia Tinylle, sillä huomattavasti rauhallisempi ruuna selvästi rauhoitti Tinyakin. Daniel oli jo kadonnut omille teilleen, sillä vaikka olimme kumpikin heränneet hänen herätyskelloonsa, hän oli selvinnyt talliin asti minua aikaisemmin. Olin tarvinnut useammankin kahvikupin, että olin saanut silmät auki.

Hiippailin takaisin talliin aikomuksenani siivota Tinyn karsina joutessani. En ollut oikein ymmärtänyt, oliko meidän tarkoitus itse hoitaa se puoli – saatoin kyllä kuvitella mielessäni prinsessojen nyrpistelevät ilmeet ja äänekkäät vastaväitteet, koska eihän sellainen taatusti sopinut heidän arvoilleen. Tuskin asiasta kuitenkaan olisi mitään haittaa. Pidin sitä paitsi fyysisestä rasituksesta, eikä Richmond Hillissä ilmeisesti ollut kuntosalia, vaikka paikasta tuntuikin löytyvän kaikki mahdollinen.
Siinä tavaroita etsiessäni huomasi Taylorin hevosensa karsinassa. Vilkaisin ympärilleni lähes tyhjässä tallissa, ennen kuin pysähdyin avonaisen karsinanoven kohdalle.
”Taisitte kumpikin selvitä säikähdyksellä?” kysäisin. Vaikka kameroita ei näyttänytkään olevan paikalla, pidin ääneni suhteellisen matalalla. En tiennyt, oliko eilistä tallille saapumista huomioitu, kun olin mennyt suoraan vierastalolle pysähtymättä tallilla lainkaan. Illan aikana oli pikaisesti kohdannut viimeisen osallistujan. Amelie oli vaikuttanut ihan mukavalta naiselta, vaikkakin vähän tiukkapipolta ja huomattavasti stereotyyppisemmältä kouluratsastajalta kuin minä tai Lucy, ja hänen saksalaisen puoliveriorinsa olin uskonut nähneeni ulkona, sillä hevonen ei näyttänyt lainkaan tutulta.
”Joo, ei onneksi mitään naarmuja pahempaa”, Taylor vastasi.
Silitin kimon tamman päätä, kun se tuli lähemmäs tekemään tuttavuutta. Hevonen vaikutti fiksulta eikä ollut ollut missään nimessä huonon näköinen liikkeeltään sen perusteella, mitä olin edellisenä päivänä ehtinyt tarkkailla. Se nuuhki taskujani ilmeisesti haistaen, että siellä oli ollut aikaisemmin porkkanaa Tinylle.
”Sori, ei ole herkkuja tarjolla”, sanoin hevoselle ja työnsin sen turvan kauemmas collegehousujen taskuista.
”Pojat, mulla olis uutisia!” joku huusi käytävän toisesta päästä. Käänsin katseeni hevosesta käytävää pitkin harppovaan naiseen, jonka tunnistin kirjavan puoliverisen omistajaksi. Hevosen nimeä en vaihteeksi saanut millään päähäni, vaikka yleensä muistin paremmin hevosten kuin ihmisten nimet. ”Kenttärataan tutustuminen on kuulemma jo huomenna kaikille halukkaille, ja sellaista juorua kuulin, että joku nimekkäämpi ihminen olisi tulossa pitämään valmennuksen siihen. Toivottavasti olis totta. Tarvitsevat varmaan esittelypätkiin, ku on näin aikaisin.”
”Pitää varmaan tänään käydä katsomas, ettei tuu huomenna ihan shokkina kaikki. Tiny kyllä pärjää, mut itestäni en olis niin varma”, naurahdin.
”Eli sä aiot osallistua?” Katherine kysyi. Olin sen verran puhunut naisen kanssa aamulla, että tiesin hänet kenttäkisaajaksi.
”Vois tehdä Tinylle ihan hyvää. Siellä se ainakin sais purettua energiaansa ilman, et kukaan on vaarassa. Huomaa, et kenttä olis sille oikeampi laji, kun temppuilu loppuu ku seinään maastoesteillä ja mun pikkuhirviöstä tulee enkeli sädekehineen kaikkineen”, vastasin.
"Kyl hevonen tietää, mikä on paras laji maan päällä", Katherine naurahti. Rapsuttelin Taylorin hevosta korvan takaa, kun se selvästi kerjäsi hoitoa.
”Ehkä niin, mut joskus tunnen tulevani hulluksi sen kanssa. Olis sillä ees puoleksi nii kiva luonne kuin sulla, nii se olis aika täydellinen hevonen. Oot onnistunut löytämään aika helmen", totesin viimeisen lauseen hevosen omistajalle ja todellakin tarkoitin sanojani. Tammassa oli ehdottomasti laatua, ja muistelin, ettei sitä ollut vielä edes iällä pilattu. Saatoin itse vain toivoa, että omani rauhoittuisi vuosien myötä vähän ja alkaisi käyttäytyä vähän paremmin muillekin kuin minulle.

Lähettäjä: °°°°° 
Päivämäärä:   19.1.13 22:54:30

Uwaa. Tää on tosi hyvä<3 jatkoa pian:3

Lähettäjä: Jazz 
Päivämäärä:   20.1.13 23:15:35

Hyvä jatkopätkä:) yritä saada pian jatkoo, jos vaan koululta ehtis... (:

Lähettäjä: *** 
Päivämäärä:   28.1.13 08:18:10

Jatkoa :3

Lähettäjä: varma 
Päivämäärä:   28.1.13 15:44:47

jatkoaa c:

Lähettäjä: -- 
Päivämäärä:   3.2.13 01:02:27

Jatkoa kehiin :)

Lähettäjä: Jenna 
Päivämäärä:   4.2.13 19:19:08

Tämähän vaikuttaa ihan luettavalta. :)

Lähettäjä: Jazz 
Päivämäärä:   6.2.13 13:58:54

Kiitoksia paljon kommenteista:) jatkopätkää jo aloteltu ja laittelen sitten tänne kun valmistuu;)

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   16.2.13 19:15:52

Nostellaas tätä, ettei toivottavasit aivan unohdu.

Lähettäjä: Jazz 
Päivämäärä:   22.2.13 12:32:34

Voi voi, anteeksi hirveä viistyminen, mutta nyt lisää jatkoa:3

--------------------------------

Taylor

Otin Afrin vastaan hieman tärisevin käsin Aaronilta, joka ojensi ohjakset minulle. Olin huojentunut kuullessani Afrin olevan kunnossa pienistä naarmuista huolimatta. Hymyilin miehelle kiitollisena ja taputin Afria kaulalle. Sentäs selvisin vain säikähdyksellä. Olin jo moneen otteeseen ehtinyt miettiä miten suhtautuisin, jos uutiset olisivat olletkin huonot.
”... Mut pitäiskö meidän lähtä takaisin tallille? Sä varmaan haluat ton hevoses jo hetkeksi lepäämään ja tästä menee kuitenkin hetki kävellessä”, Aaron totesi ja hukutti kätensä hupparinsa taskuihin. Löysäsin otetta ohjista, joita puristin rystyset valkeina ja lähdin kävelemään Afrin edelle. Neiti seurasi perässäni alistuneen näköisenä. Se roikotti päätään alhaalla ja yritti kävellä aivan minussa kiinni.
”Hölmö”, totesin tammalleni. Tunsin Aaronin katseen kulkevan pitkin selkääni ja vilkaisin nopeasti sivusilmällä hänen suuntaan. Miehen ilme oli jotenkin arvioiva. Käänsin kuitenkin huomioni polulla pysymiseen joten reipastin tahtia. Daniel ja Rozzo lönkyttelivät perässämme rennosti ja poika vihelteli hyväntuulisesti.

Saavuimme hiljaiseen talliin auringon hohtaessa mäen takaa punaisena. Tallissa kuului hevosten hiljainen heinän rouskutus ja joku pärskähti rentoutuneesti. Aaron jäi Danielin kanssa Rozzon karsinan kohdalle, pojan napatessa suitset hevoseltaan. Talutin Afrin vaitonaisesti tallin päähän pesukarsinaan ja noudin riimun ripeästi tamman ovelta. Laitoin kimon kiinni riimusta heittääkseni suitset varustehuoneeseen. Kääntäessäni selän tammalle kuulin samantien betonia raapivan äänen.
”Afri, nyt loppu se kuopiminen”, ärähdin sille ja loin tuiman mulkaisun tammaan. Se katsoi perääni etujalka ilmassa nojaten sivulla oleviin naruihin. Tuhahdin ja jätin sen omiin oloihinsa. Satulahuoneessa Aaron niputti ilmeisimmin oman hevosensa suitsia haukotellen leveästi.
”Väsyttääkö?” kysyin varovaisesti viedessäni tavarani kaappiini.
”No ehkä vähän.” Kiskoin ratsastuskengät jalastani ja vaihdoin risat lenkkarini tilalle.
”Huomattavasti mukavemmat”, totesin ja loin miehelle leveän hymyn loikatessani sitten ulos tallin puolelle. Olin ottanut kaapistani Afrille leivän, vaikka ei se sitä olisi tarvinnut.
”No ota nyt tosta”, naurahdin ojentaessani korpun tammalle, joka murusti sen tyytyväisenä lattialle. Otin vesiletkun seinältä ja pesaisin Afrin nopeasti. Kävin tamman läpi hikiviilalla ja tarkastin sen muutenkin.

Heitettyäni loimen päälle sille karsinassa, suljin oven ja kävelin sammuttamaan valot. Aaron ja Daniel olivat lähteneet jo aikoja sitten talolle ja minua vastaan käveli vain nainen, joka tuli juuri tarkastamaan tallia. Päästyäni mäen päälle olevalle talolle, näin keittiöstä hohtavan valon. Ilmeisesti joku muukin oli vielä hereillä. Tunsin nälän kurnivan mahassani, kun potkaisin räsyiset kenkäni eteiseen. Lähtisin kuitenkin liikkeelle ensimmäisten joukossa. Laahauduin keittiöön, jossa ei ollutkaan ketään. Sammutin isoimman valon ja laitoin pikkuvalon tilalle. Viihdyin hämärässä paremmin, joten aloin kiinnostuneena kaivamaan kaappeja saatuani keittiöön mukavemman tunnelman. Jääkaapista löysin perus voileipätarvikkeet ja toiseta laatikosta leipää. Lisäksi keitin teetä kiiltävässä pannussa leipieni seuraksi. Istahdin mukavasti keittiön pöytään ja ryhdyin syömään, jotta sain kadotettua kurnivan tunteen mahassani.
”Ai, sä oot vielä ylhäällä?” Sia sanoi hieman hämmentyneesti hiippailessaan keittiöön yöpuvussaan. Tyydyin vain nyökkäämään suu täynnä leipää.
”Mäkin voisin ottaa”, nainen tuumasi ja kaatoi teetä itselleen posliiniseen kuppiin. Hän istui minua vastapäätä pöytään.
”No mites on eka päivä menny?” Sia kysyi minulta. Kallistin hieman päätäni. Kai voisin kertoa Sialle pienestä retkestäni.
”No mä onnistuin eksymään heti ekana päivänä...”
”Niin mä vähän kuulin”, nainen naurahti ja hörppäsi kupistaan.
”Entäs sulla?” kysyin hymyillen hurmaavasti. Tällaista on hauska pelata.
”Hyvinhän tässä. Tsugi on kotiutunu oikein mukavasti joten voisko paremmin mennä?”
”Eipä kai. Mika muuten sen sun hevosen nimi oli? Tsugikso sä sitä kutsuit?” kysyin kiinnostuneesti. Sia keikutteli kuppiaan pöydällä ajankulukseen.
”Tsurhgago Froid”, hän vastasi ja haukoitteli perään. Fiksuinta olisi kyllä lähteä nukkumaan, huomenna on aikainen herätys kuitenkin.
”Selvä, selvä, mut eiköhän lähetä tästä nukkumaan”, totesin ja nousin laittamaan ruokia takaisin jääkaappiin. Sia oli mennyt jo edeltä, kun hänen vanavedessä kapusin rappuset ylös pimentäessäni alakerran valot. Hiivin hiljaa herättämättä Justinia, joka kuorsasi äänekkäästi omalla sängyllään. Onneksi omasin hyvät unenlahjat ja kömmin raukeasti peittoni alle. Ai niin, piilolinssini. Jouduin nousemaan ärtyneesti ylös ja raahauduin vessaan linssikotelo kädessäni. Otin tottuneesti piilarit pois ja laahustin takaisin silmät puoliummessa. Vaikka valoa olisi ollut enemmän, en olisi kuitenkaan nähnyt mitään. Uusi yritys nukkumiseen. Ryömin sängylle ja kiskoin peiton korviini.

Olin aamulla ensimmäisten joukossa ylhäällä. Yllätyin saapuessani keittiöön Aaron istuskeli hiljaisena keittiössä hörppien kahvia.
”Jaha, mä en ookkaan näköjään talon ainoo aamuvirkku”, totesin hieman hölmistyneesti. Olin tottunut heräämään aina kotonakin ensimmäisenä, enkä nähnyt muita yleensä kuin vasta puolenpäivän paremmalla puolella.
”Kappas, näköjään”, Aaron totesi selvästi hieman harmistuneesti. Niin, yksinäiset aamut ovat parhaimpia ja arvokkaita.
”Ootko sä jo tallille menossa?” kysyin ottaessani itsekkin kahvia.
”Kyllä mä aattelin. Oon tottunut tekemään aamutalleja, niin tää aika ei oo mitenkään outo”, mies vastasi rennosti.
”Vähän sama täällä.” Mies meinasi vetää kahvit väärään kurkkuun kuullessaan sanani. Hän katsoi minua hieman epäuskoisesti ja köhi kahvia kurkustaan vieläkin.
”Ihan tosi?”
”Jep, tuu joskus kattoon, jos et usko”, totesin olkia kohauttaen ja iskien silmää. Laskin kupin tiskipöydälle ja lähdin kohti eteistä laittamaan kenkiä. Kuulin keittiössä astioiden kolinaa ja pian Aaron ilmestyi eteisaulaan.
”Kaipa sitä vois lähteä samaa matkaa”, hän totesi ja pujotti kenkänsä jalkaan. Äänettömyyden vallitessa välillämme saavuimme tallia kohden verkkaisesti.
”Huomenta”, joku tallityöntekijä toivotti heinähanko käsissään, ja jotenkin aivan liian ioisesti. Olin aamuihmisiä, mutta ylenpalttinen pirteys oli hermoja raastavaa. Danielkin oli jo löytänyt tiensä talliin jo ennen meitä. Mies harjaili hevostaan ajatuksiin vaienneena ja seurasin Aaronin perässä Danielin hevosen ovelle.
”Huomenta”, toivotin ja mies hätkähti ajatuksistaan.
”Ai huomenta, ja kato Aaronkin pääsi tänne asti”, Daniel virnuili toiselle ja käänsi sitten huomionsa takaisin hevoseensa Aaronin vain murahdettua vastaukseksi. Käännähdin ympäri ja kävelin Afrin luo.
”Hei neitisein”, tuhahdin tammalle joka hörähti pienesti. Se osasi olla söpö. Kuulin Danielin ja Aaronin puhuvan jotain hevosten yhteenlaitosta ja pian Aaron olikin hakenut käytävälle omansa. Hevosen nimi taisi olla Tiny. Tamma oli todella kaunis seisoessaan käytävällä korvat hörössä ja se tanssahteli kevyesti miehen vierellä, joka piteli sitä hyvinkin tottuneesti.
”Mennään sit”, Aaron huikkasi Danielille, joka otti ruunansa ulos karsinasta ja miehet lähtivät pihalle tallin pääovesta. Heidän kadottua kulman taakse kävin hakemassa Afrin harjan kaapista. Palasin tamman luokse ja luikahdin karsinanoven raosta sisään.
”Tänään vois kyllä olla hyppypäivä, eikös oliskin hyvä idea?” juttelin Afrille harjatessa sen kimoa karvaa kiiltäväksi.
”Taisitte kumpikin selvitä säikähdyksellä?” Aaron kysyi yllättäen ovelta. En ollut huomannut miehen tulevan takaisin ollenkaan, eikä Afrikaan ollut ilmoittanut tulijasta niinkuni yleensä.
”Ei onneksi mitään naarmuja pahempaa”, vastasin ja hymyilin Aaronille. Mies tutkaili hevostani, joka otti varovaisen askeleen lähemmäs tatuoitua kaveria.
”Sori, ei ole herkkuja tarjolla”, mies totesi ja siirsi Afria kauemmas.

Katherinen lähdettyä luotamme ja kerrottuaan huomisen ohjelmasta oli talliin ilmestynyt Abigail seurassaan Alice, niin ja tietenkin innokas kameraryhmä tyttöjen perässä.
”Siis näitsä sillon viimeviikol niissä estekisoissa sen tytön, jonka hevonen kielsi kaks kertaa? Tosi naurettavaa, että se viisi lähtee tollasseella hevosella”, Abigail kälätti uudelle ystävälleen.
”Todellakin, aika hävettävää.” Vilkaisin merkitsevästi Aaroniin, joka pyöritteli silmiään. Tästä tulisi pitkä kesä...
”No niin! Kaikkien huomio tänne!” kuului vieras miesääni ja kaikki ohjelmaan osallistujat olivat ilmestyneet talliin.
”Tervetuloa Richmond Hilliin! Minä olen ohjelman juontaja Reed Hammond, ja toimin myös avustajana, jos joku tarvitsee kiirreellisesti jotain. Kaikkihan ovat varmasti tavanneet toisensa ja jokainen tietää hieman ohjelman taustaa ja miten aiomme kuvata?” mies odotti, että kaikki nyöhyttelivät hyväksyvästi ja jatkoi sitten:
”Hyvä, kaikki tietävät. Sitten pööstöön aloittamaan näin virallisissa merkeissä. Olemme ohjelman sponsoreiden kanssa sopinut pienistä kilpailuista, joita järjestämme sarjan kuvauksiena aikana. Myös erinäisistä vierailijoista, kuten esimerkiksi ensimmäinen vieras on tulossa huomenna kenttäratsastuksen merkeissä. Tänään ohjelmana on vielä kotiutumista alueelle ja opettajamme Elliot Danhunt tulee pitämään valvotun estevalmennuksen kahdessa ryhmässä, johon kaikkien on osallistuttava. Ensimmäisenä menevät Amelie, Sia, Daniel, Alice ja Justin. Sitten toiseen ryhmään luonnollisesti loput, eli Abigail, Tyler, Lucy, Aaron ja Katherine. Ja huomenna on sitten sitä kenttäratsastusta maastoesteradalla. Onhan nyt tämän päivän ohjelma kaikille selvä? Hyvä. Ai niin ja ensimmäisen ryhmän valmennus alkaa tunnin päästä jakakkosryhmällä reilu kahden tunnin päästä.” Abigail mutisi jotain huonosta ryhmästään ja poistui nenä pystyssä hevosensa luokse.
”Non niin, voitte jatkaa mitä ikinä teittekin. Kamerat kiertelevät ympäri tallia ja käyn haastattelemassa kutakin ohjelmassa olijaa yksitellen”, Reed ilmoitti suoristaessaan kravattiaan. Miehen asuste, siisti puvuntakki ja kravatti, eivät yhtään sopineet talliin, vaikka talli olikin hieno ja siisti.
”Tästähän tulee mahtavaa”, Aaron totesi ja käänsin katseeni kysyvästi miehen suuntaan.
”Ai miten niin?” kysyin kiinnostuneena. Aaron rapsutteli hevostani edelleen.
”Noo, Tinylla tuppaa olla vauhtia vähän enemmän esteillä, kuin kouluratsastuksessa”, mies vastasi, mutta hiljeni sitten huomatessaan Reed Hammondin ilmestyvän kameroineen meidän luokse.
”No niin, tässä olisi sitten...” hän jätti lauseensa kesken, jotta Aaron jatkaisi sitä.
”Aaron Frost”, mies esitteli itsensä hieman vastahakoisesti. Aaron ei todellakaan vaikuttanut miltään huomionhakuiselta kovalta jätkältä. Yllättävää kuitenkin, että mies oli ohjelmaan hakenut.
”Hyvä, hyvä ja kimon hevosen kanssa...”
”Taylor Kinney, mutta pelkkä Ty riittää”, vastasin hurmaavasti hymyillen.
”No niin, mahtavaa, että olette päässeet tänne asti. Lähtisikö herra Frost mukaani vaikkapa satulahuoneeseen, niin pidettäisiin pieni haastattelutuokio?” Reed ehdotti ja katsoi kysyvästi Aaronia. Huomasin miehen elekielestä, että hän olisi mieluusti halunnut kieltäytyä, mutta myöntyi sitten vastahakoisesti miehen pyyntöön ja lähti seuraamaan häntä. Jäin yksin Afrin luo ja tarkkailin ovelta, kuinka ihmiset sukkuiloivat ympäriinsä. Tallissa kävi hirveä sähläys, kun kaikki ihmiset liikkuivat ympäriinsä. Valuin karsinan seinää pitkin nurkkaanm josta minua ei nähtäisi. Välttelisin aivan yhtä mieluusti kameroita niinkuni Aaronkin ja varsinkin juontajaa Reed Hammondia, jonka puhetapa ja jatkuva ”no niin”-fraasin toistaminen olivat todella ärsyttäviä. Istuttuani maahan taputin muutaman kerran reittäni kädellä, ja Afri kallistui viereeni makaamaan.
”Hieno tyttö”, kehuin sitä ja silitin sen päätä. Se ummisti silmänsä, ja itsekkin tein niin. Ajatukseni laukkasivat muualle ja onnistuin nopeasti torkahtamaan nojaten rakkaaseen hevoseeni.

Lähettäjä: enkerrokoska... 
Päivämäärä:   24.2.13 14:59:20

koskas jatkoo :a

Lähettäjä: Jenna 
Päivämäärä:   24.2.13 15:34:47

Voin silmissäni kuvitella ton tilanteen kun hevonen käy "käskystä" makuulleen. :D:D

Lähettäjä: karvalakkikeli 
Päivämäärä:   25.2.13 13:53:13

jatkoo :p on ihana, en osaa kertoo mitään huonoo tästä, ihan täydellinen :D et jatka samaan mallii ni oon tyytyväinen :)

Lähettäjä: ------ 
Päivämäärä:   1.3.13 22:54:37

up:3

Lähettäjä: pou 
Päivämäärä:   5.3.13 12:03:14

tää on tosi ihana, toivottavasti jatkuis pian<3 tosi kivan oloset hahmot ja vähän erilainen tarina ni plussat siitä:)

Lähettäjä: ccci 
Päivämäärä:   9.3.13 14:17:46

Mun piti jo eilen yrittää saada tähän jatkoa, mutta eilinen meni päivä ähkyssä olevaa hevosta hoitaessa, enkä enää sitten yhdentoista jälkeen illalla kotiin päästyäni jaksanut ht.nettiä ajatellakaan. Laadusta en kyllä tiedä, edelleen on silmät ihan ristissä.

Aaron

Seurasin paikoiltani, kuinka Reediksi itsensä esitellyt mies asetteli yhden kuvaajan kanssa kameran sopivaan asentoon ja sääti sen kanssa, ennen kuin istui alas kameran viereen. Hän suuntaisi selvästi valkaistun hymynsä suuntaani ja otti mukavamman asennon. Yritin pitää katseeni hänessä, vaikka taisin kyllä vilkuilla vastakkaisella puolella huonetta olevalle ovelle pakoreittiä miettiessäni. Reedissä oli jotain, mistä en pitänyt lainkaan.
”No niin Aaron – Saanhan sinutella? – pidetään tällainen lyhykäinen haastattelu tässä ensin teidän esittelypätkiä varten. Saat kertoa vähän itsestäsi ja hevosestasi”, Reed sanoi mairea hymy kasvoillaan, ja minulla teki mieli käskeä häntä lopettamaa hammastahnamainoksen leikkimisen. ”Pidä katse ihan kamerassa ja esittele ensin itseni ja kerro vielä perään, mitä lajia harrastat ja miksi lähdit tähän ohjelmaan mukaan.”
”Oon Aaron Frost, kakskolme vuotta elämää takana ja hevosen selkään oon noussut melkein aikaisemmin kuin oon oppinut kävelemään. Oon kouluratsastaja tai ainakin yritän olla sitä, mut kisannut oon vähän kaikkea, kun aloitin 18-vuotiaana työskentelyn myyntitallilla. Koulupuoli on kuitenkin se rakkain. Hain tähän ohjelmaan mun työnantajan neuvosta, ja vastoin kaikkia odotuksia tässä sitä nyt ollaan”, sanoin ja toivoin, etten näyttänyt yhtä epävarmalta kuin miltä minusta itsestäni tuntui. En ollut todellakaan luontevimmillani kameran edessä. Voi kuinka olisinkaan halunnut vain ponkaista pystyyn ja pyyhältää satulahuoneen poikki ovelle ja karkuun pahaa juontajasetää.
”Kerro sitten vähän tavoitteistasi. Siintääkö näköpiirissä olympiakentät?” Reed kysyi seuraavaksi, ja oli vähällä, etten alkanut kiemurrella kiusaantuneena paikallani, sillä mies vaikutti jotenkin odottavan suuria suunnitelmia.
”Oikeastaan tahtoisin enemmän pysyä ratsutushommissa. Pidän paljon kisaamista enemmän siitä, että saan tehdä nuorten kanssa töitä ja opettaa niille ratsunelämän alkeet ja viedä eteenpäin. Oma, vähän pienempi talli olis aika unelma”, vastasin.
Jatkoi kysymyksiin vastailemista mahdollisimman lyhyesti. Siinä vaiheessa kun Amelie kävi satulahuoneessa hakemassa hevosensa varusteet, alkoi ensimmäinen valmennus ilmeisesti lähestyä.
”Sitten vielä yksi kysymys lopuksi”, Reed sanoi ja käänsin katseeni takaisin kameraan Alicesta, joka oli tullut Abigail seuranaan hakemaan varusteita hevoselleen. ”Kuka on vaikuttanut eniten tähän sun hevosharrastukseesi? Kuka on sun suurin idoli tällä saralla?”
”Keith”, vastasin oikeastaan sen kummemmin ajattelematta. Reedin katse käski jatkamaan. Vilkaisin edelleen Alicen kaapilla olevia tyttöjä, ennen kuin sanoin mitään. ”Mun lapsuudenystävä ja entinen poikaystävä, joka oli yksi ainoista oikeasti luonnonlahjakkaita ratsastajia, mitä mä tiedän. Mut jos tää oli viimeinen kysymys, mä varmaan voin mennä. Ja oisin tosi kiitollinen, jos tuota ei julkaistaisi missään. Mä tahdon käydä hautausmaalla jatkossakin ilman katkeria sukulaisia, joiden mielestä tuhoan Keithin muiston pelkällä olemassaolollani.”

”Sua mun pitikin tulla etsimään. Mun pitäis varmaan ottaa Rozzo sisään, että ehdin harjata ja laittaa varusteet. Hitsi, kun olisivat aiemmin kertoneet tän päivän aikataulun, niin olisi ehtinyt ulkoilla vähän pidempään”, Daniel sanoi, kun harpoin kädet hupparin taskuihin tungettuina ulos satulahuoneesta.
”Mä tuun katsomaan, mitä Tiny meinaa yksin jäämisestä. Tuskin se enää sekoilee mitään, kun on vähän saanut tutkailla maisemia”, vastasin ja nappasin Tinyn riimun ja riimunarun tamman karsinan edestä. Oli kai parempi ottaa ne matkaan, jotta tarpeen vaatiessa voisin ottaa hevosen matkaani, jos se päättäisi ryhtyä riehumaan.
”Oletko kunnossa?” Daniel kysyi, kun lampsimme kohti tarhoja.
”Joo, täydessä terässä valmiina nolaamaan itseni julkisesti puolentoista tunnin päästä”, totesin ja kohautin olkiani. Hymyilin nähdessäni, kuinka rauhallisena Tiny oli, sillä oli hivenen harvinaista nähdä se syömässä rauhallisena sen sijaan että se olisi poukkoillut joka suuntaan pukkilaukalla. ”Pää pystyssä kohti uusia pettymyksiä.”
”Lähinnä mä tuota haastattelua meinasin. Ei tunnu yhtään hyvältä edes ajatuksena. Mitä siinä edes kysyttiin? Ja sä väitit vielä eilen, että toi sun tammas on hyvä hyppyhevonen”, Daniel sanoi. Hän avasi tarhan portin ja astui sisään. Jäin itse seisomaan portille hänen ottaessaan hevosensa kiinni.
”Ei varmaan mennyt ihan putkeen. En osaa höpöttää jotain äärettömän typerää eikä oikeastaan tärkeää kameran edessä, kun samaan aikaan olisi pitänyt yrittää suojata silmät tuon juontajan supersäihkyvältä, hammastahnamainosta muistuttavalta hymyltä. Ja Tiny on loistava, jos ei lasketa lukuun, että välitä jää kaasu päälle ihan totaalisesti ja takamus lentää, jos keikkuu väärään suuntaan. Ei vain herätä hirveästi hilpeyttä, kun samassa sakissa on pari kenttäratsastajaa ja nirppanokka. Jäädään vielä jalkoihin Lucyn kanssa – tai no mistä mä tiedän, millanen salahyppääjä siitäkin paljastuu – ja saadaan prinsessojen vihat niskaamme. Tai no, mä oon tainnut saada ne jo nyt”, vastasin.
Päästin Danielin ja Rozzon ulos tarhasta, ennen kuin astui itse sisään ja suljin portin. Tiny näytti muuttuvan heti paljon levottomammaksi, vaikka näkösällä oli muitakin hevosia. Aloin rapsuttamaan tammaa korvan takaa, kun se pysähtyi viereeni puhisemaan.
”Älä ala vetään yhtään enempää kierroksia neitiseni. Ei saa hajottaa itseä tässä vaiheessa kesää”, sanoin ja nojasin hevosen kaulaan. Se alkoi tutkia taskujani ja nappasi t-paidan helman suuhunsa, kun en tarjonnut sille mitään. Toruin sitä ja työnsin sen pään kauemmaksi, ennen kuin huokaisin syvään. ”Etkä sitten edesauta nolaamaan mua, vaikka ei siihen varmaan vaadita enää yhtään enempää.”

Koska Tiny vaikutti käyttäytyvän ihan hyvin yksikseenkin – joku oli varmaan syöttänyt sille rauhoittavia salaa, kun se käyttäytyi yllättävänkin hyvin – laahustin takaisin tallin suunnalle. Osa oli jo lähdössä kentälle, mikä kertoi, että olin tainnut viettää vähän luultua pidempään Tinyn luona. Sain hetken etsiskellä, ennen kuin löysin Richmond Hillin -logolla varustettuun paitaan pukeutuneen tallimestarin.
”Onko täällä jossakin paikkaa, missä voi polttaa?” kysyin ja työnsin kädet taskuihin. Sain ohjeet lopulta, vaikka ilmeestä päätellen käytös ei ehkä ollut aivan toivottavaa. Sen jälkeen uskaltauduin käymään satulahuoneen puolella sen verran, että sulloin hupparini yhteen kaapeista ja kaivoin Tinyn yhdestä laatikosta hätävara-askin ja sytkärin.
Hiippailin yksinäni neuvotulle paikalle ja lysäytin takamukseni paikalla olevalle penkille. Ilmeisesti en kuitenkaan ollut ainoa, joka harrasti kamalia paheita, kun paikalle ole viitsitty raahata penkki ja astia tupakantumpeille. Suljin silmäni ja valuin penkillä huonompaan asentoon.
”Saako liittyä seuraan?” kuulin jonkun kysyvän ja silmien aukaisu kertoi kysyjän olleen Lucy.
”Tervetuloa vaan”, mutisin ja suljin jälleen silmäni. Aurinko paistoi ihanasti penkille ja olisin hyvinkin voinut nukahtaa paikoilleni.
”Abigaililla tuntuu olevan kovasti jotain sua vastaan”, Lucy sanoi. Hän sytytti itselleenkin tupakan, ja mieleni teki kommentoida jotain siitä, että uskottavuutemme vakavasti otettavina kouluratsastajina rapisi koko ajan maahan.
”Tunne on molemminpuolinen”, huokaisin, ”mutta jos ihan totta puhutaan, ei mua liiemmin kiinnosta. Puhukoot ja tehkööt mitä haluaa, ei se vaikuta mun elämään niin kauan kuin pysyy erossa mun hevosesta.”
”Puhumista se tuntuukin harrastavan. Kailottaa kaikkea niin kovaan ääneen, että vaikea olla kuulematta”, Lucy vastasi. Tumppasin tupakan kuppiin ja haukottelin jaksamatta nousta penkiltä. Tuskin sitä vielä oli mikään kiirekään, vaikka tahdoinkin hyvissä ajoin valmiiksi Tinyn kanssa, että ehtisimme kävellä kunnon alkukäynnit alkuun.
”No toivottavasti se sit tulee edes onnelliseksi siitä. Mulla nyt ei liiemmin ole luurankoja kaapissa tai mitään hävittävää tai saati hävettävää elämässä. Kunhan täältä päästään, mun ei edes tarvitse nähdä sitä ikinä enää”, totesin.
”Saa nähdä, miten esteet menee. West ei ole todellakaan kaikista paras estehevonen vielä, kun sen mielestä maapuomitkin ovat yleensä vähintään metrin korkeita esteitä”, Lucy sanoi vaihtaen aiheen pois Abigailista tulevaan koitokseen. Jutustelimme hevosista siihen asti, että lopulta päätin lähteä hakemaan Tinyn, että ehtisin laittaa sen rauhassa valmiiksi.

Tiny käveli edelleen yllättävän rauhallisesti vieressäni, kun laahustimme kohti tallia. Ehkä edellisen päivän reissaaminen oli oikeasti väsyttänyt sitäkin, vaikka uskoinkin sen ylienergisyyden palaavan viimeistään siinä vaiheessa, kun se näkisi esteet. Tamma ei tuntunut koskaan olevan liian väsynyt hyppäämään.
Tallin ovella vastaan tuli Ty, joka näytti siltä kuin olisi tullut revityksi ylös kesken päiväunien. En muistanut nähneeni häntä sitten haastattelun alun, mutta toisaalta olinkin ollut karussa maailmaa ylipitkillä hermosauhuilla. Tiny yritti laittaa uhittelevasti korvia luimuun, mutta lopetti saman tien esittämisen, kun muistutin sille äänellä, ettei käytös todellakaan ollut suotavaa.
”Ootsä harrastanut jotain maalaisromanttista toimintaa, kun sulla on hiukset heinissä? Ihailijoitakin tuntuu sulla olevan vähän joka sormelle”, naurahdin ja nappasin hivenen hölmistyneen näköisen pojan hiuksista heinänkorren. Tiny unohti hetkeksi lohikäärmeleikkinsä napatessaan korren suuhunsa alta aikayksikön. ”Ahne tamma.”
Vilkaisu tallin käytävälle kertoi ikäviä uutisia siinä mielessä, että Abigail patsasteli oreineen keskellä käytävää kameran edessä ja selitti antaumuksella kaikesta päätellen sen suvusta, sillä kuulin itsellenikin tuttuja nimiä, jotka tiesin kuuluvan ihan kovatasoisille estehevosille.
”Luoja, eikö tuota saa kukaan hiljaiseksi ja hetkeksi pois näköpiiristä?” huokaisin, sillä Abigail oli melkein Tinyn karsinan edessä, enkä kyllä mitenkään saisi hevostani sinne ilman, että tulisi ruumiita.
”Ei”, Ty sanoi. Abigailin linnoittautuminen keskelle käytävää taisi aiheuttaa hänellekin ongelmia, sillä tie myös hänen hevosensa karsinalle oli pahasti tukossa, ellei halunnut paistatella päivää kameroiden edessä.
”Melkein tekisi mieleni väittää, että ryhmät jaettiin ihan vain sillä perusteella, miten tulee eniten draamaa. Toivottavasti toi tajuaa pysyä Tinystä tarpeeksi kaukana. Mä en ihan oikeasti varoita ihmisiä turhasta tän oikkuilijan kanssa”, sanoin ja taputin tammaani kaulalle. Se katseli pää ylhäällä ympärilleen ja näytti unohtaneen ison ja pelottavan leikkimisen täysin toisen hevosen takia.

Lähettäjä: nomä 
Päivämäärä:   21.3.13 09:35:40

ööö jatkoooo ::D:D::D

Lähettäjä: Jazz 
Päivämäärä:   23.3.13 13:13:14

Vihdoin olis sit kirjotukset ohi ja pääsin tekemään jotain muutakin:D

ccci: toivottavasti mun vauhti ei oo liian hidasta:D hyvin kuitenkin saadaan tätä eteneen. Nyt tosiaan on enemmän aikaa tähänkin panostaa(:

Taylor

”Missä Taylor on!” kuului jonkun huuto käytävältä. Havahduin päiväuniltani, kun joku henkilökunnasta ilmestyi Afrin ovelle.
”Teidän pitäisi kohta olla jo menossa”, nainen totesi hieman nyrpeästi ja katsoi Afria, joka makasi edelleen vierelläni.
”Jahas”, totesin ja kehotin hevosta nousemaan. Se polkaisi kevyesti ylös minun ottaessani sen kaulasta tukea noustessamme ylös. Taputin sitä vielä kaulalle, kunnes lähdin ulos karsinasta hieman väsyneen näköisenä venytellen raajojani. Osuin Aaronin kohdalle ja hän heitti jotain jostakin maalaisromantiikasta. Hänen sormensa hipaisivat hiuksiani hänen napatessa heinän korren hiuksistani. Kappas, Afri oli taas onnistunut sotkemaan minut heinällä. Abigail oli ilmestynyt hevosineen käytävälle ja puhua pulputti kameroille hevosestaan. Tuollaiset ihmiset sitten olivat raivostuttavia.
”Luoja, eikö tuota saa kukaan hiljaiseksi ja hetkeksi pois näköpiiristä?” Aaron tuhahti ja tuijotteli Abigailia pahasti.
”Ei”, vastasin itsekkin ärsyyntyneesti. En päässyt Afrin karsinaan takaisin, koska hänen hieno orinsa täytti käytävän ja vähän enemmänkin.
”Miten sulla muuten meni se haastattelu?” kysyin rikkoen laskeutuneen hiljaisuuden väliltämme. Mies tuumi hetken mitä vastaisi kunnes irvisti kevyesti:
”Ei oo ihan mun juttu.” Nyökkäsin ja hymyilin hieman. Niin, itse olin onnistunut välttämään haastattelun, mutta todennäköisesti se olisi minulla vielä edessä. Sitten varmaankin tunnin jälkeen. Abigailin ärsyttävä ääni täytti tallia yhä enemmän.
”Siis oottekste kattonut tän hevosen sukutaulun? Tää on hei hiukkasen parempi, kun tollasseet”, hän sanoi ja nyökäytti päätään kepeästi suuntaamme.
”Nyt meni hermo!” totesin ja lähdin kohti naista ja hänen hevostaan. Aaron katsoi perääni hieman yllättyneesti kun marssin Abigailin luokse.
”Hei voisitko viedä sen sun orhis jonnekki muualle? Raahaa ittes sinne kans ja tuki samalla turpas. Ja muute onneks täällä tallis on katto, ettei sun egos ainaka isommaks pääse kasvamaan”, totesin naiselle ärtyneesti. Eihän tuollaista akkaa kattele sekuntiakaan, tosin kamera oli ilmestynyt viereeni yllättäen.
”Sinuna en kuule soittais suutas, mun isä pystyy hankkimaan sut ongelmiin”, Abigail uhkasi.
”Kyllä, kyllä isi tulee ja auttaa... Kun et ite mitään pysty tekeen.” Kävelin orin viereen ja yritin päästä Afrin karsinaan.
”Väistä”, ärähdin orille, joka kavahti pari metriä sivummalle. Ihan kun se olisi yrittänyt istua omistajansa syliin.
”Nii ja hei, laita se oikeesti muualle, et muutkin pääsee talliin”, kivahdin ja vilkaisin sivu silmällä Aaronia, joka seisoskeli hevosensa kanssa edelleenkin oven suussa. Otin Afrin karsinan nurkasta harjan, johon sen olin jättänyt. Sutaisin tamman läpi nopeasti samalla seuraten, kun Abigail otti hevosensa ylimielisesti irti ja talutti sen karsinaan. Aaronkin pääsi tammansa kanssa karsinaan ja laittamaan sitä kuntoon. Nojaisn kimooni huokaisten. Tiesin, ettei pinnani ollut aina se pisin ja olin näköjään hienosti osannut näyttää osan todellista minääni. Ja sitä en halunnut, kenenkään ei tarvinut tuntea minua oikeasti.

Jätin Afrin odottamaan, kun lähdin satulahuoneeseen hakemaan varusteitamme. Tutkin kaappimme sisältöä kiinnostuneesti. Etsin hyppysuojamme ja kaivoin pakista vahvemman kuolaimen. Esteille se oli hyvä, mutta sileällä liian kova tammalle. Otin myös martingaalin ja vatsapanssarin kaapin pohjalta. Keräsin tavarat syliini ja onnistuin saamaan vielä satulan ja suitsetkin samalla kertaa. Onneksi Aaron tuli juuri ovesta ja tarjoutui pitämään sitä auki.
”Kiitti!” huikkasin oven mennessä perässäni kiinni. Palasin Afrin karsinalle ja sullouduin sisään varusteineeen päivineen. Varustin tamman huolellisesti niin kuin aina. Varusteet päällä Afri näytti komealta. Hymyilin itsekseni ajatuksilleni laittaessani Afrin kiinni karsianaan siksi aikaa, kun kävisin asunnoilta hakemassa ratsastusvaatteeni. Kävelin Aaronin hevosen Tinyn karsinan ohi ja kurkin näkeäkseni miehen. Hän suojitti juuri hevostaan.
”Hei, mä meen vaihtaan vaatteet kämpille, niin jos toi mun koni alkaa riekkumaan niin pelastatko sen?” kysyin virnistäen ja mies vastasi myöntävästi. Astuin varjoisasta tallista pihalle auringon paisteeseen. Aurinkolasit olisi nyt ollut ihan fiksu keksintö, tuumailin lampsiessani mäen päälle meidän vierasasuntoon. Eteiseen päästyäni Katherine tuli minua vastaan vauhdilla ja törmäsi minuun.
”Anteeksi”, hän totesi tajuttuaan törmänneensä minuun.
”Ei se mitään”, väläytin hänelle hurmaavan hymyn ja nainen loikki ulos ovesta samaa vauhtia, kun oli eteiseen ilmestynytkin. Jäin yksin hiljaiseen taloon ja hipsin äänettömästi rappuset ylös yläkertaan. Pujahdin huoneeni ovesta ja siirryin penkomaan kaappiani, mihin olin vain tunkenut vaatteeni. Kaappini näytti aivan minun huoneelta kotona. En ollut ehkä mailman siistein ihminen, joten huoneeni ja asuntoni kotipuolessa näyttivät usein olevan kuin pyörremyrskyn jäljiltä. Löysin kuintenkin harvinaisen nopeasti haluamani housut ja kiskoin ne ulos kaapista. Vaihdoin lökärini tummiin ratsastushousuihin ja siirryin alas ripeästi, jotta en myöhästyisi. Oli mukava päästä hyppäämään esteitä, se sai aina minut hyvälle tuulelle.

Päästyäni takaisin talliin, oli edellinen ryhmä jo tullut hevosineen.
”Hups, täytyykin kiirehtiä”, mutisin ääneen ja reippailin hakemaan kypäräni. Laitoin sen tottuneesti päähän ja siirsin punertavia hiuksiani korvien päältä pois. Hain saappaani kaapista, ja jotka vaihdoin äkkiä jalkaani. Tallin puolella otin Afrin karsinasta ja lähdin viemään sitä maneesiin. Tamma kipitti perässäni, kun melkein juoksin kohti uudehkoa ja isoa maneesia. Kuulin sieltä kantautuvan puheensorinan ja huhuilin ovella, että olin tulossa, ettei kukaan säikähtäisi meitä. Maneesiin oltiin pystyttetty kymmenkunta estettä. Muutama okseri, trippeli ja useampi pysty. Afri katseli pää korkealla muita ratsukoita, kun talutin sen keskelle kaartoon. Muut kävelivät jo rennosti pitkillä ohjilla, kun kiristelin tammani satulävyötä. Abigaililla oli pieniä ongelmia saadakseen hevosensa seisomaan, joka vain tanssahteli maneesin toisessa päädyssä. Aaronin hevonen Tiny näytti hieman jännittyneeltä, mutta seurasin kuinka tyynesti mies vain myötäili tamman käyntiä. Afri hörähti Lucyn hevoselle heidän mennessä ohi.
”Ompas sulla herttanen tamma”, Lucy tuumasi hymyillen ystävällisesti.
”Niinhän se on, joskus tuntuu että se on liiankin paljon mun perässä”, naurahdin noustessani istumaan tuttuun satulaan. Lucy katsoi minua kysyvästi.
”No kun, se ei tee mitään muuta kun seuraa mua. Meillä on ollut ongelmia juoksutuksen suhteen, kun neiti ei halua, kun pysyä mun kyljessä kiinni. Kotona mä kuljen sen kanssa aina niin, että se on irti, eikä se lähde mihinkään.” Aaron naurahti takanani.
”Tosin siellä metsässä.” Aivan, en olisi tarvinut tuota muistutusta.
”No niin, no ei se koskaan aikasemmin oo mitään tollasta tehny. Se tuli kyllä ihan puskasta”, yritin puolustella. Mies vain nauroi selityksilleni.
”Mut onhan se hieno juttu, että se seuraa. Ainakin luottamus kunnossta” Lucy sanoi iloisesti. Taputin Afria kaulalle, joka seisoi nätisti paikoillaan.
”Hieno heppa sä oot.” Annoin hevoselle kevyesti pohkeita ja siirsin sen kävelemään uralle. Kameramiehen olivat leiriytyneen maneesin katsomoon ja virittelivät tällä hetkellä jotain laitteistojaan. Maneesin asteli ehkä viisissä kymmenissä oleva mies, joka oli alkanut jo kaljuuntua ohimolta.
”Selvä, selvä seuraava ryhmä onkin jo paikalla. Olen siis Ellion Danhunt, jos ei joku minua tunne. Toimin Richmond hillin ratsastuksen opettajana ja hevoskokemusta löytyy koko iältäni.” Mies käveli tarkastamassa ja laskemassa esteet sopiville korkeuksille lämmittelyjä varten.
”Kootkaahan sitten ratsunne ja siirrytään vasempaan kierrokseen. Kevyttä ravia, kiitos.” Opettajamme pyysi tiekalla äänellä ja asettui seuraamaan alkuverryttelyämme keskelle kenttää. Afri tuntui tänään erinomaiselta. Se toimi erityisen kevyesti ja näppärästi jo alkuverkassa. Tein sen kanssa paljon ympyröitä ja taivutteluita, jotta se olisi mahdollisimman notkea.
”Korjaa sitä vähän ylemmäs ulko-ohjalla”, Elliot sanoi minulle ja tein niinkuin pyydettiin. Hän siirtyi opettamaan Abigailia toiseen päätyyn, jossa hänen orinsa temppuili vieläkin. Oli siinäkni hieno ratsu.

”Nyt kun ollaan tehty kunnollinen verryttely, joten voidaan aloittaa tällä 70cm kahden esteen pystysarjalla. Väliin tulee suunnilleen viisi laukka-askelta. Ja neiti Harword voisi aloittaa. Ja neiti Roberts voi tulla heti perään, jos menee hyvin”, mies kehotti ja Lucy siirsi hevosensa laukalle. Ratsukko suoriutui tasaisesti, turhia hötkyilemättä. Ketherine meni hevosellaan perässä. Huomasi, että kirjava puoliverinen oli tottunut hyppäämään.
”Sitten herra Kinney, prinssi valkoisella ratsullaan”, mies kuittasi. Miten kuulin tuon jo toiseen kertaan täällä ollessani? Kerran Aaronilta ja nyt opettajaltamme...
”Katokkin, ettö toi oli viimeinen kerta”, murahdin Danhuntille mennessäni hänen ohitseen, ja hän seurasi tiiviillä katseelaan nostaessani laukan. Afri laukkasi ketterästi esteelle ja loikkasi kevyesti niiden yli. Rakastin hypätä tällä hevosella, koska se harvemmin riehui ilokseen ja ratsastajan harmiksi.
”Hyvä, ja sitten seuraava. Von Konow.” Tytöllä oli kova pitäminen isossa hevosessaan. Esteen nähtyä se rynnisti ja hyppäsi esteet vaikuttavalla ilmavaralla. Ihme kuitenkin, Abigail sai sen hidastettua harvinaisen hienosti esteiden jälkeen. Me muut ravailimme uraa pitkin seuraten aina jokaisen suorituksia.
”Herra Frost.” Aaron pyysi kevyesti Tinya nostamaan laukan ja tuli esteelle varmasti. Tamma piristyi esteiden osuessa eteen, mutta Aaron pysyi edelleen tyynenä. Katsoin tarkkaan miehen hyppäämistä, aivan kuin siinä olisi joku taikatemppu, joka selviäisi ohjelmanumeron jälkeen. Ratsukko selvitti sen erittäin mallikkaasti.

Tulimme vuoron perään erilaisia yhdistelmiä esteistä, jotka olivat kentällä.
”Kinney, tuu nyt silleen, että ensin toi 150cm okseri, sitten noi kolme pystyä lyhyeltä sivulta ja kulmasta viistosti keskemmälle. Vaihda suunta ja hyppää toi okseri - pysty – trippeli-sarja. Mä nostan sitä vielä vähän. Ne ois suunnilleen sen 130cm”, Elliot ohjasti. Katsoin radan teit ensin, ennen kuin siirsin Afrin laukalle. Pyysin siitä pyörivää, jotta pääsisimme mahdollisimman sujuvasti tehtävän läpi. Käänsin hevosen ensin isolle okserille, jolle otimme kunnolla vauhti.
'Klonk', takapuomi putosi maahan hypättyämme. Jatkoin silti eteen päin. Pystyt onnistuivat hyvin, ilman pudotuksia ja suuntasin viimeiselle sarjalle. Pidäte ja myötäys okserille. Kevyt jarrutus ja pysty. Viimeisenä vielä vähän vauhtia trippelille ja yli puhtaasti. Rapsutin Afrin kaulaa ja siirsin raville.
”Vähän liikaa pyysit siltä tolle okserille, koska hevonen oli aavistuksen epävarma ponnistuskohdan suhteen. Tuleppa se vielä uudestaan”, Elliot neuvoi ja nostin Afrin takaisin laukkaan. Laukkasin kentän ympäri kevyessä istunnassa ja tulimme okserin uudelleen. Tällä kertaa pyysin vähemmän ja Afri hyppäsi hyvin.
”No niin, parempi. Teille riittää, pari kierrosta ravia ja sitten käyntiin. Muut voivat jo kävellä, paitsi Frost tulee sillä hevosellaan vielä kerran.” Otin rennolla ravilla muutaman kierroksen ja siirryin muiden mukaan kävelemään pitkillä ohjilla. Aaron keskittyi tarkasti hevoseen ja unohduin katselemaan hänen kasvojaan.
”Hienosti meni kaikilla. Kävelkää hyvin, niin sitten voitte mennä talliin”, haaveiluni katkesi opettajamme huudahtaessa ja seurasin hänen poistumistaan maneesista. Punastuin kevyesti tajutessani, että olin tuijottanut miestä aivan liian pitkään. Toivottavasti se ei ollut näkynyt kameraan asti.

Lähettäjä: koju 
Päivämäärä:   25.3.13 22:30:48

upp<3

Lähettäjä: ---- 
Päivämäärä:   7.4.13 12:53:38

Uwaa, jatkoa pian:3 Hyvin kirjotatte molemmat ja tarina vaikuttaa kivalta. Koska alkaa tapahtumaan jotain;) ?

Lähettäjä: ccci 
Päivämäärä:   8.4.13 16:44:14

Valitettavasti jatkoa en voi luvata kuin aikaisintaan ensi viikolle. Tällä hetkellä hienoinen perhekriisi (tai oikeastaan helvetìn iso sellainen) menossa, joten kirjoittaa en pysty ennen kuin asiat on selvillä ja olen päässyt palaamaan täältä kotoa peräpohjolasta takaisin elämän pariin. Eli siihen asti joudutte nyt elämään kärsimyksessä ja tuskassa tai vaihtoehtoisesti lukea muita hienoja tarinoita täältä. Kannatan jälkimmäistä, sillä lukijoiden menettäminen kärsimykseen riipaisee pienten wannabe-kirjailijoiden sydämiä.

Eli siis suomeksi koittakkees kestää ja kommentoida saa.

Lähettäjä: -- 
Päivämäärä:   18.4.13 14:36:19

Nostellaas tätäkin esille.

Lähettäjä: Jazz 
Päivämäärä:   4.5.13 17:12:26

hiiiup:3 nostellaas taas vähäsen:) mut ei mittään kirettä tartte pitää;)

Lähettäjä: ccci 
Päivämäärä:   7.5.13 00:11:04

Anteeksi kesto. Ollut taas vaikka ja minkälaista menoa koko rahan edestä, että kirjoittamaan pysähtyminen on ollut lähes mahdotonta. Mutta tässä nyt olisi pätkä.

Aaron

Hymyilin luultavasti kuin Naantalin aurinko hidastaessani Tinyn käyntiin. Tamma ravisteli päätään, kun annoin sille täysin vapaan ohjan ja rapsutin sen säkää palkkiona hyvästä työstä. Hevonen tuntui huippuhyvältä, eikä ollut kiihytellyt tai säikkynyt läheskään niin paljon, kuin olin alun perin odottanut sen tekevän.
Vilkaisu ympärilleni kertoi, että Lucy oli linnoittautunut Tyn seuraan. Ilmeisesti tämän hevonen oli saanut Lucysta uuden ihailijansa, sen verran ihastuneena tyttö sitä katseli. Abigail oli löytänyt sielunsiskonsa, ja näin Justinin ja Danielin maneesin oven luona seisoskelemassa.
”Mä vein Rozzon jo tarhaan, jos tahdot nakata Tinyn sinne kanssa. Ehtivät vielä kuitenkin hyvin ulkoilemaan illan ajan”, Daniel sanoi ratsastaessani kaksikon ohitse. Nyökyttelin hyvälle ajatukselle, ennen kuin ohjasin sen keskelle, mihin muut olivat jo linnoittuneet. Jouduin vain menemään pitkälle, kun Abigail oli päättänyt pysäyttää orinsa keskelle maneesia. Hänen kailottavaa ääntänsä oli lähes mahdoton olla kuulematta.
”Hieno tamma. Tällainen voisit olla sit kotonakin, kunhan täältä päästään”, sanoin hevoselleni, ennen kuin laskeuduin satulasta. Se pärskähti ja melkein ehti hieromaan päätään minuun, ennen kuin pääsin komentamaan sitä käyttäytymään. Se melkein alkoi steppailla jälleen paikoillaan, vaikka hetken jo olin luullut sen virran vähentyneen esteillä. Olimme kuitenkin menneet todella isoja esteitä siihen nähden, mitä olin viime aikoina hyppinyt Tinyn kanssa. Valmentautuminen oli valitettavan kallista ottaen huomioon pienoiset rahahuoleni, enkä ollut nuoruuden toilailujen jälkeen kovin halukas hyppimään yksin. Tinyn kanssa oli kuitenkin liian suuri mahdollisuus, että jotain sattuisi.

Tallissa totesin Tyn ehtineen vallata pesukarsinan tammansa kanssa. Koska olimme viimeisinä, pysähdyin pesukarsinan kohdalle hetkeksi.
”Jos kukaan ei oo vielä ilmoittautunut haluavansa siihen teidän jälkeen, tuutko huikkaamaan, kunhan lähdette siitä?” pyysin häntä ja silitin ohimennen kimon tamman turpaa. En ollut hirveästi ehtinyt keskittymään muiden suorituksiin, mutta sen olin kyllä ehtinyt huomaamaan, että helvetín hyviä hevosia kaikilla oli alla. Onneksi Tiny ei ollut todellakaan jäänyt muiden varjoon, vaikka lähtökohtamme taisivat olla aika erilaiset kuin muilla.
Purin Tinylta varusteet pikaisesti ja pujotin riimun sille valmiiksi päähän, ennen kuin kumarruin ottamaan suojat pois samalla kun tarkistin hevosen jalat. Tiny tutki ruokakuppiaan, mutta sen tyhjyyden havaittuaan sain tuntea sen turvan niskassani. Nyt jo uskalsin luottaa, että hevonen ei suunnitellut iskevänsä hampaitaan ihooni, vaikka vielä pari vuotta sitten olisin ehdottomasti olettanut ensimmäisenä sitä. Onneksi molemminpuolinen luottamus oli vihdoin päässyt syntymään, kun pääsimme yhteisymmärrykseen säännöistä. Se oli totisesti vienyt aikaa, mutta jälkikäteen ajateltuna Tiny oli opettanut ensimmäisen yhteisen vuotemme aikana minua hirveästi.
”Pesukarsina olis vapaa”, kuulin Tyn sanovan ja Tinyn pää nousi salamana niskastani. Käänsin katseeni Tyhin, joka ei ihme kyllä ollut joutunut Tinyn hampaiden kohteeksi. Tamma nuuski yllättävän säyseänä hänen kättään.
”Tiny, sun uskottavuus krokotiilina menee kohta. Mitäköhän rauhoittavia sulle on sun ruokien mukana annettu”, naurahdin tammalle ja taputin sen kaulaa noustuani seisomaan. Laskin suojat käsistäni harjapakin päälle ja nappasin riimunarun koukusta. ”Kiitti tiedosta. Toivottavasti Abigail ei ole ehtinyt rynnätä sinne tuulen nopeudella orinsa kanssa.”
”Ei se taida sinne ehtiä vielä pitkään aikaan, nyt kun pääsi kameran eteen kehumaan hevostaan”, Ty sanoi synkästi ja kaikesta – mukaan lukien ennen treenejä tapahtuneesta välikohtauksen tapaisesta – saattoi päätellä, että hän ei ollut yhtään ihastuneempi Abigailiin kuin minäkään.
”Tulee todella pitkä kesä”, huokaisin ja loihdin kiittävän hymyn Taylorille, ennen kuin suuntasin tieni pesukarsinaa kohti. Luojan kiitos Tiny ei potkaissut kohti Abigailin oria, vaikka se painoikin korvat luimuun ja viskoi päätään ärtyneesti ohittaessamme karsinan, jonka edessä oli pari kameramiestä ja sisältä kuului Abigailin ääni aina yhtä kovana.

Oli harmillista, että etenkin pesukarsinassa Abigailia ei voinut olla kuulematta. Kesästä olisi saattanut tulla ihan mukava, jos hänet olisi voinut jättää pois kuvasta. Daniel oli ilmestynyt juttelemaan kanssani, kun pesin Tinyn nopeasti hiestä. Tamma tahtoi vähän protestoida suihkua, mutta pysyi komentamalla suhteellisen nätisti paikoillaan. Danielia se oli aluksi yrittänyt uhkailla, mutta oli lopettanut varsin nopeasti, kun hän ei ollut antanut hevosen säikäyttää itseään. Karsinassa tamma ei enää viitsinyt vaivautua, kun annoin Danielille pari porkkanaa Tinyn harjapakista. Ruoka oli selvästi aivan hyvä syy käyttäytyä kiltisti.
Daniel uhrautui auttamaan viemään Tinyn tavaroita takaisin, kun jätin tamman vielä juomaan, ennen kuin veisin sen takaisin ulkoilemaan Rozzon seuraan.
”Vaikka mä luonteikkaista hevosista pidänkin, joskus oon tosi kiitollinen, että Rozzo on maailman lupsakoin ruuna käsitellä”, Daniel sanoi. Hän piti varustehuoneen ovea auki sekä minulle että edeltäni menneelle Tylle, joka oli ilmeisesti saanut oman ratsunsa viimein kuntoon.
”No joo, olishan se hyväkäytöksinen hevonen oikeastaan ihan kiva. David – se tyyppi, joka uhrautui tuomaan meidän tänne – on oikeasti ainoa, jolle Tiny ei ole koskaan uhitellut. Melkein hauskinta on se, että David pelkäsi hevosia kuollakseen kunnes Tiny ilmestyi maisemiin. Tosi epäuskottavaa sanoa, että toi poni auttoi ainakin yhden ihmisen hevoskammoon”, naurahdin laskiessani Tinyn satulan ja suitset niille varatuille paikoille. Sen jälkeen otin harjapakin ja suojat Danielin käsistä.
”Onks sun pakko jauhaa poikaystävistäs koko ajan? Mä tahtosin hoitaa tän mun haastattelun rauhassa”, Abigail ärähti. Hän istui samalla paikalla kameran edessä kuin missä olin aikaisemmin itse istunut. Alice istui sivummalla, mutta ei sanonut mitään. Abigail oli selvästi kaksikon johtajatar.
”Mä tiedän, että te ootte järjettömän pettyneitä, ku mä en oo yhtään kallellani teidän suuntaan, mutta en mä nyt kuitenkaan jokaista kaksilahkeisen perässä juokse. En edes joka toisen. Enkä edes rikkaiden ja hyvännäköisten. Eli ei, David ei oo mulle mitään sellaista”, vastasin pää melkein Tinyn varustekaapissa, kun yritin laittaa sen suojia samaan väliin, kuin mistä olin ne alun perin ottanutkin. Työnsin vielä kypärän sinne ja kaivoin normaalit kengät saappaiden tilalle, ennen kuin laitoin kaapin kiinni. Oli ehkä parempi jättää hätävara-aski suosiolla kaappiin, sillä en tiennyt, milloin pääsisin hankkimaan lisää. Jos edes pääsisin. En tiennyt lainkaan, saisimmeko lähteä omine lupinemme mihinkään.
”Voitteko oikeasti lähteä. Te häiritsette mua”, Abigail tuhahti ja pyyhkäisi hiuksiaan kasvoiltaan, ennen kuin kääntyi kameraa kohti ja väläytti melkein yhtä valkoista hehkuvan hymyn, kuin mitä Reed oli aiemmin esitellyt.

Ajattelin käydä vihdoin viemässä Tinyn takaisin ulos, mutta en ehtinyt karsinanovea kauemmas, kun Sia ja Lucy ilmestyivät käsikynkässä paikalle.
”Daniel ja Ty, tulkaa tänne”, Sia kutsui ja huitoi kahta muutakin paikalle. Ilmeisesti he eivät olleet halunneet myöskään jäädä seuraamaan neiti täydellisen haastattelua, vaikka ainakin Taylorilta se oli vielä tekemättä. Sia odotti, että kaksi muutakin ehtisivät paikalle, ennen kuin jatkoi. ”Me ajateltiin Lucyn kanssa, että voitais illasta lähtä käymään järvellä hevosten kanssa. Ei tietenkään mitään järjetöntä resuamista, että jaksavat huomenna. Jos meidän pitää tällä porukalla pärjätä kesä, niin oishan se hyvä vaikka yrittää tutustua toisiimme, ja mua ei ainakaan känninen pullonpyöritys tai mikään vastaava innosta. Niitä on teininä tullut koettua liikaa”, Sia sanoi.
”Katherina ei aio lähteä, kun hevonen tuntui väsyneeltä muutenkin, ja Amelie odottelee puhelua, mutta Justin oli ainakin hetki sitten lähdössä. Noita kahta on varmaan turha kysyäkään, mutta jos te lähtisitte”, Lucy jatkoi perään.
Mietin hetken, kannattaisiko Tinylla lähteä mihinkään seikkailemaan, mutta tamma oli kyllä ollut niin hyvä, että tuskin me kuitenkaan hengiltä pääsisimme. Järvelle ei kuitenkaan ainakaan käsittääkseni ollut pitkä matka ja Tiny oli yleensä ihan innokas vesipeto. Nyt se kylläkin pysytteli karsinan toisella puolella, vaikka olin avannut jo oven. Harmi vain minulla ei ollut yhtään porkkanaa tarjota sille.
”Kyllä mulle ainakin passaa”, totesin vilkaistuani hevostani. Kyllä se varmaan estetreenin jälkeen jaksaisi yhden kevyen maastolenkin käyttäytyä kuin normaalit hevoset. Damiel nyökytteli vieressäni hyväksyvästi, joten hänkin taisi olla halukas lähtemään tutkailemaan Richmond Hillin rantatarjontaa.
”Sen varaan me kyllä laskettiinkin. Kyllähän sä nyt taatusti tahdon rannalle esittelemään tatuointeja ja treenattua kehoa”, Lucy virnisti, ja päädyin tökkäämään häntä kostoksi sormellani mahaan.
”Joo, totta kai. Oikeasti ainoa tarkoitukseni on päästä hölkkäilemään rannalla Baywatch-tyylillä kanarialinnunkeltaisissa speedoissani”, vastasin samanlainen virne kasvoillani.
”Anteeksi mitä?” Sia ihmetteli epäuskoinen ilme kasvoillaan, mistä en todellakaan voinut häntä syyttää.
”Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun löin vetoa. Luojan kiitos ei tarvinnut mennä yleiselle rannalle keikaroimaan. Olis varmaan tullut ikuinen porttikielto tai jotain”, naurahdin edelleen nololle muistolle minun ja Davidin ystävyyden alkuajoilta. Onneksi olin päässyt jo melkein yli asiasta, vaikka David jaksoikin edelleen kuittailla asiasta aina rannan kutsuessa meitä. Speedotkin olivat tainneet lentää jonkun muuton yhteydessä roskiin. Todisteet tuhottu, kukaan ei voinut enää todistaa elämäni hämmentävintä kokemusta.
”Et oo tosissas. Harmi kun kaikki kamerat taitaa olla prinsessojen luona, niin et taida joutua jakamaan tota tarinaa koko maan kanssa”, Daniel nauroi.
”Ihan hyvä vaan. Muuten mä olisin velvoittanut teidätkin kertomaan kaikki nolot nuoruuden toilailut, ettei mun rantareissut jäis ainoaksi noloksi paljastukseksi telkkarissa. Lähetkö sä vai oliko eilisessä tarpeeksi maastoilua koko kesän tarpeisiin?” totesin ja osoitin viimeiset sanani Danielin toisella puolella seisovalle Tylle. En tiennyt, mihin ihmeen horteeseen hän oli vajonnut, sillä hän näytti hätkähtävän kevyesti. Tai sitten kanarialinnunkeltaiset speedot olivat säikäyttäneet hänet pahanpäiväisesti. Oli kai sekin mahdollista.
”Voisin kai mä tulla”, hän vastasi, ja sain purra kieleeni, etten kysynyt, oliko kissa vai ihan silkka järkytys vienyt hänen kielensä. Sen sijaan loihdin hymyn kasvoilleni kääntyessäni hevoseni puoleen.
”Ilmotelkaa ennen lähtöä. Tiny joutaa vielä käymään vähän ulkoilemassa ja mä tarvitsen jo totisesti kahvia. Ehkä mä löydän matkalaukuista jotain muuta edustavaa keltaisten speedojen tilalle, ettei kenenkään tarvitse järkyttyä näin aikaisessa vaiheessa ohjelmaa”, sanoin lampsiessani hevoseni luo ja napatessani sen kiinni. Toivottavasti prinsessat pysyttelisivät poissa vierastalolta sen aikaa, että saisin edes kahvini juotua rauhassa. Kahvihammasta oli jo ikävästi alkanut kolottaa.

Lähettäjä: Jenna 
Päivämäärä:   7.5.13 08:53:45

" Oikeasti ainoa tarkoitukseni on päästä hölkkäilemään rannalla Baywatch-tyylillä kanarialinnunkeltaisissa speedoissani"

Ja totaali reps. :DDD

Lähettäjä: neksa 
Päivämäärä:   8.5.13 19:14:49

tää on nii kiva tarina :)

Lähettäjä: -- 
Päivämäärä:   28.5.13 18:01:44

Jatkoa ja nostelua :)

Lähettäjä: Jazz 
Päivämäärä:   28.5.13 22:20:14

anteeksi anteeksi viivästyminen... yritän piakkoin jatkella kunhan kaikesta yo-sählingistä päästään;)

Lähettäjä: Nikke 
Päivämäärä:   31.5.13 00:31:24

Mä yleensä inhoan hevostarinoita, mutta tää on ihan mahtava! Jatkoa vaan sitten kun kerkiätte :).

Lähettäjä: Nikke 
Päivämäärä:   7.6.13 00:44:20

up

Lähettäjä: -- 
Päivämäärä:   16.6.13 11:06:13

Nostellaan taas tätäkin.

Lähettäjä: Nikke 
Päivämäärä:   18.6.13 03:42:33

up

Lähettäjä: Jazz 
Päivämäärä:   18.6.13 16:56:00

Pahoittelut jälleen pahasta kestosa, mutta täsää ois si lissää:D

Taylor

Olin aivan poikki rankan treenin jälkeen ja raahauduin talliin hevoseni kanssa melkein zombin lailla. Siirsin Afrin nopeasti pesukarsinaan muiden jälkeen, ja laskin kylmää vettä viilentämään tamman oloa, mihin Aaron ilmestyi vierelleni kysellen pesuvuoroista. Kun olin valmis, talutin African takaisin karsinaan huikaten samalla Aaronille pesupaikan vapautumisesta, mutta jäin jälleen rapsuttelemaan tammaani omiin ajatuksiini vaipuneena, miksi minun pitikin miettiä liikaa? Ravistin päätäni karkoittaakseni turhat mietteet ja lähdin kuljettamaan tavaroitani satulahuoneeseen, jonka oven Daniel avasi juuri ja luikahdin edeltä ennen Aaronia.
”Onks sun pakko jauhaa poikaystävistäs koko ajan? Mä tahtosin hoitaa tän mun haastattelun rauhassa”, rikkoi Abigailin ääni Aaronin kertomuksen, jota olin jäänyt ohimennen kuuntelemaan. Pitäisi tuokin naikkonen vain päänsä kiinni.
”Mä tiedän, että te ootte järjettömän pettyneitä, ku mä en oo yhtään kallellani teidän suuntaan, mutta en mä nyt kuitenkaan jokaista kaksilahkeisen perässä juokse. En edes joka toisen. Enkä edes rikkaiden ja hyvännäköisten. Eli ei, David ei oo mulle mitään sellaista”, Aaron kivahti hevosensa kaapin luota ja jouduin estämään naurua karkaamasta suupilestäni. Mies katsahti suuntaani, tosin edelleenkin näyttäen hieman ärtyneeltä naisen kommentista.
”Voitteko nyt mennä!” Abigail ärähti paikan omistavasti ja me kolme hävisimme nopeasti satulahuoneesta mahdollisimman kauas, ettei Abigailin ääni kantautunut enää korviimme.

”Daniel ja Ty, tulkaa tänne”, kuulin Sian huutavan ja siirryin Danielin vierellä muiden ohjelman tyyppien luokse.
”Miten olisi uittoretki?” ehdoteltiin. Tiesin, että Afri rakasti uimista ja ongelmia tulisi vasta sitten kun pitäisi lähteä... Se kun oli aikamoinen vesipeto, eikä se koskaan halunnut jättää vettä, kun se kerran oltiin sinne laskettu. Olin kotona lukuisia kertoja tarvinnut jonkun apua, koska hevoseni lopetti liikkumisen kun ajatukseksi tuli kotiin lähtö. Muuten se toimikin kuin ihmisen mieli, vain uiminen oli poikkeus, ja no, poikkeus vahvisti säännön. Aaronin mainitessa itsensä juoksemassa rannalla, lähti mielikuvitukseni liian nopeille kierroksille ja kuvittelin mieleeni todellakin miehen juoksemaan keltaisissa speedoissaan. Punastuminen ei ollut kaukana, varsinkaan kun kuulin miehen mainitsevan nimeni. Hätkähdin ja vastasin epäröiden:
”Voisin kai mä tulla.” Jatkaen vielä miehen maastokuittaukseen:
”Miten mä voisin saada tarpeekseni varsinkaan, kun on hyvää seuraa tarjolla, ja no ilmakin on ihan mukava”, sanoin silmää iskien. Sia kikatti vieressäni ja loin hänelle flirttailevan hymyn, ehkä hänkin pysyisi edes hetken hiljaa. Seuralin sivusilmällä Aaronin poistumista ja vaivuin edelleen siihen mielikuvaan, jossa mies juoksi hohtavan keltaisissa uimahousuissaan, yritin karata muiden luota ettei kukaan olisi tajunnut ajatuksiani, mutta Sia ehti liittyä uudellee seuraani.
”Mehän voidaan sitten ratsastaa vierekkäin, kun mennään sinne rantaan?” hän kysyi heleästi, mutta huomasin naisen tuikkivat silmät, jotka odottivat kiihtyneenä vastausta.
”Mikä ettei”, sain nopeasti sanottua ja koitin vaivihkaa jättää naista jälkeeni. Onnistuin sukkuloimaan ulos tallista karistaen hänet, mutta päädyinkin ilmeisimmin tupakkapaikalle, missä Aaron istui savuke käsissään silmät kiinni.
”Haittaako seura?” kysäisin samalla, kun istuin miehen viereen.
”No kieltämättä, mutta kun sä istuit jo siihen, niin ei sun nyt noustakaan tarvi”, mies vastasi ja vei tupakan huulilleen ja puhalsi pian ison savukiehkuran ilmaan.
”Joko me ollaan menossa, kun ei mun alunperin pitänyt tänne päätyä, mutta minkäs mahdat. Pitäähän ainakin yksi pahe olla”, mies tuumaili. Pudistin päätäni ja vastasin:
”Ei , ei vielä, kun mun täytyy hoitaa se haastattelu eka alta pois. Ja mä oon viiminen Justinin jälkeen, joka meni just äsken sinne”, sanoin katsellen metsän reunaa, jonka lähellä me istuimme. Miehen poltellessa välille hiipui hiljaisuus, jonka rikoin varovasti kysymällä:
”Muuten mitä ne kyseli siellä haastattelussa, niin osaisin vähän varautua?” Mies avasi silmänsä ja siirsi harmahtavat silmänsä minuun.
”Eipä mitään ihmeellisiä. Itsestä piti kertoa ja sitä rataa”, toinen vastasi vieden huomionsa tallin suuntaan, johon minäkin kiinnitin huomioni.
”Taylor, Taylor Kinney paikalle!” joku henkilökunnasta huusi kurkku suorana pihalla.
”Taas näköjään oot hukassa”, Aaron naurahti minun ponkaistessa ylös ja laahustelin tallin sisälle, jossa minut ohjattiin jo tutuksi tulleeseen satulahuoneeseen, ja istutettiin tuoliin kameran ja Reedin eteen.

”No niin, herra Kinney. Saanhan puhutella teitä Taylorina?” juontajamme aloitti.
”Pelkkä Tykin riittää”, korjasin hymyillen. Mies nyökkäsi ja vilkaisi lehtistään avaten suunsa:
”Niin kuin kaikkien muidenkin kanssa olemme aloittaneet samalla kysymyksellä, kerrohan meille vähän millainen olet?”
”Tuota tuota, olen keväällä 24 vuotta täyttänyt ja hmm, ratsastanut melkein koko ikäni. Hevoseni asuvat vanhempieni kotikartanon pihassa, jossa vierailen melkein päivittäin treenailujen yhteydessä. Kisaan kenttäratsastusta kansallisella tasolla, ja tavotteita olisi pidemmällekin”, totesin hieman kierrellen.
”Kartano? Ovatko vanhempasi rikkaitakin?” Reed uteli. Yllätyin miehen törkeästä utelusta ja pudistin päätäni.
”Asiahan ei mitenkään liity tähän, joten menisimmekö seuraavaan kysymykseen?” kysyin kohottaen kulmiani ja loin miehelle käskevän ilmeen juuri silloin, kun kamera kääntyi enemmän Reedin suuntaan. Hänen kasvoillaan käväisi säikähdys ja hän kiirehti sanomaan:
”Mennään, mennään. Haluaisitko kertoa jotain perheestäsi?” Minä sitten inhosin näitä kysymyksiä, varsinkin kun vanhempani kuuluivat siihen kermakissa seurapiiriin, enkä voisi suoraan todeta äitini raivostuttavasta naittamisvaiheesta.
”Veljeni ajaa kilpaa ralliautoilla ja isäni on ranskalainen bisnesmies. Ja no, äitini kuuluu hienostuneeseen seurapiirielämään”, sanoin nopeasti, koska halusin päästä eroon perhe-aiheesta.
”Selvä. Sitten seuraava, mainitsitkin jo haluavasi pidemmälle ratsastuksen saralla, mutta kuinka pitkälle tavoittelet?” Reed sanoi väläyttäen valkoisen hammasrivin näkyviin ja yritti kerätä itsensä takaisin haastatteluun.
”Kaipa sitä ihan olympialaisiin olisi mukava päästä”, virnistin. Miehen hymy muuttui melkeimpä jo irvistykseksi, kun hän yritti hymyillä leveämmin, kuin minä.
”Hienoa, että edes jollakin on tavoitteet korkealla. Viimeisin kysymys sitten. Kuka on vaikuttanut sinuun eniten? Ketä erityisesti ihailet?” Naurahdin miehen kysymykselle.
”Sehän on aivan selvää, hevoseni tietenkin”, tuumasin ja nousin tuolista iskien kameralle silmää poistuessani.

”Eiköhän sitten mennä” Lucy huikkaili käytävältä tunnin päästä haastattelustani. Olimme välissä keränneet hienosta keittiöstämme ison kasan ruokaa mukaan retkeämme varten, ja nyt jokaisella oli selässä reput täynnä ruokaa. Talutin hyvillä mielin Afrin ulos aurinkoiseen iltapäivään ja nousin muiden tavoin tamman selkään. Olin luottavaisesti jättänyt satulan pois, sillä pärjäisin ilmankin vallan mainiosti.
”Lähdetkö sä ilman satulaa?” kysyin Danielilta, joka katseli satulaansa miettien. Hän käännähti meidän suuntaan ja hymähti:
”Tavallaan, Rozzo ei ole koskaan käynyt uimassa joten mietin, että mikä olisi fiksuinta.”
”Ilman vaan”, naurahdin ja taputin tammani lautasia löhötessäni sen selässä väärinpäin. Neitini vain nökötteli pihassa muiden hevosten keskellä ja katseli ympärilleen rauhallisesti. Hetken vielä pohdittuaan Daniel talutti Rozzon ulos ja hyppäsi selkään ilman satulaa.
”Kai sitä täytyy vähän ottaa riskejä”, hän virnisti ja nyökyttelin tyytyväisenä. Letkamme lähti iloisen puheensorinan saattelemana kohti Richmond Hillin kauniita maisemia. Justin ratsasti Lucyn kanssa kärjessä ja heitä seurasi pian Sia sirolla arabillaan. Jäimme Afrin kanssa pitämään perää, kun Aaron ja Daniel tulivat hevosineen meidän edelle.
”Sit ei kyllä oteta mitään laukkakisaa”, kuulin Sian sanovan Lucylle, joka nauroi kippurassa hevosensa selässä.
”Ai ei vai?” huikkasin ja tuuppasin pohkeet Afrin kylkiin. Tamma nosti ketterästi laukan pienen vinkaisun kautta ja kiersimme turvalliselta etäisyydeltä Danielin ja Aaronin, sitten kiritin Sian rinnalle ja lisäsin vain tammani vauhtia. Pian kuulin takaani tasaisen kavionkopseen, kun muukin porukka oli lähtenyt leikkiin mukaan. Justinin hevonen kiirehti kovaa vauhtia hengittämään niskaani ja pyysin Afriin vielä vähän lisää. Laukkasimme vieretysten saaden muihin lisää etäisyyttä, mutta siitä huolimatta kaikki edelleen laukkasivat pirteästi.
”Eiköhän riitä!” Justin huikkasi ja ryhtyi jarruttamaan, seurasin heitä ja pian nauroimme saadessamme ratsumme käyntiin.
”Olipas virkistävää”, Justin huudahti ja taputti hevosensa kaulaa kiitollisena.
”Ja mä just kielsin!” Sia mutisi takanamme, mutta leikin etten kuullut naisen pientä piipittävää ääntä. Kävelimme ja annoimme hevosten myös hengähtää.
”Hei tuolla näkyy se järvi!” Lucy kiljui silmät kiiluen ja me kaikki havitsimme edessämme hohtelevan vihertävänsinisen järven.

Lähettäjä: Nikke 
Päivämäärä:   18.6.13 20:05:42

Hyvä jatkopätkä oli :)

Lähettäjä: Rappe 
Päivämäärä:   24.6.13 17:31:35

Jatkoa vaan ! Mahtava tarina, ihanan erilainen aihe sinällään :)

Lähettäjä: +//- 
Päivämäärä:   4.7.13 15:53:41

Jatkoa piakkoon(: oikeen mielenkiintoinen, että täällä ainakin seuraillaan;)

Lähettäjä: urround 
Päivämäärä:   9.7.13 16:36:32

up up<33

Lähettäjä: kokki 
Päivämäärä:   19.7.13 09:45:21

Nostellaas tätäkin;)

Lähettäjä: +-0 
Päivämäärä:   19.7.13 14:37:05

uus lukija ilmottautuu !! :) oon lukenu tätä ennenkin, mut nyt alotin uudestaan ja luin ihan ajatuksen kanssa ja sain paljon uusia puolia esiin tästä :D viimeks luin niin kiireellä että ei oikein päässy mukaan koko tarinaan, ja hyppäsin henkilöesittelyiden yli ihan kokonaan :D mutta jatka vaan, mä ainakin tykkäsin ja jään seurailemaan :)

Lähettäjä: Jazz 
Päivämäärä:   4.8.13 13:51:40

Nostellaas ylemmäs:)

Lähettäjä: --- 
Päivämäärä:   8.8.13 15:01:01

Koskas tulee lisää jatkoa? (:

Lähettäjä: Koi 
Päivämäärä:   8.8.13 17:27:46

Mä en yleensä jaksa lukea mitään hevosiin liittyviä tarinoita (mä kai luin niitä liikaa joskus kymmenkesäisenä :D) mutta tää vaikuttaa kaikinpuolin hyvältä. Ja mielenkiintoiselta, koukuttavaltakin. Hahmot on hyvät, jollain tapaa ehkä hieman kliseisestä muotista, mutta ootte kuitenkin saanut tehtyä niistä omanlaisensa pienillä hienovaraisilla kuvauksilla ja luonteenpiirteillä. Tarina etenee hyvää vauhtia, ei liian nopeasti, muttei liian hitaastikaan vaan lukijan mielenkiinto säilyy yllä.

Ja sitten tuo juoni, miten te oottekin keksineet niin mainion idean kuin tv-sarjan kuvaukset! *Taputtaa käsiään yhteen innostuneena* Kutkuttavaa edes ajatella mitä kaikkea ne kamerat vielä tulevatkaan tallentamaan. ;)

Lähettäjä: Jazz 
Päivämäärä:   15.8.13 23:39:45

Koi: kiitoksia pitkästä kommentistasi ja toivottavasti vain saadaan tarinaa pian eteenpäin:) Lukijoilta saatu hyvä palaute aina piristää kirjoittamaan ja toivtaan että ccci ilmestyy jostain paikalle(:

Lähettäjä: ccci 
Päivämäärä:   17.9.13 00:58:47

Tulen tännekin pyytämään anteeksi, että elämä on tunkenut ht.netin edelle. Pari viikkoa pitää valitettavasti vielä pitää hirveää kiirettä, mutta sen jälkeen lupaan pysähtyä vastaamaan tarinoihinkin.

Lähettäjä: VANKI 
Päivämäärä:   18.9.13 09:21:03

Jatkoa saman tien!!! Nyt äkkiäää!!! Jazz,tiiän
missä majailet,jos et pistä ccci hin vauhtia nii tuun ja haen sut sieltä,
kivipiiristä huolimatta! :D

ja muute,hirvee ikävä jo! <3

Lähettäjä: VANKI 
Päivämäärä:   22.9.13 12:22:39

Nonnih nyt uppiaa!

Lähettäjä: Jazz 
Päivämäärä:   27.9.13 09:27:55

Mahtavaa ccci:) eipä mitään kiireitä, sitten kirjoittelet kun kerkiät(:

Lähettäjä: Jazz 
Päivämäärä:   19.10.13 23:23:11

Nostellaas, jos saatais tällekin jatkoa:)

Lähettäjä: koiu 
Päivämäärä:   25.10.13 00:03:21

Koska jatkoa? :)

Lähettäjä: Jazz 
Päivämäärä:   22.11.13 15:05:01

nostellaas tätäkin välillä:)