|
Lähettäjä: bananasplit
Päivämäärä: 28.6.12 23:38:50
Anteeksi, anteeksi, anteeksi tämä kirjoitustauko! Nyt kuitenkin Läski-Annie palailee ruutuun :) Toivottavasti kaikki tämän tarinan lukijat eivät ole vielä poistuneet. En voi kun vain pahoitella kirjoitustaukoani, nyt tänään minulle iski valtava kirjoitusinspis, joka toivottavasti näkyy positiivisena alla olevassa pätkässä. Enjoy! Ja kommentti on toivottua ;)
“Annie! Uudelleen tuo sarja. Jessica, käy nostamassa tuo tipahtanut puomi.” Leena opasti kentän keskeltä. Olin aamu yksityistunnilla ja snobit olivat myös paikalla, tosin puomien nostajina ja esteiden kantajina. Yksityistuntini jälkeen aloittaisinkin sitten virallisen työpäiväni, sillä olinhan Leenalla viikonlopputöissä. Leena ei ollut antanut heille muita vaihtoehtoja, kuin suostua apureiksi. Ihmettelette varmaan, miksi he ovat kaikki kolme tähän aikaan hereillä. Se johtuu Teemusta, joka tulee viikonlopuksi tänne ja hän hän on nykyään Caran poikaystävä. Cara itse rehvakkaana kertoi, että tänä viikonloppuna he harrastaisivat seksiä. Eikö mikään ollut tuolle tytölle intiimiä, mietin vähän ärtyneenä.
Nostin uudelleen Summilta laukan ja tämä nakkasi päätään kuumentuneena taaksepäin. Olimme hypänneet jo kaksikymmentä minuuttia ja se alkoi näkyä Summissa. Rauhoittelin ruunan laukan tasaiseksi voltilla ja lähestyin sitten vasta valtavaa okserikasaa. Se näytti minusta isolta ja pelottavalta. Hyppäsimme ekaa kertaa 115cm rataa ja aiemmin tänään puomit olivat kolisseet jonkin verran, huonolla tuurilla tippuneet. Mutta nyt tunsin, kuinka Summi alkoi päästä vireeseen. Ja niin minäkin.
“Älä anna sen karata”, kuulin vain Leenan huudon, kun jo leijailimme okserin yli. Tälläkertaa olin ollut tarkempi ja pidin istuntani visusti hallinnassa, mikä auttoi herkkäselkäistä (ja suista) Summia todella paljon. Lyhensin laukkaa ja hyppäsimme myös sujuvasti pystyn. Istuntani oli parantunut paljon ja enää en hävennyt ratsastuskuvianikaan. Ennen niissä oli näkynyt kenotusta ja muuta hirmuista, mutta ryhtini oli kehittynyt valtavasti. Tästäkin voi kiittää Leenaa. Ja ehkäpä myös hiukan Makea; hänkin kun piti minulle mielellään omia tuntejaan.
Seuraava sarja onnistui vähintäänkin yhtä hyvin, kuin äskeiset esteet. Summi kuunteli ja totteli jokaista apuani. Se kääntyi kuin pennin päällä ja oli täysin pohkeiden välissä. Viimeinen este, Summista niin pelottava sateenkaari hirvitys sai ruunaa vähän epävarmaksi, mutta kannustin sitä hyppäämään reilummin. Este ylittyi puhtaasti, mutta taitava katselija kyllä huomasi, että vähän epäröintiä oli ilmassa. Ja niin huomasi Leenakin.
“Herranen aika, miten hienosti menty rata! Mutta erikoisesteisiin meidän pitää vielä totutella. Epäröinti ei ole hyväksi,” Leena kehui. Taputin Summia virnistäen kaulalle ja siirsin sen käyntiin. Rakastin sitä. Vain se sai oloni näin hyväksi. Toivoin, että sekin nautti tästä yhtä paljon kuin minäkin.
“Tule toimistoon, kun olet kävellyt sen kanssa tarpeeksi. Älä kävele liian vähän, jottei tule lihasjumeja. Katsotaan sitten, mistä hommista voit aloittaa. Ja Jessica ja muut, siivoaisitteko esteet paikoilleen?” Leena katsoi hymyillen, mutta kuitenkin tiukasti tyttökolmikkoa. Nämä tiesivät, ettei Leenalle vain yksinkertaisesti voinut sanoa ei.
“Hienoa!” Leena hymyili heidän myöntyville jupinoilleen ja lähti reippaasti tallia päin. Minä kävelin Summilla pitkin ohjin taputellen ja kehuen sitä ääneen. Eihän siitä voinut olla kuin ylpeä.
“No älä nyt leiju, läski,” korviini kantautui Caran piikikäs kommentti. Huokaisin. Edes “rakkaus” ei tuntunut pehmittävän häntä. En jaksanut välittää, en näin hyvän tunnin jälkeen. Ja Summi vaistoaisi, jos alkaisin äristä vihasta sen selässä.
“En leiju, vaan kehun hevostani, joka teki erinomaista työtä,” vastaan täysin rauhallisesti. En tiedä, kumpi onkaan parempi metodi. Hyökätä takaisin vai olla hiljaa. Olen löytänyt kultaisen keskitien - vastaan rauhallisesti takaisin, mutta sanattomaksi en jää. Minun ylitseni ei kävellä kuin olisin joku saamarin kynnysmatto.
***
“Jokohan Teemu tulee?” Cara hihkaisi Jessicalle ja Natalialle sulkien kentän portin. Hänen kasvonsa olivat yhtä hymyä. Hän ja Teemu olivat löytäneet toisensa facebookissa ja suhde oli syventynyt lukuisten tapaamisten jälkeen.
“Kyllä se varmaan pian tulee. Ei se voi olla erossa susta,” Jessica hymyili tälle sanoen juuri ne sanat, jotka Cara halusi kuullakin. Nataliakin nyökytti:
“Teemu on löytänyt vihdoin jotain parempaa, kuin Annien. Hän taisi ottaa Annien vain sen takia, kun ei saanut sinua.”
“Noin minäkin ajattelin!” Cara huudahti mielissään ystäviensä sanoista:
“Anniehan on.. no tuota. En haluaisi olla itserakas, mutta hänhän on pelkkä nolla minuun verrattuna. Sontaläjä.” Natalia ja Jessica nyökyttivät uskollisina ystävälleen ja avasivat laitumen porttia. He maksoivat ylimääräistä, jotta heidän kaikkien kolmen hevoset saisivat olla kolmestaan samalla laitumella.
“Mitä luulet, teetteköhän sinä ja Teemu sen tänään?” Natalia kysyi huudellen hevostaan. Yleensä hän ei hakenut hevostaan itse sisälle, mutta tänään hänellä oli ylimääräistä energiaa.
“Tottakai me tehdään! Teemu rakastaa minua ja on ihan hulluna minuun.” Cara virnisti tietävästi. Natalia ja Jessica katsoivat häntä kateellisena, vaikka he eivät voineet myöntää sitä edes toisilleen. Onhan minulla vielä Make. Jos se nyt vain tajuaisi, että minä olen hänelle se Oikea Tyttöystävä. Minä, eikä ketään Annie, Natalia ajatteli myrkyllisesti. Häntä ärsytti, miten miehet aina tarjosivat apuaan läskille. Make piti tälle tunteja, Teemu oli päästänyt tytön oman Casherinsa selkään. Se oli niin epäreilua! Hän oli paljon kauniimpi ja hyvä vartaloisempi ja kaikin puolin parempi valinta kuin Annie.
***
“Noniin, nauti olostasi! Älä syö liikaa, murunen,” hymyilin onnesta soikeana Summille, joka ravasi häntä pystyssä laidun kaveriensa luokse. Olisin halunnut harjata sen paremmin ja muutenkin hoitaa jalat huolellisemmin, mutta minua odotti työt. Kiirehdin toimistolle päin ja ohitin snobijengin, jotka katsoivat minua tyypillisesti nenän varttaan pitkin. Voiko paremmin ilmaista, että he ajattelivat olevansa parempia kuin minä? Ja vaikka saisin tehdä vaihtokaupat, en haluaisi olla kukaan heistä. Okei, okei. Tottakai kadehdin heidän jokaisen täydellistä vartaloaan, kyllähän sellainen minullekin kelpaisi! Mutta heidän luonnettaan ja aivojen puutettaan en ottaisi, vaikka maksettaisiin.
Herättelin itseäni ajatuksistani ja koputin varovasti Leenan kolhuiseen ja likaiseen oveen. Tämä toivotti minut peremmälle.
“Elmo tarvitsisi liikuntaa, sellainen tunnin maastoilu. Sen jälkeen katsotaan, mitä on vuorossa. Elmo on sisällä.” Leena selitti pikemmittä puheitta. Hän ei koskaan turissut turhia.
“Laitanko suojat?” Kysyin.
“Menkää Kaarnakujan lenkki ja älä laita, ne hiertävät sen jalkoihin rumia haavoja.”
Nyökkäsin ja poistuin toimistosta. Olin vähän ihmeissäni. Olin luullut, että minut laitettiin luomaan lantaa tai taluttamaan jotain aloittelijaa. Olinkin saanut liikutustehtävän ihanalla leppoisalla Elmo-vaarilla! Muistan vieläkin elävästi, kun olin Elmolla ilman satulaa Maken kanssa maastossa. Se oli kyllä ollut niin hauskaa, että halusin uusintarevanssin siitä kokemuksesta.
Hain varustehuoneesta Elmon satulan, suitset ja harjakorin. Elmo oli jo eläkkeellä tunneista ja sillä ratsastivat enää vain joskus harvat ja valitut lähinnä Elmon mielen piristykseksi. Ja mikäpä voisi piristää paremmin kuin kiva maastolenkki kauniissa säässä?
“Ai, sitä ollaan maastoon menossa. Noihan on Elmon kamat.” Make pölähti sisään varustehuoneeseen ja olin saada sätkyn. Säikähdin aivan liian helposti, se kävi jälleen kerran ilmi.
“Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikytellä.” Make katsoi minuun virnuillen tuttuun tapaansa. Aina kun hän puhui, hän katsoi intensiivisesti silmiin. Se tapa sai polveni aina hyytelöksi. Näiden ajatusten jälkeen tunsin itseni ihan Nataliaksi, pojan perään haikailevaksi lissuksi. Ja sellainenhan minä en ollut!
“Eipä kai ja silti aina teet tuon,” moitin jatkaen:
“Äitisi määräsi Elmolla tunnin lenkin. Muistat kai, että olen teillä viikonlopputöissä?”
“Ainiin! Voihan pahus, tulisin mukaan, mutta pitää mennä antamaan Quelle kurinpalautus.” Make selitti. Katsoin häntä kysyvästi haalien Elmon harjakopan käsiini.
“Se paiskoi minut eilen selästään. Pinna paloi, lopetin siihen. Lapsellista eikö? Mutta en voi mennä niin vittuuntuneena sen selkään. Jatkan siis tänään sen koulimista.”
“Ai, se sai siis viimein tarpeekseen sinusta,” Näytin pojalle kieltäni ja luikahdin ulos varustehuoneesta nopeampana kuin salama. Kuulin takaani huoneesta sadattelua ja hihitellen lähdin Elmon karsinan luokse. Se olikin tallin päässä, jotta vanhus saisi olla mahdollisimman rauhaisessa paikkaa.
“Heippa, lutuinen,” tervehdin hevosta pujahtaen sen karsinaan. Elmo sulatti sydämeni joka kerta. Summi oli minulle rakas ja täydellinen, mutta Elmossakin oli oma viehätyksensä. Se oli vanhentunut arvokkaana ja uskoin, että sillä olisi paljon elämänkokemusta.
Laitoin reippaasti satulan ja suitset Elmolle harjaukseni jälkeen. Yleensä hoidin hevoset tarkemmin, mutta olin töissä, niin en halunnut vitkastella. Siltikään en kuitenkaan ollut huolimaton.
Nousin pihalta Elmon selkään ja tunsin, kuinka ruuna allani tuntui virkeältä. Se lähti reipasta käyntiä eteenpäin korvat kuunnellen vuorotellen minua sekä ympäristön ääniä. Annoin Elmon mennä omaa tahtiaan ja nautin maisemista. Rakastin Leenan tallia ja Leenan tallin maastoreittejä. Toivoin, että Summi voisi aina asua sillä tallilla. En varmaan edes pystyisi vaihtamaan tallia. Sitten hän tänne jäisi Ellin lisäksi myös Leena, Make, muutama kiva hevonen Elmo mukaan laskettuna ja tietysti myös muistot.
“Haluaisitko ravata, vauhtivaari?” Puhelin hymyillen ruunalle, joka höristi korviaan. Voisin vaikka vannoa, että se höristi korviaan. Minun ei tarvinnut kuin aavistus nojata taaksepäin, kuin Elmo oli ravissa. Se tuntui hieman jäykältä, muttei kuitenkaan pahalta. Ainakin hevonen itse nautti täysin sieluin, mikä onkin tärkeintä. Jos se ontuisi tai siitä tuntuisi pahalta, ei Leena laittaisi ketään sen selkään.
Ravasimme eteenpäin menevää tahtia, mutta aika nopeasti Elmokin väsyi. Siinä oli virtaa, mutta sen kunto ei vain ollut samalla tasalla, kuin sen mieli oli. Otimme taas käyntiä ja kun Elmon hengitys oli tasaantunut, laukkasimme mäen ylös.
Mäen ylhäällä minua odotti iloinen yllätys. Näin, että Elli ja Pilkku tulivat meitä vastaan. Elmokin hörisi tutulle hevoskaverilleen.
“Heippa! En edes tiennyt, että olet tallilla!” Huudahdin ihmetellen ystävälleni joka pysäytti hevosensa viereeni.
“En minäkään sinua nähnyt,” Elli virnisti ja hän pyöritti hartioitaan puuskuttaen:
“Olemme heittäneet tässä aikamoista hikilenkkiä. Laukkaa, laukkaa, laukkaa. Sehän vahvistaa lihaksia, kunnon kiitolaukkalenkki.”
“Sen huomaa,” virnistin katsoen tarkemmin Pilkkua. Tämä kävi vähän kuumana, vaikka fiksuna hevosena peitti sen hyvin. Sen sieraimet laajenivat ja se kiilsi hienoisessa hiessä.
“Haluaisitko liittyä loppumatkaksi seuraamme? Menemme tosin rauhallisesti.” Ehdotin Ellille taputtaen Elmoa, joka seisoi nöyränä paikoillaan.
“Voisihan sitä,” Elli nyökkäsi ja käänsi hevosensa ympäri. Lähdimme rinnatusten mäkeä alas käynnissä ja Elli sai tuon tuosta hidastella Pilkkua, joka oli vieläkin laukan maussa. Kerroin Ellille aamuisesta tunnistani ja tämä jutteli minulle jostain Ekistä, jonka oli tavannut aamulla bussipysäkillä. Heillä oli ollut kuulemma todella erityinen katsekontakti.
“Onkohan tämä jotain rakkauden aikaa?” Hymyilin ja sanoin ajatukseni vahingossa ääneen. Elli katsoo minua kysyvästi.
“Teemu ja Cara ja Nataliakin ihan lääpällään Makeen ja kaikki tuntuu rakastuvan. Paitsi minä, mutta olenhan jo löytänyt elämäni rakkauden. Summin.” Selitin nauraen.
“Niin no, ketä nyt uskoo, että Teemun ja Caran välillä mitään rakkautta on,” Elli vilkaisi minua epäilevästi.
“Cara on luultavasti liioitellut, mutta oikeastaan minulle on se ja sama. En enää koskaan aio koskea sormen päällänikään Teemuun. Hän on minulle ilmaa.” Tokaisin päättäväinen ilme kasvoillani. Tarkoitin jokaista sanaa ihan täydestä sydämestäni. Teemu oli ollutta ja mennyttä. Olin jo itse asiassa tainnut päästä hänestä yli. Tai ainakin olin pääsemässä, jos en jo ihan päässyt.
“Onhan sinulla Make,..” Elli vihjasi ja puhui rauhoittelevasti Pilkulle. Tämä oli jo hyvää vauhtia tasaantumassa, mutta reippaampi se oli kuin Elmo ja siksi tämä joutui kokoajan odottamaan meitä hitaampia maanmatosia.
“Älä yhtään yritä Elli!” Pyöritin silmiäni ja vakavoiduin:
“Vaikka Make on ystäväni ja ihme kyllä pitää minusta ystävänä, on ihan normaalia, että hänkin haluaa laihan tikku tyttöystävän. Ja sitä roolia en voi täyttää.”
“Huomaan kyllä, että olet jo laihtunut?” Elli kysyi vaihtaen puheenaihetta ja ilahduin virnistäen:
“Kolme kiloa! Ja se on ihan hevostelun ansiota.”
“Sinä hehkut ja olet todella kaunis, oikeasti. Tajuathan itsekin sen?” Elli katsoi minua surullisena. Hän ei pitänyt siitä, että tunsin itseäni rumaksi.
“Kiitos ja voin sanoa aivan samaa.” Hymyilin tälle kuitenkaan uskomatta Ellin kehuja. Siis tietty uskoin, että hän tarkoitti kaikkia sanojaan. Elli ei ikinä valehdellut minulle enkä minä hänelle. Se oli kuin kirjoittamaton sääntö. Mutta en vain pystynyt tuntemaan itseäni kauniiksi. Ehkä vielä joskus pystyisin, mutta nyt se oli liian vaikeaa.
Kävelimme rauhassa loppukävelyt tallille ja puheenaiheemme vaihtuivat tiuhaa tahtia. Silti Elli mielellään palasi Make aiheeseen. Minua huvitti, kun hän yritti niin sinnikkäästi tehdä minusta ja pojasta paria. Tosiasiahan olisi, että Elli sopisi tälle kuin nappi silmään. Tämä oli laiha, kaunis ja haluttu komean ja tumman pojan rinnalla. He olisivat oikea unelmapari.
“Kiitos maastoiluseurasta!” Kiittelin Elliä vielä kolmannen kerran vieden Elmon kamppeet varustehuoneeseen. Ruuna oli vain hieman hikistynyt, mutta olin laittanut sille kuitenkin varoiksi fleecen. Vanhemmat hevoset kuin vilustuivat helpommin eivätkä parantuisivat siitä niin helposti, kuin nuoret. Kiirehdin taas kerran toimistolle, jossa Leenaa ei kuitenkaan näkynyt. Tunkkainen ilma löi vastaan kuin tappava myrkky.
En tiennyt, mitä minun pitäisi tehdä, joten jäin istumaan toimistotuoliin. Kului viisi minuuttia, sitten kymmenen, eikä naista näkynyt. Minä vain odottelin vilkuillen rumaa seinäkelloa, jossa oli retromaiset kuviot. Vaikka Leena oli taitava ratsastuksenopettaja, sisustamisesta hänellä ei ollut hajuakaan.
“Leena, ihana nähdä jäl -” Pojan lause jäi kesken, kun hän äkkäsi, että toimiston tuolissa ei ollutkaan Leena, vaan minä. Teemun ilme vaihtui väriasteikon läpi ja minä laskin katseeni toimiston pöydälle. Meillä ei ollut enää mitään sanottavaa toisillemme ja toimiston ilma oli kuin jäätynyt. En tiedä, kumpi meistä oli vaivaantuneempi. Minä katsoin kaikkialle, paitsi Teemun silmiä. Teemu keikkui kantapäillään ja antoi katseensa vaellella ympäri huonetta näyttäen eksyneeltä jänikseltä.
“Tuota.. Miten sinulla on mennyt?” Teemu kysyi näyttäen toivottoman säälittävältä. Minä kokosin itseni. Hänen oli turha luulla, että menisin rikki hänen edessään.
“Loistavasti.”
“Hienoa. Voiko Summi hyvin?” Teemu jatkoi epätoivoisena. Hän ei kai halunnut hiljaisuutta välillemme.
“Voi.”
“Vihaatko minua?” Teemun kysymys tuli täysin puskista. Ensimmäistä kertaa nostin katseeni suoraan hänen silmiinsä. Vastasin ilme värähtämättäkään:
“En.”
“Etkö?”
“Säälin.”
“Mitä?” Pojan leuka loksahti auki.
“Caran kanssa vai?” Kysyin ivallisena.
“No.. Hän on mukava tyttö kun häneen tutustuu.” Poika selitteli. Tuhahdin ääneen. Hän oli itse sanonut minulle, ettei voinut sietää mokomisia pissiksiä. Ilmeisesti hän oli muuttanut mieltään.
“Olet minulle edelleen ihan hirveän vihainen, huomaan sen. Mutta minä tein vain sen, minkä näin parhaaksi. Ymmärrätkö?” Teemu näytti anovalta. Minä vilkaisin häntä vihaisena. Mitä hän halusi, synninpäästön? Pitäisikö minun antaa anteeksi hänelle, jotta hänen omatuntonsa jättäisi hänet rauhaan?
“Olet @!#$.”
“Annie -” Ennen kuin Teemu sai lausettaan loppuun, toimiston ovi kolahti ja sisään astui Make. Tämä vilkuili minun vihaista ilmettäni ja Teemun epätoivoista ilmettä.
“Onko sinulla kaikki hyvin?” Make kysyi minulta vilkaisten ärtyneenä Teemua. Nyökkäsin tälle hymyillen:
“Voitaisiinko mennä limsalle?”
“Mennään vain,” Make virnisti ja hymyili voitonriemuisena Teemulle. Tälläkertaa minä jätin hänet kuin rukkasen. Kävelimme hiljaisina Maken kanssa kioskille ja ostimme kummatkin jaffat. Tämä oli näitä tilaisuuksia, kun sanoja ei tarvittu. Tiedän, minun kuuluisi olla töissä, mutta minkä minä voin, kun Leenaa ei kuulu eikä näy.
“Oliko tuo ihan hirveää?” Make rikkoi hiljaisuuden kumoten juomaa kurkkuunsa. Nyökkäsin kohottaen kulmiani:
“Olisitpa ollut paikalla.”
“Laitoit hänet ilmeisesti koville?”
“Hän ansaitsi sen. Vai oletko erimieltä?” Kysyin hämmentyneenä. Make pudisti päätään tiukasti:
“Hän todellakin ansaitsi sen ja ansaitsisi vielä turpiinkin. Kunnolla.”
“Hänen omatuntonsa ainakin on kokenut jo sen,” hymyilen nojaten kyynärpäideni varaan ja tiiraten Makea. Oli ihanaa, miten hän jaksoi aina puolustaa minua.
“Miksi sinä tuet minua aina?” Kysyä lipsautin. Olen maailman isoin hölösuu, sadattelin mielessäni.
“Niinhän sinäkin olet aina tehnyt minulle. Annoit minulle pyytämättä tukesi, mikä on hellyttävää. Kiitos. Toivottavasti olen tehnyt sinulle samoin.” Make katsoi minua lähes intiimisti silmiin. Vetäydyin hänen katseestaan:
“Olet ollut tukenani enemmän kuin tarpeeksi. Toivon, ettet pidä sitä velvollisuutena.”
“Velvollisuutena?”
“Niin.”
“Annie, olet minulle ystävä. Vähän enemmänkin. Teen tämän ihan omasta tahdostani.” Make vakuutti ja ujutti sormensa sormieni lomaan hymyillen:
“Välitän sinusta.”
Tällainen pätkä tälläkertaa :) kertokaa jos jaksatte vielä lukea tätä, niin jatkelen joka päivä!
|