Lähettäjä: Mivava 
Päivämäärä:   1.7.11 22:12:09

Kahden ihmisen jatkotarina, jota kirjoitamme minä ja Muisto97. Aihe on miesxmies, joten jos ei kiinnosta, voi aina painaa edellistä, mutta muussa tapauksessa lukemaan vain ja palautetta saa aina antaa :)

Hahmot:

Mivava
Rafael Jaime Ferrer

Rafael on juuri 21 täyttänyt nuori mies, joka on kylläkin asunut yksinään viimeiset viisi vuotta ja muuttanut sinä aikana enemmän kuin useasti. Hän ei ole vieläkään löytänyt paikkaa, jossa viihtyisi ja johon tahtoisi jäädä.

Koulussa Rafael oli hyvä lähinnä urheilussa ja kielissä kaikki muu menikin penkin alle, mikä johtui ainaisesta motivaation puutteesta, vaikka älyä pojalla olikin. Menestyvän perheen kuopuksella oli reippaasti menestymispaineita ja teini-ikä meni kapinoidessa vanhempia vastaan. Pakollisten opiskeluiden loputtua nuorukainen ei huonojen numeroidensa kera ole opiskellut montaa päivää, mutta ollut sitäkin useamman töissä. Eihän hänen koulutuksellaan – tai sen puutteellisuudella – töitä saa kuin korkeintaan kapakoista ja baareista, mutta niissä nuori mies on toistaiseksi ihan hyvin viihtynyt. Vanhemmat kyllä edelleen painostaa opiskelemaan, mutta kun numerot eivät ole koskaan riittäneet, ei Rafael edes usko pääsevänsä mihinkään, vaikka yrittäisikin. Eikä nuorta miestä myöskään kiinnosta opiskella mitään, mistä hän ei pidä. Rafael vain tyytyy haaveilemaan omasta kahvilastaan, sillä urheilu-ura ei vanhan olkapäävamman takia suju, vaikka hän onkin ollut lapsesta asti lahjakas useammassakin lajissa.

Asioihin, joista Rafael pitää, hän suhtautuu elämää suuremmalla rakkaudella. Niitä elämää suurempia rakkauksia ei kyllä taida olla kuin urheilu, kokkaaminen ja hänen sisaruksensa, joista viimeisimpiä nuori mies ei hirveän usein tapaa. Vaikka kaikki neljästä sisaruksesta ovat muuttaneet omilleen, kaihertaa kuopuksen ja vanhempien välit edelleen koko perhettä. Isänsä kuullen Rafaelista ei yleensä edes puhuta, eikä Rafael ole edes käynyt syömässä yhtä ateriaa kotonaan lähtönsä jälkeen. Isälle pojan homous on ollut liikaa, eikä Rafaelia kiinnosta olla ihmisten parissa, jotka eivät häntä hyväksy. Ainoaan siskoonsa, Evaan, joka on sisaruksista vanhin, Rafael on eniten yhteyksissä, vaikka kaksikolla on yli kymmenen vuotta ikäeroa. Rafael on myös Evan kummankin lapsen kummi ja siskonsa luota hän on saanut monta kertaa yöksi paikan, kun kotona on ollut asiat sekaisin. Edelleen asioiden ollessa huonosti, ensimmäinen ihminen, jolle Rafael soittaa, on Eva.

Ensikohtaamisella Rafaelin luonnetta kuvaisi helpoiten sanalla sosiaalinen. Mies tuntuu tulevan kaikkien kanssa toimeen, jos niin vain haluaa, eikä vieraille puhuminen ole koskaan ollut mikään ongelma. Se on varmasti yksi syy, minkä takia Rafael on pärjännyt niin hyvin kaikissa kapakoissa; puolivakava jutustelu tuntemattomien kanssa sujuu huomattavasti paremmin kuin vakava-aiheiset keskustelut tutumpien ihmisten kanssa. Yleensä ihmiset jäävätkin Rafaelille korkeintaan puolitutuiksi, sillä ihmisiin oikeasti tutustuminen ei ole hänen vahvimpia puoliaan. Sosiaalisen ulkokuoren alla piilee siis joissain määrin ujo nuori mies, joka tykkää enemmän kuunnella, kuin puhua omista asioistaan. Peruspositiivisena Rafael on ihan hyvä auttaja, sillä nuori mies löytää yleensä hyviä puolia asioista, vaikka ne olisivatkin menneet päin mäntyä.
Vaikka mies onkin päällisin puolin ihan hyvä tyyppi, kunhan ujoudestaan pääsee ja rentoutuu vähän, on hänessäkin huonot puolensa – niin kuin kaikissa. Rafaelilla on paha tapa olla antamatta periksi ja pyytämättä anteeksi, vaikka vika olisi hänessä. Hänen on vain vaikea avata suutaan monissa asioissa, mutta sitäkin helpommin hän jää murehtimaan asioita yksinään, vaikka tahtoisikin keskustella. Joissakin paikoissa Rafael ei vaan osaa puhua, vaikka harvojen ystäviensä seurassa hänen sisältään voikin löytyä aivan eri ihminen.

Rafael on melkein 180 senttiä pitkä, solakka nuori mies. Miehen hiukset ovat hyvin tummanruskeat, puolipitkät ja yleensä kurittomilla laineilla, mitä hän itse vihaa, muttei kuitenkaan koskaan saa aikaiseksi leikattua hiuksiaan lyhyemmiksi. Silmät miehellä on hiustensa tavoin ruskeat, vaikkakin ne ovat hiuksia huomattavasti vaaleampaa sävyä. Iho Rafaelilla on kevyesti ruskettunut. Vaikka hän viettää enemmän kuin paljon aikaa ulkona urheillen, ei mieheen vaan tunnu liika rusketus tarttuvan.
Päällään Rafael yleensä pitää rentoja vaatteita. Farkut ja t-paidat ovat hänelle tyypillisimpiä vaatteita, mutta välistä hänellä voi nähdä päällä kauluspaidan tai viileämmällä säällä hupparin tai mustan nahkatakin. Vaatteiden väritykset ovat yleensä todella neutraaleja muutamaa väriläiskää lukuunottamatta. Rafael tarvitsee laseja, mutta yleensä hänellä on piilolinssit käytännön syistä. Normaalit lasit on vain tiellä, eikä Rafael käytä niitä kuin lähinnä kotioloissa tai kun silmät ärtyvät ainaisesta piilolinssien käytöstä.

Muisto97:
Alejandro Timoteo García

Auringon porottaessa taivaalta saatat kaivata viileää paikkaa, jolloin ehkä astut sisälle kutsuvasti auki olevasta ovesta, jonka yläpuolelle on kirjoitettu nätillä käsialalla baarin nimi, Cielo.
Sisältä löydät minut, Alejandro Timoteo Garcían (mutta sano toki vain Tim), paikan isännän, valmistautumasta iltaa varten.
Katseesi ehkä kiinnittyy jäntevään, 183cm pitkään ruumiiseeni, jonka vasempaan olkaan on tatuoitu valkoinen kyyhky ja sen alle kome tähteä. Tai ehkä pikimustiin, lyhyeksi leikattuihin hiuksiini tai mahdollisesti syvän vihreisiin silmiini. Tai ehkä oletkin niitä, jotka kiinnittävät huomionsa hymyyni, ja jos katsot oikein tarkkaan, huomaat ehkä jopa sen, että hymy joka valloittaa kasvoni, ei kuitenkaan yllä silmiini saakka. Monikaan ei tätä pientä seikkaa ehdi huomata, siitä osaan pitää huolen sosiaalisella käytöksellä ja iloisella, huumorilla höystetyllä jutustelulla.

Cielo on pieni baari, jonka asiakkaat ovat illasta toiseen vakituisia naamoja. Joskus joukkoon eksyy joku turistikin, joka ihastuu vanhanaikaiseen sisustukseen ja seesteiseen tunnelmaan. Jos taas haet menoa ja meininkiä, paikka on väärä.
Cielo on monelle nimensä mukaisesti paratiisi, jonne kaikki otetaan avosylin vastaan. Jo isoisäni aikaan ovet olivat avoinna kaikille, ja samalla linjalla olen itsekkin pysynyt.
Sinua ehkä kiinnostaa tietää jotain menneisyydestäni?
Noh, kaikkihan sen jo tässä kylässä tietävät, että äitini rakastui nuorena tyttönä USAlaiseen upseeriin ja herrasmieheen, Timothy Greediin. Isoisäni, eli äitini isä, antoi nuorelle parille siunauksensa silä ehdolla, että äitini säilyttäisi oman nimensä. Minä synnyin paria vuotta myöhemmin USAssa, Los Angelesissa. Olin kuitenkin alle vuoden vanha, kun perheemme muutti Espanjaan, isoisän sairastuttua ensimmäistä kertaa syöpään.
Hän kuitenkin parani syövästä, ja vanhempani lähtivät nauttimaan lomasta merelle, purjeveneellämme. Minä olin silloin juuri toipumassa tuhkarokosta, joten jouduin jäämään isoisän hoiviin. Olin tuolloin kolmevuotias.
Vanhempani eivät ikinä palanneet, veneemme, Cielo, löytyi myöhemmin pahasti vaurioituneena ja puoliksi vajonneena ajelehtimasta tyhjillään. Ainoa, mikä nykyisin muistuttaa tuosta veneestä, on laatta joka toimii baarimme nimenä, ja joka on ulko-ovemme yläpuolella.
Isoisä siis kasvatti minut, villin vekaran, jääräpäisen ja kapinallisen teinin, niin hyvin kuin pystyi. Ikinä en koulussa viihtynyt, vaan mielummin kulutin aikani rannalla ja surffilaudalla. Kielipäätä minulla on, ja kaksoiskansalaisuuteni lisäksi puhun niin englantia kuin espanjaakin sujuvasti.
Noin kolme vuotta sitten isoisäni pyysi minut luokseen, ja sanoi haluavansa minun ottavan hoitoonsa Cielon. Hänen syöpänsä oli palannut. Ja vain kymmenen kuukautta myöhemmin, sateisena tammikuun aamuna, kannoin silloisen poikaystäväni ja muutaman kanta-asiakkaan kanssa isoisäni arkun hautausmaalle, sukuhautaan.
Silloisesta poikaystävästäni, Juanista, erosin vuosi sitten, meidän kasvettua yksinkertaisesti erillemme. Juan kuitenkin autteli minua Cielossa vielä eromme jälkeen, kunnes lähti maailmalle onneaan koittamaan. Näin ollen Cielossa on baarimikon paikka auki.

Ja jos et vielä ole juossut karkuun, ehkä olet valmis ottamaan jopa selvää, millainen ihminen narrin naamion takaa löytyy?!

Lähettäjä: Mivava 
Päivämäärä:   1.7.11 22:12:42

Rafael

Tipautin viimeisen laatikon lattialle. Se päästi hirveän tömähdyksen melkein tyhjässä asunnossa, jonka kalustemäärässä ei todellakaan ollut kehumista, vaikka olinkin vuokrannut kämpän kalusteineen.
”Tän oli sitten parasta olla viimeinen muutto!”
Käännähdin katsomaan takanani seisovaa siskoani, Evaa, joka laski huokaisten viimeisen laatikon lattialle. Loihdin mahdollisimman positiivisen hymyn huulilleni, vaikka epäilinkin, ettei muutto varmasti jäisi viimeiseksi, jos minusta puhuttiin. En vain osannut sopeutua mihinkään, tämänkin oli jo kolmas asunto ja kaupunki vuoden sisään.
”Katotaan nyt. Toistaiseksi näyttää hyvältä”, vastasin hänelle rennosti. Ainakin asunto näytti muutamaan edelliseeni verrattuna hyvältä; olihan se pieni, mutta siisti ja toimiva yksiö. En minä enempää tilaa tarvinnutkaan, kun yksin elin.
”No onhan tämä paljon parempi kuin edellinen. Sai koko ajan pelätä, milloin paljastuu huumeviljelmä kellarista”, Eva totesi kuivasti. Siskoni ei tuntunut tykkäävän tavastani muuttaa aivan liian usein, mutta en todellakaan olisi voinut jäädä edelliseen asuntooni. Se oli osoittautunut kammottavaksi naapureiden osalta, ja viimeinen niitti oli ollut seinänaapurini murtautumisyritys omaan asuntooni.
Hiippailin olohuoneeksi uskomani huoneen toiselle laidalle ja kurkistin ulos ikkunasta. Kadulla ei näkynyt montaa ihmistä ja paikka vaikutti rauhalliselta, vaikka olimmekin kaupungissa. Toisaalta kello ei ollut vielä yhdeksääkään. Olin halunnut saada tavarat muutettua mahdollisimman aikaisin, jotta ehtisin hoitaa kaikki tarvittavat asiat saman päivän aikana. Oli purettava tavarat, käytävä kaupassa ja mahdollisesti tulevalla työpaikallani – epäonnekseni vain yksi paikka vastasi hakemukseeni – ja vielä soitettava läpi ne kaikki vanhat ystävät, jotka olivat kauhuissaan sitä mieltä, etten taatusti selviäisi Evan kanssa muuttamisesta hengissä. Siskoni ajotaidot tiedettiin kaikkea muuta kuin loistaviksi, mutta hän ei koskaan tahtonut päästää minua autonsa rattiin. Olisi varmasti jo korkea aika saada ostettua oma auto, jos rahat vain saisi jotenkin kaikkeen riittämään.
”Pärjäätkö sä nyt varmasti?” Eva huolehti ja tuli luokseni. Kiedoin käteni naisen ympärille halaukseen.
”Ainahan mä. Kerro kakaroille terveisiä ja tulkaa käymään, kunhan saan kamat järjestykseen täällä”, sanoin ja toivoin voivani poistaa huolen siskoni silmistä. Sellainen hän vain oli aina ollut minua kohtaan, katsonut perään, kun kerjäsin jo pienenä ongelmia osakseni pelkällä olemassa olollani.
”Uskotko sä muka itse tuohon?” hän naurahti ja suukotti poskeani. Naurahdin kevyesti hänen sanoilleen, vaikka huumorina heitetty kysymys ei kohentanut itseluottamustani uudessa paikassa selviämisen suhteen lainkaan.

Muutaman tunnin ja sitäkin useamman naapurin jälkeen, avasin vihdoin ja viimein viimeisen laatikon. Tiesin sen olevan täynnä vanhoja keittokirjojani, enkä oikeastaan tiennyt, mihin voisin ne kaikki työntää. Vähäiset hyllytilat olivat täyttyneet hetkessä, ja olin alkanut vakaasti harkita hyllyostoksille lähtöä. Tarvitsisin myös ehdottomasti pari nojatuolia olohuoneeseen. Keittiö oli onneksi sentään kunnossa ja siellä oli melkein kaikki tarvittava – paitsi ruoka, joka uupui vielä kaapeista.
”Kokkailustako pidät?” kysyi vanha nainen, joka seisoi keittiön ovensuussa. Hän oli yksi naapureistani, mutta hänen ja hänen valkoisen terrierinsä nimet olivat jääneet minulle hiukan epäselviksi.
”Joo ja se mahtaa olla ainoa asia, missä olen hyvä”, hymähdin.
Nainen vaikutti ihan mukavalta, vaikka epäilemättä kuului talon juoruilijoihin. Olin saanut kuulla aivan liian monien asukkaiden, joita en edes tiennyt, elämäntarinat ja uusimmat juorut siinä samalla. Yksi kuulemma petti vaimoaan, toisella oli ainakin viides mies menossa vuoden vaihteen jälkeen ja kolmas oli muuten vaan sekaisin.
”Tiedänpähän, mistä saan sokeria aina lainaan”, nainen naurahti vastaukseksi. Toivoin hänen jo pian tekevän lähtöä, sillä minun pitäisi itsekin päästä liikenteeseen. Eksyisin kumminkin kaupunkiin, jos tulisi kiire, mikä ei ainakaan antaisi hyvää kuvaa minusta. ”Mutta meidän pitää Tion kanssa lähteä. Varoitan vain, että alakerran neidot voivat olla enemmän kuin mielissään, että taloon on saatu vihdoin kokkaustaitoinen mies. Sellaisille on aina kysyntää.”
Nainen iski minulle silmää ja lähti sipsuttelemaan koiransa kanssa ovelle. Pidin teennäisen hymyn kasvoillani aina siihen asti, että ovi kolahti kaksikon takana kiinni.
”Anteeksi vain rouva, mutta taidan tuottaa pettymyksen.”

Pyyhälsin ovesta ulos ja kieltäydyin huomaamasta kahta itseni ikäistä naista, jotka olivat seisseet koko sen ajan rapussa, mitä olin tehnyt lähtöä, ja vilkuilleet oveani. Juuri sillä hetkellä en tiennyt, oliko edellinen huumehörhelöiden sävyttämä talo ollut sittenkin parempi, kuin epäilyksettä Espanjan pahin juorukerho, mutta yritin antaa asian olla. Turvallisuus ennen kaikkea, vaikka se tarkoittaisi ihmeellisiä naapureita.
”Elän aina kuin jossain saippuasarjassa”, mutisin itsekseni ja otin suunnakseni kadun, missä baarin, johon olin töihin hakenut, piti sijaita. Toivoin totisesti osaavani perille, sillä suuntavaistossani ei ollut kehumista, enkä luonnollisesti omistanut kaupungin karttaa, vaikka se kädessä paikalle saapuminen olisi ehdottomasti antanut hyvin turistimaisen kuvan minusta. En tiedä, kumpi olisi ollut pienempi paha niistä.

Siinä vaiheessa, kun baari, johon olin ollut matkalla, pahampi yhtäkkiä hyvinkin pelottavana eteeni, mieleni teki tehdä täyskäännös ja painella sittenkin takaisin uuteen kotiini pakkaamaan tavarat ja karata paikalta. Purin huultani epäröiden ja luin pari – tai oikeastaan lähemmäs kymmenen – kertaa laatassa olevan nimen, kuin toivoisin sen muuttuvan joksikin muuksi. En ymmärtänyt, kuinka jokaisen kerran jälkeen pystyin pelkäämään sisään astumista niin paljon.
'Cielo, ei mitään pelottavaa siis. Avaat vain oven ja astut sisään ja hymyilet, niin kaikki menee hyvin.' Yritin rohkaista itseäni ennen, kuin vihdoin ja viimein sain itseni työntämään oven auki ja astumaan ensimmäiseen ja viimeiseen mahdollisuuteni jäädä tähän kaupunkiin. Jos nyt ei onnistaisi, se olisi taas muutto työn perässä edessä.

Lähettäjä: ööä 
Päivämäärä:   1.7.11 22:23:41

mä ainakin kiinnostuin tästä! :-) jatkoa jään odottelemaan.

Lähettäjä: Muisto97 
Päivämäärä:   1.7.11 23:18:20

Tim

Istuin tiskillä heilutellen laiskasti jalkojani ilmassa, samalla vanhan Pedron kanssa jutellen, kun hän korjasi parinpäivän takaista korjaustaan joka oli ties monesko korjaus vanhassa tiskialtaan viemärissä.
-Kai sitä on kohta oikeasti pyydettävä oikea putkimies paikalle, nauroin kun Pedro kirosi jotain pää kaapissa.
-Kuulehan nulikka, minä korjasin näitä viemäreitä jo silloin, kun isoisäsi oli sinun ikäisesi, Pedro huomautti heristäen jakoavainta suuntaani. Kuulin oven kolahtavan ja käänsin uteliaana päätäni. Katselin ovelle seisahtunutta nuorta miestä, joka katsoi uteliaana ympärilleen. Lopulta hänen ruskeiden silmiensä tutkiva katse pysähtyi minuun, ainoaan hänen näköpiirissään olevaan ihmiseen.
-Öh, etsin señor Garcíaa, mies sanoi epäröiden, samalla minua tarkkaillen. Kierähdin kevyesti alas tiskiltä ja astelin leveästi virnistäen miehen luo.
-Siitä herrasta tiedä, mutta minä olen paikan pomo, Aleandro García, tai Tim, kuten kaikki haukkuvat, sanoin naurahtaen ja ojensin käteni, johon toinen tarttui pienesti punastuen.
-Rafael Ferrer, toinen esittäytyi puristaen kättäni kevyesti.
-Aivan, se töihin haluava, sanoin virnistäen ja annoin katseeni valua pojan päästä varpaisiin.
-Niin, se töihin haluava, Rafael naurahti pienesti.
-Pedro, sanohan päivää Cielon uudelle työntekijälle, huikkasin kääntyen tiskin suuntaan, samalla viitaten pojan mukaani. Pedro nosti päänsä juuri ja juuri tiskin tasalle, ja hymyili harvahampaisella suullaan leveästi.
-No päivää vaan, minä olen Pedro, paikan paras putkimies, mies esittäytyi ennen kuin hänen muutamalla harmaalla hapsella koristettu päänsä hävisi taas allaskaappiin.
-Siis paikan ainoa putkimiehen tapainen, sanoin naurahtaen, ennen kuin avasin takahuoneeseen vievän oven.

Rafael astui viittauksestani edeltäni sisälle pieneen ja sotkuiseen toimistoon, jonka valloitti melkein kokonaan iso työpöytä, sen taakse ahdettu arkistokaappi ja portaiden alle työnnetyt laatikot.
-Istu, sanoin napaten yhdeltä tuolilta nipun lehtiä ja muita papereita pois. Laskin nipun pöydän kulmalle sillä seurauksella että siinä jo olleet paperit levisivät uusien papereiden seuraamina lattialle. Huokaisten muljautin silmiäni ja astuin sotkun yli.
-Anteeksi tämä sekasorto, minulla ei vain ole ollut aikaa siivota täällä, kun olen yksin koittanut pyörittää paikkaa. Mutta sattumoisin tiedän, että työsopimukset on jossain täällä, tai ainakin niin Juan sanoi, mutisin avatessani arkistokaapin ylimmän laatikon. Löysin etsimäni paperin ja käännyin takaisin nuorukaisen puoleen, ojentaen sopimuksen hänelle.
-Lyhyesti sanottuna, olen pulassa ilman työntekijää, sillä useampina iltoina olen yksin paikalla. Sinä olet ainoa joka on koko paikasta edes kiinnostunut, joten jos haluat, niin saat aloittaa vaikka heti, sillä puolentunnin kuluttua täällä on jo väkeä ihan kiitettävästi. Telkkarista meinaan alkaa silloin jalkapallo ottelu. Miltäs kuulostaa? sanoin nopeasti tuijottaen samalla herkeämättä tuota tummatukkaista nuorta miestä, joka nosti katseensa sopimuksesta minuun ja virnisti.
-Mihin laitan puumerkin? hän kysyi saaden minut henkäisemään helpotuksesta, ja samassa tajusin pidättäneeni hengitystäni odottaessani miehen vastausta.

-Hei Dominic, tervehdin tiskille saapuvaa sinisilmäistä miestä, joka katsoi silmät tuikkien Rafaelia. Dominic oli muuttanut eläkepäiviään viettämään espanjaan, ja hän oli jostain pohjois-europasta kotoisin. Olin jo tottunut miehen suorapuheisuuteen niiden seitsemän vuoden aikana, jolloin hän oli käynyt Cielossa, jättämättä yhtään iltaa väliin, joten en hämmentynyt nytkään, kun hän totesi muina miehinä
-Pakko sanoa, että Juan oli kyllä komeampi, mutta ei tuokaan paha ole. Se tavallinen.
Ojensin miehelle hänen jokailtaisen oluensa ja virnistin hämmentyneen näköiseksi valahtaneelle Rafaelille.
-Tuohon saat tottua, Dominic, samoin kuin monet muutkin näistä vara-papoistani, sanovat sen mitä sylki suuhun tuo, kahdesti ajattelematta, sanoin pojalle silmääni iskien. Olin sen verran ehtinyt häntä seurailemaan, että huomasin hänen pärjäävän ihan hyvin tiskin takana, vaikka ilmeisesti muutamat vaki-asiakkaistamme olikin saanut hänet hämmentymään. Vilkaisin telkkaria, jota suurin osa paikalle eksyneistä tuijotti.
-Pidä tauko nyt jos haluat, ennen erätaukoa, sanoin nyökäten telkkarin suuntaan. Rafael näytti hetken hämmentyneeltä, mutta nyökkäsi sitten häviten ulko-oven suuntaan.
-No miten uusi poju pärjää? Pedro kysyi istahtaen Dominicin viereen tiskin ääreen, ojentaen samalla tuoppinsa minulle täytettäväksi.
-Hyvin hän tuntuu pärjäävän, hiukan on pallo hukassa, sanoin olkiani kohauttaen.
-Hänessä on paljon samaa näköä kuin Juanissa, mies totesi tarkkaillen kasvojani. Tunsin hymyn hetkeksi jähmettyvän huulilleni, mutta toivuin siitä nopeasti ja kohtasin tyynesti Pedron katseen.
-Niinkö? Kas kun en ole huomannutkaan, sanoin terävästi Pedrolle, joka ymmärsi äänensävystäni, että aihe oli loppuun käsitelty. Tai sitten yksinkertaisesti pelissä tehty maali kiinnosti enemmän kuin minun mies-asiani.

Pelin puoliajalla meillä oli kummallakin kädet täynnä töitä, Rafaelilla kun hän keräsi tyhjiä laseja pöydistä, ja minulla tiskin takana, sillä totesin meidän pärjäävän paremmin niin, että minä hoidin juomien jakelun, kun tiesin mitä kukakin halusi. Toisen puoliajan alkaessa tiski hiljeni, joten uskaltauduin jättämään Rafaelin yksin tiskille, kun menin itse siivoamaan takahuoneen sekasortoa. Sainkin jopa lattiaa hieman näkyviin, ennen kuin miehen pää ilmestyi oven väliin.
-Öh, sinua kysytään, Rafael sanoi katsellen minua. Olin heittänyt paidan pois päältäni ja kohotin nyt kulmiani kysyvästi pojalle, joka punastui nostaessaan katseensa paljaasta ylävartalostani kasvoihini.
-Kuka minua kysyy? kysyin virnistäen saaden samalla Rafaelin punastumaan syvemmin.
-Minä vain, hani, sanoi Juan purjehtien Rafaelin ohi toimistoon.
-No mutta, mikäs pikkulinnun tänne lennätti? kysyin suudellen kevyesti miehen huulia. Huomasin silmäkulmastani Rafaelin pään häviävän takaisin baarin puolelle.
-Tulin tietenkin katsomaan, pärjäätkö sinä ilman minua, Juan sanoi istahtaen pöydän kulmalle varovasti.
-Minäkö? Totta kai minä pärjään, minuthan on luotu pärjäämään, sanoin naurahtaen. Huomasin vertaavani mielessäni noita kahta miestä, Juania ja Rafaelia, toisiinsa, ja totesin, että ei heitä yhdistänyt mikään muu kuin silmien ja hiusten väri. Siinä missä Rafael oli melkein minun pituiseni ja selvästi urheilullinen, oli hädin tuskin 170 cm pitkä ja hento Juan niin neitimäinen kuin vain saattoi olla. Nytkin hän kaivoi jostain takkinsa uumenista peilin vain tarkistaakseen että hänen hiuksensa olivat hyvin.
-No sepä hyvä. Me olemme Josen ja Milleyn, kanssa lähdössä Barcheloonaan, mutta ajattelin poiketa matkalla asemalle katsomaan sinua, hän sanoi peilille. Huokaisin hiljaa mielessäni, mutta sanoin sitten
-No, pitäkää hauskaa suuressa maailmassa. Minun on jatkettava töitä.
Nappasin paitani rappusten kaiteelta ja kiskoin sen päälleni, samalla kun Juan suoristautui seisomaan pöydältä.
-Tiedätkö, minulle saattaa tulla jopa ikävä sinua, kun lähdemme Eurooppaa kiertämään ensiviikolla, mies sanoi. Hetken aikaa näin sen Juanin, johon olin rakastunut, mutta se hetki meni ohi, kun hänen puhelimensa soi, ja hän purjehti pois heittäen minulle pikaisen lentosuukon.

Illalla, suljettuani Cielon oven Rafaelin perässä ja kavuttuani yläkerrassa olevaan kolme huonetta ja keittiön sisältävään asuntooni, makasin sängyllä kattoon tuijotellen. Oloni oli ensimmäistä kertaa aikoihin helpottunut, sillä olin viimein saanut työntekijän, ja Rafael oli jopa luvannut palata seuraavana päivänä. Hymy nousi huulilleni, ja nukahdin levolliseen uneen.

Lähettäjä: Mivava 
Päivämäärä:   2.7.11 13:19:45

Rafael

Cielon oven sulkeutuessa takanani suustani karkasi syvä huokaus. En ollut tainnut tietää, mihin hain, kun työpaikkailmoituksen satuin bongaamaan. Positiivista toki oli, että nyt minulla oli työpaikka, jonka avulla pystyin maksamaan sentään vuokran ja ruuat itselleni, mutta paikan ilmeisesti vakioasiakkaina olevat papat olivat melkein liiankin suorapuheista sakkia. Olin tullut verratuksi kaikkiin edellisiin työntekijöihin koko baarin olemassa olon ajalta, eikä se ollut välistä lainkaan imartelevaa kuultavaa. Ei ainakaan päässyt liikaa ylpistymään siinä seurassa. Melkein jo kaipasin edelliseen paikkaani, joka oli ollut turistien suorimassa baarissa, jossa kukaan ei tiennyt toisiaan, joten jokaisen kanssa pärjäsi vain vetämällä tekohymyn kasvoilleen. Nämä ihmiset olivat puolestaan sen oloisia, että kaivaisivat halutessaan pahimmatkin luurangoni kaapista, etkä mitenkään voisi heitä estää.

Yllätys oli valtava, kun uudelle kotiovelleni päästyäni vastaani pyyhälsi itseäni vähän vanhempi mies.
”Pablo! Mitä sä täällä teet?” henkäisin joutuessani halauksen uhriksi.
”Pitihän sitä tulla tarkistamaan, että oot vielä hengissä, kun asutkin nykyään näin lähellä. Toin samalla intialaista, kun tuossa vähän matkan päässä oli joku ravintola”, mies naurahti ja totesin vain tuijottavani häntä suu auki, kunnes muistin, että en ollut ehtinyt vielä kauppaan asti. Vaihteeksi kaikista pitkäaikaisin ystäväni oli sattunut pelastamaan minut.
”Ihanaa! Mulla ei olisikaan ollut mitään ruokaa tarjota. Korkeintaan kahvipaketti kaapissa”, totesin niskaani hieroen. Loikin Pablo perässäni portaat ylös asunnolleni asti, joka sijaitsi kolmannessa kerroksessa.
”Mä tiesin, ettet kumminkaan oo kerennyt kauppaan. Kyllähän mä jo sut tunnen”, hän nauroi ääneen ja hänen äänensä kaikui tyhjällä käytävällä.
”Hahaha, saavatpahan naapurit taas hyvän kuvan musta, kun puhut niin herttaiseen sävyyn”, vastasin miehelle ja päästin hänet hiljaiseen asuntooni.

”No, miten meni päivä? Saitko töitä vai pitääkö taas tulla muuttoavuksi?” Pablo kysyi, kun olimme onnistuneet tuhoamaan melkein kaikki ruuista ja roikuimme ikkunassa. Mies tarjosi minulle sauhuja tupakastaan, mutta pudistin päätäni. En polttanut kuin oikeasti hermostuneena, siitä oli entinen valmentajani pitänyt huolen.
”Siinä kait se. Sain töitä, mutta se paikka on täynnä jotain vanhoja äijiä, jotka on pelottavampia, kuin koko sukusi yhteensä ja omistajalla vaikutti olevan mies, mutta muuten okei. Tietenkin sain kuulla kaikki kamalat asiat naapureistani ja puolesta kaupungistakin samalla. Tiedän nyt, että jollain Isabelilla on suhde johonkin melkein italialaiseen Marcoon, joka pettää häntä jonkun Laran kanssa, sillä Laran aviomies on sairaalassa, mutta en kyllä tunne heistä ketään”, vastasin hänelle ja pyörittelin silmiäni.
Pablo repesi nauramaan vieressäni, mistä syystä aloin itsekin nauraa. Hän oli ollut ystäväni yläasteelta lähtien ja yksi niistä harvoista, jotka saivat minutkin oikeasti vapautumaan, vaikka emme olleetkaan nähneet viimeisten vuosien aikana usein, kun olin asunut niin kaukana hänestä.
”Kuulostat siltä, että olet jo melkein sopeutunut tänne. Se on vaan ihan hyvä, jos jotkut vanhat äijät saavat suhun vähän elämää. Isket katsos itsellesi rikkaan, vanhan kurpan, menet naimisiin ja elät onnellisena ja rikkaana elämäsi loppuun asti, kun se heittää toivottavasti pian henkensä”, Pablo sanoi ja tumppasi tupakkansa.
”Niin sitähän sä tahdot”, tuhahdin ja tallustin sohvalle. Lysähdin siihen ja suljin väsyneenä silmäni. Kuulin ystäväni sulkevan ikkunan ja käyvän kolistelemassa keittiössä ennen, kuin tunsin sohvan painautuvan vieressäni. Hiljaisuus laskeutui asuntoon.
”Tää paikka on kyllä ihan luksusta siihen edelliseen verrattuna”, kuulin Pablon huokaisevan.
”Älä muistuta mua siitä. Just kun oon pääsemässä traumoistani yli”, mumisin väsyneesti. Koko päivän liikkeellä olo alkoi hiljakseen väsyttää.

Aamulla en meinannut saada silmiäni auki, kun herätyskelloni aloitti kamalam metakan yöpöydällä. Kurotuin hiljentämään sen ja lysähdin takaisin sängylleni. En olisi millään jaksanut nousta. Aamuheräämiset eivät yleensäkään olleet vahvinta alaani. Parina edellisenä aamuna olin päässyt sängystäni ylös vain siskoni avustuksella, joka käsitti valojen päälle laittamisen, peiton viemisen ja hirveän kovaan ääneen puhumisen, mitä ei nyt ollut tarjolla.
”Nyt ylös, pitää lähteä töihin ja kauppaan”, mutisin itsekseni, mutta siitä huolimatta minulta meni vartti päästä pois houkuttelevasta, lämpimästä sängystäni.
Vaelsin haamuna läpi talon ja jäin joka kerta tuijottamaan itseäni järkyttyneenä, kun osuin peilin kohdalle. Näytinpä taas loistavalta aamun kunniaksi. Onneksi kaapissa oli vielä intialaisen jämät ja kahvilla sain itseni lähes hereille ja inhimilliseen kuntoon. Onneksi asuin yksin, sillä kuka tahansa olisi varmasti ensimmäisenä alkanut epäillä, että olin ollut yön ryyppäämässä, kun nojasin käsiini pöydän ääressä ja tuijotin katse tyhjänä kahvikuppia. Tai vaihtoehtoisesti joku olisi saattanut epäillä, että olin muuttunut yön aikana zombiksi.

Toivoin näyttäväni edes hiukan pirteämmältä, kun raahustin kohti Cieloa. Olin sentään oikeaan aikaan tulossa paikalle, vaikken meinannutkaan saada itseäni kovin reippaan näköiseksi niin aikaisin aamulla. Minulle aamuhan kesti iltapäivä kolmeen, mitä kukaan ei yleensä suostunut tajuamaan.
”Hyvää huomenta”, kuului heti iloinen tervehdys, kun työnsin baarin oven auki ja astuin sisälle.
Vilkaisin työnantajaani, joka näytti aivan liian pirteältä kelloon nähden. Yritin parhaani, että saisin edes puoliksi iloisen vastauksen aikaan, mutta se ei tahtonut onnistua, kun heti perään haukottelin isosti. Sain vastaani vain naurua Timin ja Pedron osalta, joista jälkimmäinen näytti olevan jälleen sen saman altaan kimpussa, mitä korjaamassa hänet eilen kohtasin.
”Pahoittelut, en ole maailman innokkain aamuihminen”, sanoin ja naurahdin pahoittelevasti.
”Nyt ei ole kyllä enää aamu”, kuului tiskin takaa huomautus.
”Aamu on siihen asti, että tulee ilta”, vastasin vanhalle miehelle. Tim pudisteli päätään ja melkein jo epäilin saavani lähtöpassit saman tien, mutta ilmeisesti ainoana paikkaa hakeneena sain puuttuvan pirteyteni anteeksi.
”Jos sä jäät tänne, niin mä siivoan tuon takahuoneen loppuun”, hän ehdotti ja hyvä, että ehdin vastata, kun mies jo katosi baarin takaosaan ja jäin yksin Pedron seuraan.

Sain kuulla uuden, kattavan tilannekatsauksen, mitä kuului kaupungin aamuun ja mitä oli tapahtunut viime näkemisestämme. Erehdyin ihmettelemään ääneen, kuinka kovia juoruajia kaikki olivat täällä päin ja sain Pedrolta varoittavan katseen.
”Ja mehän emme juorua, vaan pidämme vaan ihmiset informoituina!” hän vakuutti kovaan ääneen ja alkoi nauraa. Aloin jo melkein suopua miehelle, sillä hän vaikutti loppujen lopuksi varsin rennolta, vanhalta mieheltä. Ehkä muutamassa viikossa tottuisin kaikkien suorapuheisuuteen ja ihastuttaviin kommentteihin minusta.
”Juoruatte te”, Tim totesi takaani ja hyppäsin varmaan metrin ilmaan säikähdyksestä, minkä jälkeen punastuin lievästi. Se oli käsittämätöntä, kuinka kaikki aina hiipivät taakseni ja säikyttivät minut pelkällä paikalla olollaan. ”Mutta tehän näytätte tulevan ihan hyvin toimeen. Usko pois, jos selviät Pedrosta, selviät kyllä lopuistakin.”
Mies naurahti ja taputti olkapäätäni kevyesti ja yritin vastata virneellä, vaikken ollut lainkaan niin varma hänen sanoistaan.
”Älähän kakara kettuile vanhemmillesi. Kyllä se aika sinullekin koittaa!” Pedro julisti ja heristi sormeaan. Purskahdin nauruun ja sain lievät mulkaisun osakseni.
”Tulet pian perässä, eli ei kannata nauraa”, Tim vain totesi.
”Sehän oli lohduttavaa kuulla.”

Lähettäjä: Muisto97 
Päivämäärä:   3.7.11 00:03:11

TIM

-Minä kuulin että se on alkanut Alejandroa vanha suola janottamaan, Dominic totesi tiskin äärellä tietäväisenä Pedrolle. Heidän kahden lisäksi paikalla oli kuuden turistin seurue, jotka möykkäsivät yhdessä pöydässä. Saksalaisiksi olin heidät päätellyt melko nopeasti, ja olin ihan tyytyväinen kun kaunis ilta piti suurimman väentungoksen poissa. Tosin tiesin, että kohtapuoliin paikalle olisi saapumassa tekari-jengimme, joiden korttipeli-aika loppuisi vartin kuluttua. Rafael, joka nojasi tiskiin väsyneen näköisenä vilkaisi kaksikkoa nopeasti, melkein kyllästyneen oloisena.
-Olet kuullut väärin, sanoin astellen paikalle.
-Näinköhän? Eikös Juan juuri eilen täällä käynyt, vai näinkö minä ihan omiani? Dominic sanoi silmää iskien, Pedron hörähdellessä vieressä.
-Mitenkäs teiltä on jäänyt pokeri-ilta väliin? Ei kai ala muisti pätkiä? kysyin nopeasti, sillä en välittänyt jatkaa suhteideni puimista julkisesti, varsinkaan Rafaelin edessä.
-Ei toki, emäntä vaan uhkasi tulla vahtimaan että en tuhlaa rahoja kortteihin, Dominic naurahti.
-Tiedätkös, minulla oli ensin omat epäilyni tuollaisia epänormaaleja miehiä kohtaan, kuin tuo pomosi, mutta niin vaan sai tämäkin vanha jäärä oppia, että ei se niin paha ole kuin miltä näyttää, Dominic selitti nyt Rafaelille, jonka kasvot kiristyivät aavistuksen.
-Dom, mitä jos antaisit minun seksielämän olla? sanoin sen verran terävästi, että sain jopa Pedron hätkähtämään.
-Poika on oikeassa, eihän se meille kuulu, vaikka niin olisikin. Vaikka säälihän se on, jos niin käy, Pedro mutisi lopun melkein itsekseen. Hän ei, vaikka Juanista pitikin, ikinä pitänyt meidän suhteestamme. Hänestä me erosimme toisistamme kuin yö ja päivä. Ja hän oli ollut oikeassa, mikä harmitti minua suuresti.

Koska ilta oli rauhallinen, päätin tehdä paperitöitä ja jätin Rafaelin yksin hoitamaan baarin puolta. Tosin töiden tekemisestä ei tahtonut tulla mitään, kun Dominicin sanat pyörivät päässäni. Olimme eronneet Juanin kanssa sovussa, ja hän kävi Cielossa aika usein, joten en sinäänsä ihmetellyt, jos olimme saaneet huhuja aikaiseksi. Mutta mielummin olisin toivonut, että niitä ei olisi edes lähtenyt liikenteeseen. Huokaisten käänsin tuolini ympäri ja nostin arkistokaapin päältä kuvan, jossa minä ja isoisäni seisoimme rannalla, minulla oli surffilautani toisessa kainalossa ja toisen käteni oli kiepauttanut rennosti isoisän harteille. Kuva oli otettu vain muutama kuukausi ennen hänen kuolemaansa, ja nyt kun katsoin sitä, saatoin erottaa syövän varjon hänen kasvoillaan.
-Voi kunpa olisit täällä neuvomassa mitä tehdä, mutisin kuvalle. Samassa muistin isoisäni sanat, kun olin teini-ikäisenä tullut ensimmäisen poikaystäväni kanssa kotiin.
Jos sinä rakastat, niin rakasta koko sydämestäsi. Mutta älä ikinä leiki toisen ihmisen tunteilla. Huokaisin uudestaan ja laskin kuvan paikoilleen. En vain tiennyt, leikinkö minä Juanin tunteilla vaiko hän minun tunteilla, ja siinä piili koko jutun ongelma.
-Öö, Tim? Tuota se lavuaari, se vuotaa, Rafael sanoi kurkaten ovesta sisään.
-Miksiköhän mä en ylläty, mutisin nousten pöydän takaa. Nappasin oven vierestä sangon jonka tuuppasin altaan alle kaappiin, samalla kun nakkasin kaapin ovessa roikkuvan pyyhkeen jonka tipautin lattialle ilmestyneeseen vesilätäkköön.
-Älä kompastu, varoitin Rafaelia väsyneesti virnistäen. Päätin jäädä itsekin siihen tiskin taakse, sillä minua ei huvittanut palata takahuoneeseen puimaan synkkiä ajatuksiani, jotka vain masentaisivat minua entisestään.

Ilta oli hiljainen, joten lähetin Rafaelin kotiin jo hyvissä ajoin, ja suljin paikan itsekseni. Olin juuri saanut suljettua oven saksalaisten perästä, kun sain ajatuksen. Sen sijaan että olisin hakenut takaa mopin, hain yläkerrasta takkini ja suuntasin ulos Cielosta. Katu oli hiljainen, samoin kuin ranta, jolle suuntasin. Vasta lähestyessäni hotelleja aloin nähdä ihmisiä ja liikettä. Hotellit pitivät onneksi yökerhojaan auki paljon pidempään kuin paikalliset, minä mukaan lukien, joten saatoin joskus lähteä illan päätteeksi hetkeksi istumaan ja juomaan pari tuoppia muukalaisena muukalaisten joukossa. Hymy nousi väkisin huulilleni, kun astuin hotellin hälinään. Pujottelin ihmisten läpi tiskille ja tilasin itselleni oluen, ennen kuin käännyin katsomaan ympärilleni, vain todetakseni ettei paikalla ollut ketään kiinnostavaa.

Olin juuri lopettelemassa kolmatta oluttani, ja ajattelin tehdä lähtöä, kun huomioni kiinnittyi ovesta sisään astelleeseen mieheen. Rafael asteli tiskille ja jäi siihen nojailemaan, ympärilleen katsellen. Hän huomasi minut ja nyökkäsi tunnistamisen merkiksi. Pian mies sai tilaamansa juoman, ja asteli lasi kädessä luokseni.
-Sopiiko istua seuraksi? hän kysyi virnistäen, jolloin viittasin vain tyhjää tuolia kohden. Istuimme hetken hiljaisina, ennen kuin kysyin katse tiukasti lasini pohjaan iskostettuna
-Häiritseekö se sua, että olet töissä homon omistamassa baarissa?

Lähettäjä: Mivava 
Päivämäärä:   3.7.11 22:11:07

Rafael

En tiennyt, mikä minut ajoi lähtemään kaupungin baareja tutkimaan, mutta annoin asian olla siinä vaiheessa, kun kohtasin Timin siinä samaisessa baarissa, mihin sattumalta päädyin hetken arvottuani. Olin melkein kääntyä jo ovelta pois, kun paikka ei näyttänyt kiinnostavalta, mutta sitten päädyin kuitenkin laahustamaan tiskille. Seuraavaksi huomasinkin istuvani samassa pöydässä kyseisen miehen kanssa ja tuijottavani häntä kummissani.

”Häh?” pääsi suustani ensimmäisenä ennen, kuin toivuin alkujärkytyksestä. Minusta kysymys oli aika ihmeellinen, mutta tajusin, että jotakin muuta asia olisi saattanut haitata ja pahasti. Katsoin Timiin, joka tuijotti vain lasiaan, kuin se olisi ollut kiinnostavin asia koko maailmassa – tai ainakin siinä baarissa – kunnes yhtäkkiä tajusin vastatakin kysymykseen. ”Jos mä sellaisen perusteella alkaisin työpaikat valita, olisin päätynyt jo kadulle asuun pahvilaatikossa. Ei se mulle kuulu, kenen kanssa muut viettää yönsä.”
Hiljainen, helpottunut huokaisu karkasi Timin huulilta ja saatoin nähdä kevyen hymyn käyvän hänen kasvoillaan. Hän nosti vihdoin ja viimein vihreät silmänsä ylös lasinpohjasta.
”Ja ne papat on ihan kivoja, vaikka vähän pelottavia ovatkin ja tuntuvat työntävän nokkansa joka asiaan, mutta muuten ihan kivoja”, jatkoin olkiani kohauttaen ja hörppäsin lasistani.
En voinut olla ajattelematta, kuinka Pedro ja Dominic suhtautuisivat, jos tietäisivät, että Cielon epänormaali mies oli palkannut toisen samanlaisen töihin. Saisivat varmaan sydänkohtauksen kumpikin ja minulla olisi taas lähtö edessä. Purskahdin tahtomattanikin nauramaan ja sain osakseni kummastuneen katseen seuralaiseltani.
”Ja minä kun pelkäsin saavani vielä potkut, kun astuin baariin täynnä vanhoja, pelottavia miehiä”, mutisin ja peitin kasvoni käsiini, että saisin naurun laantumaan. Kuinka ihmeessä kaiken sen salailun ja epäonnen jälkeen onnistuinkaan päätymään Cieloon?
Minulta meni hetki koota itseni jälleen. Ihmettelin itsekin, miten ihmeessä saatoin alkaa niin vain nauraa melkeinpä vieraassa seurassa aivan typerälle asialle.
”Anteeksi”, mutisin ja haroin nolona hiuksiani, kuten minulla oli aina tapana tehdä, kun satuin nolostumaan jostakin. Tim katsoi minua kulmat kohollaan selvästi selitystä odottaen. ”Mutta jos homoista puhutaan, sitten meitä on kaksi.”

En viipynyt baarissa lopulta kauaa, vaikka Tim osoittautuikin päällisin puolin ihan hyväksi tyypiksi, kuten olin parin päivän jälkeen Cielossa osannut olettaa. Eli kaikki mukavat ihmiset olivat joko varattuja tai sattuivat olemaan työnantajiani.
”Rafael, vihdoin ja viimein!” kuulin huudon melkein korttelin päässä kotoani ja näin Pablon harppovan vastaan.
”Kukapa muukaan se olisi voinut olla”, mutisin ja heilautin kättäni hänelle.
”Kuule tuota Rafa, oon pulassa, niin ei sulla sattuis oleen sohvalla tilaa?” mies kysyi, kun pääsin tarpeeksi lähelle.
”Ainahan mulla on sohva vapaana”, mutisin. Olin liian väsynyt väittääkseni muuta ja kun kyseessä oli paras ystäväni, olisin varmaan tarjonnut hänelle yöpaikan, vaikka tilanne olisi ollut mikä.
”Ihanaa, kyllä mä tiesin, että suhun voi luottaa. Seuraavaksi sä voitkin sitten muuttaa mun naapuriin, että olisi vielä lähempänä paikka, kun Angélican kanssa tulee riitaa”, Pablo naurahti ja yritin hymyillä hänelle takaisin, vaikkei se onnistunut hirveän hyvin. Olisihan se pitänyt tietää, että heillä oli taas joku riita, sillä ilman niitä ei tuntunut parhaan ystäväni ja hänen kihlattunsa elämä sujuvan.
”Olisit hei ilmoittanut vähän aiemmin, niin olisin lähtenyt aikaisemmin”, mutisin ja kaivoin avainta taskusta samalla, kun hyppelehdimme portaita ylös.
”Missä muuten olit?”
”Baarissa. Törmäsin Timiin, siis siihen Cielon pitäjään siellä”, vastasin. Työnsin oven auki ja viitoin ystäväni sisään.
”Onko se kivakin tyyppi? Komea? Parempi, kuin se edellinen, mikä sen nimi nyt olikaan?” Pablo kysyi ja lysähti sohvalle. Hän katsoa napitti minua uteliaasti tummilla silmillään, kun kaivoin eteisen kaapista hänelle tyynyä. ”Et sä yleensä tähän aikaan baarissa keiku.”
”En niin keikukaan, kun normaalisti oon tähän aikaan ollut yötöissä jossakin baarissa.”
”Ja? Jatka toki.”
”On ja on, mutta se on myös mun pomo, eli älä ajattelekaan mitään pienessä likaisessa mielessäsi. Tiedäthän sä, että on kolme ihmistä, joihin ei pidä sekaantua: siskosi mies, pomosi ja lakimiehet.”
”Lakimiehet?”
”Ne kynii sut rahattomaksi, jos ero tulee”, vastasin ja paiskasin tyynyn päin hänen naamaansa. Se sai ystäväni purskahtamaan raikuvaan nauruun, minkä takia karkasin makuuhuoneeseen karkuun suuremmilta kysymyksiltä.

Aamu oli taatusti edellistä vielä hankalampi, kun yritin kömpiä sängystäni ylös kaiken valvomisen jälkeen. Onnekseni keittiöstä hiipivä tuoreen kahvin tuoksu auttoi huomattavasti ja sain raahustettua lopulta istumaan pöydän ääreen.
”Sä et oo muuttunut yhtään kouluajoista”, Pablo naurahti. Hän näytti ärsyttävän pirteältä, vaikka oli nukkunut minua vähemmän. Olohuone oli kuitenkin aivan siisti ja Pablo puolestaan täysin laittautuneen näköinen. En edes halunnut tietää, miltä itse näytin juuri herättyäni.
”Hitto lasitkin on ihan likaiset”, mumisin ja suuntasin lavuaarille pesemään mokomia kapistuksia. Pablo vain nauroi suurelle ongelmalleni. ”Älä kerjää ongelmia, sä et oo koskaan pärjännyt mulle.”
”Se, että sä olet pari senttiä pidempi, ei tarkoita, etten mä olisi pärjännyt sulle”, mies puolustautui, ”mutta mistä pärjäämisestä me puhutaan?”
”Pari ja pari, kahdeksan taisi olla oikeampi lukema”, mumisin vain hiljaa, mutta Pablo kieltäytyi sitä kuulemasta ja alkoi selittää jotain hänen ja Angélican lomasuunnitelmista, jos nainen hänet vielä takaisin huolisi.

Cielon ovella heilautin kättäni Pablolle, joka ystävällisesti uhrautui nakkaamaan minut töihin autollaan.
”Et yhtään pirteämpää työntekijää saanut hommattua tänne?” Pedro nauroi, kun sain hilattua itseni sisälle baariin. Kauhukseni totesin hänen ja Dominicin eksyneen jo paikalle.
”Asutteko te täällä vai miten te olette aina paikalla?” kysyin heiltä hymyssä suin, mihin mieskaksikko vastasi kiivaalla myöntelyllä. Tim pyöritteli silmiään tiskin takana paljon puhuvasti. ”Toivottavasti musta ei tule samanlaista vanhana.”
”Kuule, eläkepäivät on elämän parasta antia”, Pedro vakuutti, mutta en oikein tahtonut uskoa hänen sanojaan. En kyennyt kuvittelemaan itseäni istumassa päivät pitkät jossain baarissa. Pelkkä ajatuskin kammotti. ”Mutta kenenkäs kyydillä sitä tultiin? Naisseuraako löytynyt jo nyt?”
”Ehei, vanhan kaverin kyydillä vain. Punkkasi yön luonani”, vastasin. Ilmeistä päätellen kumpikin mietti, pitäisikö minua uskoa.
”Jättäkäähän Rafael jo rauhaan tai kohta joudun taas raatamaan täällä yksin”, Tim sanoi miehille, mikä onneksi riitti kääntämään heidän huomionsa pois minusta.
”Ovatko he aina täällä?” kysyin Timiltä hiljaa, kun valuin itsekin tiskin taakse, vaikkei paikalla ollut kuin vanhukset ja joku pariskunta, jota en ollut nähnyt ennen.
”Kyllä, mutta pian siihen tottuu, kun ei ole muutakaan vaihtoehtoa”, hän totesi rauhallisesti. Epäilin kuitenkin, että Timilläkin taisi välistä olla hermot kireällä kaksikon kanssa, tai ainakin siihen tulokseen olin edellisenä päivänä päätynyt. ”Alkoiko epäilyttää sittenkin?”
”Ei, olen mä nähnyt pahempaakin. Ahistelevia humalaisia olleen yökerhon ja huumediilereitä täynnä olleen talon jälkeen tää on ihan luksusta”, vastasin ja virnistin heikosti ennen, kuin Pedro ja Dominic vetivät minut mukaan kiivaaseen väittelyyn jalkapallosta ja illan ottelusta.

Lähettäjä: Muisto97 
Päivämäärä:   4.7.11 15:13:20

TIM

Kuuntelin puolella korvalla Rafaelin ja Pedron kinastelua illan ottelun voittajasta, Dominicin köpsyttäessä vessan suuntaan. Olin ollut eilen jo ihan varma, että Rafael päättäisi saman tien irtisanoutua, kun Dominic meni aukaisemaan suunsa minun seksuaalisesta suuntautumisesta, aivan kuten Rafaelia ennen ollut Miguel oli tehnyt. Minua rupesi väkisin naurattamaan, kun muistelin Miguelin ilmettä, kun hänelle selvisi että olin homo. Mies parka oli pelännyt että alkaisin vielä ahdistelemaan häntä, vaikka olinkin koittanut selittää hänelle että hän ei ollut ollenkaan minun tyyppiä. Naureskelin itsekseni kiinnittäessäni uutta tynnyriä oluthanan alle.
-Mikä noin huvittavaa on? Rafael kysyi uteliaana. Vilkaisin ylös työstäni, ja huomasin Rafaelin päässeen eroon papoista.
-Kunhan muistelen menneitä, sanoin virnistäen. Rafael kohotti kulmiaan kysyvästi, mutta pudistin vain päätäni virnuillen, kun nousin seisomaan ja laskin ensimmäiset vaahdot pois hanasta.

Illan aikana yllätin turhan usein itseni tuijottelemasta Rafaelia. Illan ottelu oli taas kerännyt paikan täyteen, mutta pelin aikana tiskillä oli hiljaista. Yllättäessäni taas kerran itseni tuijottamasta Rafaelia, huokaisin syvään ja käänsin katseeni telkkarin suuntaan. Huomasin Pedron katsovan minua huvittuneena, joten kohotin kulmiani kysyvästi. Mies vain iski silmää minulle ennen kuin kääntyi seuraamaan telkkaria. Pudistin päätäni virnistäen, ja käännyin katsomaan Rafaelia, jonka yllätin tällä kertaa tarkkailemasta minua.
-Mä menen keittämään kahvia, haluatko sä? kysyin astellen Rafaelin luo, joka nyökkäsi hetken emmittyään.
-Vois se piristää, hän sanoi naurahtaen.

Kun kahvi viimein valui läpi suodattimesta, olin jo ihan tylsistynyt. Olin ehtinyt turhankin tarkkaan huomioimaan asuntoni sotkuisuuden, ja sain jälleen valtavan omatunnonpistoksen siitä, että aamullakin oli hieno keli kutsunut minua surffaamaan sen sijaan että olisin viettänyt aamun kotona siivoten. Se hyvä puoli aamussa oli, että olin saanut vihdoin kunnon putkimiehen korjaamaan sen perhanan altaan, jota Pedro oli aikansa korjannut. Nyt se ei ainakaan enää aiheuttanut huolia. Kaadoin kahvia kahteen mukiin ja lähdin niiden kera takaisin alas, juuri sopivasti kun pelissä tehtiin maali, joka sai aikaan sellaisen huutomyrskyn että epäilin talon pompanneen metrin ilmaan.
-Kummasti noi fossiilitkin innostuu yhdestä maalista, sanoin ojentaessani kupin Rafaelille, joka virnisti leveästi.
-Joo ja täytyy vaan toivoa, että ei kukaan saa sydäriä, mä en halua joutua elvyttämään noita, poika sanoi virnistäen.
-Joo no ei se ihan ekana tuu munkaan "Haluan tehdä"-listalla, vastasin virnistäen.
-Ai niin, nyt kun muistan, niin huomenna olis sulla vapaapäivä. Mä koitan saada ens viikoks sulle ihan paperillisen työvuorolistan, sanoin nojaten tiskiin.
-Ai, okei, Rafael sanoi hieman säpsähtäen.
-Saat sitten nukkua ihan rauhassa, ni jos vaikka piristyisit, sanoin silmää iskien ja käänsin huomioni sitten ovesta juuri sisälle tulleeseen pariskuntaan. Pariskunta näytti hieman kireältä, ja nainen tiuski aika kiukkuisesti miehelle, joka näytti siltä ettei kuunnellut. Annoin heille heidän tilaamansa lonkeron ja tuopin, ja he jäivät istumaan tiskille. Siirryin kohteliaasti kauemmas, mutta koko ajan kohoava äänentaso piti huolen siitä, että en voinut olla kuulematta kuinka nainen sätti miestään muiden naisten katselusta. Parin takana, tiskin päässä istuva mies nosti hieman tyhjää tuoppiaan, ja Rafael meni laskemaan hänelle uutta juomaa, kun mies tokaisi naiselle
-No siihen on yksinkertainen ratkaisu. Erotaan, niin ei sinun tarvitse miettiä missä silmäni liikkuu!
Nainen tuijotti hetken miestä järkyttyneenä, ennen kuin hän nosti lonkeronsa, ja tuopin sisältö lähti vauhdilla kohti miestä, joka kuitenkin väisti sillä seurauksella että tuopin sisältö osui suoraan miehen takana olleen Rafaelin naamalle. Nainen kääntyi kannoillaan ja marssi ulos Cielosta, miehen mennessä perässä. Minä menin virnistellen Rafaelin luo ja ojensin hänelle pyyhkeen.
-Se oli suorastaan hyvin sihdattu, totesin virnuillen ja sain pojalta osakseni mulkaisun, joka kertoi että jos hänellä olisi ollut tuoppi käsissä, olisi sen sisältö ollut aika liki minun naamaa.
-Tule ylös niin haetaan sulle kuiva paita, sanoin viitaten Pedron tiskin taakse. Vanha mies tuli hekotellen seisomaan tiskin taakse, samalla kun itse kuljin Rafaelin edellä takahuoneen läpi portaille. Hän seisahtui epäröiden ensin portaiden alapäähän, mutta lähti sitten varovasti kiipeämään perässä.
-Sori tää sotku, mä en oikeen osaa olla kodinhengetär, sanoin potkaisten portaiden yläpäästä muutaman vaaterievun kohti nurkkaa. Rafael katseli uteliaana ympärilleen kun hain vaatekaapista puhtaan t-paidan, jonka ojensin pojalle.
-Suihku löytyy tuolta, jos haluat käydä pesulla. Kokemuksesta tiedän että ei oo mukavaa jos on juomat naamalla koko illan. Mutta mä meen nyt pelastamaan baarin Pedrolta, tuu perässä kun ehdit, sanoin lähtien takaisin alas, jättäen pojan seisomaan keskelle olohuonetta.

Lähettäjä: syllable 
Päivämäärä:   4.7.11 20:44:08

Hyvältä vaikuttaa! :) Mut minkä ikänen Tim on?
seurailen :)

Lähettäjä: Muisto97 
Päivämäärä:   4.7.11 21:17:43

Jaaha, boldaukset näköjään kusas edellisessä pätkässä...
Ja näköjään unohdin tuosta esittelystä (monen yrityksen jälkeen) sen iän, eli Tim on 24.

Lähettäjä: Mivava 
Päivämäärä:   5.7.11 12:39:33

Rafael

Katsoin hetken orpona Timin perään vieraassa asunnossa. Mies todellakin oli reilu, kun saapui pelastamaan yllättävän epäonnen kohdatessa – en todellakaan ollut odottanut saavani lonkeroa naamalleni, vaikka peli-illat saattoivat olla villejä – ja päästi asuntoonsa. Piti varmaan itsekin alkaa pikku hiljaa uskoa, että kaikki mukavat ja komeat miehet olivat homoja, kuten naispuoliset ystäväni olivat aina jaksaneet hokea, kun heidän sulhasehdokkaansa osoittautuivat astetta huonommiksi valinnoiksi.

Sidoin hiuksiani kiinni samalla, kun loikin portaita alas takaisin baarin puolelle. Märkinä ne yleensä kihartuivat ihmeellisesti, minkä ajattelin estää ja näyttää kerrankin vähän viisaammalta. Vihasin hiuksiani silloin, kun ne eivät totelleet vaan sojottivat vähän joka suuntaan.
Portaiden alapäässä olin törmätä Timiin. Tunsin punastuvani, mitä sattui nykyään aivan liian usein.
”Sori ja kiitos”, mumisin nolona.
”Ei kait tuo mitään. Viitsitkö mennä katsomaan baaria, niin käyn ylhäällä vielä. Ei siellä taida hirveästi tekemistä olla, kun peliaika on niin pahasti vielä kesken”, Tim sanoi.
Nyökkäsin ja harpoin baarin puolelle pakoon.
”Mikä muhun on taas mennyt?” tuhahdin hiljaa itsekseni. Olin kuitenkin aikuinen ihminen, mutta käyttäydyin kuin paraskin teini.

Aamulla järkytys oli melkoinen, kun joku kova ääni herätti minut. Vilkaisin herätyskellooni, joka ei kuitenkaan osoittautunut metelin aiheuttajaksi, joten jouduin päättelemään, että kyseessä oli ovikello. Kaivoin yöpöydältä lasit päähäni ja ryömin ovelle, sillä hirveä metakka ei ilmeisesti aikonut loppua.
Oven avattuani ensimmäisenä silmiini osui kaksi napittavaa silmäparia, jotka kuuluivat siskoni lapsille. En ollut hetkeen heitä nähnyt, mutta en ollut myöskään olettanut, että Eva pelmahtaisi Marian ja Carlosin kanssa oven taakseni näin pian. Lapset olivat kuusivuotiaat kaksoset
”Mihin olette äitinne hukanneet?” kysyin heiltä.
”Se tulee perässä”, Maria sanoi. Blondi tyttö katsoi minua niin vaativasti, että päädyin nostamaan lapsen syliini. Sain palkakseni suukon poskelle ja iloisen hymyn. En kyennyt käsittämään, että siskoni kaltainen ihminen oli saattanut saada niin herttaisen tyttären, sillä Eva ei ollut ollut mikään maailman suloisin kakara, ja vasta minun ollessa teini-ikäinen olimme alkaneet tulemaan toimeenkin keskenämme.
Eva harppoi portaat ylös ja ilmestyi hetkessä ovelle.
”Rafael, saat nyt korvata muuttoavun ja katsoa Carlosin ja Marian perään hetken.
”Et pystynyt eilen soittamaan ja kysymään asiasta? Kuinka kauan?” kysyin. Hätistin lapset asuntooni, että ehtisin puhua edes hetken rauhassa siskoni kanssa.
”Tuli kiireellistä asiaa, olisin ilmoittanut, jos olisin tiennyt aikaisemmin, mutta ei täälläpäin ole ketään muutta, joka pystyisi katsomaan lasten perään”, Eva sanoi. Huokaisin syvään keskeytettyjen yöunieni takia, mutta en minä voinut siskoni pyyntöä torjuakaan.
”Okei, okei”, mutisin. Eva kiitti minua pikaisella halauksella, mutta sitten nainen katosikin portaikkoon ja totesin olevani yksin lasten kanssa.
”Carlos! Maria! Lähdetäänkö puistoon?” huusin lapsille, jotka keikkuivat ikkunassa ihailemassa niitä vähäisiä maisemia, mitä kaupungissa sattui olemaan. Maria hyppelehti heti iloisesti luokseni ajatukseen myöntyen ja Carlos seurasi hänen perässään. Sellaisia he olivat, Maria oli tainnut saada kaksikosta kaikki sosiaaliset piirteet.
”Katsokaa hetki telkkaria, niin vaihdan vain vaatteet. Käydään samalla jossain syömässä aamupalaa”, sanoin heille.
”Mutta me ollaan jo syöty”, Carlos sanoi hiljaa.
”No toinen kerta ei haittaa. Käydään syömässä kakkupalat jossain”, vastasin ja lapset tuntuivat kumpikin hyväksyvän ajatukseni.

Kun vähän myöhemmin vaelsimme porukalla kohti lähintä puistoa, yllätyin nähdessäni Pedron Cielon edustalla. Päätin poiketa sanomaan huomenet miehelle, kun baari matkan varrella oli.
”Herranjestas, sehän on Rafael! En meinannutkaan ensin tunnistaa”, hän sanoi ihmeissään. Olin tottunut jo siihen, että ihmiset katsoivat aina kummissaan, kun ensimmäisen kerran näkivät minut lasit päässä, vaikkei se nyt mitään ihmeellistä ollutkaan.
”Niin minkäs ikäinen sinä olitkaan, kun noin vanhoja lapsia on mukana?” Pedro kysäisi.
”Ei ne omia ole!” riensin kieltämään heti. Se tästä vielä puuttuisi, että joku alkaisi tosissaan luulla, että kakarat olivat omiani. Perdo repesi nauramaan kauhistuneelle ilmeelleni. ”Siskoni lapsi, pitää katsoa muutama tunti noiden perään vielä.”
”Ihan vitsi se oli, yritähän ottaa vähän rennommin”, vanha mies nauroi ja taputti isällisesti olkapäätäni. Yritin hymyillä, mutta se jäi vain heikoksi yritykseksi. Maria pelasti minut onneksi lopuilta lohdutuksilta kinuamalla vieressäni syliin. Nostin tytön käsivarsilleni, sillä hän ei liikoja paikanut.
”Olisin ansainnut vähän sääliä, kun pelmahtivat ovelle aikaisin herättämään”, naurahdin.
”Voi raukkaa, taisi mennä vapaapäiväkin hukkaan”, Tim sanoi. Hän astui Cielon ovesta ulos. Hymyilin hänelle, mutta en ehtinyt sanoa mitään, sillä Maria ehti edelleni.
”Rafa, kuka tuo on?” tyttö kysyi ja tapitti kirkkailla silmillään minua. Tunsin Carlosin piiloutuvan jalkojeni taakse.
”Maria, tässä on Tim. Hän on pomoni ja omistaa Cielon”, vastasin tytölle, joka katsoi miestä pää kevyesti kallellaan.
”Hyvä. Jos Rafa pitää susta, niin oot kiva, joten me mennään naimisiin”, Maria ilmoitti varsin kuuluvasti heleällä lapsenäänellään. Pedro purskahti nauruun, ja minä ja Tim tuijotimme kumpikin siskontyttöäni järkyttyneinä.
”Maria, mahdat olla liian nuori kuule miettimään tuollaisia”, vastasin hänelle, kunhan toivuin järkytyksestäni sen verran, että osasin taas muodostaa sanoja.
”Eikä, kun äiti sanoo aina, että olisi pitänyt hommata rikas mies, vaikka joku baarin omistaja”, tyttö vastasi ja näytti siltä, että olisi valmis väittämään vastaan vaikka kuinka kauan. Naurahdin kevyesti ja laskin tytön maahan.

Saadessaan tietää, että puisto oli vain parin korttelin päässä, en voinut estää Mariaa ja Carlosta lähtemästä juoksemaan sinne.
”Älkääpä menkö kauas!” huusin lasten perään. He jäivät pysähtyivät hetkeksi, kun vastaan tuli pariskunta koiran kanssa. Koira lähti häntä heiluen lasten luo, jotka alkoivat innoissaan silitellä sitä.
”Äh, anteeksi, Maria on vähän omalaatuinen lapsi. Ei ole tullut ainakaan meidän sukuun”, sanoin Timille.
”Totuushan tulee tunnetusti lasten suusta”, hän vastasi. Pedrolla näytti olevan edelleen hauskaa tytön takia ja hän nauroi edelleen vedet silmissä. Mulkaisimme kumpikin häntä varsin pahasti, mutta sillä ei tainnut olla vanhaan mieheen mitään vaikutusta.
”Mihin aikaan sä suljet Cielon? Kun ajattelin, jos sä haluaisit näyttää vähän paikkoja, kun tiedät varmaan pikkuisen paremmin baarit ja muut täältä?” päätin yhtäkkiä kysyä ilman sen suurempia harkintoja Timiltä. Jos en olisi edellisenä iltana huomannut toisen katselleen minua aika usein – ellen sitten ollut täysin erehtynyt siinäkin asiassa – tai jos olisin ylipäätänsä pysähtynyt miettimään sanojani useampaan otteeseen, en varmasti olisi uskaltanut edes kysyä toista seuraksi.
Yllätyksekseni Tim suostui, mistä olin ehdottomasti aivan liian iloinen ottaen huomioon, etten edes oikeastaan tuntenut häntä kuin yhden baari-illan verran.
”Tota, mun pitää varmaan mennä pelastamaan nuo raukat kakaroilta. Nähdään”, sanoin ja huomasin jälleen punastuvani kevyesti. Heilautin kättäni Timille ja Pedrolle ja juoksin siskoni lasten luokse, vaikka sainkin sen jälkeen tietää, ettei koiran omistajat olleet edes pistäneet lapsia pahakseen. Vanha pariskunta oli vain ollut iloinen kohdattuaan niin herttaisia lapsia ja koirakin oli rakastunut kaksikkoon täysin ja makasi maassa tassut kohti taivasta kerjäämässä rapsutuksia.

Lähettäjä: Muisto97 
Päivämäärä:   5.7.11 15:52:54

TIM

Ilmeisesti huomioni jäi hetkeksi liian kauaksi aikaa seuraamaan lasten perään rynnännyttä Rafaelia, sillä havahduin läimäykseen takaraivossani. Käännyin katsomaan Pedroa, joka ei enää nauranut, vaan päin vastoin, tarkkaili minua turhankin vakavana.
-Tiedätkös Alejandro, minä tunnen tuon ilmeen. Mutta älä unohda, mitä sinulla on pelissä. Tunsin punastuvani ja väistin miehen katsetta.
-Siis kai sitä nyt saa olla ystävällinen työntekijälleen? mutisin hiljaa ennen kuin käännyin palatakseni avoimesta ovesta baarin puolelle.
-Kunhan muistat pitää työn ja huvin erillään, kuulin Pedron kommentoivan vielä perääni.
Marssin suoraan takahuoneeseen, samalla itsekseni kiroten. Kyllä minäkin tunsin tämän olotilan. Minä olin ihastumassa, eikä se todellakaan kuulunut suunnitelmiini.
Kävin ylhäällä vaihtamassa shortsit jalkaani ja nappasin lautani mukaan, ennen kuin palasin baarin puolelle, jossa Pedro laski juuri itselleen olutta.
-Kun sä kerta aiot taas majoittua tänne koko päiväksi, ni hoida samalla paikka sen aikaa kun mä oon rannalla, päätin ja sain vastaukseksi laiskan käden heilautuksen lehden kuolinilmoituksiin huomionsa kiinnittäneeltä mieheltä. Pudistin päätäni mennessäni ulos ja nyökkäsin kadulla vastaan tulevalle Dominicille, ennen kuin loikin tien yli polulle, joka oikaisi muutaman pikkukaupan ja asuintalon välistä hiljaiselle rannalle. Turistit eivät onneksi olleet kyseistä rantaa vielä löytäneet, joten paikalla oli vain pari paikallista surffaria.
-Tim! huudahti naisen ääni sivummalta, joten käännyin katsomaan kuka minua kaipasi. Hymy kohosi huulilleni kun näin rantaa pitkin keppien kanssa suuntaani konkkaavan Lisan. Lisa oli ollut lapsuudesta asti parhaita ystäviäni, mutta hän oli lähtenyt kolmisen vuotta sitten Australiaan surffaamaan ja töihin hevostallille.
-Lisa! Mikä sut on tänne lennättänyt, ja mitä sä olet tehny itelles? Kysyin nauraen kun tyttö viimein saavutti minut. Kiedoin käteni hänen ympärilleen tiukkaan halaukseen. Olin kaivannut hänen iloisen kuplivaa nauruaan.
-Jalalle kävi moottoripyörä, joten kesä menee hukkaan kun en pääse laudalle, ja tänne kuule lennätti ihan lentokone, tyttö nauroi kun päästin irti hänestä.
-Mäntti, naurahdin tökäten häntä kevyesti käsivarteen.
-No jos ihan totta puhutaan, niin mä muutin justiinsa takas. Tuli ero, eikä mulla ollut enää mitään siellä rapakon takana, tyttö sanoi hieman synkistyneenä.
-Sen parempi mulle, nauroin virnistäen.
-Sä oot menossa laudalle? Lisa kysyi vilkaisten maahan tipahtanutta lautaani. Nyökkäsin vain lyhyesti.
-No mä ootan täällä että nään ootko sä paljonkin huonontunut mun poissa ollessa, Lisa päätti ja istahti hiekalle katsomaan minua odottavasti.

Kun tuntia myöhemmin rantauduin tunsin oloni rentoutuneeksi. Lisa odotti minua hymyillen, ja hän kohotti aurinkolasinsa otsalleen niin, että näin hänen ruskeat silmänsä.
-Ei nyt niin paha mitä mä pelkäsin. Mutta eikö Juan oo sun antanu lautailla, vai miksi sä et oo tota parempi? tyttö kysyi suorasukaiseen tapaansa. Katsoin häntä hetken hämmentyneenä, ennen kuin tajusin.
-Sä et oo kuullut? Me ollaan Juanin kanssa erottu. Ja mä en oo kauheasti rannalle ehtiny, kun oon yksin hoitanut Cieloa, sanoin olkiani kohauttaen. Lisa katsoi minua hetken vakavana alahuultaan imeskellen.
-Auta mut ylös, meillä on selvästi paljon keskusteltavaa, tyttö päätti sitten.
Autoin hänet ylös samalla paljon puhuvasti silmiäni pyöräyttäen. Lisa mulkaisi minua nopeasti, mutta ei sanonut mitään, ennen kuin aloimme lähestyä Cieloa. Hän seisahtui katselemaan baaria pää kallellaan.
-Onpa ihanaa tulla kotiin, hän päätti samassa huokaisten syvään. Vilkaisin häntä virnistäen.
-Eikö ole mukavaa kun Cielo on ja pysyy vaikka maailma murjoisikin miten tahtoo, sanoin naurahtaen.
-Totta, Lisa päätti vilkaisten minua hymyillen.

-No mutta, tämäpä iloinen yllätys, Pedro sanoi tullen halaamaan Lisaa heti kun hän näki tytön. Myös Dominic ja paikalla oleva Marty tulivat halaamaan nauravaa Lisaa.
-antakaa nyt tyttöparan hengittää ja jotain juotavaa, jollette oo koko varastoa juoneet tyhjäksi, niin mä käyn suihkussa, sanoin häviten asuntoni suuntaan.

Päivä oli mukava, saimme kuulla lisan elämästä ja Lisa sai täydellisen selvityksen paitsi kylän, niin myös minun, elämästä. Välillä topputtelin vääriä huhuja, mutta annoin enimmäkseen pappojen selittää, itse tyydyin tarkkailemaan Lisaa. Hän oli kolmessa vuodessa aikuistunut, mietin katsellessani häntä.

Hieman ennen yhdeksää papat valuivat ulos, pedron selvitettyä ties moneenko kertaan että minun pitäisi ehtiä laittautumaan treffeille. En enää loppuillasta edes jaksanut korjata että en ollut menossa treffeille, vaan ihan vaan näyttämään paikkoja Rafaelille, mutta kun olin yhdessä vaiheessa vahingossa livauttanut Rafaelin nimen, oli kaikki tekari-jengiläiseni jo päättäneet että menimme treffeille. Eikä asiaa ainakaan auttanut se, että Lisa oli sillä välin kun olin suihkussa, kaivanut kaapistani mustat farkkuni ja niiden seuraksi punaisen kauluspaitani.
-Korostaa mukavasti sun silmien väriä, tyttö sanoi iskien silmäänsä samalla kun nappasi kädestäni t-paidan jonka olin ajatellut laittaa päälleni.
-Siis usko nyt jo, mä en ole menossa treffeille, sanoin tuskastuneena.
-Sama se kenen kanssa sä meet, mutta mä tulen huomenna puolilta päivin tarkistamaan kenen kanssa sä olet kotiutunut tyttö sanoi virnistäen, joten tyydyin heittämään häntä pyyhkeellä.

Olin juuri laittamassa hiuksiani, kun kuulin Rafaelin äänen alakerrasta.
-Tuu ylös, mä olen ihan just valmis! huikkasin portaisiin. Mulkaisin Lisaa peilin kautta, tytön virnuillessa sängylläni istuen.
-Joo joo, mä meen pois jaloista, hän sanoi naurahtaen.
-Huomiseen, Lisa vielä sanoi olkansa yli virnistäen minulle.
Kuulin kuinka hän kopisteli Rafaelia vastaan portaissa.
-Tim on tuolla ylhäällä. Mä olen Lisa, Timin lapsuudenkaveri, ja ei, me ei olla ikinä oltu muuta kuin kavereita, tyttö sanoi nauraen. Saatoin nähdä mielessäni miten tyttö heilautti pitkät kastanjanruskeat kiharansa flirttailevasti taaksepäin, ennen kuin soi Rafaelille flirttailevan hymyn, enkä voinut olla hymyilemättä itsekseni. joskus aikanaan Lisa oli "tarkistanut" oliko mies josta olin kiinnostunut, todellakin homo vai ei.
-Jätä Rafael rauhaan, ja ala painua, sanoin astellen rennosti rappusille. Pysähdyin kuitenkin tuijottamaan puolivälissä rappusia seisovaa poikaa, enkä voinut olla vislaamasta hyväksyvästi. Ja olin tyytyväinen siihen että Lisa oli pitänyt päänsä.
Rafaelilla oli päällään siniset farkut ja valkoinen kauluspaita, hiuksensa hän oli kiinnittänyt taakse ja silmälasit jättänyt jonnekin. Kevyt puna kohosi pojan naamalle, samalla kun Lisa iski silmää minulle hänen takaansa ja muodosti huulillaan äänettömän "Wow":n.

Lähettäjä: Tito_Man 
Päivämäärä:   5.7.11 16:31:12

pari pilkkua tais puuttua ja sitte nuitten nimet oli kirjotettu välillä pienelle, sellasia virheitä huomasin :) mutta muuten TODELLA mukavaa luettavaa! :-)

Lähettäjä: Mivava 
Päivämäärä:   7.7.11 11:13:00

Rafael

En voinut sille mitään, että punastuin Timin ja Lisan katseiden alla. Tunsin käyttäytyväni jälleen kuin paraskin teinityttö, joka oli päässyt vihdoin ja viimein treffeille sen koulun suosituimman pojan kanssa, paitsi ettei kyseessä olleet mitkään treffit siskoni ja pappajengin mielipiteistä huolimatta. Jälkimmäinen sakki oli varmaan jäänyt tarkoituksella odottamaan minua Cielon edustalle, ja olin saanut tullessani kuulla heidänkin mielipiteet touhusta, mitä ilmankin olisin totisesti voinut elää. Jouduttuani siskoni käsittelyyn, oli ollut vaikea saada miehiä uskomaan sanojani, ja minusta tuntui pahasti siltä, etteivät he olleet uskoneet niitä kuitenkaan. Itsepäisiä pappoja taisivat olla kaikki.
Katsoin Lisan perään, joka katosi portaat alas, kun minua nolotti aivan liikaa kohdata Timin katse. Mies oli komea, sitä ei käynyt kenenkään kieltäminen, ja olin toisaalta onnellinen, ettei siskoni ollut päästänyt minua lähtemään noin vain kotoa.

Hommahan oli mennyt niin, että olin raahautunut lasten kanssa kotiini kehittämään jotain ruokaakin koko sakille, kun Eva oli tullut hakemaan kakaroitaan. Hän oli kutsunut minut käymään luonaan, mistä olin joutunut kieltäytymään kohteliaasti. Sen jälkeen olinkin joutunut vastaamaan tarkkaan kuulusteluun, mihin olin menossa, miksi, kenen kanssa ja miten niin oli päässyt käymään, että minä kaikista maailman ihmisistä olin menossa ulos jonkun kanssa.
”Luulin, ettet ikinä saa aikaiseksi edes kysyttyä ketään ulos, kun olet vähän tuollainen”, Eva oli todennut suorasukaisella tyylillään, mikä oli saanut suustani purkautumaan vastalauseiden ryöpyn. En vain ollut ehtinyt liiemmin panostamaan omaan elämääni, kun olin joutunut käymään välistä melkein ympäri vuorokauden töissä.
Kaikki kysymykset ja kiertelevät vastaukseni olivat johtaneet siihen, että minun loihtiessa ruokaa nälkäiselle tenavaparille, Eva oli ehtinyt kääntäämään vaatekaappini sisuksen ympäri. Tai oikeastaan hän oli penkonut läpi vaatekaappini ja todennut, että olin ilmeisesti unohtanut matkasta kakki järkevät vaatteet, minkä jälkeen hän oli purkanut kaikki laatikot, joissa oli vielä vaatteita, sängylleni. Voisin kuulemma kerrankin näyttää hyvältä, ettei aina tarvitsisi hänenkään hävetä. En saanut mahdollisuutta väittää vastaan, mikä ei ollut aivan uutta, kun siskostani puhuttiin, ja lopulta olin näyttänyt omasta mielestäni aivan ylilaittautuneelta, mutta siskoni mielestä vaihteeksi oikeasti hyvältä.
”Mihin Rafa on menossa?” Maria oli kysynyt, kun Eva patisti minua matkaan, että hän voisi turvallisin mielin lähteä lasten kanssa ilman, että tarvitsisi pelätä, että sotken vaatteeni tai mitään.
”Ulos”, olin vastannut ja vastaukseksi olin saanut tiukat utelut lapselta, että kenen kanssa ja minne – se taisi olla naisilla synnynnäinen taito – ja kuullessaan olevani Timin kanssa liikenteessä, olin jälleen päässyt toteamaan siskontyttöni verbaaliset lahjat.
”Aina Rafa vie mun prinssit. Rafa-eno on ilkeä noita-akka.”
”Ei se voi olla noita-akka”, Carlos oli sanonut hiljaa puolustuksekseni, mutta Maria kuunteli vastaväitteitä yhtä vähän kuin äitinsäkin.
”On se ja piste.”
Eva oli vain nauranut tyttärelleen ja meinannut hänen olevan täysin oikeassa. Olin selvästi taas joutumassa Marian vihan kohteeksi, eikä se paikka ollut mikään maailman ihanin, sillä kuusivuotiaaksi tytöllä oli aivan liian nopea kieli ja vilkasliikkeinen mieli. Tyttö oli varsin ihmeellinen, oppinut tarharyhmästään ensimmäisenä kirjoittamaan ja kirjoitti huomattavasti paremmin kuin suurin osa ikäisistään. Sitä hän ei ollut ainakaan minun suvustani perinyt., paitsi korkeintaan itsepäisen luonteensa äidiltään.

”Hei”, tervehdin hiljaa miestä, joka loikki portaat alas luokseni.
”Hyvältä näyttää”, toinen sanoi huomattavasti rennomman oloisena, kuin mitä itse tunsin olevani. Olin ehtinyt jo lyhyen matkan aikana Cielolle katumaan koko asiaa aivan liian useaan otteeseen, mutta olin huomannut vauhti vaarit en ollut enää voinut perääntyä mitenkään. Olin jo valmiiksi kauhussani huomisesta, sillä en varmasti saisi hetken rauhaa heiltä seuraavana päivänä, kun palaisin töihin lyhyeltä vapaaltani.
”No joo, jäin isosiskoksikin kutsutun pyörremyrskyn armoille”, naurahdin ja hieroin niskaani. Se oli kyllä onni, sillä olisin varmasti näyttänyt muuten Timin rinnalla joltain puskasta repäistyltä, mitä en olisi todellakaan halunnut. ”Et itsekään näytä yhtään hassummalta.”
”Pitää muistaa kiittää häntä, jos joskus kohdataan. Mennäänkö?” Tim kysyi ja tyydyin nyökkäämään, kun en sanojakaan tahtonut suusta ulos saada.
Ei ollut ollut tarkoitukseni ihastua tai ylipäätänsä kiinnostua kenestäkään, etenkään ihmisestä, joka sattui olemaan pomoni, mutta homma ei tainnut taaskaan mennä niin kuin olin tarkoittanut sen meneväksi. Eivät asiat kyllä oikeastaan koskaan sujuneet tahtomallani tavalla, enkä todellakaan tahtonut sotkea yksityiselämää ja työasioita keskenään, mutta näytti pahasti siltä, että olin sotkemassa ne kuitenkin. Tai vaihtoehtoisesti kuvittelin vain kaiken ja sitten saisinkin hävetä ja vaihtaa työpaikkaa jälleen ja Eva olisi innoissaan, kun joutuisi jälleen muuttoavukseni.

”Mitä mietit?” Kysymys palautti minut takaisin maanpinnalle mietteistäni ja epäilemättä punastuin jälleen noin sadatta kertaa päivän aikana.
”Onkohan se vanhusjengi edelleen tuolla ulkona? Ovatko he aina noin pahoja?” kysyin hiljaa naurahtaen.
”Voi ei. Pakko masentaa, mutta et ole vielä saanut tavata edes kaikkia. Mutta kyllä heihin tottuu aikanaan. Viimeistään vuodessa, ellet ole jo siinä vaiheessa lähtenyt karkuun tekari-jengiä”, Tim sanoi.
”Voi olla, etten karkuun pääsisi vaikka haluaisin. Eva ei aio auttaa enää yhdessäkään muutossa”, vastasin hänelle.
”Oletko muuttanut sitten useastikin?”
”En ole tainnut viimeisen viiden vuoden aikana asua edes vuotta yhdessä paikassa. Ei ole oikein ollut syytä jäädä mihinkään”, mutisin.
Minusta tuntui, että taisimme kumpikin yrittää estää ikävää hiljaisuutta laskeutumasta välillemme, ettei tarvitsisi myöskään alkaa puhua mistään syvällisemmästä. Myönnettäköön, että minua nolotti se, etten ollut ihminen puheliaimmasta päästä. Kuuntelin kyllä mielelläni, mitä muilla oli sanottavana, mutta itse olin mieluummin hiljaa. Pelkäsin aina sanovani jotain typerää ja pilaavani kaiken, ja tätä – mikä koko asia sitten ikinä olikaan – en todellakaan halunnut pilata nyt, kun vihdoin sain kunnollisen työn hyvässä seurassa ja ainakin toistaiseksi asiallisen asunnon, jos ei naapurin vanhaa rouvaa laskettu, joka ilmeisesti uskoi, että voisi säästää kauppakuluissa lainaamalta puolet ruoka-aineista aina minulta.

”Onko toiveita?” Tim kysäisi, kun ulkoilma iski vasten kasvojamme. Ilta oli viilenemässä, mutta siitä huolimatta oli lämmintä, mutta en ollut kyllä koskaan pistänyt vastaan helteille.
”Sähän se paremmin tiedät paikat”, vastasin.
”Sitten mä varoitan, ettet pääse varmaan ikinä kotiin”, mies nauroi. Toivoin, että olisin pystynyt itsekin ottamaan yhtä rennosti. Naurahdin mutta punastuin vaihteeksi kevyesti. Se siitäkin ajatuksesta olematta käyttäytymättä kuin paraskin teinityttö.

Lähettäjä: *-* 
Päivämäärä:   7.7.11 15:56:41

ihan kivalta kuulostaa ja ihanaa että noi on molemmat yli kakskymppisiä :-) Tuntuu vaan että toi Rafael punastelee ihan hirveästi! :-D

"...ojensin käteni, johon toinen tarttui pienesti punastuen."

"...kohotin nyt kulmiani kysyvästi pojalle, joka punastui..."

"...saaden samalla Rafaelin punastumaan syvemmin."

"...hyppäsin varmaan metrin ilmaan säikähdyksestä, minkä jälkeen punastuin lievästi."

"Tunsin punastuvani, mitä sattui nykyään aivan liian usein."

"...sanoin ja huomasin jälleen punastuvani kevyesti."

"Kevyt puna kohosi pojan naamalle."

"En voinut sille mitään, että punastuin."

"...ja epäilemättä punastuin jälleen."

"Naurahdin mutta punastuin vaihteeksi kevyesti."

jatkoa kiitos :-)

Lähettäjä: Mivava 
Päivämäärä:   7.7.11 23:31:21

Hyvä huomio, pitäisi varmaan lukea noi pätkät läpi huomattavasti tarkemmin. Tai sitten Rafael on vaan herkästi nolostuvaa tyyppiä :")

Lähettäjä: Muisto97*ek 
Päivämäärä:   24.7.11 23:17:39

TIM

Astelimme katua kaupunkia kohti hiljaisuuden laskeutuessa välillemme. Rafaelin pää pyöri uteliaana, kun hän katseli hiljentyneitä puoteja joiden ohi kuljimme.
-Aloitetaan täältä, sanoin yllättäen ja astelin edeltä pienen terassin poikki avoimelle ovelle. Sisältä leijui mausteiden tuoksu, sekä iloinen puheensorina.
-No mutta, mitä minun vanhat silmäni näkevätkään! mies tiskin takaa huudahti kun ohjasin Rafaelin sinne.
-Hei Papa, sanoin naurahtaen ja kumarruin tiskin yli suikkaamaan nopean suukon miehen poskelle. Vanha ja harmaantunut, pieni lyhyt mies oli jo kiinnittänyt huomionsa Rafaeliin, joka katseli ympärilleen.
-Papa, tässä on Rafael, minun uusi työntekijä, esittelin pojan joka nyt käänsi huomionsa mieheen.
-Ulkopaikkakuntalainen? Papa kysyi katsoen poikaa päästä varpaisiin.
-Niin, vastasin istuen jakkaralle tiskin ääreen. Vilkaisin itsekin ympärilleni, paikalla oli muutama pariskunta syömässä, ja osa heistä heilautti kättään tunnistaessaan minut. Kaikki olivat paikallisia.
-Talo tarjoaa nämä, Papa sanoi nostaen kaksi olutta eteemme. Sitten hän viittoi minut kumartumaan lähemmäs, ennen kuin kuiskasi korvaani
-Toivottavasti hän on parempi kuin se keikari.
Ennen kuin ehdin vastaamaan, oli mies jo siirtynyt kiusaamaan seuraavia asiakkaita.
-Anteeksi, sanoin Rafaelille pahoitellen hymyillen.
-Kuule, onko tällä kierroksella yhtään paikkaa missä sä et tunne kaikkia? Rafael kysyi virnistäen, enkä voinut olla purskahtamatta nauruun.
-Joo, hotelleissa saattaa olla joku tuntematon, naurahdin.

Jos olisin saanut valita, olisin jättänyt viidennen kohteemme, keskustassa sijaitsevan El Toron väliin. Mutta siinä vaiheessa kun olimme jo astuneet hämyiseen yökerhoon, ja meidät oli havaittu, pakeneminen oli mahdotonta. Onneksi Papan paikan jälkeen muut baarien pitäjät olivat vain toivottaneet Rafaelin tervetulleeksi kaupunkiin, sillä epäilin että muutoin olisin saanut jatkaa iltaani yksin. Rafael oli huomattavasti rentoutunut saatuaan alkoholia vereensä, ja vaikka poikakin jo puhui reippaasti, huomasin hänen välttelevän kätevästi kahta asiaa, meinaan menneisyyttään ja perhettään. Olin itsekin ohittanut aiheen perhe toteamalla että perheeni oli kuollut, mutta menneisyyteni lähestyi meitä juuri kuin höyryveturi läpi El Toron tanssilattian.
-Alejandro! Iiiiiii-hanaaa nähdä pitkästä aikaa! Rex huusi jo kaukaa, mutta silti ennen kuin tajusinkaan, oli hän jo ripustautunut kaulaani. Näin heti hänen silmistään, että hän oli napannut jotain muutakin kuin alkoholia, ja se jos joku sai niskavillani nousemaan pystyyn.
-Rex, mikä yllätys, mutisin niin, että sitä tuskin kuuli kovana pauhaavan musiikin yli.
-Missä sinä olet piileskellyt kultaseni? mies kysyi pyyhkäisten violetin höyhenpuuhkansa takaisin olalleen, ennen kuin tarttui käsivarteeni lähteäkseen taluttamaan minua lattian poikki kauempana olevaa kaveriporukkaansa kohden. Miehen ilme oli yllättynyt, kun kiskaisin itseni irti hänen otteestaan pahoittelevasti hymyillen.
-Valitan, mutta minä olen varattu, sanoin ja kalastin Rafaelin käden nopeasti omaani, ennen kuin kiskaisin miehen kainalooni.
-Selitän myöhemmin, kuiskasin nopeasti Rafaelin korvaan, toivoen että poika kuuli sanani, samalla kun Rex tarkkaili häntä. Nyt, kun tuijotin tuota miestä Rafaelin olan yli, saatoin vain ihmetellä mitä hänessä joskus näin. Toki puolustuksekseni on mainittava, että silloin hän ei sentään pukeutunut kuin Drag-tähti, kuten nyt, keikkuessaan korkeilla koroilla violetissa paljettimekossa.
-Ja kukas tämä sitten on? Rex kysyi äänellä, joka olisi voinut jäädyttää hèlvetinkin.
-Tämä on Rafael. Raf, Rex, esittelin kaksikon toisilleen. Rex siirsi katseensa mietteliäänä kasvoihini.
-Ja tämmöiseenkö sinä olet langennut? Juanissa oli sentään potentiaalia, ja nyt tuollainen?! Tuo sitä paitsi näyttää siltä että sillä on vaimo odottamassa kotona, mies päätti lopuksi. Tunsin kiukun kiehahtavan sisälläni ja kiepsautin Rafaelin ympäri, painaen samalla huuleni miehen huulille. Hämärästi mieleeni tuli, että saisin aamulla laittaa uuden työpaikkailmoituksen lehteen, kun yllättäen Rafael vastasikin suudelmaani.

Okei, jos ilta oli vähintäänkin fiasko, niin en mene vannomaan, oliko aamu sen parempi. Ainakin päätäni särki ja voimalla, kun kiepsahdin polvilleni sängyn viereen. Minulla ei ollut mitään muistikuvaa loppuillasta, sen paremmin kuin kotimatkastakaan. Nyt kuitenkin konttasin kahvin hajun houkuttelemana makuuhuoneesta keittiöön, jossa viimein keittiönjakkaraa pitkin kapusin istumaan ja siis melkein pystyasentoon.
-Huomenta, Lisa sanoi virnistäen samalla kun ojensi minulle lasin. Murahdin vain vastaukseksi ja avasin silmäni kunnolla saatuani särkylääkkeen mahaani.
-Älä huuda, mumisin haroen hiuksiani samalla haukotellen. Katsoin ympärilleni mietteissäni.
-Noh? Lisa kysyi kaataen kahvia pöydällä odottaviin kuppeihin. Hajamielisesti tajusin että kuppeja oli kolme.
-Mitä noh? kysyin laskien kupit uudestaan. Kolme, edelleen.
-No kuka se on? tyttö sanoi silmiään pyöräyttäen.
-Kuka? kysyin kuin papukaija.
-Voi júmalauta Alejandro, kai sä nyt tiiät kenen kanssa oot yös viettänyt? Tai nukkunut, lienee oikea sana hajusta päätellen, Lisa nauroi, saaden minut pomppaamaan pystyyn. Astuin varovasti makuuhuoneen puolelle, huokauksen karatessa huuliltani. Astelin sängyn laidalle ja istahdin paikkaan josta olin juuri ryöminyt pois, ja kumarruin puhaltamaan Rafaelin korvaan. Kolmasti mies huitaisi kuin karkottaakseen ötökän, ennen kuin nosti päätään. Hänellä kesti hyvän aikaa, ennen kuin hän havaitsi minut ja ilmeisesti tajusi missä on.
-Voi víttu, kuului vaimeasti pojan painettua kasvonsa tyynyyn.
-Ei, mitään ei tapahtunut, ja tuolla olis kahvia, jos pääset ylös. Saat ekan suihkuvuoron, jos haluat, sulla alkaa työt tunnin kuluttua, tiedotin virnistäen. Aloin jopa tavoittamaan oman ääneni, saadessani hiljalleen päänikin hereille.

Lähettäjä: Mivava 
Päivämäärä:   28.7.11 23:51:27

Rafael

Jos aamut olivat minulle muutenkin aivan liian vaikeita, ei vieraasta sängystä lievässä krapulassa herääminen auttanut asiaa lainkaan.Olin tainnut ottaa muutaman liikaa, kun en muistanut yhtään mitään loppuillasta. Baarikierroksesta olikin hirveästi hyötyä, kun ei muistanut, missä oli käynyt. En oikeasti kyennyt muistamaan, miksi olin päätynyt edes olemaan Timin luona yötä. Kaikki suudelman jälkeen oli pimennossa.
Niin se suudelma. Minusta tuntui, että jos olinkin saanut selityksen siihen kaikkeen illan aikana, en muistanut sitä niistä aina useasta alkoholiannoksesta johtuen, mitkä olin joutunut kaataa kitaani, että sain muiston Timin huulista katoamaan omilta huuliltani. Osa minusta olisi mielellään unohtanut senkin ja ne kerrat, kun tulin verratuksi illan aikana Juaniin, mitä taisi sattua useammin kuin kerran. Sen olin voinut todeta, että Tim tunsi melkeinpä kaikki kaupungista tai vaihtoehtoisesti melkein kaikki tunsivat hänet. Papat eivät tainneet olla ainoita, jotka eivät uskoneet, ettemme olleet treffeillä, vaan työnantajani oli hyvää hyvyyttään lähtenyt näyttämään paikkoja. Näemmä kaksi homoa ei saanut enää liikkua ulkona yhdessä.

Viileä vesi sai ajatukseni sentään vähän paremmin hereille, mutta se ei auttanut saamaan päähäni, miksi olin tullut Timin luo yöksi. Siitähän se riemu repeäisi, jos papparaiset saisivat tietää. Heillä ei oikeasti tainnut olla muuta tekemistä eläkkeellä, kuin pohtia toisten ihmissuhteita. Ja miehet vielä kehtasivat väittää, etteivät juorunneet, vaikka taisivat olla pahempia kuin uuden kotitaloni vanhat juoruakat.
En oikeastaan tiennyt, miksi asia häiritsi minua niin paljon. Olin tainnut aikaisemminkin olla juorujen kohde, mikä varmaan johtui siitä, kuinka aikaisin välini olivat menneet poikki vanhempieni kanssa. Kaikista kivointahan oli juoruilla siitä naapurin kakarasta, joka lähti kotoaan 16 kesäisenä käymättä peruskoulun jälkeen päivääkään mitään koulua.
”Nyt, keskity ja lopeta ajattelu”, mutisin itsekseni, kun käänsin suihkun kiinni. Ajatukseni harhaili uskomattomasti aina aamuisin, eikä siihen todellakaan auttanut se, etten ollut omassa kodissani, missä olisin voinut haahuilla kuin paraskin puolikuollut mursu ensimmäiset pari tuntia. Timin edessä olisin kyllä mieluummin näyttänyt vähän fiksummalta.
Ehkä minä pidin hänestä vähän, eikä se, että hän oli suudellut minua yöllä, ollut ainakaan helpottanut oloani. Oikeastaan se oli aika masentavaa, kun otti huomioon, missä tilanteessa sekin oli tapahtunut. Rex oli tehnyt ainakin selväksi, etten tainnut kuulua hänestä lähellekään Timiä. En tiennyt, missä vaiheessa olin alkanut välittää niin paljon muiden sanomisista.

”Menen avaamaan Cielon”, mutisin, kun hiippailin suihkusta Timin keittiöön. En uskaltanut kohdata Lisan katsetta, joka tuntui palavan silkasta uteliaisuudesta. En todellakaan jaksanut uteliaita ihmisiä ensimmäisenä aamulla – tai no en jaksanut melkein ketään ensimmäisenä aamulla. Surkeana aamuherääjänä tarvitsin ensin rauhaa saada itseni hereille, vaikka se tahtoikin olla aina yhtä vaikeaa oli paikalla sitten muita tai ei.
”Ota kahvia eka”, Tim sanoi pöydän äärestä. En käsittänyt, miten hän saattoi olla niin reippaan pirteä jo, sillä olin täysin varma, etten ollut ainoa, joka oli ottanut ehkä muutaman liikaa. Ehkä Lisan pirteys oli tarttunut häneenkin hetkessä. ”Ja syö jotain.”
”Mä syön normaalistikin aamupalan neljältä iltapäivällä”, mutisin ja pudistelin päätäni kieltävästi. Kaappasin kuitenkin kahvikupin käteeni, sillä ilman sitä en taatusti saisi itseäni hereille. Tarvitsisin kylläkin varmasti aika monta kuppia, että saisin päänsäryn hellittämään. Viileästä suihkusta huolimatta mieleni teki jo nyt takaisin nukkumaan, mutta sinne en varmasti pääsisi vielä pitkään aikaan. Se taisi olla taas peli-ilta, mitä en voinut käsittää. En yhtään tiennyt, mistä ihmeestä vanhukset ja Tim onnistuivat repimään kaikki ne jalkapallo-ottelut. Ei niin montaa varmastikaan edes näytetty telkkarissa kuin MM-kisojen aikaan. En edes halunnut tietää, millainen elämä Cielossa olisi siinä vaiheessa, kun kaikki paikalliset vaarit kokoontuisivat kannattamaan Espanjaa ja haukkumaan tuomarit idiooteiksi.

Ei mennyt kauaa, että tekari-jengi alkoi kokoontua Cieloon. Jostain syystä paikalla oloni tuntui herättävän hilpeyttä vaareissa.
”Oletpas aikaisin täällä. Tai no, sun vuorokausirytmillä aikaisin”, Pedro huomautti selvästi jotain vihjaavaan sävyyn, mutta kieltäydyin ymmärtämästä, mitä hän ajoi takaa. Vanha mies tuijotti minua kuin paraskin salapoliisi tai paha kyttä, jonka tarkoitus oli vain kaivaa kaikki ylimääräinen tieto irti uhristaan – joka taisin epäilemättä olla tällä kertaa minä – keinoja kaihtamatta.
”Piti herätä aikaisin, että ehtisin tehdä loppuun suunnitelmani teidän myrkyttämiseksi”, vastasin mahdollisimman iloiselta kuulostaen, kuin olisimme puhuneet säästä, mikä taisi hetkeksi hiljentää papatkin. En voinut estää itseäni haukottelemasta, kun odottelin heidän toipuvan. En ollut tainnut vieläkään herätä oikeasti.
”Eikö treffit menneet hyvin?” Dominic kysäisi lopulta, mikä sai syvän huokauksen karkaamaan huuliltani.
”Uskokaa nyt vaan, ettei ne olleet mitkään treffit”, murahdin jo melkein epätoivoisena, mutta se kaikui kuuroille korville, kun Dom ja Pedro taisivat jo suunnitella käyvänsä seuraavaksi Timin kimppuun asian suhteen. Vanhukset taisivat jo tietää keinonsa, joilla nyhtää haluamansa tiedot irti pomostani.
”Kyllä ne siltä vakavasti vaikutti”, Pedro vastasi. Olin varma, että hän yritti lukea ajatukseni siltä terävällä katseellaan. Miksi ihmeessä olinkaan joutunut töihin paikkaan, jossa kävi vain uteliaita papparaisia.
”Jättäkäähän Rafael jo rauhaan tai saan kohta etsiä uuden uhkarohkean tänne töihin”, Tim sanoi, mikä sai meidät kaikki kääntämään katseemme häneen. Muodostin huulillani äänettömän kiitoksen ja päädyin karkaamaan hänen ohitseen takahuoneeseen vauhti-vaareja pakoon.

Onnistuin kutakuinkin pitämään ajatukseni kurissa, kun pysyin koko ajan liikkeessä. Olin oppinut sen tavan jo kakarana. Sen lisäksi onnistuin siten välttämään Pedron, Dominicin sekä muutamaan muunkin vanhemman ikäpolven edustajan utelut, joiden kohteeksi oli myös Tim tainnut joutua. Miesten elämä taisi olla pitkästyttävän tylsää.
Pelin lähestyessä porukka onneksi alkoi keskittyä enemmän tv:n eteen, mikä ei haitannut minua lainkaan.
”Koko illanko ajattelit vältellä?” Kuulin Timin kysyvän. Pyörähdin katsomaan takahuoneen ovelle, jonka pieleen mies nojasi tukkien pakotieni. Olin saanut huomata illan edetessä saaneeni monta monituista soittoyritystä ja viestiä siskoltani. Lopulta minun oli vain ollut pakko vaihtaa maisemaa vähän rauhallisempaan ja yrittää saada Eva kiinni.
”En mä välttele yhtään ketään”, vastasin nopeasti. Käänsin katseeni takaisin kännykkääni ja suljin sen huokaisten raskaasti. Eva oli saanut huolen kohoamaan mieleeni, sillä nainen harvemmin jätteli soittopyyntöjä, jos ei saanut minua kiinni ja vielä harvemmin hän jätti vastaamatta soittoihini sen jälkeen.
”Sano vaan suoraan, jos tässä pitää alkaa laittaa uutta työpaikkailmoitusta esille”, Tim huokaisi.
”Mulla ole oikein varaa ottaa lopputilejä tai mitään muutakaan. Sähän se tässä oot hullu ollut, kun oot näin vähällä koulutuksella varustetun ihmisen palkannut. Mun ei auta muu, kuin käydä töissä siellä, missä maksetaan palkkaa”, sanoin ja kohautin olkiani.
Tungin kännykän taskuuni. Toivoin totisesti, että Eva soittaisi vielä, sillä olin melkein varma, etten saisi muuten nukuttua. En kaivannut lisää asioita murehdittavaksi yöllä. Murehtimisessa olinkin aivan loistava; taatusti pähkäilisin seuraavan yön taas pääni puhki kaikkea ihmeellistä ja myöhästyisin upeasti töistä, kun en jaksaisi aamulla nousta.
Tim oli hetken hiljaa, enkä itsekään saanut oikein sanaa suustani. Pedron huutelu baarin puolelta pelasti sen tilanteen. Olisin kyllä mielelläni sanonut jotain järellistä, mutta tuppisuuna en taas osannut puhua silloin, kun olisi ehdottomasti pitänyt osata. Mieleni teki lähinnä suudella miestä, mutta taisin olla aivan liian ujo sellaiseen toimintaan. Spontaanius ei kuulunut luonteenlaatuuni.

Lähettäjä: Muisto97 
Päivämäärä:   16.8.11 22:35:45

Tim

Heräsin aamulla aikaisin, tai oikeastaan voisi kai sanoa, että en ollut saanut edes nukuttua kunnolla, kunhan olin torkahdellut välillä. Nousin kuitenkin jo auringon noustessa, puoli kuuden aikoihin, ja suuntasin askeleeni kohti rantaa lauta kainalossa. Kuten olin arvannutkin, autio ranta ja kutsuvat aallot odottivat saadakseen huuhtoa huoleni mennessään.

Lopettaessani kolme tuntia myöhemmin surffaamisen, oli rannalle tullut jo muutakin väkeä, mukaan luettuna Lisa, joka istui pyyhkeelläni kasvot aurinkoa kohden kohotettuina.
-Mitä sä teet täällä tähän aikaa aamusta? kysyin istahtaen tytön viereen. Haroin kosteita hiuksiani katsellen samalla ympärilleni. Rannalla oli muutamia tuttuja kasvoja, suurin osa tyttöjä joiden poikaystävät olivat unohtaneet kaiken muun paitsi allaan olevan laudan ja meren antaman vapauden tunteen.
-Ajattelin tulla katsomaan, oletko hereillä, mutta kun sun lauta puuttui taka-oven vierestä, arvelin että olet täällä. Ja ihan varoituksena, Rex on aikamoinen juoruakka, ettenkö sanoisi. Puoli kaupunkia tietää että sulla on joku Juanin korvike kierrossa, tyttö sanoi vilkaisten minua aurinkolasiensa yli. Tuhahtaen nousin ylös, jonka jälkeen autoin tytön seisomaan.
-Ei se mua haittaa, mutta toivottavasti Rafael ei säikähdä, sanoin napaten pyyhkeeni maasta, ennen kuin suuntasimme kulkmme kohti Cieloa.

Sanomattakin lienee selvää, että ehdin tuskin saada paikan auki, kun Pedro jo purjehti paikalle Dominic kannoillaan, kummankin naaman loistaessa leveässä virneeessä.
-Kävin aamulla teurastajalla, joka oli kuullut Paratiisilinnun kokilta, joka taas oli kuullut portieerilta, joka oli kuullut jostain, että meidän pienellä Alejandrolla on suhde erääseen nuoreen ulkopaikkakuntalaiseen poikaan, jonka nimi alkaa Rllä, Pedro tiedotti saaden minut ja Lisan vilkaisemaan toisiamme paljon puhuvasti.
-Voit kertoa samalle ketjulle takaisin, että Alejandro viettää edelleen sinkkuelämää ja parsii yksin iltaisin sukkia aikansa kuluksi, murahdin nopeasti.
-Älähän nyt, me kyllä tiedetään miten mukava poika Rafael on, ja te olette kyllä söpö pari yhdessä, Dom rauhoitteli saaden minut vain suuttumaan enemmän.
-Uskokaa nyt, te kuulette kyllä ensimmäisinä jos mä alan seurustelemaan. Ja jos joku mainitsee asiasta Rafaelille, saa porttikiellon Cieloon! uhkasin kiukkuisesti. Jos olisin sillä hetkellä saanut Rexin käsiini, olisin syöttänyt hänelle sen saakelin höyhenpuuhkan. Ihan kuin omassa päässäni mylläävät tunteet, jotka Rafaelin suuteleminen ja vierestä herääminen olivat herättäneet, eivät olisi olleet jo tarpeeksi pahoja, niin lisäksi koko kylän piti vielä juoruilla meistä.
Tunsin univelkojen alkavan painaa silmiäni, kun kuuntelin pappojen puhetta siitä, kuinka teurastajan nuorin poika oli mennyt ja lähtenyt jonkun puolta vanhemman naisen matkaan. En ole ollenkaan varma, nukahdinko jopa siihen seisaalleni tiskiin nojaten, mutta joka tapauksessa Rafaelin ilmaantuminen ovesta väsyneenä ja nuutuneena sai minut säpsähtämään hereille.
-Rafael? Mitä on tapahtunut? kysyin sillä jokin miehen olemuksessa sai minut huolestumaan. Lisa ilmestyi takahuoneen ovelle myös, ja näin hänen kurtistavan kulmiaan huolissaan.
-Mä olin koko yön sairaalassa. Maria joutui sinne jäätyään auton alle, poika vastasi, jolloin kiersin tiskin ympäri hänen luokseen. Kietaisin käteni hänen harteilleen ja talutin pojan istumaan.
-Miten tytön kävi? kysyin huolestuneena. Rafael naurahti väsyneesti.
-Käsi murtui, siihen laitettiin kipsi, ja ne halus pitää sen yön tarkkailussa aivotärähdyksen takia. Kyllä se jo kotiin pääs, komenteli siihen malliin lääkäreitä että ei sillä mitään vikaa ollut.
Ei vaan tullut nukuttua yöllä, poika selitti.
-Joo sä kieltämättä näytät kaamealta, sanoin naurahtaen helpotuksesta. Katsoin hetken poikaa, ennen kuin jatkoin
-Ja nyt meet ylös, nukut ja käyt suihkussa ja katotaan sitten uudestaan, pidätkö vapaata vai tuutko illaks töihin.
Rafael meinasi sanoa jotain vastaan, mutta leveä haukoitus terrorisoi hänen suunnitelmansa.
-No jos mä sitten hetken lepään, hän myöntyi hymyillen pienesti.

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   17.8.11 07:54:06

Uusi lukija ilmottautuu :) Tää on tosi kivasti kirjotettu. Tykkään molemmista hahmoista ja musta on kiva, että ne on vähän vanhempii verrattuna ht.netin muuhun tuotantoon. Lukumielenkiinto jatku kaikkien pätkien läpi.
Jatkoo!

Lähettäjä: soffe 
Päivämäärä:   17.8.11 16:07:10

Tosi hyvä ja hyvin kirjotettu! JAtkoa!

Lähettäjä: Mivava 
Päivämäärä:   24.8.11 23:25:36

Rafael

Jotenkin en jaksanut edes yllättyä, kun heräsin joskus iltapäivän ja illan välimaastossa Timin sängystä. Hetki minulla kyllä meni herätä todellisuuteen ja muistaa, miksi edes olin siellä. Pian kuitenkin mieleeni palasi Marian onnettomuus ja yö, jonka vietinkin sairaalassa rauhoittelemassa hysteeristä siskoani. Eva harvemmin päästi tunteensa täysin valloilleen, mutta lapsen jääminen auton alle oli saanut jopa hänet pois raiteiltaan, vaikkei tyttö ollutkaan loukannut itseään pahasti. Kai se oli sitä äidinvaistoa, kun siskoni suhtautui lapsiinsa kuin tiikeriemo. Tiedä häntä, en ollut itse kyllä sitä liiemmin kokenut, kun äiti oli aina tyytynyt seisomaan miehensä rinnalla ja isä taas oli ollut minua vastaan.

Pikaisen suihkun jälkeen loikin portaita alas Cielon puolelle. Baarin takahuoneessa ensimmäisenä vastaani tuli Lisa.
”Anna kuulua. Sulla on jotain sanottavaa, sen näkee kilometrinkin päähän”, sanoin, kun näin ilmeen, millä nuori nainen minua katsoi. Olin nähnyt sen saman ilmeen Evan kasvoilla, kun hän halusi minun tunnustavan jotain tai tahtoi ehdottomasti saada tietoonsa jonkun asian.
”Tiedätkö, mitä teistä puhutaan?” Lisa kysyi suoraan, mistä osittain olin melkein iloinen. Joku sentään osasi sanoa suoraankin asiat, eikä aina kierellyt ja kaarrellut, mitä kyllä osasin arvostaa. Olisimpa itse ollut yhtä hyvä siinä.
”Naapurissani asuu kylän pahin juorukello, en voinut välttyä asialta aamulla”, vastasin, sillä tiesin kyllä ilman selityksiä, mitä hän tarkoitti. Haroin hiuksiani hivenen turhautuneena, sillä aihe ei oikein jaksanut kiinnostaa minua. Olin osaltani jo tottunut juoruiluun – olin ollut ilmeisesti tarpeeksi usein juorujen kohteena – enkä edes jaksanut yllättyä, kun olin päätynyt jälleen juttujen keskipisteeseen. Tai ainakin lähelle sitä keskipistettä. Enemmän minua huolestutti Tim, sillä en ollut lainkaan varma, halusiko mies olla yhdistettynä minuun juoruissa, vaikka itse hän oli sitä kerjännyt. Hänhän se oli minua suudellut, joten minua ei ainakaan käynyt syyttäminen siitä, että joku drag queenilta näyttävä mies päätti laittaa kunnon juoruja liikkeelle. ”Jos on niin tylsä elämä, että pitää mun asioista puhua, niin antaa mennä vaan. Eipähän ole naapuruston rouvilla enää tylsää, kun saavat porukalla pähkäillä, mikä on totta.”
En kehdannut ääneen myöntää, ettei minua olisi toisaalta haitannut, vaikka jotkut puhuisivatkin meistä. Enemmän minua harmitti, että se tosiaan oli vain juoru. Pakko minun oli jo itselleni tunnustaa, että olin totisesti päästänyt itseni ihastumaan Timiin, vaikkei se ollut kuulunut lainkaan suunnitelmiini.

Tim ilmeisesti kuuli ääneni, sillä hän tuli kurkistamaan takahuoneen puolelle.
”Yhtään parempi olo?” hän kysyi. Nyökkäsin vastaukseksi ja loihdin hymyntapaisen huulilleni. Näin Lisan ja Timin vaihtavan paljon puhuvia katseita keskenään, enkä oikeastaan edes halunnut tietää, mistä olin jäänyt paitsi.
”Joo, kiitos taas vaihteeksi”, naurahdin mahdollisimman rennosti.
”Jaksatko jäädä illaksi?” Tim kysäisi seuraavaksi.
”Joo, mitäpä mä kotonakaan yksin tekisin. Tuijottaisin telkkaria ja homehtuisin sohvaan kiinni”, sanoin.
”Ei täällä taida tänään olla yhtään sen enempää tekemistä. Hiljainen ilta”, mies totesi, mutta mieluummin minä aikaani vietin puolityhjässä Cielossa, kuin kotonani. En todellakaan halunnut kohdata niitä naapurin juoruakkoja, jotka varmaan kyttäsivät ovisilmistään, milloin tulisin kotiin, jotta voisivat pitää minulle kunnon kuulustelun menoistani. Raukoilla ei tainnut olla muuta elämää enää eläkepäivillään. Ehkä ymmärtäisin siinä iässä itse, mitä hienoa muiden asioista puhumisessa oli. Tai sitten olisin vaihtoehtoisesti samanlainen vauhtivaari, kuin tekari-jengiläiset olivat ja veisin hermot joltain tulevien sukupolvien edustajalta viettämällä kaikki päiväni kapakassa kommentoimassa jokaisen muun elämää.
Pujahdin pomoni ohi baarin puolelle, sillä Lisan ja Timin ilmeistä päätellen heillä oli jotain sanottavaa toisilleen. En välittänyt jäädä kuuntelemaan heidän asioitaan, mutta en voinut välttyä kuulemasta Lisan sanovan: ”Älä viitsi Tim, kuulithan itsekin, että se tiesi jo, eikä edes lähtenyt karkuun.” Olin melkein varma, että Tim mulkaisi häntä varoittavasti ja mutisi jotain ei niin herttaista kauniimman sukupuolen edustajista ennen, kuin seurasi minua.

Jäin Cieloon koko illaksi, kunnes Tim, joka vaikutti vielä minuakin huomattavasti väsyneemmältä, päätti alkaa sulkea paikan. Lisa oli kadonnut aika alkuillasta omille teilleen – olin ollut huomaavinani, että Tim oli hiukan vihainen naiselle, vaikka epäilin, ettei hän pystyisi kauan murjottaa Lisalle yhtään mistään syystä – ja papatkin olivat pikku hiljaa liuenneet paikalta, vaikka olinkin epäillyt, että he oikeasti nukkuisivat Cielossa jonkun pöydän alla kaikki yöt.
Pyyhin pyötiä, kun viimeiset asiakkaat päättivät lähteä, enkä lainkaan huomannut, että heidän kanssaan samalla ovenavauksella sisään tuli toinen henkilö.
”Tim, et ole vielä onnistunut karkottamaan tuota? Ootko sä ihan varma, ettei sillä ole oikeasti vaimo jossain odottamassa?” Kuulin jonkun kysyvän. Nostin katseeni pöydästä ja näin ovella seisovan miehen, jonka tunnistin ilman sitä järkyttävää violettia höyhenpuuhkaakin. Nopea vilkaisu Timiin kertoi, ettei hän ollut yhtään sen iloisempi vieraastamme, kuin itse olin.
”Oliko jotain oikeaakin asiaa?” hän kysyi.
Ristin käteni rintakehälleni ja tuijotin Rexiä, joka hipsi ovelta Timin luo. En kuullut kunnolla, mitä hän sanoi, mutta kuulin hänen mainitsevan Juanin nimen ja sanan korvike, mitkä kertoivat jo aika paljon.
”Ja mikä saa sut olettamaan, että ajattelin olla yhtään kenenkään korvike?” tuhahdin, kun en voinut enää pitää suutani kiinni. En lainkaan pitänyt siitä, että minusta puhuttiin, kuin en olisi ollut paikalla. Enkä edes uskonut, että Rex puhuisi minusta lainkaan positiivisesti. En oikeastaan tiennyt, mikä hänellä oli minua vastaan, mutta en tahtonut muutenkaan ymmärtää paikallista sakkia.
Rex kääntyi katsomaan minuun ja aikoi selvästi sanoa jotain, mutta Tim ehti edelle.
”Rex, älä viitsi. Menisit kotiin selvittämään pääsi ensin”, hän totesi. Vilkaisin kysyvästi mieheen, joka ei tainnut huomata katsettani, sillä hän katsoi lähinnä vaativasti Rexiä.
”Mutta Tim, mitä helvettíä oikeasti? Ootko sä oikeasti iskenyt silmäsi tuohon? Tää on käsittämätöntä jopa sulta!” toinen mies julisti. Pyörittelin kevyesti silmiäni, mutta hillitsin haluni kommentoida jotain ikävää asian suhteen. En tahtonut aiheuttaa mitään sotaakaan, sillä Tim näytti olevan tarpeeksi väsynyt ilman sen suurempaa draamaa vielä loppu illalle. Tai sitten selitin sillä vain oman kyvyttömyyteni avata suuni.
”Se ei ole sun asiasi. Ole kiltti”, Tim huokaisi. Rex käänsi katseensa takaisin häneen ja sihahti jotain
hampaidensa lomasta. Sitten hän kääntyi kannoillaan ja poistui paikalta paiskaten oven kiinni perässään kunnon prinsessan tavoin. En tiedä, kumman meistä suusta karkasi syvempi huokaus, kun ovi pahampi kiinni. Se siitä rauhallisesta illasta taas. En ollut lainkaan varma, olisinko alunperinkään halunnut tutustua osaan Timin vanhoista tutuista, jotka ystävällisesti halusivat pitää huolen, että Juan pysyisi kaikkien mielissä.

Kirosin hiljaa ja käännyin takaisin pöytäni puoleen ihan, kuin sen hankaaminen olisi voinut karkottaa kaikki ongelmani. Kuulin Timin tulevan tiskiltä luokseni.
”Rafael”, hän aloitti, mikä sai minut suoristautumaan ja pyörähtämään häntä kohti. Totesin miehen seisovan aivan liian lähellä. Vihreät silmät katsoivat minua vain muutamien kymmenien senttien päästä ja olin harvinaisen tietoinen, että voisin helposti suudella pomoani, mikä oli oikeastaan aika häiritsevä ajatus. Minun ei todellakaan olisi kuulunut ajatella niin.
”Eipähän vältytty liialta draaman puutteelta tänäkään iltana”, naurahdin heikosti.
”Olisin kyllä selvinnyt ilmankin”, Tim totesi, enkä voinut kieltää, etteikö hän olisi ollut oikeassa. Näin, että hän aikoi sanoa jotain muutakin, mutta päädyin hiljentämään miehen painamalla huuleni hänen huulilleen. En vain enää voinut vastustaa kiusausta, vaikka pieni ääni takaraivossa ehtikin haukkua minut idiootiksi ja harvinaisen typeräksi ihmiseksi, mutta sen äänen ihmetykseksi Tim ei työntänyt minua pois.

Lähettäjä: soffe 
Päivämäärä:   25.8.11 20:54:31

ooi :)

Lähettäjä: Muisto97 
Päivämäärä:   31.8.11 23:45:14

Tim

Minun oli tarkoitus pyytää anteeksi Rexin käytöstä. Mies oli ollut jälleen ihan sekaisin kamoista, kuten turhan usein viime aikoina. Minusta tuntui että minun olisi pitänyt selittää Rafaelille, että ei Rexin puheista kannattanut välittää. Mutta ajatukseni pyyhkiytyi pois, kun tunsin pojan huulet huulillani. Ja tällä kertaa hän teki aloitteen. Ja olimme kahden.
Kiedoin käteni pojan vyötärlle ja vedin hänet tiukemmin itseäni vasten. Tunsin kuinka Rafaelin kädet vaelsivat niskassani, kun irrottauduin vaivalla suudelmasta.
-Oletko sä varma? kysyin empien, sillä tiesin että jos aikoisin perääntyä tilaanteesta, sen olisi tapahduttava nyt. En tiennyt, mitä poika tunsi minua kohtaan, tai mitkä omat tunteeni olivat, mutta sen tiesin, että Rafael ei ollut mikään korvike. Enkä halunnut että hän luulisi niin.
-Olen, poika kuiskasi painaen uudelleen huulensa huulilleni. Virnistäen irrottauduin hänen otteestaan, ja tartuin sen sijaan poikaa kädestä, lähtien kulkemaan takaperin kohti takahuonetta. Rafael hymyili ehkä hieman hämmentyneenä, mutta seurasi kiltisti perässä.

Aamulla minulla kesti hetken, ennen kuin muistin mitä illalla oli tapahtunut. Katselin vieressäni nukkuvaa Rafaelia, enkä voinut mitään sille pienelle katumuksen pistolle, joka häiritsi hiljaista aamua. Nousin varovasti ylös, etten herättäisi poikaa, joka vain käänsi kylkeä ja jatkoi uniaan. Huultani pureskellen hipsin suihkuun, jonka jälkeen menin baarin puolelle jatkamaan pöytien pesua, joka oli illalla jäänyt Rafaelilta kesken. Jossain viimeisen ja sitä edeltävän pöydän välillä kuitenkin huomioni herpaantui, kun sain teksiviestin. Unohduin tuijottamaan lähettäjän nimeä, ja minun teki mieli kirota ääneen. Tai hakata päätä kivipylvääseen. Mutta koska kivipylvästä ei ollut tarjolla, eikä kiroaminen helpottanut oloani, istahdin pöydän ääreen tavaamaan kolmatta kertaa Juanin lähettämää viestiä läpi.
Istun Pariisilaisessa kahvilassa yksin, kaivaten sinua. Haluan yrittää uudelleen, onko se liikaa pyydetty?
Jos viesti olisi tullut vuorokautta aikaisemmin, olisin tiennyt mitä sanoa. Jostain kumman syystä minusta vain tuntui, että Rexillä oli käpälänsä tässä sopassa. Tai ehkä Lisalla. Tai molemmilla. Nousin ylös ja kävelin baaritiskille, jossa tein itselleni drinkin. Ja toisen. Ja kolmannen. Sen jälkeen otin yksinkertaisesti viskipullon, joka tyhjeni huomattavaa vauhtia, ajatellen että minun oli tarkoitus avata baari kohta.
-Hèlvetin pèrkele, mutisin itsekseni ja käännähdin kuullessani ääniä takahuoneen suunnalta. Rafael seisoi tuijjottamassa minua hieman hämmentyneen oloisena. Hämmentyneenä, mutta ehdottoman suloisena. Eikä hän ainakaan helpottanut päässäni käynnissä olevan mellakan hallitsemista. Kun seisoin siinä tiskiin nojaten tuijottamassa Rafaelia, tajusin, miksi papat olivat sanoneet hänen muistuttavan Juania. Tai ehkä Juanin äkillinen viesti sai muistot palaamaan mieleeni, mutta oli syy mikä tahansa, muistin myös sen, miksi erosimme. Yht äkkiä päätös oli helppo tehdä, joten suljin pullon korkin ja astuin nuo muutamat askeleet, jotka erottivat minut Rafaelista. Painoin huuleni pojan huulille, toivoen että hän vastaisi suudelmaan, peläten kuitenkin että hän työntäisi minut pois. Hän ei työntänyt, joten helpotuksen huokaisu karkasi huuliltani. Irrottauduin hitaasti suudelmasta ja sanoin hymyillen
-Huomenta.
-Huomenta, Rafael vastasi tarkkaillen kasvojani.
-Sä olet aloittanut ajoissa, hän jatkoi viitaten viskipulloon.
-Piti hukuttaa pari haamua, mutisin kietoen käteni pojan vyötärölle, ja vetäen hänet itseäni vasten. Painoin uudelleen huuleni hänen huulilleen, mutta poika tuskin ehti nostaa kätensä niskaani, kun Cielon ovi pamahti auki ja Pedron ääni kantautui korviimme
-Jaa sukkiako täällä vaan parsitaan, vaikka baarin pitäisi olla auki?

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   1.9.11 08:25:06

Taas ootte saaneet aivan upeet pätkät aikaiseksi. Sori, ettei oo sen rakentavampaa palautetta antaa, mutta jatkoa, kiitos.

Lähettäjä: soffe 
Päivämäärä:   1.9.11 19:40:06

Tää on aivan huippu, parhaita täällä :) <3

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   3.9.11 17:27:57

vähän enempi olisin halunnut heidän illasta lukea, mutta kiva pätkä kummiskin. seurailen :)

Lähettäjä: Mivava 
Päivämäärä:   7.9.11 23:23:57

Rafael

Ketään ei varmaan yllättänyt, että kyllästyin alle tunnissa kuuntelemaan Pedron hokemista, kuinka hän oli ollut jälleen oikeassa, eikä kenenkään pitäisi rohjeta väittää hänelle vastaan. Osittain minua hävitti. Olin onnistunut päättämään iltani itselleni hyvin epätyypilliseen tapaan. Ei sillä, että olisin katunut, mutta hävetti siitä huolimatta ja kuulin paremmin kuin hyvin, kuinka joku pieni ääni vaihteeksi nalkutti takaraivossani. Se muistutteli kaikista huomautuksista, jotka käskivät varomaan ja kertoivat minun olevan vain joku korvike. Etenkin se korvike lause suorastaan kaikui pääkopassani, etten varmasti pääsisi unohtamaan asiaa missään vaiheessa.
Asiaa ei lainkaan auttanut se, että Pedro loi jotain varoittavia katseita Timiin, jotka eivät voineet jäädä huomaamatta. Kaikki tuntuivat olettavan, että olisin joku korvike, mikä sai minutkin pelkäämään. Pidin Timistä ehdottomasti liikaa, vaikkei minun olisi koskaan pitänyt mennä iskemään silmääni pomooni. Asian ajatteleminen tässä vaiheessa mahtoi vain olla vähän liian myöhäistä. Pystyin vain lohduttautumaan ajatuksella, että Tim oli kaiken aloittanut.

”Maa kutsuu Rafaelia, kuuluuko?” Tim kysyi. Nojasin ilmeisesti varsin tylsistyneen näköisenä tiskiin ja kuuntelin juuri ja juuri puolella korvalla pomoni ja vauhtivaarien juttuja.
”Häh?”hätkähdin hereille päiväunelmistani ja annoin kummastuneen katseeni kiertää miehestä toiseen. Tim naurahti kevyesti ja pudisti päätään.
”Sitä vaan, että sulla on huomenna se vapaapäivä, kun loppuviikolle on arvottu taas miljoona eri jalkapallopeliä”, hän sanoi. Tyydyin nyökkäämään, vaikka minusta tuntui, että olin tainnut onnistua unohtamaan koko asian. Sitä en kylläkään aikonut myöntää ääneen, sillä Dominic oli jo jossain vaiheessa epäillyt, että unohtaisin oman päänikin jonnekin, ellei se olisi muussa ruumiissa kiinni. Toisinaan olin täysin samaa mieltä.
”Ja ylihuomenna Real Madrid - Barcelona peli! Kannattaa muistaa nukkua, kukaan ei nuku sinä iltana”, Pedro muistutti. Ihmettelin, kuinka suurta innostusta asia saattoi herättää pappajengissä.
Olin kyllä itsekin urheilufani mutta pidin enemmän tenniksestä. Mokoma olkapäävamma teini-iässä oli vain pilannut melkein alkaneen urani, joten nykyään urheilinkin lähinnä lenkkeilemällä ja baaritiskien takana juosten. Jälkimmäinen kävikin yleensä varsin reippaasta urheilusuorituksesta, kun sai juosta sieltä tänne ja tuolta sinne.
”Täällä onkin ollut melkein liian hiljaista”, naurahdin kevyesti. Todellakin vain melkein. Edellisen illan kohtaaminen Rexin kanssa aiheutti sen melkein-sanan. Se oli aivan liian selvästi mielessä, vaikka Tim olikin myöhemmin meinannut, että mies oli vetänyt jotain aineita, mikä selitti hänen käytöstään, mutta sekään ei kertonut, mikä hänellä oli niin pahasti minua vastaan.
”Ei meidän jutut nyt niin tylsiä ole!” Tim väitti vastaan.
”On, on. Pelkkää jalkapalloa ja olutta”, vakuutin. En kuitenkaan voinut estää itseäni hymyilemästä, mikä taisi paljastaa, etten ollut kovin tosissani.
”Eikö kaikki espanjalaiset elä niillä?” Pedro kysyi. Hautasin kasvoni käsiini, kuin olisin kuullut suurenkin suru-uutisen.
”Ei se nyt ihan niin mene. Kyllä osa seuraa jopa tennistä ja formuloita”, huokaisin dramaattisesti.

Jutustelin aikani vanhusten ja Timin kanssa, joista jälkimmäinen ei onneksi tuntunut välttävän minua, vaikka Pedro olikin hyökännyt aamulla kimppuumme. Lopulta kännykkäni värinä kiinnitti huomioni.
”Käyn vastaamassa”, mutisin ennen, kuin vaelsin takahuoneen puolelle ja kaivoin kännykkäni taskustani.
Hetkeksi uskoin näkeväni sittenkin unta, kun näytöllä vilkkui äitini nimi. Huokaisin raskaasti ja harkitsin hetken, jos jättäisinkin vastaamatta, mutta lopulta pakotin itseni kaivamaan jostain syvältä sisältäni viimeiset reippauteni rippeet ja painoin vihreää luuria.
”Rafael”, murahdin puhelimeen, vaikka kaduinkin asiaa melkein heti.
”Isäsi on joutunut sairaalaan. Sydänkohtaus”, äitini tokaisi ilman sen suurempia tervehdyksiä ja selittelyjä. Niin karulta kuin se kuulostikin, asia ei edes aiheuttanut suurempia tunteita minussa.
”Ja?” tuhahdin, vaikka tiesin sen kuulostavan harvinaisen karusta, sillä puhuimmehan me kuitenkin isästäni, joka oli kylläkin myös mies, jota en ollut mieltänyt isäkseni viimeiseen viiteen vuoteen.
”Ja? Herranjestas Rafael, isäsi on sairaalassa!” äiti huokaisi, mikä sai minut tuhahtamaan. Yritin hillitä itseni, etten alkaisi huutaa.
”En ole ollut hänen poikansa pitkiin aikoihin. Hän käytännössä katsoen heitti mut pihalle omasta kodistani ja käski olla palaamatta. Hän vihaa mua. Mitä mun pitäisi muka tehdä? Hyppelehtiä paikalle ja aiheuttaa uusi kohtaus? Ei se äijä halua nähdä mua, ei ole halunnut nähdä enää vuosiin ja se siitä. Mikään sairaalareissu ei muuta sitä!” parahdin. Istuin pöydän kulmalle ja huokaisin raskaasti. Olin käynyt nämä keskustelut jo aivan liian monesti ja tiesin, etteivät ne koskaan päättyneet kuin pieniin riitoihin. En vain voinut sille mitään, että kaikki isääni liittyvä sai minut aina puolustuskannalle.
”No, ainakin tiedät, jos tulet järkiisi”, nainen mutisi selvästi surullisena.
”Anteeksi, mutta uskoisin, että mulla on ihan hyvä syy uskoa, ettei hän tahdo nähdä mua lainkaan. Hän heitti mut pihalle alaikäisenä, eikä ole sen jälkeen sanonut edes paria kokonaista lausetta mulle. Ei hän todellakaan halua nähdä mua, etenkään jos on sairaalassa. Eiköhän Eva ja broidit hoida iloisen perhetapaamisen hiukan paremmin”, sanoin. Kuulostin omaan korvaanikin turhan alistuneelta kohtalooni, mutta en jaksanut aina tapella asioista. Jos isäni ei minua välittänyt nähdä, en halunnut häntä pakolla tavata. Olin kyllä saanut oppinut kotona viettämieni vuosien aikana, ettei mikään kääntänyt isäni päätä, jos hän jotain päätti. Ja hän oli päättänyt inhota minua.

Sain osakseni ei kovin kohteliaat hyvästit. Lätkäisin puhelimen kiinni, missä vaiheessa huomasin Timin seisovan takahuoneen ovella. Lievä häpeästä kertova puna kohosi poskilleni, kun mietin, mitä kaikkea hän oli mahtanut kuulla. Olin luultavasti antanut entistä paremman kuvan itsestäni, mikä ei kylläkään ollut kovinkaan uutta. Tim katsoi minua varsin hiljaisena ja näin hänen ilmeestään hänen miettivän, mitä hänen oikein pitäisi sanoa.
”Taidan tarvita loppuillan vapaaksi. Ellen ole aivan väärässä Evan suhteen, hän pelmahtaa tänne vartin sisään ja työntää kakarat hoidettavakseni siksi aikaa, että käy porukoiden luona mutkan”, sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen ja annoin katseeni vajota lattiaan. Kuulostin varmasti siltä, että oikein vedin ongelmia puoleeni vähän joka suunnalta.
”Enköhän pärjää tämän illan yksikseni”, Tim myöntyi. Hymyilin kiitollisena hänelle, ja mies päätyi tulemaan luokseni. En vastustellut lainkaan, kun hän halasi minua. Osa minusta todellakin toivoi, etten olisi mikään Juanin korvike, sillä Timin läsnäolossa oli jotain rauhoittavaa, vaikka olinkin melkein varma, että hänellä oli omat luurankonsa kaapissaan. Eiköhän jokaisella löytynyt niitä ainakin muutama kaapin perukoilta, jos oikein tahtoi ryhtyä niitä kaivamaan.
”Kiitos”, mutisin hiljaa.

Samalla hetkellä kuulin Evan äänen baarin puolelta, kun hän tiedusteli vaareilta, missä mahdoin olla. Olin ilmeisesti vaihteeksi ollut oikeassa. Tunsin siskoni edelleen, vaikken aina ymmärtänytkään hänen päänsä liikkeitä.
”Tulen kohta ja joo, kyllä otan kakarat, jos sitä aiot kysyä!” huusin hänelle ja ponkaisin pystyyn. Vilkaisin vielä Timin vihreisiin silmiin ja mutisin uudestaan kiitokseni hänelle. Vaikka asia saatoi kuulostaa oudolta, olin osaltani iloinen vapaapäivästä. Ehtisin miettiä asioita hetken rauhassa, kun vähän kaikki tuntui tapahtuneen aivan liian nopeasti viime aikoina.

Lähettäjä: soffe 
Päivämäärä:   23.9.11 16:41:16

jees jatkuaa (:: oon katellukki tätä mutta en oo löytäny o::

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   29.9.11 23:17:49

Uppailen, jos vaikka jatkuisi vielä :)

Lähettäjä: trollollol 
Päivämäärä:   6.10.11 14:33:12

Toivottavasti tämä ei ole täysin unohtunut, vaikka kumpikin kirjoittaja näyttää kuitenkin edelleen täällä olevan.

Lähettäjä: soffe 
Päivämäärä:   6.10.11 15:19:14

näinpä, trollollol :)

Lähettäjä: Muisto97 
Päivämäärä:   6.10.11 20:02:34

Ähh, sori, mä oon vaan autuaasti taas unohtanu tän tässä kaiken muun häslingin ohella... Mutta ei siis ole kuollut :D

Lähettäjä: Muisto97 
Päivämäärä:   11.10.11 19:20:55

TIM

Tuijottelin pitkään ovea, josta Rafael oli lähtenyt siskonsa kanssa. En oikein tiennyt, mitä minun olisi pitänyt ajatella tästä päivästä. No olihan minun myönnettävä, että olisin voinut olla itsekin määrätietoisempi aamulla, mutta toisaalta olin mielestäni tehnyt tunteeni selviksi Rafaelille. Vai olinko? Ja mitä poika ajatteli minusta? Hän oli koko päivän ollut jotenkin etäinen. Ei hän nyt karkuun juossut, mutta en yhtään ihmettelisi, vaikka hän ei ylihuomenna ilmestyisikään enää takaisin töihin.
-Maa kutsuu Timiä, Pedro sanoi huvittuneena heilutellen käsiään kasvojeni edessä. Hätkähtäen käänsin huomioni häneen, jolloin mies naurahti.
-Taisi ajatukset seurailla ihan jotakuta muuta, hän sanoi silmäänsä iskien. Tuhahtaen nappasin tyhjän tuopin ja aloin laskea siihen uutta olutta, jonka iskin tiskiin niin että siitä läikähti hieman yli.
-Pidä sä huoli ihan omista asioistas, sanoin ja sain miehen vakavoitumaan. Marssin tiskin toiseen päähän ja koitin saada kasvoilleni loihdittua edes jonkinlaisen asiakaspalveluhymyn, kun menin ottamaan kahden saksalaisen tytön tilauksen vastaan.

Aamulla, pyörittyäni koko yön tyhjässä sängyssä, päädyin tekmään ratkaisun jota ei Cielon historiassa ollut tapahtunut kuin kahdesti aikaisemmin. Laitoin suljettu-lapun oveen ja poistuin sen sijaan lauta kainalossa rannalle. Aurinko oli juuri nousemassa, kullaten aallot jota vyöryivät kohti autiota rantaa. Hymy kohosi huulilleni, sillä tiesin että aallot odottivat saadakseen pyyhkiä kaikki huonot ajatukset mielestäni.

Iltapäivällä makoilin pyyhkeelläni silmät ummessa, kuunnelle kuinka nuori poika koitti opettaa kuivaharjoitteluna tyttöystäväänsä surffaamaan. Tyttö tosin kikatti niin pahasti, että hän ei pysynyt kuin muutaman sekunnin pystyssä ennen kuin keikahti selälleen hiekkaan kiskoen poikaystävänsä perässään. Pian pari lähti käsi kädessä juoksemaan kohti aaltoja, kuten sain todeta vilkaistessani heitä luomien raosta. Hetken toivoin, että Rafael olisi paikalla ja voisimme samalla tavalla hullutella kuin kaksikko. Suljin silmäni uudelleen ja käännähdin mahalleni, nauttien täysin auringon lämmittäessä selkääni. Kerrankin minulla oli vain ja ainoastaan aikaa.

Huulet koskettivat kevyesti niskaani, herättäen samalla minut. Minulla kesti hetken, ennen kuin muistin missä olin. Muistaessani sen kiepsahdin selälleni ja avasin silmäni. Odotin kohtaavani Rafaelin katseen, mutta en todellakaan Juanin kasvoja. Säpsähtäe ponkaisin istumaan niin vauhdilla, että pyyhkeeni vieressä kyykyssä ollut Juan kellahti pyrstölleen.
-Mitä sä täällä teet? kysyin epäluuloisena.
-Tulin tapaamaan sua, tietenkin. Kun Cielo oli kiinni, arvasin löytäväni sinut täältä.
-Mitä sä haluat? kysyin nousten seisomaan. Nappasin pyyhkeen maasta ja otin laudan kainaloon, suunnaten samalla kulkuni kohti kotia.
-Mä haluan sut. Meidät. Mä haluan koittaa uudestaan, ja mä oon pahoillani, Juan sanoi nopeasti kömpien perääni.
-Mä en halua. Tai siis, me voidaan olla ystäviä, ja mä toivon että me voidaan olla edelleen ystäviä, mutta siihen se jää. Juan, mä seurustelen.
-Niin mä kuulin. Onko se muka vakavaa? hän kysyi ravaten viereeni. Seisahduin niin nopeasti että hän ehti ottaa pari askelta ennen kuin tajusi minun seisahtuneen ja kääntyi katsomaan minua kummissaan. Näin kuinka ymmärrys valui hänen kasvoilleen, ja sitä seurasi pettymys.
-Mä sain Rexin puheista ihan eri käsityksen, hän sanoi laskien katseensa kenkiinsä.
-Uskon, tuhahdin ja jatkoin matkaani jättäen Juanin seisomaan yksin. Tunsin kyyneleen polttelevan silmäkulmassani, enkä voinut olla ajattelematta, teinkö oikean ratkaisun.

Entäs tämä? Oliko tämä oikea ratkaisu? Ajattelin seistessäni Rafaelin oven takana hermostuneena. Pieni kyselykierros oli tuottanut minulle pojan osoitteen, ja enää minun ei pitäisi muuta kuin ojentaa käteni ja painaa soittokelloa. En kuitenkaan saanut sitä tehtyä, vaan pyörittelin hermostuneena punaviinipulloa kädessäni, samalla huultani purren. Kun naapurin rouva raotti ovea, ilmeisesti kyllästyttyään tuijottamaan ovisilmästä, rohkaisin mieleni ja soitin kelloa. Pian ovi aukesikin ja kohtasin Rafaelin sijaan Maria. Kyykistyin tytön tasolle ja kysyin hymyillen
-No mutta kukas enkeli se tänne on laskeutunut?
Ennen kuin tyttö ehti vastata, Rafael ilmestyi jostain sisältä sanoen Marialle
-Enkö mä oo kieltänyt avaamasta yksin ovea?
Samassa hän huomasi minut, ja pomppasin nopeasti seisomaan punastuen totaallisesti, samalla luoden hämillisen hymyn miehelle. Naapurin rouva kurotti päätään pitemmälle rappuun nähdäksen paremmin.

Lähettäjä: trollollol 
Päivämäärä:   17.10.11 14:10:37

Nöy, Juan ei saa tulla pilaamaan noiden suhdetta. Mutta nostelen tätä jatkoa toivoen.

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   17.10.11 15:52:47

Taas on ilmestynyt uskomattoman hyvä pätkä, jota onkin jo odotettu. Mä vaan pidän teijän kerrontatavasta ja siitä, että juoni etenee sopivaa tahtia niin, ettei tarina ehdi käydä tylsäksi.

Ja tuttu toivomus: Jatkoa!

Lähettäjä: Muisto*ek 
Päivämäärä:   19.10.11 12:46:27

Nostetaas, jos vaikka Mivava muistais tän :D

Lähettäjä: soffe 
Päivämäärä:   19.10.11 16:43:50

Muisto, jos Mivavaa ei ilmaannu, nii jatka pelkästää sinä Timin näkökulmasta? (:

Lähettäjä: Mivava 
Päivämäärä:   19.10.11 21:43:35

Olen kyllä hengissä rakkaat lapsukaiset ja kylänmiehet. Järkyttävä kiire ollut tällä hetkellä, kun kirjoittanut parhaimmillaan kolme päivää kestäneessä migreenissä kolmea esseetä kouluun ja yrittänyt samalla saada hommat sujumaan uuden hevosen kanssa. Ei ole vaan ehtinyt hirveästi koneelle (ja rehellisesti sanottuna sen kerran kun ehti kirjoittamaan, laitoin tuon isomman porukat jatkiksen edelle, koska ne on kuitenkin hankalampi pitää hengissä), mutta yritän kyllä mahdollisimman pian saada jatkoa tänne. Onneksi huomenna pääsee lomalle!

Lähettäjä: Mivava 
Päivämäärä:   22.10.11 13:11:16

Jatkoa, vähän venähti ja pahoittelut siitä. Toivottavasti ei ole kovin tönkköä, kun kirjoitin yöllä ja heräsin alta tunti sitten, niin ajatukset vielä vähän tökkii.

Rafael

Täytyi myöntää, etten ollut osannut lainkaan odottaa Timin ilmestyvän oven taakseni. Maria tuijotti miestä selvästi äärimmäisen ilahtuneena, mutta Carlos ei nostanut edes katsettaan telkkarista, jossa pyöri joku lastenohjelma. Poika oli täysin hautautunut puhuvien autojen täyttämään maailmaansa.
”Tuota, tule sisään”, tajusin pahimmasta jäätymisestäni selvittyäni mutista ja kävin kaappaamassa Marian ovelta ennen, kuin tyttö ehti tehdä mitään omalta kannaltani noloa. Hätistin tytön veljensä luokse ja vilkaisin nopeasti naapurin juorukelloa, joka roikkui häikäilemättömän uteliaana ovellaan. Elleivät lapset olisi olleet hoidossa, olisin kyllä kostanut sille rouvalle mokoman kyttäilyn, mutta nyt tyydyin vain sulkemaan hänet asunnon ulkopuolelle. Olin melkein varma, että kyseinen rouva kyykistelisi kuitenkin koko illan salakuuntelemassa seinän läpi, mitä kämpässäni tapahtui.
Hämmentynyt hiljaisuus laskeutui eteiseen, kun Maria loikki olohuoneeseen. En todellakaan ollut odottanut Timiä oveni taakse – ei sillä ettenkö olisi pitänyt yllätyksestä – ja jos olisin tiennyt, olisin ehdottomasti pukeutunut vähän fiksummin kuin niihin kaikista vanhimpiin collegehousuihin, jotka eivät edes tahtoneet pysyä päällä ja joissa oli kokkauspuuhien jäljiltä tahra jauhelihakastikkeesta. Kirosin mielessäni ylipäätänsä koko ajatuksen kokata lasten kanssa, sillä siitä ei koskaan seurannut muuta kuin sotkua, vaikkakin Carlos ja Maria olivatkin olleet aivan onnessaan. Miksi ihmeessä Timin piti ilmestyä ovelleni rikollisen hyvännäköisenä juuri silloin, kun kämppäni sattui olemaan kuin pyörremyrskyn jäljiltä, enkä itse näyttänyt sen paremmalta? Sellaisen pitäisi olla laissa kiellettyä.
”Anteeksi, täällä on vähän sotkuista, kun tenavat olleet yötä”, jatkoin hämmentynyttä mutinaani, kun johdatin Timin keittiöön, missä sai olla suhteellisen rauhassa lapsilta. Kurkistin kuitenkin olohuoneeseen varmistaakseni, etteivät Carlos ja Maria olleet toistensa kimpussa. Nyt kun tytöllä oli käsi kipsissä, olin koko ajan huolestunut, milloin hän keksisi huitaista sillä veljeään, jos heille tulisi riitaa kaukosäätimen omistuksesta.

Pähkäiltyäni hetken tyhjien kaappien ihmettä – niin käsittämättömältä kuin se kuulostikin, kaappini huusivat vaihteeksi varsin lahjakkaasti tyhjyyttään, mutta tällä kertaa vika oli kyllä ihan varmasti lapsivieraideni – päädyin keittämään kahvia. Purin huultani ajatuksiini hautautuneena, enkä tajunnut lainkaan, että Tim puhui minulle ennen, kuin hän ilmestyi eteeni.
”Mitä sä mietit noin kovasti?” mies kysyi, mikä sai minut punastumaan. Olinpa taas vaihteeksi kohtelias isäntä.
”Mustu tuntuu, että mä taidan pitää susta”, vastasin hiljaa ja suutelin miestä, joka vaikutti hymyilevän huuliani vasten. En vastustellut lainkaan, kun kädet kietoutuivat ympärilleni ja vetivät minut lähemmäs toisen kehoa. Jotenkin Timin läsnäolo tuntui lohdulliselta, kun päivä ei ollut ollut parhaimmasta päästä. Kaksoset olivat sentään aika hyvin estäneet murehtimisen, mutta se ei poistanut päivän huonoutta. Olisin selvinnyt aivan hyvin ilman perhekriisejä, kun muutenkin päässä oli tarpeeksi mietittävää. Ajattelin ilmeisesti aivan liikaa kaikkea koko ajan.

Eva onneksi saapui hakemaan lapset ajallaan. Hän vilkaisi ensin tutkivasti Timiä ja loi minuun sitten katseen, joka kertoi varsin hyvin, että olin selityksen velkaa. Hänellä taisi tällä kertaa olla vain jotain muuta kerrottavaa, mikä esti häntä utelemasta. Huoli paistoin siskoni kasvoilta, kun hän veti minut makuuhuoneeseeni ja jätti Timin lasten armoille.
”Eikö teidän olisi jo korkea aika sopia?” Eva kysyi suoraan. Hän istui sänkyni laidalla ja näytti hivenen väsyneeltä.
”Miksi musta tuntuu, ettei mua kaivattu vaihteeksi?” vastasin hänelle kysymyksellä. Ristin käteni rinnalle ja nojasin oveen. Tiesin kyllä, että käytökseni oli osaltaan typerää, mutta olisiko minun muka pitänyt hyppelehtiä vanhempieni luo kaiken anteeksi antaneena, vaikka he eivät minusta olleet liiemmin välittäneet viimeisten vuosien aikana. Ainoa asia, mikä heitä vaikutti kiinnostavan, oli se, kuinka en ollut vieläkään saanut itseäni koulun penkille.
”Se, ettei susta puhuta enää, ei tarkoita, etteikö sua kaivattaisi”, Eva totesi rauhallisesti. Hän pyöritteli itsepäisyydelleen silmiään. ”Isän sydän on pettämässä. Lääkärit meinasivat, ettei se kestä enää paria vuotta pidempään, ellei ihmettä tapahdu.”
”Ja mun pitäisi sen takia mennä anelemaan niiden eteen anteeksi pyydelleen?” tuhahdin hiljaa. Eva ponkaisi pystyyn ja harppoi luokseni.
”Te kumpikin käyttäydytte järkyttävän lapsellisesti! Aivan käsittämätöntä, miten kaksi aikuista miestä voi käyttäytyä huonommin, kuin omat lapseni, vaikka ikäeroa on vaikka muille jakaa.”
”Mut potkittiin ulos kodistani alta täysi-ikäisenä, minkä jälkeen oon saanut pärjätä täysin omillani. Ja kaikki se on kuulemma oma vikani täysin. Mä en jaksa mennä kuulemaan sinne, kuinka huono ihminen oon”, huokaisin. Tunsin vieressäni seisseen naisen käsien kietoutuvan ympärilleni halaukseen, ja hän huokaisi epäilemättä yhtä raskaasti, kuin mitä itse tein.
”Kyllä mä ymmärrän, ettet sä tahdo sitä, mutta harkitsisit asiaa, jooko?” Eva pyysi hiljaa ja lähti huoneesta. Kuulin hänen huutelevan kaksosia lähtemään kotiin. Toivottavasti he eivät olleet kiusanneet Timiä pahasti.

Kaivoin yöpöytäni laatikosta tupakka-askin. En normaalisti polttanut, mutta nyt tunnelma oli jo sellainen, että tunsin tarvitsevani hermosauhut. Sanoin heipat Marialle ja Carlosille, jotka höpöttivät äitinsä kanssa siitä, mitä olivat päivällä tehneet kanssani, ja istuin olohuoneen ikkunalaudalle. Avasin ikkunan, että savu pääsisi ulos. Tim tuli viereeni istumaan.
”Ootko kunnossa?” hän kysyi. Seurasin hetken katseellani alhaalla kadulla kulkevaa pariskuntaa, jotka nauroivat kovaan ääneen.
”Ei kai tässä muu auta, kuin olla” vastasin. Puhalsin savua hiljakseen tummenemaan lähteneeseen iltaan.
”Ei kuulosta kovin hyvältä”, Tim totesi. Lopulta päädyin kertomaan hänelle melkein draamaa täynnä olleen elämäntarinani – tai ainakin sen osan siitä, missä lensin pihalle kotoa. Mies vain tuntui niin luotettavalta, että sain suuni auki, vaikka ystävistänikin vain Pablo ja hänen kihlattunsa Angélica olivat sellaisia, joiden seurassa pystyin puhumaan vapautuneesti.
”Musta tulisikin varmasti Rexiä parempi drag queen, osaan olla jo valmiiksi tarpeeksi dramaattinen”, mutisin. Tupakka oli palanut loppuun jo ajat sitten ja vain muisto entisestä valmentajastani esti minua hakemasta toista. Parempi vain olisi, etten alkaisi polttaa mitenkään aktiivisesti edelleenkään, kun siitä olin onnistunut kuitenkin pitämään itseni irti.
”Oikeastaan siitä puheen ollen, oli mulla syykin tulla tänne. En tiedä, kuinka pahasti Rexillä on näppinsä pelissä, mutta Juan on tullut takaisin”, Tim myönsi. Käänsin hivenen järkyttyneen katseeni häneen, enkä kyennyt estämään kaikkia kamalia ajatuksia vyörymästä läpi aivoistani. ”Rafael, älä ajattelekaan mitään! Jos et oo sattunut huomaamaan, oon täällä, enkä sen luona.”
”Aika hyvä huomio”, mumisin. Päivä se vaan jatkoi paranemistaan. ”Mitä sä aiot tehdä?”
”Mitä tarkoitat?”
”Sen oon oppinut tässä viimeisten päivien aikana, että puolen kaupungin mielestä en ole mitään häneen verrattuna”, tuhahdin huultani purren.
”Ja sekö on ainoa asia, mikä merkitsee? Edelleenkin oon täällä, eikä Juanin reissuun lähtö ollut ainoa syy, miksi erosimme”, Tim huomautti, ja valitettavasti minun oli myönnettävä jälleen, että hän oli oikeassa.
En vain voinut estää itseäni murehtimasta kuitenkin. En edes tiennyt, mitä Juan halusi, mutta pessimistipuoleni uskoi sen liittyvän kuitenkin Timiin. Tuskinpa Juankaan olisi muuten tullut takaisin, sillä Lisalta olin saanut käsityksen, että hän oli lähtenyt vähän pidemmälle reissulle.
”Rafael, oikeasti sun kasvoista näkee, että ajattelet jotain kamalaa”, Tim naurahti. En ehtinyt kissaa sanoa, kun mies veti minut suudelmaan ilmeisesti tarkoituksenaan hillitä ajatusteni sinkoilua.
”Okei, okei, mä lopetan ajattelemisen”, mutisin vasten hänen huuliaan ja hymyilin pakostakin. 1-0 minulle, Juan ja Rex saisivat painua helvettíin omasta puolestani.

Lähettäjä: secret 
Päivämäärä:   22.10.11 16:56:20

huii, ihanaa :))<3

Lähettäjä: empppu 
Päivämäärä:   22.10.11 17:15:45

oioi miks mä löysin tän vasta nyt?! :O aivan ihana!♥

Lähettäjä: soffe 
Päivämäärä:   22.10.11 18:01:28

huui ((: ihania♥

Lähettäjä: Minerva 
Päivämäärä:   23.10.11 00:56:00

jatkooo<3

Lähettäjä: trollollol 
Päivämäärä:   24.10.11 14:16:01

Rafael tosiaan näyttää ajattelevan liikaa :')

Lähettäjä: jooh 
Päivämäärä:   26.10.11 17:42:51

owwws awwws millon jatkuu? (:

Lähettäjä: secret 
Päivämäärä:   28.10.11 23:57:33

uujea, jatkoa :)

Lähettäjä: trollollol 
Päivämäärä:   3.11.11 00:55:25

Nostellaan tätä, josko saataisiin jatkoa jossain vaiheessa.

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   9.11.11 15:39:57

Ei saa antaa tippua.

Lähettäjä: secret 
Päivämäärä:   17.11.11 15:12:17

jatkoaaaaa ://

Lähettäjä: Muisto97 
Päivämäärä:   22.11.11 19:42:06

Ai miten niin mulla vähän venynyt tää kirjoittaminen :´D
Lisäksi tuli rikollisen lyhyt pätkä, pahoitteluni...
_______________________________________________________

TIM

Mitä olinkin odottanut mennessäni Rafaelin oven taakse, niin en todellakaan ajatellut luikkivani sieltä ulos aamulla auringon vasta heräillessä. Niin kuitenkin tapahtui, ja astelin kohti kotia lintujen vasta availlessa ääntään aamukonserttoaan varten. Hymy väreili huulillani, kun lähestyin Cieloa, joka odotti minua yksin ja hylättynä. En koskaan ollut pitänyt itseäni ihmisenä, joka saattaisi rakastua nopeasti, tai jos totta puhutaan niin en ollut koskaan ajatellut itseäni ylipäätään rakastuvana ihmisenä. Olin aina mieltänyt rakkauden ja rakastumisen hollywoodin keksinnöksi, jolla kerättiin ystävänpäivänä vain rahaa ihmisiltä. Mutta Rafael oli kääntänyt pääni, ja tiesin, että mitä tunteita minulla olikaan ollut Juania kohtaan, niin ne eivät olleet mitään verrattuna siihen mitä tunsin Rafaelia kohtaan.

-Huomenta, sanoin virnistäen Rafaelille, kun poika viimein (myöhästyttyään tunnin) ilmestyi Cielon ovesta. Pedro ja Dominic vaihtoivat paljonpuhuvia katseita, mutta en jaksanut välittää heistä.
-Olisit herättänyt kun lähdin, Rafael kuiskasi tultuaan tiskin taakse, jolloin rutistin hänet pikaisesti kainalooni.
-Sori, lähdin sen verran aikaisin että sua ei olis saanut ydinpommikaan hereille, vastasin hänelle ennen kuin astelin tiskin toiseen päähän palvelemaan kolmea nuorta naista, jotka olivat selvästi tulossa rannalta.
Olin jo ehtinyt aamun aikana kuulemaan oman osuuteni turhan iloisesta naamastani ja sen aiheuttajasta tekari-jengiltä, ja nyt heidän kolpakkonsa tuntui tyhjenevän ennätysvauhtia jotta he pääsivät Rafaelin kimppuun.

Päivä kului mukavissa tunnelmissa, aina siihen asti kun illan pelin aikana Juan asteli Lisan kanssa Cieloon. Rafael tervehti iloisesti Lisaa, ennen kuin käänsi huomionsa Juaniin, joka tuijotti Rafaelia sen näköisenä, kuin olisi katsonut mädäntynyttä lammasta. Astelin Rafaelin luo ja kiedoin vasemman käteni pojan vyötärölle, vetäen hänet kainalooni.
-Raf, tässä nyt on se paljon puhuttu Juan, sanoin hieman terävämmin kuin oli tarkoitus, ja sain Lisalta moittivan katseen. Katsoin naista uhmakkaasti silmiin, sillä tiesin kyllä miksi kaksikko oli tullut. Juan oli tullut tarkistamaan, millaisen kilpailijan hän oli saanut, ja hänen ylimielisestä ilmeestään saatoin hyvin päätellä, että Juan ei pitänyt Rafaelia minkäänlaisena uhkana. Kuin ajatukseni lukien, Juan käänsi huomionsa minuun ja loi sen tutun flirttailevan hymyn, joka oli minut aikanaan saanut ihastumaan häneen, kasvoilleen ennen kuin sanoi
-Pitihän minun nyt toki heti kiiruhtaa katsomaan lempipaikkaani, kun kerta palasin kotiin.
Pedro, jolla oli tapana haistaa vaikeudet jo ennen kuin kukaan muu tiesi niiden olemassaolosta, ilmestyi tiskille Juanin viereen.
-Mitä minun vanhat silmäni näkevätkään, hän nauroi ja halasi Juania tiukasti. Tunsin Rafaelin jännittyvän, ja arvasin hänen huomanneen saman jonka olin itsekin todennut; Pedro kuului siihen puoleen kaupunkia, joiden mielestä Juan oli se ainoa oikea mies minulle.

Juan ja Lisa lähtivät vasta vähän ennen sulkemisaikaa, kun sain heidät vihdoin uskomaan, että en aikonut lähteä jatkoille kaupungille. Rafael oli ollut koko illan hiljainen ja ajatuksissaan, joten saatuani oven lukkoon menin pöytiä putsaavan pojan luokse ja kiedoin käteni hänen ympärilleen painaen samalla huuleni hänen niskaansa.
-Älä annan noiden voittaa, kuiskasin hänen korvaansa, ennen kuin rutistin pojan tiukasti syleilyyni.

Lähettäjä: trollollol 
Päivämäärä:   22.11.11 22:33:59

Vaikka sit jatkoa kerran kuukaudessa, kunhan muistatte edes silloin jatkaa :}

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   25.11.11 15:19:07

Uppia ja jatkua :)))

Lähettäjä: trollollol 
Päivämäärä:   14.12.11 01:08:57

Toivottavasti Mivava ei ole tätä unohtanut :/

Lähettäjä: Mivava 
Päivämäärä:   14.12.11 17:06:13

Pahoittelut hiljaiselosta, mutta koulukiireet on vain pukanneet liikaa päälle. Perjantaina yritän saada homman jatkumaan!

Lähettäjä: Muisto97 
Päivämäärä:   25.12.11 17:27:49

Nostetaan tämäkin pyhien kunniaks...

Lähettäjä: Mivava 
Päivämäärä:   25.12.11 21:15:17

Pyydän uudestaan anteeksi. Ei vaan ole ollut aikaa ja jaksamista kirjoittaa mitään, kun parhaimmillaan ollut monta kaistapäähevosta liikutettavana, vaikka itse sairastan ja monen tunnin tallireissun jälkeen tehnyt vain mieli nukkua. Yritän parhaani mukaan saada pian jatkoa tänne, kunhan aikataulut ja oma vointi sen sallii.

Lähettäjä: Mivava 
Päivämäärä:   30.12.11 02:22:18

Sain sentään pätkän aikaiseksi tän vuoden puolella. Seuraavaksi voisin mennä nukkumaan, kolme tuntia viime yönä ei ole mikään kehuttava saavutus. Toivottavasti laatu ei ole aivan kuollut, kun kirjoitan tähän aikaan.

Rafael

Tunnistin heti herätessäni, missä olin, vaikka tyhjä sänky ei todellakaan ollut omani. Minusta tuntui, että voisin melkein tottua heräämään Timin sängystä, vaikka olinkin sillä hetkellä yksin. Asunto oli vain muutenkin tyhjä, mikä aiheutti minussa lievää kummastusta. Yöpöydällä oli lappu, joka kertoi Timin lähteneen rannalle ja kehotti avaamaan Cielon. Ei varmasti menisi kauan, että Tim palaisi, jos otti huomioon unirytmini. Minusta tuntui, etten koskaan onnistunut heräämään häntä aikaisemmin. Sellainen taisi olla sula mahdottomuus. Tarvitsin aivan liian monta kuppia kahvia, ennen kuin sain silmäni oikeasti auki ja jaksoin kömpiä baariin asti avaamaan ovet.

Minun oli äärimmäisen vaikea kaivaa kasvoilleni kunnon asiakaspalvelijahymyä, kun ensimmäisenä aamulla sisään baariin käveli – yllätys, yllätys – Juan ja Lisa. Purin huultani, etten olisi lähtenyt karkuun tai vaihtoehtoisesti repinyt kunnon homomiesten kissatappelua pystyyn. Kumpikin kuulosti melkein hyvältä vaihtoehdolta. Ihan rehellisesti sanottuna en olisi millään halunnut nähdä Juania. Yksi kohtaaminen oli riittänyt kertomaan, etten halunnut tutustua häneen missään tapauksessa. Hänen katseestaan oli kyllä käynyt selväksi, mitä mieltä hän oli minusta, eikä siinä mielipiteessä tainnut olla mitään kaunista.
”Huomenta”, toivotin kuitenkin mahdollisimman normaaliin tapaan, ja rukoilin mielessäni, että Tim saapuisi mieluusti aika pian pelastamaan minut siitä tilanteesta. Tai no, toisaalta parempi, ettei hän ollut paikalla, koska en olisi myöskään välittänyt katsella Juanin selvää flirttailua. En voinut mitään mustasukkaisuudelle, joka kohosi mieleeni vääjäämättä.
”No, sullehan taitaa olla vielä aamu”, Lisa vastasi. Juan päätti selvästi olla huomaamatta minua, kuin hän sillä saisi minut katoamaan kokonaan.
”Illat venyy aina auttamatta”, totesin ja ojensin naiselle hänen haluamansa juoman. Juan ei edes vaivautunut katsomaan minuun siinäkään vaiheessa. Tiesin, ettei hän pitänyt minua minkäänlaisena uhkana, mitä tuli Timiin, enkä ihmeekseni jaksanut ärsyyntyä asiasta. Hoin vain pienen pääni sisällä, että Tim oli osoittanut varsin selvästi olevansa kiinnostuneempi minusta kuin Juanista. Ei hän nyt muuten olisi valinnut minun seuraani Juanin selvääkin selvempien flirttailuyritysten sijaan, eihän?
”Missä Tim on?” Juan kysyi lopulta ja käänsi jopa katseensa minuun.
”Ulkona”, vastasin. Yritin pysyä mahdollisimman rauhallisena ja samaan aikaan näyttää siltä, etten yrittänyt keksiä pakokeinoa. Onneksi sen tarjosi toinen taho.

”Rafael!” Tunnistin tutun äänen ja käännyin katsomaan Cielon ovelle. En voinut estää hymyä kohoamasta kasvoilleni, kun näin Angélican, joka sipsutti vauhdilla luokseni järjettömän korkeissa koroissaan.
”Hei”, vastasin naiselle ja sain osakseni lämpimän halauksen. Lisasta ja Juanista välittämättä vedin Angélican kauemmas, sillä hän ei normaalisti tullut luokseni ilman Pabloa. Eivätköhän ovesta sisään rymistelevät Pedro ja Dominic saisi Juanin ja Lisankin viihtymään, jos he edes välittäisivät jäädä, kun Tim ei ollut vielä palannut.
”Löysinpäs tännekin, vaikka Pablo ei kyllä antanut kovin hyviä ohjeita”, Angélica naurahti ja hymyili iloisesti. En yhtään ihmetellyt, miksi ystäväni oli ollut jo niin kauan täysin rakastunut naiseen, sillä hän oli kaunis ja mukava. Olisin varmasti rakastunut itsekin, jos olisin tuntenut edes jonkinlaista vetoa naisiin.
”Mikä sinut on tänne lennättänyt?” kysyin Angélicalta, mikä sai hänen hymynsä levenemään.
”Minulla on tänään vielä työasioita hoidettavana täällä, joten ajattelin käydä tuomassa sinulle tämän”, nainen sanoi ja ojensi minulle kirjeen. Minun ei oikeastaan tarvinnut edes avata sitä, että tiesin, mitä se piti sisällään.
”Saan varmaan onnitella?” naurahdin ja avasin kuoren, josta paljastui hääkutsu.
Angélican kasvot suorastaan säteilivät kilpaa auringon kanssa. Hän oli toisinaan aivan mahdoton pariskunta Pablon kanssa, mutta he olivat kuitenkin selvinneet kaikista ongelmistaan tähän asti. Halasin ystävääni pitkään ja mietin samalla, että minun pitäisi varmaan soittaa Pablolle mahdollisimman pian. Vihdoin ja viimein hänkin oli uskaltanut tehdä jotain järkevää elämässään, vaikka samaan aikaan minulle tuli kyllä mieleeni, kuinka vähän itse olin saanut aikaan mitään. Angélica oli ikäiseni ja Pablo vain vuoden vanhempi, mutta silti minusta tuntui, että he olivat saavuttaneet paljon enemmän elämässään. Seurustelivat, menivät kihloihin ja pian naimisiin, loivat uriaan ja kaikkea muuta, kun itse vaelsin baarista toiseen ja yritin epätoivoisesti luoda edes jotain kestävää elämääni. Luonnollisesti siinä vaiheessa, kun jotain mahdollisesti sellaista ilmestyi, jonkun oli pakko tulla työntämään kapuloita rattaisiin.

”Saako kysyä, ketä täällä ollaan heti iskemässä, kun selkänsä kääntää?” Kuulin Timin kysyvän ja kädet kietoutuivat vyötärölleni.
”Ai huomenta”, vastasin hänelle ja punastuin nolostuneena Angélican selvästi vastauksia himoavan katseen alla. Naisen ilmeestä päätellen en selvästi ollut muistanut kertoa kaikkea elämästäni. ”Angélica on lapsuudenystäväni.”
Minun teki mieli luoda Juanille, joka istui edelleen tiskin luona Lisan sekä tekarijengin kanssa, voitonriemuinen virnistys, mutta muistin sitten pyrkiväni olemaan sellaisen yläpuolella. En kuitenkaan voinut olla vilkaisematta Juaniin ja ilokseni näin, ettei hän ollut ainakaan mielissään siitä, että Tim oli minun luonani hänen sijastaan. Milloin minustakin oli tullut niin lapsellinen, että iloitsin jostain niin typerästä?
”Ja musta tuntuu, että mä haluan vaihtaa vielä myöhemmin muutaman sanan sun kanssa”, Angélica sanoi kasvoillaan sen verran määrätietoinen ilme, etten varmasti pääsisi luistamaan asiasta. Siskoni ei ollut ainoa nainen lähipiirissäni, joka rakasti kaivaa kaikki haluamansa tiedot ulos kenestä tahansa. En varmasti tulisi jäämään Angélicalta rauhaan, ennen kuin olisin tehnyt tarkat tilannekatsaukset elämäni joka osa-alueelta.
”Ehkä mä voin päästää sut lähtemään vähän aikaisemmin, jos sä haluat”, Tim totesi ja loin hänelle kiitollisen hymyn. Hän oli ehdottomasti aivan liian reilu minua kohtaan ja tahdoin totisesti ehtiä juttelemaan enemmänkin Angélican kanssa, sillä näimme aivan liian harvoin. Hänellä oli liikaa oikeaa elämää, kun itselläni ei sitä välistä tuntunut olevan lainkaan.
”Uskaltaako täältä lähteä lainkaan, kun sulla tuntuu olevan liikaa ihailijapiiriä?” kysyin ja nyökkäsin kohti Juania. En todellakaan uskonut, etteikö hän olisi valmis käyttämään hyväkseen jokaisen tilaisuuden, jonka saisi.
”Musta tuntuu Rafael-kulta, että sulla on hirveästi selitettävää mulle vielä. Mä haluan ehdottomasti tietää, kuinka joku on saanut sun huomion!” Angélica julisti ja sai minut pyörittelemään silmiäni. En minä nyt niin paha sentään ollut. Lisäksi taisin olla kovaa vauhtia rakastumassa, sillä Timin läheisyys tuntui luvattoman hyvältä, enkä todellakaan aikonut luopua siitä vain jonkun Juanin tähden.

Lähettäjä: Muisto*Koulu 
Päivämäärä:   2.1.12 08:26:13

Koitan saada itse kanssa jatkeltua lähi aikoina, mutta nyt on koulussa kaksi viikkoa atk:ta, niin voi olla aikast hiljasta kotona koneella istuminen!

Lähettäjä: trollollol 
Päivämäärä:   8.1.12 21:25:15

Nostelen tätä jatkon toivossa!

Lähettäjä: - 
Päivämäärä:   13.1.12 17:02:14

Jatkoa :))))

Lähettäjä: trollollol 
Päivämäärä:   20.1.12 23:21:21

Sinnillä nostan, jos jatkoa tulisi.

Lähettäjä: Muisto97*ek 
Päivämäärä:   21.1.12 19:40:41

Pahoitteluni kun on kestänyt :)
_______________________________________________________
TIM

Tuskin Rafael oli ehtinyt ulos ovesta, kun minä jo kaipasin häntä. Tiskin tausta tuntui suorastaan tyhjältä, ja melkein täynnä olevasta Cielosta tuntui puuttuvan jotain. Se hyvä puoli oli, että koska asiakkaita oli paljon, en ehtinyt kauheasti haikailemaan Rafaelin perään, ja sain hyvän syyn vältellä melko reippaaseen tahtiin humaltuvaa Juania. Tiesin, että jossain vaiheessa minun olisi kohdattava mies ja puhuttava hänen kanssaan asiat halki, mutta en halunnut tehdä sitä tänään. Katsoessani tiskin toisessa päässä istuvaa miestä en kuitenkaan voi olla ajattelematta, että missä kohtaa se Juan, jonka tunsin lapsesta asti, oli ehtinyt muuttumaan tuoksi miehen näköiseksi olioksi, jota en tuntenut ollenkaan?

-Kuulehan poika, Pedro aloitti vakavan näköisenä minua katsoen, kun sulkemisajan jälkeen siivoilin laiskasti pöytiä.
-Kuuloni pelaa kyllä, murahdin miestä vilkaisten, ennen kuin käänsin huomioni takaisin pöytien puoleen.
-Me ollaan tuossa vähän tuumailtu, että ettet sinä nyt vaan hätiköisi ja pilaisi koko tulevaisuuttasi kohtelemalla Juani noin kylmästi. Mies parka riutuu ja kärsii yksinäisyydestä, ja näkeehän sen nyt sokeakin, että hänellä on ikävä sinua.
-Mietitäänpä hetki, Juan oli se, joka ehdotti breikkiä suhteessamme, koska hänen mukaansa meressä oli monia kaloja joita hän halusi onkia. Juan oli se, joka päätti että ei halua olla samassa kaupungissa minun kanssa, puhumattakaan että haluaisi olla edes samassa maassa. Juan oli se, joka sanoi ensin ne kuuluisat sanat "Minä en halua sitoutua". Niin että mitä minun pitäisi tehdä? Olla joku hèlvetin kiertopalkinto ja istua kiltisti kotona odottamassa josko senjor Juan suvaitsee edes kerran vilkaista minua kohden?!
huomaamattani ääneni oli kohonnut loppua kohden, samaa tahtia raivoni kanssa. Kiukkuni sai jopa Pedron hätkähtämään, sillä minun luonteelleni ei kiukustuminen sopinut. Sillä hetkellä tosin sain hillitä itseni, että en rikkonut ensimmäistä käteeni osuvaa asiaa, joka olisi ollut täysi tarjottimellinnen tyhjiä laseja. Vasta Cielon oven hiljainen paukahdus sen sulkeutuessa sai minut säpsähtämään ja kääntämään katseeni ovelle, jossa seisoi hämmentyneen näköinen Lisa. Mulkaisin tyttö kaikkea muuta kuin nätisti, sillä tiesin hänen olevan ehdottomasti Juanin kannalla, jos minun pitäisi jonkun kanssa olla. Käännähdin pöydän puoleen ja aloin hinkkaamaan sitä voimalla. Pian ovi kolahti uudestaan ja vilkaistessani taakseni huomasin Pedron kadonneen.
-Tim, saanko mä kysyä yhtä asiaa? Lisa kysyi lähestyen minua varovasti.
-Kysyit jo, tokaisin kiukkuisesti ja siirryin seuraavan pöydän luo, alkaen hinkkaamaan sitä niin että aloin jo pelkäämään maalien puolesta.
-Rakastatko sä yhä Juania? Lisa kysyi välittämättä kommentistani. Viskasin rätin pöydälle ja marssin tiskin taakse, napaten tequilapullon hyllystä ja kaksi lasia tiskin alta. Lisa ilmestyi tiskin toiselle puolelle ja jäi katsomaan minua odottavasti. Kaadoin lasimme täyteen ja tyhjensin omani nopeasti. Vasta saatuani täytettyä sen uudelleen, kohotin katseeni tytön kasvoihin.
-Kauanko me ollaan tunnettu? kysyin hitaasti, samalla tytön kasvoja tarkkaillen.
-Koko ikämme, hän vastasi miettimättä. Nyökkäsin vain ja tyhjensin lasini uudelleen, tällä kertaa Lisa seurasi esimerkkiäni. Vasta kun sain lasimme täytettyä, sanoin hiljaa
-Mä en oo koskaan rakastanu sitä. Tai joo olen, kuin veljeä. Meidän seurustelu oli vaan sellaista... Noh, me kai vaan totuttiin olemaan yhdessä, ja kun kaikki teki meistä paria, niin meistä tuli pari. Mutta se, mitä mä tunnen Rafaelia kohtaan, niin se on monta kertaa enemmän kuin mitä mä tunnen Juania kohtaan. Tai olen koskaan edes tuntenut, sanoin ääneni häipyessä hiljaiseen hämärään. Lisa katsoi minua hetken miettien, vilkaisi sitten ympärilleen ja totesi järkevään tapaansa
-Musta tuntuu, että meidän on parempi mennä jonnekkin mistä saadaan myös ruokaa, tai huomenna Rafael joutuu yksin hoitamaan koko puljun, kun isäntä ite makaa krapulassa. Vilkaisin myös ympärilleni, puolet iltahommista oli vielä tekemättä, mutta siitä huolimatta laitoin pullon takaisin paikoilleen ja tyhjensin lasini, ennen kuin kiersin tiskin ympäri ja kiedoin käteni Lisan vyötärölle, samalla kun suuntasimme kulkumme ulos.

Aamulla heräsin ihan kiitettävään jyskytykseen päässäni, ja nousin varovasti istumaan lattialta jossa olin lojunut. Minulla kesti hetken hahmottaa missä olin, mutta pian tajusin makaavani Lisan olohuoneessa, sohvan vieressä, mistä päättelin tipahtaneeni sohvalta lattialle.
-Huomenta, Lisa sanoi ilmestyen alusvaatteissaan makuuhuoneen ovelle, hiukset pystyssä ja silmät sirrillään hiljalleen väistyvästä unesta.
-Huomenta, mumahdin vastaukseksi ja kiitin luojaani että Lisa ei laukaissut mitään nerokasta hyvästä aamusta.
-Milloin me ollaan tultu tänne, kysyin kömpien istumaan sohvalle samalla paitaani katseellani hakien. Kalastin toisen sukkani sohvan vierestä (toinen minulla oli jalassa jo valmiiksi) ja havaitsin paitani isossa viherkasvissa ikkunan vieressä.
-Älä multa kysy, mehän eletään kaupungissa joka ei nuku koskaan, nainen sanoi kahvinkeittimen äärestä.
-Odotas, mumisin ja kaivoin lompakkoni takataskusta (ei mikään ihmekkään, että persaukseni tuntui toiseltapuolelta kipeältä, sillä olin nukkunut lompakkoni päällä)
-Viimeisin kuitti on leimattu kolmea vaille kuus... Mitä kello on? älähdin tautessani että aurinko, jonka pitäisi liki lounasaikaan paistaa Lisan asuntoon, oli jo ohittanut asunnon.
-Näyttää olevan varttia yli kolmen, tyttö päätti saaden minuun vauhtia. Siinä unohtui päänsärky ja krapula, kun nappasin paitani ja kiskoin sitä lennosta päälleni samalla kun juoksin eteiseen kaivamaan kenkiäni epämääräisestä kassasta joka paljastui pinoksi takkeja ja niiden naulakoksi, joka todennäköisesti oli vielä muutamaa tuntia aikaisemmin ollut paikoillaan seinällä.

Cieloon päästessäni paikka oli jo avattu, ja meinasin juuri huikata kiitokseni Rafaelille, kun tajusin että tiskin takana hääri Juan eikä Rafael. Jäin seisomaan Cielon ovelle suu auki, koettaen sulatella juuri näkemääni asiaa.
-Kas kas, sankari saapuu viimein. Olitko sen mukulan luona vai joko kyllästyit siihen? mies sanoi ivallisesti saaden kiukun kiehahtamaan sisälläni. Juan oli selvästi päättänyt vaihtaa flirtin ivaan, mikä ei toisaalta ollut kovinkaan suuri yllätys.
-Se ei sulle kuulu missä tai kenen kanssa mä olen ollut, ärähdin hänelle ja marssin tiskille.
-Ja nyt sä voit häipyä sieltä, ja mun puolesta vaikka koko Cielosta, päätin osoittaen ulko-oven suuntaan. Juan viskasi rätin, jolla oli juuri tiskiä pyyhkinyt, minua kohti ennen kuin marssi kiukkuisesti ohitseni ja samaa vauhtia ulos ovesta. Käännyin katsomaan tekarijengia raivosta kiehuen.
-Ja jos yksikään meinaa sanoa, että mä tein virheen, voi painua samaa reittiä hèlvettiin. Mä osaan ihan ite elää elämääni, ilman että mä tartten neuvoja ja mä tiedän kyllä omat tunteeni. Ja kerrottakoot nyt sitten teillekin, niin saatte lakata spekuloimasta, että mä rakastan Rafaelia! raivosin hämmentyneen näköisille vanhuksille, joista jokainen vältti katsettani. Minulle tuli hassu tunne, niskaani alkoi kihelmöitsemään merkillisesti, mikä sai minut kääntymään katsomaan ovelle, jossa seisoi erittäin hämmentyneen näköinen Rafael.

Lähettäjä: trollollol 
Päivämäärä:   24.1.12 23:53:18

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Hyvä, jos vaikka hiljakseen jatkuu, kun pidän paljon enemmän tällaisista tarinoista, missä juoni ei ole perusteinisekoilua.

Lähettäjä: Damn 
Päivämäärä:   25.1.12 08:40:43

Aivan täydellinen! Jatkoa pian (:

Lähettäjä: trollollol 
Päivämäärä:   14.2.12 14:09:11

Nostelen, josko Mivava ilmaantuis jatkamaan.

Lähettäjä: piiu 
Päivämäärä:   13.3.12 17:24:47

oi tää on kyllä niin ihana tarina! toivon kovasti että tähän tulis pian jatkoa...:)

Lähettäjä: :)) 
Päivämäärä:   10.4.12 12:13:35

Pakko tulla kyselemään, että jatkuuko tää vielä. Parhaita tarinoita täällä!

Lähettäjä: Muisto97 
Päivämäärä:   10.4.12 12:48:34

Ei ollakaan näköjään tänne huomattu ilmoittaa...

Mivava on ollut sairaslomalla loukattuaan kätensä, eikä ole kirjoituskunnossa.
Tarina tulee jatkumaan, kunhan Mivava paranee ja saa aikatauluihinsa sopivan raon kirjoittamiselle.

Lähettäjä: Muisto97 
Päivämäärä:   10.4.12 12:53:57

Tämä siis kopioituna tuolta toisesta topsusta:

Lähettäjä: Mivava
Päivämäärä: 20.3.12 21:31:09

Pahoittelen ja pyydän anteeksi (jälleen, mä harrastan tätä vissiin), mutta mun osalta kirjoittamiset on jäissä nyt luultavasti ainakin kuukauden. Niveltulehdus, minkä takia pakko pitää kädet levossa, mutta kuinkas ollakaan, lääkäriaika erikoislääkärille on vasta lähes kuukauden päästä (lähete taisi kulkea kirjaimellisesti etanapostilla ton n. 30 kilometriä kaupunkiin, kun kesti pienen iäsyyden saada edes tuo aika), mitä ennen en tule liiemmin aikaa viettämään koneella. Jää nähtäväksi, saanko palata takaisin homehtumaan koneen ääreen kuukauden päästä.

Lähettäjä: trollollol 
Päivämäärä:   23.4.12 16:54:39

Toivottavasti Mivava saa kätensä kuntoon, että tämäkin saisi jatkoa. Tällain piilouppina.

Lähettäjä: Mivava 
Päivämäärä:   28.4.12 13:47:24

Sain lääkityksen päälle, joten toivoa sopii, että saisin pian kädet terveiksi ja takaisin kirjoituskuntoon. Tää on kyllä seissyt jatkumattomana aivan liian kauan mun takia.

Lähettäjä: ankku 
Päivämäärä:   1.5.12 19:36:18

Ah,innolla ootellaan jatkoa!:) Aivan ihana tarina ja varsinki tuo muiston pätkän loppu<3 :D Mutta koita parantua ihan rauhassa Mivana!

Lähettäjä: Muisto97 
Päivämäärä:   1.6.12 22:01:59

Nostetaas nyt tämäkin...

Lähettäjä: --- 
Päivämäärä:   1.6.12 23:00:07

mä niin toivon et tää sais vielä jatkoo, on ihan yks mun suosikeista..

Lähettäjä: Mivava 
Päivämäärä:   3.6.12 09:57:41

Pyydän jälkeen anteeksi, mutta ollut viimeiset viikot kiirettä taas joka suuntaan juoksennellessa, mutta nyt on loma vihdoin alkanut ja lupaan ja vannon saavani tänne jatkoa parin päivän sisään. Jos en saa, niin saatte luvat heittää tiiliskivellä päähän!

Lähettäjä: Mivava 
Päivämäärä:   8.6.12 13:59:19

Luvan kanssa saa viskata tiiliskivellä. Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan? Pahoittelen myös tökeryyttä, kun en ole kirjoittanut kunnolla vähään aikaan mitään. Kädet oikuttelee lääkityksestä huolimatta edelleen.

Rafael

En pitänyt aamuista; ne eivät sujuneet koskaan suunnitelmien mukaan. Herätessäni iltapäiväaurinkoon ja tajutessani, että minun olisi varmaan pitänyt olla töissä ajat sitten, tunsin itseni lähinnä zombiksi. Olin tainnut paiskata herätyskelloni seinään unissani, sillä olin taatusti joskus yön pikkutunneilla säätänyt sen soimaan, mutta se ei ollut todellakaan herättänyt minua. Ilta oli jotenkin päässyt venymään jälleen aivan vääriin mittoihin. Luojan kiitos Angélica oli maailman ihanimpana ystävänä jättänyt särkylääkepakkauksen yöpöydälleni vesilasin viereen. Suurimman osan ajasta en oikeasti ihmetellyt, miksi Pablo oli ollut jo niin pitkään korviaan myöten rakastunut kyseiseen naiseen.

Jos ei aamu alkanut hyvin, niin ei se myöskään jatkunut niin. Kun vihdoin sain itseni näyttämään ihmiseltä ja Cielolle, ensimmäisenä vastaani pyyhälsi kukas muukaan kuin Juan. Hän mulkaisi minua tappajan ilmeellään ja harppoi myrskyisästi ohitseni. Hän ei suonut minulle sanaakaan, mistä olin oikeastaan vain ja ainoastaan onnellinen. En olisikaan lievässä päänsäryssä jaksanut kuunnella yhtään negatiivista kommenttia itsestäni tai mistään, mitä edustin. Koko Juanin näkeminen sai mielialani laskemaan, sillä se tarkoitti hänen ainakin käyneen Cielossa, enkä ollut hirveän innostunut koko paikasta sillä hetkellä. Vaarien arvostelevat katseet loukkasivat enemmän, kuin olisin osannut kuvitella. Jopa Angélica oli suhtautunut hivenen epäileväisesti minun ja Timin suhteeseen, kun olin jutellut hänen kanssaan illalla. Itseluottamukseni oli kaikkea muuta kuin korkealla.

Lopulta kuitenkin kaikista hämmentävin hetki oli se, jolloin astuin sisälle Cieloon. Jähmetyin seisomaan ovelle ja tuijotin – leuka luultavasti maata viistäen – Timiä. Minulta meni hetki keräillä itseni kasaan, mutta sitten hipsin hänen luoksensa.
”Ja mä valmistauduin henkisesti selittämään ummet ja lammet siitä, kuinka herätyskellolle kävi pienoinen onnettomuus aamulla”, mutisin ja raavin niskaani, kun en käsilläni muutakaan osannut tehdä. Miksei missään ollut myynnissä kirjoja, joissa kerrottaisiin, miten pitäisi käyttäytyä hämmentävissä, sosiaalisissa tilanteissa? Sellaiselle olisi totisesti ollut käyttöä sillä hetkellä.
Tim taisi itsekin huomata itsekin, kuinka hämmentyneessä mielentilassa sillä hetkellä olin, sillä aihe jäi siihen. Koko kuppilassa tuntui sillä hetkellä vallitsevan jotenkin hölmistynyt tila. Onneksi asiakkaita ei ollut paikalla montaa, sillä hienoinen välikohtaus olisi saattanut järkyttää turisteja. Espanjalaisten kuohuva temperamentti oli muutenkin kuuluisa koko Euroopan alueella, eikä aivan syyttä suotta.

Olin keskittynyt kuuraamaan pöytää – se oli oikeasti aika terapeuttista pidemmän päälle – kun Dominic ilmestyi luokseni. Katsahdin häneen hivenen turhautuneena, sillä mieleni ei tehnyt todellakaan kuunnella yhtään saarnaa siitä, etten mitenkään voisi koskaan sopia Timin kanssa yhteen. Oli enemmän kuin turhauttavaa tietää, ettei kukaan muu uskonut mitenkään koko suhteeseen.
”Älähän näyttele tuollaista naamaa”, Dominic totesi ja veti pöydän alta tuolin itselleen. Vaivoin sain itseni jäämään pöydän ääreen, vaikka mieleni teki lähteä pois, ennen kuin mikään saarna ehtisi alkaa.
”Millaista sitten?” huokaisin ja painoin katseeni takaisin pöydän pintaan. Oikeastaan se näytti jo aivan puhtaalta, mutta en halunnut palata takaisin tiskin luo, jossa loput tekari-jengistä istui. Tim oli ilmeisesti takahuoneen puolella, kun häntä ei näkynyt pikaisen silmäyksen perusteella.
”Tiedän, ettemme ole osoittaneet kovinkaan suurta tukea teille. Tämä on tilanteena todella outo, kun kaikki ovat aina olettaneet Timin ja Juanin pysyvän yhdessä, ja te olette edenneet aika nopeasti tuossa teidän suhteessanne”, Dominic alkoi selittää, mutta hiljensin hänet käden huitaisulla varsin pian. Mieliala laskin automaattisesti Juanin maininnan myötä.
”Se ei tee teidän käytöksestä tippaakaan mukavampaa. Mulla ei ole enää yhtään tervetullut olo tänne, eikä mulla todellakaan ole varaa lähteä. Ette te ole ainoita, jolle tämä on outoa”, tuhahdin ja mulkaisin vieressäni olevaa vanhusta turhankin vihaisesti.
”Et sä edes halua lähteä.”
”En niin. Teidän jäljiltä se kyllä alkaa kuulostaa melkein mukavalta vaihtoehdolta.”
Dominic oli hetken hiljaa, minä aikana ehdin harkita huuleni jyrsimistä hajalle tai muualle karkaamista. En vain ehtinyt suorittamaan kumpaakaan ajatuksista, kun mies olikin jo taas äänessä: ”Rakastatko sä Timiä?”
Hiljenin hetkeksi ja purin huultani, kun en oikein tiennyt mitä vastata. En itsekään tiennyt vastausta. Pidin Timistä älyttömästi, se nyt oli aivan selvä. Mitään muuta en sitten osannutkaan sanoa. Kysymys oli liian hämmentävä. Kaikki oli liian hämmentävää, ja tunsin itseni idiootiksi siinä hiljaa seisoskellessani.
”Juuri tuosta syystä Juan olisi paljon parempi vaihtoehto”, Dominic sanoi. En ehtinyt kysyä, mitä ihmettä hän oikein tarkoitti, sillä mies oli palannut alta aikayksikön takaisin jenginsä seuraan. Sain kunnian jäädä yksin kiroamaan itseäni maan alle.

Lähettäjä: trollollol 
Päivämäärä:   9.6.12 00:57:13

Todellakin parempi myöhään kuin ei milloinkaan, mutta Rafael minkä teit!

Lähettäjä: hidim 
Päivämäärä:   9.6.12 22:29:59

hei vähä ihanaa et on tullu jatkoo:) oli kyl aik jäinen pätkä...

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   11.6.12 09:00:37

Ihan loistavaa, jos tää jatkuu vielä! Harmittaa aina, kun hyviä tarinoita jää kesken.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   15.6.12 22:23:34

Uppailua, ettei pääse tippumaan.

Lähettäjä: trollollol 
Päivämäärä:   24.6.12 21:17:27

Uppailua, kun oli niin hirveän kauas puonnut.

Lähettäjä: Mivava 
Päivämäärä:   3.7.12 14:59:21

Nostellaan tällä kertaa mun toimesta.

Lähettäjä: Muisto97 
Päivämäärä:   4.7.12 10:26:54

Anteeksi kun en ole jatkanut, on vaan ollut oma elämä viime aikoina hieman sekaisin... Katsotaan, josko tänään tai huomenna saisin tähänkin jatkoa...

Lähettäjä: Mivava 
Päivämäärä:   4.7.12 11:08:50

Ei stressiä, ainakin mun mielestä ihan oikea elämä menee ht.netin edelle, vaikka moni muu saattaakin olla ihan toista mieltä :)

Lähettäjä: trollollol 
Päivämäärä:   10.7.12 12:37:57

Uppailua, jospa se Muisto saisi asiansa kuntoon.

Lähettäjä: Muisto97*ek 
Päivämäärä:   16.7.12 15:01:27

Muisto palasi yöllä viikon työkeikalta, ja nyt lupaan kirjoittaa alkuviikosta! Tänään en vielä uskalla pätkää luvata, mutta huomenna tai viimeistään keskiviikkona lupaan!

Lähettäjä: Jazz 
Päivämäärä:   17.7.12 14:50:24

Tosi hyvä tarina! Sait ehdottomasti tästä uuden lukijan<3 mielenkiinnolla jatkoa;)

Lähettäjä: Muisto97 
Päivämäärä:   19.7.12 00:42:28

TIM

Palasin juuri sopivasti baarin puolelle kuullakseni Dominicin kysymyksen. Mielialani laski laskemistaan, kun Rafael ei vastannut. Kaikki pojan olemuksessa viesti siitä, että tunteeni olivat yksipuolisia. Kohtasin Pedron katseen, ja hämmästyin hieman nähdessäni hänen silmissään sääliä. Välillä en voinut olla miettimättä, oliko maailmassa yhtään miestä, jonka tuo vanha pappa huolisi minun rinnalleni. Huokaisten vilkaisin ympärilleni tyhjässä baarissa, ennen kuin käännyin tekari-jengin puoleen.
- Huomenna uudestaan, jos sopii, sanoin ja korotin sitten hieman ääntäni
- Suljetko paikan, Rafael? Pyysin ja nähdessäni pojan nyökkäävän käännähdin kannoillani ja katosin asuntooni.

Istuin sohvalla pimeää telkkaria tuijottaen, kun tunsin jonkun laskevan käden olalleni. Käännyin hieman ja yllätyin nähdessäni Rexin. Sen vanhan Rexin, en sitä mitä hän nykyisin esitti. Hieman hän vaikutti vaivautuneen oloiselta farkuissa ja hupparissa, ja varmasti tilanne oli hänestä aivan yhtä omituinen kuin minustakin.
- Mä juttelin Lisan kanssa, ja taidan olla anteeksi pyynnön velkaa, mies sanoi istuen viereeni sohvalle. Katsoin häntä hieman hämmentyneenä. Rex kohotti katseensa kohtaamaan oman katseeni, ja näin hänen oikeasti olevan pahoillaan.
- Mä vaan... Kai mä jotenkin tiesin, että ei se tuu kestämään, sun ja Juanin suhde. Mutta mun on pakko sanoa, että mä en ole koskaan oikeastaan päässyt yli susta...
Katsoin hämmentyneenä Rexiä ja koitin sulatella kuulemaani. Minä olin aina luullut, että me olimme eroneet aikanaan sovussa, yhteisestä sopimuksesta ja sen takia pysyneet ystävinä.
- Mitä sä tarkoitat? Kysyin hiljaa vaikka taisinkin jo tietää vastauksen.
- Mä halusin sotkea sun ja Rafaelin jutun vaan sen takia, että toivoin meillä olevan vielä jotain mahdollisuuksia. Mä en halunnut loukata sua, mies sanoi ja kosketti varovasti poskeani. Kyyneleet valuivat hänen poskilleen, enkä voinut kuin tuijottaa noita samaan aikaan niin tuttuja mutta niin vieraita kasvoja.
- Mutta loukkasit kuitenkin. Ja kiitos sun, mä en tiedä onko mulla huomenna enää työntekijä, sanoin terävästi samalla nousten seisomaan. Kiukku nousi sisälläni työntäen surun ja masennuksen tieltään. Hiljalleen minulle heräsi tunne, että olin aivan väärässä paikassa, aivan väärän miehen luona. Myös Rex tiesi sen, sillä hän sanoi
-Anna mun korvata se edes osin. Mene jo, mä avaan huomenna Cieon Lisan kanssa. Me ollaan se sulle velkaa. Ei kiirettä takaisin.

Juoksin koko matkan, ja jouduin hetken tasaamaan hengitystäni Rafaelin talon alaovella, ennen kuin hölkkäsin rappuset kolmanteen kerrokseen. Nojasin nopeasti ovikeloon, ennen kuin ehtisin katumaan. Parikin ovea raottui kun uteliaita päitä ilmestyi tarkkailemaan mitä rappukäytävässä tapahtui. Pian Rafael tuli avaamaan oven hämmästyneen näköisenä. Epäröivän näköisenä, ajattelin nopeasti muta en antanut ajatuksen häiritä, vaan painoin huuleni miehen huulille ja vedin hänet itseäni vasten. Olin turhankin tietoinen meitä tuijottavista silmistä, mutta en välittänyt niistäkään.
-Mä olin tosissani aamua, mutta en odota sulta mitään. Sano vaan jos haluat lähteä, kylä mä kirjoitan sulle hyvät suositukset, mutisin nopeasti välttäen pojan katsetta. Seisoimme hetken hiljaa, ennen kuin käännyin huokaisten. Ehdin ottamaan yhden askeleen kun Rafael nykäisi minua kädestä.
-Tuu nyt hemmetti sisään sieltä, poika sanoi ja kuulin hymyn hänen äänestään. Tuskin saimme oven kiinni perässämme, kun Rafael jo painoi minut seinää vasten ja hänen kätensä sujahtivat paitani alle. Hiljainen ääni jossain pääni sisällä koitti toppuutella minua huomauttamalla että poika oli kännissä, sillä hänen huulensa maistuivat viinalta. Mutta oma pääni vaiensi tuon hiljaisen omantunnon äänen, ehtisin kyllä kuulemaan sen nalkutuksia myöhemminkin.

Aamulla, tai liekö ollut jo aamupäivää, heräsin ja jouduin hetken miettimään missä olin. Pian kuitenkin muistin illan tapahtumat, ja hetken aikaa minun teki mieli juosta karkuun. Jäin kuitenkin paikoilleni katselemaan rauhallisesti nukkuvaa Rafaelia. Pieni hymy nousi huulilleni, ja painoin kevyen suukon pojan otsalle ennen kuin kömmin ylös ja pukeuduin. Saatuani vaatteet päälle tassuttelin keittiöön, missä laitoin kahvin tippumaan ja vilkaisin kännykkää, joka juorusi kellon lähentelevän jo neljää iltapäivällä. Mietin hetken Cieloa, ja toivoin Rexin ja Lisan todellakin avanneen paikan. Huokaisten mietin, että minun olisi vähennettävä omia tunnesotkujani ja keskityttävä baariin enemmän.
- Huomenta, uninen Rafael sanoi keittiön ovelta palauttaen minut maan pinnalle.
- Huomenta, vastasin katsoen poikaa, etsien hänen kasvoiltaan jotain katumuksen merkkejä. Sen sijaan huomasin pienen hymyn kareilevan hänen huulillaan.
- Mahtaakohan mun pomo antaa anteeksi kun olen hieman myöhässä töistä? Hän kysyi niskaansa hieraisten. En voinut olla purskahtamatta nauruun, ja kohta nauroimme jo kumpikin.
- Ehkä, jos osaat perustella asian hyvin, sanoin saatuani naurun loppumaan.

Lähettäjä: lala 
Päivämäärä:   20.7.12 18:24:31

tosi kiva pätkä taas;)

Lähettäjä: mer 
Päivämäärä:   25.7.12 09:17:29

Loistavaa tekstiä! Jatkoa :)

Lähettäjä: Mivava 
Päivämäärä:   29.7.12 21:45:58

Rafael

En tiennyt yhtään, mitä olisi pitänyt ajatella, kun hiippailin Timin kanssa Cielolle todella myöhäiseen kellonaikaan työvuoroni huomioon ottaen. Olin jälleen päässyt todistamaan loistavat unenlahjani, mutta ilmeisesti asia ei haitannut, sillä ollut tuntunut olevan mikään kiire takaisin töihin ja normaaliin elämään. Syykin selvisi lopulta, kun perillä näin Rexin ja Lisan tiskin takana. Mielialani ei varsinaisesti noussut, kun sain todeta koko sakin olevan paikalla Juanista lähtien. Vaarit ja Lisa olisivat vielä menneet, mutta Rex ja Juan siihen päälle ei todellakaan ollut ilahduttava uutinen. Tim näytti selviävän tilanteesta paljon helpommin, sillä hän vain nappasi käteni käteensä.
”Kiitos, kun avasitte Cielon”, hän huikkasi tiskin takana hyörivälle kaksikolle ja veti minut mukanaan peremmälle, enkä päässyt suorittamaan taktista paikalta karkaamista. Toisaalta en ollut tippaakaan varma, oliko Juanin ja Timin jättäminen samaan tilaan yhtään turvallista, joten ehkä oli parempi, että pakoni estettiin. En todellakaan luottanut Juaniin.

Totesin varsin nopeasti, että tiskin takana oli todella ahdistavaa. Lisa taisi olla ainoa, joka ei tuijottanut minua enemmän tai vähemmän arvostelevasti. Kaipa kaikki muut olivat olettaneet, että lähtisin karkuun edellisen päivän takia. Lopulta sain onneksi puhelimesta hyvän syyn karata takahuoneeseen. Hetken ehdin jo huolestua, kun näin Evan numeron ruudulla – Marian auto-onnettomuus ei ollut unohtunut vielä, vaikka tyttö olikin selvinnyt vähällä – mutta onneksi hänellä ei ollut lopulta muuta asiaa kuin lapsenvahtikeikka seuraavalle viikolle. Lopulta melkein suuremmaksi huolenaiheeksi tuli Lisa, joka oli ilmestynyt takahuoneen ovelle puheluni aikana.
”Rafael, voidaanko me puhua?” hän kysyi, eikä katseesta päätellen aikonut suoda minulle muuta vaihtoehtoa, kuin suostua. Epäröiden nyökkäsin, vaikka en varsinaisesti ollutkaan kovin halukas kuulemaan, mitä Lisalla oli asianaan. Vaikka nainen vaikuttikin huomattavasti muuta sakkia hyväksyvämmältä, en jotenkin kyennyt uskomaan hänen olevan minun puolellani. Kaikki tuntuivat muuttuneet täysin Juanin faneiksi.
”Mä – kuten kaikki muutkin – haluan vain Timin parasta”, Lisa aloitti mutta hiljeni lähes heti, kun pudistelin vain epäuskoisena päätäni.
”Jos te haluatte vain Timin parasta, eikö teidän olisi korkea aika antaa hänen päättää itse, mikä on paras ratkaisu? Aikuisia ihmisiä tässä kuitenkin ollaan, eikä mitään teini-ikäisiä ensimmäisten ihastusten kourissa. Sen jälkeen kun Juan tuli takaisin, te kaikki olette yhtäkkiä kääntyneet meitä vastaan, vaikka sitä ennen meidän suhteessa ei tuntunut olevan mitään pahaa”, huokaisin ja tungin kännykän taskuuni, ennen kuin sen elämä päättyisi johonkin harkitsemattomaan tekoon.
Lisa aikoi selvästi vastata jotain, mutta heilautin vain kättäni hiljentääkseni hänet. En oikeasti halunnut tietää, mitä hänellä olisi ollut asianaan. Loppujen lopuksi ei hän ollut minun ystäväni, ja koko Cielossa vakiona pyörivä ihmejengi oli enemmänkin Timille tärkeä. Selviäisin itse kyllä töistä, vaikken olisi kenenkään ylin ystävä tai suosikki-ihminen maan päällä.
”Rehellisesti teidän mielipiteillä ei ole mulle mitään väliä, kun te ette ole mulle mitään läheisiä ihmisiä, mutta Timin puolesta mä toivoisin, että te voisitte edes leikkiä hyväksyvänne. Mä en aio kadota mihinkään, oli teidän mielipide asiaan mikä tahansa”, tokaisin ja Lisasta välittämättä pyyhälsin hänen ohitseen. Heti hänet ohitettuani omatuntoni alkoi kolkutella ikävästi, sillä hän oli kuitenkin kohteli minua ehkä parhaiten – Timin jälkeen tietenkin –, joten minun olisi varmaan pitänyt edes yrittää käyttäytyä. En kuitenkaan saanut itseäni käännettyä ja pyydettyä anteeksi, vaikka niin olisi ehkä kannattanut tehdä, ennen kuin Lisakin vihaisi minua.

”Oletko kunnossa?” Tim pysäytti minut tiskin takana. Nopea vilkaisu ympärille kertoi, että yhdessä pöydässä istunut porukka – turisteja, sillä en ymmärtänyt yhtään, mitä he puhuivat – teki lähtöä, joten nappasin tarjottimen käteeni. Voisin hakea lasit pois pöydästä, mikä antaisi hyvän syyn pysyä poissa tiskiltä.
”Joo. Kaikki hyvin”, sanoin ja toivoin onnistuvani loihtimaan lähes normaalin hymyn hänelle. Omatuntoni soimasi koko ajan enemmän, sillä tunsin aiheuttavani vain lisää ongelmia, vaikka niitä oli jo valmiiksi aivan riittämiin. Typerä, typerä minä.
”Varmasti? Sä et näytä siltä.”
”Varmasti”, lupasin ja kaappasin vielä luutun mukaani, ”kaikki hyvin.” Voisin aivan yhtä hyvin tuhlata aikani pöytien pyyhkimiseen kuin tiskin takana kaikkien katseltavana olemiseen. Olokin oli huomattavasti helpompi, kun sai käsille jotain oikeaa tekemistä.

Unohduin ilmeisesti jossain vaiheessa mietteisiini kesken operaationi – jälleen, pöytien pyyhkimisellä taisi olla jokin mieltä tyhjentävä vaikutus – mutta havahduin takaisin tavalliseen maailmaan, kun Tim laski kätensä olkapäälleni.
”Onko kaikki oikeasti kunnossa?” hän kysyi tarpeeksi hiljaa, etteivät muut tiskin luona voineet kuulla. Vajosin lähimmälle tuolille istumaan ja huokaisin turhautuneena.
”Kutakuinkin. Hengissä edelleen, vaikka musta tuntuukin, että ainakin muutama ihminen onkin valmiina murhaamaan mut minä hetkenä hyvänsä. En vaan ole oikeasti enää ymmärrä yhtään, mitä kaikkien päässä liikkuu. Ensin kaikki on ihan mukavia, mutta sitten yhtäkkiä olen paikan pahin vitsaus ja kaikki kohtelevat kuin ruttotautista”, mutisin ja nojasin kyynärpääni pöytään. Pieni ääni pääni sisällä hoki, että minun olisi varmaan pitänyt oikeasti tehdä töitä, eikä haaveilla paremmasta maailmasta, mutta hautasin sen ajatuksen varsin nopeasti. Saisin varmaan anteeksi, kun otti huomioon, kuinka monta myöhästymistä minulla oli, eikä Tim ollut vielä kirjoittanut erolappua.
Olin aika varma, että ainakin vaarit tarkkailivat meitä sillä hetkellä. Lisa taisi äänistä päätellen jutella Rexin kanssa, enkä Juanin kohtalosta halunnut edes tietää. Hän oli kadonnut jonnekin sen jälkeen, kun olimme Timin kanssa saapuneet Cieloon. Ehkä hän oli asettamassa pommia taloni rappukäytävään tai jotain vastaavaa. Se ei nimittäin olisi yllättänyt minua millään tavalla, kun otti huomioon, kuinka ilahtunut Juan oli seurastani. Pystyin näkemään mielessäni hänet ryntäämässä ensimmäisenä lohduttamaan Timiä, kun olin posahtanut palasiksi taivaan tuuliin.
”Lähdetään ulos”, totesin yhtäkkiä ja käännyin tuolillani sen verran, että pystyin katsomaan lähes takanani seisovaan Timiin. Mies vilkaisi kelloa, mikä sai minutkin tajuamaan, että päivä oli taatusti jo menossa illan puolelle. ”Ei nyt välttämättä enää tänään, vaan huomenna.”
”Huomenna on pelipäivä, eli paikkoja ei saa suljettua aikaisin”, Tim vastasi ja päätti lopulta istua viereiselle tuolille.
”Mennään vaikka lounaalle tai jollekin, niin ei tarvitse olla kovin pitkään poissa täältä ja ollaan sopivasti pelin aikaan paikalla. Vaarit ovat kuitenkin täällä pitämässä vahtia, kun sitä sakkia ei taida saada täältä pois edes painepesurilla pesemällä. Roikkuvat varmaan aamulla kuudelta ovenkahvassa valmiina kuluttamaan päivänsä täällä. Kai tästä kaupungista löytyy sekopäiltä vapaa vyöhyke?” ehdotin ja loin vakuuttavimman koiranpentuilmeen, jonka vain osasin. Se ei kyllä tainnut olla kovin vakuuttava, mutta toimi ilmeisesti siltikin.
”Onnistutko sä muka heräämään lounasaikaan?” Tim kysyi. Mulkaisin häntä loukkaantunutta leikkien, vaikka murjotukseni ei tainnut olla tippaakaan uskottavaa, sillä Tim vain nauroi. Myönnettäköön, että en saanut pidettyä vakavan ilmeen kuin hetken.
”Hyvällä syyllä, vaikka on se luultavasti enemmänkin aamiaisaika mulle. Mutta oikeasti olisi ihan mukava olla hetki rauhassa ilman ylimääräisiä tarkkailijoita hengittämässä niskaan”, vastasin ja vilkaisin kohti tiskiä lähes yhtä aikaa seuralaiseni kanssa. Ilmeisesti vieressäni istuva mies tajusi ainakin jollakin tasolla, mitä tarkoitin.
”Sun on sitten parasta herätä ajoissa. Ei neljään nukkumista huomenna”, hän lopulta sanoi, enkä voinut estää itseäni hymyilemästä lähes helpottuneena. En edes itse käsittänyt, kuinka paljon kaipasin karkuun kaikkien katseita.

Lähettäjä: trollollol 
Päivämäärä:   1.8.12 01:21:23

Ihanaa, mun lomaillessa ht.netistä tänne oli tullut parikin osaa jatkoa. Lissää vaan, kunhan aikaa on :)

Lähettäjä: Tidididii 
Päivämäärä:   1.8.12 20:53:19

Ihana tarina, lisää vaan:))

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   5.8.12 19:26:52

Nostellaanpas jatkoa toivoen :))

Lähettäjä: Utuinen 
Päivämäärä:   12.8.12 20:13:24


tuleeko tälle jatkoa enää??

Lähettäjä: Mivava 
Päivämäärä:   12.8.12 20:24:39

Eiköhän Muisto jatka sitten kunhan aikaa löytyy kirjoittamiseen. Meillä kuitenkin on paljon muutakin elämää, mikä menee ht.netin edelle.

Lähettäjä: Jazz 
Päivämäärä:   23.8.12 08:00:20

Up<3

Lähettäjä: Muisto97 
Päivämäärä:   26.8.12 01:00:46

Jaahas, taas kone sekoilee, eli tää on nyt joko tuplana tai sitten se ei ekaa yritystä noteerannu ollenkaan...
ELi vielä, pahoitelut kestosta, on vaan ollut aika ja inspis hieman hukassa....
Tässä nyt kuitenkin pieni jatko.
______________________________________________________

TIM

Tavallaan minä ymmärsin Rafaelia. Ei varmasti ollut helppoa tulla uudelle paikkakunnalle ja uuteen työhön, ja kun siihen vielä onnistui sotkemaan ihmissuhdekiemuroita mukaan, niin en voinut kuin olla tyytyväinen , että hän ylipäätään vielä oli Cielon palkkalistoilla.
Huokaisin hieman venytellessäni pohkeita samalla kun tuijottelin nousevaa aurinkoa. Kuten yleensä, ranta oli kokonaan minun. Olin yllättävän pirteä siihen nähden, kuinka huonosti olin yöni nukkunut. Rafael ja Rex oli pyörineet mielessäni kuin irvokkaat marionetit, enkä oikeasti enää tiennyt, mitä minun olisi pitänyt ajatella. Pedro oli varma siitä, että kukaan mies ei olisi tarpeeksi hyvä minulle, Dom taas puolestaan oli huolissaan siitä että valitsisin kenet tahansa, niin olisiko valintani oikea vai saisinko näpeilleni. Muut vanhukset eivät oikeastaan välittäneet, mitä enempi draamaa niin sen mukavampaa heille. Lisa taas... No Lisa tunsi minut varmaan paremmin kuin itsekään tunsin itseäni, ja hän kun oli kuitenkin myös Rexin ystävä, niin ymmärsin siinä mielessä hyvin hänen kantansa. Ja olin melko varma, että hän pelkäsi minun vain satuttavan itseäni samoin kuin hänelle oli käynyt, kun hän oli mennyt rakastumaan ulkopaikkakuntalaiseen.
Uusi huokaus karkasi huuliltani, kun mietin, kuinka paljon helpompaa olisi ollut asua jossain isossa kaupungissa, jossa kukaan ei tuntisi minua tai ketään ei kiinnostaisi mitä tekisin ja kenen kanssa.

Asettelin laudan paikoilleen seinää vasten kuivumaan, ennen kuin suuntasin asuntooni. Kun katsoin ympärilleni, aloin ihan vakaasti jo harkita siivoojan palkkaamista, sillä pyykkivuori oli jo hälyttävän korkea, ja epäilin että mahtoiko minulla olla enää astioitakaan enempää kuin mitä tiskialtaassa oli. Mutta vilkaisu kelloon sai minut unohtamaan siivoamisen, tai sen siivoojan palkkaamisen, ja sen sijaan juoksin suihkuun pesemään suolaisen veden ja hiekat pois iholtani, ennen kuin kiskoin päälleni puhtaan kauluspaidan ja kaivoin pyykkivuoresta mahdollisimman puhtaat farkut. Hiukset sojottivat joka ilmansuuntaan, mutta koska minä olin jo myöhässä, sai viisipiikkinen hoitaa hiusten järjestelyn kun puolittain juoksin ulos Cielosta, törmäten Rafaeliin heti oven jälkeen.
- Kerrankin olen ajoissa, poika sanoi virnistäen iloisesti, samalla katsoen arvioivasti hiusteni sukimista.
- Joo, sori, mulla meni hieman pitkään rannalla, sanoin naurahtaen ja suutelin sitten miestä nopeasti, ennen kuin vilkaisin ympärilleni.
- Mutta nyt mennään, ennen kuin joku tulee, jatkoin tarttuen Rafaelia kädestä ja kiskoen hänet mukaani.

- Täällä ainakin saadaan olla rauhassa, sanoin istuessani nurkkapöytään hämärässä, täpötäydessä salissa. Hotellissa jonka ruokasaliin olimme tulleet, oli jokin kongressi menossa, ja siellä oli paljon ulkomaalaisia asiakkaita, jotka olivat kertyneet lounaalle. Rafael kurkki viherkasvien ohi saliin, ja vaikutti tyytyväiseltä.
- Pahoitteluni paikan valinnasta, olisin tiennyt monta parempaakin ravintolaa, mutta tää on ainoa, jossa kaikki ei tunne mua, sanoin empien, ja sain Rafaelin naurahtamaan.
- Tämä on vallan loistava paikka, poika sanoi ja laski kätensä kädelleni, katsoen samalla minua tiiviisti silmiin.
- Oli outoa nukkua yksin viime yönä, Rafael sanoi yllättäen ja punastui saman tien siirtäen katseensa hieman ohi minusta.
- Niin oli, siksi mä en paljoa saanut nukuttua, sanoin puolestani ja sain pojan punastumaan syvemmin. Tiesin olevani vaarallisilla vesillä, sillä olinhan kuitenkin luvannut, että en odottaisi tai vaatisi Rafaelilta mitään, vaan olisin tyytyväinen edes näihin pieniin hetkiin jotka saisin olla hänen seurassaan.

Ruoka oli yllättävän hyvää, ja viinilista vallan erinomainen. Rafael puhui mielellään siskonsa lapsista, ja juttua riitti aina alkuruokien yli pääruokaan asti. Mutta kun oin saanut tonnikalani puoliksi syötyä, Rafael vaikeni, ja arvelin että hän ei enää enempää keksinyt sanottavaa lapsista. Koska en halunnut pilata lounasta nostamalla kissaa pöydälle, päädyin kertomaan kylän historiaan liittyvää tarinaa, josta sain hienon aasinsillan rantajuhlaan, joka olisi viikon kuluttua.
- Silloin Cielo on kiinni, ja toivoisin että sinä suostuisit tulemaan seurakseni sinne. Rannalla on isoja kokkoja, paljon ruokaa ja juomaa, musiikkia... Vaikenin tajutessani, että sekin aihe veisi väkisin samaan kuin kaikki muukin. Huokaisin hiljaa, ja kohotin katseeni Rafaelin kasvoihin, joilla näkyi väsynyt hymy.
- Ja Rex, Juan, Lisa ja kaikki muut, jotka ovat sitä mieltä, että en ole sinun arvoisesi, Rafael jatkoi kesken jäänyttä lausettani.
- Tiedätkö, ihmiset puhuu aina, ainakin tällaisessa pienessä kylässä. Äitini ei koskaan saanut yleistä hyväksyntää kun meni ja rakastui ulkomaalaiseen. Olet varmasti kuullut niitä paheksuvia juoruja kun joku on mennyt ja lähtenyt ulkopaikkakuntalaisen matkaan. Lisa lähti, ja palasi häntä koipien välissä. He ovat ystäviäni, Lisa ja Rex, ja kun tiedän kummankin historian, en yhtään ihmettele, että he ovat epäluuloisia. Tässä kylässä kaikki muutos on pelottavaa, siksi siis kyräily ja pahat puheet. Minä olen valmis kestämään ne, ja toivon että sinäkin olisit. Rafael, minä olin tosissani. Minä päästin itseni rakastumaan sinuun. Jos meillä on mitään mahdollisuutta, niin toivon että katsomme mitä aika tuo.

Hiljaisuus laskeutui välillemme, uskalsin tuskin hengittää kun odotin Rafaelin vastausta. Poika selvästi sulatteli sanojani, ennen kuin pieni haparoiva hymy nousi hänen huulilleen.
- Eipä ne puheet kai koskaan ketään ole tappaneet, hän viimein totesi, ja minulta pääsi helpottunut huokaus.
- On muuten yllättävän hyvin valmistettua tonnikalaa, sanoin tarttuen haarukkaan ja jatkoin kesken jäänyttä ateriaani, Rafaelin naurahtaessa.

Lähettäjä: Jenna 
Päivämäärä:   26.8.12 16:34:41

Täähän on luxusta! Peräti kolmeen mun ihannoimaan tarinaan tullut jatkoa! <3

Lähettäjä: trollollol 
Päivämäärä:   12.9.12 21:24:42

Minne on Mivava hukkunut?