Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   13.6.11 22:12:58

Katselin auton ikkunasta, miten maisemat vaihtuivat pikkuhiljaa tutummiksi. Kohta olisimme perillä. Vaikka paljon oli muuttunut yhdeksässä vuodessa, oli monta paikkaa, kauppa ja kahvila, jaksaneet pysyä pystyssä vuodesta toiseen. Jopa kioski, josta olin pienenä ostanut jäätelöä silloisen parhaan kaverini kanssa, oli yhä pystyssä kadun kulmassa. Ajoimme keskustan läpi kohti kaupungin uudempaa aluetta, josta vanhempani olivat ostaneet itselleen talon isäni vaihtaessa taas työpaikkaa. Isäni oli konsultti, joten muutimme hänen työnsä perässä lähestulkoon vuosittain. Tällä kertaa muutossamme oli kuitenkin jotain erilaista, sillä tässä kaupungissa olin viettänyt lapsuuteni, elämäni ensimmäiset kahdeksan vuotta, ja nyt olimme palaamassa juuri tänne. Täällä jatkaisin lukiossa toista vuotta ja ehkä saisin myös suorittaa lukion loppuunkin. Toivossa oli hyvä elää. Vaikkemme olleet pitkään aikaan pysyneet paikallamme vuotta kauempaa, ehkä tällä kertaa jäisimme tänne edes pariksi vuodeksi. Auto pysähtyi suuren valkean omakotitalon eteen ja nousin hitaasti autosta. Muuttoauto oli jo tullut meitä ennen ja kaksi muuttomiestä kantoi juuri olohuoneen valkoista sohvaa sisälle taloon. Sisältä talosta kuului särkyvän lasin helinää ja äitini lähti voivotellen kohti taloa. Muuttomiehet saisivat kuulla kunniansa. Pudistin hitaasti päätäni ja kiersin auton taakse. Otin takaa yhden pahvilaatikon, jossa luki keittiö ja kävelin talolle. Keittiö oli melkein heti ovesta vasemmalla. Se oli todella iso ja valoisa. Kaikki pinnat hohtivat puhtauttaan. Nostin pahvilaatikon ruokapöydälle ja palasin autolle hakemaan toista laatikkoa.

- Menen laittaan omat tavarat, huikkasin, äidilleni, kun kaikki tavarat oli saatu autoista taloon. Äitini oli hyvin pikkutarkka, mitä tuli kodin ulkonäköön. Hän oli oikea kodinhengetär. Kaiken tuli olla täydellistä, joten en aikonut jäädä jalkoihin, kun hän alkaisi laittaa tavaroita paikoilleen. Oman huoneeni sain onneksi sisustaa niin kuin halusin. Sain tavarat nopeasti laitettua sopiville paikoille, sillä eihän minulla ollut paljoa tavaraa. En kantanut mukanani muistoja, sillä olin jo aikaa sitten oppinut, ettei mihinkään voinut kiintyä liikaa, sillä jossain vaiheessa me muuttaisimme pois ja joutuisin taas eroamaan minulle tärkeistä ihmisistä. Katseeni kiersi huonettani arvioiden. Lattialla oli vain tyhjiä pahvilaatikoita. Uusi elämä uudessa kodissa alkaisi taas. Katseeni osui kirjahyllyllä olevaan valokuvaan. Se oli ainoa valokuva, joka huoneessani oli, ainoa muisto, jonka olin säilyttänyt. Se oli kuva minusta ja parhaasta ystävästäni kahdeksanvuotiaina. Ystävälläni, Marcuksella oli silloin ollut lyhyet, tummat hiukset ja ruskeat silmät. Omat vaaleanruskeat hiukseni olivat kahdella letillä ja siniset silmäni tuijottivat suoraan kameraan. Kuvanottohetki oli ollut kesän alussa, pari viikkoa ennen muuttouutisia. Se päivä oli ollut kaikin puolin mukava. Olimme olleet rannalle ja kerrankin isäni oli ollut myös meidän mukanamme. Minä ja Marcus olimme olleet naapureita ja kasvaneet yhdessä ennen kuin minun oli pitänyt muuttaa vanhempieni työn takia. Ensimmäinen ero ystävästä oli ollut kaikkein kamalin. Sen jälkeen minulla ei ollut ollut yhtään yhtä hyvää ystävää, joka olisi tiennyt minusta melkein kaiken. Mitäköhän Marcus oli tehnyt lähtöni jälkeen? Kuinka paljon hän oli muuttunut? Asuikohan hän enää samassa talossa kuin aiemmin? Tai edes samassa kaupungissa? Kysymykset pyörivät päässäni ja tajusin, että kerrankin voisin ottaa ainakin muutamasta mieltäni painavasta kysymyksestä selvää. Otin vanhan reppuni ja laitoin sinne kyniä, piirustuslehtiön, kännykän ja lompakon. Kannoin tyhjät laatikot mukanani alakertaan ja vilkaisin keittiöön. Äitini oli saanut tyhjennettyä jo monta laatikkoa, mutta monta oli vielä jäljellä. Isä oli tietenkin lähtenyt jo töihin.
- Äiti, haittaaks jos mä lähen kattoon vähän ympärilleni? kysyin käsi oven kahvalla. Tiesin, että äiti antaisi luvan, sillä se halusi laittaa loput huoneet kuntoon rauhassa.
- Lähde vain. Muista, että päivällinen on kuudelta, äiti vielä muistutti ennen kuin ehdin sulkea oven. Kävelin autotallille ja etsin sieltä pyöräni. Polkaisin itseni vauhtiin ja nousin satulaan. Mahtaisinkohan vielä vuosien jälkeenkin löytää vanhan kotikatuni?

Pyöräilin keskustan läpi kaupungin vanhaan osaan. Keskustassa pyöräillessäni katselin ympärilleni uteliaana. Joukko nuoria oli vallannut vanhan kahvilan, Noran, edustan. Se oli jo yhdeksän vuotta sitten ollut nuorten suosiossa. Myös puistossa oli paljon nuoria ja lapsia liikkeellä. Minä kuitenkin jatkoin puiston ja kahvilan ohi kohti rauhallisempia alueita. Kerrostalot vaihtuivat omakotitaloihin ja tiesin olevani jo lähellä. Lopulta löysin oikean kadun. Sen molemmin puolin oli viisi viktoriaanisilta näyttävää taloa. Mikään ei ollut muuttunut. Jostain kuului lasten naurua ja ruohonleikkurin mylvintää. En voinut olla hymyilemättä. Olin saapunut takaisin kotiin.
Tuijotin kahta vierekkäistä taloa kadun toiselta puolen. Toisen ovessa komeili numero neljä ja toisen numero kuusi. Numero kuusi oli kuulunut joskus meille, minulle ja vanhemmilleni. Kaikki olisi ollut täydellistä, jos olisimme saaneet sen takaisin, mutta valitettavasti olin saanut tyytyä uutisiin muutosta rakkaaseen kotikaupunkiini. Täällä kaikki oli alkanut ja tänne minulla oli ollut ikävä vuosien ajan. Numero kuutosen ovi avautui ja ulos astui nainen arviolta kolmevuotiaan tyttärensä kanssa. Yritin näyttää siltä, etten ollut juuri tuijottanut heidän oveaan, mutta he eivät edes huomanneet minua. Naisella oli liian kiire saada tyttärensä pieneen autoonsa. Pian he olivat ajaneet kauheaa vauhtia kulman taakse. Käänsin katseeni numero nelosen oveen. Halusin nähdä, asuiko Marcus vielä nelosessa vai olivatko he muuttaneet vuosien saatossa. Aioin juuri mennä koputtamaan ovelle, kun se aukesi. Ulos asteli neljä ikäistäni nuorukaista. He nauroivat jollekin viimeisen laittaessa ovea lukkoon. Lopulta poika ovella käänsi katseensa minua kohti ja huomasin tuijottavani tuttuihin, mutta tuntemattomiin ruskeisiin silmiin. Poika oli muuttunut paljon, mutta tunnistin hänet silti. Hymyilin.
- Mitäs tuijotat? Marcus kysyi ja hymyni kuoli saman tien. Hän ei tunnistanut minua, vaikka minä olin tunnistanut hänet.
- M-Minä… En mitään, painoin katseeni maahan. Tunne oli musertava. Meitä ei ollut. Yhdeksän vuotta oli ajanut meidät erillemme. Minä olin ehkä elänyt menneessä, mutta Marcus oli jatkanut elämäänsä unohtamalla minut. Kun pojat kuulivat vastaukseni, he räjähtivät nauruun.
- Marc on tainnu saada uuden fanin, yksi pojista tokaisi.
- Ei todellakaan, tuhahdin. En ollut kiinnostunut Marcuksesta ja koko toive ystävyyden jatkumisesta oli ilmeisesti ollut erittäin lapsellinen. Minun oli vain hyväksyttävä se tosiasia, että ihmiset muuttuvat. Nostin pyöräni maasta turhautuneena. Pojat vain jatkoivat nauruaan, niin lapsellista. Nousin pyörän selkään ja lähdin kotia kohti. Täällä ei ollut enää mitään minulle. Voisimme aivan yhtä hyvin muuttaa pois, kauas pois. Kotiin päästyäni juoksi huoneeseeni ja tartuin ainoaan valokuvaani ja heitin sen roskiin. Muistoja ei kannattanut kantaa mukanaan. Muuten satutti vain itsensä.

---------------

Elikkäs tällasta tarinaa alottelin tossa yhtenä päivänä. Kommenttia saa antaa :)

Lähettäjä: (: 
Päivämäärä:   13.6.11 22:19:25

ihana tarina! jatkoa äkkiä! :D

Lähettäjä: ööä 
Päivämäärä:   13.6.11 22:53:18

jatka! ihanalta kuulostaa :)

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   14.6.11 19:21:52

Heräsin herätyskellon vaativaan pirinään. Olisin halunnut vain kääntää kylkeä ja jatkaa nukkumista, mutta tänään se ei onnistunut, sillä koulu alkaisi tunnin kuluttua. Nousin ähkäisten ylös sängystä ja siirryin suoraan suihkuun. Kylmä vesi piristi minua huomattavasti ja pian istuin keittiössä aamupalalla. Äiti nosti eteeni lautasen paahtoleipiä. Kiitin kohteliaasti. Siihen minut oli kasvatettu. Olin kohtelias ja hyväkäytöksinen. En ollut koskaan käynyt yksissäkään bileissä. Tosin se johtui enemmän siitä, etten ollut nähnyt vaivaa hankkia niin hyviä ystäviä, että olisin saanut kutsua bileisiin. Syötyäni valitsin kouluvaatteet. Laitoin päälle kuluneen t-paidan ja löysät housut. Hiukseni laitoin löysälle nutturalle. Olin valmis kouluun. Otin reppuni, hyvästelin äitini ja juuri heränneen isäni. Pyöräni seisoi odottamassa autotallin edessä. Polkaisin vauhtia ja lähdin lukiota kohti. Saavuin koululle ajoissa. Pihalla ei näkynyt ketään ja koulun käytävilläkin käveli vain pari lukion ekaluokkalaista. Etsin rehtorin kanslian ja koputin oveen. Tämä osa oli tuttua minulle. Kohta saisin esitellä itseni luokalle, joka oli tuntenut toisensa jo vähintään vuoden, jos ei päiväkodista asti. Enää minua ei kiinnostanut, miten minut otettiin vastaan missäkin paikassa, sillä kaikki oli väliaikaista ja kiusaamisestakin olin kuullut jo melkein kaikki versiot. Rehtori oli keski-ikäinen, tuimannäköinen nainen, joka katsoi minua arvioiden, kun tervehdin häntä. Vuosien kokemuksella hän näki varmaan jo päältäpäin tulisinko aiheuttamaan ongelmia niin kuin minäkin olin oppinut tunnistamaan, kenen tieltä kannattaisi pysyä poissa, sillä joka koulussa oli samanlainen jako suosittuihin ja ei niin suosittuihin.
- Päivää, sinä olet varmasti Rosalind Grandell, rehtori tervehti takaisin. Nyökkäsin.
- Tervetuloa Southampton High:n! toivottavasti viihdyt täällä, nainen jatkoi ja alkoi selittää koulun sääntöjä. Saman jaarituksen olin kuullut liian monta kertaa aiemmin, mutta yritin silti esittää kiinnostunutta. Sain rehtorilta lukujärjestyksen, kaapin avaimen ja muita tärkeitä papereita. Lopuksi rehtori vei minut ohjaajani luokkaan. Rehtori koputti oveen ja avasi sen. Hän esitteli ohjaajan minulle ennen kuin lähti hoitamaan muita tärkeitä asioita. Seisoin luokan edessä ja tunsin kaikkien katseet itsessäni. Vaikka tätä oli tullut jo harjoiteltua, se oli aina yhtä kamalaa. En pitänyt yhtään luokan edessä seisomisesta. Varsinkin kun kaikkien uteliaat katseet olivat kiinnittyneet minuun. Huomasin tutut ruskeat silmät ja olisin halunnut painua maan alle. Tietenkin Marcuksen piti olla samalla luokalla kuin minä! Ohjaaja, Lucy Carwright nimeltään, esitteli minut luokalle ja käski takariviin istumaan. Huokaisten istahdin blondin tytön viereen. Tyttö vilkaisi minua ja nyrpisti nenäänsä. Hienoa, cheerleadereita. Tuhahdin hiljaa ja käänsi katseen luokan eteen, jossa ohjaajamme selitti tärkeitä asioita tulevasta vuodesta. Olisinpa jossain muualla.

Astelin täysiä käytäviä tietämättä, minne mennä. Oli välitunti ja yritin löytää ensimmäisen aineeni luokan ja kaappini. Se tuntui kuitenkin toivottamalta, sillä käytävillä oli aivan liikaa opiskelijoita.
- Hei sähän oot se uusi tyttö, Rosalind? sanoi pehmeä ääni takaani. Käännyin ja huomasin katsovani itseäni hieman pidempää poikaa, joka hymyili iloisesti. Hänen kasvonsa olivat poikamaiset ja täynnä pisamia. Hiukset olivat vaaleat ja kiharat, silmät vihreät. Muistin hänet hämärästi ohjaajan luokasta, mutta nimestä minulla ei ollut aavistustakaan.
- Sano Rose vaan, tokaisin hymyillen.
- Danny, poika sanoi ja ojensi kätensä. Tartuin käteen yhä hymyillen.
- Näytät aika eksyneeltä, Danny jatkoi. Nyökkäsin.
- Niin olenkin, vastasin.
- Mitä sulla on seuraavaks? poika kysyi sitten.
- Psykologiaa, vastasin. Dannyn hymy leveni.
- Niin mullaki, hän sanoi ja alkoi johdattaa minua kohti oikeaa luokkaa. Niin kuin muualla käytävilläkin, myös luokan edessä oli paljon porukkaa. Vilkaisin nopeasti ympärilleni. Onneksi Marcusta ei kuitenkaan näkynyt. Emme joutuneet odottamaan opettajaa kovinkaan kauan ennen kuin hän jo saapui. Astelimme luokkaan ja Danny veti minut takariviin viereensä istumaan. Käänsin katseeni opettajaan. Psykologian opettajamme oli vanha silmälasipäinen mies, joka näytti siltä, että oli täysin hurahtanut psykologiaan, ei niinkään sen opettamiseen. Kaivoin kirjani repusta. Danny naurahti. Opettaja oli alkanut kirjoittaa taululle jotain. Harmi vain, että hänen kylkensä pyyhki tekstiä sitä mukaan kuin sitä ilmestyi. Onneksi mies sanoi kirjoittamansa myös ääneen. Sain kirjoittaa muistiinpanoja käsi sauhuten, enkä siltikään saanut kaikkea ylös. Lopulta tunti loppui ja raahasin itseni täydelle käytävälle.
- Sitten syömään, Danny totesi ja käveli edelläni kohti koulun ruokalaa. Se oli eri rakennuksessa kuin luokat, joten palasimme pääoville ja siitä ulos. Aurinko paistoi, kun kävelimme hiekkatietä. Vasemmalla oli jalkapallokenttä katsomoineen. Juuri kun kävelimme siitä ohi, yksi ovi aukeni ja tielle asteli iso joukko kovaäänisiä urheilijoita. Tunnistin heistä heti neljä. Marcus ja kolme muuta, jotka olin nähnyt entisen ystäväni pihalla. Nopeutin automaattisesti tahtiani. Danny katsoi minua kummastuneena, mutta pysyi kuitenkin tahdissani. Toivoin, että Marcus tai pojan kaverit eivät huomanneet minua. Ei olisi pitänyt käydä vanhassa naapurustossa ollenkaan. Olimme juuri urheilijaporukan kohdalla, kun kuulin saman äänen, joka oli vitsaillut kustannuksellani jo aiemmin sanovan kovaan ääneen.
- Tota uutta tyttöö kannattaa sit varoo. Siin on vähän stalkkerin vikaa. Se tsekkas jo ennen koulun alkuu parhaimmannäköisten poikien kodit, poika kertoi ja sai koko porukan nauramaan. Olisin halunnut kadota maan alle, mutta valitettavasti kohtalo ei ollut niin armollinen. Lisäsin vauhtiani ja melkein juoksin ruokalan oville.
- Ei noist kannata välittää. Ne on kaikki täysii idioottei, Danny sanoi lohduttavasti. Hän ei kuitenkaan tiennyt koko totuutta. Totta kai heillä oli oikeus olettaa minusta pahinta. Enhän ollut antanut mitään maailman parhainta ensivaikutelmaa. Huokaisten astuin sisälle viileään ruokalaan. Danny selitti nopeasti istumapaikat. Kuten muissakin kouluissa, myös Southampton High:ssa oli tietty nokkimisjärjestys. Täytyi varoa erityisesti urheilijoita ja cheerleadereita. Paikka, jossa istuisin, määrittelisi koko sosiaalisen statukseni. Harmi vain, ettei missään ollut paikkaa niille, jotka halusivat selviytyä lukiosta mahdollisimman huomaamattomasti. Danny ohjasi minut istumaan pöytään, jossa istui jo kolme tyttöä. Kun poika esitteli minut ystävilleen, nyökkäsin kaikille tervehdykseksi. Kerrankin tuntui siltä, että minut otettiin hyvin vastaan. Jopa edellisenä vuonna lukion ekalla, olin ollut outo lintu. Se oli tosin johtunut siitä, että kaikki muut olivat tunteneet toisensa vaippaikäisestä asti. Niin pieni paikkakunta Whitehaven oli ollut.

Keskustelu soljui pöydässä, joka täyttyi pikkuhiljaa Dannyn muista kavereista. Sain syötyä muita nopeammin, joten siirryin ulos penkille istumaan. Danny oli luvannut näyttää minulle lopputuntieni luokat, kunhan oli syönyt, joten minun ei kannattanut lähteä kauemmas. Eksyisin vain uudessa koulussa. Suljin silmäni ja nautin auringon lämmöstä. Aurinkoisia päiviä kun ei Englannissa ollut tuhlattavaksi asti. Penkki narahti, kun joku istui seurakseni. Avasin silmäni ja kurtistin kulmiani huomatessani ruskeiden silmien katsellen minua uteliaasti. Miksei Marcus voinut jättää minua rauhaan?
- Älä välitä Johnin sanoista. Hän vain esittää kovista, poika hymyili hymyä, joka varmasti sai melkein kaikki lukion tytöt kuolaamaan. Minua hymy ennemminkin ärsytti.
- En välitäkään, kivahdin.
- Rauhoitu. Tiedäks? Me oltiin joskus kavereit, Marcus totesi rauhallisesti katsoen jonnekin kauas pihan toiselle puolen. Hienoa, poika oli vihdoin muistanut. Tosin olisin ollut hyvin pettynyt, jos hän ei olisi tunnistanut nimeäni.
- Niinkö? No, eipä olla enää, totesin yrittäen pitää ääneni tasaisena. Marcuksesta pitäisi päästä eroon. En tuntenut poikaa enää ja hänen kaverinsa olivat kamalia öykkäreitä. Poika katsahti minuun yllättyneenä. Hän näytti siltä kuin olisi juuri tajunnut jotain. Itsevarma virnistys levisi hitaasti hänen kasvoilleen.
- Sä muistit, hän tokaisi ja katsoi minua tarkkaan. Olisin halunnut pyyhkiä virneen hänen kasvoiltaan.
- Näkemiin, oli kiva tavata, totesin hiljaa ja nousin penkiltä. En kuitenkaan ehtinyt ottaa kuin muutaman askeleen ennen kuin Marcus sai kädestäni kiinni.
- Anna olla. Mä meen, hän huokaisi ja lähti harppomaan pihan poikki. Katsoin hänen menoaan mietteliäänä. Miksi Marcus oli alun alkaenkaan tullut puhumaan minulle?
- Mennäänkö? Danny kysyi keskeyttäen ajatukseni. Nyökkäsin ja lähdimme yhdessä kävelemään
koulurakennusta kohti.

Lähettäjä: Random 
Päivämäärä:   14.6.11 20:42:18

Uus lukija, jatkoo! :)

Lähettäjä: '_' 
Päivämäärä:   14.6.11 23:17:35

täälläkin uus lukija! jatkoa :-)

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   15.6.11 18:19:13

Täs ois nyt taas vähän jatkoo :)

-------------------------

Vihdoin kotiin päästessäni avasin ulko-oven hiljaa toivoen, että kerrankin äiti ei olisi kotona. Kuulin hyräilyä keittiöstä. Toiveeni oli turha. Tietenkin äiti oli kotona. Äiti oli aina kotona, ja isä ei ollut juuri koskaan. Yritin hiippailla yläkertaan huomaamatta, mutta äiti vilkaisi keittiöstä eteiseen ennen kuin ehdin saada edes kenkiäni jalastani.
- Hei, Rose tulehan syömään. Leivoin juuri muffinsseja. Haluan tietää kaiken. Millainen oli ensimmäinen koulupäiväsi uudessa koulussa? äiti kehotti ja palasi takaisin keittiöön yhä hyräillen. Nostin kenkäni telineelle, jonne ne kuuluivat, ja astelin keittiöön kuulumisten vaihtoon. Se oli jokapäiväinen, pakollinen rutiini. Äiti oli turvautunut kasvattamisessani rutiineihin. Hänestä oli tärkeää, että minulla oli jo lapsena ollut jotain säännöllistä ja turvallista, vaikka asuinympäristö muuttuikin usein, samoin naapurit ja kaverit. Istahdin pöydän ääreen ja annoin äidin hääriä leipomustensa kanssa. Sain eteeni yhden suklaamuffinssin ja mukin teetä. Odotin vielä, että äitikin istui ennen kuin kerroin pääpiirteittäin päiväni kulun. Äiti näytti tyytyväiseltä.
- Kuulostaa siltä, että olet saanut jo ystäviä, hän totesi iloisesti. Nyökkäsin. En viitsinyt kertoa, ettei minulla ollut ystäviä, ainakaan kunnon ystäviä, enää muutamaan vuoteen. Söin muffinssini nopeasti.
- Menen tekemään läksyjä, keksin ja lähdin nopeasti yläkertaan. Huokaisten suljin huoneeni oven ja heitin repun nurkkaan. En jaksanut tehdä läksyjä, enkä mitään muutakaan. Rojahdin sängylleni makaamaan ja katselin kattoikkunasta taivaalle. Pilviä oli jo alkanut kerääntyä. Huomenna varmaan jo sataisi. Pitkästä aikaa huomasin toivovani, etten olisi ollut ainoa lapsi. Tunsin itseni yksinäiseksi. Olin jotenkin ajatellut, että kunhan vain pääsisin tänne, kaikki muuttuisi, mutta niin ei ollut käynyt. Päätin lopettaa itsesäälissä rypimisen kerta heitolla ja kaivoin kännykkäni repusta. Etsin Dannylta saamani numeron ja painoin vihreää luuria. Ehkä oli aika hankkia uusia ystäviä.
- Moro, Dannyn ääni vastasi. Piristyin heti.
- Moi, tääl on Rose. Aattelin vaan kysyy, et jos sä haluisit lähtee vaik esitteleen mul kaupunkii. Siis jos sul ei oo mitään tärkeempää tekemist, huomasin lörpötteleväni.
- No, oikeestaan, Danny aloitti. Huokaisin.
- No, ei sitten mitään, keskeytin yrittäen pitää pettymyksen pois äänestäni. Joutuisin jäämään kotiin. Koskaan aiemmin se ei ollut tuntunut yhtä pahalta.
- Mun on vahdittava pikkuveljee, mut käykö seittemält? Danny ehdotti nopeasti ennen kuin ehdin sulkemaan puhelimeni.
- Joo, käy se, hymyilin.
- Hyvä, Danny naurahti. – Nähään Noran edes, kai sä tiiät missä se on?
- Joo, tiiän mä. Nähään, vastasin.
- Moikka, Danny hyvästeli.
- Moi, vastasin takaisin ja suljin puhelimeni hymy huulillani. Katsoin kelloa. Seitsemään oli vielä monta tuntia, enkä tiennyt, mitä tehdä. Kohautin olkapäitäni. Voisinhan tehdä läksyt äidin mieliksi.

Seisoin Noran edessä vilkuillen ympärilleni. Paikalla oli paljon nuoria. En tuntenut heistä kuin muutaman. Tuulenpuska nosti maasta hylätyn sanomalehden ja lähti kuljettamaan sitä jalkakäytävää pitkin. Vedin huppariani tiukemmin päälleni. Pilvet olivat peittäneet auringon kokonaan ja oli tullut yllättävän kylmä. Käänsin katseeni ja tunnistin yksinäisen pojan, joka käveli suuntaani. Sieltä Danny vihdoin saapui.
- Sori, porukat tuli myöhäs, enkä päässy lähtee aikasemmin, hän selitti.
- Ei mitään, vastasin. – Minne mennään? kysyin hieman innoissani. Halusin oppia tuntemaan kaikki tärkeimmät paikat.
- Aloitetaanko Norasta? Danny kysyi ja johdatti minut kahvilan ovista sisälle melkein täyteen kahvilaan odottamatta vastausta. Lämpö tuli vastaan jo ovella, ja hetken vain nautin lämmöstä. Huomaamattani olin pysähtynyt ovelle ja jouduin harppomaan Dannyn kiinni. Poika oli jo melkein saavuttanut jonon. Tilasin piparminttuteetä, ja Danny otti kahvin. Istahdimme pöytään, joka oli ikkunan lähellä. Se oli vapautunut juuri, kun olimme päässeet pois jonosta. Tiputin teeheni palan sokeria ja sekoitin sitä lusikalla katsellen kadulla käveleviä, perheitä, pareja ja ystäväporukoita. Kukaan ei ollut yksin. Vilkaisin Dannya ja huomasin hänet katsovan minua kulmat koholla.
- Mitä? kysyin.
- Ei mitään, Danny tokaisi kääntäen katseensa. Hörppäsin teetäni mietteliäänä. Pojissa oli niin paljon kaikkea, mitä en tiennyt. Joimme juomamme hiljaisuuden vallitessa, mutta astuessamme kahvilasta ulos koleaan iltaan Danny alkoi vaikuttaa enemmän omalta itseltään. Lähdimme kahvilalta vasemmalle pojan esitellessä minulla kaikki vierailunarvoiset paikat. Hän vitsaili ja hymyili iloisesti. Viihdyin hänen seurassaan ja huomasin itsekin hymyileväni enemmän kuin tavallisesti.

Kävelimme puistossa. Alkoi jo hämärtää. Kävelimme lasten leikkikentän ohi. Heti sen viereen oli kerääntynyt joukko nuoria istumaan ruoholle. Danny käveli suoraan nuoria kohti. Tunnistin joukosta punahiuksisen tytön, joka oli syönyt kanssamme lounasta koulun ruokalassa. Hänen nimensä taisi olla Matilda. Danny tervehti iloisesti ja esitteli minut kaikille. Tällä kertaa kuuntelin, kun hän kertoi minulla nuorten nimiä ja yritin muistaa ne. Matildan lisäksi ruohikolla istui kolme muuta tyttöä. Kaksi blondi ja yksi brunette. Paikalla oli myös kaksi poikaa, Sam ja Jason. Danny istahti ruohikolle Matildan viereen. Seurasin esimerkkiä istuen Dannyn viereen. Oli parempi kohdata tutun pojan vierestä kaikkien uteliaat katseet.
- Ootko sinkku? Sam kysyi. Katsoin hieman hämmentyneenä mustahiuksista poikaa. Hän hätkähti yhtäkkiä ja voihkaisi.
- Hei, ei tarvii olla noin kovakouranen, hän totesi kiinnittäen koko huomionsa Matildaan, joka oli motannut häntä olkapäähän.
- Itse flirttailit uuden tytön kanssa, Matilda vastasi haastavasti laittaen kätensä puuskaan. Onneksi huomio oli siirtynyt minusta kiistelevään kaksikkoon. Katselin nuoria, jotka istuivat ympärilläni sähläten omiaan. Minut oli toivotettu tervetulleeksi joukkoon, mutta tunsin silti itseni oudolla tavalla yksinäiseksi. Dannykin oli siirtynyt juttelemaan Jasonin kanssa. Kuulin kun joku asteli viereeni ja istahti siihen. Tytön tummanruskeat hiukset oli laitettu siististi kahdelle letille tehden hänestä viattoman näköisen. Lottie käänsi uteliaat ruskeat silmänsä minuun.
- Ootko pitänyt Southamptonista? hän aloitti.
- Onhan tämä ihan kiva paikka, vastasin.
- Mä en oo koskaan ollu muualla kuin täällä ja kerran me käytiin perheen kanssa Lontoossa, Lottie kertoi. Katsoin häntä yllättyneenä. Hänen elämänsä vaikutti omani vastakohdalta.
- Mä haluisin joskus olla vaan yhes paikas, jäädä vaan johonki kaupunkiin kauemmaks aikaa, kerroin. Oli Lottien vuoro näyttää yllättyneeltä.
- Kuinka usein te oikeen muutatte? hän päivitteli.
- Ehkä kerran vuodes, virnistin.
- Vau, Lottie tokaisi. Huomasin nopeasti, että Lottien kanssa oli helppo jutella. Hänen kanssaan minun ei tarvinnut pelätä, mitä sanoisin, vaan sain olla oma itseni. Aika kului nopeasti ja pian alkoi jo olla pimeää. Kännykkäni alkoi soida vaativana. Tiesin, kuka minua kaipaili: vanhempani. Olin unohtanut kokonaan ajan kulun. Vaikka kello oli vasta kymmenen, se oli jo yli tavanomaisen kotiintuloaikani, sillä yleensä en jaksanut olla missään yhdeksää kauempaa.
- Moi, vastasin kännykkääni.
- Missä sinä olet? Äitisi ja minä olemme olleet hyvin huolissamme, isäni kertoi. Yllätyin kuullessani isäni äänen, mutta kai hänenkin oli tultava välillä kotiin nukkumaan.
- Oon puistos. Tuun kohta, vastasin ja suljin puhelimeni ennen kuin isä ehti väittää vastaan. Hyvästelin uudet kaverini nopeasti ja lähdin kävelemään kotia kohti. Toivoin, että vanhempani eivät olisi kovin vihaisia.

Lähettäjä: Random 
Päivämäärä:   15.6.11 19:40:38

Jatka! Hyyvä tarina <3 :)

Lähettäjä: BööBee 
Päivämäärä:   15.6.11 20:51:10

Jatka pian :D

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   16.6.11 21:22:58

Pari viikkoa kului mukavasti kouluun ja kavereihin tutustuessa. Tutustuin erityisesti Lottieen ja Dannyyn. Danny oli monella samalla kurssilla kanssani, joten vietin hänen kanssaan paljon aikaa koulussa ja koulun ulkopuolella. Lottie taas oli, no Lottie oli Lottie. Hän oli ylienerginen melkein aina ja piti valokuvaamisesta. Se ei eroa piirtämisestä niin paljon kuin luulisi. Ensimmäisestä illasta, jonka vietin kavereiden kanssa, sain pari päivää kotiarestia. Äiti ei olisi halunnut rankaista minua mitenkään, mutta isä oli sitä mieltä, että vain siten muistaisin vastedes ilmoittaa, missä olin ja milloin tulisin, jos olisin myöhään ulkona. Tiesin, että vanhempani olivat ylihuolehtivaa sorttia, mutta se ei johtunut pelkästään heistä. En ollut koskaan aiemmin aiheuttanut heille huolta tai murhetta. Olin ollut aina äidin pikku tyttö. Nyt se oli kuitenkin alkanut muuttua. Olin näiden kahden viikon aikana viettänyt enemmän aikaa kavereiden kanssa kuin kotona. Tänään minun pitäisi kuitenkin olla kotona. Oli sateinen torstai-ilta. Katselin pisaroiden rummutusta takapihan terassille olohuoneen ikkunasta. Heti koulusta tultuani äiti oli ilmoittanut, että hän oli tavannut Lisan kaupassa ja kutsunut naisen perheineen meille illalliselle. Lisa oli lupautunut ja äiti halusi koko perheen olevan paikalla. Isäkin oli joutunut lähtemään töistä ajoissa, mikä oli saanut hänet pahalle tuulelle. En itsekään ollut sen paremmalla tuulella, sillä Lisan tulo tarkoitti, että hänen miehensä ja poikansa tulisivat myös. Viimeiset kaksi viikkoa olin yrittänyt vältellä Marcusta ja pojan kavereita kaikin tavoin, ja nyt hän oli tulossa meille syömään illallista niin kuin ennen vanhaan. Toisaalta luotin siihen, että Marcus olisi kunnolla, kun molempien vanhemmat olivat paikalla. Lisäksi hän ei ollut puhunut minulle koulussa kertaakaan ensimmäisen koulupäivän jälkeen, joten tuskin nytkään puhuisimme muuta kuin korulauseita. Silti jännitin illallista. Ovikello soi ja äitini meni avaamaan. Tiesin katsomattakin, miltä hän näytti. Vaaleanruskeat hiukset olivat siistillä nutturalla. Päällään hänellä oli soma kermanvärinen mekko, jossa ei ollut tahran tahraan, vaikka hän oli uurastanut illallisen parissa jo pari tuntia. Kun äiti oli tajunnut, ettei voisi kunnolla työskennellä isän työn takia, hän oli päättänyt olla maailman paras kodinhengetär ja äiti. Äiti tervehti tulijoita ja isäkin saapui yläkerrasta tervehtimään.
- Rose, tulehan sinäkin katsomaan, ketkä tulivat, äiti pyysi olohuoneen ovella. Kuulin isän ottaneen vieraiden takit ja laittavan niitä naulakkoon samalla rupatellen niitä näitä. Huokaisin hiljaa ennen kuin väänsin hymyn kasvoilleni. Miten inhosinkaan illallisia! Astelin rauhallisesti eteiseen ja tervehdin Lisaa, Peteriä ja Marcusta.
- Oletpa sinä kasvanut! huudahti Lisa. En tiennyt, mitä vastata, joten hymyilin vain hänen huudahdukselleen. Tietenkin olin kasvanut. Sen toteamiseen ei tarvittu paljoa älliä.
- Illallisessa menee vielä hetki. Rose, sinähän voisit esitellä Marcukselle taloa. Tehän tulitte aina niin hyvin toimeen, äitini kehotti. Mieleni olisi tehnyt irvistää äitini ehdotukselle, mutta tiesin kuinka tärkeää tämä oli hänelle. Olinhan elävä todiste siitä, että hän oli saanut elämässään jotain aikaiseksi. Niinpä tyydyin vain nyökkäämään myöntävästi ja johdattamaan Marcuksen olohuoneeseen. Esittelin hänelle koko alakerran ja siirryin sitten ylös. Yläkerrassa oli vain makuuhuoneet ja isäni työhuone. Lopulta olin esitellyt talon kaikki muut huoneet paitsi omani. En olisi halunnut Marcuksen näkevän sitä. Toivoin, että illallinen olisi jo valmis, mutta alhaalta ei kuulunut kutsua pöytään.
- Ja tässä on mun huone, sanoin ja avasin oven. Marcus asteli rennosti sisälle ja katseli ympärilleen. Hän siirtyi hitaasti kohti kirjoituspöytääni katsellen kiinnostuneena sen takaista seinää. Olin kiinnittänyt seinään muutamia piirtämistäni kuvista. Istahdin sängylle. Marcus tutki kuvia tarkkaan.
- Sähän oot hyvä, hän sanoi ja kääntyi katsomaan minua. Kohautin olkiani.
- Hei, mä oon tosissani, hän totesi ja katsoi minua haastavasti.
- En mä sitä kielläkään, huokaisin. Vilkaisin ovelle toiveikkaana. Jokohan ruoka olisi jo valmista? Marcuksen seurassa minulla oli kokoajan jotenkin vaivaantunut olo. Marcus istahti viereeni sängylle.
- Teillä on iso talo, hän totesi. Poika yritti epätoivoisesti herättää keskustelua. Minä en olisi jaksanut puhua asioista, jotka eivät merkinneet yhtään mitään. Joskus olimme puhuneet kaikesta. Onneksi juuri silloin oveen koputettiin. Vilkaisin Marcusta ja käänsin katseeni ovelle. Poika oli hetken näyttänyt pettyneeltä.
- Sisään, pyysin. Isäni ilmestyi oviaukkoon ja käski meidät alakertaan. Nousin sängyltä ja astelin keittiöön tyytyväisenä. Ilta oli jo puolessa välissä ja illallisen ajaksi voisin ottaa sivustakatsojan roolin, sillä äitini pitäisi keskustelua yllä.

- Toi sopii sulle, Lottie sanoi hymyillen. Katsoin itseäni arvioivasti peilistä. Hiukseni olivat kerrankin auki. Päälläni minulla oli Lottien minulle lainaama farkkuminihame ja punainen toppi. Olin tyytyväinen. Siirryin sängylle Lottien vallatessa peilin. Hänkin näytti hyvältä. Hän oli kihartanut ruskeat hiuksensa ja nostanut ne ylös niin, että ne valuivat vesiputouksen lailla hänen harteilleen. Päällään hänellä oli keltainen kesämekko, joka toi hänen pienet rintansa paremmin esille. Olimme Lottien huoneessa. Oli perjantai-ilta ja olimme menossa bilesiin. Tämä olisi ensimmäinen kerta, kun menin bileisiin. Olin myös ensimmäisen kerran elämässäni valehdellut äidilleni. Olin sanonut meneväni Lottielle yöksi. Äiti piti tytöstä, joten hän oli antanut minulle luvan mielellään. Hän ei olisi ollut yhtä iloinen, jos olisi kuullut, että olimme menossa bileisiin. Suljin omatuntoni syyttävän äänen tehokkaasti ja keskityin kokonaan Lottien puheisiin. Tytön mukaan bileisiin tulisi paljon porukkaa koulustamme. Ainakin Danny oli tulossa.
- Millon me lähetään? keskeytin Lottien puhetulvan.
- Kohta, tyttö vastasi vilkaisten minua peilistä. Hän lisäsi vielä hieman lakkaa hiuksiinsa ja näytti tyytyväiseltä.
- Olen valmis, hän totesi ja kaivoi kännykän laukustaan. Lottie soitti Samille, joka oli luvannut kyyditä meidät bilepaikalle. Puhuessaan pojan kanssa hän otti takkinsa tuolin karmilta ja heilautti päätään ovea kohti. Nousin ja otin oman takkini ja laukkuni. Kävelin edeltä olohuoneen ohi rappukäytävään.
- Sam on tääl ihan koht, Lottie ilmoitti laittaessaan ovea kiinni. Kävelimme kadulle odottamaan. Lottie oli niin innoissaan, ettei pystynyt olemaan hetkeäkään paikoillaan. Yli kahden viikon hiljaiselo oli kuulemma ollut yhtä tuskaa. Hän otti laukustaan lonkerotölkin ja avasi sen. Hän joi siitä pitkän kulauksen ja oli hetken paikoillaan.
- Otatko? hän kysyi, kun huomasi minun katselevan hieman uteliaana. En juonut paljoa alkoholia. Joskus äiti oli antanut minun ottaa viiniä ruuan kanssa, mutta siihen se oli jäänyt. Joten miksi ei? Otin kiinni Lottien ojentamasta tölkistä ja hörppäsin sen sisällä kuplivaa juomaa.
- Kiitti, sanoin ja ojensin tölkin takaisin Lottielle. Harmaa auto kääntyi kulman takaa ja pysähtyi eteemme. Lottie kiersi auton ja nousi toiselta puolelta takapenkille. Minä avasin toisen oven ja istuin myös takapenkille. Matilda istui jo etupenkillä.
- Mennäänks me jo niihin bileisiin? Lottie kysyi malttamattomana siemaillen lonkeroaan.
- Kohta. Pitää hakee Danny ensin, Sam vastasi ja ajeli rauhallisesti kohti Dannyn kotia, vanhaa puutaloa kaupungin laidalla. Danny seisoi jo ulkona odottamassa, kun kurvasimme talon pihaan. Siirryin keskemmälle, jotta Dannykin mahtui takapenkille. Lottie aloitteli jo toista juomaansa, kun Danny istahti takapenkille. Istahtaessaan hän kosketti sormiani pehmeästi omillaan. Vilkaisin häntä, mutta hän vain hymyili. Sydämeni jätti muutaman lyönnin väliin.
- Oletko jo innoissasi illasta? hän kysyi minulta hiljaa. Nyökkäsin jännittyneenä, sillä en tiennyt, mitä odottaa. Saavuimme ison omakotitalon eteen. Nousin Dannyn perässä autosta ja katselin taloa uteliaana. Musiikki kuului ulos asti.
- No niin, sitten mennään ja etsitään meillekin jotain juotavaa, Danny virnisti ja lähti harppomaan taloa kohti. Astelin epäröiden hänen peräänsä.

-----------------

Ja toivoisin rakentavaa palautetta :)

Lähettäjä: Random 
Päivämäärä:   16.6.11 22:17:53

En osaa rakentavaa antaa, mutta kirjoitus oli hyvää, eikä virheitä näkynyt ainakaan mun silmiini =) Eli jatka pian!

Lähettäjä: bbbbb 
Päivämäärä:   17.6.11 18:49:58

en ainakaan virheitä huomannu,teksti on sujuvaa ja tarinaa on mukava lukea=) joten jatkoa KIITOS=)

Lähettäjä: RaatoO 
Päivämäärä:   17.6.11 20:27:34

Virheitä ei löydy, sujuvaa tekstiä. Kappalejakoja sais olla enemmän. Ja ehkä kuvailuakian vois olla. Sujuvaa ja kivaa tekstiä, jatkeles =)

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   17.6.11 21:20:40

Kiitos kommenteist.

RaatoO: Mä yritän tehä enemmän kappaleit, mut jotenki sit ku sitä tekstii vaan tulee, ni sitä on vaikee pätkii. Mut tota seuraavaa pätkää on ainaki hiukkasen pätkitty.

---------------------

Nostin lasin huulilleni ja katselin ympärilläni vallitsevaa hälinää. Danny oli ystävällisesti hakenut minulle juotavaa jo pariin otteeseen ja istuttanut minut sitten sohvalle istuen itse viereeni. Poika oli jossain vaiheessa kadonnut vierestäni. Ajatukseni olivat pikkuhiljaa alkaneet sumentua, joten boolin oli täytynyt olla aika vahvaa, tai ehken vain kestänyt alkoholia kovin hyvin.
- Rose, kuulin Lottien pirteän äänen huutavan. Hän huojui hieman kävellessään lähemmäs. Hän rämähti istumaan viereeni.
- Eiks ooki kivaa, tyttö huusi aivan korvani vieressä.
- Tietty, vastasin hieman innottomasti. Olin ollut jo hetken valmis lähtemään, mutten viitsinyt pilata ystävieni iloa. Yhtäkkiä Lottie nousi nopeasti ja hyppäsi lähellä seisovan pojan kaulaan. Pojan pitkät vaaleat hiukset olivat ponnarilla.
- Eddie, sua ei ookaan näkyny, tyttö huusi innoissaan. Poika, tai Eddie hymähti jotain ja joi pitkän kulauksen kädessään olevasta pullosta. Lottie työnsi Eddien sohvalle ja istui hänen syliinsä. Hän otti pojan vastusteluista huolimatta pullon tämän kädestä ja joi siitä irvistäen.
- Otatks? Lottie kysyi kääntäen katseensa minuun. Nyökkäsin hitaasti. Voisihan sitä aina maistaa. Kulautin kirkasta nestettä kurkkuun ja meinasin tukehtua. Olisin halunnut sylkäistä sen pois, mutta kokosin itseni ja nielaisin kaiken nopeasti. Vesi kirveli silmillä. Lottie nauroi ilmeelleni.
- Menen vessaan, ilmoitin ja nousin sohvalta. Astelin huterasti olohuoneesta kohti portaita, jotka veivät sekä ylös että alas. Kävelin kaiteesta tiukasti kiinni pitäen toiseen kerrokseen.

Yläkerrasta tullessa portaissa oli jotenkin vaikeampi pysyä pystyssä. Uteliaisuuden puuskassa jatkoin portaissa aina kellarikerrokseen asti. Siellä musiikki pauhasi vielä kovempaa kuin talon muissa osissa. Huoneessa oli paljon porukkaa. Uskoin tunnistavani joukosta pari luokkalaistani. Huomasin Dannyn nurkassa ja kävelin häntä kohti haparoivin askelin. Hän riiteli kiivaasti Johnin kanssa. He olivat niin keskittyneitä riitaansa, ettei kumpikaan huomannut minun olevan heidän vieressään.
- Se ei haluu olla sun kanssa missään tekemisis ja jos vielä kerran yritätki ottaa siihen yhteyttä, mä lupaan piestä susta ilmat pihalle, John uhkaili.
- Se on vaan sekasin, eikä tiiä, mitä ajatella, Danny protestoi.
- Se ei oo kiinnostunu susta, John väitti vastaan. – Hyväksy se ja jatka elämääs!
- Hei, kato stalkkeri, John vilkaisi minua. Hymyilin hänelle, sillä en jaksanut enää välittää pienestä kiusanteosta. Sitä paitsi olihan se aika hauskaa. John katosi ihmismassaan ja minä jäin katsomaan Dannya varovaisesti. Pojan ilme oli hyvin vaivaantunut.
- Mistä tos oli kyse? uskaltauduin kysymään.
- Ei mistään. Tuu, mennään ettiin juotavaa, Danny vastasi ja otti pari askelta kohti portaita. Hän kääntyi takaisin puoleeni, kun huomasi, etten seurannut perässä. Myönnän, olin utelias.
- Okei, me keskulteltiin mun eksäst. Mä en haluu puhuu siit enempää. Tuutko? Poika huokasi alistuneesti. Nyökkäsin ja seurasin häntä portaisiin. Seurasin Dannya keittiöön, jossa oli vielä boolia jäljellä. Dannya ei kuitenkaan booli enää kiinnostanut, vaan hän nappasi pullon sitä samaista pahanmakuista viinaa, jota olin maistanut jo aiemmin. Otin boolia muovimukiin ja seurasin Dannya takapihalle. Ulkona oli huomattavasti rauhallisempaa kuin sisällä. Hengitin syvään viileää yöilmaa ja katselin, minne päin edelläni kulkenut poika oli jo ehtinyt. Seurasin häntä pihakeinuun ja istuin häntä vastapäätä.

Päässäni pyöri, vaikken edes liikkunut, tai ehkä keinu hieman keinui alla. Dannyn silmät olivat sameat ja hän meinasi tippua istumapaikaltaan selittäen jotain, jota en täysin ymmärtänyt. Tyhjä pullo lojui unohdettuna jaloissa. Katsahdin taloa, joka oli alkanut jo hiljentyä ja huomasin hahmon juoksevan meitä kohti.
- Danny, tääl sä oot. Mä oon ettiny sua joka paikast, Sam totesi.
- Juuh, tääl mä oon ollut, Danny sammalsi ja keinui edestakaisin paikoillaan.
- Mä tarviin sua. Jason teki sen taas. Se tappeli jonkun kans ja nyt sil on pää auki ja varmaan kylkiluitki murtunut. Sun pitää auttaa mua viemään se päivytykseen, Sam selitti. Danny ja minä katsoimme häntä hämmentyneenä. Minulla ei ollut aavistustakaan, mistä oli kyse.
- Mikshei she kutshunu mua mukaan? oli ainoa asia, jonka Danny sanoi.
- Danny keskity. Se pitää viedä sairaalaan, enkä mä saa sitä yksin raahattuu autolle, Sam pyysi epätoivoa äänessään. Keinu heilahti, kun Danny nousi ylös. Poika meinasi kaatua, mutta Sam auttoi hänet pois keinulta. Danny vilkaisi minua.
- Mä tuun koht takasin, hän lupasi ennen kuin lähti kävelemään hitaasti talolle päin. Matka taisi hieman selvittää hänen päätään, sillä loppumatkasta hän pystyi kävelemään jo melko suoraan. Sam harppoi hänen peräänsä luomatta katsettakaan minuun. Huokaisten käänsin katseeni taivaalle. Kuun edestä lipui pari pilveä, mutta muuten yö oli kirkas. Ajatukseni sen sijaan olivat melko sumeat. Odottaminen ei ole koskaan ollut mun juttu, joten ei ollut mikään ihme, että kyllästyin siihen hyvin nopeasti. Nousin varovaisesti keinusta. Päässä heitti ja maa tuntui pyörivän, kun kävelin talolle päin. Minun alkoi olla huono olo. Otin terassin kaiteesta tukea ja oksensi kukkapuskaan. Oloni kohentui hieman, mutta heiluminen ei loppunut.
- Otaks vettä? huolestuneen kuuloinen ääni kysyi. Ojensin käteni ja sain vesipullon. Join sen melkein tyhjäksi. En ollut tajunnut, kuinka kova jano minulla oli ollut. Nostin katseeni terassilla virnistelevään ruskeatukkaiseen poikaan.
- Mikä nyt on noin haushkaa? sammalsin.
- Sinä, Marcus naurahti. Aloin nauraa hänen mukanaan, enkä meinannut lopettaa ollenkaan. Kännissä poika vaikutti ihan siedettävältä, ja minulla oli tylsää. Siirryin terassille Marcuksen viereen nojaamaan kaiteeseen. En tiennyt, mitä sanoa, katselin vain kaukaisuuteen.
- Kuule, mulla oli eilen ihan kivaa, Marcus totesi hiljaa. Tuhahdin. Kenelläkään nuorella ei voinut olla kivaa äitini illalliskutsuilla. Ne oli tarkoitettu aikuisille. Lapset olivat vain välttämätön paha, ylpeydenaihe, jota kehuttiin.
- Illallishkutshut on tylshii, sammalsin vastaukseksi.
- Ehkä, mut mul oli kivaa. Tuli muistoi mieleen, Marcus väitti vastaan.
- Et shä mitään muishta, väitin. Poika tarttui kädestäni ja käänsi minut niin, että minun oli pakko katsoa häntä silmiin. Hänen silmänsä olivat tummat, melkein mustat.
- Mun muistis ei oo mitään vikaa. Mä en tunnistanu sua, ku sä oot muuttunu niin paljon. Sust on tullu nainen, hän kertoi. En sanonut mitään. Tuijotin vain hypnoottisesti hänen silmiään. Marus veti minua hieman lähemmäs. Mitään ajattelematta kohottauduin hieman ja suutelin varovaisesti hänen huuliaan.

Lähettäjä: Random 
Päivämäärä:   17.6.11 21:28:10

Söpöö <333 Jatka pian!

Lähettäjä: kitsa 
Päivämäärä:   17.6.11 22:08:58

äöööö uusi lukija !!!! jipii anteeks olipas rakentavaa x)

Lähettäjä: Siraa 
Päivämäärä:   18.6.11 00:50:34

uus lukija jatkoo ja pian

Lähettäjä: hennall 
Päivämäärä:   18.6.11 15:06:55

Uusi lukija, jatkoaa!! :)

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   19.6.11 20:13:03

Avasin varovaisesti silmäni, mutta suljin ne nopeasti pahanolon aallon vyöryessä ylitseni. Päätäni jomotti. Uskalsin kohta yrittää uudestaan. Tällä kertaa se ei tuntunut niin pahalta, joten tutkin ympäristöäni, sillä minulla ei ollut aavistustakaan, missä olin. Sängyn päädyssä olevasta ikkunasta paistoi aurinko valaisten huoneen joka nurkan. Kirjoituspöydällä oli koulukirjoja ja papereita sotkuisissa kasoissa. Kohottauduin hitaasti istumaan. Se sai päänsärkyni yltymään hieman. Voihkaisin ja painoin käden otsalleni. Istuessani näin lattialle, jossa oli likaisia vaateita hujan hajan. Niitä oli vielä kirjoituspöydän tuolillakin. Katsoin tarkkaan vanhaa lankkulattiaa. Lottien huoneessa ei ollut lankkulattiaa. Minulla oli paha aavistus siitä, missä olin. Pudistin päätäni voihkaisten uudestaan. Ei nopeita liikkeitä. Ovi aukeni ja Marcus asteli sisälle.
- Heräsithän viimein. Haluuks jotain aamupalaa, tai päiväpalaa? hän kysyi ja virnisti. Pudistin päätäni ja tällä kertaa muistin tehdä se hitaasti. Minulla ei ollut mitään aavistusta, miten oli päätynyt tänne. Suunnitelmissa oli ollut loppuyö Lottien luona ja ennen kahta kotiin. Muistikuvani illasta olivat hieman sekavia. Muistin, että olin joskus puolenyön aikaan siirtynyt Dannyn kanssa pihakeinuun juomaan, mutten mitään sen jälkeen.
- Entä vettä? Marcus kysyi ystävällisesti. Nyökkäsin. Poika katosi hetkeksi. Kun hän tuli takaisin, hänellä oli kädessään lasi vettä ja buranaa. Ne hän ojensi minulle, ja minä otin ne kiitollisena vastaan.
- Kiitti, sanoin ojentaessani hänelle tyhjän lasin.
- Eipä kestä, hän vastasi ja istahti tuolille.
- Miten mä päädyin tänne? kysyin.
- Etkö sä muista? Tai no sä olit kyl tainnu ottaa aika paljon… Marcus hymähti.
- Mitä? En kai mä tehny mitään tyhmää? kysyin. Toivottavasti en ollut nolannut itseäni täysin.
- No sä olisit kyl halunnu käydä uimas yhes lammes matkal tänne, Marcus virnisteli.
- En kai? Enhän mä sentään suudellu ketään tai mitään? kysyin lievästi pakokauhuisena. En halunnut ajatellakaan, mitä tekisin, jos Marcus kertoisi minun suudelleen jotain puolituttua humalassa. Se ei vain ollut voinut tapahtua. Marcus katsoi minua hetken aikaa mietteliäästi ennen kuin vastasi.
- Et sä ketään suudellu. Mä katoin sun perääs, hän vastasi.
- Se oliski ollut tosi ikimuistoinen ensisuudelma, kerroin. Samalla tajusin, mitä olin kertonut. Katsoin Marcusta kauhistuneena. Hän varmaan levittäisi tiedon koulussa jokaiselle.
- Miks mä muistan yhen kerran. Me taidettiin olla seittemän tai jotain. Takapihan keinus, muistaks, hän vitsaili. En voinut olla hymyilemättä.
- Ei sitä lasket. Me oltiin lapsii, protestoin.
- Kyl se mun puolest voitais laskee, Marcus väitti ja hymyili kaunista hymyään. En jaksanut riidellä krapulassa, joten vaihdoin puheenaihetta.
- Mites se aamupala? Mä voisin koittaa, jos saan jotain alas.

Istuin keittiön pöydän ääressä, kun Marcus ystävällisesti etsi minulle jotain syötävää. Katselin kiinnostuneena ympärilleni. Mikään ei ollut muuttunut. Valkoiset kaapit olivat yhä valkoiset ja lavuaarin yläpuolella olevissa laatoissa oli kukkien kuvia. Marcuksen äiti oli valinnut talon juuri sen kauniin keittiön vuoksi. Marcuksen vanhemmat! Jäykistyin tuolissa. Tiesivätköhän he, että olin nukkunut täällä yön? Jos he olivat huomanneet tuloni ja kertoisivat vanhemmilleni, olin pahassa pulassa, josta en enää puhumalla selviäisi. Minun oli pakko kysyä asiasta Marcukselta.
- Ei ne mitään tiiä. Me tultiin suht hiljaa, ja ne lähti ennen ku sä heräsit, hän vastasi. Huokaisin helpotuksesta. Olisin turvassa.
- Huh, porukat tappais mut, jos sais tietää eilisest, kerroin. Marcus hymähti.
- Noin sä sanoit eilenki, hän totesi.
- Hyvä, et mul oli sentään sen verran järkee pääs, mutisin. Marcus naurahti mutinoilleni. Hän tuntui olevan harvinaisen hyvällä päällä.
- Kokeile, meniskö toi alas, hän pyysi antaessaan minulle lautasen, jolla oli appelsiinin siivuja. Appelsiinin kirpeä maku sai oloni hieman paremmaksi.
- Kiitti. Miksei sul muuten oo krapulaa? kysäisin syötyäni. Kysymys oli pyörinyt päässäni jo jonkin aikaa.
- Koska mä en juonu eilen mitään, kuului melkein itsestään selvä vastaus.
- Mun pitäis varmaan mennä. Pitää hakee tavarat Lottielta ja vaihtaa vaatteet ennen kuin meen kotiin, totesin katsoessani kelloa, joka näytti jo paria minuuttia vaille yhtä.
- Mä voin heittää sut, Marcus kertoi hakiessaan avaimensa. Se kävi minulle paremmin kuin hyvin, joten kohta jo istuin punaisen Corollan etupenkillä. Marcus ajoi huomattavasti lujempaa kuin Sam, mutta minulla oli silti turvallinen olo hänen kyydissään. Hän pysähtyi ohjeitteni mukaan Lottien kerrostalon eteen, jossa jäin kyydistä. Kävelin kolmanteen kerrokseen ja koputin oveen. Lottien äiti, vanhempi tummatukkainen nainen avasi oven. Häneltä Lottie oli perinyt kauniit hiuksensa ja silmänsä.
- Hei, onks Lottie koton? kysyin ystävällisesti hymyillen.
- Se on huoneessaan, nainen sanoi ja siirtyi ovelta sivuun. Otin kengät jaloista ja kuulin oven sulkeutuvan. Etsiydyin yksikseni Lottien huoneen ovelle. Koputin ja avasin oven. Lottie kääntyi katsomaan minua puhelin korvallaan ja hänen huolestuneen ilmeensä tilalle nousi pieni hymy.
- Se tuli…. Joo… Moi, hän selitti puhelimeen ja hyökkäsi halaamaan minua.
- Arvaaks oltiink me huolissamme sust. Sua ei näkyny sen jälkeen ku pojat vei Samin sairaalaan. Missä sä oot ollu? Lottie höpötti.
- Ai, onks Sam sairaalas? Kai se on okei? kysyin itsekin hieman huolestuen. En muistanut mitään mistään sairaalamatkasta.
- Joo, se vaan tappeli Eddien kans, taas, Lottie vastasi, mutta tajutessaan, etten ollut vielä vastannut hänen kysymykseensä hänen ilmeensä tiukkeni. - Mis sä oot ollu?
- No, mä olin Marcil yöt, vastasin. Lottien kasvoilla oli taas pirteä hymy.
- Siis kenel? hän kysyi. - Ei kai vaan Marcus Middleton?
- Joo, just se, vastasin.
- Siis vähän se on hyvännäkönen. Tietty se ei oo kauheen vakiintuvaa tyyppii, mut eihän pikku hauskanpidos oo mitään vikaa, Lottie mietti innoissaan. Katsoin häntä kulmat kurtussa. En ymmärtänyt, miksi hän oli niin innoissaan. Marcus oli vain lapsuudenystäväni, ei mitään muuta.
- Mut nyt kerro mulle kaikki, Lottie jatkoi ja katsoi minua odottavasti. Valitettavasti joutuisin tuottamaan hänelle pettymyksen.
- Mitään ei tapahtunu. Se vaan katto vähän mun perään, selitin. Lottie pudisti päätään.
- Tota mä en kyl niele. Marc ei koskaan vie ketään kotiin vaan nukkumaan, hän nosti kulmaansa merkitsevästi.
- Mist sä oikeen puhut?
- No kyl sä tiiät. Seksistä.

Lähettäjä: hennall 
Päivämäärä:   19.6.11 21:12:16

Ihanaa jatkoo <3

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   20.6.11 18:34:08

Maanantaina isä halusi välttämättä heittää minut työmatkallaan kouluun. Huomasin heti astuessani autosta jalkakäytävälle, että jokin oli toisin. Perjantaina olin ollut huomaamaton, mutta nyt kaikki tuijottivat minua ja supisivat. Astelin kaapilleni. Kun olin saanut oikeat kirjat mukaani, etsin Dannya katseellani, mutta häntä ei näkynyt missään. Koska meillä oli eri aineita ensimmäisellä tunnilla, en nähnyt häntä ennen kuin tunnin jälkeen psykologian luokan edessä.
- Hei, tervehdin iloisesti.
- Hei, Danny murahti takaisin. Katsoin häntä yllättyneenä.
- Mikäs sul on? Ooks noussu vääräl jalal tai jotain? kysyin hämmentyneenä. Vastaukseksi sain pistävän katseen.
- Sä tiiät vallan hyvin. Pitiks sun mennä panee joukkueen hyökkääjää? Mä odotin sult jotain tasoo, Danny vastasi. Kuulin hänen äänestään, että hän oli sekä vihainen että pettynyt. Siksi poika siis ei ollut vastannut soittoihini viikonloppuna.
- Mä en oo pannu ketään. Niin ku oisit kuullu jo lauantain, jos sä oisit vastannu mun puheluihin, vastasin samalla mitalla takaisin. Ärsyttävää, kun kukaan ei uskonut sanoihini. Olin saanut Lottiellekin uskotella vaikka kuinka kauan ennen kuin hän oli tajunnut, ettei kannattanut ainakaan väittää vastaan, vaikka olisikin eri mieltä. Ehkä uskottelu olisi ollut helpompaa, jos olisin voinut uskoa sanoihini itse sataprosenttisesti. Valitettavasti en muistanut illan, tai yön, tapahtumia tarpeeksi hyvin. Minulla oli vain Marcuksen sana siitä, ettei mitään ollut tapahtunut, enkä tiennyt, voisiko siihen luottaa. Danny katsoi minua arvioiden. Hän yritti päättää, valehtelinko.
- Mut Lottie sano, hän aloitti. Eli tyttö eli ollut uskonut vakuutteluihini. Sillä hetkellä minun teki mieleni heittää Dannya jollain, vaikken ollut koskaan ollut väkivaltaista tyyppiä. Ei ollut mukava tunne, kun niin sanotut ystävät kääntyivät minua vastaan.
- Antaa olla sitten. Miks mä ees yrittäisin vakuuttaa sua, ku sä oot jo valinnu puoles, sihahdin ja käännyin poispäin pojasta. Onneksi juuri silloin opettaja avasi luokan oven ja päästi meidät sisälle. Istuin luokan eteen mahdollisimman kauas Dannysta. Minua harmitti, kun Danny uskoi mieluummin Lottien sanaan kuin minun sanaani.

Välttelin Dannya ruokailuun asti onnistuneesti, sillä en nähnyt häntä kuin vilaukselta. Ruokalassa en tiennyt, minne olisin istunut, sillä en ainakaan menisi Dannyn ja Lottien kanssa samaan pöytään. Yllättäen huomasin sen saman tytön, joka oli ensimmäisenä päivänä nyrpistänyt minulle nenäänsä vilkuttavan minulle. Katsoin häneen kummastuneena, joten hän osoitti paikkaa vieressään. Päätin nopeasti, että se saisi kelvata, sillä en kaivannut väittelyä, joka olisi alkanut normaalissa pöydässäni heti, kun olisin istunut.
- Hei, mä oon Sarah, kuten varmaan tiiät ja täs on Natasha, Annie, Haley ja Kaitlyn, hän esitteli hymyillen minulle aurinkoisesti. Nyökkäsin vain kaikille ennen kuin istuuduin. Siirtelin ruokaa lautasella. Minulla ei ollut nälkä. Tytöt tuijottivat minua peittämättömän uteliaasti. Lopulta he eivät kestäneet hiljaisuutta.
- Me halutaan tietää kaikki perjantaist. Tai siis Marc on kyl ollu Annien ja Haileyn kans, mut me halutaan kuulla sun mielipitees, Sarah kertoi. Huokaisin raskaasti. Koko koulu siis luuli tietävänsä jotain perjantaista. Tunsin oloni musertuneeksi.
- Mitään ei tapahtunut, vastasin hiljaa. Tiesin, etteivät he uskoisi minua yhtään sen enempää kuin ystävänikään.
- Ei sun tarvii olla ujo. Kaikki, mitä sä sanot jaetaan vaan meijän kesken, Hailey rohkaisi kiertäen punaista hiustupsua sormensa ympärille.
- Niin, saiks se sutki tuntee ku oisit ainoo nainen maailmas?, Annia kysyi innoissaan.
- Siis ne huulet, ja ne kädet ja se vatsa, aaah, hän jatkoi silmät kirkkaina. Vatsassani muljahti inhottavasti. Tämä oli viimeinen asia, mistä haluaisin keskustella. Minua ei kiinnostanut koko Marcus. Olihan hänellä kaunis hymy, mutta pidin enemmän Dannyn tyyppisistä hiljaisista pojista, joiden yksityisasiat eivät kiinnostaneet koko koulua. Koska en virkannut sanaakaan, Annie jatkoi unelmointiaan.
- Ja ne pakarat, ah, jos saisin puristaa niitä vielä kerran... hän kertoi rutistaen käsillään ilmaa. En voinut jäädä pöytään enää hetkeksikään.
- Mun pitää mennä, huikkasin ja nousin pöydästä nopeasti. Otin pari nopeaa askelta katsomatta kunnolla ympärilleni ja törmäsin suoraan Marcukseen. Naama punaisena keräsin tarjottimelleni tavarat, jotka olivat tippuneet lattialle. Marcus auttoi minua yrittäen samalla tavoittaa katsettani, mutten katsonut häneen päinkään. En pystynyt. Melkein juoksin ulos ruokalasta katsomatta taakseni.

Tuuleni synkistyi entisestään loppupäivän aikana. Kävellessäni koulusta kotiin olin lähes tulkoon hautajaistunnelmissa. Edes äitini pirteä olemus ei piristänyt minua. Ensimmäistä kertaa jätin äidin utelut koulupäivästä omaan arvoonsa ja hypin suoraan rappuset yläkertaan sulkeutuakseni omaan huoneeseeni. Makasin sängyllä kasvot painettuina tyynyyn, kun ovelta kuului varovainen koputus.
- Sisään, huokaisin ja nousin istumaan. Äitini avasi oven varovaisesti ja katsoi minua tutkivasti.
- Onko kaikki kunnossa? hän kysyi.
- Oli vaan huono päivä, vastasin vähätellen. Äiti huomasi sen ja astui peremmälle huoneeseeni.
- Tiedäthän, että minulle voit kertoa kaiken, hän hymyili rohkaisevasti ja istui huoneen ainoalle tuolille odottamaan. Olin hetken hiljaa.
- Koulus kiertelee yks huhu, joka ei oo totta, mut ees Lottie ei usko mua, selitin lopulta. Halusin kuollakseni kertoa jollekin. Äiti tuntui ainoalta vaihtoehdolta.
- Sitten hän ei ole oikea ystäväsi. Äläkä välitä siitä huhusta. Minun koulu aikanani huhut vaihtuivat aika tiuhaan tahtiin. Voi olla, että huomenna kukaan ei enää muistakaan sitä, äiti kertoi rohkaisevasti. Vaikka en uskonut hänen olevan oikeassa, hänen sanansa saivat minut paremmalle tuulelle. Väänsin pienen hymyn kasvoilleni ja nousin halaamaan äitiä.
- Kiitti, äiti.
- Tiedäthän, että voit aina luottaa minuun, hän vastasi. Nyökkäsin. Äiti käveli ulos huoneesta jättäen minut rauhaan. Enää yksinäisyys ei tuntunut niin pahalta kuin hetkeä aiemmin.

Lähettäjä: ööä 
Päivämäärä:   20.6.11 22:33:39

hyvä pätkä! jatkoa! :-)

Lähettäjä: kitsa 
Päivämäärä:   20.6.11 22:40:51

oujee ! JATKOAA! tosi kiva pätkä, ei virheitä näkyny jajaja emmää tiiä tosi ihana tarina. KEEP ON GOING !

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   22.6.11 16:51:46

Seuraava päivä koulussa oli yhtä tuskaa. Jos mahdollista, niin huhu oli paisunut entisestään. Oppilaat puhuivat siitä melko kovaan ääneen, eivätkä enää vaivautuneet hiljentämään ääntään minun kohdallani, joten sain kuulla erilaisia spekulaatiota, miksi kielsin kaiken niin kovasti ja miksi Marcus ei suostunut kommentoimaan asiaa mitenkään. Ainoa parannus oli se, että Danny etsi minut käsiini ennen ensimmäisen tunnin alkua ja pyysi minulta anteeksi. Lottiella oli kuulemma paha tapa liioitella asioita. Kestin muiden sanat paremmin, kun poika kulki vierelläni. Keskiviikkona iltapäivällä koulun jo loputtua oikaisin urheilukentän vierestä, sillä isä oli taas halunnut heittää minut kouluun, joten minun oli käveltävä kotiin. Olin niin ajatuksissani, etten kuullut askelia vierestäni ennen kuin poika avasi suunsa.
- Iltapäivää, John virnuili. Mutisin jotain vastaukseksi, sillä pojan seura ei minua kiinnostanut. Hän oli ylimielinen, ärsyttävä kiusankappale. Nopeutin hieman tahtiani päästäkseni hänestä eroon.
- Kuulin, et sul ois jotain juttuu Marcin kans, hän totesi pysyen rinnallani vaivattomasti.
- Sit sä oot kuullu väärin, väitin vastaan. En olisi jaksanut käydä tätä taas läpi, mutta minkäs teet. Tässä koulussa opiskeli liikaa uteliaita ihmisiä.
- Sä et voi väittää, ettei mitään tapahtunu. Mä näin, ku se johdatti sut autoon. Se oli ihan sussa kii. Sitä paitsi, ku me ajettiin meille, sä näytit silt, ettet pystyis pitää näppejäs eros, John valisti katsoen tarkkaan rektiotani vihreillä silmillään. Pysähdyin kuin seinään. Mitä John oli juuri sanonut? Etten minä olisi pystynyt pitämään näppejäni erossa Marcuksesta? Naurettavaa. Marcushan oli sanonut, ettei mitään ollut tapahtunut.
- Mitään ei tapahtunut, toistin enemmän itselleni kuin Johnille. Poika haroi toffeenruskeita hiuksiaan ilmeisen tyytyväisenä saatuaan itsevarmuuteni pettämään. Hiekka rahisi, kun joku juoksi meitä kiinni. Katsahdin taakseni. Marcus.
- John, eiks meijän pitäny mennä kentäl? hän kysyi huomaten samassa minut ystävänsä vieressä. John kohautti olkiaan. Marcus käänsi kysyvän katseensa ensin Johnin ja vasta sitten hän kohtasi epätoivoisen katseeni. Lopulta hän käänsi katseensa takaisin joukkuetoveriinsa.
- Miks sä Rosea kiusaat? hän kysyi.
- Sä tiiät, et mä oon utelias, ja sä oot hiljaa ku muuri, joten mä käännyin toisen osapuolen puoleen, John selitti.
- Ja? Marcus uteli.
- Se väittää yhä, ettei mitään tapahtunu, John vastasi huokaisten pettyneesti. Pilke silmäkulmassa kuitenkin paljasti, että poika ei ollut tosissaan.
- Ehkä se johtuu siit, et mitään EI tapahtunu, Marcus huomautti ja katseli minua kokoajan sen sanoessaan. Hänen silmänsä näyttivät rehellisiltä.
- Miten vaan, John luovutti. Katsoin Marcusta ihmetellen, miten hän onnistui yhdellä lauseella vakuuttamaan toisen. Tosin he olivat varmaan olleet kavereita jo pitkään.
- Mä täst meen, totesin ja käännyin menosuuntaani.
- Joo, näkyillään, Marcus vastasi. Pojat lähtivät vastakkaiseen suuntaan minun jatkaessa kotia kohti. Johnin sanat saivat minut miettimään. Minulla oli vahva epäilys, että Marcus oli jättänyt jotain kertomatta.

Katsoin vaatekaappini valikoimaa pienen paniikin iskiessä. Minun pitäisi olla puolen tunnin kuluttua valmis, enkä tiennyt ollenkaan mitä laittaisin päälleni. Lopulta löysin kaapista ainoat pillifarkkuni. Enää minun oli löydettävä farkkuihin sopiva paita. Halusin näyttää hieman huolitellummalta kuin tavallisesti, mutten tyrkyltä. Eiväthän nämä olleet mitkään treffit, vaikka olimmekin menossa Dannyn kanssa elokuviin ihan kahdestaan. Hän oli vain halunnut korvata sen, ettei ollut uskonut sanojani. Kävin kaikki paitani läpi ennen kuin päädyin mustikanväriseen villapaitaan. Hiukset laitoin yhdelle letille. Vielä kevyt meikki ja olin valmis. Odotin Dannyn tuloa olohuoneessa, sillä halusin varmistaa, etteivät vanhempani olisi hänelle liian ankaria. Ovikello soi, ja hyppäsin sohvalta. Ehdin ovelle juuri ennen isääni. Danny seisoi oven takana hymyillen. Tervehdimme toisiamme. Isäkin esitteli itsensä ja äidin. Miksi isä oli melkein aina töissä paitsi silloin, kun en olisi kaivannut häntä kotiin.
- Ooks sä jo valmis? Danny kysyi minulta. Nyökkäsin ja otin takkini. Hyvästelin vanhempani nopeasti ennen kuin he alkaisivat kysellä Dannylta kiusallisia kysymyksiä. Ulkona satoi hieman, joten olin iloinen, että Danny oli saanut auton lainaan. Istahdin auton etupenkille Dannyn mennessä ajajan paikalle. Katselin ikkunasta, kun auto kääntyi pihastamme kohti kaupungin keskustaa.
- Millon se leffa alkaa? kysyin saadakseni aikaan jonkinlaisen keskustelun, sillä olimme olleet jo hetken hiljaa.
- Kaheksalt. Me ehitään siihen ihan hyvin, Danny vastasi pitäen katseensa tiessä.
- Muuten, kiitti, ku suostuit tulemaan. Mä en tykkää mennä leffaan yksin, hän jatkoi ajaessaan parkkiin elokuvateatterin eteen. Astuin jalkakäytävän reunaan ja odotin, kun Danny kiersi auton. Lähdimme vierekkäin kulkemaan kohti elokuvateatteri sisäänkäyntiä. Elokuvateatteri oli pieni ja vanha, voisi jopa sanoa, että kodikas. Danny meni tiskille ostamaan liput. Minä katselin sillä aikaa ympärilleni. Aulan seinät oli tapetoitu vanhoilla ja uusilla elokuvamainoksilla. Ulko-ovea vastapäätä oli ovi, joka johti esityssaliin. Se ei ollut vielä auki, joten joutuisimme hetken odottamaan. Istahdin seinänvierustalla olevalle penkille. Danny tuli viereeni heti, kun oli saanut liput. Hän oli ostanut myös saavillisen popcornia, ainakin melkein.
- Ooks aivan varma, ettet ota mitään? hän kysyi, kun katsoin hänen popcornikippoaan hetken mietteliäästi.
- En mä mitään tarvii. Oisin voinu sen lipunki maksaa ite, vastasin.
- Eihän se käy. Nuorten naisten ei kuulu maksaa omia lippujaan, Danny väitti katsoen minua koiranpentuilmeellä. Pyöräytin silmiäni, mutten jaksanut riidellä. Sitä paitsi katse tehosi. Hän näytti suloiselta. Käänsin katseeni uudestaan popcorneihin, jottei hän huomaisin pientä punaa, joka oli ilmestynyt poskilleni.
- Miten sä jaksat syödä noi kaikki? kysyin. Ei poika paljoa ainakaan koulussa syönyt. Ruumiinrakenteeltaankin hän oli pitkä ja laiha, sellaista hujoppityyppiä.
- En mä jaksakaan. Mä syötän loput sulle, hän vinkkasi silmää. Juuri silloin salin ovi aukeni, joten siirryimme paikoillemme salin puolelle.

Elokuva oli jokin kauhu/fantasia/toiminta, ei ihan minun mieleeni. Erityisesti kauhukohtaukset olivat aivan kamalia. Puristin tuolin käsinojia vähän liiankin lujaa ja jossain vaiheessa huomasin käsinojan vaihtuneen lämpimään ja turvalliseen käteen. Vihdoin lopputekstit ilmestyivät kankaalle ja pääsimme salista ulos kylmenevään iltaan. Danny virnisteli minulle koko matkan autolle. En vain ymmärtänyt, mikä oli niin hauskaa. Elokuva ei ainakaan sellainen ollut.
- Mitä sä virnuilet? kysyin, kun olimme autolla.
- Sä oot ihan hermoheikko, poika naurahti.
- Enkä oo. Sä vaan valitsit kamalan leffan, väitin vastaan kädet puuskassa.
- Se ei ollu kamala. Sitä paitsi se oli vaan k-15, Danny huomautti.
- Mut se oli silti kamala, toistin ja mutristin huuliani. Tunsin itseni viisivuotiaaksi. Danny nauroi, enkä itsekään voinut olla hymyilemättä.
- Ehkä meijän pitää kattoo joku ei niin kamala leffa ens kerral, hän ehdotti sovittelevasti.
- Niin, mä valitsen, vastasin ja hymyilin. Takaani kuului räsähdys ja käännyin nopeasti ympäri pelästyneenä. Silmäni melkein pyörivät kuopissaan, kun yritin epätoivoisesti etsiä äänen aiheuttajaa. Tunsin Danny laittavan toisen kätensä harteilleni. Hän oli niin lähellä, että tunsin hänen hengityksensä niskassani. Värähdin. Se tuntui yllättävän hyvältä. Tiesin, ettei minulla ollut mitään hätää niin kauan kuin Danny olisi vieressäni.
- Rauhotu, ei siel mitään oo, poika sanoi rauhoittavasti. Rentouduin.
- Ei kai sitte, vastasin.
- Ja sä väität, ettet oo hermoheikko, Danny hymähti ja siirtyi takaisin autolle. Menin nopeasti autolle vilkuillen taakseni vähän väliä. Minulla oli aina ollut vilkas mielikuvitus, ja nyt se loi kauhukuvia joka puolelle. Dannysta se ehkä oli hauskaa, mutta minusta ei.

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   23.6.11 19:16:17

Laitan nyt toisen osan tähän "heti perään", mut lukeeks tätä enää kukaan?
Ja oon pahoillani, ku tää osa on melkeen kokonaan yhtä pätkää, mutten osannu pätkii sitä mitenkään järkevästi.

-------------------------

Seuraava päivä olin koulussa puoliunessa. Enää supinaa ei kuulunut, tai olin liian väsynyt sitä huomaamaan. En ollut paljoa nukkunut yöllä. Iso omakotitalo pitää yllättävän paljon ääntä. Olin kuullut naksuntaa, rapinaa ja kopinaa, ja joka kerta olin melkein hypännyt ilmaan säikähdyksestä. Onneksi päivällä oli sen verran valoisaa, että pystyin pitämään mielikuvitukseni edes hetken aisoissa. Näin kavereita vasta ruokalassa, jossa ulkonäköni sai heti kysyviä katseita, kun lysähdin tarjottimineni pöydän ääreen Lottien viereen.
- Mitä sulle on tapahtunu? Lottien kysyi.
- Oliko mukava yö? Danny virnisteli minua vastapäätä.
- No, ei ollu, haukottelin. Tiesin näyttäväni hirveältä, sillä lopulta olin saanut unenpäästä kiinni ja nukkunut pommiin. En ollut edes ehtinyt peittämään mustia silmänalusiani tai muistanut laittaa meikkejä koulureppuuni. Onneksi kaverini ymmärsivät olla kommentoimatta ulkonäköäni, sillä jaksoin juuri ja juuri keskittyä syömiseen. Lottie tuli kanssani samaa matkaa takaisin koululle ja lainasi minulle meikkejään, että sain silmäni vähän inhimillisen näköisiksi. Vaikka hän vieläkin välillä kiusasi minua bileistä, oli hän silti yksi parhaimmista ystävistä, joita minulla oli koskaan ollut.

Perjantaina olin jo hieman paremmassa kunnossa, sillä olin saanut nukuttua melkein koko yön putkeen. Koulussa huomasin, että puheet minusta ja Marcista olivat todellakin loppuneet ja Sarah kavereineen kohteli minua niin kuin aiemminkin, kuin olisin ollut ilmaa, mikä ei minua niinkään haitannut. Koulun jälkeen Lottie kertoi minulle illalla olevista bileistä, mutta päätin kuitenkin jäädä kotiin. Muistin krapulan vielä liian hyvin ottaakseni uusiksi. Äiti oli iloinen, kun kerroin olevani illan kotona. Hän oli jo suunnitellut tyttöjen illan, sillä isä oli soittanut olevansa ylitöissä ja tulevansa vasta joskus keskiyön jälkeen. Siispä teimme äidin kanssa illallisen ja katsoimme Titanicin. Se oli äitini lempielokuva, eikä se minustakaan tylsä ollut. Itse asiassa huomasin, että minulla oli jopa hauskaa. Varmasti paljon hauskempaa kuin bileissä olisi ollut. Yöllä heräsin. Minulta meni hetki tajuta, että se oli kännykkäni, joka soi, eikä herätyskelloni. Nousin ja etsin kännykän repustani.
- Hei, mumisin puhelimeen unenpöperössä.
- Rose, suntäytyyauttaamua, Danny sammalsi järkyttyneenä.
- Mitä? Mä en saa mitään selvää, vastasin. Danny henkäisi syvään.
- Sun täytyy auttaa mua, hän toisti. – John ei liiku, hän jatkoi epätoivoisesti. En ymmärtänyt, mistä hän puhui, mutta pelko Johnin puolesta tarttui minuunkin. Nyt oli tosi kyseessä.
- Okei, mä tuun, missä sä oot? kysyin ja vilkaisin samalla kelloa. Se näytti puolta kahta. Vanhemmat eivät saisi huomata lähtöäni tai olisin pahassa pulassa.
- Mä oon puistos, siin mis on se iso sinine rautahökötys keskel, Danny kertoi.
- Okei, oota mua siel, mä tuun pian, vastasin ja suljin puhelimeni. Etsin sopivat vaatteet mahdollisimman hiljaa ja hipsin sukkasillani alakertaan. Otin kenkäni telineestä. Kengät ja takki mukanani astuin ulos ovesta. Vasta ulkona laitoin kengät jalkaani ja hain pyöräni autotallista. Vasta pari korttelia myöhemmin saatoin huokaista helpotuksesta. Olin melko varma, ettei kumpikaan vanhemmistani ollut herännyt lähtööni. Poljin hurjaa vauhtia puistoa kohti, joka oli melkein toisella puolella kaupunkia. Puistoon poljettuani löysin Dannyn helposti, sillä hän odotti minua rautapatsaan juurella. Hän näytti hyvin sekavalta. Lisäksi hänen oikeaa silmäänsä koristi jo pieni mustelma.
- Missä John on? kysyin heti.
- Tuol noin, Danny vastasi ja heilautti kättään epämääräisesti. Käden heilautuksesta ei ollut mitään apua.
- Voisitko näyttää? kysyin ja yritin pitää ääneni tasaisena. Jos John oli pahassa kunnossa, aikaa ei ollut hukattavaksi. Varsinkin kun Danny ei ollut osannut tehdä mitään, mikä olisi auttanut. Danny nyökkäsi ja käveli huterin askelin hieman kauemmas ruohikolle kahden puun alle. Siellä John makasi maassa selällään. Hänen kasvonsa olivat pahemmin ruhjeilla kuin Dannyn kasvot. Nenästä oli tullut verta ja huuli oli haljennut. Astelin varovaisesti lähemmäs poikaa Dannyn jäädessä kauemmas. Kutsuin Johnia nimeltä, mutta hän ei reagoinut siihen mitenkään. Enkä saanut häntä muutenkaan virkoamaan. Hengitys onneksi kulki, joten John ei ollut kuollut, tajuton vain.
- Meijän on soitettava ambulanssi, kerroin Dannylle, joka pudisti päätään.
- Ei me voida. Mä en voi joutuu putkaan, porukat tappaa mut, hän selitti annos epätoivoa äänessään.
- No, mitä sä sit ehdotat, ei sitä voi tohonkaan jättää, tokaisin, ehkä hieman liian kiivaasti. Danny sanoi minulle jotain takaisin samaan sävyyn, mutta en keskittynyt siihen, sillä Johnin puhelin oli alkanut soida. Kaivoin sen hän farkkujensa taskusta ja katsoin näyttöä. ”Marcie soittaa” siinä luki. Jos en voisi soittaa ambulanssia, niin ehkä pojan ystävän kutsuminen riittäisi. Hän voisi tehdä Johnille sen, minkä katsoisi parhaaksi.
- Moi, vastasin puhelimeen.
- Sä et oo John, Marcus totesi sammaltaen pienesti. Tällä kertaa hän ei viettänyt iltaa selvin päin.
- En oo. Mä oon Rose, kerroin.
- Mitä sä teet Johnin kans?
- Tota, voisiks tul Tuulihaukan puistoon?
- Miks? Ai, ootteks te siel vai?
- Joo, Tuu pian.
- Oukki doukki. Heippa.
- Hei! lopetin puhelun ja laitoin kännykän takaisin paikoilleen. Odottaessani Marcuksen tuloa siirsin Johnin jonkinlaiseen kylkiasentoon, joka oli turvallisempi asento tajuttomalle. Olin käynyt äidin kanssa ensiapukurssin Lontoossa. Kerrankin siitä oli jotain hyötyä. Marcus löysi meidät nopeasti. Hän oli varmaan ollut lähellä, sillä autolla hän ei ainakaan ollut voinut tulla. Kun hän näki Johnin, hän päätteli tapahtumat yllättävän nopeasti.
- Tämän sä maksat ja kalliist, hän sanoi vihaisena astuen muutaman askeleen Dannya kohti. Astuin hänen eteensä ennen kuin hän ehti tehdä mitään kaverilleni.
- Rauhotu, pyysin. Marcus katsoi minua tuimasti.
- Sun niin kutsuttu kaveris hakkas mun kaverin ja sä pyydät mua rauhottumaan? hän kysyi korottaen ääntään joka sanalla.
- Miks sä etit syypäät, vaik John makaa vaan tuos? kysyin. Toivoin saavani hänet ajattelemaan järkevästi.
- Ja mä oon pahoillani, Danny sanoi varovaisesti takanani. Marcuksen katse pysyi yhtä tuimana, kun hän kääntyi Johnin puoleen. Hän tarkisti pojan kunnon ja soitti sitten jonkun hakemaan heidät.
- Mä soitin Benin hakeen meijät. Ooks sä nyt tyytyväinen? hän kysyi yhä vihaisesti. Nyökkäsin. Johdatin Dannyn pyörälleni. Meidän kannattaisi häipyä ennen kuin Marcuksen kaveri saapuisi. Hän ei ehkä olisi yhtä ymmärtäväinen. Minun olisi saatava Marcus hiljenemään Dannyn osuudesta. Pyysin Danny vahtimaan pyörääni, kun palasin Marcuksen ja Johnin luokse.
- Mitä sä nyt haluut? Marcus kysyi minun päästessä hänen viereensä.
- Oo kiltti, älä kerro, et Danny teki tän, pyysin ja katsoin häntä anovasti. Marcus otti kädestäni kiinni ja veti minut lähemmäs niin, että hänen kasvonsa olivat vain senttien päästä omistani.
- Sun ystäväs ei oo sen arvonen, hän tuhahti ja katsoi minua haastavasti.
- Enköhän mä päätä siit, vastasin katsoen häntä suoraan silmiin perääntymättä.
- Hyvä on, mut sä jäät mulle velkaa, ja paljon. Muista se, Marcus sanoi ja päästi kädestäni irti. Peräännyin vaistomaisesti muutaman askeleen ennen kuin käänsin selkäni vihaiselle pojalle. Palasin takaisin Dannyn ja pyöräni luokse. Saatoin hänet kotiinsa, sillä halusin varmistaa, että hän pääsi sinne turvallisesti. Ulko-ovella Danny halasi minua.
- Kiitos, hän kiitti ja suuteli otsaani.
- Eipä kestä, mumisin hänen paitaansa. Minun oli hyvä olla hänen syleilyssään. Lopulta minun oli kuitenkin lähdettävä kotiin päin. Vielä olisi päästävä takaisin omaan huoneeseeni huomaamatta.

Lähettäjä: hennall 
Päivämäärä:   23.6.11 20:30:07

Hyvä pätkä, jatkoa vaan lisää :)

Lähettäjä: ööä 
Päivämäärä:   23.6.11 20:40:42

lukee tätä! :-) jatkoa nopeesti!

Lähettäjä: Sizyy 
Päivämäärä:   23.6.11 22:19:09

jatkooooo! pian!!!!!

Lähettäjä: Candy 
Päivämäärä:   23.6.11 22:50:51

Oih <3 Jatkoa ja pian! ;)

Lähettäjä: julleehh- 
Päivämäärä:   23.6.11 23:27:50

oo jatkoa vaaaaa ! ;)) && pian

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   24.6.11 22:01:57

Kiva, et tätä luetaan. Täs tulee taas yks pätkä. Ja hyvää juhannust vaan kaikille!

------------

Avasin oven hiljaa ja otin kaksi askelta naulakkoa kohti. Kuului napsahdus ja eteisen valot syttyivät. Äiti seisoi portailla kädet puuskassa.
- Mistähän neiti tulee tähän aikaan? hän kysyi.
- Kävin kävelyllä, kun en saanut unta, valehtelin yrittäen näyttää viattomalta. Valitettavasti en tavallisesti valehdellut kenellekään. Äiti mutristi huuliaan tyytymättömänä. Se tarkoitti sitä, ettei esitykseni mennyt läpi. Painoin pääni alas. Tiesin tehneeni vastoin kaikkia käskyjä, mutta minun oli tehtävä se ystäväni takia.
- Minä olen hyvin pettynyt sinuun ja odota vain kun isäsi kuulee tästä, äiti sanoi.
- Ja nyt mene nukkumaan. Keskustelemme tästä lisää aamulla, hän jatkoi vielä ja päästi minut ohitseen yläkertaan. Loin häneen pahoittelevan katseen mennessäni hänen ohitseen, mutta hänen ilmeensä ei heltynyt. Tuntui pahalta pettää äidin luottamus.

Aamulla en ollut varma, halusinko nousta ollenkaan. Lopulta otin itseäni niskasta kiinni ja nousin sängystä. Vaihdoin vaatteet ennen kuin menin keittiöön aamupalalle. Sekä äiti että isä istuivat jo pöydän ääressä. Huokaisten otin itselleni kupin teetä ja istuin heitä vastapäätä.
- Missä sinä kävit yöllä? isäni kysyi peitellyn rauhallisesti. En voinut valehdella, mutten voinut kertoa totuuttakaan. Toivoin, että puolitotuus riittäisi.
- Kävin kaverin luona, vastasin katsellen pöydän pintaa.
- Kolmelta yöllä? isäni varmisti. Nyökkäsin.
- Olemme äitisi kanssa hyvin pettyneitä ja olemme keskustelleet koko aamun, mitä sinun kanssasi pitäisi tehdä, isä kertoi. Vilkaisin äitiäni, joka ei katsonut minuun päinkään.
- O-olen pahoillani, sanoin ja tarkoitin sitä todella.
- Valitettavasti se ei riitä. Olemme päättäneet, että olet kotiarestissa, kunnes me päätämme toisin. Haepa kännykkäsi. Et tarvitse sitä arestisi aikana, isä vastasi. Nyökkäsin ja kävelin takaisin huoneeseeni. Annoin kännykkäni isälleni, joka laittoi sen taskuunsa. Hän oli oikeassa siinä, etten tarvinnut kännykkään, sillä arestin tarkoituksena oli luottamuksen palauttaminen. Arestini kestäisi, kunnes olisin ansainnut vanhempieni luottamuksen takaisin.

Laitoin kaappini oven kiinni ja huomasin katsovani Dannyn vihreisiin silmiin. Hänen oikea silmänsä oli yhä musta. Kohotin kysyvästi kulmiani, sillä yleensä poika ei etsinyt minua käsiinsä heti aamusta. Oli maanantaiaamu, ja isä oli heittänyt minut kouluun. Se oli ainut paikka, minne sain mennä ja sieltäkin minun oli tultava suoraan kotiin. Ne olivat kotiarestin säännöt.
- Mä yritin soittaa sulle lauantain ja eilen, Danny kertoi hieman syyttävästi. Jätin hänen äänensävynsä omaan arvoonsa, sillä minulla oli hyvä syy, miksen ollut vastannut. Tai oikeastaan se oli kokonaan Dannyn syy.
- Toivottavast ei ollu mitään tärkeet, ku en voinu vastat, totesin kuivasti luomatta katsettakaan poikaan.
- Mikset sä vastannu tai soittanu takasin? Danny kysyi suoraan. Vilkaisin häntä. Asia tuntui todella vaivaavan.
- En mä voinu. Mä oon kotiarestis, vastasin.
- Ai, eli sil ei ollu mitään tekemist mun kans? Danny varmisti.
- Miten sen nyt ottaa. Sun ansiost mä oon kotiarestis, mut muute et, vastasin ja hymyilin hänen ahdistuneelle ilmeelleen.
- Mun ei olis pitäny soittaa sul, mut kukaan muu ei vastannu. Me oltiin siel bileis ja mä juttelin mun eksän kans, mist John ei oikein pitäny ja sit se raahas mut sin puistoon. Mä vaan puolustauduin, Danny lörpötteli.
- Oikeest ei se haittaa, sanoin ja halasin poikaa. Se rauhoitti häntä hieman.
- Okei, hyvä, hän vastasi hymyillen pienesti. Hymy kuitenkin kuoli nopeasti hänen katsoessaan jonnekin taakseni.
- Mun pitää mennä, hän mumisi ja lähti käytävää poispäin nopeasti. Käännyin katsomaan, mitä Danny oli pelästynyt ja huomasin Johnin kavereineen vähän matkan päässä. He kävelivät suoraan minua kohti. Johnin nenä oli hieman turvoksissa ja kasvot mustelmilla, mutta huuli näytti jo huomattavasti paremmalta.
- Minne Danny meni? hän kysyi.
- En tiedä, vastasin.
- No, jos näät sen niin sano sille, et sen kannattaa varoo, John uhkaili. Kasvojen ruhjeet saivat hänet näyttämään vielä pelottavalta. Toivoin, että Danny osaisi pysyä pois Johnin ja tämän kavereiden tieltä. Yritin katsoa Marcusta porukan kulkiessa ohi, mutta poika vältti katsettani. Hän oli valehdellut kavereilleen minun vuokseni. Se sai oloni kurjaksi, mutta Danny oli minulle tärkeä, eikä vain ystävänä. Pelkäsin vain, ettei poika tuntisi samoin.

Seuraavat kymmenen päivää olin kotiarestissa ja tapasin ystäviäni vain koulussa. Lottie ei ottanut asiaa kovin hyvin. Hänen mielestä vanhempani olivat epäreiluja ja tiukkoja. Helppo tytön oli sanoa. Hän asui kahdestaan äitinsä kanssa, eikä hänellä ollut juuri mitään kuria. Hänen äitinsä oli liian kiireinen huolehtiakseen tytön menemisistä ja menemättä jättämisistä. Danny puolestaan poti huonoa omaatuntoa siitä, että oli saanut minut pulaan, vaikka yritinkin vakuuttaa hänelle, että sillä ei ollut väliä. Olisin luultavasti joutunut arestiin jossain vaiheessa joka tapauksessa, sillä olin reilun viimeisen kuukauden aikana valehdellut vanhemmilleni enemmän kuin koskaan. Jossain vaiheessa he olisivat kuitenkin saaneet minut kiinni valheesta. Niin tai näin, aresti oli eräänä tiistaina ohitse. Lottie ja Danny sekä muut olivat päättäneet, että viettäisimme koko tiistai-illan yhdessä, sillä en ollut nähnyt heitä kuin koulussa reiluun viikkoon. Koska ilmat olivat alkaneet viiletä, päätimme tavata Samin luona. Hän asui samassa kaupunginosassa kuin minä, joten minun ei tarvinnut pyöräillä tihkusateessa kuin pari kadun väliä. Talo, jossa Sam asui, oli hyvin näyttävä niin ulkoa kuin sisältäkin. Hänellä oli käytössään koko talon kellarikerros. Siellä oli leveä sohva, ja lattialla oli pehmeä matto. Sam, Miranda ja Kate istuivat jo sohvalla minun tullessani. Kate teki toista lettiä vaaleisiin hiuksiinsa ja Sam oli vetänyt Mirandan syliinsä. Miranda hymyili iloisesti minut nähdessään. Vastasin hymyyn ja istahdin lattialle.
- Miltä tuntuu olla pitkäst aikaa jossain muual ku koton ja koulus? hän kysyi.
- Kivalt. On hyvä pääst välil tuulettumaan, vastasin. Vaikkei minulla ollut mitään vanhempien kanssa oloa vastaan, oli kiva välillä olla omanikäistensä seurassa. Rupattelimme hetken nelistään ennen kuin loput porukasta saapuivat Lottie etunenässä. Hän istahti sohvalle ja Jason tunki hänen viereensä. Danny ja Hannah istuivat seuraani matolle.
- Nyt pidetään hauskaa, Lottie selitti innoissaan.
- Mitä sulla on mielessä? Sam kysyi. Lottie kaiveli laukkuaan ja otti sieltä pullon tequilaa.
- Mut huomen on koulupäivä, Danny protestoi.
- Niin, mut mä haluun juhlii tänään ja kunnol, Lottie vastasi.
- Niin mäkin, Jason ilmoitti ja yritti ottaa pulloa tytöltä. Lottie ehti nousta sohvalta ennen kuin Jason ehti ottaa hänestä kiinni ja juoksi ympäri huonetta poika perässään. Hän ei kuitenkaan ollut tarpeeksi nopea, joten Jason sai hänestä otteen. Poika avasi pullon ja nosti sen tyytyväisenä huulilleen.
- Hei, se on mun, Lottie yritti katsoa Jasonia tuimasti.
- Saat suukon vastapalvelukseks, poika virnisti. Lottie tuhahti.
- Unissas.
- Niissäkin.
Nauroin muiden mukana. Olin kaivannut hullujen kavereideni seuraa enemmän kuin olin uskonutkaan.

Lähettäjä: jeppisjepulis 
Päivämäärä:   25.6.11 08:08:55

oee jatkoa :)

Lähettäjä: Sizyy 
Päivämäärä:   25.6.11 10:50:47

uu jatkoo! jotaa tosi jännää välil!(;

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   25.6.11 22:24:00

En osaa sanoo, onks tää kauhee jännä pätkä, mut ainaki täs on vähän enemmän menoo, ehkä.

---------------

Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan. Niin sekin ilta. Alkoi olla niin myöhä, että minun oli lähdettävä kotiin. Olin luvannut äidilleni olevani kotona viimeistään puoli yhdeltätoista. Siitäkin ajasta olin saanut väitellä hetken, mutta äiti oli lopulta luovuttanut, sillä isä oli ollut töissä. Se oli ollut minun onneni. Danny sanoi saattavansa minut, joten lähdimme yhdessä Samin kotoa kävelemään kohti minun kotiani. Oloni oli jännittynyt, sillä Dannylla oli varmasti syy, miksi hän halusi saattaa minut. Kävelimme pitkin hiljaisia katuja. Danny otti kädestäni kiinni ja pysähtyi hieman ennen kotipihaani.
- Odota, hän pyysi. Katsoin häntä odottavasti.
- Halusin vain kiittää vielä kerran, hän kertoi. Hymyilin.
- Ole hyvä, vastasin. Seisoin aivan hänen lähellään. Mietin nyt tai ei koskaan ja keräsin rohkeuteni. Painauduin hieman lähemmäs poikaa ja suutelin häntä varovaisesti. Danny työnsi minut hitaasti kauemmas. Hän hymyili minulle anteeksipyytävästi. Näytin varmasti puulla päähän lyödyltä, kun yritin päästä kärryille, mitä juuri oli tapahtunut.
- Olen pahoillani, Danny sanoi.
- Mut… aloitin, mutten tiennytkään, miten jatkaa. Torjutuksi tuleminen tuntui pahalta, mutta yritin olla itkemättä.
- Sä oot kyl yks upeimmist tytöist, jonka oon koskaan tavannu. Sä oot kiltti ja ystävällinen ja kaunis, mut… Miten tän nyt sanois… mä oon kiinnostunu pojist, Danny selitti.
- Mitä? kysyin. Tämä ei voinut olla totta. Miten olinkin voinut lukea kaikki merkit niin väärin?
- Mä oon homo, Danny toisti ja katsoi minua odottavasti. Tämä oli jo noloa. Olin ihastunut poikaan, joka ei edes pitänyt tytöistä! Miksei kukaan ollut vaivautunut kertomaan minulle siitä?
- Tota, mun pitää mennä, sanoin ja käännyin taloa kohti. Olin nolannut itseäni tarpeeksi jo yhdelle päivälle.

Seuraavat pari päivää välttelin Dannya koulussa parhaani mukaan. En ymmärtänyt, miten olin voinut olla niin sokea, etten ollut tajunnut, ettei poika ollut kiinnostunut minusta muuten kuin ystävänä. Tunsin itseni petetyksi, vaikka Danny oli ollut minulle kokoajan rehellinen. Olin vain lukenut häntä väärin. Vietin koulussa enemmän aikaani Lottien seurassa. Silti yllätyin, kun hän pyysi minua kanssaan shoppailemaan. Emme olleet juuri olleet missään kahdestaan sen jälkeen, kun olin joutunut hukkateille bileissä, joiden jälkeen minun olisi pitänyt mennä tytön luokse. Tapasimme siis kauppakeskuksessa. Lottie oli pirteä oma itsensä. Hän halusi käydä joka ikisen vaatekaupan läpi, jotta löytäisi täydellisen asun. Tai siltä se ainakin vaikutti, vaikkei hän sitä suoraan sanonutkaan. Olin aivan loppu, kun vihdoin päätimme pitää taukoa ja kävelimme kauppakeskuksen keskellä olevaan jäätelöbaariin. Valitsimme molemmat isot jäätelöannokset ja siirryimme vapaaseen pöytään. Paikka vaikutti aika suositulta, tai ainakin se oli melko täynnä. Tosin melkein kaikki muut asiakkaat olivat meitä nuorempia. Maistoin annostani. Lottie katseli jonnekin taakseni.
- Tiesiks, et lauantain on koulun peli? tyttö johdatteli. Pudistin päätäni, sillä en ollut tiennyt.
- Mennääks kattoon sitä? hän jatkoi.
- Vaikka, vastasin. En ymmärtänyt mitään jalkapallosta, mutta minulla ei ollut lauantaina parempaakaan tekemistä.
- Hyvä, Lottie hymyili tyytyväisenä. Hän katsoi yhä jonnekin taakseni ja uteliaisuuteni heräsi.
- Mitä sä katot? kysyin.
- En mitään, Lottie vastasi. Niinpä niin, ajattelin ja käännyin katsomaan samaan suuntaan tytön kanssa. Tunnistin heti koulumme urheilijaporukan. Lottie ei voinut olla tosissaan.
- Miks sä noita tuijotat? kysyin aavistuksen ärtyneenä.
- Koska, kuten sä oot jo todistanu. Ne on avain suosittuna olemiseen. Mä oon ollu nolla jo aivan liian kauan, Lottie selitti. Kohotin kulmiani. En aina ymmärtänyt ystäväni ajatuksen juoksua.
- Miks sä haluisit olla suosittu? utelin.
- Okei, mut sä et saa kertoo kellekään. Mä oon ihastunu yhteen tyyppiin, mut se ei huomaa mua. Ehkä jos mä oisin suosittu niinku Hailey…, Lottie kertoi.
- Hailey? varmistin kuulleeni oikein. Minusta Lottie oli kymmenen kertaa parempi kuin Hailey.
- Niin. Ne on ollu joskus yhes, tyttö selitti.
- Sä siis haluisit olla aivoton bimbo, totesin.
- No en, Lottie vastasi nopeasti.
- Kuka se poika on? utelin.
- Et sit kerro kellekkään, Lottie vannotti.
- En, en, lupasin. Katselin kummastuneena, kun tyttö kumartui pöydän yli.
- Se on Jason, hän kuiskasi korvaani.
- Jason?!? varmistin, ehkä hieman liiankin kovaan ääneen.
- Shh, hiljempaa, Lottie pyysi.
- Onks Jason ollu Haileyn kans? kuiskasin. Sain vastaukseksi napakan nyökkäyksen.
- Joo, yläasteel. Sen jälkeen Jason ei oo ollu kenenkään kans, Lottie vastasi.
- Okei, mut mä en ymmärrä, aloitin.
- Ei sun tarviikaan, Lottie virnisti.
- Tuu mennään, hän jatkoi ja veti minut mukaansa kohti poikia, jotka tulivat juuri ulos läheisestä urheilukaupasta.

Lauantai-iltana istuin Lottien vieressä koulumme kentän katsomossa. Peli oli juuri alkanut. Katsoin, kuinka kaksi joukkuetta juoksi pallon perässä. En ymmärtänyt pelistä mitään, mutta se ei haitannut, sillä Lottiekaan ei ollut tullut katsomaan peliä, vaan pelaajia.
- Kato nyt totaki, tyttö supatti ja osoitti yhtä vieraspelaajaan, joka oli juuri tullut vaihtoon.
- Sillä on varmaan aivan uskomattomat vatsalihakset ton paidan alla ja lisäks se on söpö, hän selitti. Minä en nähnyt pojassa mitään erikoista. Tosin en ollut koskaan ollut ihastunut siilitukkaisiin bodareihin. Pidin pojista, joissa oli jotain erilaista. Dannyn poikamaiset kasvot nousivat mieleeni, mutta työnsin ne nopeasti pois. En aikonut luoda poikaan ajatustakaan. Olisi ollut niin paljon parempi unohtaa koko poika, mutta eihän se niin toiminut. Ensin olisi vain tyydyttävä hyväksymään, ettei mitään voisi koskaan olla minun ja hänen välillä. Aikanaan unohtaisin pojan kokonaan, mutta sitä odottaessa yritin kovasti olla ajattelematta häntä. Tuomari vihelsi pilliin. Peli pysähtyi hetkeksi. Jotain oli tapahtunut, sillä pelaajat ja tuomari väittelivät jostain. Katsoin Lottieta kysyvästi. Uskoin hänen seuranneen peliä hieman tarkemmin.
- Numero 17 kamppas Marcuksen, Lottie selitti. Väittely oli ilmeisesti loppuun käsitelty, sillä Marcus siirtyi toisen joukkueen maalin eteen ja yritti potkaista pallon maaliin. Maalivahti sai sen kuitenkin kiinni ja suurin osa katsojista buuasi kovaan ääneen. Peli päättyi lopulta kotijoukkueen voittoon 2-1. Katsojat hurrasivat ja vyöryivät kentälle onnittelemaan pelaajia. Lottie veti minutkin perässään kentälle. Löysin väentungoksesta yhdet tutut kasvot, mutten ollut varma, halusiko Marcus nähdä minua. Emme olleet puhuneet kertaakaan sen jälkeen, kun olin auttanut Dannya minun ja Marcuksen ystävyyden kustannukselta, tai siltä se oli alkanut tuntua. Lottie oli kuitenkin tyytyväinen, että löysimme edes yhden joukkueen jäsenen.
- Hieno peli, hän totesi innoissaan Marcukselle. Pysyin hänen vierellään ja katsoin pojan iloisia kasvoja. Ei ollut epäilystäkään, etteikö Marcus olisi ollut samaa mieltä Lottien kanssa.
- Niin oli, hän vastasi tyytyväisenä. Hän katsahti minuun.
- Benil on voitonjuhlat, siis jos haluutte tulla, hän jatkoi.
- Tietty me tullaan, Lottie vastasi ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan. Marcus nyökkäsi ja katosi väkijoukkoon.

Lähettäjä: hennall 
Päivämäärä:   25.6.11 22:34:38

Ihan paras tarina, jatkoa pian! <3

Lähettäjä: Sieniystävä 
Päivämäärä:   26.6.11 00:14:31

Uusi lukia ilmottautuu :)

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   26.6.11 21:45:28

Seisoin olohuoneen laidalla tietämättä oikein, minne olisin mennyt. Olin soittanut isälleni ja saanut luvan olla juhlissa puoleen yöhön, mistä Lottie oli ollut innoissaan. En vieläkään tiennyt, miksi hän oli halunnut minut mukaansa, sillä hän oli kadonnut heti, kun olimme päässeet sisälle taloon. Tunsin oloni hieman orvoksi, mutta tyydyin seinäkukkasen osaan. En aikonut juoda mitään alkoholipitoista, sillä isäni varmasti olisi hereillä, kun vihdoin saapuisin kotiin. Hän ei varmasti pitäisi siitä, että olisin kännissä. Vaikka olin melkein seitsemäntoista, olin yhä isän pikkutyttö. Yksi juhlijoista törmäsi minuun vauhdilla. Olisin kaatunut, jollei joku olisi ottanut lantiosta kiinni tukevalla otteella. Käännyin katsomaan auttajaani. Marcus. Poika katsoi minua tutkivasti ruskeilla silmillään.
- Taas mä pelastan sut pulast, hän naurahti.
- Kiitos siitä, sanoin ja yritin hymyillä.
- Eipä kestä, Marcus vastasi, muttei hellittänyt otettaan. Tunsin oloni hieman vaivaantuneeksi niin lähellä poikaa.
- Tuota, päästätkö irti? kysyin varovaisesti. Marcus höllensi otettaan, mutta jätti kätensä lantiolleni. Siirsin sen pois omalla kädelläni. Marcus kurtisti kulmiaan, muttei ehtinyt sanoa mitään.
- Marc, täällä sä oot, John asteli viereemme. Hän käänsi katseensa minuun.
- Ja stalkkeri ja vielki te väitätte, ettei teijän välil oo mitään, hän jatkoi. Minua ärsytti. Miksi Johnin piti kohdella minua kuin roskaa? Poika oli vaaleanruskeine hiuksineen pilannut juhlatuuleni lopullisesti. Tosin ei se aiemminkaan ollut kovin korkealla ollut. Päätin sanoa hänelle suorat sanat.
- Ensinnäki mä en oo mikään stalkkeri. Ja toiseks mun ja Marcin välil ei oo yhtikäs mitään. Me ollaan vaan kavereit, jos sitäkään, sanoin tiukasti ja astuin Johnin ohi kohti eteistä.
- Kiitti vaan, kuulin Marcuksen tuhahtavan takanani. Minulla kesti hetken taiteilla väkijoukon läpi eteiseen. Sieltä etsin kenkäni ja astuin pihalle. Toivoin, ettei Lottie kaipaisi minua. Olin sanonut jo ennen Benille tuloa, etten voisi olla kovinkaan pitkään, joten kai hän ymmärtäisi, jos ei ollut unohtanut minua jo kokonaan tähän mennessä.

Maanantain koulussa pyöri uusi huhu, tai huhut. Toisen olin saanut tietää Lottielta jo edellisenä päivänä. Tyttö oli nimittäin todellakin pitänyt hauskaa lauantain voittojuhlissa, joissa hän oli tutustunut paremmin joukkueen puolustajaan, mustatukkaiseen kaappiin nimeltä Daniel. Poika oli liian äkkipikainen ja pelottava minun makuuni, mutten voinut valittaa. Olihan Lottie ystäväni. Toinen huhu koski Marcusta, joka oli ilmeisesti löytänyt lukuvuoden ensimmäisen tyttönsä. Vai pitäisikö sano, palannut yhteen eksänsä kanssa? Joka tapauksessa Marcus ja Annie olivat lähteneet juhlista yhdessä, ja siitäkö oli koko koulu innoissaan. Minä puolestani olin päättänyt olla miettimättä Marcuksen ja Annien suhdetta liikaa, sillä se ei ollut minun ongelmani, vaikka minusta Annie ei ansainnut Marcusta. Tosin, mistä minä mitään tiesin. Olin asunut kaupungissa vasta kuukauden päivät. Koulun jälkeen marssin suoraan kotiin. Koska en uskonut vieläkään pystyväni kohtaamaan Dannya, iltani olivat melko tyhjiä. Keskityin läksyihin niin kuin kiltin tytön kuuluu, enkä heti huomannut kännykkäni tunnusmusiikkia, joka alkoi pikkuhiljaa voimistua. Etsin kännykkäni repusta, johon olin sen jättänyt ja katsoin näyttöä. Lottie soitti.
- Moi, vastasin puhelimeen iloisena keskeytyksestä.
- Moi. Kuule Rose, voitaisko me tavat? Lottie kysyi aavistuksen epätoivoisena.
- Ai nyt vai? varmistin.
- Joo, tavataaks Noras? Juteltais, Lottie pyysi.
- Okei, vastasin, sillä jokin tytön äänessä kertoi, että hän tarvitsi ystävää. Eihän sitä tiennyt, jos osaisin auttaa häntä.
- Hyvä. Mä lähen nyt kotoo, nähään, hän sanoi.
- Nähään, vastasin ja suljin puhelimen. Etsin lompakkoni ja avaimet ja laitoin ne kännykkäni kanssa laukkuun. Hypin rappuset alas ja pysähdyin keittiön ovelle.
- Mä lähen kaupungil. Moi, huikkasin äidilleni.
- Hei, hei. Illallinen on seitsemältä, äiti vastasi.
- Mä oon sit sillon koton, sanoin ennen kuin suljin ulko-oven perässäni. Toivottavasti puolitoistatuntia riittäisi.

Jätin pyöräni Noran eteen ja astelin sisälle kahvilaan. Hain itselleni juotavaa ennen kuin etsin Lottien. Tyttö istui nurkkapöydässä ja heilutti minulle pienesti. Jotain oli tapahtunut, sillä hänen kasvoillaan ei näkynyt hymyn häivettäkään.
- Hei, tervehdin ja istuin pöytään.
- Hei, Lottie vastasi vaisusti.
- Mikä on? kysyin huolestuneena. Lottie huokaisi.
- Se ei ihan mennyt niinku piti, hän kertoi. Olin ymmälläni.
- Mikä ei mennyt? kysyin.
- No se suunnitelma. Jason ei suostu enää ees puhuun mun kans, Lottie selitti synkkänä.
- Miksei?
- No en mä tiiä. Se vältteli mua koko koulupäivän. Se ei oo sen tapast, Lottie kertoi.
- Ehkä se on mustasukkanen, ehdotin. Tyttö pudisti päätään.
- En mä usko. Miks se olis? Ei me olla yhes, ei olla koskaan oltukaan, hän selitti.
- Okei, ehkä sä oot oikees. Ainoo asia, minkä mä tiiän pojist on se, et mä en tiiä niiden ajatusmaailmast yhtään mitään, mut ehkä sun kannattais yrittää kysyy sitä silt, kerroin ja sain Lottien hymyilemään pienesti.
- Ei niist kyl oikeen ota selvää, hän myönsi.
- Siis oikeest. Seki, et Marc palas yhteen Annien kans, siis haloo, hän jatkoi päivitellen. Hymyilin. Vaikkei minua olisi kiinnostanut keskustella päivän toisesta kohuparista, oli sekin parempi kuin poikaongelmien läpikäynti.

- Eikä, Lottie keskeytti teoriansa siitä, mikä Marcusta viehätti Annien kaltaisessa pinnallisessa tytössä. En tosin ollut juurikaan kuunnellut hänen teoriaansa, mutta kuitenkin.
- Mitä? kysyin, sillä tyttö oli täysin keskittynyt katsomaan jonnekin taakseni.
- Must tuntuu, et se seuraa mua, hän kertoi. Enää minulla ei ollut hajuakaan, mistä hän oikein puhui.
- Kuka? kysyin.
- No, Daniel, Lottie kuiskasi. Käänsin pääni ja katsoin ovelle päin. Siellä Daniel seisoi katsellen ympärilleen. Yllätyksekseni hän oli yksin, eikä kavereidensa kanssa niin kuin yleensä. Hän katsoi suoraan meitä kohti ja lähti kävelemään lähemmäs nurkkapöytäämme.
- Se huomas mut, Lottie totesi ja väänsi kasvoilleen jonkin hymyntapaisen.
- Hei tytöt! Daniel tervehti. Poika näytti läheltä vielä pelottavammalta. Hän oli pitkä. Minua varmaan lähemmäs puoli metriä pidempi, vaikka olin keskipituinen, enkä mitenkään lyhyt. Hän otti tuolin ja istahti pöydän ääreen odottamatta kutsua. Lottie loi minuun anovan katseen. En tiennyt, mitä hän halusi minun tekevän, mutta se oli tehtävä pian.
- Tota, mä oon Rose, aloitin hieman epävarmana. Minulla meni aina hetki uusien tuttavuuksien kanssa ennen kuin pystyin olemaan täysin oma itseni. Daniel katsoi minua pitkään.
- Mä oon kuullu susta. Sä oot se stalkkeri, hän totesi. Alkoi uhkaavasti tuntua, etten pääsisi lempinimestäni koskaan eroon.
- Joo. Mä en taida pääst siit koskaan eroon, mutisin. Daniel hymyili. Hymyillessään hän ei näyttänyt enää niin pelottavalta.
- Varsinkaan Johnin keksimist nimist. Se sanoo vielki yht Staceyt tomaatiks ku sil oli joskus ihan kirkkaanpunaset hiukset, hän kertoi. Pian sain huomata, että Danielin kanssa oli oikeastaan melko helppo jutella. Siis jos vaan pysyttiin tietyissä aiheissa: jalkapallossa, tytöissä ja hänen kavereissaan. Muuta sielunelämää pojalla ei tuntunut valitettavasti olevan. Kun kello alkoi lähentyä kuutta, ilmoitin pöytäseurueelleni joutuvani valitettavasti lähtemään ja jätin pettyneen Lottien pöytään Daniel seuranaan. Minulla alkoikin olla jo nälkä.

Lähettäjä: hih 
Päivämäärä:   27.6.11 21:41:38

jatkoo,mä ainaki luen :)

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   27.6.11 21:54:28

Lokakuun puolessa välissä olivat lukuvuoden ensimmäiset kokeet. Aloitin kokeisiin lukemisen ajoissa, sillä muistin, kun äitini oli kertonut lukion alussa, että peruskoulun jälkeen rakennettaisiin pohja hyvälle tulevaisuudelle. Minun oli saatava hyviä numeroita, jotta pääsisin siihen yliopistoon, johon halusin. En vielä tiennyt, minne haluaisin, mutta oli tärkeää pitää ovet avoinna. Ennen viimeistä koetta olin jo pahasti ylistressaantunut, enkä olisi millään jaksanut enää lukea. Katsoin olohuoneen ikkunasta ulos. Siellä ei satanut, vaikka taivas oli pilvessä. Käänsin katseeni takaisin äidinkielen kirjaani, mutten jaksanut keskittyä kuin muutaman sanan verran. Tätä tahtia en olisi lukenut koealuetta läpi ennen kuin olisin jo kokeessa. Huokaisin. Ehkä pieni happihyppely auttaisi, ajattelin toiveikkaasti. Suljin kirjan ja nousin sohvalta. Astelin eteiseen. Äiti oli lähtenyt käymään kaupassa, joten kirjoitin hänelle lapun keittiön pöydälle. Etsin avaimeni ja kännykkäni. Astelin pihatietä autotallin kulmalle, jonne olin aiemmin päivällä jättänyt pyöräni. Lähdin pyöräilemään keskustaa kohti vailla kunnollista päämäärää. Mietin ensin pelkästään tulevaa koetta, mutta pian aloin miettiä asioita, jotka olivat pyörineet päässäni enemmän ja vähemmän viime aikoina. Ensin mieleen tuli Danny. En ollut vieläkään pystynyt puhumaan hänelle paria sanaa enempää. Liikuimme yhä samoissa piireissä, mutten juurikaan jutellut pojan kanssa. Tavallaan se oli lapsellista. Eihän Danny ollut tehnyt minulle mitään. Se ei kuitenkaan auttanut, sillä aina kun puhuin hänen kanssaan, en voinut olla ajattelematta tyhmää tekoani. Minun ei olisi pitänyt edes yrittää suudella häntä. Miten pystyisin koskaan pääsemään asian yli? Havahduin siihen, että jotain märkää tippui kasvoilleni. Oli alkanut sataa. Katselin ympärilleni ja mietin, missä ihmeessä olin. Olin pyöräillyt huomaamattani kauas. Olin aivan kaupungin laidalla. Kotiin oli useampi kilometri, mutta Dannyn koti oli lähellä. Kirosin huonoa tuuriani sen tajutessani. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Joko lähtisin pyöräilemään takaisin kotiin, jolloin varmasti kastuisin läpimäräksi tai menisin käymään Dannylla, jolloin pysyisin melko kuivana, mutta joutuisin juttelemaan pojalle.

Painoin toistamiseen ovikelloa ja kuulin sen soivan sisällä talossa. Kukaan ei kuitenkaan tullut avaamaan ovea. Olin jo luovuttamassa, kun ovi aukeni. Danny seisoi oviaukossa ja katsoi minua kysyvästi.
- Tota, olin täs lähel ja sade yllätti mut, yritin selittää. Poskiani punoitti, kun vahingossa vilkaisin pojan huulia. Kaduin päätöstäni. Sillä hetkellä olisin mieluummin keuhkokuumeen uhallakin ollut matkalla kotiin kuin seisomassa Dannyn kuistilla.
- Haluuks tulla sisäl? poika kysyi. Hän käyttäytyi normaalisti kuin ei olisi huomannut punastumistani ollenkaan.
- Joo, tai siis jos siit ei oo mitään vaivaa, vastasin ujosti. Ei minua ollut ennen ujostuttanut Dannylle puhua! Danny siirtyi ovelta ja minä astuin varovaisesti eteiseen. Poika johdatti minut talon läpi omaan huoneeseensa. Istahdin sängyn reunalle Dannyn ottaessa paikkansa puusta tehdyllä tuolilla. En tiennyt, mitä sanoa, eikä Danny sanonut mitään, joten olimme vain hiljaa. Kuuntelin sateen hiljaista rummutusta. Katsoin Dannya, joka katseli ikkunasta ulos ajatuksissaan. Tajusin pilanneeni hyvän ystävyyden alun tyhmällä päähänpistollani. Hetken rohkeuden puuskassa päätin tehdä asialle jotain.
- Mä oon tosi pahoillani siit et mä suutelin sua, töksäytin. Danny vilkaisi minua.
- Mä oon pahoillani, etten kertonu sulle aiemmin, hän vastasi.
- Ystävii? kysyin, sillä halusin yhä olla Dannyn ystävä. Omat ongelmani minun oli pakko voittaa.
- Ystävii, hän naurahti. Hymyilin. Enää en katunut tänne tuloani. Olin vältellyt Dannya jo aivan liian kauan.

Äidinkielen koe meni paremmin kuin odottaa sopi, sillä olin palannut Dannyn luota vasta myöhään. Sade ei ollut meinannut millään loppua. Tänään kuitenkin aurinko paistoi pilvien lomasta ja ulkona oli jopa melko lämmin. Istuin Dannyn kanssa koulun pihan penkillä. Odotimme muita, juttelimme ja pidimme hauskaa. Olin iloinen, että olin rohkaistunut. Melkein kaikki vaivaantuneisuus oli kadonnut väliltämme, ainakin silloin kun en unohtunut tuijottelemaan toista. Painoin silmät kiinni ja keskityin nauttimaan auringon lämmöstä. Vaikkei se lämmittänyt samalla tavalla kuin kesällä, oli se silti aurinko, joka paistoi ja lämmitti hieman nytkin.
- Hei, Rose? Danny huhuili vieressäni. Avasin silmäni.
- Niin? kysyin.
- Mä hankin sulle poikaystävän, Danny sanoi päättäväisesti.
- Mitä? kysyin, sillä luulin kuulleeni väärin. Danny ei ollut mitenkään voinut sanoa hankkivansa minulle poikaystävän.
- Siis, sä tarviit poikaystävän ja mä uskon, et mä voin auttaa. Mä tunnen melkeen kaikki meijän ikäset pojat, hän selitti.
- Et oo tosissas, huokaisin. En todellakaan tarvinnut poikaystävää. Ystävyyssuhteissakin oli minusta draamaa aivan tarpeeksi, saati sitten seurustelusuhteessa.
- Olen, olen. Usko pois, poikaystäväs on monta hyvää puolta. Sun tapaukses ehkä tuki ja turva ja sit läheisyys, Danny kertoi.
- Tukee ja turvaa saa ystäviltäki, Keskeytin ehkä jopa hieman tylysti. Miksi poika oli nyt alkanut puhua seurustelun puolesta? Ei hän sitä aiemmin ollut tehnyt.
- Onks jotain, mitä sä et oo kertonu mulle? kysyin. Yllätyksekseni Danny punastui pienesti. Pisamatkin melkein katosivat hänen kasvoiltaan.
- No, mä palasin mun eksän kans yhteen, hän vastasi katsoen pilvien täplittämää taivasta.
- Sehän on hienoa! innostuin, mutta sitten muistin, mitä John oli uhannut reilu kuukausi takaperin. –Mutta, eikö John kieltänyt sinua puhumasta hänen kanssaan?
- Joo, mut ei se voi mul nyt mitään tehä, ku mä oon sen pikkuveljen kans, Danny vastasi rennosti. Oikeastaan se selitti yllättävän paljon Johnin ja Dannyn väleistä.
- No, miten on? Saanks mä auttaa? Danny kysyi. Olin taas kadonnut ajatuksiini.
- En mä voi sua kieltääkään, huokaisin. Olimme hetken molemmat hiljaa. Vilkaisin pojan profiilia. Hän katsoi pihaa keskittyneenä.
- Käviskö toi? hän kysyi yhtäkkiä. Katsoin hänen osoittamaansa suuntaan. Siellä käveli yksinäinen tummatukkainen silmälasipäinen poika. Pudistin päätäni. Vaikka olin antanut Dannylle luvan etsiä, en aikonut tehdä sitä hänelle helpoksi. Silmälasipäinen poika ei vain yksinkertaisesti kiinnostanut minua.
- Mä en ymmärrä. Se on tosi mukava, ehkä vähän ujo, mut kuitenki, Danny puolusteli, mutta lopetti nähdessään ilmeeni.
- Okei, okei, entä toi sitten?

Lähettäjä: Random 
Päivämäärä:   27.6.11 23:01:12

Jatkoa! =)

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   28.6.11 20:34:07

Pari koulupäivää myöhemmin tiesin ikäisistäni pojista melkein kaiken. En ymmärtänyt, miten Danny saattoi tietää niin paljon kaikista. Kun kysyin asiaa häneltä, hän vastasi vain, että täytyy pitää silmät ja korvat auki. Lisäksi huomasin, että hän oli ehdottanut minulle melkein kaikkia koulumme poikia paitsi niitä, jotka olivat jalkapallojoukkueessa, eli Johnin kavereita. Poikien välit taisivat yhä olla hieman tulehtuneet. Minulle sillä ei ollut väliä, sillä en ottanut muutenkaan Dannyn ehdotuksia tosissani. Lottie oli sopiva esimerkki väärään poikaan hurahtaneesta. Hän oli yrittänyt kovasti päästä Danielista eroon, mutta poika ei vain tuntunut ymmärtävän omaa parastaan, eikä Jason vieläkään puhunut tytölle. Uskoin, että ne asiat liittyivät vahvasti toisiinsa. Jason puhuisi Lottielle luultavasti heti, kun tyttö pääsisi Danielista eroon. Sillä välin he olivat pattitilanteessa. Olin miettinyt, pitäisikö minun sekaantua asiaan, mutta Danny oli sitä mieltä, ettei minun kannattaisi, sillä saattaisin vain pahentaa tilannetta. Lottien takia olin hyvin skeptinen ihastumisen suhteen, sillä se sai ihmiset tekemään todella tyhmiä asioita. Yritin pitää ajatusten sekamelskan kaukana mielestäni ja keskittyä läksyihin, joista ei nykyään oikein tullut yhtään mitään, kun pohdin kavereideni ongelmia. Puhelimen pirinä keskeytti murehtimiseni. Kaivoin kännykän hupparini taskusta. Danny soitti.
- Hei, vastasin puhelimeen.
- Hei. Tuli vähän muutoksii tän päiväseen, Danny kertoi.
- Okei, millasii? kysyin ja pelkäsin pojan peruvan koko jutun. Olin saanut vihdoin ja viimein ylipuhuttua hänet esittelemään minut poikaystävälleen ja olin suoraan sanottuna utelias näkemään ”tämän Jeffin”.
- Jeff ei pääsekään kaheksalt, mut se ehtis tulee tunnin pääst Noraan, Danny kertoi anteeksipyytävästi. Minua muutos ei haitannut, sillä en ollut sopinut mitään muuta täksi päiväksi.
- Se käy hyvin. Nähääks Noral? kysyin.
- Mä voisin kyl tul hakeen sut. Oon autol ja ulkon sataa vettä, Danny ehdotti. Olin niin tottunut sateen rummutukseen, etten ollut tajunnut, että ulkona satoi yhä. Sitä oli jatkunut melkein koko päivän.
- Sai auton lainaan vai? varmistin. Tiesin, että Dannyn isä ei mielellään lainannut autoaan.
- Joo, kuulin pojan hymyilevän toisessa päässä. – Mä tuun siihen teijän talon eteen tunnin pääst tai vähän ennen.
- Mä ootan sua pihal. Moikka, vastasin. Kun kuulin Dannyn vielä vastaavan suljin puhelimeni. Katsoin läksykirjaa ärsyyntyneenä. Tiesin, etten pystyisi enää keskittymään, joten turha edes yrittää.

Kävelin Dannyn perässä kahvilan lämpöön ja katsoin ympärilleni uteliaana. Halusin jo nähdä Jeffin. Kävimme ostamassa lämmintä juotavaa ja astelimme kohti pöytää, jossa istui yksinäinen poika. Danny esitteli meidät toisillemme ja tartuin Jeffin lämpimään käteen. Hän ei näyttänyt yhtään Johnilta. Hänen hiuksensa olivat paljon vaaleammat ja silmät meripihkan väriset. Ilme oli ystävällinen siinä missä John näytti aina vähän ivalliselta.
- Danny on kertonu sust paljon, Jeff totesi päästäessään irti kädestäni.
- Onko? kysyin hieman yllättyneenä, sillä Danny ei ollut juuri puhunut poikaystävästään. Se oli yksi syy, miksi olin halunnut hänet tavata. Hän oli niin tärkeä osa ystäväni elämää, mutten tiennyt hänestä yhtään mitään. Jeff nyökkäsi istuessaan paikalleen. Danny istahti hänen viereensä.
- Mulle se ei oo kertonu sust paljoo mitään, sanoin ja mulkaisin Dannya. Hän hymyili minulle viattomasti.
- Eikö? No, sit mun täytyy varmaan kertoo jotain ittestäni, Jeff vastasi. – Mitä sä haluut tietää?

Join teeni nopeasti, sillä halusin antaa Jeffille ja Dannylle hieman omaa rauhaa. Kun ilmoitin, että minun pitäisi lähteä, Jeff katsoi minua tietäväisesti.
- Okei, mä tuun heittään sut, Danny totesi ja oli jo nousemassa tuoliltaan, mutta pudistin päätäni.
- Ei sun tarvii. Mä kävelen, ilmoitin, enkä aikonut hyväksyä vastaväitteitä.
- Mut, Danny aloitti, mutten antanut hänen puhua.
- Ei muttii. Pitäkää te hauskaa, pyysin ja nousin pöydästä. Ulos kahvilasta astuessani vilkaisin taivaalle. Onneksi ei satanut. Minulla ei ollut mitään pientä kävelyä vastaan, varsinkaan kun ei satanut. Arvelin, että matkaa olisi pari kilometriä, jos sitäkään. Kävelin rauhallista tahtia ja nautin hekellisestä rauhasta. Pystyin jopa sulkemaan mielestäni autojen metelin vilkkaalla tiellä. Auto tööttäsi ja hätkähdin. Katsoin tielle. Yllätyin nähdessäni tutun punaisen Corollan, joka pysähtyi tien reunaan.
- Minne matka? Marcus kysyi.
- Kotiin, vastasin.
- Haluuks kyydin? hän kysyi sitten.
- Jos siit ei oo vaivaa, vastasin ja kävelin auton viereen.
- Ei oo, Marcus naurahti ja kohottautui avaamaan oven. Istahdin etupenkille ja suljin oven. Poika laittoi vilkun päälle ja lähti liikkeelle.
- Eiks sul oo oikeest parempaa tekemist? kysyin päästessämme keskustaan.
- Niinku mitä? kuului vastaus.
- Onhan sul kavereit ja tyttöystävä, totesin.
- Ei Annie oo mun tyttöystävä, Marcus oikaisi. Katsoin häntä hämmästyneenä.
- Eikö?
- Ei, Marcus vastasi hieman ärsyyntyneen kuuloisena.
- Okei, ei sitte, luovutin, sillä en halunnut suututtaa poikaa, vaikka minua olisi kiinnostanut, mitä hänen ja Annien välillä oli. Hiljaisuus lankesi välillemme ja jatkui, kunnes Marcus ajoi autonsa meidän pihaamme. Kiitin kyydistä ja olin jo nousemassa autosta, kun Marcus puhui.
- Oota hetki Rose, hän pyysi. Käännyin takaisin hänen puoleensa.
- Mä oon keksiny, millai sä voit maksaa mulle velkas, hän kertoi. Olin aivan unohtanut koko velan.
- Miten? kysyin ja pelkäsin pahinta. Poikahan oli itse varoittanut minua.
- Sä saat opettaa mua, Marcus vastasi. Näytin varmaan kysymysmerkiltä, sillä hän jatkoi nopeasti.
- Mä tarviin tukiopetust tähtitieteen kurssil. Otin sen, ku aattelin, et siit pääsis helpost läpi, mutten päässykään. Mun on päästävä uusinnas siit läpi tai mut heitetään pihalle joukkueest, hän selitti.
- Mut mä en tiiä mitään tähtitieteest, protestoin.
- No, sit sun täytyy opetella. Sä oot mulle velkaa, joten sun on autettava mua. Äiti sano, et sä oot hyvä koulus, Marcus sanoi tiukasti. Valitettavasti olin sen omasta mielestänikin hänelle velkaa.
- Okei, myönnyin lopulta. Marcus hymyili valloittavasti.
- Kiitti. Se koe on marraskuun lopul. Meijän pitää alottaa aika pian, sillä mä en osaa yhtään mitään, hän sanoi vielä ennen kuin hyvästeli minut. Nousin autosta ja mietin, mitä oli tullut luvattua.

Lähettäjä: hennall 
Päivämäärä:   28.6.11 22:09:04

Jes jatkoa! :)

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   28.6.11 22:14:20

Joo, kiva ku te haluutte jatkoo ja jaksatte lukee tätä, mut eiks kellään oo mitään rakentavaa. Kritiikkiäkin otetaan vastaan.

Lähettäjä: ööä 
Päivämäärä:   28.6.11 22:44:23

tähän tulee kivan usein jatkoo ja pätkät on hyvän pitusia (vaikka voisin lukea tätä vaikka kuin paljo :P)
ihan tarinan alussa tais olla joitain virheitä mut ei ne erityisemmin haitannu ainakaan mun lukemista. mä tykkään tosta Marcuksesta ;) jatkoo taas pian!

Lähettäjä: laura. 
Päivämäärä:   29.6.11 00:57:07

Löysin eilen illalla tään tarinan ja olen nyt lukenut kaikki pätkät. :) Olen pitänyt tästä kovastikin. Vaatimustasoni on tarinoiden suhteen aika kova, Nyt kelpuutan luettavaksi vain kaksi tarinaa ht.netissä ja tää on niistä toinen. :) Tykkään juonesta tosi paljo. Huomioni kuitenkin välillä kiinnittyy hieman toksähtelevään kirjoitustyyliin. Tuntuu välillä, että laiseet hyppivät toisistaan erilleen eikä muodosta ketjua. Esim.: " En kantanut mukanani muistoja, sillä olin jo aikaa sitten oppinut, ettei mihinkään voinut kiintyä liikaa, sillä jossain vaiheessa me muuttaisimme pois ja joutuisin taas eroamaan minulle tärkeistä ihmisistä. Katseeni kiersi huonettani arvioiden. Lattialla oli vain tyhjiä pahvilaatikoita. Uusi elämä uudessa kodissa alkaisi taas. Katseeni osui kirjahyllyllä olevaan valokuvaan." <-- Jotenkin tossa asiat pompahtelevat toiseen. Muutamia muitakin samantyylisiä hieman tönkköjä kohtia mielestäni löytyy. En tiedä, onko muut huomanneet saman vai olenko ainut ja onko tää mun huomio pilkun viilausta vai mitä, mut jotenki vaan pinttyi päähän toi. :D En sano et se olis mikää hirveen ärsyttävä juttu, mut huomionarvoinen kuitenkin. Ja se vain luultavasti kuuluu sinun kirjoitustyyliisi ja sitä ei tarvi yhden säälittävän lukijan takia muuttamaan. Kirjoita niin kuin itse haluat. Odotan innolla tarinalle jatkoa, mitä tulee tosi usein! Plussaa siitä! Se nimittäin on harvinaista. :)

Hups. Tulipa vuodatus. :) Kaipailit rakentavaa, mutta en tiedä onko tämä sitä, mutta ihan sama. Outoa ja ärsyttävää muute ku kaikki kommentoi vaan "jatkoo, pliis!". Eikö muutkin vois kertoo mielipiteen? :)

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   29.6.11 09:05:13

ööä : Mä oonki ihmetelly, miksei kukaan huomauta kirjotusvirheist mitään, ku yleensä en jaksa ite oikolukee, niin virheit jää vähän väkisinkin. Myöhemmin oon kyl iteki muutaman löytäny niist alkukappaleist, mut ilmesest ne ei oo lukuelämyst paljoo haitannu :).

laura. : Kiitos kommentista. Joo, jotkus kohdat saattaa olla hieman tönkköi. Mä oon yrittäny vaan saada Rosen ajatuksii sinne tapahtumien väliin, ku kuitenki kirjotan minä-muodos just sen takii, et sais vähän henkilön omii mielipiteit ja ajatuksii sekaan.Yleensä kirjotan hän-muodos, joten tää on mulle hiukan uutta, eli se saattaa johtuu siit, tai sit vaan, et se on mun kirjotustapa. Voisin kattoo, jos ne sais esitettyy tulevis pätkis paremmin.

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   29.6.11 22:12:42

- Rose, haloo. Mitä sä mietit? Sä oot ollu jo ihan liian kauan omis maailmoissas, Lottie valitti. Havahduin ajatuksista ja otin mukavamman asennon kauppakeskuksen penkillä, jolla istuimme kolmestaan, minä, Lottie ja Danny.
- Enkä oo, väitin vastaan.
- Ootpa, vai kuuliks sä mitä mä sanoin äsken, tyttö kysyi.
- Sä kysyit, mitä mä mietin, vastasin.
- Sitä ennen, Lottie tarkensi ja katsoi minua ärsyyntyneenä. Huokaisin ja katsoin Dannya anovasti. Poika kuitenkin pudisti päätään. Koska en saanut apua siltä suunnalta, minun oli myönnettävä tappioni, vaikken olisi halunnutkaan jakaa ajatuksiani. Eilinen keskustelu Marcuksen kanssa mietitytti minua hieman. En ymmärtänyt, miksi hän pyysi apua juuri minulta, kun hän olisi sitä varmasti saanut monelta muultakin.
- Okei, okei, en mä kuunnellu. Mä mietin vaan yht mun ja Marcin keskusteluu, selitin hiljaa.
- Millon sä oot sen kans keskustellu? Danny kysyi.
- Eilen. Se vei mut ystävällisest kotiin, vastasin.
- Mäki oisin voinu vied sut, poika ilmoitti.
- Etkä olis, väitin vastaan. Danny näytti siltä kuin olisi halunnut vielä sanoa jotain, mutta Lottien katse sai hänet pysymään hiljaa.
- Mitä se keskustelu koski, Lottie kysyi. Hän näytti innostuvan joka kerta, kun tein jotain Marcuksen kanssa.
- No se pyys mult yht palvelust, vastasi vältellen.
- Mitä palvelust? Lottie jatkoi kyselyään kihisten uteliaisuudesta.
- Mun pitäis antaa sille tukiopetust, vastasin.
- Aaaaw, Lottielta pääsi.
- Siin ei oo mitään taka-ajatuksii, väitin. Marcus halusi vain opiskeluapua. Miksi hän olisi halunnut jotain muuta?
- Kyl siin on. Mieti ny. Te ootte kahestaan. Mitä vaan voi tapahtuu, Lottie sanoi tietäväisesti. En ymmärtänyt, miksi hän tiesi mukamas niin paljon rakkausasioistani - jos tätä voisi edes siksi sanoa, kun mitään ei ollut tapahtunut – mutta hänen omat ihmissuhteensa olivat pahasti umpikujassa. Katsoin Dannya yrittäen saada edes vähän tukea.
- Mä oon pahoillani, mut mun on pakko sanoo, et oon samaa mielt Lottien kans. Sun on pidettävä varas, poika totesi ja haroi vaaleita hiuksiaan.
- Mut miks se muka tykkäis must? Mä en tajuu, pudistelin päätäni.
- Pojat on iso arvotus, mut Marc tykkää sust. Mä näin, miten se katto sua sen pelin jälkeen, Lottie kertoi. Tuhahdin.
- Joo ja sit se pani Annieta, en voinut olla sanomatta. Ystävieni teoriassa oli pahoja aukkoja.

Tutkin kirjaa ja vilkuilin välillä Marcusta. Poika istui sänkyni laidalla ja katsoi minua odottavasti. Huokaisin turhautuneena. Olimme käsitelleet nämä sivut jo varmaan sataan kertaan, mutta Marcus ei tuntunut muistavan niistä mitään. Oli turha laskea niitä tunteja, jotka olin viimeisen neljän viikon aikana tuhlannut hänen opettamiseensa. Onneksi olimme jo loppusuoralla.
- Kai sä nyt ees tiiät kaikki aurinkokuntamme planeetat? kysyin turhautuneena.
- Tietty, Marcus vastasi. Odotin.
- Ai, pitääks mun sanoo ne? hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Nyökkäsin.
- Merkurius, Venus, Maa, Mars, Jupiter, Saturnus, Uranus, Neptunus ja Pluto, hän vastasi.
- Pluto ei oo planeetta, oikaisin. Olin kokoajan turhautuneempi ja turhautuneempi. Käänsin katseeni takaisin kirjaan ja selailin sivuja.
- Mä en ymmärrä, mikset sä opi. Me ollaan käyty nää asiat läpi jo monta kertaa, tokaisin turhautuneena. Marcus katsoi minua pitkään.
- Koska mua ei kiinnost, hän vastasi suoraan.
- Mikä sua sit kiinnostais? tiuskaisin.
- Jalkapallo ja… sinä, Marcus vastasi huomioimatta äänensävyäni mitenkään. Tuijotin häntä uskomatta korviani. Danny oli kyllä varoittanut minua tästä Lottien kanssa, mutten ollut uskonut heitäkään.
- Et voi olla tosissasi! väitin.
- Kyllä voin, Marcus väitti vastaan. Huokaisten painoin pääni käsiini. En tiennyt, mitä ajatella. Yritin kuitenkin jatkaa vielä hetken, muttei siitä tullut mitään, sillä nyt kumpikaan meistä ei jaksanut keskittyä.
- Mitä jos lopetettais tält päivält? ehdotin.
- Okei, Marcus vastasi innottomasti ja nousi sängyltäni. Saatoin hänet ovelle ja jäin katsomaan hänen menoaan ajatuksissani.

Vedin viileää ulkoilmaa keuhkoihini ja henkäisin syvään. Valitettavasti ulkoilmakaan ei selvittänyt ajatuksiani nyt yhtään sen paremmin kuin aamullakaan. Olihan Marcus aina ollut suloinen, nykyään ehkä ennemminkin komea. Olin huomioinut pojan vetovoiman vasta sen jälkeen, kun ystäväni olivat maininneet tämän mahdollisesta kiinnostuksesta. Olin miettinyt pitkään, oliko se edes mahdollista, enkä ollut uskonut. Marcus oli kuitenkin todistanut toisin. Hän oli juuri sanonut olevansa kiinnostunut minusta, tai oikeastaan, että kiinnostan häntä, mutta ei kai sillä ollut mitään eroa. Joka tapauksessa en saisi häntä oppimaan mitään tähtitieteestä ennen koetta. Jotenkin minun oli helpompi keskittyä Marcuksen opiskeluongelmaan kuin omiin tunteisiini. Sitä paitsi mehän olimme ystäviä. Kai minä osaisin suhtautua tähän niin kuin ystävän kuuluu. Siispä keskityin palvelukseeni. Marcus rakasti jalkapalloa, ja joutuisi erotetuksi joukkueesta, jos ei onnistuisi kokeessa. Poikaa kiinnosti ainoastaan jalkapallo ja minä. Kai sitä voisi jotenkin hyväksikäyttää. Ilmeeni kirkastui. Ehkä oli tapa, jolla saisin sittenkin Marcuksen oppimaan edes jotain.

Illalla Marcus tuli meille niin kuin olimme aiemmin sopineet. Avatessani hänelle oven hän katsoi minua epäröiden.
- Ei meijän tarvii tehä tätä. Mä kyl ymmärrän, jos sä tarviit enemmän aikaa tai jotain, hän sanoi.
- Sul ei oo aikaa. Keskitytään vaan tähtitieteeseen, vastasin ja siirryin istumaan portaille odottamaan, että Marcus olisi valmis tulemaan ylös kanssani. Päästessämme huoneeseeni istahdin takaisin keskelle sänkyä Marcuksen jäädessä sängyn reunalle. Jätin tähtitieteen kirjan yöpöydälleni.
- Nyt kokeillaan toisenlaist oppimistapaa, ilmoitin.
- Millast? Marcus kysyi.
- Sä tuut makaan tähän, ohjeistin. Poika teki työtä käskettyä, vaikka näyttikin hyvin hämmentyneeltä. Istuin hieman epäröiden hänen päälleen ja nostin hieman hänen paitaansa. Marcus näytti, jos mahdollista vielä hämmentyneemmältä. Kosketin hänen napaansa ja sanoin:
- Tämä täs on maa ja sitä kiertää kuu, piirsin kuun radan maan ympärille. Olin päättänyt aloittaa aivan alusta. Seuraavaksi aloitin taas navasta.
- Tämä täs on aurinko, aloitin.
- Mutta äsken se oli maa, Marcus vastusteli.
- Hyvä, että muistat, sanoin tyytyväisenä. Ainakin ideani toimi, vaikken ollutkaan aivan varma, oliko tämä vaivan arvoista.
- Ei sitä voi unohtaa, Marcus mutisi. Jatkoin piirtäen kaikkien planeettojen radat auringon ympärille. Sen jälkeen kävin läpi tähtikuvioita, joiden nimet kerroin ensin ja sitten painoin tähdet oikeille paikoilleen lihaksikkaaseen avaruuteen. Kun ne oli käyty läpi, lopetin.
- Joko ne loppuivat? Marcus kysyi. Hän kuulosti pettyneeltä. Nyökkäsin.
- Tältä erää. Mitä opit? kysyin.
- No… hän aloitti ja nousi niin nopeasti, että kaaduin taaksepäin makaamaan sängyn toiseen päähän.
- Hei, sanoin yllättyneenä.
- Anna minun vain jatkaa, Marcus käski. Hän siirsi paitaani sivuun. Ensin hän suuteli napaani ja nimesi sen auringoksi. Planeettojen radat hän piirsi kielellään. Yritin keskittyä hänen sanoihinsa ja planeettojen paikkoihin, mutten pystynyt ajattelemaan kovin selvästi. Tähtikuviot hän suuteli vatsaani. Se loppui aivan yhtäkkiä kuin oli alkanutkin. Marcus vetäytyi ja minä nousin istumaan.
- No, menikö oikein? hän kysyi käheästi.
- Suurin piirtein, kuiskasin, kun en saanut ääntäni kuuluviin. Hetken vain katsoimme toisiamme.
- Olisin voinut mennä pidemmälle, Marcus totesi. Suutuin. Seuraavassa hetkessä Marcus jo huomasi olevansa oven ulkopuolella.
- Hyvästi, sanoin oven raosta ja työnsin sen kiinni. Nojasin oveen voimattomana. Suuttumus oli kadonnut yhtä nopeasti kuin se oli tullutkin. En tajunnut, mitä oikein oli tapahtunut. Hetken minusta todellakin oli tuntunut olevani sulaa vahaa pojan käsissä. Hän olisi helposti voinut mennä pidemmälle ilman, että olisin juurikaan estellyt. Minun oli oltava varovainen, jos en haluaisi, että minulle kävisi niin kuin Annielle. Marcus käytti tyttöä hyväkseen silloin kuin halusi.

Lähettäjä: ööä 
Päivämäärä:   29.6.11 22:37:09

ihana pätkä jälleen ;) mulla ei oo mitään rakentavaa kommaa :< mutta jatkoa! :D

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   30.6.11 21:07:37

Seuraavana päivänä minun ja Marcuksen tiet eivät ristenneet koulussa. Se oli hyvin tavanomaista, mutta silti tunsin itseni pettyneeksi. Tavallaan olin odottanut näkeväni pojan, tavallaan taas halusin vältellä hänen kohtaamistaan viimeiseen asti. En ymmärtänyt enää tunteitani ollenkaan. Halusin selittää käytöstäni Marcukselle, mutten tiennyt, mitä olisin sanonut, jos olisin hänet kohdannut. Kaikki tuntui liian sekavalta. Siksi olin iloinen, kun Matilda päätti pitää tyttöjenillan ja kutsui myös minut mukaan. Kun saavuin Matildalle, kaikki muut olivat jo siellä. Matilda makoili sängyllä lukemassa Cosmopolitania. Kate teki Hannahin vaaleisiin hiuksiin jonkinlaista kampausta. Lottie hyppeli edelläni sängylle. Hän oli tullut avaamaan minulle oven, sillä Matildan vanhemmat ja siskot olivat lähteneet käymään isovanhempien luona. Koko talo oli meidän käytettävissämme.
- Nyt ollaan kaikki paikal, Lottie hehkutti. Istuin Katen ja Hannahin seuraksi lattialle yhden patjan päälle. Juttelimme ensin koulusta, mutta pian keskustelu kääntyi poikiin.
- Mites sun ja Samin vuotispäivä meni? Kate kysyi Matildalta. Olimme siirtyneet istumaan rinkiin sängylle.
- Tosi hyvin. Sam toi mul ruusui, Matilda kertoi aurinkoisesti hymyillen. Hän jatkoi vielä hieman poikaystävänsä hehkuttamista ennen kuin Hannah keskeytti hänet ystävällisesti.
- Vaik Samist onki kiva kuunnel, ni voidaanks jutel jostain muust? hän ehdotti.
- Onks sul sit jotain kerrottavaa? Matilda kysyi hieman loukkaantuneena. Hannah pudisti päätään.
- Sä tiiät, et mä en oo kiinnostunu yhestäkään tän kaupungin pojast. Ne on kaikki yht lapsellisii, hän vastasi ja Kate nyökytteli olevansa samaa mieltä.
- Entä Jason? Matilda kysyi. Näin Lottien jäykistyvän.
- Se vois yht hyvin olla varattu. Se on niin rakastunu, ettei mitään rajaa, Kate kertoi tietäväisesti.
- Niin, eikä se oo yhtään sen kypsempi ku muutkaan, Hannah jatkoi. Lottie oli hieman kalvennut. Päätin vaihtaa puheenaihetta.
- Mun puolest voidaan kyl jutel Samist, kerroin.
- Eikä, muuten Rose, entä sä? Onks sul joku näköpiiris? Kate kysyi.
- Niin, me voidaan kertoo kaikki likaiset salaisuudet, Hannah jatkoi. Pudistin nopeasti päätäni. Halusin jättää Marcuksen tämän keskustelun ulkopuolelle. Valitettavasti Lottie ei ollut samaa mieltä.
- Niin, miten se tukiopetus Marcin kans meni? hän kysyi. Tunsin punastuvani katseiden ristitulessa. Kaikki neljä tyttöä katsoivat minua odottavasti ja kihisivät uteliaisuudesta.
- Mitä tapahtu? Lottie kysyi.
- Ei mitään, valehtelin. Näin heti tyttöjen ilmeistä, että valheeni ei mennyt läpi.
- Joo, niiiiin varmaan, Hannah totesi katsoen minua arvioivasti siniharmailla silmillään. Huokaisten kerroin tytöille kaiken.

- Sun pitäis tehä jotain, Lottie kuiski korvaani. Istuimme matematiikan tunnilla takarivissä. Opettaja oli juuri kertonut, mitkä tehtävät meidän pitäisi tunnilla tehdä ja Lottie käytti hälinää hyväkseen puhuakseen minulle.
- Niinku mitä? kysyin. Niin kuin tavallisesti en ollut täysin selvillä tytön ajatusten juoksusta.
- No jotain. Sust ja Marcist tulis söpö pari, Lottie vastasi. Tuhahdin. En ollut asiasta yhtä varma. Se, etten saanut kunnolla Marcuksen suudelmia mielestäni, kertoi, että voisin hyvin tykästyä poikaan, mutta pahimmassa tapauksessa satuttaisin itseni uudestaan aivan liian pian.
- Tulis, jos sä annat sille mahdollisuuden, Lottie väitti.
- Mitä sä mitään tiiät? kysyin.
- Miten niin, onhan mul silmät päässä, Lottie ilmoitti loukkaantuneena äänensävystäni.
- Mites sul ja Jasonil menee? kysyin pirullisesti.
- Se ei kuulu tähän! tyttö väitti synkkänä. Hänen ilmeensä kuitenkin kirkastui nopeasti.
- Jos sä pyydät Marcii treffeil, mä pyydän Jasonii, hän ehdotti. Katsoin häntä ”et voi olla tosissasi” –ilmeellä. Lottie loi minuun koiranpentuilmeen. Hän halusi niin kovasti, että minusta ja Marcuksesta tulisi pari, että oli valmis puhumaan Jasonin kanssa asiat halki, mitä hän ei ollut varmaan koskaan tehnyt. Tiesin, kuinka haluton hän oli puhumaan Jasonille ihastumisestaan varsinkin nyt, kun hän oli juuri kuullut, että poika oli jo korviaan myöten ihastunut johonkuhun.
- Hyvä on, kuulin itseni myöntävän.

Vatsassani lenteli perhosia, kun astelin Lottien vieressäni kohti ryhmää täynnä tulevaisuuden urheilijalupauksia. Mietin ties kuinka monetta kertaa, mitä oikein oli tullut luvattua. Enää en antaisi kenenkään ylipuhua minua mihinkään tyhmään, lupasin itselleni. John huomasi minut ensimmäisenä.
- Kas Rose ja Lottie, hän totesi. Huomasin, että poika muisti jopa nimeni tällä kertaa.
- Hei, voisinko lainat Marcii hetkeks? kysyin. Pojat vilkaisivat toisiaan tietäväisesti.
- Siitä vaan, John vastasi. Johdatin Marcuksen vähän edemmäs käytävällä paikkaan, jossa oli hieman vähemmän uteliaita korvia. Marcus katsoi minua kysyvästi ruskeilla silmillään. Minun teki mieli suudella häntä, tuntea hänen huulensa omillani. Punastuin.
- Halusin vaan kysyy, et jos me… tota… puristelin käsiäni hermostuneena. Miten yksinkertaisesta kysymyksestä olikin yhtäkkiä tullut näin vaikea?
- Että me, mitä? Marcus johdatteli. Henkäisin syvään ja yritin rauhoittua.
- Eiks meijän pitäis men treffeil tai jotain, töksäytin. Marcus katsoi minua yllättyneenä.
- Pitäisi mennä? hän ihmetteli. Tunsin punani syvenevän.
- Niin tai emmä tiiä, vastasin sekavasti. Olin niin hermostunut. Marcus naurahti.
- Sä se sit osaa yllättää mut, hän totesi.
- Ai, vastasin, kun en oikein tiennyt, mitä muutakaan olisin sanonut.
- Haluuks sä mun kans treffeil? Marcus hymyili. Miten olin voinut joskus vastustaa tuota hymyä?
- No, eiks se oo seuraava vaihe? kysyin. Poika naurahti uudestaan.
- Vain jos sä haluut sen olevan, hän vastasi.
- Joo, kai mä haluun, myönnyin.
- Okei, käyks tänään kuudelt, vai onk huomen parempi? Marcus kysyi.
- Huomen kävis paremmin, vastasin, sillä halusin enemmän aikaa selittää vanhemmilleni, miksen olisi paikalla illallisen aikoihin.
- Hyvä. Mä tuun hakeen sut kuudelt ja vien sut syömään, Marcus sanoi. Etsin Lottien käsiini. Nyt oli hänen vuoronsa pitää lupauksensa.

Katsoin Lottieta odottavasti. Hän oli etsinyt Jasonin käsiinsä koulun jälkeen ja minä olin jäänyt käytävälle odottamaan, että hän tulisi kertomaan, miten oli mennyt. Olimme jo kävelleet koulun ovista ulos kylmään joulukuiseen iltapäivään, eikä Lottie ollut sanonut sanaakaan, eikä hänen kasvoiltaan pystynyt lukemaan mitään. Pysähdyin koulun rappusille.
- No? kysyin malttamattomana. Tytön kasvot puhkesivat hymyyn ja hänen ruskeat silmänsä loistivat.
- Se pyys mua treffeil, hän kertoi innoissaan.
- Oikeesti? intoilin tytön mukana.
- Joo. Mä kerroin suoraan, et tykkään siit ja sit se hymyili ja pyys mua ulos, Lottie hymyili.
- Millon? utelin.
- Huomen, tyttö vastasi.
- Mäkin tapaan Marcin huomen, innostuin.
- Sit vaihetaan kuulumisii illal, Lottie ilmoitti. Nyökkäsin innostuneena. Huomasin perhosten palanneen vatsaani ajatellessani huomista. Tätä menoa nolaisin itseni pahasti treffeilläni vain, koska olisin niin hermostunut.

Lähettäjä: ööä 
Päivämäärä:   30.6.11 22:10:56

aww :3 tätä mä oon oottanu :D pari virhettä huomasin mutta ei ne haitannu erityisemmin :) jatkoa!

Lähettäjä: räsynukke 
Päivämäärä:   30.6.11 22:17:27

Jatkoa! Tosi hyvä, vaikka virheitä ja kielioppivirheitä löytyykin.

Ja itseä häiristee tälläset puheenvuorot:
Eiks meijän pitäis men treffeil tai jotain

Mutta luen kuitenkin :)

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   30.6.11 22:35:29

räsynukke: Joo, ne puheenvuorot, ku on puhekielt ja ite satun puhuun tollai, ni sit niist tulee tollasii.

Lähettäjä: Emppu- 
Päivämäärä:   1.7.11 17:17:24

upup lisääää! rakastan tätä ttarinaaa:)

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   1.7.11 20:25:58

Harpoin ympäri huonettani hermostuksen vallassa. Edes vaaleat seinät tai kuvat eivät saaneet minua rauhoittumaan. Vilkaisin kelloa. Se näytti varttia vaille kuutta. Vielä viisitoista minuuttia. Avasin vaatekaapin oven ja vilkaisin itseäni siihen kiinnitetystä peilistä. Olin päättänyt jättää hiukseni auki ja kasvojani koristi kevyt meikki. Se ei pystynyt piilottamaan hermostuneisuuttani. Päälläni oli farkkuhame, jonka Lottie oli minulle ystävällisesti valinnut aiemmin päivällä. Itse en ollut täysin vakuuttunut, mutta luotin ystävääni. Hameen kaveriksi Lottie oli valinnut pinkin v-kaula-aukkoisen paidan. Parantelin vähän hiusteni asentoa ja mietin, olisiko minun kannattanut sittenkin laittaa ne kiinni. Päätin antaa olla ja siirryin alakertaan odottamaan. Istuin keittiön pöydän ääressä. Olin hakenut jo takkini valmiiksi ja laittanut mustat korkokengät jalkaani. Kello oli jo viittä vaille. Äiti katsoi minua hymyillen.
- Hermostuttaako? hän kysyi. Nyökkäsin vastaukseksi.
- Minuakin hermostutti, kun isäsi pyysi minua ensimmäisille treffeilleni, äitini kertoi. Hän olisi jatkanut vielä, mutta ovikello soi. Nousin tuolilta. Äiti oli jo kadonnut eteiseen.
- Päivää, rouva Grandell, kuulin Marcuksen tervehtivän.
- Hei, tervehdin päästessäni eteiseen. Marcus loi minuun sellaisen katseen, että tajusin hameen olleen hyvä valinta.
- Hei, hän hymyili.
- Lähdettekö heti vai? äitini uteli.
- Joo, me lähetään, vastasin ja astelin ovelle, jota Marcus piti herrasmiesmäisesti auki. Hyvästelin äitini ja kävelin autolle.
- Minne me mennään? kysyin heti kun pääsin autoon istumaan.
- Yhteen ravintolaan, Marcus vastasi. Otin paremman asennon penkillä ja yritin tahdonvoimalla vähentää vatsassani liiteleviä perhosia.

Lentävä lintunen oli pieni ravintola yhdellä sivukaduista. Marcus pysäköi autonsa ravintolan eteen ja johdatti minut sisälle. Paikka oli hyvin kodikas pyöreine tummine pöytineen. Pidin seinien puolipaneelista ja kukkatauluista. Marcus valitsi pöydän, joka oli kauimpana muista asiakkaista. Vain kahdessa muussa pöydässä oli asiakkaita, joten saimme olla rauhassa. Istuimme pöydän ääreen ja kohta keski-iän ylittänyt nainen tuli antamaan ruokalistat. Kun olimme saaneet tilattua ruokamme ja juomat oli tuotu pöytään, Marcus keskittyi kokonaan minuun. Juttelimme vähän kaikesta. Poika yritti jopa selittää minulle jalkapalloa. Häntä oli mukava kuunnella, kun hän kertoi intohimostaan peliin. Unohduin katselemaan hänen tummansiniseen kauluspaidan hihoihin verhottujen käsiensä hypnoottista liikettä. Havahduin siihen, että Marcus katseli minua hymyillen pienesti.
- Mitä? kysyin.
- Sä et kuuntele yhtään, mitä mä sanon, Marcus vastasi, muttei näyttänyt ottavan sitä pahakseen.
- Sua on vaan niin kiva kattoo, punastuin. Ruoka saapui, ja hetkeksi hiljaisuus laskeutui pöytäämme, sillä keskityimme molemmat syömiseen.
- Mä yllätyin siit, et sä tulit pytään mua treffeil eilen, poika kertoi.
- Lottie ylipuhu mut, totesin ja huomasin heti sanoneeni jotain väärin. Marcus katsoi minua jotenkin oudosti, muttei hyvällä tavalla.
- Siis en mä muuten… Mä tarkotan, etten mä tiennyt, mitä tekisin, äh sanat kuulostaa jotenkin väärilt, ku ne tulee suust ulos, takeltelin ja laskin katseeni. Olin pilannut kaiken.
- Anna olla, Marcus pyysi. Hän yritti jatkaa keskustelua, mutta tunnelma oli latistunut.

Marcus maksoi vaitonaisena meidän molempien ateriat ja auttoi herrasmiesmäisesti takkini päälleni. Automatka kului hiljaisuuden vallitessa. Olisin halunnut sanoa jotain vain katkaistakseni epämukavan hiljaisuuden, mutta mieleni oli tyhjä. En keksinyt mitään sanottavaa, ainakaan mitään, mikä ei kuulostaisi epätoivoiselta keskusteluyritykseltä. Marcus pysäytti autonsa pihallemme ja kääntyi minun puoleeni.
- Mul oli ihan kivaa, mut tee mul palvelus, äläkä enää ota muhun yhteyt, vaan jos sun kaverit haluu sun tekevän niin, Marcus sanoi. Katsoin häntä epätoivoisesti.
- En mä tarkottanu sitä sillai, kerroin. Vääntelin taas käsiäni.
- Ei sil oo välii, miten sä sen tarkoitit. Sanottu, mikä sanottu, Marcus väitti.
- On sil välii. Se pilas kaiken. Mä pilasin meijän treffit, vastasin. Melkein toivoin, että poika olisi väittänyt vastaan, mutta hän ei sanonut mitään.
- Mä meen, moikka, sanoin synkkänä ja nousin autosta.
- Moi, Marcus vastasi, käynnisti auton ja peruutti pois pihalta. Huokaisin raskaasti. Minua harmitti. Ennen ruuan saapumista olin jo ollut iloinen, että Lottie oli ylipuhunut minut tähän, mutta nyt en tiennyt, mitä tehdä. Epätietoisuus oli täyttänyt mieleni. Huono treffit tuntuivat maailman lopulta sillä hetkellä.

Painauduin peittojen väliin ja soitin Lottielle. En ymmärtänyt, miksi treffit vaivasivat minua niin paljon, mutta toivoin, että ystäväni osaisi auttaa.
- Hei, kuului Lottien pirteä ääni puhelimasta.
- Hei, miten sun ja Jasonin treffit meni? kysyin heti.
- Hyvin. Ensin me ajeltiin ja sit me mentiin meil, ku mun äiti oli joutunu jäämään ylitöihin… Lottie kertoi. Annoin hänen puhua, enkä juurikaan kuunnellut hänen selitystään. Tärkeintä oli, että hänen treffinsä olivat menneet hyvin.
- Entä mites teil meni? hän kysyi sitten.
- Mä pilasin kaiken, vastasin innottomasti.
- Mites nyt sillai? Lottie kysyi. Sanani eivät pystyneet latistamaan hänen hyvää tuultaan.
- Lipsautin, et sä ylipuhuit mut niihin treffeihi, eikä Marc tuntunut pitävän siit, vastasin.
- No, tietenkään se ei pitäny. Se varmaan luuli, et sä leikit vaan sen kans tai jotain, et se ois jonkinlaist pelii. Mitä sä sanoit sille tarkalleen? Lottie kertoi.
- Mut mä en pelaa. Mä en ees osaa pelat, väitin.
- Mut tuskin Marc sitä tajuu, Lottie vastasi.
- Pitäis tajut, mutisin. Ehkä minun pitäisi vain takoa se Marcuksen päähän.
- Mun pitää hoitaa yks juttu. Mä soitan sul myöhemmin, ilmoitin. Pakollisten loppufraasien jälkeen suljin puhelimen. Mietin, soittaisinko Marcukselle vai menisinkö tapaamaan häntä, sillä nyt tiesin, mitä minun pitäisi sanoa korjatakseni aiemman lipsahdukseni.

Katselin tuttua viktoriaanista taloa numero neljä ja astelin epäröiden lähemmäs. Kuistilta heilautin vielä kättäni isälleni, joka oli minut tänne tuonut, mutta ei ollut vielä ymmärtänyt lähteä. Halusin tehdä tämän yksin ja olin varma, että saisin Marcukselta kyydin kotiini, kävi, miten kävi. Koputin ovea. Tiesin, että joku oli kotona, sillä keittiössä paloi valot, ja pihaan oli parkkeerattu tuttu punainen Corolla. Ovi aukeni.
- Sisään, Marcuksen äiti kutsui. Katsahdin keittiöön, jossa nainen tiskasi illallisastioita.
- Onks Marc koton? kysyin.
- Ylhääl, Lisa vastasi ystävällisesti. Kiitin ja nousin rappusia yläkertaan. Marcuksen huoneen ovi oli kiinni niin kuin kaikki muutkin käytävän ovet. Koputin oveen, sillä en halunnut vain rynniä sisään. Marcus avasi oven ja katsoi minua kysyvästi.
- Mitä sä tääl? hän kysyi.
- Mun oli pakko tul selvittää yks väärinkäsitys, joka jäi vaivaan mua, kerroin.
- Selvitä sit, poika kehotti.
- Mä en pelaa mitään pelei, mä en ees osaa. Lottie vaan anto mul rohkeut. Mulla oli kivaa tänään, ainaki osan illast, siis ennen ku mä aloin puhuu tyhmii. Se on vaan, et aina ku mä oon sun seuras, mä oon melko hermostunu, varsinki nyt ja, lörpötin. Marcus keskeytti sen painaen sormensa huulilleni. Ymmärsin vihjeen. Hän laski toisen kätensä selkääni ja veti minua lähemmäs. Perhoset olivat löytäneet tiensä takaisin vatsaani. Marcus laski sormensa huuliltani ja painoi huulensa niitä vasten. Suudelma oli pehmeä ja rauhallinen. Hänen huulensa viipyilivät huulillani. Tunne säilyi vielä pitkään sen jälkeen, kun Marcus oli vetäytynyt.

Lähettäjä: ööä 
Päivämäärä:   1.7.11 22:18:46

ihana pätkä♥ ja ihana Marcus ♥ ;)

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   2.7.11 22:34:44

Kävelin koulun käytäviä typerä hymy kasvoillani, mutten voinut sille mitään. Näin Dannyn ja Lottien jo matkan päähän ja suuntasin kulkuni heitä kohti. Hymyilin heillekin typerästi tervehtiessämme ja Dannykin huomasi, että jotain oli tapahtunut.
- Säpä näytät iloselta, hän totesi. Lottie hymyili tietäväisesti.
- Sä sit juttelit Marcin kans, hän totesi. Danny katsoi minua kulmiensa alta.
- Must mä oon varottanu sua Marcist, poika kertoi.
- Mitä siin on varottamist. Must ne on söpö pari, Lottie väitti.
- Ootteks te jo pari vai? Danny kysyi tyrmistyneenä.
- Joo, kai. En mä tiiä. Meil on ollu vaan yhet treffit, vastasin.
- Mä en pidä siit, Danny totesi. Hyväksyin hänen mielipiteensä, mutten antanut sen pilata päivääni.

Vaikka olin päättänyt, etten antaisi Dannyn pilata hyvää tuultani, hänen kysymyksensä vaivasi minua. Seurustelinko Marcuksen kanssa, virallisesti? Niin kuin tavallisesti en nähnyt poikaa koko koulupäivänä lukuun ottamatta pientä vilahdusta ruokalassa. Mikään ei ollut muuttunut ja se sai pelkoni kasvamaan. Entä jos Marcus ei ollut kiinnostunut vakituisesta suhteesta tai hän halusi salata suhteen kavereiltaan. Tiesin, että ylianalysoin asioita, mutten voinut sille mitään. Hyvä tuuleni haihtui pikkuhiljaa päivän aikana.Että minä inhosin koulua! Onneksi sitä oli enää kuusi päivää ennen lomaa. Lähdin koulusta kävellen kotiini. Aamulla en ollut uskaltanut lähteä pyöräilemään, sillä yöllä oli ollut ensimmäiset yöpakkaset ja tiet olivat olleet jäässä. Luminen joulu näytti erittäin lupaavalta. Saavuin kotiin ja jätin kenkäni ja takkini eteiseen. Äitini kyseli päivästäni niin kuin aina.
- Eihän sinulla ole vielä mitään suunnitelmia lauantaiksi? hän kysyi, kun oli jo hetken aikaa puhunut lähinnä koulusta ja kavereistani. Pudistin päätäni. Kukaan ei ollut edes kutsunut minua minnekään.
- Hyvä, sillä lupasin Lisalle, että menemme heille päivälliselle vastineeksi illallisesta. Tiedäthän sinä, kuinka vaikeaa on sopia mitään, kun isäsi on kokoajan töissä, mutta nyt hän lupasi, että pääsee lauantaina, äitini kertoi.
- Okei, kyl mä tuun, vastasin. Äitini hymyili helpottuneena ja siirsi nutturastaan karanneen hiuskiehkuran korvan taakse.
- Menehän tekemään läksyt, hän kehotti sitten. Nyökkäsin ja menin huoneeseeni. Heitin reppuni lattialle. Siihen se jäi, sillä en jaksanut ajatella läksyjä juuri nyt. Kyllä minä ne tekisin jossain vaiheessa, mutten vielä. Etsin kirjoituspöytäni laatikosta lehtiön ja aloin piirrellä mitään ajattelematta.

Lauantaiaamuna en oikein tiennyt, odotinko päivällistä, vai en. Emme olleet nähneet Marcuksen kanssa toisiamme keskiviikon treffien jälkeen. Poika oli soittanut minulle torstaina ja pahoitellut asiaa, mutten silti tiennyt, mitä ajatella. Halusiko hän jo nyt ottaa etäisyyttä, vai oliko hänellä todellakin kiireitä jalkapallon ja koulun kanssa? En ymmärtänyt, miten pojan tekemiset vaikuttivat jo nyt näin voimakkaasti minuun. Istuin olohuoneessa äitini seurassa kello kolmeen asti, jolloin menimme valmistautumaan. Kävin suihkussa, meikkasin itseni kevyesti ja solmin hiuksen kahdelle palmikolle. Vaatteiksi valitsin kuluneet farkut, valkoisen topin ja harmaan hupparin. Vaikka minulle meni melkein puoli tuntia vaatteiden valitsemiseen, ne eivät näyttäneet siltä, että olisin nähnyt pukeutumiseeni niin paljon vaivaa. Se oli tarkoituskin. Isä saapui vähän ennen lähtöämme. Hän vaihtoi vain rennommat vaatteet päälleen ennen kuin nousimme autoon ja ajoimme kohti vanhaa kotikatuamme. Epäilin, että vanhempani eivät olleet käyneet siellä kertaakaan sen jälkeen, kun olimme muuttaneet pois. Lisa avasi oven hymyillen iloisesti.
- Ruoka on jo melkein valmista. Rose, voisitko käydä ystävällisesti hakemassa Marcin yläkerrasta? hän pyysi heti, kun olin saanut kengät jalastani.
- Selvä, vastasin ja siirryin rappusiin. Tällä kertaa en jaksanut koputtaa oveen, vaan astuin suoraan Marcuksen huoneeseen. Poika istui tietokoneen ääressä ja kirjoitti jotain kovasti. Hän ei ollut huomannut tuloani.
- Hei, sanoin. Marcus vilkaisi minua.
- Ai, hei Rose. Oota ihan pieni hetki, hän pyysi ja sulki koneensa. Vasta sen jälkeen hän kiinnitti huomionsa kokonaan minuun.
- Äitis sano, et ruoka on valmist, kerroin. Käännyin lähteäkseni.
- Tuu tänne, Marcus käski. Katsoin häntä kummissani, sillä hän ei ollut kertaakaan puhunut minulle sillä tavoin. Poika astui muutaman askeleen, jotka erottivat meidät toisistamme.
- Rose, kiltti. Kerro mulle, hän katsoi minua vetoavasti.
- Mitä? kysyin.
- Sua vaivaa jokin, hän vastasi.
- Ei mua mikään vaivaa, väitin ja yritin hymyillä. Marcukselle myöntäisin viimeisenä, että olisin halunnut nähdä häntä enemmän. Hän oli muutenkin jo tarpeeksi itsevarma. Onneksi Marcus tyytyi vastaukseeni.
- Hyvä, hän mumisi ja suuteli minua. Sillä hetkellä minua ei vaivannut yhtikäs mikään.

Lopulta meidän oli pakko lähteä alakertaan päivälliselle. Tunnelma keittiössä oli kodikas, kahden ystäväperheen kokoontuminen pitkän ajan jälkeen saman pöydän ääreen. Tämä oli niitä harvoja kertoja, kun isäni ei puhunut töistä, eikä äitini murehtinut ruuasta, esillepanosta tai talon siisteydestä. Me vain olimme ja nautimme hyvästä ruuasta ja seurasta. Marcus istui minua vastapäätä ja loi minuun hyvin kiinteitä katseita koko päivällisen ajan. Tunsin eläväni aivan uudella tavalla. Jokainen intiimi katse sai minut sähköistymään. En ollut tuntenut sellaista koskaan aiemmin. Olin aivan koukussa.
- Miten te aiotte viettää pyhät? Lisa kysyi. Äitini naurahti.
- Menemme vanhempieni luo, niin kuin aina. Palaamme vasta uuden vuoden jälkeen, hän vastasi. Marcus käänsi katseensa minusta pöytäliinan kiemuroihin, eikä minuakaan enää hymyilyttänyt. Minusta oli tuntunut pahalta, kun en ollut juuri nähnyt Marcusta pariin päivään, kuinka kamalalta tuntuisikaan olla pojasta erossa melkein kaksi viikkoa. Äiti ei kuitenkaan antaisi minun rikkoa vuosien perinnettä, joten eron aiheuttama ikävä oli vain kestettävä. Toivoin vain, että Marcuksen mielenkiinto pysyisi yllä loman ajan. Loput päivällisestä kului kuin sumussa. Olin niin ajatuksissani. Kun jälkiruokakin oli syöty, vanhempani halusivat vielä jäädä juttelemaan ystäviensä kanssa ja muistelemaan vanhoja aikoja. Marcus veti minut yläkertaan huoneeseensa, jotta saisimme olla rauhassa. Poika istahti sängylleen ja veti minut syliinsä istumaan. Käännyin hieman, jotta pystyin katsomaan hänen ruskeita silmiään. Pitkään katsoimme vain toisiamme.
- Te ootte sit joulun pois, Marcus totesi yhtäkkiä.
- Niin, myönsin ja käänsi katseeni, sillä en halunnut pojan näkevän, kuinka paljon asia minua harmitti.
- Eks sä vois jättää sitä väliin? Marcus ehdotti. Hymähdin.
- Ei perinteit noin vaan jätetä väliin. Äiti ei suostuis siihen ikimaailmas ja kai sä pärjäät pari viikkoo ilman mua, vastasin. Halusin nähdä, miten poika reagoisi sanoihini.
- Kai mä pärjään, hän virnisti. Olin hieman pettynyt. Tietenkin Marcus pärjäisi. Kunpa voisin itsestäni sanoa samoin.
- Mut mun tulee ikävä sua, hän jatkoi saaden minut hymyilemään. Minunkin tulisi ikävä häntä.

Lähettäjä: ööä 
Päivämäärä:   2.7.11 22:43:36

nuo kaks on nii söpöjä :')<3 tää on kyllä yks mun lemppari tarinoista täällä :-)

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   2.7.11 22:48:16

Kiitos ööä :)

Lähettäjä: mariA 
Päivämäärä:   3.7.11 00:31:54

mä tykkään tästä tarinasta oikeesti ihan tositosiTOSI paljon, tää on oikeestaan mun lempitarina täällä ! (--: pätkät sopivan mittasia, teksti helppolukusta ym. ja mul ei kyl oo mitää valitettavaa ! että jatkelehan nopee (-; btw, löysin tän tarinan vasta äske ja luin kaikkipätkät putkee (--: ja nuo kaks on nii söpöjä ! <3 (-;

Lähettäjä: YGC 
Päivämäärä:   3.7.11 15:34:17

Luin tän tarinan ja tykkään toosi paljon! Teksti on tosi helppolukusta ja mun mielestä se on just kiva et repliikit on puhekielel, muute tarinast tulee jotenki tönkkö ja tylsä :)) Ja pätkät on just sopivan mittasia et jaksaa kerral lukee :)

Lähettäjä: Sizyy 
Päivämäärä:   3.7.11 19:00:53

Ooi, kumpa rosen äiti antas sille luvan olla joulun vaik lottien luon et se pääsis olee marcin kaaaa! ihunaaa, jatkooo

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   3.7.11 19:27:34

Kiva, ku teilt on tullu vähän tavallist enemmän kommenttei. Kiitti niist.

------------------

Sunnuntaina olisin halunnut nukkua pitkään, mutta kännykkäni pirinä teki siitä mahdotonta. Se tunkeutui inhottavasti unen läpi, eikä suostunut loppumaan. Lopulta myönsin tappioni ja nostin puhelimen korvalleni. Mumisin siihen jotain epämääräistä.
- Moi, kulta. En kai herättäny? kysyi ääni toisessa päässä.
- Kulta? kysyin unenpöpperössä. Poika naurahti.
- Taisin herättää, sori. Ooks sä aina aamusin noin hidas? hän kysyi. Vasta silloin tajusin, kenen kanssa puhuin.
- Marc! huudahdin ja piristyin huomattavasti.
- Minäpä minä, Marcus hymähti. – Kuule, onks sul mitään suunnitelmii täks päiväks?
- Ei oo, vastasin ja pudistin päätäni, vaikkei poika voinut sitä nähdä.
- Haluisiks tutustuu lähemmin mun kavereihin? Marcus kysyi. Kysymys yllätti minut täysin, sillä olin jotenkin ajatellut, ettei poika halunnut esitellä meitä parina kenellekään. Minun oli muistutettava itselleni, että Marcuksen kavereihin tutustuminen ei välttämättä tarkoittanut mitään vakavampaa.
- Vaikka, vastasin ja yritin kuulostaa siltä, että asia oli minulla aivan sama.
- Hienoo. Mä tuun hakeen sut puolen tunnin pääst, Marcus totesi ja sulki puhelimen ennen kuin ehdin väittää vastaan. Hyppäsin sängystä piristyneenä. En ehtisi saada itseäni mitenkään valmiiksi puolessa tunnissa, mutta Marcus saisi luvan odottaa, sillä minulla ei ollut mikään kiire.

Sormeni värisivät kylmästä yrittäessäni kirjoittaa yhtä vaivaista viestiä. Kylmä tuuli kävi luihin ja ytimiin. Olisihan se pitänyt arvata, että Marcus pelasi kavereineen jalkapalloa viikonloppuisinkin. Olin istunut yksinäni katsomossa vain kymmenen minuuttia, kun olin päättänyt, että nyt riitti. En tiennyt, milloin pojat aikoivat lopettaa, joten pyysin Lottien seurakseni. Pian kännykkäni värisi taskussani ja katsoin viestin. Se oli lyhyt ja ytimekäs: Viisi minuuttia. Värähdin kylmästä ja yritin löytää paremman asennon. Etsin mukavaa kohtaa kylmästä ja kovasta penkistä.
- Rose! Marcus huusi ja vilkaisin kentälle. Kaikki pojat seisoivat kentän reunassa.
- Onks sun pakko istuu niin ylhääl? hän kysyi.
- Ei, mut mä en haluu häirit teijän pelii, vastasin.
- Parempi vaan jos hiukan häiritsisit Marcii, niin me voitettais, John virnisti. Päätin jättää hänen kommenttinsa omaan arvoonsa.
- No, kai mä voin tulla sin, myönnyin ja siirryin penkille aivan kentän viereen.
- Paljon parempi, Marcus myhäili, kohottautui katsomon laidan yli ja painoi huulensa huulilleni. Hänen huulensa olivat lämpimät siinä missä omani olivat kylmät.
- Onks sul kylmä? hän kysyi hiljaa.
- Hieman, vähättelin.
- Mä en tiiä kauan me jaksetaan viel pelat, mut sen jälkeen mennään jonnekin lämpimään, Marcus kertoi anteeksipyytävästi.
- Marc! Niin paljon kuin me haluttaiski kattoo kun te nuoleskelette, meil on peli kesken, John muistutti ja muutama muu poika naurahti.
- Joo, joo. Mä tuun, Marcus vastasi ja hölkkäsi kentän keskelle. Peli jatkui. Katselin poikien menoa kentällä ja yritin unohtaa kylmyyden ja kaiken muunkin. Onnistuin unohtamaan muun maailman niin hyvin, etten huomannut tulijoita ennen kuin he istuivat viereeni saaden penkin heilahtamaan. Hätkähtäen käänsin pääni. Lottie istui vieressäni ja hänen vieressään istu Jason, joka piti hänen kädestään kiinni.
- Hei, tyttö tervehti pirteästi.
- Hei, vastasin reippaasti. – Toivottavasti mä en häirinny teijän hetkee, tai jotain.
- Et tietenkään. Mä en olis vastannu, jos olisit, Lottie vinkkasi minulle silmää.
- En olis siit niin varma, Jason mumisi.
- Miten niin? Lottie kysyi pojalta kurtistaen kulmiaan.
- Sä pakotit mut tännekin vaan yhen tekstiviestin takia, Jason vastasi.
- Entä se sun juttus eilen? Lottie kysyi haastavasti.
- Se oli ihan eri asia. Sun ei olis tarvinnu tulla mun seuraks, Jason kertoi. Vaikka he seurustelivat, he riitelivät yhtä paljon kuin ennenkin.
- Sä ylipuhuit, mut seisomaan kylmäs kaks tuntii! Lottie sanoi painavasti. En kuullut Jasonin vastausta, sillä poika kuiskasi sen Lottien korvaan saaden tytön hymyilemään.
- Entä sä Rose? Miten Marc onnistu huijaan sut tänne?

Peli loppui ja joukkue juoksi luoksemme.
- Me voitettiin, John huusi jo kaukaa. Varoittamatta John kaappasi minut syliinsä ja alkoi pyörittää minua ympäri ja ympäri.
- Se toimi paremmin ku uskoinkaan. Sä oot oikee aarre. Mä voisin suudella sua, hän selitti.
- Parempi vaan, ettet suutele, Marcus sanoi. John laski minut maahan ja kääntyi Marcuksen puoleen.
- Miks? hän kysyi rauhallisesti.
- Mieti sitä, Marcus vastasi uhkaavasti. Hän astui meitä erottavat askeleet ja pysähtyi viereeni kietoen kätensä omistavasti ympärilleni. En ymmärtänyt pojan yhtäkkistä vihaa, enkä omistushaluista käytöstä. John nosti kädet ylös antautumisen eleenä.
- Mä vaan vitsailin. Ei siit tarvii suuttuu. En mä tosissani liehakois sun tyttöös, hän kertoi.
- Hyvä, Marcus totesi hitaasti ja paiskasi kättä Johnin kanssa.
- Mennäänkö? hän kysyi minulta. Nyökkäsin. Hyvästelin nopeasti Lottien ja Jasonin. Marcus väitteli sillä aikaa Johnin kanssa, pitäisikö meidän olla heidän seurassaan. Minusta tuntui, että pojalla oli jotain muuta mielessä. Seurasin Marcusta parkkipaikalle. Heti, kun olin varma, että olimme kahdestaan, pysähdyin. Halusin saada selvyyden mieltäni painamaan asiaan. Marcus katsoi minua kysyvästi.
- Sun tyttös? kohotin kulmiani.
- Niin, no, Marcus takelteli ja näytti vaivaantuneelta. – John ny sanoo ain, mitä päähän pälkähtää.
- Okei, vastasin ja kävelin loppumatkan autolle. Olin pettynyt pojan vastaukseen, mutta yritin peittää sen. Istuin etupenkille ja odotin, kun Marcus kiersi auton. Hän istui ajajan paikalle, muttei lähtenyt liikkeelle.
- Haluuks sä? hän töksäytti ja katsoi minua tiiviisti.
- Haluunks mä mitä? kysyin ja mietin, oliko minulla taas jäänyt jotain kuulematta.
- Olla mut tyttöystävä, Marcus vastasi. Hymyilin.
- Voisin halutaki, vastasin. Poika vastasi hymyyni. Vaikka kaikki eteni nopeasti, se tuntui silti oikealta, niin kuin juuri näin olisi kuulunut tapahtua.

Käsi silitti hellästi hiuksiani. Tunsin oloni raukeaksi. Olisin voinut olla siinä vaikka ikuisuuden.
- Nukuks sä? Marcus kysyi kuiskaten. Mumisin hänelle vastaukseksi.
- Te lähette huomen vai? poika kuitenkin jatkoi sinnikkäästi. Huokaisin ja avasin silmäni. Hetki oli jo mennyt piloille. Käännyin kyljelleni, jotta pystyin katsomaan Marcusta, joka makasi kyljellään vieressäni.
- Aikasin aamul, mut ei puhut siit, pyysin. Halusin unohtaa sen, ettemme näkisi toisiamme joululomalla. Ero oli vielä ikävämpi nyt, kun olimme viettäneet melkein kaiken vapaa-aikamme yhdessä viimeisen viikon aikana. Marcus ei sanonut mitään vaan veti minut lähemmäs itseään. Hän suuteli minua pienesti.
- Ei puhuta sitten, hän totesi ja suuteli minua uudestaan. Tällä kertaa kiihkeämmin. Tunsin kihelmöintiä ja painauduin lähemmäs poikaa. Kuulin portaiden narahtavan ja vetäydyin nopeasti.
- Mitä nyt? Marcus kysyi.
- Shhh, sihahdin ja kuuntelin tarkkaavaisesti. Askeleet menivät huoneeni ohi vanhempieni makuuhuoneeseen ja palasivat hetken kuluttua takaisin alas. Marcus katsoi minua ärtyneenä.
- Sori, mut äiti ei saa tietää meist, selitin.
- Miksei? Marcus kysyi.
- Hän ei ymmärtäis, vastasin.
- Joo, niin varmaan, poika tuhahti ja nousi istumaan sängylläni. Hän oli loukkaantunut sanoistani. Hän ei ymmärtänyt, että äiti piti minua yhä pikkutyttönään, enkä halunnut viedä sitä häneltä. Marcus veti kätensä puuskaan ja toi minulle mieleen pikkupojan, jolta oli viety karamelli, eikä minkä tahansa pikkupojan, vaan pikku Marcuksen. Painoin pojan takaisin makaamaan.
- Oo kiltti ja yritä ees hyväksyy se, pyysin. Marcuksen silmiin syttyi viekas pilke.
- Mitä sä oot valmis tekeen sen eteen? hän kysyi. Hymyillen leikittelin hänen hiuksillaan.
- Eiks se riitä, et mä oon tässä? kysyin.
- Tältä erää, Marcus vastasi.

Lähettäjä: Fanii 
Päivämäärä:   3.7.11 19:49:36

jeee lisää kuhan kerkeet : D E>

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   3.7.11 21:06:32

<3<3<3

Lähettäjä: Random 
Päivämäärä:   3.7.11 21:28:29

Jatkoo! <3

Lähettäjä: =) 
Päivämäärä:   3.7.11 22:00:50

äää,, tää on niiiin hyvä!!! <3<3 lopetan Sit HETI lukemisen jos noi kaks eroo. täydelline pari<3<3 JA jatkoo sit tulee se et se kertoo äidillee et ne seukkaaa vinks vinks ;) Nii ja sit ei noide välil ny hetkee riitoi ku niit on ollu ny iha tarpeeks !

Lähettäjä: (:: 
Päivämäärä:   3.7.11 22:02:02

PARAS!!! <3<3 käyn 2 min välei kattoo onks jatkoo =D T: mul o mielekiintone elämä!=)

Lähettäjä: lalaa 
Päivämäärä:   3.7.11 22:08:23

Tää muuttuu aina vain ihanemmaks ja tapas kirjottaa on jotenki niin sanoinkuvailematonta! Nyt draamaa kehiin ;)

Lähettäjä: mariA 
Päivämäärä:   3.7.11 23:41:34

aahhh onneks kirjotat joka päivä ku kuolisin varmaa muuten ! Mä en muute huomaa yhtää virheitä tuolla tekstissä, johtuukoha siitä ettei niitä oo vaa siitä että luen tätä nii intohimoisesti :DD nooni mut jatkeleppas taas huomenna (tai heti ku ehit) ;--)

Lähettäjä: Figaron_haamu 
Päivämäärä:   4.7.11 01:21:13

Lukasin koko tarinan putkeen, ja lukemisen arvoseks totesin! :)
Virheitä on jonkunverran, mut ihan perus näpyvirheitä sun muita, ei mitään kieliopillista toituvaa virhettä :D

Lähettäjä: Sizyy 
Päivämäärä:   4.7.11 01:41:39

IHANAAAAAAAAAAAAAAAAA, JATKOO MAHOLLISIMMAN PIAN!!! ÄLÄ EROTA NOIT!!!! (sori capsin raiskaus)

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   4.7.11 18:27:03

Pyöritin lumesta valtavaa palloa lapsellisuudenpuuskassani. Oli aaton aatto ja lunta oli satanut jo puoli päivää, joten se riittäisi hyvin yhteen lumiukkoon isovanhempieni pihalla. Kun olin tyytyväinen pallon kokoon, pyöritin vielä kaksi muuta lumipalloa ja laitoin ne kaikki päällekkäin kunniapaikalle kuistin eteen. Kipaisin hakemasta keittiöstä porkkanan, sillä pitihän lumiukolla porkkananenä olla. Lainasin sille vanhan piponi ja kaulahuivini ja etsin varastosta luudan. Voila, kuistin edessä seisoi lumiukko suoraan lapsuudestani. Lumisena ja märkänä siirryin sisätiloihin ihailemaan luomustani vierashuoneen ikkunasta. Ukkini tuli rymistellen sisään. Hän oli jo yli kahdeksankymmentä, mutta ikä ei häntä vieläkään painanut.
- Mummu, tulepa katsomaan, kuinka hieno lumiukko on kuistin eteen ilmestynyt, hän kehotti.
- Niinpä näkyy, mummu totesi luultavasti keittiön puolelta. Vilkaisin kelloa. Ruoka-aikaan oli vielä tunti, eikä minulla ollut mitään tekemistä. Nousin tuolilta ikkunan äärestä ja etsin mummun ja ukin. Löysin heidät keittiöstä. Ukki istui keittiön pöydän ääressä ja selitti jotain naapurin Bettien äidin reumasta. Mummu hääräsi lieden ääressä ja mumisi jotain sopivissa kohdissa osoittaen kuuntelevansa. Hän oli pieni itsepäinen nainen, joka oli paljon mukavampi kuin, mitä päältä päin voisi kuvitella. Hän oli ollut joskus kotiopettajattarena. Siitä oli jäänyt muistoksi hieman tuima ilme ja tiukka nuttura.
- Voinks mä auttaa jotenkin? kysyin ovelta.
- Jos haluat, voisit vaikka kuoria perunoita, kun ukistasi ei ole mitään apua, mummu sanoi ja naurahti pienesti.
- Selvä, vastasin ja hain perunapussin kaapista. Valitsin sopivankokoisia perunoita ja heitin ne altaaseen. Palautin pussin ennen kuin aloitin perunoiden kuorimisen. Ukin kevyt jutustelu loi keittiöön kodikkaan tunnelman. Olin iloinen, että äiti oli ollut ehdoton tänne tulemisesta. Kotona minulla olisi ollut Marcus ja kaverit, joita näin melkein joka päivä, mutta ukkia ja mummua vain kerran vuodessa.

Joulu tuli ja meni ja uusi vuosikin alkoi jo lähestyä. Oli 27. joulukuuta, syntymäpäiväni. Jo aamusta asti puhkuin sellaista intoa, etten pystynyt nukkumaan yhdeksää pitempään. Yleensä heräsin vasta yhdentoista kieppeillä, kun sain nukkua pitkään. Kello yhdeksän siis nousin sängystä ja siirryin keittiöön hiljaa, etten herättäisi vanhempiani. En yllättynyt, kun näin mummun hereillä, sillä hän heräsi jo kuuden aikoihin.
- Hyvää huomenta, tervehdin pirteästi.
- Hyvää huomenta syntymäpäiväsankari, mummu toivotti. Istuin pöydän ääreen ja katselin hetken mummun aherrusta.
- No, miltä tuntuu olla 17? mummu kysyi ja katsahti minuun. Naurahdin.
- Ei yhtään miltään, myönsin. – Mutta ehkä sit, jos mä saan ajokortin, ni kaikki tuntuu erilaiselt.
- Niinpä niin, mummu myhäili vain. Olin toivonut lahjaksi rahaa ajokouluun ja omaa autoa, enkä vieläkään tiennyt, saisinko kumpaakaan. Mummu ei suostunut paljastamaan mitään. Rupattelimme, kunnes muutkin olivat vihdoin heränneet ja ukki oli palannut aamukävelyltään, sillä aamupala oli valmis. Niin kuin aina, syntymäpäivinäni, päivä oli pyhitetty kokonaan minulle. Kävimme äidin ja isän kanssa Lontoossa yhdessä näyttelyssä, johon olin halunnut päästä jo pitkään. Erityisesti hiilipiirrokset olivat todella kauniita, varsinkin yksi, johon oli piirretty kissanpentu emoineen. Palasimme takaisin vasta illalla. Mummu ja ukki odottivat jo meitä keittiössä. Pöydällä koreili kermainen syntymäpäiväkakku, jossa oli 17 kynttilää.
- Hyvää syntymäpäivää, kaikki toivottivat.
- No niin, aika puhaltaa kynttilät, ukki kehotti äidin hakiessa kameraa.
- Ja muista toivoa, mummu muistutti vielä. Hymyillen puhalsin kynttilät sammuksiin. Toivottavasti joku kuulisi toiveeni. En ollut koskaan aiemmin toivonut yhtä paljon, että toiveeni toteutuisi, sillä halusin sitä todella. Toivoin, että voisin jäädä asumaan Southamptoniin.

Pari päivää uuden vuoden jälkeen palasimme kotiin. Heti kotiin päästyäni lähetin viestin Marcukselle, että tulisin käymään piakkoin. Purin nopeasti putkikassini. Laitoin puhtaat vaatteet takaisin kaappiin ja likapyykit likapyykkikoriin.
- Meen nyt Marcil, huikkasin vanhemmilleni rymistellessäni rappusia alas kovaa vauhtia.
- Mutta Rose, juurihan me vasta tulimme. Etkö voisi pysyä edes tätä iltaa kotona, äitini pyysi. Pysähdyin eteiseen ja huokaisin. Halusin jo epätoivoisesti nähdä Marcuksen.
- Me ollaan jo vietetty melkeen koko loma yhes. Mä haluun nähä mun kavereitki välil. Äiti, oo kiltti, pyysin.
- Hyvä on, mutta älä ole yömyöhään, hän myöntyi.
- Kiitti, vastasin ennen kuin melkein ryntäsin ovesta ulos pyörälleni. Pyörällä pääsin yllättävän hyvin kulkemaan. Tiet olivat aurattuja ja niihin jäänyt pieni lumikerros esti liukkauden tehokkaasti. Hieman kirpeä talvi-ilma sai oloni virkeäksi. Olin muutenkin innoissani, sillä pian näkisin Marcuksen kymmenen päivän erossa olon jälkeen. Parkkeerasin pyöräni talon kulmalle ja astelin näennäisen rauhallisesti kuistille. En ehtinyt edes koputtaa, kun ovi jo aukeni ja Marcus katsoi minua iloisesti ruskeilla silmillään. Halasin häntä ja imin sisääni hänen tuttua tuoksuaan. En ollut tajunnutkaan, kuinka paljon oli poikaa kaivannut.

Olimme siirtyneet Marcuksen huoneeseen ja jääneet sinne. Istuin sängyllä tyyny sylissäni ja kerroin vieressäni istuvalle poikaystävälleni, kuinka olin syntymäpäiväni viettänyt. Sitä ennen olimme jo käsitelleet molempien joulun ja uuden vuoden. Marcus oli viettänyt joulun vanhempiensa kanssa ja uuden vuoden kavereidensa kanssa. He olivat juoneet päänsä täyteen ja ottaneet niin uuden vuoden vastaan. Se oli ilmeisesti pojan perinne. Itse pidin rauhallisemmin vietetystä uudesta vuodesta, tinan valamisesta ja muusta, mutta makunsa kullakin.
- Ja isä lupasi maksaa autokoulun, jos se ei ehdi itse opettaa, selitin. Keskeytin, kun huomasin Marcuksen nousevan sängyltä ja kävelevän kaapilleen.
- Jatka vain, kyl mä kuuntelen, Marcus kehotti. Hän kaivoi jotain kaapistaan toimien itse näköesteenä.
- Mitä sä teet? kysyin kiinnostuneena ja yritin kurkotella, jotta näkisin, mitä poika etsi. Marcus ei kiinnittänyt kysymykseeni mitään huomiota. Lopulta hän kääntyi ja asteli viereeni pitäen toista kättä selkänsä takana. Katsoin häntä tarkkaavaisesti.
- Hyvää myöhäst syntymäpäivää, hän toivotti ja ojensi selän takana olleen kätensä eteeni. Kädessä oli pieni lahjapaketti.
- Ei sun ois tarvinnu mitään ostaa, vastasin.
- Mut ostin kuitenki. Avaa se, hän käski. Otin paketin hänen kädestään ja revin paperin. Sisällä oli pahvilaatikko, jossa oli hopeinen rannekoru. Korussa oli pieniä sydämiä ja tiukuja. Se oli minusta kaunis.
- Pidätkö siitä? Marcus kysyi malttamattomana. Nyökkäsin.
- Kiitos, sanoin.
- Eipä kestä, poika virnisti. Hän otti rannekorun ja kiinnitti sen käteeni. Hymyilin. Juttelimme vielä hetken ennen kuin kello alkoi näyttää niin paljon, että minun oli lähdettävä kotiin.
- Tuota, Haluisitko tulla lauantain meil yöks, ku mun vanhemmatkaan ei oo koton? Marcus kysyi vielä eteisessä. Mietin asiaa hetken.
- Joo, enköhän mä voi, vastasin. Joutuisin tekemään hieman järjestelyjä ja valehtelemaan taas vanhemmilleni, mutta muuten yö kuulosti hyvältä.
- Hienoa, Marcus hymyili helpottuneena. Suutelin poikaa hyvästiksi ennen kuin kävelin pyörälleni.

Lähettäjä: Sizyy 
Päivämäärä:   4.7.11 18:48:56

iiihaaaanaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa!!! mä rrakastan tät tarinaaaaaaaaaaa, jatkoo pian :333

Lähettäjä: ankku 
Päivämäärä:   4.7.11 19:50:15

voi ei nuo on aivan liian ihania♥

Samaa mieltä ( =):n ) kans että jos nuo eroaa nii lopetan lukemisen SIIHEN! :D Liian ihana pari erotettavaksi,mutta olis ihana jos nuo kertois toisilleen tunteistaan ääneen ku sellasta on ihana lukee !♥♥ :D Jatkoa äkkiääää!

Lähettäjä: Sizyy 
Päivämäärä:   4.7.11 20:25:18

Libe jatkoo pian mä en malta oottaa!

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   4.7.11 21:18:02

ankku: Toi tunteist kertominen on ihan hyvä idea. Katotaan, jos mä saan sen johonki kohtaan sopimaan.

Lähettäjä: mariA 
Päivämäärä:   4.7.11 23:52:30

aahh rakastaaaaannn jatkoaa <3

Lähettäjä: -+- 
Päivämäärä:   5.7.11 01:58:58

ihana<3 JATKOA !

Lähettäjä: Lasikannu 
Päivämäärä:   5.7.11 10:28:26

on ihana, tykkäään :)

Lähettäjä: homo_kasvi 
Päivämäärä:   5.7.11 12:41:56

Tää on tosi hyvä tarina! Jatkoa ootellessa!
Palautetta kumminki vielä, pieniä virheitä ja kappalejakoa vois olla enemmän ja ihan hyvä toi puhekielinen tekstikin(:

Lähettäjä: ankku 
Päivämäärä:   5.7.11 17:17:43

Lähettäjä: homo_kasvi
Päivämäärä: 5.7.11 12:41:56

Tää on tosi hyvä tarina! Jatkoa ootellessa!
Palautetta kumminki vielä, pieniä virheitä ja kappalejakoa vois olla enemmän ja ihan hyvä toi puhekielinen tekstikin(:

------------------------------------

Samaa mieltä että vois olla enemmän kappalejakoa,mutta on hyvä että tuo millon nuo puhuu on kirjotettu sun puhetyylillä. Mun mielestä on joskus häirittevää jos ne ihmiset muka puhuis kirjakielellä :D Ja teksti on kyllä tosi helppo lukuista ja ihana tarina! ♥

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   5.7.11 17:48:00

ankku & homo_kasvi: Mä en varmaan saa tehtyy pienempii kappaleita, kun en osaa pätkittää sitä kovin hyvin ja sit must alkaa tuntuu siltä, et siit tekstist tulee kauheen rikkonainen, mut toivottavast jaksatte lukee vähän pidempiikin kappaleita.

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   5.7.11 18:23:58

Lauantai-iltana isäni halusi välttämättä heittää minut Lottielle. Inhosin vanhemmilleni valehtelua, mutta se vain oli pakko tehdä, sillä he tuskin ymmärtäisivät. Kiitin isääni kyydistä ja nousin autosta. Isäni kehotti minua pitämään hauskaa. Heilautin päätäni ja vilkutin hyvästiksi. Katsoin hänen katoavan kulman taakse ennen kuin lähdin kävelemään vastakkaiseen suuntaan. Katsoin kelloa. Se näytti kuutta. Marcus odotti minua jo, joten nopeutin hieman tahtiani. Sain kävellä melkein kilometrin keskustasta pojan talolle. Nähdessäni talon kurtistin kulmiani. Pihassa oli monta autoa, mutta sisällä ei näkynyt liikettä. Jotain oli tekeillä. Astuin kuistille ja koputin oveen.
- Ai, sä tulit jo, Marcus sanoi ensimmäisenä avatessaan oven.
- Noinko sä tervehdit tyttöystävääs? kysyin, sillä poika ei kiinnostanut kovinkaan innostuneelta tulostani toisin kuin yleensä. Hän suuteli minua nopeasti poskelle.
- Parempi? hän kysyi.
- No jaa, vastasin ja astuin sisälle hiljaiseen taloon. Hiljaisuus kuitenkin tuntui keinotekoiselta. Marcus johdatti minut pimeään olohuoneeseen. Hetken oli hiljaista. Katsoin poikaa kysyvästi. Valot rävähtivät päälle ja olohuoneessa olleet nuoret huusivat yhteen ääneen:
- Hyvää syntymäpäivää!
- Kiitos, vastasin hämmentyneenä. Mulkaisin nopeasti Marcusta. Olimme puhuneet tästä jo ennen loman alkua. Minulle ei tarvinnut järjestää minkäänlaisia juhlia. Tässä sitä kuitenkin oltiin.
- Kyl sä juhlat tarviit, ku täytät 17, Marcus kuiskasi korvaani. Joku laittoi musiikin soimaan ja hetkessä talo tuntui täyttyvän iloisista juhlijoista, vaikka paikalla oli vain olohuoneellinen ihmisiä. Huokaisin. Koska minun takiani bileet oli järjestetty, kai sitä voisi ihan yhtä hyvin pitää hauskaa.

Lottien silmät melkein seisoivat päässä hänen kävellessään minua kohti, tai ainakin niin luulin, sillä hänen kävelynsä ei ollut mitenkään suoraa. Istuin olohuoneen sohvalla. Marcus oli kadonnut jonnekin muutaman kaverinsa kanssa. Bilettäminen sujui pojalta paljon paremmin kuin minulta. Olin saanut alas vasta pari siideriä ja kello alkoi jo näyttää keskiyötä. Lottie istahti raskaasti viereeni kuljettuaan olohuoneen läpi. Meteli oli kova, niin kuin joka bileissä, joissa olin vieraillut, mutta aloin jo tottua siihen.
- Moi, mitä kuuluu? Lottie kysyi ja yritti keskittää katseensa minuun. Naurahdin hänen hullunkuriselle ilmeelleen. Tytön meikit olivat hieman levinneet ja hiukset olivat pystyssä. Alkuillasta olin ollut huolissani siitä, etten ollut pukeutunut juhlia varten, mutta enää se ei haitannut. Aloin jo olla juhlijoista siistimmästä päästä.
- Ihan hyvää kuuluu, vastasin hymyillen. Lottie ojensi minulle juomaansa, mutta pudistin päätäni ja nostin kädessäni olevaa siideritölkkiä.
- Voihan sitä kaksin käsinki juoda, tyttö väitti. Hymähdin.
- Aivan varmasti, mutta mun pitää huomen olla siivouskunnos, vastasin.
- Älä sitä murehdi. Tää ei oo sun talos, Lottie käski.
- Ei niin, vaan mun poikaystävän, joka ei varmast oo aamul kauheen hyväs kunnos, kerroin.
- Ai, joo, Lottie myönsi ja laski juoman kädestään. – Sit mäkään en juo enää, ni voin auttaa sua.
Meni vain viisitoista minuuttia ennen kuin Lottie unohti, mitä oli luvannut ja otti mukin takaisin käteensä. Katselin ympärilleni etsien tuttuja kasvoja ihmisvilinästä. Tunnistin Jeffin ja Dannyn, jotka kävelivät meitä kohti.
- Danny-kultaseni, Lottie tervehti ja halasi poikaa, joka hymyili tyhmännäköisenä.
- Moi, me tultiin tervehtimään synttärisankarii, Jeff selitti.
- Ooks sä ollu täs kokoajan? Me ollaan meinaan etitty sua melkeen tunti, ku Jeff tuli vähän myöhäs, Danny selitti.
- Joo, oon. Mistä te mua etitte? kysyin. Yllätyksekseni Danny punastui.
- Noo, makuuhuoneest, hän vastasi kierrellen. Irvistin. Lisää tekemistä aamuksi. Täytyisi muistaa vaihtaa lakanat kaikista sängyistä.
- Hei, ei me mitään semmost tehty, mitä säkään et tekis, Danny puolustautui.
- En mä sitä. Mietin vaan, mitä kaikkee täytyy aamul tehä, vastasin.
- Ei sitä kannat nyt murehtii. Nyt juhlitaan, Danny ilmoitti.
- Sitä mäki oon tol yrittäny sanoo, Lottie kertoi ja katsoi minua haastavasti.
- Okei, okei, myönnyin lopulta kolmen odottavan katseen alla. Lottie hymyili ja nousi sohvalta hakemaan minulle jotain vahvempaa juotavaa.

Kaksi boolimukillista myöhemmin näin Marcuksen tulevan ulkoa Johnin kanssa. Marcuskin näki minut, sillä hän otti suunnakseen sohvan, jolla istuin kavereideni kanssa. Valitettavasti täytimme sohvan nelistään, joten ylimääräistä tilaa ei ollut. Se ei Marcusta haitannut.
- Hei, protestoin, kun hän veti minut nopeasti ylös ja istui paikalleni virnistellen omalle nerokkuudelleen.
- Sä veit mun paikan, valitin ja mulkoilin poikaa, joka vain virnuili. Istahdin käsinojalle mielenosoituksellisesti. Marcus veti minut syliinsä.
- Sä oot niin sulonen, hän kuiskasi korvaani ja siirtyi sitten suutelemaan kaulaani. Käänsin itseäni hieman hänen sylissään, jotta huulemme kohtasivat.
- Hei, oikeesti. Hankkikaa huone! John karjaisi yhtäkkiä. Hätkähdin ja käännyin katsomaan poikaa, mutta hän ei katsonut meitä vaan Dannya ja Jeffiä.
- Tuu mennään. Hei sitten, Rose, Jeff sanoi ja veti Dannyn mukanaan sohvalta. He menivät yhtä matkaa eteiseen ja ovesta ulos. John istahti mitään sanomatta sohvalle veljensä paikalleen. Hänen ilmeensä oli yhtä aikaa vihainen ja synkkä.
- Tota, mä meen ettiin Jasonin, Lottie selitti ja nousi. Aiemmin täydellä sohvalla oli nyt tilaa, vaikka millä mitalla. Marcus ei kuitenkaan päästänyt minua pois sylistään, vaan alkoi uudestaan hamuilla kaulani ihoa. Hänen huulensa tuntuivat kuumilta ihoani vasten. Painoin silmät kiinni ja leikittelin pojan hiuksilla. Marcuksen pää nousi ja suutelin hänen huuliaan. Hänen kielensä teki pienen tutkimusmatkan suussani. John köhi vieressäni ja pilasi hetken. Marcus nousi sohvalta, joten minunkin oli pakko nousta seisomaan.
- Tule, mennään, hän pyysi ja veti minut rappusiin. Marcus väisteli taitavasti vastaantulijoita ottaen huomioon, että hän oli juonut minua enemmän. Hän johdatti minut huoneeseensa, joka oli onneksi tyhjä. Marcus sulki oven ja veti minut lähelleen. Hän suuteli minua kiihkeämmin kuin kertaakaan aiemmin ja työnsi minua edellään. Jalkani kolahtivat sängyn reunaan. Marcus oli taas siirtynyt suutelemaan kaulaani ja painoi minut maakuulleni sängylle. Hän tuli itse päälleni.
- Sä oot aivan uskomaton, hän kuiskasi käheästi.
- Niin säkin, vastasin. Marcus nosti paitaani ja siirtyi suutelemaan vatsaani. Värähdin mielihyvästä.
- Mun vuoro, ilmoitin. Poika katsoi minua kysyvästi. Hänen silmänsä hehkuivat hämärässä. Siirsin käteni hänen paitansa helmaan ja vedin paidan hänen päänsä yli. Ovi aukeni ja käytävästä tuli valoa huoneeseen.
- Sori, Marc, mut John haastaa riitaa kaikkien kans. Sun kannattais puhuu sille ennen ku jotain tapahtuu, Annie sanoi ovelta. Hengitin pinnallisesti. Olin erittäin pettynyt keskeytyksestä.
- Okei, mä tuun, Marcus vastasi ja loi minuun anteeksipyytävän katseen. Hän otti paitansa ja laittoi sen takaisin päälleen.
- Mäki tuun, sanoin, kun poika oli jo ovella.
- Selvä, hän vastasi, muttei jäänyt odottamaan minua. Kävelin hitaasti ovelle nykien samalla paitaani alaspäin. Ohitin Annien ovella. Tyttö katsoi minua murhaavasti, mutta jätin asian omaan arvoonsa.

Lähettäjä: Candy 
Päivämäärä:   5.7.11 18:40:54

Aww! Jatkoa ja nopeaa. ;)

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   5.7.11 19:06:40

Mun mielestä noissa kappale jutuissa ei ole mitään valittamista.. Enemmän mua häiritsee, kun jotkut työntää niitä välejä joka kohtaan. :)

En ole tainut sanoa, että seuraan tätä? Sen verran annan palautetta, että ihan hyvin kirjoitat ja tarina on ihan ok. Ihmettelen, miksi tarina sijoittuu ulkomaille? Tarinassa ei ole mitään sellaista syytä, jonka takia sen kuuluisi sijoittua Englantiin. Samaa tarinaa voisit kirjoittaa, vaikka se sijoittuisi Suomeen. Itseäni tällaiset asiat häiritsee, koska kirjoitetaan suomen kielellä ja sitten valitaan ulkomaalaisia nimiä. Se vain ei kuulosta hyvältä. Onneksi olet valinnut nimet järkevästi eli ne sopii suht hyvin suomenkieleen, mutta helposti tulee sellainen olo, että lukee jotain huonosti käännettyä kirjaa (tässä tapauksessa onneksi ei vielä).

Olisin toivonut, että Rosen ja Marcuksen välit olisivat edenneet vähän hitaammin. Tukiopetus kohta oli hyvä, mutta sen jälkeen olisi voinut vähän hidastella ja jättää Rose epäröimään ja miettimään tilannetta eikä suoraan syöksyä seurustelemaan Marcuksen kanssa. Se meni hirveällä rytinällä. Hidastaminen ois tuonu lisää jännitettä ja nyt sitä et tarinaan enää saa, koska et voi enää erottaa henkilöitä. :D Nyt vähän vaarana on, että tarinan elämä tasoittuu ja ideat loppuvat pian. Se muuttuu tylsäksi ja väkisin väännetyksi.

Ei ihan mun 'ylitse muiden' listalle enää tarinan tässä kohdassa pääse.(tarinat, joissa kaikki on kohdallaan eli lukija osaa pitää mielenkiinnon, kirjoittaa hyvin, hyvä juoni ja hahmot jne. Niissä on sitä jotain, joka laittaa odottamaan malttamattomana seuraavaa pätkää). Tarinan juoni, ulkomaille sijoittuminen ja ulkomaiden vaikutus kirjotukseen jättää sen verran pois. Tarina on kuitenkin sellanen, jota aion seurata.

Saako edes selvää mitä tarkoitan? Valitettavasti en kykene kirjoittamaan selkeämmin.

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   5.7.11 19:28:49

PV: Myönnän itekin, et seurustelu alko vähän liian aikasin, mut sillä hetkel must tuntu, et sitä ei olis pystyny pitkittään paljoo ilman, et siit olis tullut mun mielest huono. Joo katotaan, saanko pidettyy lukijoiden mielenkiinnon.
Ja valitsin ulkomaat lähinnä siksi, et halusin Marcuksen pelaavan koulun jalkapallojoukkueessa ja Suomes ei mun mielest oo sellasii koului? Mut näin jälkeen päin ajatellen sil yksityiskohdal ei loppu peleissä oo paljoakaan väliä.

Lähettäjä: PV 
Päivämäärä:   5.7.11 19:54:02

No joo. Perjaatteessa tolla ei ole tarinan kulun kanssa mitään merkitystä. Voisi ihan hyvin pelata jalkapalloa koulun ulkopuolella. Tota koko asiaa ei hirveästi käsitellä tarinassa.
Ulkomailla kirjoittaessa pitää myös kulttuuri erot muistaa.. Ja jos ei ole asioihin perehtynyt niin sen huomaa. Voi tulla sellaisia virheitä jotka pudottaa pohjan koko tarinalta.
Mutta mikäs minä olen kirjoittajan päätösten järkevyyttä epäilemään :D
Voisit muuten kertoa jostain pelistä. Ja haluaisin kuulla myös mitä juoruja nyt koulun käytävillä kuuluu :P

Lähettäjä: mariA 
Päivämäärä:   5.7.11 23:37:57

nooooninoooooni jatkeles taas ku tykkään tästä nii hirmuisesti ja muutki varmaa (=

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   6.7.11 17:48:51

Hätkähdin hereille sängyn keinahtaessa, mutta olin niin väsynyt, etten jaksanut edes avata silmiäni. Tulija painautui aivan kiinni minuun. Tunnistin Marcuksen tuoksun. Nukahdin nopeasti uudestaan pojan lämmöstä nauttien. Kun seuraavan kerran heräsin, oli jo aamu. Oloni oli raukea, enkä olisi millään halunnut nousta, mutta tiesin, että talo oli sotkuinen ja jonkun olisi siivottava. Nostin Marcuksen käden varovaisesti pois päältäni ja nousin sängystä. Vilkaisin poikaan pukeutuessani. Hän näytti söpöltä nukkuessaan. Hetken huumassa suikkasin pienen pusun hänen otsalleen ennen kuin kävelin alakertaan katsomaan, kuinka pahaa tuhoa talollinen nuoria juhlijoita kännissä oli saanut aikaan. Keittiön lattia oli tahmea, joten päätin aloittaa siitä. Muistin, että Lisa säilytti siivoustarvikkeitaan portaiden alla olevassa kaapissa, joten hain sieltä ämpärin ja mopin. Ensin pesin keittiön lattian ja tiskasin astiat. Kun keittiö oli hyvässä kunnossa, siirryin olohuoneen puolelle. Sen jälkeen olivat vuorossa vanhempien makuuhuone, työhuone ja viimeisenä kylpyhuone. Hankasin peilistä huulipunaa, kun kuulin kolahduksen Marcuksen huoneen tienoilta. Poika oli tainnut viimein herätä.
- Mitä sä teet? Marcus kysyi. Käännyin kylpyhuoneen ovea kohti. Poika nojasi oven karmiin yläruumis paljaana ja haroi jo valmiiksi sojottavia hiuksiaan.
- Siivoan, vastasin.
- Se on mun homma, Marcus protestoi. – Mähän ne bileet pidinki.
- No, mä oon jo siivonnu kaiken muun paitsi tän peilin, kerroin.
- Sit mä siivoon sen peilin, Marcus totesi ja asteli viereeni. Ojensin hänelle rätin. Poika otti rätin ja kurottautui ylitseni pyyhkimään peiliä.
- Nyt se on puhdas, hän totesi hetken kuluttua.
- Hyvä. Sit sä voit vaik tehä aamupalaa, totesin. Marcus siirsi kätensä molemmille puolilleni niin, että olin loukussa hänen ja lavuaarin välissä.
- Se voi varmaan odottaa hetken, hän päätti ja suuteli minua pienesti.
- Entä jos mul on kauhee nälkä? kiusasin. Poika huokaisi.
- Siinä tapauksessa aamupalaa saamasi pitää, hän virnisti ja katosi käytävään.

Koulu alkoi heti maanantaina ja jatkui samanlaisena kuin aiemminkin. Jouduin vain tasapainottelemaan enemmän ystävieni ja poikaystävänä välillä. He olivat kaikki minulle tärkeitä, joten minua harmitti, kun olin huomannut, etteivät minun ystäväni ja Marcuksen ystävät tulleet toimeen keskenään. Danny vältteli Johnia, joka ei hyväksynyt hänen ja Jeffin suhdetta, väitti poika veljelleen mitä tahansa. Lottie taas liikkui melkein aina Jasonin kainalossa ja Jason ei tullut toimeen Danielin kanssa, joten kumpikaan parhaista kavereistani ei tullut kauhean lähelle Marcuksen kavereita, olin minä mukana tai en. Itse liikuin enemmän Marcuksen kavereiden kanssa kuin tämä liikkui minun kavereideni kanssa. Koska olimme melkein aina yhdessä, näin Lottieta, Dannya ja muita vähemmän kuin olisin halunnut. Tosin olin saanut pari uutta kaveria - John oli mukava, kun sille päälle sattui -, mutta ainoana tyttönä poikaporukassa tunsin itseni ulkopuoliseksi. Vaikka poikaystäväni oli minulle todella tärkeä, niin olivat ystävänikin, joita minulla ei aiemmin ollut juuri ollut. Olin päättänyt keskustella asiasta jossain vaiheessa Marcuksen, mutta riitaa en ollut suunnitellut etukäteen.

Oli hyvin kylmä torstaipäivä tammikuun lopulla. Päivän viimeiset tunnit olivat juuri loppuneet, kun Lottie ilmestyi jostain viereeni kävellessäni kaapilleni.
- Hei, hän tervehti. Vastasin tervehdykseen samalla tavalla.
- Kuule, me ollaan viikonloppun menos pitkäst aikaa Samil. Mä haluisin, et sä tulisit kans, tyttö kertoi.
- Mä tulisin mielelläni, vastasin.
- Mut me ollaan menos niihin bileisiin, Marcus protestoi takanani.
- Mä en oo lupautunu tuleen mihinkään bileisiin, väitin kiivaasti, sillä en vieläkään nauttinut bileistä. Joko join vähän ja tunsin oloni ulkopuoliseksi tai join liikaa ja kärsin seuraavana aamuna. Välimuotoa ei tuntunut löytyvän.
- Mut mä lupasin jo, et me mennään, Marcus ilmoitti.
- Mistä lähtien sä oot saanu päättää mun puolest, mitä mä teen? kysyin ärsyyntyneenä saaden pojan puolustuskannalle.
- No, mä aattelin. Sitä paitsi päätäthän säkin asioit mun puolest, hän vastasi.
- Niinku mitä esimerkiks? Mun mielest mä tein viime viikonloppunaki just niin ku sä halusit, totesin tiukasti.Ei minulle yleensä ollut mitään väliä, mitä me teimme milloinkin, mutta kerrankin halusin olla omien kavereideni kanssa, enkä aikonut perääntyä pätkän vertaa.
- Sä et oo vielkään kertonu sun vanhemmilles, et mä oon sun poikaystäväs, Marcus vastasi.
- Niin, koska ne ei ymmärtäis, vastasin huokaisten. Tästä asiasta olimme väitelleet jo monen monta kertaa.
- Tai sit sä häpeet mua, poika väitti synkkänä. Ympärillemme oli alkanut kerääntyä muita opiskelijoita katsomaan riitelyämme.
- Sä et halunnu, et mä kertoisin ees mun porukoil meist, Marcus kertoi.
- Sä KERROIT!?! tulistuin. Pelkäsin kertoa omille vanhemmilleni siitä, että ylipäätään seurustelin, sillä en tiennyt heidän reaktiotaan. Vielä pahempaa olisi, jos he kuulisivat asiasta joltain muulta.
- Tietty, mä kerroin, Marcus vastasi. Pelkoni vanhempieni reaktiosta purkautui suuttumuksena.
- No, kiva ku viitit kertoo mulle, tuhahdin.
- Oikeestaan se ei ees kuulu sulle, poika vastasi.
- Eikö? Eli mun pitää tehä niin ku sä sanot, mut sun asiat ei kuulu mulle pätkääkään. Niinkö se todella on? huusin niin, että varmasti koko käytävä kuuli sanani.
- Ei, ku, Marcus aloitti, mutta en antanut hänen jatkaa, sillä olin todella vihainen. En suuttunut usein, mutta kun suutuin, kaikki saivat kuulla kunniansa.
- Sä oot aivan uskomattoman kaksinaamanen, kerroin. Marcus katsoi minua anovasti.
- Jos mentäis jonneki vähän rauhallisempaan paikkaan, hän ehdotti varovaisesti.
- Mä en mee sun kans yhtään mihinkään, sanoin jyrkästi. – Enkä tee mitään muutakaan sun kanssa.
Niine hyvineni marssin pois koulusta.

Kävelin nopeaa tahtia Southamptonin kaduilla. Keskityin arvostelemaan talojen kuntoa ja arkkitehtuuria. Ajattelin sillä hetkellä mieluummin turhanpäiväisiä asioita kuin äskeistä riitaani Marcuksen kanssa. Vihani ei kuitenkaan ollut vielä laantunut, vaikken ajatellutkaan riitaa. Potkin jäistä lumikokkaretta edessäni ja katselin, kuinka vähän joku oli vaivautunut tekemään lumitöitä. Pihassa ei mennyt ovelle minkäänlaista polkua, vaan pihan poikki kulkivat askeleista jääneet urat ovelle. Ei talokaan hyvässä kunnossa ollut. Jos olisin ollut talon omistaja, olisin maalannut lohkeilleen sinertävän maalin päälle jo aikoja sitten punaisen kerroksen uutta maalia. Mielestäni punainen väri olisi tuonut talon edut paremmin esille. Samalla kadulla oli myös uskomattoman kaunis tummanruskea kaksikerroksinen talo, jonne olisin muuttanut ilomielin. Rakennus sai minut melkein hyvälle tuulelle arvokkaalla olemuksellaan, mutta vain melkein. Olin päästänyt ajatukseni herpaantumaan ja mieleeni ajautui pätkiä riidasta. Pätkät saivat minut synkistymään uudestaan. Kuulin korvissani Marcuksen äänen sanovan yhä uudestaan ja uudestaan, että hänen asiansa eivät kuuluneet minulle ja minä häpesin häntä. Mieli maassa kiersin vielä muutaman kadun ja kävelin sitten suorinta tietä kotiin. Pieni riita oli jo saanut mielessäni valtavat mittasuhteet.

Lähettäjä: --- 
Päivämäärä:   6.7.11 18:33:24

Oi, rakastan tätä tarinaa!<3 Tosi hyvä!:)

Lähettäjä: mariA 
Päivämäärä:   6.7.11 22:57:03

uu jatkoo vaa plz (--:

Lähettäjä: Sizyy 
Päivämäärä:   7.7.11 16:46:10

oi jatkooo pian

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   7.7.11 19:17:36

Eli toivoisin taas hieman kommettia. Eteneekö tää tarina liian nopeesti?

--------------------------

Astelin koulun käytäviä synkkänä. Näin käytävällä suuren ryhmittyvän, jonka tiesin kiertää kaukaa. Pääsin kiertotietä hitaammin luokan eteen, mutta ainakaan minun ei täytynyt kohdata Marcusta. Emme olleet puhuneet mitään eilisen riidan jälkeen. Se ahdisti, mutta minulla ei ollut mitään sanottavaa pojalle. Olin vieläkin hieman ärsyyntynyt, mutta synkkyys oli korvannut suuttumuksen. En uskonut, että eroaisimme, ainakin toivoin niin. Tarvitsimme vain omaa aikaa, jotta voisimme rauhoittua.
Vasta viimeinen tunti tuotti välttelemisessä hieman ongelmia, sillä minulla ja Marcuksella oli sama tunti. Odotin tunnin alkua vessassa ja menin ovelle vasta, kun opettaja jo saapuikin. Näin Marcuksen ruskean hiuspehkon katoavan huoneeseen hieman ennen minua. Hän ei vilkuillut ympärilleen, nauroi vain jollekin Johnin jutulle. Hän ei edes yrittänyt etsiä minua. Se sai oloni vielä kurjemmaksi. Marcuskaan ei siis halunnut sopia riitaamme. Istuin etupenkkiin. Opettaja, rouva Hill, kirjoitti taululle tiuhaan tahtiin. Yritin saada edes jotain muistiinpanoja aikaiseksi, mutten pystynyt keskittymään. Marcus oli nauranut, kun taas minä en ollut edes hymyillyt riitamme jälkeen. Se ei tainnut olla pojalle kovinkaan suuri juttu, ei ainakaan sellainen, jonka takia kannattaisi murehtia. Tunnin loppuessa olin valmiina ja lähdin luokasta ensimmäisenä. Pian olin jo koulurakennuksen ulkopuolella kävelemässä kotiin päin. Olin onnistunut välttelemään poikaystävääni koko päivän, mutten saanut siitä mitään iloa. Marcus oli unohtanut minut hetkessä.

Istuin sängylläni halaten tyynyäni ja katselin synkkänä eteenpäin mitään näkemättä. Riita oli alkanut vaivata minua pahasti, mutten tiennyt, mitä olisin tehnyt. Kannattaisiko minun mennä pyytämään anteeksi? Entä jos Marcus oli jo unohtanut minut kokonaan? Pahimmassa tapauksessa näkisin jotain, mitä en todellakaan halunnut nähdä. Jo ajatus pojasta jonkun toisen kanssa satutti, eivätkä vakavat suhteet olleet tietääkseni muutenkaan pojan heiniä. Olin saanut sellaisen käsityksen, ettei hän ollut koskaan seurustellut vakavasti, ainakaan jos minua ei laskettu, olettaen, että seurustelimme vakavasti. Toivoin, että hermostuin turhasta, muttei sitä koskaan tiennyt. Äh, nyt loppuu murehtiminen, päätin. Oli toiminnan aika. Minun olisi pyydettävä anteeksi. Sillä tavalla saisin ainakin varmuuden asioiden oikeasta laidasta, eikä minun tarvitsisi enää murehtia mitään ylimääräistä. Nousin sängyltä päättäväisenä. Kerroin äidilleni käyväni kaverin luona ja etsin takkini naulakosta. Laitoin vielä kengät jalkaani ennen kuin astuin ovesta ulos kirpeään iltaan. Kirkkaat valot häikäisivät silmiäni, sillä pihaan oli juuri samalla hetkellä kääntynyt auto. Varjostin kädellä silmiäni tunnistaakseni tulijan. Isä se ei ainakaan ollut, sillä hän oli sisällä. Hän oli tullut kerrankin ajoissa töistä. Tulija pysäytti auton pihakivetykselle. Hän sammutti moottorin ja nousi autosta. Tunnistin auton ja tunsin kämmenteni hikoavan.
- Rose, Marcus huudahti ja harppoi minua kohti.
- Meidän pitää puhua, hän ilmoitti tiukalla äänensävyllä päästessään viereeni. Nyökkäsin, sillä hänen äänensä ei hyväksynyt vastaväitteitä. Lisäksi hän oli oikeassa. Pelkäsin vain, että poika sanoisi jotain sellaista, mitä en haluaisi kuulla.
- Mun puolest sä saat tehä huomen ihan mitä tykkäät, Marcus kertoi.
- Niinkö? kysyin hämmentyneenä ja pelkäsin pahinta. Eikö poika halunnut olla minun kanssani? Olin jo unohtanut, mistä riita oli alkanut.
- Niin. Mä en haluu olla riidois sun kans, Marcus vastasi.
- Etkö? kysyin. Minusta tuntui, että olin tavallistakin hidasälyisempi. Marcus hymähti.
- En. Mä välitän sust ihan liikaa, hän vastasi.
- Niinkö? Mäki välitän sust, enkä haluu enää riidellä, sanoin.
- Enkä mä häpee sua, lisäsin vielä. Marcus hymyili minulle valloittavasti.
- Hyvä, hän vastasi ja siirsi lämpimät kätensä poskilleni. Hän vilkaisi jonnekin taakseni ja suuteli minua sitten pitkään. Kuulin oven aukeavan takanani. Hätkähdin ja astahdin nopeasti kauemmaksi pojasta.
- Rosalind! Heti sisälle, isäni käski painokkaasti. Kävelin hänen ohitseen huokaisten raskaasti. Isäni oli nähnyt kaiken, enkä tiennyt mitä odottaa.

Isä jutteli pitkään ulkona Marcuksen kanssa. Lopulta hän astui seurakseni eteiseen. Kuulin moottorin käynnistyvän ja hiljenevän pojan ajaessa pois pihastamme. Katsoin isääni kysyvästi, sillä en pystynyt päättelemään mitään hänen ilmeestään.
- Perheneuvottelu keittiössä, hän ilmoitti ja lähti yläkertaan hakemaan äitiäni. Siirryin innottomasti keittiön pöydän ääreen. Isäni ei juuri koskaan kutsunut kokoon perheneuvottelua. Yleensä vain silloin, kun hänellä oli töihin liittyviä uutisia, jotka useimmiten liittyivät muuttamiseen. Vihdoin vanhempani saapuivat keittiöön ja istuivat omille paikoilleen minua vastapäätä.
- Rose, me emme ymmärrä sinua enää. Olet aina ollut hyvä tyttö, mutta nykyään et ole enää koskaan kotona, etkä kerro mitään asioitasi meille, isäni aloitti.
- Niin, sinulla on ystäviä, joista emme tiedä mitään, ja isäsi kertoi juuri, että olet seurustellut joulukuusta asti sanomatta mitään, äitini jatkoi. Kuulin pettymyksen hänen äänessään. Yllättäen pahempaa oli se, etten ollut kertonut mitään.
- Olen pahoillani, vastasin. Isäni kuitenkin nosti kätensä hiljentääkseen minut.
- Lisäksi, kun otetaan huomioon se, että syksyllä valehtelit ja lähdit vaeltelemaan yöllä ilman lupaa, hän jatkoi.
- Eiks se käsitelty jo? keskeytin, mutta isäni jätti sen huomioimatta.
- Meidän mielestä paras vaihtoehto olisi muuttaa, sinun takiasi, hän jatkoi vielä.
- Mitä? ähkäisi. En ollut uskoa korviani. En halunnut erota kavereista, poikaystävästäni. Pidin kaupungista, jopa koulusta ja sen opettajista. En halunnut lähteä yhtään minnekään.
- Whitehavenissa olit vielä kiltti tyttö, äitini kertoi.
- Mä oon yhä sama tyttö, protestoin. Isä pudisti päätään. Hänen sinisistä silmistään näkyi päättäväisyys. Tajusin, että hän oli jo päätöksen tehnyt.
- Olet saanut huonoja vaikutteita kavereiltasi, hän väitti.
- Mä en haluu muuttaa. Mä teen ihan mitää vaan. Mä lupaan olla enemmän kotona, selitin epätoivoisella äänellä.
- Me olemme jo päättäneet äitisi kanssa, että etsin hyvän työn joltain toiselta paikkakunnalta. Jos teen vähän enemmän töitä, saan työni täällä nopeammin valmiiksi. Pääsemme ehkä muuttamaan jo ennen kuin kevätlukukausi on ohi, isäni kertoi.
- Mitä? Ei käy! protestoin. Olin noussut seisomaan. Halusin äidin ja isän ymmärtävän, etten halunnut lähteä. Tämä oli ainoa kaupunki, jossa olin koskaan ollut onnellinen, mutta sillä ei ilmeisesti ollut mitään väliä.
- Se on jo päätetty, isä sanoi.
- Ei, oli viimeinen sana ennen kuin juoksin keittiöstä ja ulko-ovesta ulos. Mikseivät vanhempani ymmärtäneet minua? En halunnut muuttaa. En suostuisi siihen.

Harpoin pari kadun väliä ennen kuin pysähdyin kaivamaan kännykän taskustani. Selailin tallennettuja nimiä miettien, kenelle soittaisin. Ulkona oli kylmä, enkä ollut varma, kauanko aikoisin kotiani vältellä. Lopulta minun pitäisi palata, mutta tällä hetkellä halusin mahdollisimman kauas, sellaiseen paikkaan, josta vanhempani eivät minua löytäisi. He tiesivät Lottien ja Matildan, joiden luona olin yöpynyt pariin otteeseen, joten heille he soittaisivat melko varmasti, kun minua ei alkaisi kuulua takaisin. Ensimmäisenä he todennäköisesti kuitenkin soittaisivat Marcukselle, sillä hänen luokseen olisin halunnut mennä ja he tiesivät sen. Lisäksi poika olisi todennäköisesti yrittänyt ylipuhua minua palaamaan kotiin jo ennen soittoa. Myöskään Danny ei tullut kysymykseen. Hänetkin vanhempani tunsivat. Tässä olotilassa en kestäisi Katea ja Hannahia, joten hekin olivat pois listalta. Aloin olla epätoivoinen, sillä kaveripiirini oli loppujen lopuksi melko pieni. Pitkän miettimisen jälkeen löysin nimen. Toivoin, että hän ensinnäkin vastaisi ja suostuisi pyyntööni, sillä hänestä ei koskaan tiennyt. Painoin vihreää nappia ja kuuntelin puhelimen tuuttaamista odottaen, että toisessa päässä vastattaisiin.

Lähettäjä: Tito_Man 
Päivämäärä:   7.7.11 19:32:55

eikä! ei ne saa muuttaa pois ;____; mä en osaa kommata mitää sen kummempaa tässä mielentilassa.
jatkoo kuiteski toivon :>

Lähettäjä: -+- 
Päivämäärä:   7.7.11 19:35:55

jatkoo !

Lähettäjä: mariA 
Päivämäärä:   8.7.11 00:04:36

mmmmmm aaaaaaa naaaammm jatkoaaaa mua jännittttäääääääöäöäöääöö !!

Lähettäjä: Sizyy 
Päivämäärä:   8.7.11 02:39:12

liian jännää kohtaa jätit! jatkoo pian

Lähettäjä: Sizyy 
Päivämäärä:   8.7.11 22:51:18

jatkooooo

Lähettäjä: Libe 
Päivämäärä:   8.7.11 23:24:00

Katsoin punaista tiilitaloa mietteliäänä. John oli myöntynyt pyyntööni. Siksi olin täällä. Astuin lähemmäs taloa, aina etuovelle asti. Soitin ovikelloa ja odotin. John avasi oven.
- Tervetuloo matalaan majaani, hän vitsaili tuttuakin tutumpaan tapaansa.
- Kiitos, hymyilin mennessäni hänen ohitseen eteiseen. Se oli sotkuisin eteinen, jonka olin koskaan nähnyt. Kengät olivat hujan hajan, eikä eteisessä ollut minkäänlaista kenkätelinettä. Jätin kenkäni nurkkaan ja seurasin Johnia hiljaisen talon läpi. Muissakaan huoneissa ei juuri naisen kädenjälkeä näkynyt. Pojan huone oli talon takaosassa. Se oli sotkuisempi kuin muut huoneet yhteensä. Vaatteita lojui kasoissa lattialla. Kaikki koulukirjat oli vain heitetty nurkkaan ja pöytä ja tuoli olivat täynnä epämääräistä sälää. Jäin seisomaan ovelle tietämättä, minne olisin uskaltanut astua.
- Kyl sä voit sisäpuolelki astuu, John vihjasi. Nyökkäsin.
- Taidan kuitenki jäädä tähän, vastasin. John istahti sänkynsä reunalle.
- Siitä vaan, hän totesi ja nosti läppärinsä lattialta. Hän keskittyi kokonaan koneensa näyttöön, eikä huomioinut minua enää. Tunsin oloni hieman vaivaantuneeksi vieraassa talossa Johnin vieraana. En kuitenkaan tuntenut poikaa kovin hyvin. Hetken vain odotin, että John sanoisi jotain, mutta hän oli kuin en olisi ollut paikalla.
- Tota, sul on kivannäkönen matto, totesin vain sanoakseni jotain. Matosta ei näkynyt kuin yksi kulma, mutta se näytti perinteiseltä siniraitaiselta räsymatolta ja satuin pitämään räsymatoista. John katsahti minua kysyvästi.
- Jos sä haluut jostain puhuu, ni voisit alottaa kertomal, miks sun piti päästä tänne, hän ilmoitti.
- Okei, no, mä riitelin mun vanhempien kans ja mun piti päästä jonneki, kerroin. John nyökkäsi ja käänsi katseensa takaisin tietokoneen näyttöön. Huokaisin pienesti. En ollut arvannut, että John olisi näin hiljainen.
- Ne haluu muuttaa taas, selitin. John ei sanonut mitään, joten jatkoin kertomustani. Pojalle oli helppo puhua. Kohta huomasin kertoneeni kaiken, mitä oli tapahtunut siitä lähtien, kun Marcus oli ajanut pihallemme.
- Hyvä, et sä ja Marc sovitte ja mitä tulee suhun ja sun porukoihin… Mä uskon, et kyl sä jotain keksit, John sanoi, kun olin lopettanut puhumisen. Vaikka hän ei osannut auttaa minua, hän oli kuunnellut hyvin. Olin jo paljon paremmalla tuulella.

Johnin ja Jeffin isä oli synkkäilmeinen ja todella hiljainen illallisella. Mies näytti Johnilta, joka oli perinyt isänsä silmät ja ruumiinrakenteen. Jeff puolestaan oli perinyt vaaleat hiuksensa isältään. Muuta samaa heissä ei ollut. Söin ruokani hiljaisena, sillä pöydän ympärillä vallitseva synkkä tunnelma tarttui minuunkin. Tunnelma oli kuin hautajaisissa. Jeff söi nopeasti ja nousi pöydästä. Minä odotin Johnia ja lähdimme pöydästä kahdestaan jättäen poikien isän yksin. John raivasi tilaa lattialtaan ja haki sinne patjan minua varten. Onneksi olin saanut luvan jäädä yöksi. Petasin patjan itse, tein iltatoimet ja istahdin patjalle.
- Missä teijän äiti on? kysyin Johnin tullessa vessasta huoneeseen. Pojan ilme sulkeutui heti.
- Tai unohda, pyysin tajutessani, ettei hän välttämättä haluaisi puhua asiasta. Siirryin makaamaan patjalle ja katselin kattoon. Mietin hetken vanhempiani. He olivat varmaan huolissaan minusta. Tiesin karkaamisen olevan yksi typerimmistä tempuista, joita olin tähän asti tehnyt, mutta olin tarvinnut omaa rauhaa, oikeastaan en edes tiennyt, miksi olin näin tehnyt. Halusin vanhempieni huomiota. Halusin heidän tajuavan, että minullakin oli mielipiteeni ja oma tahto, enkä halunnut muuttaa.
- Se on sairaalas… Sil on syöpä… En tiiä, kauan se enää jaksaa, John sanoi hiljaa melkein kuiskaten. Vilkaisin pojan profiilia. Se näytti synkältä, enkä uskonut hänen kasvoillaan olevan hymyn häivääkään. Tajusin, että asiani voisivat olla paljon huonomminkin.
- Olen pahoillani, sanoin.
- Älä ole. Se ei oo sun syys, John käski. Hän ei kaivannut myötätuntoani. Siksi hänen kuorensa oli niin kova. Hän esitti iloista pelleä, jottei kukaan näkisi, kuinka romuna hän oli.
- Ei se oo kenenkään syy, mut se ei estä mua olemasta pahoillani teijän puolest, vastasin ykskantaan.
- Nukutaan nyt, John murahti ja ymmärsin antaa asian olla. Ehkä poika puhuisi minulle lisää, kun olisi valmis, tai ehkä hän oli jo puhunut jollekin ystävistään. Kunhan hän ei pitäisi kaikkea sisällään. Pyörin patjalla pitkään ennen kuin sain unen päästä kiinni.

Aamulla heti ensimmäiseksi soitin isälleni tietäen kuulevani kunniani vielä ennen kuin päivä olisi ohi. Hän käski minut heti kotiin. Siivosin kuitenkin ensin patjan Johnin lattialta, sillä aavistelin, että muuten se jäisi siihen ties miten pitkäksi aikaa. John saattoi minut ulko-ovelle.
- Kiitos, että sain punkat teil, kiitin poikaa.
- Eipä mitään. Täytyyhän mun auttaa ystävän tyttöystävää hädäs, hän virnisteli. Hän oli saanut huumorinsa takaisin eilisen illan jälkeen.
- Niin kai, myönsin ja hymyilin.
- Nähään, ja yrit selvit siit muutto-ongelmast, sillä olis sääli, jos sä joutuisit lähteen, John huikkasi vielä.
- Joo, mä yritän parhaani. Nähään, huikkasin takaisin, käänsin selkäni talolle ja lähdin kävelemään kylmiä katuja kotia kohti, jossa saisin todennäköisesti kylmän vastaanoton.

Kotona oli hiljaista, vähän liiankin hiljaista. Kiersin kaikki huoneet, mutta ketään ei näkynyt. Ensin pelästyin, että vanhempani olivat kyllästyneet oikkuihini ja muuttaneet pois ilman minua, mutta ajateltuani asiaa järjellä, päättelin, että he vain tekivät saman minulle, minkä minä olin tehnyt heille ja tulisivat aikanaan kotiin. Sain odottaa neljä tuntia ennen kuin ovi kävi. Olin hermostunut. Istuin olohuoneessa ja odotin. Lopulta isäni ilmestyi ovelle. Hän näytti väsyneeltä.
- Mä tiiän, et mä tein tyhmästi, enkä mä tee sitä toiste, lupasin ennen kuin isäni ehti sanoa mitään.
- Parempi olisi, sillä ensi kerralla soitamme poliisille, isäni sanoi jyrkästi. Äitini ryntäsi isän takaa halaamaan minua.
- Olin niin huolissani, hän sanoi.
- Mä oon pahoillani. Mä halusin vaan ajatella hetken rauhas, yritin selittää. Äiti katsoi isääni vetoavasti saaden tämän huokaisemaan.
- Selvä. Annetaan olla tällä kertaa, isä luovutti. Hymyilin äidilleni. Hänen takiaan olin päässyt näin vähällä. Loppupäivän vietin vanhempieni kanssa leikkien kilttiä tyttöä. Oikeastaan minulla oli hauskaa pitkästä aikaa, vaikka huomasinkin kaipaavani omaikäistäni seuraa. Illalla mietin, oliko Marcus ollut bileissä, joihin oli lupautunut, sillä hän ei ollut soittanut tai tekstannut minulle mitään koko päivänä. Eihän meidän täytynyt olla joka päivä yhteydessä toisiimme, mutta se ei helpottanut oloani. Halusin kuulla pojasta edes jotain. En ymmärtänyt, miten olimme pystyneet olemaan joululoman erossa toisistamme. Otin kännykkäni ja lähetin Marcukselle viestin: ”Missäpäin meet?”. Vastaus tuli nopeasti: ”Bileis, kuskin. Aattelen sua <3”. Hymyilin vastatessani viestiin. ”Niin mäkin sua.”

Lähettäjä: jo 
Päivämäärä:   9.7.11 11:43:36

jatkoo, oon o ihan koukussa:)

Lähettäjä: Sizyy 
Päivämäärä:   9.7.11 14:28:14

ihunaa jatkooo pian