|
Lähettäjä: DemonCat
Päivämäärä: 29.6.10 23:31:57
No niin... tässä siis tarinan alku, ja jatko samassa, toivottavasti pidätte...
-----*****-----*****-----*****-----*****-----*****
Maanantai aamu... Aamu jota pelkään eniten, sillä silloin koulu alkaa viikonlopun jälkeen... Kävelin koulun pihalla, ja yritin olla kuulematta muiden nuorten huutoja siitä miltä tänään näytän. Ylläni oli tennarit, vihreät lökärit, punanen toppi ja musta huppari. Olin omalaatuinen persoona. Aina ollut, ja minusta tykättiin vanhassa koulussa, mutta heti kun muutin muualle, niin sitten se kiusaaminen alkoi... Tai no... Kiusaaminen on lievennetty sana, siitä mitä minulle tapahtuu melkein joka toinen päivä... Kävelin koulun rajoilla sijaitsevalle rähjäiselle penkille, jota oli pahoinpidelty ties millä tavalla. Se oli kuin minä. Omalaatuinen, sillä se erosi ulkorakennuksen muista penkeistä. Istuin siihen. Se natisi uhkaavasti, mutten välittänyt. Aina se oli natissut, mutta kuitenkin kestänyt painoani, ja se riitti minulle. Olen 78,6 kilon painoinen, 15 vuotias tyttö, joka on vakavasti masentunut, muttei näytä sitä... Lääkitystä minulla ei ole. Pärjään ilman...
Kello soi, ja nuorisomassat vyöryivät sisälle. Odotin noin viisi minuuttia, ja menin sitten vasta sisälle. Heti nuoret alkavat ilkkua minua tupakalla kävijäksi, vaikka en tosiaan polta. En halua että kuolen nuorena keuhkosyöpään, kuten isäni veli... Kovensin vauhtiani ja toivoin ettei minua huomioitaisi enää. Menin yhden, erittäin tutun, poikaporukan ohi, ja äkisti pussailinkin koulukäytävää, samalla kun muut nauraa räkättivät. Joku jengiläisistä oli kampannut minut. Kaiketi Miksu, sillä hän aina teki kamppaukset. Kun nostin päätäni niin näinkin edessäni skeittarit. Ne kuuluivat Peksille, jengin pomolle. En edes viitsinyt nousta, sillä tiesin siitä syntyvän uusi kamppaus, ja vielä rajumpi. Äkisti tunsin jalan selkäni päällä, ja se painoi. Se oli Niko, porukan vahvin ja suurin... Haukoin henkeäni, sillä keuhkoja korvensi, ja kylkiluut natisivat tämän painosta. Jos Niko olisi hypännyt päälleni tuhatta ja sataa, olisin kuollut. Äkisti joku potkaisi minua kylkeen. Se taisi olla Nick, sillä tämä oli jalkapalloilia ja tämän potkut olivat kovia. Laukkuni vietiin, ja sen sisältö kaadettiin viereeni. Painoin käteni pääni suojaksi ennen kuin se alkoi. Pojat potkivat ja pilkkasivat minua. Toivoin tämän loppuvan pian, mutta viikonloppuna oli ollut rehtorin synttärit, ja tämä oli kutsunut kaikki opettajat vierailulle, joten menot olivat tainneet äityä kaikille maanantai-aamuiseksi-krapulaksi. Äkisti kuulin kuitenkin jonkun opettajan, taisi olla Maria, joka huudahti käskyn lopettaa tuollaisen. Nopeasti porukka käveli pois paikalta ja muutkin nuoret lähtivät kohti omaa luokkaa.
Makasin vielä hetken maassa, kunnes nousin polvilleni. Kasvoni eivät olleet onneksi saaneet osumia, mutta joka paikkaan kolotti. En irvistellut tuskasta, en valittanut, olin kuin mitään ei olisi tapahtunut, kun opettaja tuli siihen kauhuissaan. Katsoin opettajaa tyynesti ja kysyin tältä mikä oli hätänä? Opettaja käski minun lopettaa tuollaisen vitsailun ja kertoa mitä oli käynyt. En jaksanut. Keräsin vain tavarani takaisin laukkuuni, ja nousin pystyyn, vaikka tiesin että tällä hetkellä näyttäisin humalaiselta, kun joka paikkaan kolotti, enkä pystynyt seisomaan suorassa ilman tuskaa. Maria tiukkasi minua kertomaan mitä oli tapahtunut, mutta en sanonut sanaakaan, kunnes tämä määräsi minut terveydenhoitajalle tutkittavaksi. Silloin avasin suuni:
"Kaikki on ihan hyvin", vakuutin opettajalle joka meinasi tivata vastaan, mutta olin itse nopeampi. "Ei se minua haittaa kun he pilkkaavat, tai piirittävät. He vain etsivät Matiaksen kadonnutta vihkoa, jonka joku jengistä oli laukkuuni tunkaissut. Mutta kerroin sitten heille, että heitin sen roskiin, ja he sitten leikkisästi tönäisivät minut kumoon. Kaikki on siis..."
"LEIKKISÄSTI?!", Maria parkaisi samalla kun rehtori kapusi krapulassa rappusia ylös muiden opettajien kanssa. "Se ei todellakaan ollut leikkiä! Sinä menet terveyden hoitajalle saman tien!"
"Älkää nyt huutako! Mitä täällä on tapahtunut?", rehtori karjaisi, samalla kun muut opettajat matelivat tunneilleen.
"Neiti Nightrise'a juuri äsken hakattiin ja potkittiin", Maria sanoi rehtorille suoraan, kuin olisi nähnyt saman elokuvan kohtauksen tuhat kertaa, ja muistaisi sen ulkoa.
Rehtorin ilme veti hämmentyneeksi ja tämä käänsi katseensa kohti minua. "Onko tuo totta? Mikset heti sanonut?"
"Nokun ei se sattunut, ja en välitä", sanoin, ja valehtelin samalla päin rehtorin naamaa. Se sattui ihan sikana, mutta en kylläkään jaksanut siitä välittää masennuksen takia. "Suokaa anteeksi, mutta minun on mentävä tunnille. Meillä on matikan koe, jos saan muistuttaa, rehtori."
"Ja sinähän et mene minnekkään muualle kuin terveydenhoitajalle", Maria kitisi, kuin pahainen lapsi.
"Vakuutan, että olen kunnossa", sanoin ja suoristin selkäni, vaikka se koski pirukseen. "Tehkää mitä haluatte, mutta minä olen vaiti tapahtuneista. Suokaa anteeksi", totesin, ja menin Marian ohi kohti omaa luokkaa.
"Meeri!", kuulin rehtorin karjaisevan, ja nopeutin vauhtiani.
Kului pari tuntia ja ruokailu, kunnes se tapahtui. Istuin sillä penkillä, jolla kukaan muu ei kehtaisi istua, kun äkisti Peksi istahti viereeni ja muut jengiläiset piirittivät tuolin. Olin kuin mitään ei olisi tapahtunut, vaan joku ventovieras olisi istunut viereeni, ja sille ei todellakaan saisi puhua, mutta Peksin äänen sävy sai minut kääntämään pään tätä kohti, kun tämä pyysi anteeksi. Se ei ollut normaalia.
"Kuule Meeri, mä en muuten tähän ois tullut, ellen ois saanut kiittää sinua", Peksi sanoi siirappimaisella äänellä.
Tässä oli jotain mätää, ja sen haistoi. "Aha?", kysäisin kuin mitään tajuamatta. Kyllä minä kuulin että Maria ja rehtori olivat ruokalassa keskustelleen jälki-istunto lapuista.
"Niin, siitä etten pääsekkään perjantaina olevaan diskoon, jälki-istunnon takia", tämä sähähti, ja tarttui hupparini kauluksesta kiinni.
Ilmeeni ei värähtänytkään, sillä tiesin tässä käyvän näin. "Oma mokas. Mitä ite kiusaat sellasta, joka on omalaatuinen, ja opettajatkin sen huomaa?"
Peksi vain nauroi ja muut nauraa räkättivät mukana.
"Kuule Meeri", Peksi sanoi rauhallisesti ja tunki naamansa niin lähelle kuin uskalsi. "Tiedätkö että maailmassa on olemassa vain kolmenlaisia ihmisiä? Niitä jotka ovat arvostettuja, kuten meidän jengiläiset, sitten on niitä taviksia, jotka joskus voivat tulla arvostetuiksi ihmisiksi, ja vielä kolmas, narrit, joihin sinä kuulut. Ajattele mikä kunnia sinulla on naurattaa muita ihmisiä, ja etenkin meitä!"
"Haista kuule pitkä p*****, ja painu p***maan sitä sun h****as tonne puskaan, niin etköhän tuu tyydytetyks", totesin tyynesti Peksille jonka silmät laajenivat ihmetyksestä, kun kerrankin uskalsin jotain sanoa vastaan. Minua etoi. Minua niin etoi, tuo äskeinen asia, enkä todellakaan voinut pitää suutani kiinni.
Koulun kellot soivat ja Peksi vastahakoisesti naama irveessä irroitti otteen hupparistani ja lähti muiden kanssa kohti sisätiloja, samalla vannoen että tämä hoidettaisiin tänään kuntoon koulun jälkeen.
Kun koulun kellot soivat, koulun päättymisen merkiksi, lähdin juoksuun. En ollut häävi kuntoilia, mutta siinä tilanteessa kun tiesin henkeni olevan vaakalaudalla, tunsin adrenaliinin virtaavan suonissani. Juoksin suoraan metsän polkua pitkin kohti kotia, jonne oli matkaa pari kilometriä, kun metsän kautta oikaisi. Juoksin noin kilometrin, ja olin jo aika syvällä metsässä, kun äkisti kompastuin johonkin ja lensin rähmälleni, laukku lentäen olaltani kauemmas. Valittelin hetken, kunnes joku tarttui minua ruskeista, kiinni olevista, noin ristiselkään pitkistä hiuksistani ja vetäisi kovaa. Ensimmäistä kertaa parkaisin, sillä päänahkani oli älyttömän herkkä. Se oli Eric, Nickin veli. Eric veti minut ylös ja painon vasten puuta. Hengitin raskaasti, sillä adrenaliinin vaikutus alkoi loppua. Olin ihan lopussa, ja rääkkäys oli vasta alussa, kunhan vain muut tyypit tulisivat. Ericillä oli kaiketi ollut hammaslääkäri, ja tämä oli tullut metsään odottamaan minua, ja juossut edelläni, kunnes olin tarpeeksi syvällä metsän siimeksessä, ja kampannut minut. Vartin kuluttua, Ericin soitettua Peksille, paikalle saapuivat Peksi, Nick, Miksu ja Riku, ja pudottivat reppunsa ja alkoivat kääriä hihojaan ylös. Eric paiskais minut päin puuta ja Nick tarttui toiseen käteeni, ja molemmat taittoivat käteni puun taakse ja irvistin tuskasta. Mulkaisin Peksiä vihoissani ja tämä tarttui leuastani kiinni.
"Etkai sä aio likkaa lyödä?", kysyin Peksiltä, jonka kasvoilta paistoi viha.
"Noh... Kun asian laitaa miettii, niin se olisi raukkamaista", Peksi sanoi ja irroitti otteen leuastani.
Huokasin jo melkein helpotuksesta, kunnes tunsin rystyset vasemmassa poskessa, ja kipu kipinöi pitkin hampaitani ja koko kasvojani.
"Mutta narrit ovat eri asia. Kimppuun pojat", Peksi sanoi, ja muut piirittivät. Siitä se alkoi.
Noin puolen tunnin kuluttua havahduin makaavani maassa, ja joka paikkaan koski. Suussa maistui veri, ja vaatteeni olivat veressä. 'Mukavaa'. Toivoin vain todellakin että isä ja äiti olisivat töissä, ja veli jossain tyttöystävänsä luona, ja lihaa pakkasessa, jotta saisin vasemman silmän turvotusta laantumaan. Nousin ylös ja yskin verta maahan. Kielellä kokeilin hampaita, ja suureksi onnekseni, yksikään ei ollut irronnut. Nousin ylös ja talsin laukkuni luo, johon ei onnekseni oltu koskettu. Nostin laukun olalleni, ja kävelin kohti kotia, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kun pääsin kotipihaan, totesin että isän ja äidin autot olivat pois, mutta veljen mopo paikallaan. Kirosin hiljaa ja toivoin isoveljen olevan tekemässä läksyjä, eikä istumassa alakerrassa koneella, jolloin tämä varmasti näkisi kuntoni. Avasin oven ja heti kuului veljen iloinen, pilkkaava, 'terve'. Moikkasin takasin, avasin hiukset ja vedin hupun päähäni, juuri ennen kuin veli tuli eteiseen kyselemään missä olin ollut. Viskasin lenkkarit jalastani ja menin veljen ohi, toivoen tämän pitävän suunsa kiinni, ja jättäen minut omaan rauhaani, mutta ei! Äkisti Veli tarttui kädestäni kiinni ja parkaisin tuskasta. Minulla ei enää ollut voimia pitää tuskaa sisälläni, saati käskeä jalkojeni kannattavan minua. Putosin polvilleni ja yskin verta käteeni. Veli kauhitsui, ja veti hupun päästäni, samalla laskeutuen tasolleni ja tarttuen minua leuasta. Veli nosti päätäni ja kauhistui toden teolla. Toista kertaa ikinä näin veljen käyttäytyvän noin minua kohtaan.
"Mitä pirua sinulle on tapahtunut?!", tämä karjaisi ja tutkiskeli kasvojani.
"Ei mitään", mumisin voimattomasti vastaukseksi.
"Per****! Mä kyl ilmotan täst äidille ja isälle", veli tuhahti ja oli nousemassa, mutta nopeasti tartuin tätä kauluksesta kiinni ja tuijotin tätä suoraan silmiin.
"Sä piät täst turpas kiinni. Iskä ja äiskä on töissä, ja niitä ei häiritä tälläsen takia. Sä meet vaan istumaan koneelle, ja olet kuin mitään ei olisi edes tapahtunut. Mä en haluu tehä tästä suurta numeroa, sillä mua ei kiinnosta. Ja sä ite tiiät syyn!", sähähdin veljelleni jolloin tämän ilme värähti.
"Meeri, mä tiiän, et' sul on ollu rankkaa sen tulipalon jälkeen, mut älä vedä Ensiota tähän mukaan, vaikka sä hänen takia masennuitkin ihan hel****sti. Sä oot alkanut päästä siit yli, mutta stn, sun pitää pysyy lujana ja unohtaa hänet! Sä oot muita koululaisii jälessä koulusta kahel vuodel, sen takii et' makasit sängyn pohjalla masentuneena. Saisit kiittää onnea ettet joutunut käymään koulua kahta vuotta nuorempien kanssa, vaan sul on kykyjä, joiden avulla opit nopee. Ja tuo on nyt selvitettävä, sillä mä en haluu...", veli selosti ja rupesin itkemään.
Pelkän Ension mainitseminen sai mut alakuloiseksi, kun tämä kuoli häkämyrkytykseen noin kaksi vuotta sitten syttyneessä tulipalossa, aiemmassa kaupungissa. Ja mikä enemmän kirpaisi oli se, että Ensio oli ollut hereillä ennen kuin lähti pilvien tasolle harppua soittamaan, ja minä olin ollut tämän vieressä. Mitkään sanat eivät olisivat voineet satuttaa minua niin palavasti, kuin Ension sanat. Muistin tapahtuman tarkalleen. Istuin tämän vieressä ja pidin tätä kädestä kiinni, kun tämä kertoi kaikesta mitä olisi halunnut kanssani tehdä. Hänen viimeiset sanat edelleen kummittelivat unissani. "Meeri, rakasta sinua, ja olen onnellinen, että sain vastarakkautta sinunlaiseltasi ihanalta, persoonalliselta, ihmiseltä. Pyydän vain yhtä asiaa, ole kiltti ja tule onnelliseksi, ja muistele minua aina välillä, ennen nukkumaan menoa... Menen nyt edeltä, ja odotan sinua tuolla ylhäällä". Veli, niin unohdin mainita, että veljeni nimi oli Veli, katsoi minua edelleen silmiin, vaikken enää voinut kohdata tämän katsetta. Veli nosti minut pystyyn ja auttoi minut istumaan sohvalle. Kyyneleet valuivat edelleen pitkin poskiani, samalla kun Veli talsi puhelimelle ja soitti Isälle, sitten äidille. Tästä seuraisi ristikuulusteluja, ja ties mitä, mutten jaksanut enää vängätä vastaan. Veljen ei tarvinnut kuin mainita Ensio, niin olin palasina. Veli tiesi sen, ja käytti sitä aina silloin kun tämä halusi minut pillittämään, ja joskus vahingossa, kun angstasin tietokoneella kirjoittamassa satuja ja tämän piti päästä mesettämään tyttöystävänsä kanssa... Parin vartin kuluttua Veli istuutui viereeni ja antoi minulle kylmän lihapalan silmää varten. Painoin lihapalan vasenta silmää vasten, vaikka siitä edelleen valui kyyneliä. Veli oli istui hiljaa vieressäni ja katseli minua.
Noin tunnin päästä äiti tuli kotiin kauhuissaan ja alkoi heti kuulustelemaan mitä oli tapahtunut. Isä ei päässyt, onneksi, sillä tämä olisi varmaan tivannut minulta, miksi en puolustanut itseäni... Veli rauhoitteli äitiä ja kertoi ensin mitä epäili, ja suurin osa osui maaliin. Sitten kun äiti oli varmasti rauhoittunut, niin kerroin mistä kiikasti. Äiti haukkoi henkeä ja veli oli kauhuissaan. Olin jo ihan kalpea, ellei verinoroja kasvoissani ja käsissäni laskettu. Olin menettänyt paljon verta, mutta puhuin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja kaikki olisi jokaisen suomalaisen nuoren normaalia elämää. Kun olin kertonut koko asian, äiti soitti rehtorille, ja kertoi, että en tulisi koko viikkoon kouluun. Rehtori kysyi miksi ihmeessä, ja äiti kertoi rehtorille kaiken täsmälleen samalla tavalla kuin minä olin äsken kertonut. Äidin puhelin oli kaiuttimella ja kuulosti siltä kuin rehtori olisi haukkonut henkeä, mutta kuka normaali ihminen ei nyt haukkoisikaan, minun parin vuoden takaisten nopean kertauksen takia siitä kuinka paljon kärsin, ja nyt vasta jäin siitä kiinni, kuin pieni lapsi, joka oli hajottanut joltain Kiinan keisarilta lainatun Ming-vaasin, ja nyt vasta paljastaisi asian, jota oli piilotellut niin kauan kunnes jäisi kiinni... Tai ainankin siltä minusta tuntui... Rehtori ja äiti sopivat että tämä tulisi huomenna poliisin kanssa tarkastamaan kuntoni, ja kuulustelemaan minua. En voinut muuta kuin huokaista, sillä olin pelännyt tätä...
En saanut yöllä unta... Pelkäsin niin paljon. Pelkäsin, että minut vietäisiin taas pois perheeni luota, jonnekkin lastensuojelu paikkaan... Olin jo ollut yhdessä, mutta pääsin sieltä nopeasti koska osasin näytellä pirteää, ja väitin että minulla oli vain ollut kamalan paha olo enkä ollut muka uskaltanut avata suutani siitä... Minulle riitti kuukausi olla siellä, enkä haluaisi toista... Istuin vain hiljaa sängylläni, kuin joku vankila kundi, ja tuijotin vain eteeni. Äiti koputti oveeni yhdeksältä, ja ilmoitti poliisin, lääkärin ja rehtorin saapuneen. En tehnyt elettäkään liikkuakseni. Vartin kuluttua Veli pyyhälsi huoneeseeni varoittamatta, mutta jähmettyi nähdessäni silmieni alukset.
"Etkö sä oo nukkunut?", Veli kysyi tyrmistyneenä.
Pudistin vain pienesti päätäni ja tuijotin edelleen eteeni.
"Voi jumalauta...", Veli mumisi ja laittoi oven kiinni, ennen kuin lysähti viereeni istumaan. "Lääkäri haluaisi tarkistaa sinut, ja poliisi saada sinulta lausunnon, jotta ne jotka tämän tekivät sinulle saisivat rangaistuksen..."
"Ei sillä ole väliä...", totesin tyynesti ja Veli sai heti raivarin.
"Jumalauta! Kyllä sillä on aika vitukseen väliä jos mun sisko hakataan!"
"Mistä lähtien se on ollut niin?", kysyin Veljeltä kylmästi jolloin tämä vaikeni kuin seinään. "Sinua ei ole koskaan kiinnostanut miten minulla menee, et ole koskaan antanut minulle suunvuoroa, etkä ole koskaan auttanut minua, joten mikä sai sinut äksiti muuttamaan mielipiteesi?"
"Mi...", Veli vaikeni kuitenkin heti ja lähti.
Hetken kuluttua oveen koputettiin ja tuttu lääkäri, neiti Mirc, tuli sisään tutun poliisisetä Wing'in kanssa. Äiti ja rehtori kaiketi vielä juttelivat kouluasioista.
"Huomenta Meeri... Mikä on olosi?", Mirc kysyi samalla kun kaiveli jotain kassistaan.
"Vittuakos se teille kuuluu, antakaa mun ny vaa olla...", mumisin hiljaa ja tuijottelin edelleen eteeni.
"Nuori neiti, olemme täällä auttamassa sinua, joten koittakaapa nyt ryhdistäytyä, ja kertokaa mitä eilen tapahtui", Wing murahti ja tutkaili minua katseellaan.
"Ei se edelleenkään kuulu teille. Painukaa @!#$ senkin pahanilman linnut ja unohtakaa koko asia. Minä en nimittäin ole yhtään yhteistyönhaluinen... Mitä enemmän kerron, sitä enemmän kärsin. Lastensuojelupaikkaan en ole menossa, en sairaalaan, en kouluun, en poliisiasemalle, en minnekkään tästä talosta, joten painukaa sinne mistä tulitte ja jättäkää kuoleva kukka kärsimään, kunnes se heittää henkensä viimein...", sanoin ja mulkaisin molempia.
"Kuulkaas nyt, nuori neiti...", Wing oli aloittamassa äreästi, mutta Mirc ehti keskeyttää tämän.
"...ymmärrämme kyllä ettet halua apua, mutta teillä ei nyt ole paljon vaihtoehtoja. Jos haluatte turvallisemman elinympäristön, niin teidän on pakko kertoa tekijät, jotta he oppivat tavoille, ja teidän on annettava minun tutkia teidät, jottei teille jää pysyviä vammoja..."
"Olin juuri sanomassa noin...", Wing murahti.
"Kuten jo sanoin, se ei mitenkään kuulu teille, ja jos lavertelen, niin sattuu pahemmin... Seuraavaksi ne varmaan hirttävät minut...", totesin ja nousin ylös sängyltä, vaikka koski.
"Meeri, käy takaisin istumaan, ja rauhoitu...", Mirc sanoi rauhallisesti, mutten totellut, enkä aikonut totella.
Nopeasti nappasin koululaukkuni ja menin kohti ovea. Wing astui sen ja minun väliin. "Wing, anna minun mennä... Minulla alkaa historian koe, ja haluan tehdä sen silloin kun muutkin..."
"Nuori neiti, te ette ole lähdössä minnekään ennen tarkastusta ja lausuntoa...", Wing sanoi hitaasti ja varmasti. Tyhmäksikö hän minua luuli?
"Kyllä mä puhetta ymmärrän, mutte en tosiaankaan aio totella....", tuumasin pokkanaan ja hypähdin avoimesta ikkunasta alas.
"MEERI!", Wing ja Mirc karjaisivat yhtä aikaa, mutta olin jo turvallisesti kävelemässä kohti koulua.
Välitunnilla kaikki tuijottivat, mutta pysyivät hiljaa. Ensimmäistä kertaa kukaan, ei kukaan, avannut suuta kun kävelin ohi. Se oli itselleni ihme. Luulin että kaikki alkaisivat heti ilkkua ja pilkata vasenta turvonnutta silmää. Menin omalle vakio paikalle, ja hetken kuluttua yksi poika asteli varovasti luokseni.
"Hei..?", tämä sanoi varovasti ja istahti viereeni. @!#$ mikä luikku! Poika oli kunnon puutarhakeppi verrattuna minuun...
"Mmh... Moi...", vastasin hiljaa, mutten sen paremmin kohdistanut katsetta poikaan.
"Ootko ok?", poika kysyi hiukan arasti.
Naurahdin kolkosti. "Näytänkö siltä? Mut vasta hakattiin eilen...", tuumasin pokkanaan ja poika näytti järkyttyneeltä. Kohdistin katseeni eteen ja näin Peksin ja muiden tulevan kohti. "Ja tuolta tulevatkin syypäät...", mumisin hiljaa.
Poika nousi nopeasti ja lähti sanaakaan sanomatta. Menköön.
Peksi tuli eteeni virnuilemaan. "Katos katos... Narri tulikin heti takas... Kaduttaako eiliset sanomiset? Nyt voisit pyytää anteeksi..."
"Paskaa jauhat kuten aina, suurta esität vaikka olet pieni...", totesin tyynesti ja nojauduin pienesti taakse päin kohdistaen katseeni Peksin silmiin. Ihme ja kumma, hän oli tyyni.
"Ja sinä se auot pikku suutasi aika isoksi, huora...", tämä vastasi tyynesti.
"Huora? Ootko sä kenties maksanut mulle jotain jotta voisin sua huorata?", totesin samalla virnistäen.
Peksin kärsivällisyys näytti horjuvan, ja tiesin että se ei tehnyt omalle terveydelle yhtään hyvää. Äkisti kuitenkin Wing tarttui Peksin olkapäästä kiinni ja pari muuta kyttää nappasivat muista kiinni. Katsoin Wingiä kuin en tietäisi asioista mitään, mutta nyökkäsin kuitenkin pienesti kun tämä katsoi kysyvästi. Pojat huutivat ja yrittivät rimpuilla kun Wing kavereineen veivät pojat pois luotani. Huomasin sen saman pojan nyökkäävän Wingille varovasti kun nämä menivät tämän ohi, ja poika lähti tulemaan luokseni. Poika istahti viereeni ja katsoi minua. Katsahdin poikaa sivusilmällä, en sen paremmin jaksanut muutenkaan ajatella kun ei viime yönä uni tullut. Haukottelin pienesti ja näytti siltä kuin poika olisi tarkkaillut minua. Mulkaisin poikaa vihaisena.
"Mitäs sä siinä tutkailet?", totesin kylmästi ja poika nosti hiukan silmälasejaan.
"Olen Henrik, ja minua pyydettiin tarkkailemaan sinua nyt pari päivää...", poika totesi tyynesti ja hieraisi ruskeita hiuksiaan jotka olivat ihan sekaisin.
"Joo, kiitti mutta en tarvii mitään..."
"Se oli isäsi määräys... Teen hänelle hommia...", Henrik totesi kylmästi ja varovasti sipaisi poskeani joka oli turvoksissa.
Kavahdin kauemmaksi ja murahdin tälle. "Tjaah... Vai niin... Ihan sama..."
Kellot soivat hetken päästä sisälle ja nousin ylös nopeasti, vaikka se sattui. Kävelin suoraan oman luokan eteen, hain reppuni ja lähdin kävelemään kotiin. Mielummin kotona yksin omassa huoneessa Veljen ja äitin paapottavana, kuin joku hujoppi joka pukeutuu liian aikuismaisesti, jonka isä on laittanut vahtimaan minua...
-----*****-----*****-----*****-----*****-----*****
Tossa, ja jatkan ku jaksan, toivon kommentteja...
|