Lähettäjä: Aislinn~ 
Päivämäärä:   20.5.10 19:25:58

Ah, kesä toi tullessaan inspiraation! Osaksi saa kiittää myös uudelleen alkanutta intoa animen katsomiseen.

Pakko sanoa, että siitä on suunnilleen 5 vuotta kun olen kirjoittanut mitään omia tekstejä, niin että älkää lynkatko mua :'< Saa ehdottaa, kritisoida, kehua, haukkua yms mitä haluaakin. Löytyy varmaan satoja kirjoitusvirheitä, äidinkieli ei ole suosikkiaine koskaan ollu :---D

Ja nyt aluksi ei ainakaan mitään ikärajaa tähän lätkästä. Kattoo miten kehitän tätä jos haluatte jatkoa. Olokee hyvöt!

Lähettäjä: huuko 
Päivämäärä:   20.5.10 21:16:37

ihan kiva, jatka! :)

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   20.5.10 23:38:20

Hmm... hyvältä kuulostaa!
Jatkeleppas vain ;)

Lähettäjä: Aislinn~ 
Päivämäärä:   21.5.10 06:15:04

Oh, kiva että muutama ihminen jakso edes lukea :> Löytykö tästä kamalasti virheitä? Kaikki pilkkujutut yms. on aika vahvasti hukassa. No, kunhan saatte selvää. Pikkupätkä lisää, jatkan taas tänään sitten.

Se oli elämäni pisin oppitunti. Olin kokoajan jotenkin toisessa ulottuvuudessa, kuin sumuverhon takana josta katselin luokkahuoneeseen. Ja Nao, pimeydessä loistava kirkas tähteni... Löin itseäni kevyesti nyrkillä otsaan. Aloin olla oksettavan romanttinen ja hempeä. Mutta päivän muut tunnit olivat kuluneet kuin siivillä, kenties olin niin helpottunut ettei minun tarvinnut yrittää olla räpäyttämättä silmiäni. Tämä on naurettavaa. Mitä jos hankkiutuisin psykologin juttusille. Ja kertoisin mitä? Näen unta koulumme henkilökuntaan kuuluvasta miehestä, enkä kykene normaaliin elämään? Ne nauraisivat minut ulos vastaanotolta.

Suuntasin askeleeni kohti tuttua kahvilaa, josta sai maailman parasta suklaajäätelöä. Tervehdin kassaneitiä ja tilasin erittäin suuren annoksen. Nyt jos koskaan tuntui siltä että saattaisin tarvita sitä. Istahdin hiljaiseen nurkkapöytään ja heitin takkini viereiselle penkille. Kahmaisin jäätelöä lusikkaan ja nautinnollisesti silmät suljettuina työnsin sen suuhuni. Kahvilassa soi pirteä poppi, joku uusi ja suosittu naislaulaja koilotti rakkaudesta, kevään voimasta ja unelmista. Suljin korvani, luojalle kiitos valikoivasta kuulosta. Istuin selin oveen ja kuulin sen avautuvan ja sulkeutuvan silloin tällöin. En osannut oikein keskittyä mihinkään muuhun kuin jääkylmään jäätelööni, mikä kovaa vauhtia hupeni lautaselta. Syötyäni annoksen nojauduin tuolin selkänojaa vasten ja nostin käteni täyden vatsani päälle. Olin sopinut Yason kanssa meneväni hänen luokseen huomenna tekemään historian esitelmää. Mikä luultavasti johtaisi siihen, että pelaamme videopelejä ja juttelemme Yasolle tärkeästä asiasta; tytöistä. Nielaisin kuuluvasti ja aloin hermostuneena räpläämään paitani helmaa. Olen ihastunut opettajaan. Opettaja on mies. Minä olen miespuolinen. Parkaisin hiljaa turhautuneena ja painoin pääni käsiini. Mitä ihmettä oikein teen? Kuinka todennäköistä on että tämä päättyy onnellisesti siihen että minä ja tämä Nao-kaveri olemme umpirakastuneita, asumme yhteisessä kodissa, olemme avoimesti toistemme seurassa ja äitini hyväksyy tämän kaiken. Sanoisin että aika lähellä nollaa on onnistumisprosentti. Herranisä, kuinkahan vanha hän on?? Hetki hetkeltä alkoi enemmän tuntua siltä, että tulevaisuuteni kuivui kokoon kuin rusina.

"Hei, eikö me nähty tänään lukiolla?" kuulin äänen sanovan samettimesti selkäni takaa. Olin tippua tuoliltani säikähdyksestä.Nousin ylös ja käännyin salamannopeasti ympäri. Liian lähellä. Silmäni laajenivat lautasen kokoisiksi ja käteni puristuivat nyrkkiin. Olin luultavasti erittäin huvittava näky, ja tiedostin sen itsekin. Istahdin takaisin tuolille silmieni etsiessä levottomasti kiintopistettä, mitä tahansa muuta katseltavaa kuin nuo kasvot.

"Juu, siis kyllä, nähtiin. Olet meillä sijaisena", sanoin aralla äänellä ja katsoin ulos ikkunasta. Miksi hän tuijotti? Ei minulla ole mitään valittamista jos hän katsoo minua muutaman sekunnin, itse tuijotan häntä joskus jopa tunteja päivässä. Silti tunsin oloni kiusaantuneeksi ja mieleni teki kiemurrella jotenkin ulos kahvilasta. Hänen läsnäolonsa sai minut muistamaan kaikki noloimmatkin uneni. Ne, joita en halunnut muistella, mutta joita en myöskään voinut unohtaa.

Katsahdin Naoa kasvoihin. Hänen silmänsä näyttivät melkein mustilta kahvilan himmeässä valaistuksessa ja hiukset kiiltelivät terveen näköisinä. Hänen ihonsa oli vaalea ja kuulas. Herätin itseni ennen täydellistä unelmointiin uppoamista.

"Tuota... Haluaisitko istua alas?" kuulin itseni sanovan. Mitä nyt? Enkö osaa enää edes kontrolloida sanojani? Miksi pyysin hänet istumaan. Kamalaa... Tunnen itseni jo tarpeeksi vaivautuneeksi.

"Kiitos, mutta tulin vain hakemaan kahvia mukaan. Muutin juuri tähän lähelle eikä minulla vielä ole omaa kahvinkeitintä", Nao sanoi tuolla jumalaisella äänellä joka oli kuin matalaa, soinnikasta laulua korvissani.

"Mutta nähdään huomenna."
"Mmm, nähdään."

Nao hymyili pienesti ja heilautti kättään kävellen ulos kahvilasta. Reaktioni oli erittäin hidas, ja käteni nousi tervehdykseen vasta kun näin hänen jo kävelevän kadulla. Laskin sen huomaamattani rintakehälleni sydämen kohdalle. Tunsin nopean rytmin kämmentäni vasten. Hätääntyneenä puristin molemmat käteni polvieni väliin ja annoin pääni notkahtaa alas. Hiukset verhosivat kasvoni, jotka pikkuhiljaa vaihtoivat väriä vaaleasta hennosti punertavaan. Hän oli juuri muuttanut tänne. Tarkoittaako se, että hän tulee käymään tässä kahvilassa useinkin? Ajatukset juoksivat päässäni villisti enkä saanut yhdestäkään kunnolla kiinni.

Kahvila ympärilläni oli tyhjentynyt asiakkaistaan. Tarjoilija siivoili pois tyhjiä kahvikuppeja hyräillen jotain laulua. Ravistin rannekelloni esiin; 17:31 hohti kellotaulussa. Nousin ylös ja poistuin kahvilasta katse visusti maassa. Ulkona oli viileää, mutta taivas oli kirkastunut aamusta. Kävelin ripeästi kohti kotia unelmoiden jo seuraavasta koulupäivästä. Milloin minä olin koulusta unelmoinut? Ei helvettí se mies sekoittaa pääni lopullisesti. Miksi ylipäänsä aloin nähdä unia juuri hänestä? Ja että joka yö? Sairasta, sanon minä. Hymyilin itsekseni ja tunsin oloni niin teinipojaksi kuin vaan ikinä voi. Olihan se mukava tuntea näin voimakkaasti. Kunhan tunteideni kohde olisi ollut joku vähemmän... mahdoton? Käännyin kujalle kahden korkean virastorakennuksen väliin. Ajatuksissani en muistanut, että tämä oli paikka jonne ei kannattanut mennä milloinkaan yksin. Jokaiselle koululaiselle muistutetaan tämänkaltaisista paikoista lukukauden alussa. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä.

"Hei poika, oisko sulla heittää röökii? Tai muutama jeni?" yksi ryhmästä erkaantunut mies kysyi kovalla äänellä astellen lähemmäs. Seisahduin paikoilleni ja mietin vaihtoehtojani. Juokse? Niitä oli monta, ainakin seitsemän. Ei onnistu, en ole niin urheilullinen. Potkaise haaroväliin ja juokse? Houkuttelevaa, mutta loukkaisin yhtä ja muut tappaisivat minut ja jättäisivät tänne kujalle rottien syötäväksi. Katsoin parhaaksi vain vastata kysymykseen.

"En polta, eikä rahatkaan ole mukana. Olen tulossa koulusta, asun ihan tässä lähellä", sanoin mahollisimman vakuuttavasti antamatta ääneni pettää. Toivoin, että he jättäisivät minut rauhaan tietäessään perheeni olevan lähitienoolla.

"Voi voi, harmillista. Olisi tehnyt vain tupakkia mieli. Ja ehkä jotain muutaki...", mies sanoi ja yhdella nopealla liikkeellä oli tarttunut minua molemmista käsivarsista tiukalla otteella. Älähdin kauhusta ja kivusta kun hän pakotti minut peruuttamaan selkäni seinää vasten. Muu lauma nauraa röhötti taustalla, mutta kukaan ei liikkunut meitä kohti. Tähyilin kujan suulle nähdäkseni olisiko siellä joku eksynyt lenkkeilijä kuuloetäisyydellä.

Mies haisi tupakalle ja sakelle. Hän painoi vartalonsa minua vasten lukiten minut seinää vasten. Hänen kasvonsa olivat kiusallisen lähellä omiani ja pieni hymynkare huulillaan hän tuijotti minua silmiin.
"Oot aika vetävän näköne. Ei kai yks pikku pusu haittaa?" hän kuiskasi käheästi ja tunsin pakokauhun kasvavan jossain sisälläni. Ei ikinä! Ei voi olla totta! Seuraavaksi tunsin jo hänen huulensa omillani ja maistoin alkoholin. Pyristelin minkä pystyin, inisin ja potkin, kiemurtelin, revin käsiäni irti, kunnes keksin puraista häntä huuleen. Ilmeisesti onnistuin ainakin yllättämään, jos en satuttamaan, sillä mies huudahti äimistyneenä ja perääntyi kauemmas. Nappasin maahan tippuneen koululaukkuni, mutta jalkani eivät suostuneet etenemään. Olin liian järkyttynyt. Muu joukko tuli uteliaana lähemmäs ja katsahdin minua ahdistellutta miestä. Hänen huulestaan vuosi verta noroina leualle ja hän kiroili hiljaa.

"Mitä hélvettíä te siinä kyyläätte?! Hakatkaa tuo kakara!" hän huusi äkisti ja sai minut hypähtämään ilmaan järkytyksestä. Jengi kääntyi minua kohti uhkaavasti. Tuntui siltä että he eivät jäisi odottamaan toista käskyä. Miehet olivat isokokoisia ja arpinaamaisia, juuri sellaisia joiden kanssa kukaan ei haluaisi kohdata hiljaisella kujalla. Puristin silmät kiinni ja rukoilin apua hiljaa itsekseni. Olikohan tämä nyt loppuni? Kuolla kujalla, yksinäisenä, melkein raiskattuna? Nao... Olisin halunnut että ne olivat hänen huulensa omillani. Annoin itseni haaveilla, nämähän saattoivat olla viimeiset hetkeni elossa.

Tunsin ensimmäisen iskun, minkä voimasta rojahdin seinää vasten. Seuraava osui palleaan, kolmas leukaan, neljäs oli potku jalkaan, viides, kuudes.... Viimeinen asia, mitä ajattelin oli Naon sydäntä lämmittävä hymy, ne maailman kauneimmat silmät ja hiukset joihin tahtoisin aamuisin haudata kasvoni. Tajuntani petti minut, vaivutti minut kylmälle asfaltille tässä hylätyssä ja vieroksutussa paikassa. Kaukana kuulin askelten loittonevan. Vai oliko se lähellä? Tulivatko ne kohti? Näin varmaan unta. Mutta jos tämä on uneni, missä Nao on?

Lähettäjä: Aislinn~ 
Päivämäärä:   21.5.10 06:17:12

Mjaahas, ollaan ht.netin kanssa ilmeisesti aivan eri mieltä kappalejaosta/tyhjän välin pituudesta -__-

Lähettäjä: Aislinn~ 
Päivämäärä:   21.5.10 07:04:40

Oho, Yasu on tuossa pätkässä tullut vahingossa Yasona. Älkää välittäkö, Yasu se on : D Kannattaa kirjottaa aamulla ennen kukonpierua.

Lähettäjä: Pavetsi 
Päivämäärä:   21.5.10 10:15:14

Tää on aivan ihana, jatkoo <3

Lähettäjä: huuko 
Päivämäärä:   21.5.10 13:16:43

ooh tää on kiva!! Jatkaaa! :):)♥

Lähettäjä: Aislinn~ 
Päivämäärä:   21.5.10 14:54:26

Kiitos! :o Jostain syystä ootin että tää ois teilattu koska meikän kirjotustyyli on vähän niin ja näin.

Laitan jatkoa vielä tänään. Semmosta kysysin että haluatteko tän pysyvän ns. realistisena, vai heitänkö kehiin jotain yliluonnollisia elementtejä? Oon suunnitellu jo vähän molempiin suuntiin, kumpi jaksas kiinnostaa enemmän?

Lähettäjä: Henz 
Päivämäärä:   21.5.10 15:11:31

Ei yliluonnollisuuksia kiitos, tämä on hyvä tällaisenaan! :D

Lähettäjä: Saana 
Päivämäärä:   21.5.10 15:56:03

jatkoa! :D

Lähettäjä: Aislinn~ 
Päivämäärä:   21.5.10 16:26:15

Heräsin aamun ensimmäisiin auringonsäteisiin, kuten niin monena aikaisempanakin aamuna, mutta tuntemukset herätessäni eivät olleet samat ollenkaan. Silmäluomeni painoivat tonnin, selkääni ja vasenta jalkaani särki, pääni tuntui turvonneelta kuin pesusieni vedessä. Purin huultani etten huutaisi kivusta. Olin kuitenkin elossa, eikö niin? Siitähän kipu kertoi. Vai olenko joutunut helvettiin, jossa minua kidutetaan ikuisesti vain koska rakastuin... Nao. En muista uneani. Tämäkö siihen tarvittiin? Pitikö minun ottaa kunnolla turpiini, että oudot ja hyvinkin eroottiset uneni hänestä katoaisivat? Mutta, en halunnut...

Kuulin askeleita käytävästä huoneeni ulkopuolelta ja äitini kurkisti ovenraosta sisään. Hänen kapeille kasvoilleen nousi aurinkoinen hymy.
"Olet herännyt! Miltä olo tuntuu? Väsyttääkö?" hän kysyi huolestuneena laskien yöpöydälle lasin vettä ja ilmeisesti särkylääkkeen. Nappasin pillerin vikkelästi sormiini, heitin sen suuhun ja huuhdoin vedellä alas.
"Ei, ei väsytä. Vähän särkee", vastasin matalalla ja flunssaisella äänellä. Äiti siis oli nähnyt minut siinä kunnossa. Hänen täytyi olla huolesta sekaisin. Katsoin äitini tummanruskeisiin, miltei mustiin silmiin. Hän oli kalpea, mutta saatoin lukea helptuksen hänen ilmeestään.
"No, oletkin levännyt tohtorin suosittelemat kaksi päivää. Voimasi alkavat jo palailla", äiti vastasi aurinkoisesti ja silitti hiuksiani. Hetkinen. Olinko maannut sängyssä kaksi päivää? Oliko minulla aivotärähdys, koska en muista tuosta ajasta mitään? Saati siitä että olisin ollut lääkärin vastaanotolla. En siis ole ollut koulussa. Entä jos - entä jos oma opettajamme on palannut jo sairaslomalta?! Kauhu pyyhki ylitseni ja unohdin tyystin kivun.

Kohottauduin istumaan äitini vastusteluista huolimatta.
"Pakko mennä kouluun. Siellä puhutaan tärkeistä asioista. Ei minulla ole varaa maata täällä tekemättä mitään", selittelin ehkä turhankin kiihkeästi. Hymyilin äidille yrittäen vakuuttaa parhaani mukaan, että olin aivan kunnossa. Mitä nyt päässäni humisi vähän ja jalkaani vihlaisi ikävästi liikkuessani. Suoriuduin kuitenkin kunnialla vaatekaapille, josta aloin penkoa puhdasta päällepantavaa. Äitini huokaisi raskaasti ja pyöritti päätään.
"Aiso, on hienoa että otat koulun vakavasti, mutta oletko nyt ihan varma tästä?" äiti kysyi katsoen minua tutkivasti. Virnistin hänelle ja vedin vaatteet ylleni.
"Olen ihan kunnossa, olenhan nukkunut kaksi päivää."
"Aika levottomasti olet kyllä nukkunut. Pyörinyt ja voivotellut kun 'hän ei tullutkaan'."

Jähmetyin. Olin siis uneksinut hänestä, en vain muista sitä. Naurahdin äidilleni ja otin koululaukkuni kirjoituspöydältä. Tutkin pikaisesti että kaikki oli tallella, jos ne lapsenhakkaajat vaikka olisivat sattuneet olemaan kiinnostuneita historiasta tai matematiikasta. Poistuin huoneestani äitini seuraamana ja tunsin hänen huolestuneen tuijotuksensa niskassani. Käännyin vasta ulko-ovella ja kohtasin hänen katseensa. Kuinka huolissaan hän olikaan! Liikutuin äitini empaattisuudesta. Tarkoitan, en edes ollut biologisesti hänen lapsensa. Minut oli adoptoitu ollessani kolme kuukautta vanha. En tiennyt, kuka oli oikea äitini, enkä halunnutkaan. Tämä ihminen oli minun äitini, turvani ja tukeni. Liikahdin nopeasti äidin luokse ja halasin häntä. Jossain vaiheessa olin kasvanut hänen ohitseen, ja nyt saatoin nojata leukani hänen päälakeaan vasten. Irrottauduin syleilystä ja avasin ulko-oven.
"Älä huolehdi äiti, voin aivan hyvin. Nähdään!" huikkasin vetäessäni ovea kiinni perässäni.

Koulun piha oli autio, kaikki olivat luultavasti tunneillaan. Onneksi en ollut kuin tunnin myöhässä. Marssin sisään rakennukseen ja menin istumaan luokkamme edessä olevalle penkille. Kipu ja särky olivat hieman helpottaneet lääkkeen ansiosta, mutta en halunnut edes tietää miltä näytin. Hipaisin sormellani poskea. Kipeä, naarmuja, mustelma. Yritin muistaa jotain unista, jotka olin nähnyt parin viimeyön aikana. Ei mitään. Olinko ollut niin huonossa kunnossa? Ensimmäisen kerran olisin halunnut muistaa, aina ennen olin toivonut voivani unohtaa... Vedin keuhkoni täyteen lukion tunkkaista ilmaa ja puhalsin sen hitaasti ulos valahtaen alemmas penkillä.
Kello soi ilmoittaen tunnin päättymisestä ja kymmenen minuutin tauosta. Luokkahuoneen ovi avautui ja tuttuja kasvoja alkoi virrata käytävälle. Muutamat katsoivat minua, säälien, pahoitellen, ihmetellen. En halunnut olla säälittävä. Yasun nähdessäni pakotin kasvoilleni rohkaisevan hymyn. Poika näytti säikähtäneeltä huomattuaan ruhjotut kasvoni.
"Aiso! Tiesin kyllä että tilanne oli paha, mutta... Páska, näytät kamalalta!" Yasu mutisi istuen viereeni ja virnisti pahoitellen. Tietenkin äitini oli kertonut hänelle mitä oli tapahtunut, olihan Yasu läheisin ystäväni.
"Joo, ei tässä mitään. Särkylääkkeet auttavat kummasti", vastasin naurahtaen kevyesti. Oli niin tapaistani lyödä kaikki leikiksi. Mitä muutakaan, en halunnut kertoa että minuun sattui ja olisin vaan halunnut itkeä ruhjottua olemustani. Yasu nyökkäsi ja haukotteli makeasti. Olisin halunnut kysyä Naosta, vieläkö hän opetti meitä. Epäilin kuitenkin kykyäni kysyä moista vilpittömästi "pelkästä mielenkiinnosta" kun asia vaivasi minua todellisuudessa suunnattomasti. Vatsanpohjaani väänsi, kun ajattelin mahdollisuutta että oma opettajamme olisi jo palannut. Olin ehtinyt nauttia Naon tarkkailemisesta lähietäisyydellä vain päivän, ei se riitä. Luultavasti voisin viettää viikkoja katsellen häntä. Löytäisin aina jotain uutta silmiäni hivelevää kauneutta. Liikkeistä, ihosta, hiuksista...

Kello pirahti iloisesti ja kutsui oppilaat takaisin arkiseen aherrukseen. Nousin vaivalloisesti seisomaan ja horjahdin irvistäen kun viiltävä kipu iski sääreeni. Yasu tarttui minua nopeasti käsivarresta peläten minun kaatuvan rähmälleni lattialle satojen jalkojen tallottavaksi.
"Oletko aivan varma, että olet täysin kunnossa?" Yasu kysyi painokkaasti.
"Olen, olen. Nousin vain liian nopeasti ja huimasi", sain mumistuksi kun matelimme luokkaan. En uskaltanut katsoa eteeni, joten tuijottelin kaakelilattiaa Yasun saattaessa minut takariviin. Istuin paikalleni varoen ärsyttämästä vihoittelevaa jalkaani. Tuijotin tiiviisti pulpetilla lepääviä käsiäni. Pelko kouraisi syvältä; entä jos katson eteenpäin ja hän ei olekaan täällä? Totuus on, että olisin pahasti pettynyt. Haluni nähdä hänet oli erittäin voimakas, melkein pakkomielteinen. Ehkä tunnetta lisäsi entisestään se, etten muistanut uniani kahden yön ajalta. Kaksi kuukautta olin uneksinut hänestä joka yö ja tottunut siihen, nyt olin poissa tolaltani kahden yön takia. Olin naurettavuuden kuningas. Keräsin rohkeutta vetämällä nopeasti henkeä sisään päästämättä sitä ulos.
Nostin katseeni suoraan eteenpäin. Hiljalleen ilma purkautui ulos keuhkoistani katkonaisena virtana. Jotain lämmintä ja pehmeää velloi sisälläni aiheuttaen hyvän olon. Nao. Yhtä täydellisenä kuin unissani. Mutta, miksi hän näytti huolestuneelta? Otsa oli kevyesti kurtussa hänen tutkiessaan papereita, jotka oli levitettyinä pöydälle. Katsoin tarkemmin, ja huomasin jo asennon kielivän levottomuudesta. Mikä hänellä on? Huolia? Enemmän kuin mitään muuta, olisin halunnut kysyä häneltä: "Nao, mikä hätänä?", ja tarpeen mukaan lohduttaa. Pohdiskeluni keskeytti kaksi erikoisenruskeaa silmää luokan edestä. Nao katsoi suoraan silmiini. Selkärankaani pitkin kulki jokin tai jotain ja se sai ihoni menemään kananlihalle. Räpäytin silmiäni, mutta tuijotin itsepäisesti takaisin. Olin pelännyt niin paljon menettäneeni tilaisuuden tutkia häntä, että en hukkaisi enää sekuntiakaan sen takia että saattaisin nolata itseni. Kynteni painuivat ihoon puristaessani käsiä nyrkkiin.

"Aaa, Aisokin on parantunut. Tervetuloa takaisin", Nao sano hymyillen irrottamatta katsettaan silmistäni. En osannut sanoa tai tehdä mitään, hänen katseensa oli naulinnut minut paikalleni halvaantuneena. Mutta noissa silmissä oli jotain kummallista. Ehkä uteliaisuutta, turhautumista, huolta tai halveksuntaa. Saattoi olla mitä tahansa, häntä oli vaikea tulkita. Käänsin katseeni jonnekin seinälle, sillä tuo pitkään kestänyt tuijotuskilpailu alkoi ottaa koville. Pieni sydän-parkani hakkasi hullun lailla tietään vapaaksi rinnastani, jonne se oli lukittu niin pitkäksi aikaa. Se tahtoi rakastaa tuota omituisen ihanaa ihmistä, tahtoi olla sen vanki ikuisesti.

--------------

"Hei, mitä jos mentäisiin tänään illalla leffaan?" Yasu kysyi venytellen tunnin jälkeen. Vilkaisin sivusilmällä Naon suuntaan ja näin hänen istuvan pöytänsä taakse selailemaan paperikasaa.
"En taida jaksaa vielä. Mutta viikonloppuna voisin tulla teille?" tein vastaehdotuksen. Oli totta, että olin väsynyt ja halusin vain rojahtaa sänkyyn, nukahtaa lämpimän peiton alle ja uneksia kivun ja säryn pois.
"Joo, sopiihan se", Yasu sanoi hymyillen ja lähdimme kävelemään ulos luokasta muiden perässä.

"Aiso, jäisitkö hetkeksi?"
Liikkeeni katkesi niin äkisti, että asentoni oli mitä eriskummallisin. Käännyin ympäri ja vilunväreet kiirivät selkääni ylöspäin. Se, miten hän sanoo nimeni. Kukaan muu tässä maailmankaikkeudessa ei pystyisi saamaan huomiotani niin totaalisesti itselleen. Olin pelkkänä korvana. Halusin tietää mitä asiaa hänellä oli minulle, heti. Yasu jatkoi matkaansa ulos luokasta ja sulki oven perässään. Ja siinä minä seisoin typeränä ja toiveikkaana. Nao nousi seisomaan ja kiersi pöydän toiselle puolelle. Minulla ei ollut hajuakaan mitä sanoa tai tehdä. Vilkaisin miestä hiuksieni takaa. Hän oli istahtanut pöydälle kädet löysästi puuskassa ja tuijotti minua uteliaana. Punastuin vienosti kuin teinityttö ja astuin muutaman varovaisen askeleen lähemmäs.
"Mitä asiaa, opettaja?" kysyin hiljaa ja toivoin, ettei hän huomaisi noloa punastumistani paksujen kutrieni alta. Tuijottelin kenkieni nauhoja. Olin liian lähellä katsoakseni häntä kasvoihin. Itsehillintäni saattaisi pettää ja tekisin jotain todella typerää ja lapsellista, kuten ripustaisin itseni hänen kaulaansa ja vannoisin ikuista rakkautta. Hermostuneena vilkaisin Naoa. Mitä? Hän hymyili. Aivan kuin tietäisi mitä ajattelen. Tietääkö hän?! Miten voisi? Hätäännyin silti hieman, miksi hän hymyilisi tuolla tavalla. Aivan kuin olisi juuri kuullut likaisen jutun tai salaisuuden. Pohtimiseni loppui kuin seinään kun havaitsin Naon nousevan jaloilleen ja kävelevän minua kohti. Vielä lähemmäs? En voi... Puristin silmäni tiukasti kiinni hetkeksi. Kun avasin ne uudestaan, näkökenttääni olivat ilmestyneet Naon mustat nahkakengät.

"Mitä sinulle tapahtui?"

Tunsin hengityksen kasvoillani, kuulin äänen tumman ja syvän samettisuuden. Nostin päätäni hiukan, en niin paljon että olisin joutunut katsomaan häntä silmiin. Minua huimasi, olin niin täynnä perhosia, että vartaloni saattaisi hetkenä minä hyvänsä antaa periksi. Mutta sitten. Hänen kätensä. Poskellani. Kohdassa, jossa olin itse tuntenut naarmut ja orastavan mustelman. Hänen kosketuksensa ei aiheuttanut kipua. Se oli niin kevyt, kuin höyhen. Tästä rohkaistuneena suuntasin silmäni ylöspäin. Nao katsoi minua pää kallellaan. Se ei minua haitannut, hän näytti aika söpöltä, vähän kuin koiranpentu. Mutta silmät. Silmät harvoin valehtelivat. Näin sääliä ja huolta. En halunnut niitä. Rakastin häntä eniten koko maailmassa, ja hän sääli minua? Pettyneenä painoin pääni alas. Naon käsi viipyi vielä hetken poskellani, kunnes laskeutui alas.

"En minä... en muista", sanoin nujerretulla äänellä. Kuinka saisin hänet katsomaan minua kuten minä katsoin häntä. Niiskautin pienesti ja toivoin, ettei se kuulostanut siltä kuin olisin ollut pillahtamassa itkuun. Nao huokaisi ja äkisti pakotti minut nostamaan katseeni maasta ottamalla hellästi kiinni leuastani. En ehtinyt edes heittää kysyvää vilkausta ilmoille kun jo tunsin hänen huultensa painuvan hellästi omiani vasten. Nao kiersi kätensä ympärilleni pitäen minut pystyssä, sillä jalkani olivat hyytelöä. Pienessä mielessäni kysyin satatuhatta eri kysymystä. Mitä tämä oikein tarkoittaa? Sillä hetkellä, en välittänyt. Jokin minussa hajosi ja kokosi itsensä uudelleen eheämmäksi.

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   21.5.10 16:44:43

Awwws, ihana :3

Lähettäjä: Saana 
Päivämäärä:   21.5.10 17:49:02

jatkoa ;)

Lähettäjä: Aislinn~ 
Päivämäärä:   21.5.10 20:57:00

Tässäpä tulloo! ^_^ Saa kertoa aatteitaan/ehdottaa/jotaki. Ois kivvoo <3

Makasin sängylläni tuijotellen auringon sävyttämää kattoa. Oli lauantai, mutta olin silti herännyt ennen seitsemää ja jäänyt loikoilemaan sekaisin myllätylle pedilleni. Jostain syvältä alitajunnastani tuorein uni pyrki tajunnan pintaan. Se oli ollut erittäin yksityiskohtainen, todentuntuinen. Olimme Naon kanssa olleet peilisalissa, tiedäthän, sellaisessa joka löytyy useista tivoleista. Hän oli nauranut, pitänyt kättäni tiukasti omassaan. Olimme onnellisia ja yhdessä. Yhtäkkiä hän oli syleillyt minua takaapäin pitäen toisella kädellään kiinni kasvoistani.

”Katso Aiso, olemme täydellisiä yhdessä”, hän oli kuiskannut korvaani ja katsonut minuun peilin kautta.

Näin heijastuksen meistä joka puolella. Näytimme... parilta. Rakastavaisilta. Nolona annoin katseeni lipua jonnekin peilisalin nurkkaan, mutta Nao käänsi minut ympäri ja halasi tiukasti. Hän tuoksui kesältä, tuulelta ja mereltä. Hautasin kasvoni hänen rintaansa vasten ja silitin täydellistä niskaa. Unessakin tiesin, ettei tuo kaikki voinut mitenkään olla todellista. Nautin silti hetkestä, oli se totta tai ei.
”Aiso, rakastan sinua”, Nao kuiskasi hempeästi juuri ja juuri koskettaen korvaani huulillaan. Henkäisin mielihyvästä ja otin hänen kasvonsa käsieni väliin. Nuo jumalaisen kauniit silmät näyttivät nälkäisiltä, kuin jokin hänessä olisi kuihtumassa pois. Nousin varpailleni yltääkseni suutelemaan Naon pehmeitä huulia.

Ja sitten heräsin. Päästin turhautuneen äänen ja vedin tyynyn pääni päälle. Minun ei ainakaan tarvinnut kauaa analysoida tietääkseni, miksi uneni katkesi juuri ennen h-hetkeä. Naohan suuteli minua. Se oli kolme päivää sitten. Sen jälkeen kaikki oli kuin aina ennenkin; minä tuijotin otollisina hetkinä, toisinaan havahduin siihen, että Nao katsoi minua kiinteästi silmiin kuin vastausta etsien. Välillä olin ihan varma, että hän oli kysynyt minulta jotain tunnilla läpikäytyä asiaa, mutta ei. Hän vain katseli. En ymmärtänyt enää mistään mitään. Nostin sormen huulilleni. Se oli oikeasti tapahtunut. Ei vain unessa, vaan tässä todellisuudessa. Yasu oli vähän ihmetellyt poissaolevaa käytöstäni loppuviikon, mutta selitin hänelle olevani edelleen väsynyt sattuneesta syystä. Vajosin yhä syvemmälle haavemaailmaani, toisinaan saatoin ottaa muutaman tunnin päiväunet vain jotta voisin nähdä hänet. Äitini oli vain onnellinen, terveen nuoren kuuluu saada riittävästi unta. Itse olin alkanut toivoa että uneni olisivat todellisuus. Olisin mainiosti voinut luopua nukkumisesta jos olisin saanut Naon itselleni.

Huokaisten kampesin itseni pystyyn ja tömäytin jalat lattiaan. Olin parantunut miltei kokonaan vammoistani, jotka alkuun vaikuttivat pahemmilta kuin olivatkaan. Ainoa muisto tapahtuneesta oli enää ruven peittämä mustelma poskessani ja toinen jalassani. Venyttelin pitkään ja hartaasti ja katsoin kelloa. Kohta kymmenen, äiti on varmaan lähtenyt siskonsa luokse.
”Tänään pitäisi viettää aikaa Yasun kanssa, olen laiminlyönyt häntä aika lailla tämän... tilanteen takia”, mutisin itselleni laahustaessani keittiöön. Äiti-kulta oli laittanut minulle aamupalaa ja tuore kahvi odotti pannussa. Henkäisin ihastuksissani ja kaadoin kahvia isoon mukiin.
Ahtaessani viimeistä palaa leipää suuhuni ovikello soi. Hämmästyin. Kuka tulee lauantai-aamuna käymään ilmoittamatta? Yasu tuli mieleeni, mutta olisi harvinaista jos hän joskus viikonloppuna heräisi ennen keskipäivää. Hörppäsin kahvia mukistani ja tassuttelin paljain jaloin eteiseen. Kokovartalopeili huomautti, että olin edelleen yövaatteissa. Toivoin, että oven takana olisi vain naapurin mummo, joka haluaa lainata sokeria. Hieroin vielä unihiekkaa pois silmistä avatessani oven. Jouduin räpyttelemään tiuhaan tahtiin. Hetkinen. Näenkö vielä unta? Järkytykseni määrää ei voi sanoin kuvailla. Leukani taisi tipahtaa lattiaan asti ja käteni tipahti velttona sivulle. Nao näytti lähinnä huvittuneelta.

”Anteeksi, että tulen näin ilmoittamatta, mutta äitisi ei vastannut puhelimeen. Onko hän kotona?” Nao kysyi selvästikin naurua pidätellen. Hetken tuijotin häntä kuin vähä-älyinen. Vilkaisin jälleen peiliin. Mieleni teki vajota maan alle. Ei näin voi käydä kenellekään! Siinä minä seisoin, maailman komeimman miehen edessä, ylläni Pikachu-yöpaita. Eikä siinä vielä kaikki, se oli tyttöjen yöpaita, jossa oli Pikachu-korvallinen huppu, joka tietenkin oli päässäni. Kalpeus häipyi ja tilalle tuli raivokas punastus. Näpräsin yöpaidan hihoja tietämättä minne muualle käteni laittaisin.
”Tuota... ei, valitettavasti. Hän on siskonsa luona. Kerronko, että kävit?” kysyin kohteliaasti ja toivoin että hän lähtisi. Tai toivoin, että olisin tajunnut laittaa edes kylpytakin päälle. Vilkaisin pikaisesti Naon kasvoja. Hän oli kallistanut päätään hieman vasemmalle ja pureskeli huultaan suupielet ylöspäin kääntyneinä. Tuhahdin hyvin hiljaa. Olenko tosiaan noin naurettavan näköinen? Kyllä, luultavasti.

”Tuleeko hän pian?”
”Uskoisin niin.”
”Jaahas. No, taidan jäädä odottamaan”, Nao sanoi ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. Tyrmistyin. Ai että hän ja minä, kahdestaan, minun talossani? Hän selvästikin odotti minun sanovan jotain, joten kävelin hiljaa hänen ohitseen katse maahan luotuna ja menin takaisin keittiöön hakemaan lisää energiaa ja tilaisuutta koota itseni.
”Haluatko kahvia?”
”Ah, kyllä kiitos.”
Tympääntyneenä kaadoin kahvia kahteen mukiin. Tiesin, että Nao virnuili minulle selkäni takana. Pitänee mennä vaihtamaan jotain säädyllisempää ylle, niin ollaan samalla lähtöviivalla... Laskin kahvikupin Naon eteen ja istuin häntä vastapäätä. Tovin tuijottelin tummaa nestettä, kunnes en kestänyt enää. Uhmakkaasti silmiäni siristäen katsoin Naon kasvoja. Hän katseli minua takaisin leppoisasti, aivan kuin olisin ollut kissa, tai saippuakupla. Mutristin huuliani ja samalla tahattomasti kurtistin kulmiani. Ilmeeni taisi olla erittäin viihdyttävä, sillä ainakin se sai Naon naurahtamaan.

”Olet söpö”, hän sanoi hyväntahtoisesti. Tuskin hän sillä mitään erityistä tarkoitti, mutta minulle se oli erityistä. Opettajathan kutsuivat vähän väliä oppilaitaan söpöiksi pikku kullanmuruiksi, eikö niin? Toivoin, että eivät. Halusin tämän kohteliaisuuden kokonaan itselleni. Sydän rinnassani ei välittänyt järkeilyistäni, se hypähti muutaman kerran äänekkäästi ja lähti sitten juoksemaan maratonia. Käänsin pääni ikkunaan päin tuhahtaen. Mitä tuohon nyt pitäisi vastata? ’Kiitos, niin sinäkin’? En minä tiennyt miten pitäisi reagoida. En ollut ikinä käynyt treffeillä saati seurustellut. Miten kohteliaisuudet otetaan vastaan? Minut ne näköjään saivat vain nolostumaan.

Nao ei ilmeisesti ollut pahoillaan, vaikken vastannutkaan mitään, vaan haukotteli peittäen siveästi suunsa. Katsoin häntä vaivihkaa hiuspehkoni takaa. Mustat hiukset olivat ihastuttavasti pörrössä. Nahkatakki sopi hänelle kuin valettu. Mietin, miltäköhän Nao näyttäisi ...
”Hei Aiso, kai minä nyt sinullekin voin kertoa miksi tänne tulin, sinuahan se koskee”, Nao sanoi ristien kätensä pöydän päälle. Katsoin häntä kummastuneena. Mitähän minä nyt olin tehnyt? Henkäisin kauhistuneena. Se suudelma! Meinaako hän kertoa jollekin, äidilleni, syyttää minua tapahtuneesta?! Ennen kuin ehdin alkaa laukomaan totuuksia pöytään, hän jatkoi.
”Viimeisen parin kuukauden aikana arvosanasi ovat laskeneet roimasti. Siksipä ehdottaisin, että tulisit kesällä muutamalle kurssille.”
Tuijotin häntä suu ammollaan. Kesällä kouluun? Ja kenenköhän vika se on, etten ole kahteen kuukauteen saanut läksyjä luetuksi? Aivan, eihän se tietenkään hänenkään vikansa ollut. Piti pysyä järkevänä. Se vaan oli hankalaa kun aivot eivät aina tunnu pelaa ihan täysillä.

”Tuota, opetatko sinä niillä kursseilla?”
Kuinka läpinäkyvä olin! Punastellen katsoin häntä hetken silmiin, en voinut jatkaa tuijotusta kovin kauaa hänen ollessa niin lähellä... Melkein iholla. Ravistus kulki kehon läpi. Mieleni täyttyi irstaista mielikuvista, jotka jouduin häätämään nopeasti keskittyäkseni nykyhetkeen.

”Kyllä. Historiaa ja matematiikka. Suosittelisin, että tulisit molemmille”, Nao sanoi nojaten leukansa kämmentään vasten ja katsoi ulos ikkunasta. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja tutkailin häntä rauhassa. Hänellä oli pitkät, sysimustat ripset kauniiden silmiensä kehyksinä. Hänen nenänsä oli hienopiirteinen ja suora. Huulet olivat kapeat ja pehmeät ja lämpimät ja suloisen makuiset ja – säpsähdin kun olin tajuamattani kumartunut pöydän ylle lähemmäs Naoa. Hän katsoi minua kysyvästi.

”Juu, totta kai tulen. Jos siis uskot että siitä on hyötyä.”
”Tuskinpa siitä haittaakaan on, Aiso-pieni”, Nao sanoi kehräävällä äänellään, joka sai perhoset vatsassani räpyttelemään villisti.

Nyökkäsin vaisuna ja join lopun jo jäähtyneen kahvin. Nao nousi tuolilta ja asteli viereeni. Hengittämisestä tuli yhtäkkiä kovin työlästä. Mietin, olisikohan tämä uusinta muutaman päivän takaa... Suudelman sijaan sain ison, lämpimän käden pääni päälle. Säpsähdin hieman, mutta tajusin pysyä paikallani. Nao pörrötti hiuksiani ja jätti minut pöllämystyneenä kököttämään pöydän ääreen.
”Kerro äidillesi terveisiä. Nähdään maanantaina”, Nao huikkasi ovelta. Mumisin jotain käsittämätöntä vastaukseksi. Ihokarvani olivat nousseet pystyyn kosketuksen voimasta. Ja sen voima olikin mitä ihmeellisin. Olin sohjoa sisältä, pääkoppani täyttyi höttöisistä mielikuvista, joissa kirmasin kukkakedolla Naon kanssa käsi kädessä. Tämä oli kamalaa. Olin 16-vuotias, lukiota käyvä poika. Kuuluuko teini-iän hankaliin asioihin opettajaan rakastuminen? Olisipa kirja, josta saisin vastauksen tuohon kysymykseen. Eipä tämä miltään pieneltä viattomalta ihastukseltakaan tuntunut. Olin jotenkuten sujut sen asian kanssa, että eroottisten unieni kohde oli mies. Nyt minua vaivasi ainoastaan se, tunsiko Nao jotain minua kohtaan. Miksi hän olikaan suudellut minua, kutsunut minua söpöksi, pörröttänyt hiuksiani? Olivatko ne vain erittäin toverillisia eleitä? Meinasin hukkua jonnekin kysymystulvan alle, joten katsoin parhaaksi vaihtaa vaatteet ja suunnata Yasun luo. Ehkä oli aika päivittää tilannetta hänelle.

Lähettäjä: Sideways 
Päivämäärä:   21.5.10 22:05:45

Tittidii, jatkoa, hieman actionia, kiitos ;D

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   21.5.10 22:06:42

Lähettäjä: Sideways
Päivämäärä: 21.5.10 22:05:45

Tittidii, jatkoa, hieman actionia, kiitos ;D

Lähettäjä: Aislinn~ 
Päivämäärä:   21.5.10 22:10:40

Ootte kärsimättömiä, ihan niinku itekki :---D Selevä, työ haluatte niin myö kirjotan. Jos en tänään ehi jatkaa niin laitan huomenna sitte.

Lähettäjä: Aislinn~ 
Päivämäärä:   21.5.10 23:51:12

”Olet siis... homo?” Yasu kysyi neljättä kertaa ja tökkäsi minua rintaan etusormellaan.
”No, niin kai. Äh, en minä tiedä. Ehkä tämä on sellainen vaihe”, vastasin nolona ja hieraisin niskaani. Minua ahdisti suunnattomasti olla Yasun ristikuulustelussa. Hän tiesi aina kysyä niitä asioita, joita en olisi halunnut miettiä. Istuimme Yasun leveällä parisängyllä hiljaisuuden vallitessa. Tarkkailin Yasun ilmeitä herkeämättä. Mitähän hän oikeasti ajatteli minusta nyt? Olin kertonut vain suurpiirteisesti, että muutama viikko sitten olin iskenyt silmäni johonkin meidän koulumme pojista. Vaikka hän yritti kaikin tavoin saada minut paljastamaan vale-ihastukseni nimen, pysyin vaiti. En halunnut kenenkään kärsivän pienestä valheestani.

Yasu hipelöi tapansa mukaisesti uutta Tamagotchiaan. Hänellä oli vaikuttava kokoelma kaikenlaisia virtuaalilemmikkejä sisiliskosta dinosaurukseen, ja hän yleensä kantoi ainakin yhtä mukanaan kaikkialle. Uusin lemmikki taisi olla gorilla. Huokaisin raskaasti.

”Yasu, kerro mitä ajattelet?” Sain vastaukseksi aidosti hämmentyneen katseen.
”Miten niin? Tykkäät pojista, ei se asioita muuta”, Yasu vastasi ja Tamagotchi piippasi iloisesti. Hymyilin hänelle kiitollisena. Tämä oli yksi syy miksi Yasu oli paras ystäväni. Hän hyväksyi kaikki, oli aidosti ystävällinen ja lempeä. Heittäydyin vatsalleni sängylle ja nappasin lähimmän tyynyn käsiini. Hetken mielijohteesta huitaisin sillä Yasua takaraivoon.
”Mitä?! Lopeta, ruokin Hachiroa!” Yasu parkaisi ja tönäisi minua kylkeen. Naurahdin lemmikin nimelle ja nousin istumaan. Yasu katsoi minua pitkään, kunnes luovutti ja laittoi lemmikkinsä yöpöydän laatikkoon. Istuimme siinä vierekkäin molemmat enemmän tai vähemmän mietteisiinsä vaipuneina.

”Aiso, olisi yksi juttu...” Yasu sanoi, mutta ei suostunut katsomaan minuun. Hänen äänensä oli kireä, ja olin varma että jotain kamalaa oli tapahtunut. Miksi hän ei ollut kertonut aiemmin? Kurkottelin lähemmäs Yasua yrittäen saada hänet katsomaan minua. Äkisti poika kääntyi puoleeni ja suuteli huuliani nopeasti. Sävähdin kauemmas ja huuliltani purkautui pieni inahdus.
”Mitä helvéttiä Yasu!” parahdin noustessani seisomaan. Mitä hän kuvitteli tekevänsä? Pieni varoitus olisi ainakin ollut paikallaan. Yasu katsoi minua jotenkin orvosti ja anteeksipyytävästi. Kiukkuni laantui yhtä nopeasti kuin oli syttynytkin. Yksi pieni pusu, kavereiden kesken. Vai halusiko Yasu kokeilla, jos hänkin olisi poikiin päin? Istahdin sängynreunalle pienen välimatkan päähän.
”Sori Aiso. Halusin vaan... tiedätkö, kokeilla?”
”Ai että olen joku kokeilu?” kysyin muka loukkaantuneena. En voisi olla Yasulle vihainen, hän kuulosti siltä kuin olisi saattanut purskahtaa kyyneliin.
”Ei mitään sellaista!” Yasu vastasi kiivaasti ja löi tyynyä nyrkillään. Katsoin häntä ihmeissäni. Poika tosiaan otti tämän aika vakavasti.
”No, miltä tuntui?” kysyin nauraen ja tökkäsin sormella Yasua nenänpäähän saaden hänet hymyilemään viekkaasti.
”Aika ällöltä. Taidan pitäytyä tytöissä.”
Olin tyytyväinen Yasun valintaan, asiat olisivat saattaneet monimutkaistua jos olisikin käynyt ilmi että myös paras ystäväni pitää saman sukupuolen edustajista. Tunne-elämäni oli jo valmiiksi sotkussa, en kaivannut yhtään lisää häiriötekijöitä. Onnekseni Yasun kanssa viettämäni aika oli Nao-vapaata. Sain muuta ajateltavaa Yasun kertoillessa viimeisimmästä ihastuksestaan tai uusimmasta roolipelistä. Äkkiä Yasu ponkaisi pystyyn ja tarttui minua kädestä.

”Aiso hei, otettaisiinko vähän sakea?” hän kysyi riemuissaan. Hän siis tahtoi vetää kännin? Olimme silloin tällöin varastaneet muutaman lasillisen hänen vanhempiensa viinakaapista ja nautiskelleet niitä hiljakseen. Pidin saken tuomasta lämpimästä poltteesta, ja nyökkäsin Yasun ehdotukselle. Hän hihkaisi kimeästi kuin tyttö saaden minut purskahtamaan nauruun. Syöksyimme rappuset alas olohuoneeseen, jonka vitriinikaapissa säilytettiin alkoholijuomia. Yasu nappasi ylähyllyn perältä tumman sake-pullon, joka näytti olevan melkein täynnä. Jos onnistuisimme tyhjentämään sen kahdestaan, humala olisi taattu.
”Tein tässä testin yksi viikonloppu. Otin tämän pullon pois kaapista ja katsoin, josko isä tai äiti huomaisivat sen kadonneen. Eivät tajunneet mitään”, Yasu kertoi näyttäen minulle kieltä. Pudistelin päätäni hymähtäen. Yasun vanhemmilla on mahtanut olla tekeminen hänen kanssaan pienenä. Yasu rakasti keppostelua ja keksi mitä hassuimpia ideoita ärsyttääkseen vanhempiaan. Siksi heillä kai olikin niin pitkä pinna.

Yasu otti keittiöstä mukaan kaksi lasia ja palasimme sake mukanamme yläkertaan. Laitoin musiikkia soimaan Yasun tietokoneelta ja rojahdin sängylle. Kuulin kaunista solinaa alkoholin valuessa laseihin. Yasu ojensi minulle kirkkaan juoman ja nousin istumaan. Sake poltteli huulia, mutta en välittänyt. Se lämmitti sisintäni melkein yhtä paljon kuin Naon kosketus.

--------

”Jes! Pääsin sen läpi, Yasu! Kuulitko?” kysyin sammaltavalla äänellä. Heitin pelikonsolin ohjaimen lattialle ja kompuroin pystyyn. Huone pyöri silmissäni miten sattuu, joten otin tukea seinästä. Kuulin hiljaista muminaa ja kuorsausta. Yasu röhnötti sängyllään täysissä pukeissa kuola suusta valuen. Aloin nauraa hillittömästi näylle ja valuin seinää pitkin lattialle istumaan. En halunnut herättää Yasua, joten lähdin kikattaen konttaamaan portaita alakertaan. Päästyäni eteiseen törmäsin vaikeaan haasteeseen; miten saada kengät jalkaan? Lopulta hoidin homman istualtaan, en pysynyt tarpeeksi kauan pystyssä ujuttaakseni popot jalkaan. Avasin oven ja raikas kevät ilma tulvahti vastaan. Enempää ajattelematta rämäytin oven kiinni takanani ja hoipertelin kadulle. Kotiin oli muutama kilometri matkaa, luultavasti ehtisin selvitä sinä aikana edes vähän. Äiti olisi luultavasti jo nukkumassa, joten jos pystyisin olemaan hiljaa ja kömpimään suorinta tietä sänkyyn, hänen ei koskaan tarvitsisi tietää minun olleen humalassa. Ajattelin suhteellisen selkeästi humalaiseksi teiniksi, mikä sai minut tyrskähtämään. Selvin päin taas en ajatellut yhtään selkeästi. Outoa.

Käännyin vasemmalle mennäkseni puiston läpi, siellä oli kaunista tähän aikaan vuodesta. Kirsikankukkapuut alkoivat valmistautua kevään suureen esitykseen. Hiekka sorisi jalkojeni alla minun hoiperrellessa eteenpäin. Puisto oli tyhjillään näin puoliltaöin, ihmiset usein etsiytyivät sinne klubien mentyä kiinni. Edessä päin näin jonkun istuvan yksinään penkillä tupakkaa poltellen. Mieleeni palasi alkuviikosta sattunut kohtaaminen epäilyttävän jengin kanssa. Yritin kävellä ohi ripeästi, mikä ei ollut helppoa ottaen huomioon että heiluin polkua puolelta toiselle. Äkkiä olinkin maassa rähmälläni.
”Mitä hélvettiä?” älähdin itselleni ja yritin nousta ylös laihoin tuloksin. Kikatuskohtauksen saattelemana vajosin takaisin polulle istumaan.
”Oletko kunnossa?” penkillä istunut mies kysyi kävellen hitaasti lähemmäs. Aivoni reagoivat valonnopeudella.
”Oho, Nao!” henkäisin ja kohotin kasvoni taivasta kohti nähdäkseni hänen kasvonsa.
”Aiso? Oletko sinä humalassa? Miksi olet yksin ulkona tähän aikaan?” Nao laukoi kysymyksiä minua kohti. Suustani pääsi epämääräinen ööö-mumina. En osannut heti vastata, olin jälleen jäänyt tuijottamaan häntä silmiin. Tai ainakin yritin, katseeni halusi vaellella vähän joka puolelle.

”Juu, ehkä vähän. Olen menossa kotiin”, vastasin hitaasti, jotta hän varmasti saisi selvää puheestani. Nao nappasi minua kiinni käsivarresta ja tempaisi pystyyn. Katsahdin häntä hieman säikähtäneenä. Se oli tapahtunut ripeästi, ehkä jopa hieman aggressiivisesti.
”Ja sinähän et kotiisi asti kävele tuossa kunnossa.”
Yritin sanoa jotain vastaan, mutta Nao alkoi nopeasti kävellä eteenpäin raahaten minua perässään. Olin aivan varma että hän joko raahaa minut poliisiasemalla, tai soittaa äidilleni. Kumpikin yhtä pahoja vaihtoehtoja. En osannut humalaisilla aivoillani keksiä mitään järkevää vastaansanomista, joten päätin pysyä hiljaa ja kompastella kiltisti perässä.

Naon ei tarvinnut raahata minua kauan, kun olimme jo ilmeisesti perillä. Yritin tihrustaa osoitetta, mutta kaikki näytti vähän sumuiselta. Alaovi piippasi merkiksi avautumisesta, ja Nao kiskaisi minut perässään käytävään. Yritin keskittyä olennaiseen; minne olin menossa. Äkkiä jäykistyin. Nao oli viemässä minua kotiinsa. Yritin jarruttaa menoamme, mutta yritykseni kiskaista käteni vapaaksi Naon otteesta oli laiha. Avain kilisi taas, kääntyi lukossa ja ovi aukesi. Nao meni edeltä sisään ja minä tassuttelin kiltisti perässä pää kumarassa. Nao vaikutti vihaiselta, hän oli varmaan pettynyt minuun. Ehkä hän oletti minun olevan tätä fiksumpi. Nojasin seinään ja heitin kengät pois jalasta. Laahustin väsyneenä Naon perässä olohuoneeseen. Katselin vaitonaisena ympärilleni. Kaikki oli erittäin pelkistettyä, paljon valkoista ja joitain moderneja huonekaluja.

”Istu alas, keitän sinulle kahvia”, Nao huusi keittiöstä. Uppouduin muhkean sohvan uumeniin ja olisin voinut nukahtaa siihen. Pysyttelin kuitenkin väkisin tajuissani, olin sentään Naon kotona. Siellä näytti aikalailla sellaiselta kuin olin kuvitellutkin. Lattialla oli mustia ja valkoisia, pehmeitä mattoja. Seiniä koristivat isot, niukasti kehystetyt abstraktit maalaukset. Otin mukavan asennon sohvalla ja jäin tuijottamaan erästä taulua toivoen sen levottoman kuvion pitävän minut hereillä.

”Ole hyvä”, Nao sanoi ja ojensi minulle kupillisen höyryävää kahvia. Nyökkäsin kiitokseksi ja kaivoin itseni ulos sohvatyynyjen seasta. Hörppäsin kahvia ja laskin mukin sitten pöydälle. Katsoin levottomana Naoa, joka tarkkaili minua vaitonaisena.
”Anteeksi...”, mutisin hiljaa ja aidosti häpesin. Hänen katseensa sai minut painamaan pääni alas kohti polviani. Toivottavasti hän ei vihaisi minua tämän takia. Tunsin kyyneleiden kohoavan silmiini. Ei, ei tätä. Olin niin pettynyt itseeni, että halusin itkeä. Ja totta kai törmäsin vielä Naoon, ihmiseen, jonka viimeisenä haluaisin näkevän minut humalassa. Kävely oli tehnyt hyvää, enkä ollut enää konttauskunnossa, mutta tukevassa kännissä silti.

Nieleskelin ja yritin pidätellä kyyneleitä, mutta muutama niistä karkasi poskilleni. Kuulin kolahduksen, kun muki laskettiin pöydälle, ja sen jälkeen hiljaista sukkien sipsutusta. Nao istahti viereeni, sulki käsivartensa ympärilleni ja veti minut lähelleen. Se rikkoi kaikki padot sisälläni ja aloin itkeä kuin lapsi, jonka tikkari varastettiin. Nao oli hiljaa ja piti minusta kiinni. Tämä oli ehkä oudoin tilanne, mihin olin koskaan joutunut. Opettaja omassa kodissaan lohduttamassa humalaista teiniä, joka on korviaan myöten rakastunut kyseiseen opettajaan. Itkua ei kestänyt kauan, mutta en saanut lopetetuksi satunnaisia nyyhkäisyjä. Nao pysyi vaiti ja silitti hitaasti selkääni. En tiedä olisinko selväpäisenä kiihottunut moisesta, mutta humalassa asiasta ei ollut epäilystäkään. Aloin tuntea oloni tukalan kuumaksi ja irrottauduin Naon käsien tiukasta halauksesta. Katsoin häntä silmiin kevyt puna poskillani. Nao puraisi huultaan ja nosti kätensä niskaani aiheuttaen minulle sähköiskun selkärankaan.

”Hiton kakara..”, Nao lausahti matalalla äänellä. Meinasin sanoa jotain osuvaa vastalauseeksi, mutta Nao ehti ensin. Rajusti, mutta täydellisen pehmeästi hän suuteli minua. Ja minä olin valmis antamaan kaikkeni, ettei se päättyisi ikinä. Se oli kiihkeintä ja täydellisintä mitä saatoin kuvitella. Maistoin tupakin, lakritsin ja kahvin. Hänen huulensa olivat pehmeät omiani vasten, ne olivat kuin toisiaan varten tehdyt. Naon lopetettua suudelmansa jouduin haukkomaan henkeäni. Haluaisin aina muistaa tuon ensisuudelmanani. Nao virnisti ilkikurisesti ja suukotti otsaani.
”Tuon sinulle tyynyn ja peiton, voit nukkua tässä.”
Olisin halunnut nukkua hänen vieressään, käpertyä kainaloon ja olla lähellä. En olisi ikimaailmassa kehdannut ehdottaa moista, en edes humalassa. Sitä paitsi, olin jo saanut unohtumattomimman suudelman ikinä, se riittäisi toistaiseksi.
Nao palasi olohuoneeseen kantaen muhkeaa tyynyä ja peittoa mukanaan. Silmäni levisivät ihmetyksestä. Nao oli... puolipukeissa. Ilma paitaa. Tuijotukseni katkesi lyhyeen Naon heittäessä tyynyn ja peiton päälleni. Räpiköin käsilläni untuvaiset petivaatteet pois tieltäni ja samassa huulet painuivat jälleen tiukasti ja kuumana omilleni. Nostin toisen käteni Naon niskan taakse vaatien lisää. En halunnut nukkua, älä lopeta, kiltti! Mutta väistämätön tapahtui. Nao tarttui hellästi käteeni ja veti itsensä irti otteestani. Ilmaisin tyytymättömyyteni tuhahtamalla ja kaatumalla selälleni. Nao naurahti murjotukselleni ja kumartui vielä ylleni pörröttääkseen jo valmiiksi sekavia hiuksiani.
”Hyvää yötä, Aiso-pieni”, Nao kuiskasi ja käveli huoneeseensa. Olin jokseenkin melko varma, että kohta heräisin ja huomaisin kaiken olleenkin vain kuvitelmaa. Käärin peiton ympärilleni, ja unelmani romuttumista odottaessani vaivuin sikeään uneen.

Lähettäjä: -- 
Päivämäärä:   22.5.10 02:16:37

aewsss jatkoo<3

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   22.5.10 09:44:11

Awws :D Ihana <3

Lähettäjä: Sideways 
Päivämäärä:   22.5.10 09:52:38

Jatkoa ;) En ole yleensä tykännyt lukea mitään japanityylisiä tarinoita, mutta tähän oon ihan koukussa :D

Lähettäjä: Aislinn~ 
Päivämäärä:   22.5.10 10:26:54

Kiitos kaikille :o

Sideways - Joo, en halunnu tehdä tästä mitään ylitsevuotavan japanilaista, esim. käyttää senseitä, chania yms. Seuraavasta tarinasta teen sitte luultavasti ihan suomalaisen :>

Jatkan vielä tänään, nyt ulkoilemaan aurinkoon! <3

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   22.5.10 10:38:59

Jeij :3

Lähettäjä: Saana 
Päivämäärä:   22.5.10 11:02:41

jatkoa :3

Lähettäjä: Aislinn~ 
Päivämäärä:   22.5.10 15:01:47

Lyhyempi pätkä tällä kertaa.

Krapula iski kovaa. Erittäin huono idea juoda itsensä humalaan sakella. Älähdin kirkkaan valon sokaistessa silmäni hetkeksi. Pääni sisällä joku hakkasi lekalla kalloani. Muutoin oloni oli siedettävä, olin välttynyt yököttävältä pahoinvoinnilta, ehkä kiitos yöllä juomani kahvin. Silmäni revähtivät apposen auki, kun muistin missä olin. En kotona, en Yasulla. Olin Naon luona. Nousin varovaisesti istumaan pidellen päätäni kaksin käsin. Höristin korviani kuullakseni mahdollista liikettä asunnossa. Kuulin veden solinan kylpyhuoneesta. Nao oli siis... puhdistautumassa. Puraisin huultani ja muistelin viimeöisiä tapahtumia. Heitin peiton pois päältäni tuntiessani kuuman aallon hyökyvän ylitseni. Yritin hengitellä rauhallisesti ja koota ajatukseni yhdeksi, selkeäksi kuvaksi. En onnistunut kovin hyvin. Mielessäni viuhahteli vauhdikkaina otoksina Naon pienoinen, viehättävä hymy ja ilkikuriset silmät ennen kuin hän suuteli minua pitkään ja antaumuksellisesti. Hautasin kasvot käsiini ja kuulostelin veden hiljaista solinaa. En oikein tiennyt miten päin olla ja mitä ajatella tästä kaikesta. Olinko saanut vastakaikua omille tunteilleni, vai oliko minua häikäilemättömästi käytetty hyväksi? Jotenkin tuntui, etten ollut laisinkaan hyväksikäytön uhri. Ja en usko, että Nao olisi jättänyt minut kylmästi sohvalle nukkumaan jos olisi halunnut käyttää minua omien tarpeidensa tyydyttämiseen. Halusin palavasti selvittää tämän sotkun. Mutta miten voisin ottaa asian puheeksi, kun en itsekään saanut palapeliä koottua?

”Ai, olet herännyt. Onko krapula?”
Havahduin aatoksistani, ja käänsin hitaasti pääni äänen suuntaan. Kohtasin Naon katseen, mutta silmäni näkivät, mahdotonta kyllä, jotain parempaa katsottavaa kuin hänen silmänsä. Nimittäin vartalon. Nao oli kietonut vain pyyhkeen lanteilleen ja seisoi siinä veden valuessa hänen hiuksistaan lattialle. Olin varma, että valutin kuolaa sohvalle, joten pyyhkäisin kämmenselällä suupieltäni punan hiipiessä poskilleni. Lekan jyskytys päässäni vaimeni ja sydämeni takoi kovempaa. Saattaisin saada sydänkohtauksen hetkenä minä hyvänsä.

”Ei oikeastaan”, vastasin hiljaa katsoen häntä vaihteeksi silmiin. Nao laahusti olohuoneen puolelle ja istui sohvan toiseen päätyyn. Huomaamattomasti pompahdin muutaman sentin lähemmäs. Hänen tuoksunsa oli vastustamaton, tumma ja miehekäs, mutta kuitenkin raikas kuin kesätuuli. Nuuhkutin ilmaa innoissani nojautuen hieman lähemmäs tuoksun lähdettä. Nao kääntyi äkisti minuun päin ja näytti vähintäänkin ihmettelevän, mitä kummaa kuvittelin tekeväni. Jäädyin siihen asentoon, etuvartaloni häneen päin taivutettuna, silmät suurina. Olin jäänyt kiinni. Pitäisikö yrittää selittää jotain? Aloin kiinnostuneena tutkimaan peiton tikkausta, kun tunsin kaksi kättä törkkäävän minut selälleni sohvalle. En ehtinyt edes rekisteröidä tapahtunutta, kun Nao jo makasi puolittain päälläni. Hänen vartalonsa hehkui lämpöä kuin kekäle ja hiuksista tippui vesipisaroita kasvoilleni.

”Luuletko, etten huomaa jokaista katsettasi ja punastumista, kun satut jäämään kiinni tuijottelusta? En minä sokea ole”, Nao henkäisi tuskin kuuluvalla äänellä painaen vartalonsa tiiviimmin omaani vasten. Päästin pienen ynähdyksen ja suljin silmäni. Hänen painonsa päälläni tuntui taivaalliselta ja puristi keuhkoni kasaan. Ei epäilystäkään, etten olisi ollut kiihottunut, mikä nolotti minua entisestään. Tämä oli jo liikaa, en kestäisi edes katsoa häntä. Nao nappasi tukun hiuksiani käteensä ja tukisti minua hellästi. Henkäisin ihastuksesta ja yllättyneisyydestä avaten samalla silmäni. Tujotin Naon kasvoja muutaman sentin päässä omistani ja saatoin maistaa hänen tuoksunsa kielelläni. Jos käteni eivät olisi olleet tiiviisti kiinni kyljissäni, olisin tarrannut kiinni häneen kuin iilimato. Levottomana, ja valmiina tekemään mitä tahansa hän halusikin, nuolaisin huuliani ja liikahdin pienesti. Nao vain katsoi minua tiukasti silmiin sanomatta enää mitään. Hätäännyin. Jos en tee mitään, hän livistää paikalta jättäen minut yksin onton tunteen kanssa. Kiskaisin oikean käteni vapaaksi ja nostin sen koskettamaan kevyesti Naon poskea. Hän säpsähti hieman, muttei tehnyt elettäkään noustakseen. Hengitin muutaman kerran rauhallisesti, kohottauduin ylemmäs ja suutelin häntä kevyesti, vain hipaisten. Nao ei kuitenkaan tyytynyt moiseen, vaan kiristi otettaan tukastani ja taivutti päätäni taaksepäin. Olin onneni kukkuloilla. Kahden kuukauden unelmoinnin jälkeen olin tässä, iholla, hänen kosketuksensa oli todellinen. Naon huulet koskettivat höyhenen lailla kutittaen kaulaani. Jo hänen hengityksensä herkällä iholla sai sen nousemaan kananlihalle. Jossain sisälläni pörräsi ampiaislauma saaden oloni levottomaksi, kiemurtelin vaikeasti Naon vartalon painon alla. Ei auttanut, hän painui entistä lähemmäs ja näykki kaulaani ajaen minut hulluuden partaalle.

”Nao...”, kuiskasin hengästyneenä. Hän nosti päätään ja kohtasi katseeni. Olin myynyt sieluni, tästä ei ollut minulle paluuta. Tekisin kaikkeni, jotta saisin olla hänen kanssaan näin, edes hetken. Nao katsoi minua jotenkin arvioiden, kuin punniten vaihtoehtojaan. Odotin hiljaa ja kärsimättömänä. Kunpa hän tekisi jotain, sanoisi jotain. Viimein hän huokaisi ja pahin pelkoni toteutui. Nao nousi päältäni ja istui hetken vieressäni käsi yhä hiuksissani. Pettymys pyyhkäisi ylitseni, miksi hän ei voinut kertoa mitä halusi, mitä tunsi. Kohottauduin puolittain istuma-asentoon ja kuin vahingossa käsivarteni kosketti Naon kuumaa selkää. Hän nousi hiljaa ja käveli huoneeseensa. Mitä hélvettiä tuo äskeinen oikein oli?! Hänestä ei saanut mitään selvää. Tunsin itseni petetyksi ja typeräksi. Uskoinko todella että hänellä oli jotain tunteita minua kohtaan? Kunhan leikki kanssani. Kyyneleet tekivät jälleen tuloaan, mutta puristin silmäni tiukasti kiinni ja päätin olla vuodattamatta yhtään ainoaa kyyneltä. En halunnut näyttää enää heikommalta Naon silmissä. Nousin istumaan ja purin tyytymättömänä huultani. Olisin ollut valmis tekemään mitä vain, eikö se riitä? Nao palasi olohuoneeseen pukeutuneena ja katsahti minuun kädet farkkujen taskuissa.

”Menen hakemaan tupakkaa, osaat varmaan itse ulos.”

Niine hyvineen hän häipyi paikalta. Naon ääni oli ollut etäinen ja jotenkin kylmä. Jos olin ennen ollut kujalla kaikesta tapahtuneesta, niin nyt vasta olinkin. Surkeuttani valitellen nousin sohvalta ja suuntasin eteiseen laahaten jalkojani laiskasti. En halunnut olla täällä Naon palatessa, minua pelotti että hän olisi katsonut minua alentavasti ja halveksuen, jolloin kaikki lämpimät muistoni hänestä olisivat olleet kirpeänsuloisia. Työnsin jalkani tennareihin ja poistuin asunnosta. Huomenna olisi koulua, joutuisin kuitenkin kohtaamaan Naon siellä. Minun oli pakko saada tähän juttuun jokin järki. En pystynyt enää perääntymään, olin liian syvällä Naon pauloissa. Tiesin mahdollisuuteni selvitä tästä ehjänä, ne olivät häviävän pienet. Todennäköisempää oli, että hän särkisi sydämeni, hakkaisi sen tuhansiksi pirstaleiksi ja levittelisi sirut ympäri kehoani ikuisiksi muistoiksi.

pst. Meneekö sekavaksi/vaikealukuiseksi, jos välillä kirjoitan Naon näkökulmasta?

ppst. Toivokaa, etten ala pienessä humalassa tänään kirjoittaa jatkoa. Sitten menisi ainakin sekavaksi ja tulisi miljoona typoa : D Mjoo, khatellaan.

Lähettäjä: kalall 
Päivämäärä:   22.5.10 15:42:16

toooosi hyvä!

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   22.5.10 17:35:45

Mahtava !

Lähettäjä: verenhimoinen(: 
Päivämäärä:   22.5.10 21:13:48

eii mene sekavaksi jos vaihtuuki näkökulma ;)

Lähettäjä: Sideways 
Päivämäärä:   23.5.10 20:40:06

Toi Nao on ihan ihme tyyppi. Onko se jonkinlainen kaksijakoinen persoona? No kuitenkin, jatkoa odotellessa ... :D

Lähettäjä: Pavetsi 
Päivämäärä:   23.5.10 21:01:05

Ei haittaa vaikka vaihdat näkökulmaa, jatkoo <3

Lähettäjä: Aislinn~ 
Päivämäärä:   23.5.10 21:07:14

Sideways - No just tuon takia aattelin nyt kirjottaa Naon näkökulmasta :---D ei se iha normaali ole :<
Alan tässä kohta kirjottaan, toivottavasti saan jotain aikaseks.

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   23.5.10 21:08:44

Lähettäjä: Sideways
Päivämäärä: 23.5.10 20:40:06

Toi Nao on ihan ihme tyyppi. Onko se jonkinlainen kaksijakoinen persoona? No kuitenkin, jatkoa odotellessa ... :D

Lähettäjä: Sideways 
Päivämäärä:   23.5.10 21:09:38

Hyvähyvä ;D Jatkoa odotellessa ...

Lähettäjä: -- 
Päivämäärä:   23.5.10 23:47:32

JATKOOOOOOOOO

Lähettäjä: Aislinn~ 
Päivämäärä:   24.5.10 06:57:04


NAO

Oli pakko päästää ulos, sisällä ei voinut enää hengittää. Ulko-ovi sulkeutui raskaasti takanani ja nojasin selkäni kylmää tiiliseinää vasten. Raavin päätäni hengitellen nautinnollisesti sisään viileää kevätilmaa. Hyvä Jumala, tuleekohan aika jolloin turrun, enkä enää pelkää päästää ihmisiä lähelleni?

”Nao, tullaanko me olemaan aina yhdessä?”
Katsoin noita suloisia, vielä lapsenomiaisia kasvoja. Hänen silmänsä olivat lämpimän vihreät, hiukset kesän vaalentamat. Poskilla ja nenässä oli haaleita kesakkoja, jotka näki vain jos katsoi tarpeeksi läheltä. Ja minä katsoin, lähempää kuin kukaan muu.

”Totta kai Shoo. Aina, jos niin haluat”, vastasin hymyillen ja läskin käteni pojan pään päälle. Hän nauroi aurinkoisesti ja kietoi kätensä vyötäröni ympäri. Liekki tanssahteli sisälläni heikosti lepattaen, levittäen lämpöään ympäri kehoani. En ikinä päästäisi häntä pois.

Huokaisin raskaasti ja pakotin itseni liikkeelle. Siitä oli kymmenen vuotta, ja silti yhä edelleen hän hallitsi elämääni. Aina ratkaisun löytääkseni mietin, mitä Shoo tahtoisi. Muutin tänne, koska asunto oli juuri sellainen, mistä Shoo olisi pitänyt. Otin hänen tunteensa huomioon, vaikka en koskaan enää näkisi häntä. Meidän ei annettu olla ikuisuutta yhdessä, Shoo riistettiin minulta vain pienen hetken jälkeen.

Astuin sisään kahvilaan ja tilasin kahvin mukaan. Tarjoilija oli nätti, parikymppinen tyttö, joka hymyili hurmaavasti ja siristeli silmiään. Katsoin häntä takaisin kohteliaasti, mutta en tuntenut mitään. Kiitin kahvistani, ja poistuin mennäkseni läheiseen puistoon. Sinne, mistä löysin Aison kaatokännissä. Käteni puristui tiukemmin pahvisen kahvimukin ympärille. Niin paljon kuin mietinkin Shoota ja rakastin häntä edelleen, tämä Aiso sai minut unohtamaan hänet hetkeksi. Se oli ehkä vain pieni tuokio, mutta minulle, joka kymmenen vuotta olin lakkaamatta nähnyt Shoon kaikkialla, se oli mukava hengähdystauko. Hätkähdin ajatusta, aivan kuin haluaisin unohtaa Shoon. En, haluaisin vain jatkaa eteenpäin, enkä elää vuosikymmen sitten tapahtunutta yhä uudestaan ja uudestaan.

Istahdin kostealle puistonpenkille ja hörppään mukista. Aisolla selvästi oli jotain tunteita minua kohtaan. Hélvetti sitä tuijotusta, hän teki sitä häikäilemättömästi koulussa jopa kesken tunnin! Ja kuinka suloinen hän oli punastuessaan. Ehkä pidin hänestä, koska hän muistutti erehdyttävästi Shoota. Ulkonäöltään, muita samankaltaisuuksia näistä kahdesta ei todellakaan voinut löytää. Itse asiassa he olivat kuin vastakohtia toisilleen. Miten ihmeessä sitten olin kiinnostunut Aisosta, jos Shoo oli ollut elämäni rakkaus? Tämä menisi hankalaksi. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Joko jätän Aison täysin huomiotta, pyydän ehkä jopa jotain muuta luokkaa opetettavaksi välttyäkseni hänen kyttäykseltään. Pulssini kiihtyi ja aloin hikoilla ajatellessani tätä vaihtoehtoa. Se tuntui väärältä, ottaen huomioon että olin suudellut häntä jo muutamaan otteeseen. Eivätkä ne olleet mitään viattomia pikku pusuja. Toinen vaihtoehto oli antaa mennä, katsoa mitä tapahtuu, jos Aiso saa minulta vastakaikua omille tuntemuksilleen. Siinäkin olisi riskinsä. Sen lisäksi, että saattaisin ajaa itseni syvempään ahdinkoon, aiheuttaisin surua Aisolle. En halunnut sitä. Toivoin, että voisin kertoa hänelle kaiken tämän ilman sanoja. En osannut puhua Shoosta kenenkään kanssa. Vasta viimeisen vuoden sisään olin oppinut olemaan hätkähtämättä, kun psykiatrini mainitsi hänen nimensä. Silti se sai aikaan epämukavan olon ja kuvat minun ja Shoon lyhyeksi jääneestä, mutta sitäkin läheisemmästä suhteesta alkoivat pyöriä päässäni.

Heitin tyhjän mukin roskakoriin ja nousin palatakseni kotiin. Aiso oli luultavasti jo lähtenyt, tuskin hän halusi nähdä naamaani sellaisen kylmäkiskoisuuden jälkeen. Olin ollut töykeä, myönnettäköön, mutta se tunteiden sekamelska oli ollut liikaa. Olin samaan aikaan hämmentynyt, kiinnostunut, katuva ja innokas. Jos ikinä enää pystyisin rakastamaan, uskoin juuri tällä hetkellä sen olevan Aiso, niin väärältä kun se tuntuikin. Hän oli minua, mitä, kahdeksan vuotta nuorempi. Saisin luultavasti pervon leiman itseeni loppuelämäkseni. Oliko silläkään nyt niin väliä, jos saisin olla onnellinen?

Astelin hitaasti kohti korkeaa kerrostaloa kun pysähdyin ja tihrustin varmistaakseni, ettei näköni tehnyt temppujaan. Kyllä, Aiso se oli. Hän näytti maansa myyneeltä, käveli ripeästi kadulla katse visusti maahan luotuna. Minulle tuli syyllinen olo, olin jo onnistunut satuttamaan häntä. Huomenna joutuisin taas luokan eteen, ja valehtelisin jos sanoisin, etten pelännyt miten Aiso minuun suhtautuisi. Ehkä hän olisi kuin ei huomaisikaan minua, välttelisi ja unohtaisi. Tai sitten hän katsoisi minua yhä edelleen noilla sinisillä silmillä saaden minut unohtamaan elämäni kivuliaimman muiston. Tein päätökseni silloin, seisoen keskellä katua ihmisten vilistessä ohi kiireisinä. Kertoisin hänelle, käyttäen mahdollisimman vähän sanoja. Onneksi minulla oli valokuvia, jotka kertoivat suurpiirteisesi koko elämäntarinani. Olin valmis ottamaan sen riskin, että hajottaisin oman psyykeni paloiksi toistamiseen jonkun toisen vuoksi. Mutta haluaisiko Aiso olla kanssani vielä senkin jälkeen, kun tietää mitä on pelissä? En välttämättä opi rakastamaan häntä, voi olla, että katoan viikoiksi sanomatta sanaakaan, en aina osaa näyttää tunteitani, en mielelläni puhu menneisyydestäni, osaan olla itsekäs ja tahditon. Tiesin puutteeni ja virheeni, mutta katsoisiko hän minua tavalla, joka peitti kaiken sen? Shoo oli nähnyt parhaan puoleni, sillä hän oli saanut sen esiin. Olin huolissani siitä, miten Aison kävisi.

”Olen pahoillani Nao.”
Tipuin polvilleni kovalle laattalattialle ja tuijotin silmät sumeina eteeni. Tuntui kuin tekisin kuolemaa, hitaasti ja mahdollisimman kivuliaasti. Tunsin henkistä ja fyysistä kipua, halusin huutaa ja itkeä, mutta ääntäkään ei päässyt huuliltani ilmoille, olin kykenemätön itkemään. Osasin juuri ja juuri hengittää, sitäkin katkonaisesti. Ympärilläni ihmiset taputtivat minua olalle, valittelivat tapahtunutta ja poistuivat. En välittänyt. Hän oli poissa. Istuin samassa asennossa tunteja, kunnes joku huolestui tarpeeksi tullakseen auttamaan minut kotiin. En halunnut kotiin, halusin Shoon. En osannut olla ilman häntä. En nukkunut viikkoon, en syönyt, en poistunut asunnosta. Makasin sängyllä sikiöasennossa, miettien tapoja joilla päästä hänen luokseen. Olin 16-vuotias, minulla oli vielä koko elämä edessä, kuten vanhempani yrittivät saada minut tajuamaan. En kuunnellut, halusin kuolla, uskoin etten koskaan enää osaisi elää normaalia elämää. Olin osittain oikeassa silloin.

----

Duh, aamulla ajatukset on hankala pukea sanoiksi.

Lähettäjä: Pavetsi 
Päivämäärä:   24.5.10 09:51:35

Ihana, jatkoo <3

Lähettäjä: maiy 
Päivämäärä:   24.5.10 14:23:52

tää on tosi upea!

jatkoa pian<3

Lähettäjä: Aislinn~ 
Päivämäärä:   24.5.10 16:00:33

Hui hitsi, mua vaivas helkutisti koko päivän, koska tossa on menny nuo vuodet tavallaan sekasin -__- Mjoo siis Aiso on 16 ja Nao 26. Anteeks~

Alanpa kirjottaan jatkoo. Kiva että jaksatte lukee, ehotelkaa jos teillä on kuningasideoita!

Lähettäjä: Aislinn~ 
Päivämäärä:   24.5.10 17:33:50


AISO

Meinasin saada hermoromahduksen maanantai-aamuna. Marssin ympäri taloa huultani purren. Äitini katseli menoa jonkin aikaa, kunnes tympääntyi ja passitti minut ulos tunnin ennen koulun alkua. Taivas oli kirkas, mutta yön aikana satanut vesi oli jäänyt suuriksi lammikkoiksi keskelle katua, joten käveltyäni muutaman metrin sukkani litisivät läpimärkinä. Hienoa, saisin varmaan vielä keuhkokuumeen tai jotain.

Ihmetystä aiheutti myös tuorein uneni. Tai ei niinkään uni, vaan painajainen. Ympärillä oli ollut pelkkää mustaa, kun näin Naon seisovan selin minuun. Yritin huutaa hänelle ja juosta kohti, mutta mitään ei kuulunut ja liikkumiseni oli hidasta, kuin olisi ollut juuttuneena juoksuhiekkaan. Äkkiä Nao kääntyi, eikä ollutkaan Nao, vaan joku minulle täysin tuntematon poika, joka vilkutti minulle iloisesti. Jotenkin unessa sai sen käsityksen, että Nao oli kuollut. Olin herännyt hiestä märkänä joskus aamuyöllä, enkä ollut kyennyt nukahtamaan uudestaan. Että se niistä yöunista.

Koululla oli kuolemanhiljaista saapuessani sinne. Yritin tähystellä kuivahkoa penkkiä jolle istua, kun näin tumman mytyn kauempana liikuntasalin seinän vieressä. Se saattoi olla roskapussi, tai ihminen. Mielikuvitukseni lähti laukkaamaan villisti kun kuvittelin löytäväni ruumiin lukion pihasta. Varovaisesti kävelin kohti liikuntasalia ja huomasin möykyn liikahtavan. Pomppasin varmaan metrin ilmaan ja jähmetyin paikalleni. Kyllä, se oli selvästi ihminen. Kasvoja ei näkynyt pitkien punaruskeiden hiusten seasta, jotka näyttivät siltä ettei niitä oltu harjattu muutamaan viikkoon.

”Tuota... Oletko kunnossa?” kysyin hiljaa astuen vielä muutaman haparoivan askeleen lähemmäksi. Ihmismytty örähti ja liikahti pystympään asentoon. Vaistomaisesti peruutin hieman. Eihän sitä tiennyt vaikka edessäni makasi sammunut pedofiili tai mafioso.

”Missä?” mies kuiskasi hiljaisella, käheällä äänellä. Hämmästyin. Hän kuulosti erittäin nuorelta, tuskin yli 20-vuotiaalta. Tästä rohkaistuneena polvistuin hänen viereensä.
”Olet Hiranon lukion pihalla, jos sitä tarkoitat”, vastasin. En ollut varma, mitä hän tarkoitti kysymällä ’missä’? Ehkä hän etsi jotain henkilöä. En ollut nähnyt ketään muuta koulun alueella.
”Oho, pääsin siis kouluun asti”, hän naurahti ja nosti päätään. Älähdin ja meinasin kaatua selälleni kuraiselle pihalle. Hänen huulestaan vuosi verta, silmäkulma oli auki ja aikalailla koko naama oli puoliksi kuivuneen veren peitossa.

”Mitä hélvettiä on tapahtunut?” kuiskasin puoliääneen kaivaen samalla laukustani nenäliinoja. Ojensin ne pojalle, joka hetken tyhmänä tuijotettuaan tajusi ottaa ne kädestäni mumisten kiitoksen. Hän näytti karmivalta. Ja mitä hän juuri sanoi? Oli päässyt kouluun asti. Hän siis opiskeli samassa lukiossa kuin minä. En muistanut nähneeni häntä koskaan aiemmin. Ei sillä, hänen kasvonsa olivat melkein tunnistamattomassa kunnossa.

”No, taisin ottaa turpaani. Mitäs luulet?” poika tiuskaisi ja irvisti painessaan paperia huulelleen.
”Kuka sinut hakkasi?” tivasin häneltä ja päätin antaa koko nenäliinapakkauksen pojalle. Hän luultavasti tarvitsisi sitä enemmän kuin minä. Sain pikaisen, mutta murhaavan katseen osakseni. Hän oli todella töykeä. Kökötin siinä vieressä hiljaa ja katselin äimistyneenä pojan runnottua olemusta. Tarjosin edelleen nenäliinapakettia hänelle käsi ojennettuna. Nopealla liikkeellä hän nappasi sen itselleen ja vilkaisi minua takkuisen tukkansa takaa.

”Mikä sinun nimesi on?” muistin kysyä. Poika katsahti minuun, kuin arvoiden uskaltaako kertoa vai ei.
”Ken.”
”Aiso.”
”Aha”, hän totesi lyhyesti ja alkoi hitaasti könytä itseään ylöspäin. Nousin itsekin seisomaan, mutta jäin silti paikalle. Saattaisihan olla, että hän äkkiä pökertyisi ja jäisi makaamaan maahan. Ilmeisestikään Ken ei arvostanut huolenpitoani.

”Mitäs siinä seisot ja vahtaat?!” hän ärähti saaden minut säpsähtämään. No johan on kiukkuinen tapaus, tuhahdin itsekseni ja lähdin kiireen vilkkaa kävelemään pääovia kohti. Kello oli vasta puoli kahdeksan, mutta ovet olivat jo auki ja pääsin sisälle kuivattelemaan. Tarttuessani ovenkahvaan, kuulin Kenin huutavan nimeni. Käänsin pääni liikuntasalin suuntaan ja hän seisoi melkein omilla jaloillaan, nojaten kivipilariin.

”Hei, kiitti.”
”Öh... Eipä kestä!” vastasin hämmentyneenä ja pakenin sisään. Mieleeni juohti, että hän oli luultavasti sen tyyppinen ihminen, joka ei helpolla ota apua vastaan. Kiittäminen tuntui olevan työn ja tuskan takana. Istahdin kuivalle penkille ja revin kengät jalastani. Sukistani tippui vettä pisaroina lattialle.
Seuraavan puolisen tuntia vietin hermoillen Naon näkemistä. Joka kerta kun edes ajattelin kaikkea sitä, mitä hänen luonaan oli tapahtunut tunsin äkäisen punan leviävän poskilleni. Inhosin sitä, punastuin erittäin helposti. Jos sattuisin edes vahingossa katsomaan häntä silmiin, olin varma että naamani muuttuisi ketsupin väriseksi. Luokkakavereitani alkoi virrata sisään vähän ennen tunnin alkua. Yasu-raukka oli saanut kevätflunssan ja sen myötä kahden päivän sairasloman. Kellon piristessä koulupäivän alkamisen merkiksi, lintsaaminen tuntui erittäin houkuttelevalta. Otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja laahustin pää roikkuen luokan perälle. Istuin paikalleni, ja heitin hiukset verhoksi silmieni eteen. Kauhistuneena mietin, mitä tekisin jos Nao kysyisi minulta jotain? En varmaan saisi kokonaista sanaa suustani, vaan jäisin typeränä änkyttämään. Henkäisin kuuluvasti ja metsästin tukon hiuksia suuhuni. Yritin niitä imeskelemällä saada ajatukseni pysymään kasassa. En katsonut eteeni, mutta kuulin kun hän asteli luokan eteen.

Olin selvinnyt kahdesta Naon opettamasta tunnista kunnialla katsomatta häntä kertaakaan. Olisin palavasti halunnut edes vilkaista, mutta toisaalta en kehdannut. Olin myös peloissani. Jos hänen silmänsä olisivat olleet yhtä kylmät kuin hänen äänensä eilen... En tiedä. Se olisi ollut huonompi juttu. Niin kauan kuin minun ei tarvinnut nähdä sitä, sitä ei ollut olemassa. Yritin siis sokeana jatkaa eteenpäin fantasiaani.

Ensimmäistä kertaa aikoihin ulkona paistoi aurinko. Se lämmitti mukavasti kävellessäni kotia kohti. Nostin kasvoni kohti aurinkoa, ja hymyilin sille. Se ehkä näytti typerältä, mutta olin tehnyt niin pienestä pitäen. Aurinko hymyili minulle, minä hymyilin takaisin. Silmät suljettuina kävelin tanssahtelevin askelin kadulla. Aurinko sai aina mieleni iloiseksi. Sitten törmäsin johonkin ja olin vähällä kaatua takapuolelleni. Olihan se typerä idea kävellä silmät kiinni, mutta olin ollut keskellä hiljaista katua, enkä ollut edennyt kuin muutaman hassun metrin. Avasin silmäni, ja näin pieniä tähtia aurinkoa kohti tuijottelun ansiosta. Kuinka monesti olenkaan hänet nähnyt, ja silti se aina yllättää minut. Tuijotin, punastuin, jähmetyin veistokseksi. Nao katseli minua pää hieman kallellaan, kädet vaalean kangastakin taskuissa. Hän oli pitkä, en ollut ennen ajatellut asiaa. Jouduin nostamaan leukaani katsoakseni häntä silmiin.

”Aiso, miksi kävelet kadulla silmät kiinni? Se on vaarallista”, hän sanoi hymyillen hyväntuulisena. Olisin halunnut lyödä häntä! Mistä se eilinen kylmäkiskoisuus johtui? Nyt hän oli se ihana ihminen, josta pidin, johon olin rakastunut. En voinut olla ajattelematta... olikohan hänellä jakautunut persoonallisuus?.. Yhtenä päivänä kiva-Nao, seuraavana kylmä-Nao. Nielaisin ja käänsin katseeni katuun.
”Halusin... Minä... Hymyilin auringolle”, vastasin hiljaa, samalla sekunnilla katuen vastaustani. Kuulostin mielipuolelta. Nao repesi iloiseen nauruun.

”Vai hymyilit auringolle. Kuinka suloista”, pehmeä ääni lauloi korvissani. Vilkaisin Naoa siristäen silmiäni, toivoen näyttäväni edes hieman loukkaantuneelta. Hänen ilmeensä oli muuttunut. Nao oli vakava, hieman surumielinen ja haikea tuijottaessaan jonnekin pääni yläpuolelle. Sillä hetkellä luin häntä kuin avointa kirjaa. Hän oli haavoittuvainen. Halusin halata häntä lujasti, ja astuin askeleen eteenpäin. Nao havahtui aatoksistaan ja hymyili minulle. Se ei enää ollut se sama iloinen ja huoleton hymy.

”Aiso, haluaisitko tulla teelle luokseni?” Nao kysyi ja pureskeli huultaan. Katsoin häntä ihmeissäni. Oliko Nao hermostunut? Minun seurassani? Tunsin pientä voitonriemua, luulin ettei hän hermostuisi ikinä eikä mistään. Hymyilin hänelle ja nyökkäsin innokkaasti.

”Haluaisin kertoa jotain tärkeää. Mennäänkö?” Nao kysyi ja avasi tienlaitaan parkkeeratun auton oven. Mielikuvitukseni keksi ainakin muutaman sata ideaa siitä, mikä tuo tärkeä asia saattaisi olla. Epämiellyttävimpänä ’Olen naimisissa’ tai ’En halua olla kanssasi missään tekemisissä’. Toisaalta, se voisi olla jotain sellaista kuin ’Rakastan sinua’. Joka tapauksessa sen täytyi olla jotain elintärkeää, hän vaikutti niin pelokkaalta, silti valmiilta kertomaan. Vatsaani kihelmöi, kun nousin Naon autoon ja hän lähti ajamaan kohti kotiaan. Vilkaisin häntä nopeasti ja Nao näytti keskittyneeltä. Huomasin, että hän puristi rattia rystyset valkoisina ja leukaperät olivat kireinä. Käänsin katseeni tiehen. Minulle tuli tunne, että tämä asia oli jotain paljon suurempaa ja vakavampaa kuin saatoin ikinä kuvitella.

Lähettäjä: Sideways 
Päivämäärä:   24.5.10 18:00:19

>.< Äkkiä jatkoa Aislinn~ ihanaiseni ;D

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   24.5.10 18:11:18

Ei helkkariii.... Ei saa jättää tollaseen kohtaan, mä protestoin!!!

Lähettäjä: verenhimoinen (: 
Päivämäärä:   24.5.10 21:15:42

oww, jjatkoa jo =)

Lähettäjä: Aislinn~ 
Päivämäärä:   24.5.10 21:31:38

Kiitti, ootte ihania ku jaksatte lukee<3 ;___;

Meikän nukkumaanmenoaika on jo 22:00, koska pitää herätä viideltä *__* Mutta no worries, huomenna pukkaa jatkoo!~ Jos näkisin jonku mehevän unen..

Lähettäjä: _mangusti_ 
Päivämäärä:   24.5.10 21:39:24

Vaikuttaa tosi kivalta, jatkeles :)

Lähettäjä: -- 
Päivämäärä:   25.5.10 00:10:15

äääääääääääääääääääääääääääääääääääääää JATKOOOOOOOOOO !

Lähettäjä: Aislinn~ 
Päivämäärä:   25.5.10 06:56:49


Nousin autosta tutun kerrostalon edessä. Se kohosi korkeuksiin harmaana betonipalikkana, kerroksia oli varmaan parisenkymmentä. Nao paiskasi kuskinpuoleisen oven kiinni ehkä vähän turhankin kovaa ja lukitsi ovet napinpainalluksella. Hän harppoi nopeasti ovelle ja kipitin kiltisti perässä. Alkoi hieman pelottaa, Nao vaikutti niin jännittyneeltä että se tarttui minuunkin. Oven takana hän seisahtui äkisti, aivan kuin edessä olisi voimakenttä, joka ei päästänyt häntä läpi. Olin vähällä törmätä hänen selkäänsä, mutta onnistuin pysähtymään ajoissa. Välissämme oli vain muutama hassu sentti, ja saatoin jälleen haista hänen valloittavan tuoksunsa. Levottomuuteni ei silti laantunut. Tuijotin hänen selkäänsä hengitellen tasaisesti. Nostin oikean käteeni hitaasti aikomuksenani koskettaa häntä, ehkä vain niin kevyesti, ettei Nao edes huomaisi. Ovi aukesi ja hän ehti astua sisään. Käteni tipahti alas ja seurasin perässä. Oliko hänellä kuudes aisti, jonka avulla pystyi tuntemaan kosketuksen ennen kuin se edes ehti tapahtua?

Eteisessä potkaisin kengät puolihuolimattomasti nurkkaan ja ripustin takkini naulaan. Tassuttelin Naon perässä keittiöön, ja hänen hiljaisuutensa vaivasi minua. Nao tarttui teepannuun, enkä voinut olla huomaamatta hänen käsiensä pienoista tärinää. Mitä ihmettä oikein tapahtuu? Rykäisin mahdollisimman hiljaa, mutta sain silti Naon katsomaan itseäni. Hän näytti väsyneeltä. Pitäisikö minun huolestua tosissani?

”Nao, oletko ihan kunnossa?” rohkenin kysyä pienellä piipittävällä äänellä. Hän katsoi minua hämmästyneenä. Aivan kuin olisin sanonut jotain, mitä hän ei ollut kuullut vuosiin. Teepannu laskeutui kuumalle liedelle.

”Olen. Tämä vain... Tämä ei ole helppoa minulle”, hän vastasi asteittain hiljentäen ääntään, niin että loppu oli enää pelkkä kuiskaus. Hän kauhistutti minua. Kakistaisi ulos vaan, eikä kiduttaisi minua. Nao istahti minua vastapäätä ja hautasi kasvot käsiinsä. Korpinmustat hiukset sojottivat somasti sinnetänne. Olisin halunnu silittää niitä, mutta jostain syystä aika ei tuntunut sopivalta.

”Aiso, sinähän pidät minusta?” hän kysyi kasvot yhä minulle näkymättömissä. Se tuli täysin puun takaa saaden minut punastumaan rajusti. ’Pidän, lievästi sanottuna’. Olikohan nyt rakkaudentunnustuksen paikka? Pyörittelin vastausvaihtoehtoja mielessäni, kun Nao kohotti päätään ja katsoi minua silmiin. En voinut sanoa mitään, jos joutuisin tuijottelemaan noihin synkeän oloisiin silmiin, joten nolona katsoin kiinnostuneena jääkaappimagneetteja.

”Niin pidän”, vastasin lyhyesti. Nao katsoi minua edelleen ja tunsin oloni tukalaksi. Oliko tämä joku ristikuulustelu, vai testi? Huokaisin pitkään ja hartaasti sulkien silmäni. Tämä oli kamalaa. Jos sanoisin jotain väärää, luultavasti menettäisin hänet. Mutta nythän oli tilaisuus kertoa kuinka paljon oikeastaan pidin hänestä, miten paljon janosin olla hänen lähellään. Kauhu kangisti minut.
”Pidän paljon. Oikeasti, paljon”, sanoin tasapaksulla, hiljaisella äänellä. En uskaltanut avata silmiäni. Kuulin teepannun viheltävän, mutta Nao ei liikahtanutkaan. Olikohan hän pyörtynyt järkytyksestä? Raotin varovasti toista silmääni. Hän katsoi minua edelleen, mutta ilme oli muuttunut lempeämmäksi. Pieni hymynkare koristi hänen huuliaan.

”Juuri siksi, Aiso, minun täytyy kertoa sinulle. Katsos, minäkin pidän sinusta”, hän sanoi sillä matalalla, kehräävällä äänellä jota olin oppinut rakastamaan. Sydämeni jätti useita lyöntejä välisti ennen kuin alkoi takomaan hullunlailla. Olisin halunnut hypätä hänen kaulaansa ja hokea kiitosta ja hoosiannaa, mutta istuin jäykästi tuolilla selkä luotisuorana. Teepannu vihelsi vihaisesti Naon selän takana vaatien huomiota.

”Tule”, Nao sanoi lyhyesti ja terävästi nostaen teepannun pois liedeltä kaataen siitä vedet lavuaariin. Ilmeisesti emme nauttisikaan leppoisasta rupattelusta teen ääressä. Seurasin häntä vaiteliaana olohuoneen puolelle ja istahdin sohvalle, jossa olin yhden yön viettänyt. Pöydällä lojui paksu valokuvakansio. Nao nosti sen käsiinsä tuijottaen kantta. Hän istuutui viereeni, polvemme koskettivat toisiaan lähettäen mielihyvän aaltoja aivojani pitkin muualle kehooni. Nao laski albumin väliimme ja avasi sen. Ensimmäisellä sivulla oli neljä kuvaa, jokaisessa kaksi poikaa iloisesti hymyillen. Toinen oli Nao, ei epäilystäkään. Hänen mustat hiuksensa olivat pitkät, ne laskeutuivat suorina ja kiiltävinä olkapäille. Hän oli kuvissa ehkä minun ikäiseni. Toinen poika oli vaalea, Naoa lyhyempi, ja hänellä oli valloittavan ilkikurinen hymy. Yhdessä kuvisti hänen kätensä olivat kietoutuneet Naon vyötärön ympärille. Tunsin mustasukkaisuuden pistoksen jossain syvällä mieleni uumenissa. Törkkäsin sormeni valokuvan päälle osoittamaan vaaleaa poikaa.

”Kuka hän on?”

Kuulostin lapsellisen mustasukkaiselta, suorastaan töykeältä. Mutta Nao ei näyttänyt sitä huomaavan. Hän tuijotti kuvaa lasittunein silmin. Oli kiusallisen hiljaista, kuulin autojen ajavan ohi kadulla, ihmisten juttelevan naapuriasunnossa. Katsoin Naoa kysyvästi. Hän näytti murheelliselta.

”Shoo”, hän kuiskasi. Ääni särähti pienesti, ja olin äimistynyt. Käänsin katseeni takaisin kuvaan. Ystävä? Rakastettu? Luultavasti jälkimmäistä. Poika oli hentorakenteinen ja kieltämättä suloinen. Mutta missä hän olikaan nyt? Nao katsoi minuun ja huokaisi raskaasti. Hänen silmänsä painuivat kiinni.

”Lupasin Shoolle, että olisimme aina yhdessä. Rakastin häntä, enemmän kuin elämää. Kuitenkin jouduin luopumaan hänestä... Hän kuoli. Onnettomuudessa, ollessaan 14-vuotias.”
Katsoin häntä järkyttyneenä. Oliko tämä Shoo syy siihen, miksi hän käyttäytyi minua kohtaan niin epämääräisesti? Hän ei ollut koskaan päässyt yli pojan kuolemasta. Nao ei katsonut minuun, vaan tuijotti keskittyneenä kuvaa, jonka päällä sormeni yhä lepäsi. Ehkä hän odotti minun sanovan jotain. ’Otan osaa’ vaikutti jotenkin epäsopivalta, en tiedä miksi. En löytänyt taaskaan sanoja, joilla olisi ollut merkitystä. Nao näytti siltä, että joutui tosissaan taistelemaan kyyneleitä vastaan. Tein sen, minkä katsoin parhaaksi. Kiedoin molemmat käsivarteni hänen kaulansa ympärille ja hautasin kasvoni hänen kaulaansa vasten.

”Olen pahoillani”, kuiskasin hänen korvansa juuresta. Tarkoitin sitä, enemmän kuin koskaan aiemmin niin sanoessani. Hän oli menettänyt tärkeän ihmisen, totta kai se jättää kipeät arvet. Luultavasti vielä enemmän, koska Shoo oli menehtynyt äkkiä, varoittamatta. Hetken Nao istui jäykkänä sohvalla, kunnes tunsin hänen rentoutuvan ja vastaavan halaukseen puristamalla minut tiukasti itseään vasten. Meinasin tukehtua, mutta en sanonut mitään. Arvelin hänen tarvitsevan sitä, jotain, josta pitää kiinni kun kaikki tuntuu katoavan ympäriltä. En ollut koskaan menettänyt ketään minulle rakasta. En ehkä osannut suhtautua hänen suruunsa ja tuskaansa oikein, mutta osasin lohduttaa. Enkä minä ollut menossa mihinkään.

”Ymmärräthän Aiso, rakastin häntä. Rakastan edelleen. Mutta tahtoisin oppia rakastamaan sinua. En halua unohtaa häntä, haluan vain jatkaa elämääni.”
Nao kuiskasi sanat pehmeästi korvaani. Hän tahtoisi edes yrittää kanssani. Se oli kaikki mitä halusin, mahdollisuuden. Silitin hänen hiuksiaan ja nuuhkin suloista tuoksua. Olin valmis yrittämään, sillä tavoin en ainakaan voisi katua etten antanut meille mahdollisuutta. Jos tämä ei onnistu, kuolen sitten yksinäisenä. Mieluummin niin, kuin että heittäisin tilaisuuden hukkaan, koska pelkään.

”Ymmärrän”, sanoin hiljaa, tuntien jonkinlaisen rauhan valtaavan mieleni. Pitkästä aikaa ajatukseni olivat kirkkaita, eikä kaikki ajelehtinut irrallaan sekaisena massana. Palapeli oli kasannut itse itsensä.

------

Siinä teille vähän luettavaa, jatkuu taas päivällä. Nyt ahertamaan~ /o

Lähettäjä: Atom Heart 
Päivämäärä:   25.5.10 12:42:18

Kirjoitat hyvin. :)
Tarina etenee ehkä hieman nopeasti, mutta eipä tuo oikeastaan mitään haittaa. :)

Naoa kuvitellessani en voi olla ajattelematta Gacktia. :D

Lähettäjä: Pavetsi 
Päivämäärä:   25.5.10 16:55:25

Jatkoo :)

Lähettäjä: Aislinn~ 
Päivämäärä:   25.5.10 17:46:21

Atom Heart - Gackt? ;___; ei onneks meikän mielikuvissa :---D
Toiset sanoo että eteni liian hitaasti, en taida löytää kultaista keskitietä.

Sen voin sanoa, että tästä on kovaa vauhtia kehkeytymässä erittäin eroottinen, ehkä jopa pervo. Voisi jopa sanoa, että olen jopa pienessä umpikujassa. Ei nyt oikeen tiiä mitä tekis. Jotenkin ei huvittais alkaa kirjottaan erektioista ja hyväilyistä. Kauhiaa.

Lähettäjä: Aislinn~ 
Päivämäärä:   25.5.10 17:46:53

Ja jopa tuli monta jopaa ^_^

Lähettäjä: verenhimoinen (: 
Päivämäärä:   25.5.10 21:53:09

"Mutta tahtoisin oppia rakastamaan sinua." ooww:)
ja Aislinn~ anna mennä vaan, luen ainaki! =)

Lähettäjä: Aislinn~ 
Päivämäärä:   26.5.10 06:37:13

verenhimoinen (: - Laitan tossa päivemmällä jatkoa, on valmis pätkä jo oottamassa mutta pitää vielä kattoo se läpi :>

Lähettäjä: Aislinn~ 
Päivämäärä:   26.5.10 17:30:18

NAO

Istuimme useita minuutteja vaiti pidellen toisistamme kiinni. Saatoin vain toivoa, että Aiso todellakin ymmärsi. Minun kai täytyisi vain luottaa siihen, että hän pärjää, kävi miten kävi. Aloin pohtia tilannetta tarkemmin. Olin sijaisena lukiossa, jossa mahdollinen seurustelukumppanini kävi koulua. Tunsin itseni vanhaksi pervoksi. Hitaasti irrottauduin Aison läheisyydestä ja pörrötin pojan vaaleita hiuksia. Hän naurahti, ja katsoi minua siniset silmät kiiluen. Ilkeä ajatus käväisi mielessäni, enkä voinut olla testaamatta, miten paljon Aiso halusikaan olla kanssani. Nousin seisomaan ja käännyin selin häneen.

”Voinkin viedä sinut kotiin nyt”, sanoin ja astelin hitaasti kohti eteistä. Höristin korviani kuullakseni Aison mahdollisen reaktion.

”Mi-mitä?” hän takelteli ja pomppasi pystyyn sohvalta. Käännyin häneen päin ja yritin näyttää mahdollisimman hämmentyneeltä.

”Mutta sinulla on läksyjä huomiseksi ja äitisi on varmaan tehnyt päivällistä”, sanoin isällisesti sormi koholla. Miksi kiusasin häntä? Olin kamala ihminen. Aison pää notkahti ja hartiat lysähtivät kasaan. Säikähdin, että olin saanut hänet itkemään. Harppasin hänen luokseen ja asetin lempeästi käteni molemminpuolin hänen kasvojaan. Näin tutun punan kohoavan Aison poskille. Tunsin mielihyvää siitä, että kosketukseni sai hänet hämmentymään. Yleensä ihmiset olivat aivan liian turtuneita tunteakseen asioita yhtä vahvasti kuin Aiso ilmeisesti tunsi. Siirsin huuleni hänen korvalleen ja imin sisääni hänen hiustensa suloista tuoksua.

”Minä vain pilailin. En taida päästää sinua kotiin enää ollenkaan”, kuiskasin hänen korvaansa ja tunsin kuinka hennot ihokarvat nousivat pystyyn poskella ja niskassa, jonne olin siirtänyt toisen käteni. Aiso ynähti ja epävarmasti kietoi kätensä vyötäröni ympärille painaen kasvonsa kaulaani vasten. Tunsin hänen kuuman hengityksensä ihollani ja olisin ollut valmis vaikka raiskaamaan jonkun. Mutta Aiso oli niin herkkä, ainakin minun mielikuvissani. Jos en kohtelisi häntä hellävaroin, hän räsähtäisi rikki kuin käsien otteesta lipsunut lasimaljakko. Äkisti tunsin Aison huulet kaulallani, mikä yllätti minut totaalisesti. Oliko tämä se ujo lukiolainen, joka punastui katsoessaan minua liian kauan, joka harvoin avasi suunsa, joka tuntui vierastavan jopa omia luokkakavereitaan? Helkkari, hänen täytyi oikeasti pitää minusta aika tavalla.

Upotin sormeni syvälle hänen hiuksiinsa, ja hellästi vetämällä pakotin hänet katsomaan minua silmiin. Aison posket punoittivat tällä kertaa mielihyvästä, ja hänen silmänsä olivat vain puoliksi avoinna. Sisälläni läikähti jokin lämmin. Kuinka joku voi olla noin raivostuttavan suloinen? Halusin hänet kokonaan itselleni. Kumarruin häntä kohti, mutta pysähdyin muutaman millin päähän hänen huulistaan. Aiso hengitti tiheään tahtiin suu hieman auki. En tehnyt mitään, pallo oli hänellä. Eikä minun tarvinnut odottaa kuin pari sekuntia, kun Aiso nousi varpailleen ja kuroi umpeen väliimme jäänee tilan. Hän maistui uskomattoman hyvälle, ja itsehillintäni oli kadonnut. Haluttomana lopettamaan kiihkeää suudelmaamme, istuin alas sohvalle vetäen Aison syliini hajareisin. Hän siirsi käsivartensa kaulani ympärille ja painoi vartalonsa tiukasti minua vasten. Olin tulessa, Aiso hohkasi lämpöä ja oloni oli sietämätön. Annoin käsieni vaellella levottomasti pitkin hänen selkäänsä. Nostin hänen paitansa helmaa, ja Aiso hätkähti vetäytyen hieman kauemmaksi minusta. Olin ilmeisesti ylittänyt jonkin näkymättömän rajan. Mutta en ollut ihminen, joka luovuttaisi kovin helpolla. Palava halu sisälläni ei ottanut laantuakseen. Katsoin Aisoa silmiin asettaen käteni hänen alaselkänsä iholle. Raju säpsähdys ja pieni vaikerrus. Hymyilin pienesti. Hän oli uskomattoman herkkä, ilmeisesti häntä ei ainakaan kovin usein oltu kosketettu tällä tavoin. Aiso yritti taivuttaa selkäänsä kaarelle paetakseen käsieni vaativaa kosketusta, mutta se ei minua hätkäyttänyt, vaan jatkoin hänen samettisen ihonsa sivelyä itsepintaisesti. Lopulta Aiso antoi periksi, ja painautui takaisin vartaloani vasten kosketellen kaulaani kevyesti huulillaan. Myhäilin itsekseni edelleen silitellen kevyesti hänen selkäänsä, mikä aiheutti rajuja kylmänväreitä pojalle. Minulla oli syytä uskoa Aison olevan neitsyt. Kukaan ei siis ollut turmellut häntä, voisin tehdä sen aivan itse. Aiso hengitti raskaasti kaulaani vasten. Kuinka julmaa olisikaan lopettaa nyt, jättää hänet himosta sekavaan tilaan odottamaan seuraavaa kertaa. Hän inhoaisi minua, jos tekisin niin, mutta toisaalta hän ainakin palaisi luokseni ja olisi taatusti erittäin vastaanottavainen erinäisille ideoilleni. Punnitsin vaihtoehtoja. Hetken huuma nyt, vai maatajärisyttävä nautinto hieman myöhemmin?

Nopealla liikkeellä kaappasin Aison syliini ja laskin hänet sohvan nurkkaan ennen kuin hän edes ehti täysin ymmärtää mitä oli tapahtunut. Nousin ylös ja olin aikeissa mennä kylpyhuoneeseen kun jo tunsin Aison sormien tarttuvan omiini. Käännyin ympäri vain nähdäkseni kuinka hän paita vain puoliksi päällään käsittelyni jäljiltä makasi mahallaan sohvan käsinojan päällä yltääkseen pitämään minusta kiinni. Liekki roihahti sisälläni, mutta vaimensin sen. Tänään ei ollut vielä oikea aika.

”Nao... Älä lopeta”, Aiso kuiskasi ja tiukensi otettaan kädestäni. Katsoin häntä tuskastuneena. Tuollaista pyyntöä oli hankala olla tottelematta. Purin huultani Aison tapittaessa minua sinisillä silmillään. Olisi paljon helpompaa sanoa ’ei’ jos hän ei olisi niin söpö. Huuliltani pääsi hämmästynyt älähdys, kun tunsin Aison pienen ja lämpimän käden etsiytyvän vatsalleni. Hän tuijotti minua anovasti silmiin ja näytti siltä, että minulla ei ollut valinnan varaa. Aiso oli jo päättänyt, että tämä oli mitä hän halusi, minulta ei edes kysyttäisi.

Tartuin häntä vaativasti ranteista vetäen pojan ylös sohvalta itseäni vasten. Aiso näytti vähän säikähtäneeltä, ilmeisesti otteeni olivat olleet hieman rajut. Otin kiinni hänen leuastaan ja painoin peukaloni pehmeälle alahuulelle. Aiso katsoi minua odottavasti vaikkakin hieman pelokkaana. Tämän kaiken täytyi olla hänelle täysin uutta. Laskin toisen käteni hänen alaselälleen vaatien häntä painautumaan entistä lähemmäksi. Suutelin Aison täyteläisiä huulia hellästi, hän vastasi suudelmaan ehkä vähän turhankin innokkaasti. Naurahtaen työnsin hänet kauemmas itsestäni ja katsoin noihin koboltinsinisiin silmiin.

”Rauhoitu Aiso, ei meillä ole kiire mihinkään”, sanoin hiljaa hymyillen pienesti. Ehkä hän tajuaisi, etten ollut aikeissa juuri nyt viedä häntä makuuhuoneen puolelle. Aiso imi huultaan mulkoillen minua silmien eteen valahtaneiden hiustensa takaa. Nuoruuden kärsimättömyyttä, olin itse ollut ihan samanlainen. Suukotin pojan lämmintä otsaa ja rojahdin sohvalle loikoilemaan. Kaivoin kaukosäätimen jostain tyynyjen uumenista ja avasin television. Ruudulle ilmestyi kaksi naista keskellä kiivasta sanaharkkaa. Katsahdin Aisoon, joka yhä edelleen nökötti sohvan vierellä samassa paikassa. Taputin paikkaa vieressäni havahduttaakseni hänet ilmeisestikin jonkinsorttisesta transsista. Aiso hätkähti pienesti ja istui alas nojautuen oikeaa kylkeäni vasten. Laskin käteni hänen vyötärölleen ja poika kiehnäsi itseään minua vasten käpertyen pieneksi palloksi kainalooni. Hymähdin hiljaa itsekseni ja käänsin katseeni takaisin televisioon päin. En jaksanut keskittyä saippuasarjan seuraamiseen, kelasin uudelleen ja uudelleen päässäni kaikkea tätä, Aisoa, itseäni, Shoota. Aison lämmin, hento vartalo painautuneena kylkeäni vasten, hänen hieman kiihtynyt hengityksensä, hoikat sormet näpräämässä paitani helmaa. Oloani olisi kai voinut kuvailla vaaleanpunaiseksi ja pörröiseksi hattaraksi.

Mietin Shoota, mitä hän sanoisi, jos saisi nyt yhteyden minuun? Halusin uskoa hänen olevan onnellinen puolestani. Vaikka tiesin, että Shoo olisi ollut sairaalloisen mustasukkainen. Sellainen hän oli ollut. Minä olin kuulunut kokonaan hänelle, en kenellekään muulle. Mutta kuka ei voisi hyväksyä Aisoa, niin suloista, kiinnostavaa ja kaunista poikaa? Annoin huomaamatta mielikuvani Shoosta lipua taustalle, jonnekin aivojeni perukoille. Halusin muistaa hänet sinä nauravaisena ja rakastavana ihmisenä, mikä hän oli eläessään ollut. Kaivaisin kuvan hänestä esiin mieleni sopukoista aina ollessani iloinen ja onnellinen, en silloin kun olen allapäin ja maailma tuntuu potkivan päähän. Tekisin hänen muistostaan jälleen kauniin. Niin hullulta kuin se kuulostikin, uskoin kykeneväni siihen Aiso rinnallani.

Lähettäjä: verenhimoinen (: 
Päivämäärä:   27.5.10 14:34:59

oiii vähän söpöä, jollaki jäi virne naamalle =D joo jatkoa =)

Lähettäjä: Pavetsi 
Päivämäärä:   27.5.10 18:55:07

Jatkoo <3

Lähettäjä: tsuku 
Päivämäärä:   27.5.10 20:58:52

JAU~ huomenna tarkotus jatkaa, tänään oli piirtämispäivä :>

Lähettäjä: near 
Päivämäärä:   28.5.10 21:31:37

Kirjautuminen lagailee, ni kirjotan nyt sitte kirjautumatta. :)

Kirjotat mun mielestä tosi hyvin, sun kirjotustyylissä on jotain sellasta omaa ja voin jotenki kuvitella kaikki tapahtumat tapahtuviksi jonkunlaisena elokuvana omassa päässäni samalla ku luen. Rakastan kaikkia tällasia mies x poika parituksia, erityisesti opettaja ja oppilas-suhteessa. Jatkoa odottelen innolla ja katotaan jos vaikka seuraavan osan jälkeen saisin aikaan jotain rakentavampaa kommenttia. :)

Lähettäjä: tsuku 
Päivämäärä:   29.5.10 14:55:00


AISO

Aukaisin varovasti silmäni. Näkökenttääni osui ensimmäiseksi kermanvaalea seinä, tumma ja jykevä vaatekaappi ja pyöreä yöpöytä. Aurinko paistoi sisään verhojen väliin jääneestä ohuesta raosta. Käänsin kylkeä hitaasti ja sydämeni oli pakahtua onnentunteesta. Nao nukkui rauhallisesti minuun päin kääntyneenä, hiukset sekaisena pörrönä tyynylle levittäytyneinä. Kuulin hiljaista tuhinaa ja hymyilin itsekseni. Luonnonvalo sai kaiken näyttämään pehmeältä ja jotenkin epätodelliselta. Silitin kevyesti Naon hiuksia ja poskia varoen herättämästä häntä. Tuhina lakkasi, ja Nao avasi silmänsä. Käteni hivelevä liike pysähtyi ja kohtasin hänen katseensa. Nao vain tuijotti minua silmiään räväyttämättä. Katse oli jokseenkin tulkitsematon, ja mietin olikohan hän vieläkin unessa.

”Mitä kello on?” hän kysyi käheästi kuiskaten. Kohottauduin hieman nähdäkseni Naon selän takana olevasta kellosta ajan.

”Puoli seitsemän. Koulu alkaa kymmeneltä”, vastasin laskeutuen takaisin kyljelleni. Nostin käteni pois hänen kasvoiltaan ja vedin peiton leukaan asti. Nao tuhahti ja käännähti selälleen.

”Hitto, miksi olet hereillä tähän aikaan?” hän valitti ja haukotteli niin että leuat naksuivat. En kehdannut sanoa, että heräsin joskus viiden aikaan aamuyöllä nähtyäni levottomia unia hänestä. Nao laski oikean käsivartensa dramaattisesti otsansa päälle. Ikkuna oli auki, ja kylmä tuulenvire sai minut kietomaan peiton tiukasti ympärilleni. Omassa huoneessani vallitsi miltei trooppinen ilmasto, inhosin kylmyyttä. Yritin huomaamattomasti hivuttautua lähemmäs Naon lämmintä vartaloa. Hienovarainen lähestymisyritykseni ei toiminut, ja Nao katsahti minuun kysyvästi. Tuijotin häntä merkitsevästi, yrittäen lähettää hänelle telepaattisesti viestiä, että minun oli kylmä. Nao katseli minua hetken kuin yrittäen arvailla, mitä tällä kertaa halusin. Viimein hän nosti peittonsa reunaa kutsuvasti, ja hylkäsin oman kääröni syöksyen Naon kylkeen kiinni. Hän värähti vilusta käteni koskettaessa hänen rintakehäänsä.

”Taidat olla aikamoinen vilukissa”, Nao totesi naurahtaen ja tyydyin mumisemaan epämääräisen vastauksen. Laskin pääni hänen rinnalleen ja huokaisin tyytyväisenä. Olisin voinut maata siinä ikuisuuden, olo oli lämmin ja turvallinen. Hengittelin sisääni Naon vartalon tuoksua ja suljin silmäni antaen mieleni vaellella jonnekin kaukaisuuteen. Hätkähdin, kun Nao kietoi käsivartensa ympärilleni puristaen minut tiukemmin itseään vasten. Tunsin hänen huulensa koskettavan kevyesti hiuksiani ja tuli, joka oli yön aikana sammunut hiillokseksi, leimahti uudestaan kirkkaaseen liekkiin. Kynteni painuivat hänen pehmeään ihoonsa yrittäessäni hillitä mielikuvitustani, joka loi villejä visioita värikuvina eteeni. En halunnut nolata itseäni innostumalla liikaa. Puristin silmäni tiukasti kiinni ja yritin olla ajattelematta Naon kättä, joka hellästi silitti selkääni pitkin vedoin. Pieni, levoton äännähdys purkautui huuliltani ja kirosin itseni. En osannut käyttäytyä, Naon kosketus sai minut haluamaan kiivetä pitkin seiniä. Käsi pysähtyi alaselälleni ja olin varma, että Nao virnuili minulle ilkikurisen tyytyväinen virne naamallaan. Hänen täytyi olla onnesta soikeana saadessaan minut ekstaasiin vain pienellä kädenliikkeellä. Yritin tehdä tilaa välillemme, etten olisi paljastanut hänelle kuinka kiihottunut todellisuudessa olin. Työnsin itseäni poispäin Naosta, oli pakko päästä pois tuosta tukahduttavasti kuumuudesta. Hän kuitenkin tarrasi tiukemmin kiinni, ja vaivattomasti kieräytti minut itsensä päälle. Kauhistuneena katsoin suoraan häntä silmiin. Punastuin korviani myöten ja yritin pyristellä irti, mutta turhaan. Nao piti minut paikallani ja mysteerisesti hymyillen porasi katseensa syvälle teevadin kokoisiin silmiini. Miksi tuollainen hymy? Aivan kuin hän nauttisi ahdingostani. Painoin kasvoni hänen kaulaansa vasten kuin luovuttaen. Nao naurahti minulle.

”No mutta Aiso, minusta vain on mukavaa että joku innostuu läsnäolostani noin kovasti”, hän sanoi hiljaa naurua äänessään. Sinkautin murhaavan katseen Naon, saaden hänet vain nauramaan ääneen. Minua ei siis otettu vakavasti vai? Suunnittelin mököttäväni koko loppupäivän, kun Naon sormet tarttuivat hellästi leukaani ja hän suuteli minua intohimoisesti. Tämä ei ainakaan helpottanut tilannettani tippaakaan. Päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni, ja vastaten edelleen hänen suudelmaansa liu’uin nopeasti pois hänen päältään. Nao irrotti huulensa omiltani ja katsoi minua hämmentyneenä. Juuri tätä olin hakenut, halusin saada hänet ällistymään edes kerran. Näytin hänelle kieltä ja käänsin tylysti selkäni Naoon päin. Kuulin hänen huokaisevan raskaasti.

”Olet julma mies”, hän mutisi hiljaa. Hymyilin tyytyväisenä ja onnittelin itseäni. Minun pitäisi olla julma useammin, varsinkin jos se oli näin mielekästä.

-------------

Katselin ohivilisevää kaupunkimaisemaa matkalla koululle. Hymyilin kokoajan typerästi itsekseni, mutta mitä sitä koulupoika onnelleen voi. Katsoin Naoa, joka vilkaisi minua pikaisesti virnistäen ilmeelleni. Naurahdin äänettömästi ja jatkoin kiinnostuneena maisemien tutkiskelua. Se aamu oli ollut ylivoimaisesti koko siihenastisen elämäni paras. Olimme juoneet kahvia, Nao oli kokannut aamiaista ja minä olin kiireessä joutunut tekemään kotitehtävät, mikä tuntui naurettavalta ottaen huomioon että seurustelin opettajani kanssa. Pala takertui jälleen kerran kurkkuuni ja yritin nieleskellä sitä alas. Kuinka kamalalta se kuulostikaan. Äitini tappaisi minut jos saisi ikinä tietää. Joutuisin siis aina Naon seurassa käyttäytymään kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunut. Piti salailla ja piilotella, vaikka halusin kertoa kaikille. Se ei vaan ollut mahdollista. Nao luultavasti saisi potkut ja sellaisen maineen, ettei hän enää koskaan opettaisi yhdessäkään koulussa. Ja minut todennäköisesti lukittaisiin huoneeseeni kunnes täyttäisin kolmekymmentä. Huokaisin, ja painoin otsani kylmää ikkunalasia vasten. Miksei voinut olla yleisesti hyväksyttävää olla rakastunut, huolimatta siitä kuka oli rakkaudenkohde. Päätäni alkoi särkeä liika asioiden vatvominen. Naon käsi silitti lohduttavasti poskeani.

”Älä näytä noin masentuneelta”, hän pyysi sointuvalla äänellä ja hymyili minulle rohkaisevasti. Nyökäytin päätäni ja pakotin hymyn huulilleni.

Nao jätti minut portille ja kaahasin koulun taakse parkkipaikalle. Potkiskelin laiskasti pikkukiviä ympäriinsä, kun sormi tökkäsi minua kylkiluiden väliin. Älähdin kauhusta ja käännyin ympäri valmiina tinttaamaan tökkääjää koululaukulla päähän. Yasu katseli minua pää kenossa hymyillen. Huokaisin helpotuksesta ja lähdimme rinnakkain kävelemään kohti pääovia.

”Olet parantunut jo?” kysyin Yasulta yrittäen keksiä keskustelunaiheita, jotka eivät liittyisi millään tavalla itseeni.
”Joo, ihan normaalia kevätflunssaa se oli. Sain pelattua muutaman pelinkin läpi”, Yasu naurahti. Niin tietysti, Yasun lepo ja rentoutuminen tarkoitti videopelien hakkaamista hiki hatussa. Hymähdin vastaukseksi ja jatkoimme hiljaa matkaamme kohti luokkahuonetta. Tunnelma koulun käytävillä oli iloinen ja aurinkoinen, luultavastikin juuri sään vuoksi. Aurinko lämmitti suloisesti ja tuuli puhalsi kevyesti. Kesä teki kovasti tuloaan. Ensi viikolla olisi Kirsikankukkajuhla, johon suurin piirtein kaikki kynnelle kykenevät olivat menossa. Mietin, suostuisiko Nao näyttäytymään julkisella paikalla kanssani kahdestaan, vai olisiko se liian vaarallista.

Luokan ovi oli auki, ja tallustimme vakiopaikoillemme. Yasu rojahti tuoliinsa haukotellen. Kaivoin kirjat laukustani ja huomasin kauhukseni yhden kotitehtävän puuttuvan. Olin siis unohtanut sen Naon luo. Kiroilin hiljaa mielessäni ja nojauduin taaksepäin tuolissani. Nao asteli sisään luokkaan, ja oppilaat hiljenivät tai ainakin pienensivät keskustelunsa volyymia. Tarkkailin muutamaa tyttöä, jotka käsiinsä kikatellen vilkuilivat opettajaa. Silmäni kapenivat viiruiksi. Erotin sanoja, kuten ’sinkku’ ja ’komea’. Pieni, mutta sitäkin ilkeämpi mustasukkaisuudenpistos yllätti jopa itseni. Huokaisin ja katsoin Naoon. Hän käveli minua kohti. Sanaakaan sanomatta hän pysähtyi kohdallani, pudotti kaksinkerroin taitetun paperin pöydälleni ja palasi luokan eteen. Yasu tuijotti minua kysyvästi, samoin muutama muu. Tärisevin käsin avasin paperin, vaikka tiesin jo mikä se oli. Tekemäni kotitehtävä, tarkistettuna. Nao oli merkinnyt punaisella kynällä kaksi tekemääni virhettä ja kirjoittanut oikean vastauksen kauniilla käsialalla. Paperin alareunassa luki jotain, mikä sai sydämeni hakkaamaan innosta kiihtyneenä tuhatta ja sataa. Puristin paperia tiukemmin käsissäni lukien kysymyksen uudestaan ja uudestaan.

Lähdetkö kanssani Kirsikankukkajuhlaan?

Lähettäjä: Aislinn~ 
Päivämäärä:   29.5.10 14:58:56

Jaaha, jos omalla nimimerkillä eikä kaverin -_-

near - Kiitos kommentista! Itse luen kaikki kirjat ja tarinat yms juurikin niin, että se on kuin elokuva päässäni, ehkä se on sitten tarttunut kirjoitustyyliin myös :> Mutta onko tuo minun teksti kuitenkin luettavaa, ettei ole liian vaikeaselkoista normilukijalle? Joskus tuntuu, ettei itekkään ehkä tajua omia lauserakenteita/sanavalintoja :---D

Lähettäjä: Pavetsi 
Päivämäärä:   29.5.10 16:15:55

Jatkoo <3

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   29.5.10 16:35:33

Oiii! Aivan ihana <3
Rakastan :3

Lähettäjä: lehtipuu 
Päivämäärä:   29.5.10 19:05:07

jatkuu! tosi hyvin kirjotettu!

Lähettäjä: near 
Päivämäärä:   29.5.10 22:40:23

Olisit nähny sen kohtauksen minkä sain tän osan lukemisen jälkeen. Miten kukaan voi luoda näin hyvää tekstiä? Nao on suloinen ja mitähän kaikkea muuta, meinasin pariin otteeseen tukehtua, ku unohin hengittää. :D

Nojuu, ei sitä rakentavaa vieläkään tullut. Jatkelehan sitten ku on aikaa, mitä nopeampaa sitä kivempi tietty. ;)

Lähettäjä: Aislinn~(ei kirj.) 
Päivämäärä:   29.5.10 23:21:52


NAO

Epävarmuus iski tajuntaan kovaan. Riskeerasin ammattini tämän valinnan myötä. Hermostuneena harpoin ympäri olohuonetta pureskellen kynsiä. Vilkaisin rannekelloa. Minuuttiviisari oli liikahtanut yhden pykälän eteenpäin. Huokaisin lannistuneena ja jatkoin ympyrän kiertämistä.

Halusin viedä Aison Kirsikankukkajuhlaan, hän oli kertonut haluavansa mennä sinne herättyään ensimmäisen kerran vierestäni. Ja minä halusin tehdä hänet onnelliseksi. Minua kalvoi kuitenkin pelko, että joku tuttu yllättäisi meidät ehkä kesken intiimin hetken. Naurahdin hermostuneena. Jos käyttäytyisimme siivosti, niin kellään tuskin olisi mitään sitä vastaan että oppilas ja opettaja viettävät aikaa yhdessä koulun ulkopuolella. Vai oliko se moraalisesti hyväksyttävää? Mitä enemmän vaivasin päätäni asialla, sitä tuskaisemmaksi oloni muuttui. En ollut nähnyt Aisoa yli viikkoon, osaksi omasta päätöksestäni. Loppukokeisiin ei ollut kuin reilu kuukausi aikaa, ja oppilaiden täytyi todellakin opiskella niitä varten. Niinpä olin kehottanut Aisoa opiskelemaan ahkerasti, menisimme sitten lauantaina Kirsikankukkajuhlaan yhdessä. Ihme ja kumma hän oli suostunut ilman suurempia vastaväitteitä. Olin odottanut jonkunlaista vastahakoisuutta. Ilmeisesti päivä kanssani julkisella paikalla oli ollut tarpeeksi suuri houkutin.

Ovikello soi. Säpsähdin, ja marssin riuskasti ovelle kiskaisten sen auki. Aiso taisi säikähtää äkillistä oven katoamista nenänsä edestä, sillä hän tuijotti minua hämmentyneenä silmät suurina. Hän näytti syötävän hyvältä mustissa farkuissaan ja kevyessä, harmaassa kevättakissa. Kaulan ympäri oli kiedottu paksu ja värikäs kaulahuivi.

”Näytät hyvältä”, sanoin hänelle hymyillen ystävällisesti. Aiso käänsi katseensa lattiaan ja punastui kohteliaisuudesta.
Heitin nahkatakkini olalle, tungin tupakat ja lompakon housujentaskuun ja poistuin asunnosta. Aison selkää tuijottaen astuimme ulos kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Sytytin savukkeen ja katsahdin Aisoon. Hän oli kääntänyt kasvonsa kohti taivasta ja hymyili auringolle. Muistin vieläkin elävästi miltä hän oli näyttänyt sinä päivänä, kun oli törmännyt minuun tuijotellessaan aurinkoa. Tai no, ei hän olisi koskaan törmännytkään ellen tahallani olisi astunut hänen kulkureitilleen. Keinoja on monia.

”Hassu”, sanoin hiljaa ja pörrötin Aison vaaleita hiuksia. Poika katsoi minua suutaan mutristaen ja lähdimme kävelemään kohti puistoa, jossa juhla pidettiin. Heitin tupakantumpin kadulle ja nautin lämmöstä. Silti huoli minun ja Aison suhteen paljastumisesta koputteli pääni sisällä. Minun täytyisi kokoajan olla varuillani, etten koske häneen väkijoukon keskellä. Puraisin huultani ja katsoin Aisoon päin. Mutta halusin koskettaa häntä, minun täytyi. Vilkaisin kiireesti ympärilleni. Kaduilla ei näkynyt ristinsielua, oletettavasti kaikki olivat juhlimassa kevättä. Näin otollisen pienen kujan kahden korkean rakennuksen välissä, ja tartuin Aisoa ranteesta kiihdyttäen askeleitani kohti tuota varjoista soppea.

”Mitä nyt.?..”, Aiso mumisi yllättyneenä. Päästyämme mielestäni tarpeeksi syvälle piiloon katseilta painoin Aison hellästi punaista tiiliseinää vasten ja suutelin häntä. Se ei ollut hellää tai viatonta, olin vaativa ja raju. Suudelma ei kestänyt kauaa, mutta sai meidät molemmat hengästymään ja Aison posket punoittamaan. Hän katsoi minua kysyvästi.
”Mitä oikein teet?” hän kysyi hiljaisella äänellä nostaen hartiansa kohti korviaan. Nojasin otsani hänen otsaansa vasten tasaten hengitystäni. Pienen hetken ehdin jo miettiä koko Kirsikankukkajuhlaan osallistumisen tärkeyttä, voisin viedä Aison takaisin kotiini ja helpottaa oloani. Katsoin häntä silmiin.
”Oli ikävä”, tyydyin vastaamaan ja hymyillen suukotin hänen suloista nenänpäätään. Aiso käänsi häveliäästi katseensa aution kadun suuntaan.
”Niin – niin minullakin”, hän mutisi tuskin kuuluvalla äänellä. Vedin hänet itseäni vasten ja halasin tiukasti. Aiso puristi minut itseään vasten ja kuulin tyytyväisen huokauksen. Hän oli onnellinen, se oli kaikki mitä halusin. Irrottauduimme halauksesta, mutta tartuin hänen käteensä johdattaen meidät taas kadulle.

”Nao, mitä jos joku näkee?” Aiso kysyi selvästi vähintäänkin yhtä hermostuneena kuin itse olin. Mulkaisin ympärilleni, mutta en edelleenkään nähnyt ketään, joten itsepäisesti pidin Aisoa kädestä. Poika kompuroi ja yritti pysyä mukana reippaassa tahdissani. Ehkä väkijoukon keskellä kukaan ei välittäisi edes katsoa meihin päin. Hermostuksissani toivoin, että koko juhla olisi jo ohi ja pääsisin vetäytymään huoneistooni nauttimaan Aison seurasta.

Saavuimme puistoon, joka oli ahdettu täyteen ihmisiä. Varsinaiset kekkerit olisivat kaupungin sydämessä, mutta tämä viehättävä puisto oli etenkin parien ja nuorison suosima juhlapaikka. Muutamat olivat jo selvästi nauttineet jotain vettä väkevämpää, ja keskustelivat kiivaasti toisilleen nauraen rehvakkaasti. Johdatin Aison erään puun juurelle ja istahdin alas kuivalle nurmelle. Aiso laskeutui viereeni kietoen kätensä polviensa ympärille.

”Onko kylmä?” kysyin huolissani. Hän saisi vielä flunssan jos kituu täällä ulkona tarpeeksi kauan. Vaikka aurinko lämmitti jo, tuuli oli vielä kolea. Aiso käänsi siniset silmänsä minuun päin ja hymyili pienesti.
”Ei, aika lämmin itse asiassa.”
”No hyvä. Kerro, jos tulee vilu”, vastasin ja nojasin selkäni puun paksua runkoa vasten. Yläpuolellani kirsikankukat riippuivat raskaina ja jokunen lehti tipahti maahan muistuttaen kaiken katoavaisuudesta. Uppouduin ajatuksiini yrittäen sulkea korvani nuorten ilakoinnilta. Vilkaisin nopeasti Aisoon. Hänen leukansa nojasi polven päällä ja hän tutkaili innostuneen näköisenä jotakin. Seurasin hänen katsettaan, ja näin penkillä istuvan nuoren pariskunnan kuhertelevan hempeästi. Tyttö ja poika, suunnilleen samanikäiset. Kukaan ei kutsuisi sitä epäsopivaksi käytökseksi, sitä ei tarvitse salailla. Siirsin katseeni takaisin Aisoon, joka edelleen tuijotti paria hiljaa ja etäisenä. Minäkin olisin halunnut pidellä häntä sylissäni ja kuiskailla imeliä sanoja hänen korvaansa, mutta en voinut tehdä sitä täällä. Olinko haukannut liian ison palan tällä kertaa? Huokaisin ja hipaisin kuin vahingossa Aison käsivartta. Hän havahtui unelmistaan ja käänsi katseensa minuun.

”Häiritseekö se sinua?”
”Uh, mikä?”
”Ettei me voida olla noin?” kysyin hiljaa nyökäyttäen päälläni nuorenparin suuntaan. Aiso vaikeni ja laski päänsä lepäämään polviaan vasten katsoen edelleen minuun. Toivoin olevani kymmenen vuotta nuorempi. Tunsin itseni taas vanhaksi ja hyödyttömäksi taakaksi. Aiso kääntyi katselemaan nuoria, jotka pitivät toisiaan käsistä kiinni.

”Vähän”, hän hengähti vastaukseksi pitkän tauon jälkeen. Nyökyttelin hitaasti. Tietenkin häntä harmitti, aivan kuten minuakin. Miesten välinen rakkaus ei ollut enää nykyaikana mikään tabu, mutta vanhemmat tuskin haluavat kuulla poikansa seurustelevan miesopettajan kanssa. Mieleeni palasi se päivä, jolloin olin kertonut äidilleni rakastavani Shoota. Hän oli ensin mennyt järkytykseltään mykäksi, mutta kun ääni oli palannut, hän oli vain todennut: ’Mutta Shoohan on poika!’. Vastasin, etten välittänyt, rakastin häntä. Eikä mikään asia maailmassa muuttaisi sitä. Sen enempää emme äitini kanssa keskustelleet asiasta, hän hiljaa hyväksyi sen. Kunpa voisin nytkin vastata kysyjille samoin.

Nousin ylös ja pyyhin ruohonkorret housuistani.
”Käyn hakemassa kahvia, haluatko jotain?” kysyin Aisolta, joka oli vaihtanut asentoa ja istui nyt jalat levällään nyppien ruohoa sormenpäillään.
”Joo, vesimelonimehua kiitos”, hän vastasi hymyillen minulle aurinkoisesti. Päästin yökkäävän äänen saaden Aison naurahtamaan. Inhosin vesimelonia. Otin kurssin kohti kojua, jossa myytin virvokkeita. Huomasin jonon olevan kohtalaisen pitkä, mutta lähimailla ei näkynyt muutakaan paikkaa josta hankkia juomat. Niinpä menin kiltisti jonon jatkoksi ja sytytin tupakan.

Kirsikankukkapuut loistivat kirkkaina kaikkialla ympärillä, ja pienet lapset tutkailivat niitä silmät innosta kiiluen. Jono lyheni tuskallisen hitaasti. Poltin ahnaasti savukkeen loppuun ja mahdollisimman vaivihkaa tiputin tumpin maahan ja astuin jalallani sen sammuksiin. Lähin tuhkakuppi olisi ollut turhan kaukana, enkä halunnut palata uudestaan jonon hännille. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen pääsin tekemään tilaukseni. Tympääntyneen oloinen nuori mies tarjoili minulle kahvin ja mehun. Maksoin ne, ja annoin jopa vähän tippiä. Hän kiitti, mutta ei näyttänyt tippaakaan kiitolliselta. Muodollinen kohteliaisuus. Tuhahdin hiljaa ja poistuin kojulta tehdäkseni tilaa seuraavalle janoiselle.

Pysähdyin äkisti lähestyessäni paikkaa, jonne olin Aison jättänyt. Oliko se varmasti täällä? Vilkaisin ympärilleni. Kyllä, olen aika varma että se oli tuo puu. Ja kyllä, joku istuikin ruohikolla paikassa, jossa Aiso istui. Mutta kuka oli tuo ihminen, joka oli kumartunut hänen puoleensa ja ... suuteli häntä? Mukit putosivat käsistäni, ja nesteet roiskuivat ruskeille kengilleni värjäten ne mustiksi.

Lähettäjä: Aislinn~(ei kirj.) 
Päivämäärä:   29.5.10 23:23:38

Joo sisäänkirjautuminen lagaa -__-

near - Ihanaa, jos tämä saa tuollaisia reaktioita aikaan :> Jaksaa kirjottaa sen voimalla! Kerro, jos tulee mieleen ihan mitä tahansa tarinaan liittyen ^_^

Lähettäjä: near 
Päivämäärä:   30.5.10 00:11:18

Oi nyt jo uus pätkä.

Ei, ei, ei. Tarinoitten jättäminen tällaseen kohtaan pitäis kieltää. Ilkeetä kiusata lukijoita tällein. ;)

Nao sais käydä kiskomassa Aison korvasta pitäen pois tuolta ja mahdollisimman äkkiä. ^^ Tai ehkä Nao vaan erehtyi paikasta ja ihmisistä... Tai ehkä Aiso vaan jutteli jonkun kanssa...

Äh, jatkoa vaan tulemaan ku kerkeet. :>

Lähettäjä: Pavetsi 
Päivämäärä:   30.5.10 00:47:55

jatkoo <3

Lähettäjä: Sideways 
Päivämäärä:   30.5.10 07:51:43

ÄÄK ! Ei tän näin kuulunut mennä , taaai sitten saat kirjustaa tosi hyvän selvityksen siihen seuraavaan pätkään , kiitos . Sitä jatkoa odotellessa <3

Lähettäjä: Aislinn~(ei kirj.) 
Päivämäärä:   30.5.10 10:36:25

Kaikki ei aina oo sitä miltä näyttää :3 Alan nyt kirjottaan, kunhan saan aivoni heräteltyä.

Lähettäjä: _mangusti_ 
Päivämäärä:   30.5.10 12:50:25

Mä yritän keksiä jotain rakentavaa kun tuolla yhessä topassa just valitettiin miten ärsyttävää on kun ei kommentoida kunnolla. Mut en mä keksi mitään rakentavaa. En huomannu ees virheitä, koska oon surkee näkemään ne. Kappalejaot on onnistuneita, etenee sopivaa vauhtia, sopivasti kuvailua ja kivat hahmot. :3

Lähettäjä: Aislinn~(ei kirj.) 
Päivämäärä:   30.5.10 13:04:46

_mangusti_ Tiedän tunteen, kun ei aina keksi sitä "rakentavaa kritiikkiä". Turha sitä sitte on väkisin vääntää :> Kiitos kommentistas, hyvä että tuo kappalejako miellyttää. Ht.net tosin ei anna laittaa enempää väliä ku tuon yhden rivin niin se ärsyttää hitusen >:/ Mutta kunhan on tarpeeks selkeä että kykenee lukemaan ongelmitta :> Jossain vaiheessa heitän tän tarinan sitte ihan omille kotisivuille niin saa muotoilun oikein.

Lähettäjä: Aislinn~(ei kirj.) 
Päivämäärä:   30.5.10 13:41:04

Pikkupätkä taas~

AISO

Katsoin myhäillen Naon askellusta kohti juomakojua. Nypin kirkkaanvihreää ruohoa irti maasta ja tunnustelin sitä sormiani vasten. Kesä oli jo ovella, sen saattoi aistia ilmasta ja vehreydestä. Vilkaisin varovaisesti penkin suuntaan, jossa lukioikäiset tyttö ja poika ujosti ilmaisivat rakkauttaan. Poika kumartui kuiskaamaan jotain tytön korvaan saaden tämän kikattamaan somasti. Huokaisin, ja käänsin katseeni kauempana olevaan äänekkääseen poikalaumaan. Heitä oli noin kymmenen, kaikki rennosti pukeutuneita ja enemmän tai vähemmän humalaisia. Inhon väristykset kulkivat pitkin selkääni muistaessani joukon, joka minut pahoinpiteli. Nämä muistuttivat niitä erehdyttävästi, paitsi että olivat nuorempia. Tunnistin heistä yhden. Poika, jonka olin nähnyt hakattuna koulun liikuntasalin edessä. Ken, muistaakseni. Hänen pitkät, takkuiset hiuksensa oli värjätty kirkuvanpunaisiksi. Olin erottavinani ilkeän arven hänen huulessaan, mutta en ollut varma, he olivat aika kaukana. Äkkiä Ken katsoi minun suuntaani. Käänsin pääni sivuun toivoen, ettei hän luullut minun tuijottaneen häntä. Liian myöhäistä, Ken alkoi hieman horjuvin askelin lähestyä minua. Kirosin hiljaa mielessäni, en olisi jaksanut kuunnella yhtään humalaista sanaa keneltäkään.

”Hei, Aiso, eikö niin?” Ken sammalsi pysähtyen eteeni peittäen auringon. Katsahdin ylöspäin.
”Juu, hei Ken”, vastasin vaisusti ja rukoilin, että hän ei vain päättäisi tunkea itseään minun ja Naon seuraan. Olin ollut viikon erossa Naosta, halusin olla hänen kanssaan kahdestaan. Hermostuneena näpräsin kaulahuivini tupsuja. Ken tuijotti minua silmät lasittuneina.

”Oletko yksin?”
”En, tuota, kaverini meni hakemaan meille juotavaa”, sanoin vastahakoisesti. En halunnut olla töykeä, mutta oli jotenkin päästävä eroon hänestä. Yritin pakottaa mieleni keksimään jotain sanottavaa, joka saisi hänet palaamaan kavereidensa luo. Aivoni kävivät tyhjäkäynnillä. Ken katseli minua edelleen korkeuksista, itse tuijotin kiinteästi kaulahuivini kuviointia. Ken laskeutui tasolleni päkiöidensä varaan, ja saatoin haistaa makean alkoholin hänen hengityksessään. Pelko kouraisi vatsanpohjaani ikävästi. En tuntenut häntä muuten kuin nimeltä, hän saattaisi olla vaikka nuorisorikollinen, joka aikoi ryöstää minut. Ken kallisti hieman päätään ja katseli minua silmiään räpäyttämättä.

”Tiedätkö, silloin ku autoit mua siellä koululla. Niin, äh, taisin vähän ihastua”, Ken mumisi ja sain juuri ja juuri selvää sanoista. Nielaisin hermostuneena. Mitä ihmettä, mitä sanon? Hän on selvästi humalassa ja puhuu kummia. Liikahdin levottomasti vältellen Kenin kiinteää katsetta, jonka tunsin kasvoillani. Tulisipa Nao pian, jos Ken tajuaisi häipyä paikalta. Sitten tapahtui jotain, joka sai silmäni leviämään kauhusta, hengitykseni salpautui ja olisin halunnut kirkua kuin pelästynyt pikkutyttö. Ken tarttui minua kovakouraisesti niskasta kiinni, ja painoi huulensa suulleni. Jännitin jokaisen lihaksen kehossani, olin valmis pakenemaan, mutta koko vartaloni tärisi enkä saanut sitä tottelemaan. Nipistin silmäni tiukasti kiinni ja keskityin, minun oli pakko päästä pois. Tahdonvoiman avulla sain molemmat käteni nousemaan, ja tönäisin voimalla Keniä rintakehään. Hän kaatui avuttomana selälleen, ja ponkaisin itseni ylös.

”Mitä hélvettiä kuvittelet tekeväsi, oletko sekaisin päästäsi?!” huusin hänelle. Olin vihainen, oikein kihisin kiukusta. Käteni puristuivat nyrkkiin ja ensimmäisen kerran elämässäni halusin lyödä jotain ihmistä. Ken nousi ylös virnistellen ja katsoi minua silmät kapeina viiruina.

”Älä viitsi, tykkäsit kuitenkin”, hän sanoi naurahtaen ja lähti hoipertelemaan takaisin kaverijoukkoaan kohti jättäen minut tyrmistyneenä haukkomaan henkeäni. Olin valmis räjähtämään kiukusta. Käännyin kannoillani ja lähdin marssimaan kojua kohti toiveenani löytää Nao. Halusin purkaa tätä olotilaa kertomalla jollekin millainen älykääpiö Ken olikaan. Pysähdyin virvokekojun luona katsellen ympärilleni. En nähnyt Naoa missään. Kohautin olkiani ja jatkoin matkaa, ehkä hän oli mennyt vasta seuraavalle kojulle. Äkkiä näin Naon harppovan kiivaana kaukana edessäpäin. Pyrähdin juoksun saadakseni hänet kiinni. Minne hänellä oli sellainen kiire? Olisi voinut tulla kertomaan, jos hänen täytyisi – kauhu kylmäsi sisuksiani jälleen. Meinasin kompastua jalkoihini, mutta jatkoin juoksemista. Oliko hän nähnyt Kenin suutelemassa minua, ja käsittänyt koko tilanteen väärin? Kiihdytin vauhtiani, enkä välittänyt vaikka ihmiset tuijottivat kun kiisin heidän ohitseen. Saavutin Naon ja nappasin häntä kiinni käsivarresta.

”Nao... odota”, sain sanottua ja puuskutin raskaasti juoksupyrähdykseni jälkeen. Katsahdin Naoon ja inhosin itseäni. Hän katsoi takaisin, loukattuna ja ymmällään, toffeenruskeat silmät kylminä. Meinasin purskahtaa itkuun, jouduin nieleskelemään kyyneleitä. Nao kiskaisi kätensä irti otteestani ja jatkoi matkaansa. Seurasin perässä edelleen henkeäni haukkoen. Maistoin suolaisen kyyneleen, joka oli vaivihkaa päässyt livistämään esiin estelyistäni huolimatta.

”Nao, pysähdy niin selitän kaiken”, anelin hiljaisella äänellä ja annoin kyynelten valua vuolaana poskilleni. Sain osakseni hämmästyneitä katseita, näytin varmaan todella surkealta.
”Mitä selittämistä tässä nyt on. Suutelit jotain toista miestä”, Nao vastasi jäätävällä äänellä. Parahdin tuskastuneena ja kiristin tahtiani pysyäkseni hänen perässään. Naon askel johti meitä kohti hänen asuntoaan.

”En! Se oli Ken, joka suuteli minua.”
”Mitä sitten, et näyttänyt paljoa vastaan panevan.”
Hätkähdin hänen välinpitämätöntä sävyään. Nao oli ulottumattomissa, turvassa suojamuurinsa takana. Itkuni alkoi pikkuhiljaa yltyä parkumiseksi. Minuun sattui, koska olin satuttanut Naoa. Hän ei ollut siis ollut tarpeeksi kauan paikalla nähdäkseen, kuinka olin törkännyt Kenin pois luotani. Olimme jo kerrostalon alaovella.
”Kylläpäs, tönäisin hänet pois! Et vain sattunut näkemään sitä!” sanoin puolustelevasti värisevällä äänellä. Seurasin Naoa aina hänen kotiovelleen asti, jossa hän kääntyi ympäri ja tuijotti minua eleettömin kasvoin. Pyyhin poskilleni valuneet kyyneleet, mutta en saanut itkua loppumaan. Olisipa Nao halannut minua ja sanonut, että uskoi minun puhuvan totta.

”Mene pois”, hän sanoi hyvin hiljaa ja ripeästi astui sisään ovesta vetäen sen kiinni nenäni edestä. Jäin pöllämystyneenä seisomaan käytävään. Murruin lopullisesti ja aloin parkua ääneen, valitin ja nyyhkin. Nojasin seinään, ja annoin itseni vajota lattialle. Itku vavahdutteli harteitani ja pääni riippui surkeana. Koukistin polveni ja kiedoin käsivarteni niiden ympärille alkaen heijata itseäni lohdullisesti. En lähtisi minnekään ennen kuin olin kertonut Naolle totuuden. Viettäisin käytävässä vaikka koko yön, päivän, viikon. Kyyneleiden tulo alkoi ehtyä, mutta rajut väreet tärisyttivät edelleen kehoani rajusti. Halasin polviani tiukasti ja suljin punoittavat ja turvonneilta tuntuvat silmäni.

”Anna anteeksi Nao, usko minua”, kuiskasin hiljaa, vaikka tiesin ettei hän kuulisi minua. Huokaisin hiljaa, ja aloin vaipua unenkaltaiseen tilaan.

Lähettäjä: Aislinn~(ei kirj.) 
Päivämäärä:   30.5.10 14:27:12

ISO ot. Tämän lähemmäksi meikän mielikuvaa Naosta ja Aisosta ei voi päästäkään :o Ja kyllä, ajattelen ne anime-hahmoina, en ihmisinä. Mjaa no, jatkais taas kirjottelua~

Lähettäjä: lehtipuu 
Päivämäärä:   30.5.10 15:19:14

jatka ihmeessä todella hyvin kirjoitettua tekstiä

Lähettäjä: Pavetsi 
Päivämäärä:   30.5.10 17:04:32

jatkoo :D

Lähettäjä: supps 
Päivämäärä:   30.5.10 17:35:38

Nyt ihan ekaksi aijon sanoa, että todella mielenkiintoinen tarina.

Yritän saada tähän jotain rakentavaa aikaiseksi, vaikka näinkin hyvästä tarinasta se on todella vaikeaa.

Eli, virheitä ei silmiini ole sattunut lainkaan, kielioppi sulla on selkeästi hallussa jne. Joku tuolla aijemmin jo sanoikin, että kirjoitustyylisi on todella iskevä ja todellakin tuntuu, että lukiessa tapahtumat rullaavat elokuvan lailla päässä. Mä "näen" todella harvoin lukemaani elokuvana ja olen todennut, että siihen tarvitaan mun kanssa todella iskevä kirjoitustyyli, miltei virheetön teksti, mielenkiintoiset hahmot ja sopivassa vauhdissa etenevät tapahtumat. Ja tämä todellakin on yksi niinstä harvoista ht.netin tarinoista, jotka sytyttää mut todella.

Olet saanut hahmoista hyvin persoonalliset ja silti jollain tapaa samankanltaiset. Lempihahmoni tässä on varmaankin juuri Aiso, sillä hänen aivotuksiinsa on eniten päästy käsiksi. Pystyn jopa eläytymään hahmon tunteisiin ja sanon välillä hiljaa ääneenkin hänen sanojaan ja ajatuksiaan. Opettaja-oppilas-suhde iskee muhun miltei aina, etenkin slashina.

Juonesta voisi sanoa sen verran kritiikkiä, että mielestäni Nao hyväksyi liiankin helposti Aison kiinnostuksen. En uskoisi, että opettaja riskeeraisi työsuhdettaan jonkun pikkupojan takia, jos ei edes ole vielä varma, rakastaako tätä. Mutta toisaalta tarina olisi mennyt aika pitkäveteiseksi, jos koko ajan oltaisiin painittu Nao epävarmuuden kanssa jne. Eli hyvä näin.

Mä voisin nyt lopettaa tän romaanin sellaiseen perus ihkutukseen, miltä ei tällaisen tarinan yhteydessä voi välttyä... Joten...

AAAAAAAAWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWWW!!!!!! <3<3<3<33 Ne on niiiiiiiiiiiin söpöjä yhdessä!!! AAAwwwwwwwwwwwww <3<3<33<3 Jatkoo mahdollisimman äkkiä lisää! Muuten tulee vierotusoireita!!!!! ^_^

Dodiin, toi edellinen kappale pilas aika vakuuttavasti alkaneen rakentavan kommetin, mutta mitä väliä sillä on, kun asiani tuli jo tarpeeksi (epä?)selväksi.

Kiitos ja kumarrus, lisää vaan tulemaan! =)

Niin ja piti vielä sanoa sekin, että jatkoa tulee mukavan usein! Kyllä sen ymmärtää, että on muutakin elämää ja että jatkopätkissä kestää, mutta tämänkaltaiessa tarinassa jatkoa on ikävä odotella kun haluaisi lukea vain lisää ja lisää...

Mutta joo, nyt mä lopetan ja menen pesemään jääkaappia. Kolme edellistä sanaa kiinnosti kaikki varmaan ihan hirveesti. Mutta joo, vielä sen miljoonannen kerran: TODELLA laadukasta tekstiä ja äkkiä lisää!

-Supps-

Lähettäjä: Aislinn~(ei kirj.) 
Päivämäärä:   30.5.10 17:56:04

supps - WOW o___o Kiitos tuhannesti tuosta kommentista! Lämmitti mieltä<3
Mjuu, olisin voinut jättää Naon painimaan tuon asian kanssa pitemmäksi aikaa, mutta olisi ollut suhteellisen tylsää luettavaa varmaan :3 Siispä "Eteenpäin, sano mummo lumessa!"
Mun ainoo elämä on työharjoittelu ja koiran kanssa ulkoilu, joten jää mukavasti aikaa kirjoittaa tätä :---D Niin no, nään toki kavereitaki silloin tällöin. Aina illalla viimeisenä kuitenkin Aiso ja Nao mielessä. Olen haaveilijatyyppi, joten saatan useaankin otteeseen päivän aikana alkaa miettimään seuraavaa käännettä tarinassa.
Ja hyvä jos ei virheitä löydy! Todellakin luulin, että kielioppi olisi ammuttu täyteen reikiä, mutta kai se on iskostunut jonnekin niin syvälle aivoihin että muistaa vieläki : D Kiitos yläasteen opettaja, että olit niin ankara <3

Hei, laitan vielä tänään pikkusen pätkän jatkoa. Pääsee sitte taas suunnitteleen mitä seuraavaks tapahtuu ^_^

Lähettäjä: Aislinn~(ei kirj.) 
Päivämäärä:   30.5.10 18:09:07

NAO

Ovi painui raskaasti kiinni takanani. Nojauduin sitä vasten, ja painoin kasvot käsiini. Kuva tuosta oudosta pojasta suutelemassa Aisoa oli palanut kiinni verkkokalvoille. Vatsaani väänsi epämukava tunne. Nojauduin ovea vasten, en jaksanut liikkua yhtään pidemmälle. Aiso ilmeisesti tunsi sen ihmisen, oli maininnut nimenkin. Miksi poika oli näyttänyt jotenkin tutulta? Ehkäpä hän opiskeli Hiranon lukiossa. Huokaisten annoin kehoni rentoutua, ja valahdin lattialle istumaan. Olotila oli vähintäänkin sekava. Teki mieli itkeä omaa surkeuttaan. Olisi mukava tietää, mitä noiden kahden välillä oikein oli. Vielä vähän aikaa sitten Aiso oli ollut umpirakastunut minuun. Olinko tylsistyttänyt hänet näin nopeasti? Hieraisin niskaani. Olin liian vihainen ja tunteiden vallassa puhuakseni Aisolle. Kyyneleet polttivat kiivaasti silmien takana muistaessani Aison avuttoman ilmeen, kun hän oli tarttunut käsivarteeni puistossa. Ravistin päätäni voimakkaasti toivoen sen auttavan selvittämään ajatuksiani. Kuulin ääntä käytävästä. Muutuin patsaaksi, ja höristin korviani kuullakseni paremmin. Oliko Aiso jäänyt oven ulkopuolelle, vaikka olin käskenyt häntä häipymään? Omatunto alkoi heräillä ja piikitellä minua. Kuuntelin tarkkaan. Aiso mumisi jotain hiljaa, kuulin ’anteeksi Nao usko’. Purin hampaani yhteen ja nousin ylös. Laahustin keittiöön, jossa kaadoin ison lasin täyteen viskiä. Nakkasin sekaan muutaman jääpalan ja otin ison kulauksen kurkkua polttavaa juomaa. Istahdin olohuoneen sohvalle ja otin toisen huikan lasista. Aamulla saisin päänsäryn, mutta mitä siitä. Halusin turruttaa itseni. En halunnut tuntea oloani petetyksi, en jaksanut käydä tätä läpi nyt. Kuuntelisin Aisoa huomenna. Ja mitä, annan hänen nukkua käytävässä? Laskin juomalasin kädestäni pöydälle ja huokaisin. Edes väkevin alkoholi maailmassa ei saisi minua unohtamaan, jos Aisolle kävisi jotain. Se todellakin olisi minun syyni, minähän hänet jätin oven ulkopuolelle. Olisi kerrankin voinut uskoa, mitä hänelle sanotaan. Astelin hiljaa oven taakse, ja kuulostelin mahdollisia ääniä. Tuhinaa. Hiljaista, mutta selvästikin tuhinaa. Oliko Aiso nukahtanut? Avasin oven varoen aiheuttamasta ääntä. Siinä hän oli, seinää vasten nojaten. Kyyneleet olivat kuivuneet viiruiksi poskille. Puraisin huultani ja maistoin veren suussani. Jos en rakastunut häntä jo, niin ainakin olin vaarallisen lähellä sitä. Astuin eteiseen ja kumarruin Aison ylle. Hän jatkoi rauhallista untaan nostaessani hänet käsivarsilleni.

Laskin Aison leveälle sängylle ja otin kengät pois hänen jaloistaan. Aiso mumisi ja kääntyi kyljelleen tarraten paidanselkämyksestäni kiinni. Istahdin sängynreunalle ja silitin hiukset pois kasvoilta. Tuttu, lämmin tunne läikähti sisälläni katsellessani Aison kapeita kasvoja. Näkiköhän hän unta? Katsoin ulos ikkunasta. Taivaanranta oli syvänpunainen, mikä sointui hyvin yhteen kirsikankukkien kanssa. Ikkunan ohi lehahti valkoinen kyyhkynen, viattomuuden ja puhtauden symboli.

”Nao...”, Aiso kuiskasi hiljaa ja käänsin katseeni häneen. Silmät olivat vain puoliksi auki, ja hän edelleen piti kiinni paidastani. Nostin käteni pois hänen hiuksiltaan, mutta Aiso tarttui siihen ja laski sen poskelleen. Hän huokaisi syvään hymyillen pienesti.

”Nuku nyt”, sanoin pojalle ja käänsin katseeni takaisin ikkunaan päin. Aison kädet tuntuivat jääkylmiltä, ja yritin nousta ylös sulkeakseni ikkunan. Hän tarttui käteeni kuin hukkuva pelastusrenkaaseen ja katsoi minua hätääntyneenä, suorastaan paniikinomaisessa tilassa.

”Ei! Älä mene, kiltti!” hän henkäisi värisevällä äänellä ja tuijotti minua huolestunein silmin. Katsoin häntä hetken takaisin. Tarvitsiko hän minua noin paljon? Miksi sitten antaa toisen miehen suudella häntä? Huoahdin raskaasti ja istuin sängyn päätypuoleen. Sanaakaan sanomatta Aiso laski päänsä syliini, eikä päästänyt kädestäni irti. Nojasin selkäni seinää vasten ja kuuntelin pojan hieman kiihtynyttä hengitystä. Laskin toisen käteni hänen hiuksilleen, ja hajamielisesti silittelin vaaleita suortuvia. Aiso ynähti mielissään ja kiertyi pienelle kerälle. En tiedä, kuinka kauan istuin siinä hereillä. Aiso tuhisi ja mumisi unissaan, ja minä leikittelin hänen hiuksillaan katsellen ikkunasta ulos sumein silmin.

”Rakastan sinua, Nao.”
Sisintäni lämmitti kuullessani nuo sanat. Aiso vain liikahti levottomasti, ja jatkoi uniaan. Ehkä hän uneksi minusta? Katselin hänen rauhallisia enkelinkasvojaan, ja aloin tuntea suunnatonta vihaa sitä ihmistä kohtaan, joka oli kehdannut suudella häntä. Saattaisin haluta vaihtaa pari valittua sanaa hänen kanssaan.
”Minäkin rakastan sinua”, vastasin nukkuvalle pojalle, ja aamuauringon noustessa taivaalle hymyilin sille lämpimästi.

Heräsin mystiseen kolinaan ja kiroiluun. Käännähdin kyljelleni, kello näytti jo yhtätoista. Muistelin eilisillan tapahtumia, ja aloin ihmetellä muistikuvien puutetta. Missä vaiheessa olin muka riisunut vaatteet ja kömpinyt peiton alle nukkumaan? Nousin ylös haukotellen ja venytellen. Hiippailin hiljaa ulos makuuhuoneesta ja seisahduin keittiön ovensuuhun. Katsoin huuli pyöreänä sotkua, jonka Aiso oli saanut aikaan. Tasoilla lojui jos jonkinnäköistä purkkia ja rasiaa, teepannu vihelsi kimeästi ja jokin selvästikin käristyi parhaillaan paistinpannulla. En jaksanut suuttua moisesta, tiesin että Aiso oli yrittänyt minun takiani. Ilmeisesti hän ei harrastanut ruoanlaittoa kotonaan. Poika seisoi selin minuun, ja luki keskittyneesti mumisten nuudelipussin keitto-ohjetta. Ylävartalo oli paljas ja kalpea iho suorastaan janosi kosketusta. Hiivin vaivihkaa lähemmäs ja äkisti kaappasin Aison syleilyyn. Kuulin yllättyneen huudon, ja painoin huuleni Aison kaulalle. Hän sävähti hennosti, kääntyi sitten ympäri ja tuijotti minua silmiin noilla syvänsinisillä silmillään. Hän näytti haavoittuvalta ja viattomalta.

”Ethän ole enää vihainen? Uskothan minua?” hän henkäisi sanat nopeasti ulos ja nosti kätensä rinnalleni. Katsoin häntä yllättyneenä. Olin kuvitellut, että äskeinen tervehdykseni olisi puhunut puolestaan. Ilmeisesti täytyi vääntää rautalangasta. Hymähdin ja kumarruin suutelemaan Aison pehmeitä huulia. Poika heittäytyi ihan tosissaan mukaan suudelmaan ja kiersi kätensä kaulani ympäri melkein tukehduttaen minut. Nauraen irrotin itseni rapumaisesta otteesta ja katsoin Aisoa. Laskin käteni hänen hapsottavien hiustensa päälle ja pörrötin tukkaa.

”Uskon, että se oli sen hélvetin kaistapään idea suudella sinua, etkä nauttinut siitä yhtään”, vastasin totisena ja kaadoin kahvia mukiin. Uskoin sen kuitenkin olevan juomakelpoista. Aiso huokaisi vapautuneesti, ja heitti roskiin pannulla olleen epämääräisen näköisen paistoksen. Istuin pöydän ääreen ja join ahnaasti kahvia melkein polttaen kieleni. Aiso istahti alas minua vastapäätä ja risti kätensä. Hän näytti hyväntuuliselta ja iloiselta, jotenkin erilaiselta. Tarkkailin häntä mietteliäänä hörppien kahviani. Aiso ei kääntänyt katsettaan pois, vaan tuijotti minua kirkkain, suurin silmin. Tunsin oloni hieman vaivaantuneeksi, ja liikahdin levottomasti. Miksi hän katsoi minua noin oudosti? Kuin lapsi, joka odottaa tikkaria. Laskin tyhjän mukin pöydälle.

”Miksi katsot minua noin?” kysyin matalalla äänellä ja nojauduin eteenpäin tuolilla. Aiso kallisti päätään kysyvänä. Hän ei tainnut ymmärtää kysymystäni. Ehkä vain kuvittelin kaiken pääni sisällä. Aiso ponkaisi tarmokkaana ylös ja käveli taakseni. Huokaisin ja painoin katseeni pöydänpintaan. Tunsin käsien kietoutuvan ympärilleni, ja Aison huulet hipaisivat korvaani. Yllätyin niin paljon, että menin sanattomaksi. Olivatko eiliset tapahtumat saaneet jonkin ihmeellisen muutoksen aikaan pojassa? Ehkä hän oli saanut muistutuksen siitä, ettei halua menettää minua. Mitä se ikinä olikaan, pidin siitä. Aison kuuma hengitys poltteli ihollani ja hän painoi huulensa kaulalleni. Se oli pelkkää muminaa, mutta erotin ne kaksi sanaa hyvin selvinä.

Rakastan sinua.

Lähettäjä: verenhimoinen(: 
Päivämäärä:   30.5.10 18:23:19

oow, hei jatkoa! niitten pitää sopia toi homma, Naon pitää uskoa =)

Lähettäjä: verenhimoinen(: 
Päivämäärä:   30.5.10 18:36:09

tuon edellisen kommentin piti tulla ennen tuota Naon pätkää.

ja ihana<3 söpöilyä nami :P

Lähettäjä: mahdoton 
Päivämäärä:   31.5.10 20:04:03

LikeIt ! En oo ennen lukenu animetyylistä tarinaa täällä, mutta tosi kivalta vaikuttaa. :) Ei etene liian nopeesti eikä hitaasti, vaan just sellasta sopivaa vauhtia ettei mee sekavaks. :) Ja oli kiva saada tota naon näkökulmaa, selkeytti vähän. :D

Jatkeleppas. ;;)

Lähettäjä: lehtipuu 
Päivämäärä:   31.5.10 20:10:39

aah lisää

Lähettäjä: Aislinn~(ei kirj.) 
Päivämäärä:   31.5.10 21:08:17

Kiitos~
Oon nyt tässä keskellä tukanvärjäysprosessia, vahtaan maanisesti kelloa ettei oo yliaikaa :---D Mutta yritän tässä samalla kirjotella, viimistään sitte aamulla tullee lissää!

Lähettäjä: _mangusti_ 
Päivämäärä:   31.5.10 22:14:11

Ihanaa ku jatkat niin usein. :3 Ja en edelleenkään saa mitään rakentavaa aikaseks, kunhan ei vaan mee liian siirappiseks söpöilyks. :D Mä tykkään enemmän kun tapahtuu jotain yllättävää ja ongelmia rakkauteen. ;)

Lähettäjä: Pavetsi 
Päivämäärä:   1.6.10 00:31:29

Jatkoo <3

Lähettäjä: Aislinn~(ei kirj.) 
Päivämäärä:   1.6.10 05:56:19

_mangusti_ Ajattelin kirjottaa tästä pätkästä semmosen pinkin ja pörrösen, sen jälkeen tapahtuu jotaki :o Tullee ongelmia!
Yritänpä nyt alkaa kirjottaa, että sais jotain aikaseks.

Lähettäjä: Aislinn~(ei kirj.) 
Päivämäärä:   1.6.10 06:45:16

Eipä tästä tänä aamuna oikein mitään tullu -__- Kirjotan paremmin heränneillä aivoilla kun oon takas kotona, eli kahden jälkeen~

Lähettäjä: -- 
Päivämäärä:   1.6.10 10:20:58

wuhuu \o/ tää on the bäääääääst <33333

Lähettäjä: maiy 
Päivämäärä:   1.6.10 14:51:22

tää on toosi hyvä, ei virheitä ollenkaan, eikä mitään valitettavaa <33

jatkoa ;)

Lähettäjä: Aislinn~(ei kirj.) 
Päivämäärä:   1.6.10 18:04:39


AISO

”Mitä ihmettä sinä poika virnuilet?” äiti kysyi tönäisten minua hennosti kyynärpäällä kylkeen. Keskeytin haaveiluni ja katsoin äitiä onnellinen virne naamallani. En saanut ilmettäni vaihtumaan, kestohymy oli kangistunut kasvoilleni. Näytin äidille kieltä ja tungin leipää suuhuni. Taas maanantai ja arkinen aherrus alkaa. Tosin ei se minulle miltään aherrukselta tuntunut, sainhan olla Naon seurassa kaksi ensimmäistä tuntia. Typerä virnistys palasi kasvoilleni ajatellessani häntä. Olin onnellinen, että Nao oli uskonut minua. Halusin unohtaa koko hullun tapauksen Kenin kanssa. Saatoin vain rukoilla, etten törmäisi häneen lukiolla. Tai ettei Nao saisi häntä käsiinsä, mies oli näyttänyt sen verran tuimalta kertoessani Kenin käyvän samaa lukiota.

Heitin likaiset astiat tiskikoneeseen ja hyppelin kevein askelin eteiseen. Äiti katsoi perääni päätään pyöritellen. Hän varmaan luuli minun menneen totaalisen sekaisin. Sidoin kengännauhat, juoksin keittiöön lapsellisesti kiherrellen ja suikkasin suukon äitini poskelle. En jäänyt odottamaan reaktiota, vaan liukenin ulos ovesta auringonpaisteeseen. Tapani mukaan hymyilin auringolle ja mielessäni kiitin sitä kauniista ilmasta. Linnut sirkuttivat iloisesti liihotellessaan pienissä parvissa puusta toiseen. Aloin innolla suunnitella tekemistä kesälomaksi, kun kuulin jonkun huutavan nimeäni. Katsahdin olkani yli taakse, ja näin Yasun hölkkäävän luokseni. Mustat renkaat silmien ympärillä kielivät huonosti nukutusta yöstä.

”Hei! Olet tainnut hakata jotain peliä läpi koko yön?” kysyin turhankin iloisella äänensävyllä. Yasu mulkaisi minua ja jatkoimme yhdessä matkaa koululle etanavauhtia. Aistin, että jokin asia vaivasi Yasua.
”No joo, piti saada ajatukset pois eräästä asiasta”, Yasu murahti ja loin häneen kysyvän katseen. Yasu tuijotteli maahan lannistuneen oloisena potkaisten kävyn kohti vastaantulevaa vanhusta, joka heitti meihin halveksuvan katseen.

”Mikä on?”
”Sain pakit.” Yasu huokaisi raskaasti. Olin hieman ymmälläni, ei hän ennen ollut sitä noin vakavasti ottanut. Kahden vuoden aikana hän oli saanut tasaisin väliajoin rukkaset joltain tytöltä. Tietääkseni hän oli kolmesti onnistunut saamaan jonkun treffeille asti. Ilmeisesti tämä tapaus oli ollut astetta vakavampi.

”No, tuleehan niitä uusia!” sanoin koittaen piristää ystävääni. Yasu katsoi minuun aivan kuin ei olisi puhunut kanssani samaa kieltä.
”Ei, hän on täydellinen. Pakko keksiä jotain”, Yasu mutisi enemmän itselleen kuin minulle. Hän kyllä jaksoi olla sinnikäs aina siihen asti, että oli jo ärsyttävä. Yasu käänsi katseensa minuun, ja silmät siristyivät aavistuksen verran.

”Miksi sinä olet noin hyväntuulinen?” hän kysyi jokseenkin innottomasti. Virnistin hänelle ilkikurisesti, ja jouduin todenteolla miettimään sanojani etten tulisi möläyttäneeksi jotain peruuttamatonta. Kurtistin kulmiani keskittyessäni.
”Minä... no, seurustelen kai”, vastasin. Se oli rehellistä, sillä uskoin seurustelevani Naon kanssa. Tai olin koeajalla. Katsoin Yasuun hymyillen aurinkoisesti, ja hän tuijotti minua suu auki.

”Si-sinä? Kenen kanssa? Jonkun pojan? Kuinka kauan?” Kaikki kysymykset ryöppysivät ulos avoimesta suusta. Nauroin ja nipistin Yasua poskesta.
”Minä. Salaisuus. Pojan. Vähän aikaa”, vastasin jokaiseen Yasun kysymykseen yksitellen. Hän tuijotti minua edelleen ihmeissään. Olihan se iso uutinen, en ollut koskaan edes harkinnut seurustelua tätä ennen. Ehkä alitajuntaisesti odotin vain sitä oikeaa henkilöä.

Koulunpihalla maleksi nuoria omissa ryhmissään saapuessamme sinne. Kävelimme suosiolla sisälle odottamaan tunnin alkamista. Käytävät olivat tyhjiä ja askeleet kaikuivat laitosmaisessa rakennuksessa. Istahdimme vierekkäin koruttomalle puupenkille ja tipautin olkalaukkuni lattialle viereeni. Suljin silmäni, ja nojasin pääni viileään betoniseinään. Käytävän päässä ovi avautui, ja ripeät askeleet lähestyivät meitä. En vaivautunut katsomaan, kuka ohikulkija oli.

”Aiso”, kuulin äänen sanovan ja räväytin salamannopeasti silmäni auki. Ken oli pysähtynyt eteeni, ja katsoi minuun takkuisen hiusverhon takaa. Sävähdin kauhusta, ja liikahdin muutaman millin Yasuun päin. Ken huokaisi ja vaihtoi painoa jalalta toiselle.
”Anteeksi se, mitä tapahtui puistossa. Ei ollut tarkoitus”, Ken mutisi hiljaa katsoen poispäin minusta. Tunsin Yasun polttavan katseen itsessäni. Joutuisin kertomaan totuuden hänelle, tai valehtelemaan hyvin. Väänsin kasvoilleni hymyntapaisen, ja katsoin Kenin kasvoja.

”Ei se mitään. Unohdetaan koko juttu”, vastasin ja heilautin kättäni välinpitämättömästi. Juuri silloin luokkahuoneen ovi avautui, ja Nao astui käytävän puolelle. Hätkähdin päästäen pienen ja surkean äänen. Naon silmät leiskuivat hänen katsoessaan Keniin, joka edelleen piti silmänsä minussa.

”Onko kaikki hyvin?” Nao kysyi matalalla, lempeällä äänellä ja Ken kääntyi häneen päin. Itse en tiennyt, minne olisin katseeni kohdistanut, joten tyydyin tuijottelemaan Naon kenkiä.
”On joo, pitääkin tästä lähteä tunnille”, Ken sanoi vaisusti ja kääntyi takaisin minun puoleeni.
”Nähdään Aiso”, hän huikkasi, vilkaisi vielä nopeasti Naoon ja poistui paikalta. Huokaisin helpotuksesta ja millisekunnin ajan katsoin Naoa silmiin. Hän ei ainakaan näyttänyt vihaiselta, tuijotti vain hetken poissaolevana Kenin perään, kunnes katosi takaisin luokkaan vetäen oven perässään kiinni. Yasu vihelsi matalasti ja kääntyi minuun päin silmät kiiluen. Voisin vannoa nähneeni rivin kysymysmerkkejä hänen päänsä päällä.

”Sepäs vasta oli omituista”, hän sanoi hiljaa. Nyökkäilin hyväksyvästi ja kiitollisena siitä, että odottamani kysymystulva sai näemmä luvan odottaa. Yasu luultavasti parhaillaan pähkäili, oliko Ken mystinen poikaystäväni. Tai joku muu kolmannen luokan oppilaista. Kello pärähti soimaan, ja nousin kiireesti ylös rynnäten luokkaan Yasun kannoilla. Nao kirjoitti taululle jotain aivan kuin ei olisi huomannutkaan kolmeakymmentä oppilasta, jotka tunkivat itsensä sisään ovesta. En olisi halunnut olla hänelle näkymätön, mutta koulussa se oli välttämätöntä. Tai oikeastaan kaikkialla muualla paitsi hänen asunnossaan. Huokaisten painoin leukani kämmentäni vasten ja haukottelin pienesti.

Kello soi ilmoittaen kaksoistuntien loppumisesta. Kuulin helpottuneita huokauksia, sillä aiheena oli ollut toinen maailmansota, ja Nao oli orjuuttanut meitä oikein olan takaa. Tungin kirjoja laukkuun Yasun selittäessä minulle uusimman Tamagotchinsa hienouksia.

”Aiso, jäisitkö luokkaan?”
Kuin hidastettuna käännyin katsomaan häntä. Nao ei vilkaissutkaan minua, vaan tutkiskeli kulmat kurtussa oppikirjaa. Yasu katsoi minua kysyvästi, mutta poistui luokasta jättäen minut sinne kahden Naon kanssa. Nielaisin kuuluvasti. Yleensä oppilaita pyydetään jäämään tunnin jälkeen luokkaan vain, jos he ovat aiheuttaneet hankaluuksia tai saavat huonoja numeroita. Mutta minun ja Naon suhde ei ollutkaan ihan tavallinen opettaja-oppilassuhde, joten odotin kauhunsekaisella innolla mitä asiaa hänellä oli. Heitin laukun olalleni ja sipsutin Naon työpöydän eteen katse maahan luotuna. Ehkä tämä johtui aamuisesta törmäämisestä Keniin. Kuulin kylmän metallisen kalahduksen tuolin siirtyessä taaksepäin. Jostain syystä pelkäsin katsoa häntä silmiin, pelkäsin mahdollista kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä. Nao seisahtui viereeni ja tunsin hänen lämpimän kätensä niskassani. Käänsin katseeni ja näin Naon hymyilevän minulle aurinkoisesti. Henkäisin helpotuksesta, en siis saisikaan kurinpalautusta. Mielikuvitukseni irstas puoli pahoitti mielensä. Hymyilin Naolle ujosti takaisin, tavallaan lupaa kysyen, ja painuin häntä vasten kietoen käteni hänen vyötärönsä ympäri. Nao naurahti ja suuteli kevyesti hiuksiani. Haistelin hänen suloista ominaistuoksuaan, enkä edes tajunnut olla huolissani siitä, että joku saattaisi paukata luokkaan hetkenä minä hyvänsä. Kuuntelin Naon rauhallisia sydämenlyöntejä, ja olisin voinut nukahtaa. Kiemurtelin itseäni parempaan asentoon ja haukottelin. Nao tyrskähti ja tarttui lempeästi käsivarsiini työntäen minut irti itsestään. Hän kumartui lähemmäs niin että nenänpäämme miltei koskettivat toisiaan.

”Tulethan tänään?” hän kysyi kuiskaten. Tunsin lämpimän ilmavirran huulillani ja puraisin itseäni kipeästi posken sisäpintaan. Miksi hän edes vaivautui kysymään? Lentäisin kuuhun jos hän niin tahtoisi. Kasvoni helottivat kuumeisesti ja sain nyökättyä vastaukseksi. Nao suukotti otsaani saaden minut värähtämään mielihyvästä. Olisin halunnut kietoutua häneen kuin apinan häntä puunoksaan, mutta paikka ei ollut se otollisin sellaiselle toiminnalle.

”Täytyy mennä tekemään paperihommia, nähdään kolmen jälkeen”, Nao sanoi napaten muutaman paperipinkan pöydältä käteensä. Nyökkäsin hymyillen, kissa oli taas vienyt kieleni. Niin kävi toisinaan mielekkäässä seurassa, olin huomannut. Poistuimme luokasta ja kuljimme käytävällä rinnakkain. Mieleeni leijui kuva kahdesta eri maailmasta, toinen suljettujen ovien sisäpuolella ja toinen ulkopuolella. Sellaista se meillä tulisi olemaan, ainakin niin kauan kunnes minä valmistuisin tai Nao lopettaisi opettajan työnsä täällä. Seisahduimme molemmat ulko-oven edessä, jossa tiemme eroaisivat muutamaksi tunniksi. Nao vilkaisi nopeasti ympärilleen ennen kuin kumartui painamaan kevyen suukon huulilleni. Jäin hölmönä seisomaan paikoilleni hänen jo kadotessa opettajainhuoneen oven taakse. Se oli ollut uhkarohkea temppu. Mutta ehkä juuri siksi se oli saanut sydämeni lepattamaan kuin liekkeihin olisi kaadettu bensaa. Minun kannaltani Naon ajoitukset olivat huonoimpia mahdollisia, oloni jäi aina tuskastuneen kiihkoisaksi ja hankalaksi, jotenkin epätäydelliseksi. Huokaisin pettyneenä ja suuntasin askeleeni kohti liikuntasalia. Siellä saisi päästellä höyryjä aivan vapaasti ennen kahta pitkästyttävää maantiedontuntia. Aloin laskea minuutteja Naon tapaamiseen.

~ juu tässä ei hirveästi edetty mihinkään, koittakaa kestää :3

Lähettäjä: near 
Päivämäärä:   1.6.10 20:09:18

Ohoi, tällasta pörröstä söpöilyä mä oon kaivannutkin. Mutta en laita vastaan jos kehität jotain ongelmiakin näiden kahen välille. ;)

Iso kiitos sulle myös siitä, että uusia pätkiä tulee todella usein. Mukavaa lukea, kun ei tarvitse ensin haravoida edellistä kappaletta läpi ja muistella, mitä tapahtuikaan aiemmin.

Lähettäjä: huuko 
Päivämäärä:   1.6.10 20:30:31

tykkkkäääääääääään!♥

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   1.6.10 20:52:49

Awws mitä pätkiä ♥ RAKASTAN.

Lähettäjä: Aislinn~(ei kirj.) 
Päivämäärä:   1.6.10 21:15:31

Kiitti teille! Emmää tätä kirjottas jos kukaan ei lukis :3 Huomenna taas jatkuu~ nyt oon liian väsy x_x

Lähettäjä: NictorNactor 
Päivämäärä:   1.6.10 21:17:43

Jihaa ♥

Lähettäjä: nipsu 
Päivämäärä:   1.6.10 21:50:11

komppaan nearia ;) <3 ihana pätkä !

Lähettäjä: _mangusti_ 
Päivämäärä:   1.6.10 23:13:21

Miten sä jaksat jatkaa näin usein ja vielä ihan sopivan mittasia pätkiä eikä mitään superlyhyitä? Ihanaa kun joku jaksaa kirjotella ahkerasti meijän lukijoiden mieliks. :D

Lähettäjä: Pavetsi 
Päivämäärä:   2.6.10 01:17:43

Jatkoo <3

Lähettäjä: -- 
Päivämäärä:   2.6.10 10:44:13

jatkeles<3 ! tää on vaan niin ihana..

Lähettäjä: lehtipuu 
Päivämäärä:   2.6.10 20:03:48

jatkoooooooo!