|
Lähettäjä: Peepy
Päivämäärä: 18.9.07 15:44:13
näitä toivottiin.
tää oli eka minkä löysin, laitan niitä lisää sitten kun löydän ja ehin ettii. :) kirjotus-/kielivirheistä on turha huomautella, tää on jotain 5v vanhaa (ja erittäin teiniä, pahoittelen..) tekstiä ja oon ihan tarkotuksella jättäny sen alkuperäisasuunsa.
___
Pääni sisällä kaikui utuinen ääni. Hitaasti silmieni eteen aukesi tapahtumien sarja, joka tuntui tulevan jostain kaukaa, vaikka oli viimeksi tapahtunut juuri eilen:
”Kulta, sä oot mulle tärkeintä, mitä mulla on”, Laurin ääni sanoi hellästi mun korvaani. Katsoin sen syvänvihreisiin silmiin, joihin olisi voinut vaikka upota. Jalat tuntuivat pettävän alta, mutta vahvat käsivarret ympärilläni estivät kaatumiseni. Niinpä mä saatoin vain kuiskata sen ainoan lauseen, joka mielessäni sillä hetkellä pyöri: ”Mä rakastan sua.”
Utuinen; se sana oli täydellinen kuvaamaan tätä suhdetta. Se rakennettiin pilvistä ja kestävyyskin tuntui olevan samaa luokkaa. Tämä puoli ylöspäin, erittäin särkyvää.
Kun mä avasin silmäni todellisuuteen, näin mä Laurin. Sitä näkyä mä en voinut pyyhkiä mielestäni vaikka kuinka yritin. Siinä se seisoi kädet punahiuksisen tytön ympärille kiedottuina, eikä niiden limojen vaihtelu näyttänyt miltään ystävänpusuttelulta. Otin pari askelta eteenpäin, ja Lauri huomasi mut. Se irrottautui nopeasti muijasta, ja mä melkeinpä saatoin nähdä kuinka sen aivot raksuttivat. Se etsi kasvoilleen ilmettä, ja lopulta se valitsi spesiaalinsa: Sen Hymyn.
”Kulta? Miten sä tänne eksyit?” Laurin ilme paistoi huonosti peiteltyä syyllisyyttä. Mä en pystynyt vastaamaan sille mitään. Olin toki kuullut huhuja, vähän liikaakin, mutta tämä oli ensimmäinen kerta itse teossa…
”Tanja, venaa mua!” Lauri huusi perääni, mutta mä en kuunnellut saati sitten totellut. Kyyneleet polttelivat silmissäni, mutten alkaisi itkemään, en siinä kaikkien nähden. Raivasin tietäni juhlakansan lävitse kohti ulko-ovea, ja ainakin äänistä päätellen Lauri seurasi tiukasti kintereillä. Eteiseen päästyäni mä vetäisin nopeasti kengät jalkaani, otin takin käteeni ja painuin ulos. Lähdin painelemaan himaan päin ripeää tahtia, mutten kuitenkaan juossut. Valloilleen päässeet kyyneleeni vierivät poskille ja mä yritin pyyhkiä niitä pois äkäisesti.
”Tanja, hidasta vähän!”
Mä otin tupakka-askin taskustani ja työnsin savukkeen huulteni väliin. Kaivelin stendaria hetken aikaa, kunnes se löytyi ja saatoin sytyttää tupakkani. Vedin savua henkeeni kuin viimeistä päivää, ja samassa Lauri saikin mut jo kiinni.
”Anna kun mä selitän”, se huohotti.
”Ei mua kiinnosta”, tokaisin ja jatkoin etenemistäni.
”Mä en todellakaan ymmärrä miten siinä kävi silleen, se vain – ”
”Voi víttu, etkö sä tajua? Mua ei kiinnosta, jätä mut rauhaan!” huusin. Lauri katsoi mua hetken sanattomana, mutta selvisi siitä nopeasti. Äkkinäisellä liikkeellä se tarttui mua hihasta ja pakotti pysähtymään.
”Älä koske muhun”, sanoin kylmästi.
”Anna kun mä kerron – ”
”Vítut mä sun selityksistäsi!” huusin kyyneleiden valuessa poskiani pitkin. Miten yksi ihminen saattoikin aiheuttaa näin paljon kipua? Ties monetta kertaa se sai mut nytkin itkemään. Hitaasti mä lysähdin istumaan lumihankeen ja painoin pääni käsiin.
”Tanja”, Lauri sanoi anovalla äänellä ja tuli lähemmäs. En pystynyt sanomaan mitään, sillä itku kuristi kurkkuani. Niinpä mä viskasin kädessäni savuavan röökin kohti Lauria, joka kuitenkin taitavasti väisti sen ja polkaisi sammuksiin. Kyyneleet sumensivat silmäni valuessaan alas poskiani pitkin. Lauri käytti hyväkseen hetkellisen rauhallisuuteni, ja istahti viereeni. Se laski kätensä olkapäälleni, mutta mä ravistin sen pois.
”Hei, rakas... En mä halunnut sua loukata. En mä tarkoittanut”, se sanoi hiljaa. Mä en voinut nostaa katsettani, sillä mä tiesin mikä mua odottaisi: ne ihanat silmät ja se kuolettavan hurmaava hymy. Ne, joilla mut oli tuhat kertaa aiemminkin lumottu. Lauri yritti uudestaan, ja onnistuikin kietomaan kätensä ympärilleni. En tehnyt mitään, mä en vain jaksanut.
”Ihan tosi… Mä en tarkoittanut.”
”Miten sä voit sanoo noin?” nyyhkäisin. ”Ettet sä muka tarkoittanut tai tehnyt tahallasi?”
Lauri ei sanonut mitään, veti mut vain itseään vasten. Mä painoin naamani sen karheakankaista talvitakkia vasten ja itkin. Kuten niin monesti ennenkin, Lauri satutti mutta Lauri myös lohdutti. Niin se oli mennyt aina ennenkin.
Mä en tiennyt, kauanko olin siinä istunut, mutta perseeni alkoi pikkuhiljaa jäätyä. Siinä vaiheessa musta myös tuntui, ettei kyyneleitä enää tullut. Nojasin vain hiljaisena Lauria vasten ja haistelin sen tuttua tuoksua: tupakka ja joku mieto partavesi.
”Mä rakastan sua. Enemmän kuin mitään tai ketään muuta tässä maailmassa. Mä en ikinä, en ikinä, haluaisi sulle mitään pahaa. Usko mua”, Lauri kuiskaili hiljaa hiuksiini. Nostin päätäni saadakseni jätkään katsekontaktin. Laurin silmät olivat vakavat, niin luotettavan näköiset. Mutta kätkeytyikö niihin sittenkin valhetta, sillä siltä se ainakin oli moneen kertaan vaikuttanut.
”Ootsä vielä vihainen?” se lopulta kuiskasi silittäessään poskeani. ”Oon” oli jo suussani, muttei ikinä päässyt purkautumaan ulos. Saatoin vain tuijottaa lyötynä Lauria, sen ihania silmiä ja suloisia kasvoja. Tilannetta tehostaakseen se loihti vielä kasvoilleen sen kaikista ihanimman hymynsä, juuri sen, jonka se oli pienenä kehitellyt mutsiaan varten. Hymy naamalla kaikki meni läpi.
”En”, mä lopulta huokaisin. Mä olin aina täysin aseeton tuon hymyn edessä, niin kuin tälläkin kertaa. Ja Lauri tiesi sen. Se tiesi, etten mä tai kukaan muukaan voinut sanoa eitä sen suloiseen ilmeeseen viritetyille kasvoille. Lauri veti mut paremmin itseään vasten ja hapuili huulillaan omiani. Kun mä vastasin sen suudelmaan, pyyhkiytyivät kaikki ne pahat sanat ja teot pois mielestäni. Lämmin tunne virtasi sisääni, eikä edes ikävästi lumihangessa kastuneet housuni häirinneet. Tahdoin vain olla tässä ja nyt, elää tämän ihmisen kanssa, jota mä rakastin. Niinpä mä taas kerran annoin itseni hukuttautua siihen sokeaan onnentunteeseen ja painoin villaisella kaiken, mitä Lauri oli mulle sepittänyt. Kyllä kaikki vielä selviäisi – joskus.
2. luku
Hälinä koulun aulassa oli kaamea; jengiä tuppautui auditoriota kohti kaamealla voimalla. Taas kerran oli alkamassa joku ’opettavainen’ luento yläastelaisille. Muilla kouluilla ne käsittelivät enemmän tai vähemmän jotain ammatinvalintajuttuja, kun taas meillä oli tänäänkin teemana ”Huumeiden yleistyminen Suomessa”, ainakin ulkopuolelle jätetyn kyltin mukaan.
Reksillä taisi heittää isopyörä ja pahasti – ei noilla luennoilla kukaan mitään oppinut tai kuunnellut. Ja se taas näkyi yleishässäkässä, johon ulkopuolisen esitelmöijän ääni aina hukkui. Mutta ei se mitään, saatiinpahan me tunteja vapaaksi.
”Kuka vetää?” kysyin tuntiessani jonkun tarttuvan mua kädestä kiinni. Tungoksessa ei suunnilleen saanut edes päätään käännettyä, sillä kysyntä takarivin paikoista oli kova.
”Mä”, kuului tuttu ääni takaani. Käännyin ympäri sen verran kuin tila salli, ja näin Laurin kasvot. Se oli kymppiluokalla, eli sen olisi kaiken järjen mukaan kuulunut olla tunnilla, eikä ainakaan täällä päättömästi parveilevien yhdeksäsluokkalaisten keskellä. Tai sitten se oli taas vaihteeksi heitetty ulos luokasta.
Lauri ei suostunut irrottamaan otettaan handustani, joten hivuttauduin pois tungoksesta huudettuani ensin Annille, että varaisi mulle paikkaa. Lauri talutti mut pääovien naulakoita kohden, joille se viimein pysähtyi.
”No?” mä katsoin kysyvänä Lauria. Auditorion ovet suljettaisiin kohta, ja sitten mä olisin kusessa. Nyman ei tosiaankaan sulattaisi enää minkäänlaisia selityksiä, mun käytösnumero tippuisi muutenkin ainakin numeron verran.
”Tota... Voitaisiinko me mennä jonnekin muualle?” Lauri kysyi. Mä huokasin.
”Mulla on koulupäivä kesken, ja niin on sullakin.”
”Ethän sä ennenkään ole poissaoloista välittänyt”, Lauri tokaisi iloisesti. Mä en tiennyt, olisiko mun pitänyt itkeä vaiko nauraa. Sivusilmällä kuitenkin huomasin, että auditorion ovet pamahtivat kiinni. Niinpä mä vain tyydyin kohauttamaan harteitani: ”Okei, no mennään sitten”
Tätä menoa mä tosin aloittaisin syksyllä ysin uudemman kerran; poissaoloja alkoi kohta olla tuplasti läsnäolojen verran. Mutta eipä ollut Laurillakaan koulumenestyksessä hurraamista – rimaa hipoen se oli peruskoulunkin läpäissyt.
Aurinko paistoi taas pitkästä aikaa. Ilmakin oli plussan puolella, ja sulaneet tiet olivat märkiä ja loskaisia. Keväinen ilma sai mielen korkealle, olin odottanut tulevaa kesälomaa syyskuusta asti. Talvea mä en voinut sietää, vain joulu, synttärit ja hiihtoloma auttoivat jotenkuten jaksamaan mokoman pimeyden ja paskan ylitse.
”Jollain on taas kivaa”, Lauri virnisti, kun mä katselin korkealla yläpuolellamme avautuvaa sinitaivasta hymyssä suin.
”Kohta on kesä ja se jos mikä on jees”, totesin. Lauri naurahti ja tarttui mua kiinni kädestä. Niin me sitten käveltiin koululta pois päin, vaikkei kummallakaan tuntunut olevan suunnasta havaintoa. Se ei kuitenkaan mieltäni latistanut, päinvastoin. Pitkään kestäneen vaeltelun jälkeen Lauri lopulta pysähtyi ja katsoi mua vakavana.
”Joko sä väsyit?” nauroin, mutta pojan vakava katse sai mut hiljenemään.
”Mä vain sitä, että mä välitän susta ihan helvetísti. Sä tiedät, miten tärkeä sä mulle olet”, se sanoi hiljaisella äänellä. Jonkun ulkopuolisen silmin se koko tilanne olisi voinut olla samaan aikaan sekä huvittava että söpö. Yksi koulun pahimmista koviksista siinä pyytelemässä anteeksi ja vannomassa rakkauttaan. Se joku olisi myös voinut epäillä tilanteen aitoutta, mutta mä tiesin Laurin puhuvan totta.
Kun me oltiin viime kesänä alettu kulkea yhdessä tiiviimmin, oli Lauri ollut tosi rauhaton jätkä. Sillä ei silloin tuntunut olevan minkäänlaista käsitystä oikeasta ja väärästä; kavereidensa kanssa se teki kaikenlaista tyhmää, mutteivät ne koskaan jääneet kiinni. Muijia sillä oli kierroksessa kokoajan, jätkälle kun oltiin tuota ulkonäköäkin suotu keskivertoa enemmän. Siitä se kuitenkin oli sitten lähtenyt, pikkuhiljaa. Ehkä Lauri oli kasvanut ihmisenä, tai ehkä se vain oli tajunnut miten tyhmää se häröily oli.
Pikkuhiljaa jäivät ne tyhmyydet pois kuvioista tai ainakin harvenivat. Vaikka monet katkerat itkut oli mun puoleltani syksyn myötä itketty, en mä ollut jättänyt sitä. Mä en vieläkään tiedä miksi; ehkä mä vain oletin näkeväni siinä jonkin syvemmänkin puolen. Sellaisen, jota se ei halunnut kenellekään näyttää.
Olivathan ne muutkin muijat sitten lopulta jääneet pois kuvioista, ja viimein tämä suhde alkoi tuntua melko normaalilta. Vaikka eihän se ’normaali’ edelleenkään tainnut oikea sana olla: mä luulin tuntevani Laurin, mutta kuitenkin se osasi joka käänteessä yllättää. Kuten niissä viime lauantain bileissä…
Havahduin mietteistäni todellisuuteen tuntiessani Laurin katseen polttelevan ihollani. Vihreät silmät loistivat mustan pipon alta, jolla se oli peittänyt tummat hiuksensa. Mietteliäänä mä vilkaisin sen syvänvihreitä silmiä; en ollut aivan varma siitä, mitä se odotti mun sanovan.
”Kyllä mä tiedän”, mä lopulta hymyilin sille. Laurin suupielet kääntyivät suloisesti ylöspäin ja se kahmaisi mut halaukseen.
”Lähdetään vetää täältä”, se kuiskasi ja tarttui mua kädestä. Mua nauratti, mutta tyytyväisenä lähdin kävelemään jätkän vierellä meille päin.
Hitaasti mä raotin silmiäni. Hiljaisuus ympärilläni oli syvä. Tunsin vieressäni tuhisevasta Laurista hehkuvan lämmön, ja pieni hymy kohosi kasvoilleni katsellessani pojan nukkumista. Hapuilin vasemmalla kädelläni pöydällä lojuvaa kännykkää tsekatakseni kellon: 15:03. Painauduin huokaisten takasin sängyn pohjalle ja viskasin puhelimeni lattialla lojuvan vaatekasan päälle. Päiväunet olivat aivan mahtava keksintö. Annoin katseeni vaellella ylleni levittäytyvässä valkoisessa katossa. Kevätaurinko paistoi yhä ulkona luoden säteitään huoneeseeni. Kohta tulisi kesä, loma ja lämpö, ajattelin mieli pirteänä.
”Kello?” Lauri mutisi vierestäni. Vilkaisin viereeni ja hyvä etten purskahtanut nauruun. Siinä se makasi silmät kiinni kuin olisi pidemmätkin nokoset vedellyt.
”Vähän yli kolme”, totesin, ja Lauri avasi hitaasti silmänsä.
”No, eihän tässä sitten ole mitään kiirettä”, se sanoi virnistäen ja nousi käsiensä varaan. Tyydyin hymyilemään, kun Lauri painoi huulensa omilleni ja antoi käsiensä vaeltaa ympäriinsä vartalollani.
”Taisi jätkällä herätä jotakin muutakin”, nauroin, kun lopulta pääsin vetämään happea.
”Hyyyvin mahdollista”, Lauri virnisti ja työntyi kokonaan peiton alle. Kiljaisin tuntiessani pojan sormien painautuvan kylkiini ja alkavan kutittaa. Lattialta kantautuva pirinä kuitenkin keskeytti kaiken.
”Se voi olla mutsi”, sanoin ja kumarruin Laurin pettymykseksi hapuilemaan puhelintani. Vaaleansininen kaverini makasi kuitenkin hiljaa täsmälleen siinä, mihin mä sen olin hetkeä aikaisemmin viskannut.
”Sun”, mä totesin ja tartuin Laurin puhelimeen.
”Antaa soida”, peiton alta esiin kaivautunut Lauri sanoi ja veti mut takaisin viereensä. Mä kuitenkin vilkaisin käteeni jäänyttä puhelinta: numero oli täysin outo.
”Kuka tämä on?” kysyin ja näytin ruutua jätkään päin. Kaulallani liikkuneet huulet pysähtyivät äkisti. Nopeasti Lauri nappasi puhelimen käteensä ja vastasi tasaista äänensävyä tavoitellen. Puhelu ei ollut pitkä, Lauri pahoitteli vastaamisen kestämistä ja sanoi sitten asian olevan OK. Minkä asian? Katsoin jätkää otsa rypyssä, mutta minkäänlaista vastausta ei sieltä suunnalta tullut.
”Sori, kulta, pakko mennä”, Lauri sanoi ja suukotti mua pikaisesti poskelle. Se nousi nopeasti ylös sängystä ja rupesi etsimään vaatteitaan lattialla lojuvasta kasasta. Tuijotin otsa edelleen syvissä rypyissä, kun se veti farkkuja jalkaansa. Mitä helvettíä tuo oli, kuka sille oikein oli soittanut?
”Missä mun paitani?”
Viskasin Laurille mustan t-paidan ja yritin tavoittaa sen katsetta. En kuitenkaan onnistunut, joten huokaisin: ”Minne sä menet?”
”Himaan, mutsi soitti”, Lauri sanoi ja kumartui vielä suutelemaan mua. Sitten se katosi ulos huoneesta nopeammin kuin mä ehdin tointua hämmennyksestä, ja kohta alakerrasta kuuluikin jo ulko-oven pamahdus. Jäin tuijottamaan sen perään kuin puulla päähän lyötynä. Siitä himaan menosta mä en uskonut sanaakaan, soittajan henkilöllisyydestä puhumattakaan.
Jaksamatta pukeutua sen enempiä mä kietaisin peiton ympärilleni ja lähdin paljain jaloin hipsimään kohti alakertaa. Puolivälissä portaita mä totesin isobroidini Jannen istuvan keittiössä selailemassa taas jotakin helkutin autolehteä.
”Taisi tulla sulhaselle kiire”, se naureskeli ja piristyi vielä enemmän nostaessaan katseensa lehdestä: ”Oho, säkään et näköjään ehtinyt edes päällesi pukea.”
Veljeni näsäviisautta noteeraamatta kävelin jääkaapille ja kaivoin sieltä appelsiinimehupurkin.
”Eikö sun kuuluisi olla koulussa?” kysyin kaataessani mehua pöydälle unohtuneeseen lasiin. Janne oli samassa koulussa kuin mä, tosin vain lukion puolella toisella vuosikurssilla.
”Ei, mutta sun kuuluisi.”
”Mulla loppui kolmelta”, sanoin, ja se oli ihan totta. Vaikka eihän sillä ollut väliä, Janne tiesi etten mä koulussa viihtynyt. Nytkin se totesi vain ”jaahas” ja jatkoi lehtensä tutkailemista. Istahdin sitä vastapäätä ja join lasini tyhjäksi. Tuijottelin mietteliäänä ulos ikkunasta keväiseen iltapäivään. Aurinko paistoi lämpimästi ja lumi suli kohisten. Mä en vain saanut mielestäni sitä Laurin puhelua, numeron nähdessään jätkä oli näyttänyt jotenkin – säikähtäneeltä? Vaiko syylliseltä? Ovikellon ääni keskeytti mietteeni, ja vilkaisin kysyvänä Janneen.
”Joku sun kaverisi?”
”Ei”, se sanoi katsetta lehdestään nostamatta. Turhautuneesti huokaisten mä työnsin tuolini taaksepäin ja laahustin eteiseen. Tönäisin valkoisen ulko-oven auki ja tajusin tuijottavani Annin kiihtyneisiin kasvoihin.
”Mikäs sulla nyt on?” kysyin kulmiani kohottaen.
”Mulla on vähintäänkin supertärkeää asiaa”, Anni ilmoitti ja pyyhälsi ohitseni sisälle vilkaistuaan ensinnä asuvalintaani hieman oudoksuen.
”Joo, mä huomaan. Ota nyt edes kengät pois tai mutsi saa slaagin, kun se tulee himaan”, totesin töniessäni Annia takasin eteisen ovimatolle päin. Laattalattialle oli jo piirtynyt iloiset kurajäljet Annin mustista skeittikengistä. Muija potki kengät jaloistaan nopeasti ja suunnisti sitten perässäni yläkertaan.
”No?” kysyin painettuani huoneeni oven kiinni. Anni oli lysähtänyt istumaan sänkyni laidalle ja tuijotteli mietteliään näköisenä hyllyllä nojailevia fotoja. Yhdessä niistä hymyili iloinen kolmikko: Anni, Inka ja minä. Toisessa taas me syleiltiin Laurin kanssa kuin mikäkin keski-ikäinen pariskunta. Ja muut olivatkin lähinnä kuvia kavereista, kesästä, hevosista sun muusta.
”Huhuu? Sun piti sanoa jotakin”, sanoin ja heilautin kättäni Annin silmien edessä.
”Aa... Joo, sori. Sä et sitten tullutkaan sinne luennolle.”
”En. Oliko kiinnostavakin?” virnistin.
”Lauri taas veti sut mukaansa”, Anni totesi jotenkin synkästi huomioimatta edellistä heittoani.
”Entä sitten?” kysyin kulmiani kurtistaen.
”Sanonko suoraan?”
”Sano.”
”Musta tuntuu, että sun olisi parempi lopettaa sen kanssa hengailu”, Anni sanoi katse mattoon kohdistettuna. Katsoin kaveriani hetken ymmälläni. Kun viimein aloin ymmärtää tytön olevan tosissaan, kohosi kiukku päähäni salamannopeudella. Millä oikeudella se tuli sanomaan mulle noin? En mäkään arvostellut sen miesvalintoja! Tajusin lopulta esittää saman kysymyksen Annille itselleen, enkä turhia säästellyt äänensävyssä.
”Sori, älä nyt suutu... Mutta musta tuntuu, että se jätkä on muuttunut.”
”No víttu, niinhän se on tehnyt koko syksyn! Parempaan suuntaan”, sanoin tuijottaen Annia epäuskoisena. ”Sama kun mä tulisin sanomaan sulle, että hei, jätä Mikko, se on mun mielestäni muuttunut.”
”Ei se olisi läheskään sama asia”, Anni tuhahti. Katseeni koveni ja ääneni muuttui jääksi.
”Niin, eipä tietenkään. Mikkohan on niin kiltti ja puhtoinen, oikein joka äidin unelmavävy”, tokaisin halveksuen.
”En mä sitä noin meinannut”, Anni puuskahti.
”Älä kuseta”, tokaisin kylmästi.
Annin ja mun ystävyydessämme tuli usein erimielisyyksiä, sillä mä osasin usein olla todella itsepäinen, eikä Annikaan antanut pistää itseään kuusnolla. Nytkin sen ilme oli vaihtunut sovittelevasta kylmään.
”No, anteeksi, että yritin auttaa”, se totesi koleasti. ”Älä sitten tule ruikuttamaan, kun tulee ongelmia!”
”Kenellähän tässä niitä ongelmia on? Painu víttuun mun huoneesta, ovi on tuolla päin,” sanoin ja osoitin ovelle päin. Anni nousi ylös ja käveli osoittamaani suuntaan, mutta pysähtyi kuitenkin huoneen kynnykselle.
”Katso nyt mitä se on sulle tehnyt. Eihän sun kanssa voi edes puhua!” tyttö huusi ennen kuin paiskasi oven kiinni. Kiukustuneena mä viskasin tyynyni kohti suljettua ovea, johon törmättyään se mätkähti liikkumattomana lattialle. Kierähdin sängylleni makaamaan ja tuijotin kattoon. Mikä víttu Annia oikein risoi? Ei se tavallisesti tullut tuolla tavoin syyttelemään…
Sitä mukaa, kun suurin viha häipyi, tuli tilalle epäilys. Mulla ei oikeastaan ollut minkäänlaista hajua siitä, missä oikein oltiin menossa. Ensiksi Lauri ja se sen puhelu, sitten Anni ja toi sen raivokohtaus. Miltä kaikelta mä oikein olinkaan silmäni sulkenut?
3. luku
Eilisestä kevätpäivästä ei näkynyt aamulla enää jälkeäkään. Harmaa pilvimassa oli kasaantunut varmaan kilometrin paksuiseksi kerrokseksi auringon eteen, ja räntää tuprutti jo valmiiksi loskaisille kaduille. Laahustin koulua kohden mieli miinuslukemilla rööki huulessa. Loskapaska kasteli epämiellyttävästi kenkäni sekä housunlahkeeni. Ainoa valonpilkahdus tässä kurjuudessa tuntui olevan lähenevä viikonloppu: huomenna olisi perjantai, eikä sen jälkeen enää tarvitsisi kestää koulua ja sen mukanaan tuomia ärsyttäviä naamoja ainakaan kahteen päivään.
Tunti taisi olla juuri alkanut, päättelin huomatessani koulun ulkoseinällä roikkuvan kellon pitkäviisari hipovan kahtatoista. Pihallakaan ei näkynyt ketään; tosin kukapa tässä säässä ulkona viihtyisikään, ajattelin jurosti kivutessani portaita ylös pääoville. En tiennyt kumpi ajatus tulevassa koulupäivässä inhotti enemmän: tavata Anni vai kuulla taas juttuja Laurista ja sen uusista valloituksista. Jotenkin mieleeni vain oli syöpynyt mielikuva taas uudesta salasuhteesta; kukapa muukaan se soittaja olisi voinut olla?
”Ja väkiluvun valtava kasvu maailmassa aiheuttaa…” Halosen pitkäveteinen ääni lateli luokan etuosasta. Maantietokin oli niin perseestä revitty aine. Jutut menivät toisesta korvasta sisään ja tulivat heti toisesta ulos. Nostin katseeni ylös ruutuvihostani, johon oli piirrellyt kaikkea kukkasista piruihin, mutten vahingossakaan tehnyt yhtäkään muistiinpanoa. Vilkaisin toisella puolen luokkaa mököttävää Annia. Tytön mustat hiukset olivat yhtä tupeeratut kuin ennenkin, ja naamalla loisti sama tympääntynyt ilme. Anni huomasi katseeni, muttei hymyillyt kuten tavallisesti. En mä sitä toisaalta odottanutkaan, joten järkytys ei ollut suuri. Näytin tytön synkälle naamalle sentteriä, johon Anni vastasi muodostamalla huulillaan äänettä sanan ”KUSÌPÄÄ”. Käänsin katseeni iloisempiin aiheisiin ikkunan suuntaan ja aloin tuijotella ulkona tihuttavaa räntäsadetta.
Vaimea koputus luokkahuoneenoveen tuntui havahduttavan kaikki läsnäolijat lehtori Halosta myöten. Seurasin kiinnostuneena kuinka tanakka maikkamme taapersi kohti ovea ja vetäisi sen auki. Inka työntyi sisälle luokkaan hiukset vettä valuen. Tyynesti ja sanaakaan maikalle sanomatta se marssi edessäni olevalle tyhjälle paikalle.
”Miten menee?” haukottelin. Inka kaivoi kirjansa esille laukustaan.
”Aika surkeasti. Vittumainen ilma.”
”Ai, siksikö sä olit myöhässä?” ihmettelin. Inka oli sitä lellikkisukupolvea, joka halutessaan kyllä sai koulukyydin järjestymään.
”Joo”, Inka sanoi, ja kulmani painuivat ryppyyn: ihan kuin tytön ääni olisi ollut jotenkin outo. Tai sitten mä aloin käydä jo vainoharhaiseksi, ajattelin päätäni pudistellen.
Kello viimein osoitti ruokiksen alkamista ja oppitunnin päättymistä, lähdin mä pikavauhtia luokasta ulos. Inka jäi tenttaamaan Annilta, miksi tämä oli istunut eri puolella luokkaa eikä meidän kanssamme kuten yleensä. Kävelin väsyneenä käytävää pitkin ruokalaa kohden ja mietin jaksaisinko mennä syömään. Vielä olisi tosin jäljellä kemian kaksoistunti ja ruotsia, joten pieni tankkaus ei varmastikaan tekisi pahaa.
”Mikä masentaa?” takaa kiiruhtava Teemu kajautti pirteästi ja läimäytti mua samalla ronskisti selkään.
”Ai víttu, sä hakkaat mut hengiltä”, parahdin äksysti, johon Teemu kohotti kulmiaan.
”Mikäs neitiä vaivaa? Sähän käyttäydyt kuin perseeseen ammuttu karhu”, jätkä virnisti kuin hyvänkin vitsin murjaisseena.
”Sori... Ottaa vain kaikki päähän”, totesin kuivasti huomioimatta sen ylihauskaa herjaa.
”Kevätväsymystä?” Teemu ehdotti. Tällä kertaa mä en voinut olla naurahtamatta; kaikessa – aika ajoin rasittavassakin – vitsikkyydessään Teemu oli hyvä tyyppi, ja me oltiin tunnettu toisemme alaluokilta saakka.
”Joo, olisikin. Musta vain tuntuu, että tässä on jotakin paljon paskamaisempaa taustalla.”
”Saanko arvata?” Teemu kysyi, ja pojan kasvoille kohosi synkkä ilme. ”Se alkaa ällällä ja siinä on viisi kirjainta?”
Teemun ja Laurin välit eivät tuntuneet olevan mitenkään lämpimät, enkä mä tasan tarkkaan tiennyt mistä se johtui. Luultavasti sillä, että Lauri piti Teemua tylsänä ja nössönä oli ainakin jotakin tekemistä asian kanssa. No, en mäkään olisi Teemun asemassa pitänyt tyypistä, joka vittuili päin naamaa minkä kerkesi.
”Ei... Tai joo, sekin. Tuntuu vain, ettei kehenkään voi enää luottaa”, mutisin. Olin huomaamattani seurannut Teemua ruokalaan.
”Ei ole nälkä”, tein päätökseni vilkaistuani päivän menua. Sanoin moit Teemulle, joka jäi ruokajonoon ja läksin pöytiä kohden. Bongasin Jannen kavereineen pitkästä pöydästä, ja vaikkei meillä ollutkaan koulussa tapana pahemmin yhdessä heilua, lysähdin mä voipuneena istumaan niiden pöydän ääreen.
”Mitä sä siihen tunget?” kuului isoveljeni kaikkea muuta kuin ystävällinen ääni.
”Ja noinko sä mua tervehdit? Kiitos vaan.”
”Painu nyt @!#$ siitä. Ethän sä edes syö”, Janne tuhahti.
”Oletko sä nähnyt Lauria?” kysyin välittämättä veljeni jäkättämisestä. Mulla tosiaankin oli asiaa Laurille, halusin vähän kysellä siltä siitä eilisestä. Jos se vaikka lähtisi röökille selvittämään tilannetta – säästä huolimatta, ajattelin synkästi ikkunaan päin vilkaistessani.
”En mä ole mikään löytötavaratoimisto”, Janne ärähti, mutta hetken mietittyään lisäsi: ”Mutta tarkemmin ajateltuna, taisi se äsken tuolla naulakoilla pyöriä...”
”Tänks”, totesin iloisesti ja nousin pöydästä. Suuntasin kulkuni ulos ruokalasta, vaikka tuskinpa se elohopeaakin vikkelämpi jätkä enää naulakoilla roikkuisi. Käännyin ruokalan kulmasta aulaan päin, mutta ovesta ulos päästyäni pysähdyin kuin seinään: siinähän se Lauri olikin. Somasti nuolemassa jonkun muijan kanssa, ja vielä keskellä ihmispaljoutta. Kiukku kihahti selkärankaani pitkin aivoihin, ja aloin äkäisesti harppoa kohti herra Auervaaraa ja tämän hoitoa. Jalkani kuitenkin tekivät äkkipysäyksen puolivälissä matkaa, kun edessäni kiihkeästi kismaileva pari kääntyi hiukan: tyttö oli Inka.
4. luku
En saanut silmiäni irrotettua edessäni avautuvasta näkymästä, ja se näky sattui. Suututti. Kliseisesti sanottuna se repi sisintäni, mutten siltikään saanut päätäni käännettyä. Lopulta mun onnistui vetäytyä takaisin kulman taakse. Äskeinen kohtaus toistui kerta kerran jälkeen mielessäni hidastetun filmin tavoin, enkä mä päässyt sitä pakoon. Nojauduin takanani tukevasti kohoavaa seinää vasten ja taistelin sisälläni myrskyävää tunnekuohua vastaan. Nyt jos rupeaisin pillittämään, olisi peli menetetty. Mun täytyi olla vahva – vahvempi kuin muut.
Kulman takaa alkoi kuulua melua, ja mulle tuli kiire ehtiä alta pois. Jos muutkin olivat nähneet äskeisen, seuraisi siitä mitä luultavimmin kiperiä kysymyksiä, joihin mua ei sillä hetkellä huvittanut yhtään vastata.
”No, löytyikö se sulhanen?” Janne kysyi lapioidessaan makaronilaatikkoa kitaansa. Löytyi, ja löytyi kuule paljon muutakin, ajattelin, mutten jaksanut vastata. Nojasin päätäni käsiini ja tuijotin ruokalan likaisen pöydän pintaa.
”Onks kaikki hyvin?” Janne kysyi hetken päästä huomattuaan vaitonaisuuteni. Olin juuri avaamassa suutani kipakkaa vastausta varten, kun tunsin käsivarsien kiertyvän takaapäin ympärilleni.
”Moi kulta – ”
”Älä koske muhun niillä rähmäkäpälilläsi!” huudahdin samalla ylös tuolistani hypäten. ”Saatanán homo, pysy víttu kaukana musta.”
Lähipöydät kääntyivät kiinnostuneina katsomaan riehumistani. Vähintäänkin yhtä hämmästyneeltä näytti takanani suu auki seisova Lauri.
”Mitä helvettíä sä oikein riehut?” vieressäni istuva Jannekin kysyi ja katsoi mua kuin raivohullua. Mutta sillä hetkellä ainoa mitä mä näin, oli Lauri. Tuijotin sitä kuin härkä punaista vaatetta, enkä jaksanut ollenkaan kiinnostua lähipöytien uteliaista katseista ja tirskahteluista.
”Onks… Onks kaikki hyvin?” Lauri kysyi ja yritti jotakin hymyntapaista.
”No ei ole, ja sä tiedät sen hyvin kyllä itsekin.”
Nyt koko ruokala – maikat mukaan lukien – tuntui seuraavan tilannetta kiinnostuneena. Lauri haki kasvoilleen hämmästynyttä ilmettä.
”Voi víttu, lopeta jo se naaman vääntely. Toi ei tällä kertaa tepsi muhun, mä näin mitä sä äsken teit!”
”Mä? Miten niin?” Lauri kysyi ja näytti niin aidosti hämmentyneeltä, että mä melkein uskoin sitä. Mutta vain melkein. Tunsin Laurin ja tiesin että se kusetti, sillä sen taidon se todellakin osasi.
Lauri otti askeleen lähemmäs, ja samalla mä peruutin. Törmäsin takanani nököttävään ruokapöytään ja hain kädelläni tukea. Käteni osui Jannen tarjottimella heiluvaan vesilasiin, ja nopeammin kuin ehdin tajutakaan, seisoi edessäni pärskivä ja vettä valuva Lauri.
Tuijotin jätkää hämmästyneenä tyhjä vesilasi kädessäni. Laurin ilme ei tainnut omastani paljoakaan poiketa; se tuijotti mua kuin puulla päähän lyötynä. Käytin tilaisuuden hyväkseni ja tartuin tyynen rauhallisena Jannen vieressä istuneen jätkän lasiin, ja pian sekin oli jo kumottu Laurin niskaan. Sieltä täältä ruokalasta alkoi kuulua naurun tyrskettä, ja viereisessä pöydässä Teemu taputti käsiään yhteen ja heilutteli virnuillen ketsuppipurkkia.
En kuitenkaan noteerannut ympärillä kuhisevaa väkeä sen enempää. Maailmaani mahtui edelleen vain edessäni seisova Lauri, joka katsoi mua yhtä tiiviisti kuin mä sitä. Tosin Laurin ilme viestitti enemmänkin hämmästystä, kun omani taasen vihaa ja pettymystä.
Paikalle ryntäsi ruokavalvonnassa ollut Ahonen, joka alkoi höösäämään Laurille serviettejä. Siinä vaiheessa mä katsoin parhaakseni häipyä, ja lähdin kävelemään nopein askelin ovelle päin. Tunsin puolet katseista selässäni, loput olivat kääntyneet katsomaan Lauria. Inkan ohittaessani mä mulkaisin sitä pahasti, ja arvatenkin viesti taisi mennä perille.
Ulkona oli yhä sama paskakeli, tosin räntäsade oli loppunut. Loskainen piha ei näyttänyt kovinkaan houkuttelevalta, muttei kyllä sen puolen koulukaan. Hitain askelin mä lähdin kävelemään kotiin päin kaivellen samalla stendaria sekä askia repustani. Sytytin tupakan ja yritin rauhoittaa kuohuvia tunteitani.
Kentän laidalla näkyi seisoskelevan yksinäinen hahmo röökillä. Mustat hiukset ja niiteillä varustetut kuteet tunnisti jo kaukaa. Olikohan Anni tiennyt Inkasta ja siten halunnut varoittaa mua? Mutta miksi vítussa se olisi tullut puhumaan mulle eikä Inkalle? Jos mä olisin nähnyt Mikon, Annin jätkän, nuolemassa Inkan kanssa, olisin mä huomauttanut asiasta ensinnä Inkalle enkä Annille... Mutta sehän oli nyt se ja sama asia. Olin nimittäin päättänyt, että juttu Laurin kanssa olisi vihdoinkin ohitse, lopullisen finito.
Ei ehkä ollut ensimmäinen kerta, kun päätin jättää Laurin tämän aiheen vuoksi; mutta ennen ne muijat olivat olleet joitakin tuntemattomia tyyppejä, eivät mun parhaita kavereitani. Tai siis ihmisiä, joita mä olin parhaiksi kavereikseni luullut. Toki mä tiesin, että Inkalla oli ollut intressejä Lauria kohtaan jo pidempäänkin, mutta kuvittelin sen kuitenkin tajuavan ettei kavereiden äijiin kosketa. Vaikka sikälihän ne Laurin kanssa toisilleen sopivatkin: sillä molemmilla upea ulkokuori – mutta ilmeisesti mitä mädin sisin.
Jatkoin matkaani loskaa potkien. Annin ohittaessani en edelleenkään moikannut sitä. Vaikka se oli ollutkin oikeassa, en mä halunnut puhua sille. Se olisi silti aivan hyvin voinut valita sanansa toisin. Mä nimittäin tunsin Laurin, ja se jätkä osasi olla myös todella ihana. Ja sitä ihanuutta mulle tulisi vítun kova ikävä.
Kun mä viimein saavuin kotipihaan, kurkistivat auringonsäteet harmaan pilviverhon takaa. Enkä mä enää ollut ollenkaan varma päätöksestäni. Viha Lauria kohtaan oli asettunut, ja tilalle oli tullut ennemminkin kaipaus ja suru. Mä olin niin helvetín koukussa siihen jätkään.
5. luku
”Mikä se eilinen ruokalakohtaus oikein oli?” Janne kääntyi katsomaan mua jääkaapinovea samalla sulkiessaan. En vastannut, tuijottelin vain hiljaisena ulos ikkunasta. Aurinko paistoi taas ja eilinen harmaus oli tipotiessään. Olisipa vain ollut sama juttu eräiden muidenkin asioiden kanssa.
”Jotakin vakavampaa? Kun sä et kouluunkaan tullut? Lauri muuten kyseli sua kovasti”, Janne rupatteli voidellessaan leipää. En vieläkään jaksanut vastata. Samaa mykkälinjaa olin pitänyt koko eilisillan, vaikka Janne olikin kovasti yrittänyt ruokalan tapahtumien taustoista tentata. Mä olin kuitenkin pysynyt hiljaa, sillä niistä asioista puhuminen ei huvittanut – ei ainakaan Jannen kanssa. Päivällä olin onneksi saanut olla rauhassa, kun Janne oli koulussa. Mutta taas kolmelta se oli taas kimpussani.
”Hei haloo? Kuuletko sä edes mua?”
”No kuulen! Mä en vain jaksa noita sun juttujasi”, tiuskaisin.
”Sun juttujasihan nämä ovat.”
”Haista – ” himapuhelimen pirinä keskeytti mut. Lähempänä seissyt Janne kaappasi luurin korvaansa.
”Halojaa”, se sano täti-äänellä, h:ta painottaen. ”Joo, onhan se tuossa... Sulhanen kaipaa”, Janne sanoi osoittaen viimeisen lauseensa mulle. Mä en kuitenkaan tarttunut sen tarjoamaan luuriin.
”Sano, etten mä ole kotona.”
Janne katsoi mua hieman hölmistyneenä, mutta välitti viestin kuitenkin kiltisti eteenpäin. "Selvä. Joo. Moi.”
”Se sanoi tulevansa käymään jossakin vaiheessa”, Janne ilmoitti asettaessaan kuulokkeen takaisin.
”No, olisit kieltänyt”, tokaisin.
”Luuletko sä, että se olisi uskonut? Mikä toi teidän juttu nyt oikein on?”
”Vítut se sulle kuuluu.”
Puhelin soi taas. Nyökkäsin Jannea vastaamaan.
”Äp. Mä en enää välitä sun viestejäsi.”
Nousin ylös tuolilta huokaisten ja vääntäydyin puhelimeen.
”No?” tiuskaisin äkäisesti.
”Kiva tervehdys. Noinko sä nykyään puhelimeen vastaat?” Teemun ääni kuului luurista.
”Ai, se olit sä. Mä ajattelin, että yksi ällällä alkava kusípää.”
Langan toisessa päässä oli hetken hiljaista.
”Senkö takia sä et ollut koulussakaan?” Teemu lopulta kysyi.
”Mikä vitun yleinen pakkomielle mun asiani kaikille on?”
”Jaa, jaa, nämä on näitä murrosiän tyypillisiä oireita”, Teemu sanoi ja mä saatoin kuulla, kuinka se virnuili langan toisessa päässä. Pakostakin mulla nousi hymy kasvoille.
”Sori... Turhaan mä sulle huudan”, sanoin ja istahdin tuolille. ”Oliko sulla asiaakin?”
”Joo. Mikalla olis tänä iltana kemut, tuletko?”
”Tota... Katsotaan. Mä soittelen”, sanoin ja lopetin puhelun. Ei ollut yhtään kemufiilikset. Mutta toisaalta, mieleni teki kovasti vetää pää täyteen.
Meininki oli katossa, kun me viimein saavuttiin Mikan luokse. Niillä oli aivan hillitön kämppä, kolme asuinkerrosta ja kellari. Lisäksi pihalla näkyi olevan uima-allas, joka nyt kuitenkaan ei ollut käytössä. Silmät pyöreinä mä tiirailin ympärilleni – niin taloa kuin väkeäkin, jota siellä tuntui olevan aivan mielettömästi. Silti mä kuitenkin tunsin oloni yksinäiseksi. Eihän mun aluksi ollut edes tarkoitus lähteä, mutta istuttuani tunnin huoneeni lattialla Laurin rämpyttäessä ovikelloa, olin mä päättänyt etten jaksaisi jäädä koko illaksi himaan nyhjäämään ja jätkän puheluita hylkimään. Tipalla oli, etten ollut avannut sille, mutta sitten se oli onneksi tajunnut lähteä. Ulos mennessäni mä olin löytänyt kaksi kylmyydessä nuupahtanutta ruusua meidän ulkoportailta, olin heittänyt ne roskiin.
Teemu katosi väkijoukkoon, ja mä jäin orpona seisomaan eteiseen. Huoneen toisella puolen vessanovi avautui, ja Anni astui sieltä ulos. Katseemme kohtasivat hetkeksi, joka kuitenkin tuntui ikuisuudelta. Sekunnin ajan mä harkitsin meneväni sopimaan, mutta sitten lumous raukesi, kun Anni laski katseensa ja jatkoi matkaansa Mikon luokse. Enempää tuttuja ei toistaiseksi ollut näkyvissä, enkä mä ollut sillä hetkellä halukas tutustumaan uusiinkaan. Niinpä siis menin suoraan tarjoilupöydän ääreen ja aloin tutkailla vaihtoehtoja. Siellä oli lähes kaikkea väkevistä siideriin – ja kaikkea tietysti paljon. Eipä tämän kämpän imagoon omat juomat –tyyli olisi edes sopinut.
”Sullahan on vauhti päällä”, paikalle ilmestynyt Mika sanoi huvittuneena katsellessaan, kuinka mä sekoitin itselleni väkevää paukkua. Mika oli samassa koulussa eli lukiossa ykkösellä, mutta tunsin sen paremminkin Teemun kautta. Tai lähinnähän me oltiin vain moi-tuttuja.
”Pakko se on joskus vähän tankata”, virnistin. Hetken aikaa läppää heitettyämme Mika jatkoi isännänkierrostaan, ja mä jäin läträämään viinaksien kanssa.
”Tanja? Kuuletko sä mua?” Teemun ääni kuului jostakin kaukaa. Päässäni tuntui sumuiselta, ja koko musiikin jumputuksen täyttämä huone keinui ympäriinsä. Puristin silmäni kiinni ja avasin ne uudestaan. Tajusin makaavani sohvalla, johon olin ilmeisesti torkahtanut liiallisen ryyppäämisen seurauksena.
”Mitä víttua sä oikein olet vetänyt?”
Yritin kohdistaa katsettani edessä huojuvaan Teemuun. Ei, Teemu ei huojunut. Se olikin katseeni. Painoin kasvoni käsiini ja huuliltani karkasi vaikerrus.
”Onko kaikki hyvin?” Teemu kysyi ja tarttui mua olkapäistä kiinni. Samassa mä tiedostin tuntoaistini olemassaolon, ja sen myötä Teemun ote tuntu moninkertaisena.
”Päästä irti musta!” älähdin. ”Älä koske…”
Teemu päästi irti ja astui pari askelta taaksepäin pelästynyt ilme kasvoillaan. Se vilkaisi ympärilleen, mutta muut juhlijat eivät olleet huomanneet mitään. Kuka tällaisessa melussa ylipäätään mitään olisi kuullutkaan.
”Oletko sä okei?” se lopulta kysyi ja katsoi mua.
”Olen. Mä haluan olla yksin”, sain soperrettua ja nousin ylös sohvalta. Meno oli aika hoipertelevaa, mutta mun oli pakko päästä vessaan. Hoipperoin kohti eteistä ja meinasin törmätä valkeaan vessanoveen. Se oli lukossa, ja rämpytin kahvaa turhaan.
”Ulos sieltä! Mulla on kusihätä”, huusin ja potkaisin ovea. Sisältä ei kuitenkaan kuulunut mitään, eikä ovi auennut. Kirosin kovaäänisesti ja valuin seinää pitkin lattialle istumaan. Päätäni huimasi ja laskuhumala oli kaamea. Vielä hetki siinä, niin mä olisin ruvennut ulvomaan.
”Tanja... Ootsä kunnossa?” eteeni tullut Inka kysyi ja katsoi alas muhun päin. En voinut kuin tuijottaa sitä. Vaikka päässäni tuntui utuiselta ja aivoni lilluivat alkoholissa, palasi eilinen kohtaus kirkkaana mieleeni. Kuinka Inka oli ensin naulakoilla roikkunut MUN jätkäni kaulassa ja sen jälkeen näyttänyt niin syyttömältä ruokalassa. Jokin tuntui pimahtavan päässäni, ja nopeasti mä hyppäsin ylös – tai siis kompuroin, sillä ei sitä kovin ketterästi perskännissä ylös hypitä. Ennen kuin ehdin tajutakaan, viuhahti käteni ilmassa, ja kohta edessäni seisoi poskeaan pitelevä Inka. Se tuijotti mua pystymättä sanomaan mitään.
”Lutka”, mä sihahdin ja pakenin juuri sopivasti vapautuneeseen vessaan.
6. luku
Ilta eteni ja noste vain kasvoi. Ei kuitenkaan enää tullut sellaisia taju lähtee -kohtauksia. Silti mä olin melko juhlavassa kunnossa, ja parvekkeen ulkosohvalla röökillä istuessani tajusin mä yhtäkkiä olevani joidenkin outojen heppujen ympäröimänä: joitakin espoolaisia hevari-jätkiä.
”Päästä irti”, tuhahdin yhdelle amisviiksin varustetulle, joka alkoi käymään turhan tuttavalliseksi.
”Hei, älä riehu”, jätkä naureskeli ja tiukensi otettaan kädestäni. Sen mielestä tilanne tuntui olevan oikein hupaisa. Kaikenlisäksi tyyppi näytti olevan aika selvänä, kun taas mä – no, tavallisesti mä olisin kyllä pärjännyt sille. Nyt olisin tuskin edes päässyt ylös siitä sohvalta, vaikka se jätkä ei olisikaan käsivarressani roikkunut. Hitaasti jätkä liu’utti kättään reittäni pitkin saaden mut rimpuilemaan kahta kauheammin.
”Víttu, älä koske muhun”, äyskähdin jo vakioksi muodostuneen sanontani ja aloin hakata jätkän käsivarsia. Huutonihan ei niissä sisältä kaikuvissa musiikin desibelimäärissä paljoakaan kuulunut, mutta parvekkeen ovi kuitenkin kävi, ja joku astui ulos metelistä.
”Päästä irti”, sanoi tuttu ääni rauhallisesti. Käännyin ympäri ja näin Laurin tuijottavan jätkää silmissään aika pelottava katse. En ollut huomannut Lauria paikalla vielä kertaakaan illan aikana, luultavasti se oli vasta tullut, kun sillä oli takkikin vielä yllään.
”No, kuuluuko?” Lauri kysyi ja astui askeleen lähemmäs. Jätkä hellitti otteensa kädestäni, ja Lauri vetäisi mut ylös sohvalta viereensä. Se kietoi kätensä omistavasti ympärilleni, enkä mä vastustellut ennen kuin olimme sisällä ihmispaljoudessa.
”Joo kiitos, nyt voit häipyä”, tiuskaisin ja vetäydyin irti Laurin otteesta. Jätkä tuijotti mua suu auki, luuli varmaan olevansa suurikin sankari.
”Mikä sua vaivaa?”
Tuijotin eteeni huultani purren. Noinko vähän mä sille oikeasti merkkasin? Olinko mä vain jokin vítun voitonmerkki? Sellainen, joka oli kiva kahmaista kainaloon aina kun huvitti, mutta pistettiin syrjään, kun kyllästytti?
”Mä luulin, että sä oikeasti välität musta”, totesin.
”No kuka on sanonut, etten mä välitä? Mitä sä nyt meinaat?” Lauri katsoi mua pää kallellaan.
”Sitä eilistä Inka-juttua.”
Laurin kasvoille kohosi pieni hymy.
”Ai sitä... Siitäkö tää kaikki johtuu? Se nyt vaan oli sellainen... Sellainen pieni harmiton veto. Katsos, Jaakko löi femman vetoa, ettei mulla olis pokkaa. Ja mullahan oli.”
Tuijotin Lauria tietämättä, olisiko pitänyt itkeä vaiko nauraa. Tuo oli kyllä kaikista paskoin selitys mitä mulle oli ikinä syötetty.
”Hei haloo! Tajuatko sä itsekään, miten naurettavalta toi kuulostaa?” pihahdin. Laurin ilme ei värähtänytkään. Joko se oli harjoitellut ahkerasti peilin edessä, tai sitten se puhui totta. Ja jälkimmäinen olisi ollut liian hyvää ollakseen totta.
”Hei, Jaakko!” Lauri huikkasi väkijoukkoon päin. Tuttu pää kääntyi kattomaan ja tuli luokse.
”Eiks vaan, että se Inka-juttu oli se veto?”
”Häh? Ai joo se... Joo, niinhän se taisi olla. Sori, mun nainen odottaa”, Jaakko virnisti ja häipyi takaisin väkijoukkoon.
”Kuulitsä?” Lauri kysyi ja kietoi kätensä vyötärölleni.
”Mmh…”
”Uskotsä?” se kuiskasi korvaani ja antoi huultensa vaeltaa alemmas kaulalleni.
Suoraan sanottuna mä en uskonut, sillä tuo koko tarina kuulosti niin perseestä vedetyltä kuin mahdollista oli. Tosin sen mä uskoin, että se oli vain yhden kerran hairahdus. Enkä mä enää jaksanut tapella vastaan. Mulla oli jo välit poikki ystäviini ja se riitti.
”Joo…” vastasin hiljaa ja painauduin Laurin lämpimään syliin. Mä todellakin olin totaalisen koukussa tuohon jätkään. Hetkessä se saattoi nostaa mut taivaisiin ja aivan yhtä nopeasti tiputtaa alas. Mutta edes tämän pienen hetken mä halusin olla onnellinen.
”Ja missä sitä on taas yötä myöten kupattu?” kuului mutsin kaakatus keittiöstä. Potkin kengät jaloistani ja heitin takin naulakkoon. Mutsi tuli keittiön ovelle ja katsoi mua ’nyt on parasta olla hyvä selitys’ -ilme kasvoillaan.
”Mitä? Laurilla olin yötä, jos se nyt niin paljon kiinnostaa”, sanoin ja marssin keittiöön.
”No kai se mua kiinnostaa, kun mä olen sun äitisi.”
”Ja paskat. Millon sä olet ruvennut kiinnostumaan mun asioistani?” kysyin tutkaillessani jääkaapin sisältöä. Janne istui taas pöydän ääressä, olikohan se edes liikkunut siitä eilisen jälkeen?
”Ai kato, suakin näkee. Taisi sittenkin tulla sopu sulhon kanssa”, se virnisti. Näytin sille sentteriä, mutta hymy huulillani taisi paljastaa kaiken. Siirryin uudelleen kaivelemaan jääkaappia mutsin yhä seuratessa mua tiiviisti. Mikähän sitä nyt vaivasi? Ei se yleensä musta tai mun tekemisistäni ollut noin kiinnostunut, paahtoi vain duunia kilpaa kellon kanssa, ihme ettei se nytkin ollut työmatkalla jossain Indo-Kiinassa. Ja faija oli ihan samanlainen.
”Väitätkö sä, että mä olen huono äiti?” mutsi kysy pidettyään dramaattisen tauon.
”En mä niin ole sanonut”, sanoin ja nostin voileipäainekset pöydälle. Mutsi seurasi silmä kovana, kun mä kaivoin lasia kaapista.
”No mutta vihjaat kokoajan!” se parahti. Multa meinasi tippua lasi kädestä. Käännyin katsomaan mutsia, ja Jannekin näytti hämmästyneeltä. Mutsi tuijotti meitä hetken, kunnes kääntyi ja harppoi ulos huoneesta.
”Mikä víttu tota oikein riivaa?” katsoin Jannea, joka naurahti.
”Varmaan just se.”
”Täh?”
”Ehkä sillä on vaihdevuodet.”
7. luku
Käytävällä alkoi kuulua melua, ja mä raotin silmiäni. Tunti oli ilmeisesti päättynyt. Taas maanantai, iloisena ja virkeänä koulussa. Tuosta lauseesta tosin paikkansa piti ainoastaan toi maanantai -kohta. Heti aluksi oli ollut mantsan kaksoistunti, ja mä olin hankkinut itselleni lähtöpassit luokasta heti ekan vartin aikana auottuani päätä Haloselle. Että se äijä osasikin olla kuiva. Olin jäänyt siihen käytävän penkille jumittamaan, en oikein jaksanut muuallekaan mennä. Jengiä työntyi ulos luokista ja virtasi seuraaville tunneille. Kaivoin puhelimen repustani ja valitsin Laurin numeron. Vaikka se varmaankin vielä kuorsasi himassaan, herraa kun ei tuo koulunkäynti pahemmin tuntunut stressaavan.
Vaan eipä nukkunutkaan, sillä puhelin ehti hälyttää vain pari kertaa, kunnes pirteä ääni vastasi toisessa päässä. Taustalta kuului kauhea hälinä, eihän se vielä koulussa ollut?
”Moi... Missä sä oot? Sairas hälinä taustalla”, sanoin.
”Ööh... Mä oon just tulossa. Nähdään ihan kohta, pitää mennä, moi”, Lauri sanoi nopeasti ja sulki puhelimen. Jäin tuijottamaan puhelimeni ruutua hämmentyneenä. Ja mitä toi nyt oli ollut? Jätkähän paiskasi mulle luurin korvaan. Hitaasti nousin ylös ja lähdin laahustamaan kohti äikänluokkaa.
Nymaninkaan kanssa mulla ei oikein natsannut kemiat yhteen. Harmi sinänsä, sillä äidinkieli olisi voinut olla ihan jees aine, jos sitä olisi opettanut joku muu kuin tuo haahka. Ja ikäväkseni se haahka sattui myös olemaan luokanvalvojani, eli jokaista piinaavaa äikäntuntia höystivät myös puhuttelut ja napinat.
Tälläkin kertaa tunti alkoi heti täydellä paahtamisella, ja loppui minuutilleen oikein. Niin, totta kai, luonnollisesti. Ettei me vain oltaisi päästy käytävälle riehumaan etuajassa ja häiritty muita.
”Tanja, odotas vähän”, Nyman huikkasi perääni. Olin menossa jo ovella ja käännyin katsomaan maikkaa tylsistynyt ilme kasvoillani. Jos se nyt alkaisi selittämään jotakin myöhästymisistä tai poissaoloista, niin... Nyman kuitenkin viittasi mua istumaan edessään olevalle tuolille ja sulki oven. Katsoin sitä kysymysmerkkinä, kun se istahti pöytänsä taakse.
”Mun pitäisi varmaan puhua sulle tästä kurssista. Kuten varmaan huomasit, sä sait kokeesta aika huonon. Lisäksi sulla on melkoisesti poissaoloja, läksyjä rästissä, eikä sun tuntiaktiivisuutesikaan ole mitään huippuluokkaa”, Nyman lateli vakavalla naamalla. Katsoin sitä tyynesti takaisin, sillä olin tottunut maikkojen negatiiviseen tilitykseen käyttäytymisestäni. Mä en ollut ikinä ollut mikään mallioppilas – päin vastoin.
Odotin kuitenkin vaitonaisena jatkoa vaikka tiesinkin mitä sieltä seuraavaksi tulisi.
”Mun täytyy varmaan reputtaa sut”, Nyman sanoi. Mieleni olisi tehnyt vain kohauttaa harteitani ja marssia ulos luokasta. Mutta väänsin kuitenkin naamalleni surullisen ilmeen sillä tiesin, että Nyman antaisi mulle toisen tilaisuuden, jos mä vain nöyrtyisin sitä pyytämään. Niinhän siinä taaskin kävi, ja Nyman katsoi mua ilmeellä, joka kuvasti voitonriemua.
”Sähän et ollut sillä viimeisimmällä luennolla? Tuossa on, teet tämän materiaalin perusteella aiheesta aineen, niin mä katson uudelleen sun kurssiarvosanaasi”, Nyman sanoi ja tökkäsi nivaskan jotain irti huumeista -esitteitä sekä videokasetin mun käteeni. Katsoin maikkaa hetken ja mietin yrittikö se vihjata jotain. En kuitenkaan jaksanut alkaa kinaamaan sen kanssa, joten totesin vain okei ja tungin tilpehöörit reppuuni. Lähdin ulos luokasta ripein askelin, jotten olisi räjähtänyt siihen paikkaan.
”Sulla on viikko aikaa!” kuului vielä ääni luokasta. Näytin sentteriä luokkaan päin, vaikkei Nyman sitä tietenkään oven lävitse nähnyt.
”Mitäs mun lempitytsälleni kuuluu?” Lauri hypähti istumaan viereeni penkille. Mä mulkaisin sitä.
”Ai että oikein lempi? Montakohan muijaa sulla sitten mun lisäkseni oikein on?”
”No höh. Kyllä sä tiedät, että sä olet mun yksi ja ainoa”, Lauri sanoi ja kietoi käsivartensa mun ympärille.
”Ei sitä ikinä voi olla varma. Sulla on niin paljon kaikkea tekemistä aina, mistä mä voisin tietää, missä sä liikut.”
”No, mikä nyt on?” Lauri huoahti ja irrotti otteensa musta. Se tuijotti mua silmiin, enkä mä väistänyt jätkän katsetta. Hetki me tuijotettiin toisiamme kunnes mä käänsin katseeni pois.
”Sori, vítuttaa taas vähän kaikki.”
Laurin suupielet kääntyivät söpösti ylöspäin pieneen hymyyn.
”Kerro sedälle.”
”Se vítun Nyman pisti mut tekemään jonkun helvetín lisäaineen, tai mä reputan äikän.”
”No, älä tee”, Lauri sanoi pirteällä äänellä. ”Mitä sä nyt yhdestä nelosesta tokarissa.”
”Sitten mä joudun suorittamaan sen koko vítun aineen uudestaan! Ja pitäisi varmaan vähän nostaa noita numeroita, jotta pääsisin edes johonkin tästä laitoksesta... Eikä tarvitse kympille jäädä.”
”Hei, mitä vikaa?” Lauri virnisti.
”Luuletsä, että mä haluan tuollaiseksi kuin sä?” nauroin ja tökkäsin poikaa kylkeen. Lauri ei vastannut, vaan ovela virne naamallaan se tarttui toisella kädellään kiinni mun käsistäni ja alkoi kutittamaan toisella. Vääntelehdin sen otteessa ja nauroin.
”Älä, mä kuolen kohta”, sanoin yrittäessäni päästä irti jätkän otteesta. Onnistuin kuitenkin vain tipahtamaan alas penkiltä, ja ohitse kulkevat lukiolaispojat katsoivat mua hieman hämmentyneinä.
”Älä kuole”, Lauri sanoi ja lopetti kutittamisen. Yhä se kuitenkin piti mua kiinni käsistä, ja mä katsoin sitä huvittuneena.
”Mä en päästä irti ennen kuin sä sanot taikasanat.”
”Simsalabim?” yritin, mutta Lauri pudisti päätään.
”En mä tiiä”, sanoin tarkkaillessani sivusilmällä kuinka ruotsinmaikka käveli jo luokkaa kohden: tunti alkaisi pian.
”Pitää mennä”, sanoin Laurille, joka edelleen piti kiinni ranteistani.
”Väärä vastaus.”
”Eiku oikeesti...”
”No okei. Venaa tässä sitten kun teillä loppuu, niin mä tulen hakemaan sua.”
”Joo”, sanoin ja suukotin Lauria poskelle.
8. luku
”Let's mennään”, Lauri sanoi ja tarttui mua kädestä kiinni. Aurinko paistoi, ja sää oli muutenkin tosi lämmin ja keväinen. Kävelimme kiirettä pitämättä koululta poispäin. Jotkut olivat jo kaivaneet pyöriänsä esille kun tietkin olivat sulaneet. Pari seiskaa viuhahti vauhdilla ohitse ja kurvasivat kaarteessa niin että hiekka pölisi. Koko kotimatka oli ihanan keväinen – ja kohta olisi jo kesä! Selitin kovaa vauhtia Laurille, kuinka siisti kesä nollakolmosesta tulisi. Se vain virnuili mun innolleni, mutta oli kuitenkin samaa mieltä asiasta.
Laurille päästyämme jätkä potki kengät jaloistaan eteiseen, ja poikaa seuraten mä laskeuduin alakertaan sen huoneeseen. Lauri lysähti istumaan sängylleen, ja mä tsiigasin ulos ikkunasta. Pian jo vihertävät puut sekä kovaa vauhtia kasvava nurtsi lumosivat mieleni täysin, eivätkä sininen taivas ja aurinkokaan pahasta olleet. Mä pidin keväästä, mutta kesää mä rakastin.
”Milloin sä tuon olet saanut?” kysyin äkkiä huomatessani pöydällä olevan telkkarin.
”Faija toi”, Lauri sanoi edes katsomatta, mitä mä näytin. Mua vähän ihmetytti, sillä tietääkseni Laurin porukat eivät olleet mitään ’kas, ostetaanpa tuosta nyt pojalle laajakuvateevee’ –miljonäärejä; eiväthän tavalliset ihmiset moisia heräteostoksia tehneet.
”Oikeasti?” kysyin sivellessäni sormillani television sileää, hopeista pintaa. Ei tainnut olla mikään halpa lelu, meillä oli suunnilleen tämänkokoinen olohuoneessa. Vaikkei se meidän töllötin mikään laajakuvamallinen ollutkaan. Käännyin ympäri ja nojasin käsilläni takanani seisovaan pöytään. Katsoin sängyllään istuvaa jätkää silmiin, Lauri hymyili.
”Mitä sä sillä turhaan päätäsi vaivaat. Tule tänne”, se sanoi ja tarttui mua käsistä kiinni vetäen lähemmäs itseään. Huokaisten mä istuuduin sen syliin ja kiedoin käteni pojan niskaan tuijottaen tämän syvänvihreisiin silmiin. Päivä päivältä mä olin yhä varmempi, ettei kenelläkään muulla tässä maailmassa voinut olla noin vihreitä ja ihania silmiä. Vakaasti ne katsoivat mua takaisin, kunnes tummat ripset painuivat poskia vasten, ja tunsin pehmeiden huulien kosketuksen omillani.
Kohta Lauri jo selättikin mut sängylleen ja kipusi itse päälleni. Pieni, ovela hymy huulillaan se alkoi hitaasti hivuttamaan paidanhelmaani ylöspäin, mutta mä lopetin leikin lyhyeen tarttumalla kiinni pojan käsistä. Hymy haihtui Laurin kasvoilta ja se katsoi mua kysyvä ilme kasvoillaan.
”Ei nyt”, sanoin ja nousin istumaan. Lauri näytti vähän pettyneeltä, muttei kuitenkaan sanonut mitään, nyökkäsi vain. Jätkä kierähti selälleen sängylle, ja mä painauduin sen kainaloon. Lauri silitteli hajamielisesti hiuksiani ja siinä me sitten maattiin hiljaisina kattoon tuijotellen, ei ollenkaan meidän tapaista.
”Mulla on nälkä...” Lauri lopulta rikkoi hiljaisuuden. Käänsin katseeni katosta Lauriin päin.
”Mene syömään?”
”Ei meillä ole mitään safkaa”, Lauri sanoi. ”Mutta miltä grillisafka kuulostaisi?”
”Ihan sama. Ei mulla kylläkään ole yhtään nälkä, mutta voin mä mukaan tulla”, sanoin ja nousin istumaan. Laurikin kierähti ylös sängyltään, ja eteisen kautta me lähdettiin ulos.
Pienikokoinen grilli oli ihan Laurin himan kulmilla, eli matka ei ollut pitkä. Jo kaukaa kuitenkin näkyi, että kiskan edessä hengaileva, hieman epämääräisen näköinen vakioporukka oli taas paikallaan. Asiassa ei ollut mitään uutta, mutta kuitenkin Lauri hidasti vauhtiaan, ja antoi vyötärölleni kietoutuneen kätensä pudota rentona alas.
”Mitä nyt?” ihmettelin, kun Lauri pysähtyi.
”Mun tekeekin mieli pizzaa”, se sanoi. ”Ja meillä muuten taitaa olla pakastepizzoja himassa.”
En osannut sanoa mitään, kun Lauri jo tarrasi kädestäni kiinni ja lähti vetämään mukaansa. Jalkani kulkivat eteenpäin kuin itsestään, sillä aivoni painivat mieltäni askarruttavien kysymysten parissa. Miksi Lauri oli tuolla tavoin vain lähtenyt? Yleensä ne olivat ne muut jotka väistivät Lauria, eikä toisinpäin. Muutenkin Laurilla oli aina vítun moinen uho päällä – sehän olisi yksinään mennyt vaikka kaksikymmenpäistä joukkoa vastaan jos olisi tarvinnut. Muakin se puolusti aina kun tarvetta vain ilmeni. Eikä nyt ollut edes kyse muusta kuin grillille menemisestä.
”Mikä sulle oikein tuli?” kysyin varmaan tuhannennen kerran Laurilta, kun me viimeinkin istuttiin niiden keittiönpöydän ääressä ja pizza paistui uunissa. Lauri oli ollut loppumatkan ajan vaitonainen ja nytkin se vain istui ja nojasi päätään käsiinsä.
”Tuota… Ne olivat sellaisia… puolituttuja, joiden luokse ei viitsisi mennä yksin. Olisi vain tullut turpaan.”
Mä en voinut uskoa korviani. Olin todella yllättynyt, siis positiivisesti. Ehkä Lauri tosiaan sitten oli rauhoittumassa?
9. luku
”Moi. Sulle on keittiössä vieras”, Janne ilmoitti avattuaan mulle oven. Kohotin kulmiani hämmästyneenä; kuka mua tänne tapaamaan tulisi? Potkin kengät pois jaloistani ja viskasin takin jonnekin naulakon suuntaan. Uteliaana mä kävelin keittiöön, mutta pysähdyin kuin naulittuna ovelle. En oikein tiennyt minkä ilmeen olisin kasvoilleni valinnut, joten tyydyin vain tuijottamaan pöydän ääressä istuvaa mustahiuksista tyttöä.
”Mitä víttua sä täällä teet?” sain lopulta kysyttyä. Anni yritti vääntää kasvoilleen jotakin sovittelevankaltaista hymyä.
”Mulla olisi asiaa – voitaisiinko me mennä vaikka sun huoneeseen?” Anni yritti ehdottaa. Katsoin sitä tylysti enkä tehnyt elettäkään siirtyäkseni yläkertaan.
”Mikset sä sitä voi tässä kertoa?”
”Arkaluontoinen asia”, Anni sanoi ja nyökkäsi olkkariin päin, missä Janne tuijotti televisiota. Huokaisin turhautuneena.
”No, okei sitten. Parasta ollakin tärkeää.”
”On se.”
”Niinhän sen piti olla viimeksikin... Ja katso, hengissä mä yhä olen”, nurisin lähtiessäni yläkertaan päin.
”Niin, toistaiseksi”, Anni mutisi seuratessaan mua portaita pitkin yläkertaan.
Käännyin katsomaan Annia kysyvänä sulkiessani huoneeni oven. Tilannehan oli kuin suoraan menneisyydestä: Anni istui taas sängylläni kasvoillaan se sama vaivautunut ilme kuin viimeksikin.
”Mä... tuota...” Anni yritti etsiä sanoja. Rypistin kulmiani. Aina niin sanavalmis ja tarvittaessa vittuilijoiden ykkönen ei löytänyt sanoja? Ehkäpä muijalla todellakin oli jotakin asiaksi kelpaavaa sydämellään. Ja sitä suuremmalla syyllä mieleni teki kettuilla sille.
”Aiotko sä taas jauhaa paskaa Laurista?” kysyin pistävästi.
”En... mä vain olen kuullut kaikkia juttuja.”
”Ai Laurista vai?”
”No esimerkiksi”, Anni sanoi harteitaan kohauttaen.
Hiljaisuus. Nyt mäkin aloin tuntea oloni vaivautuneeksi. Toisaalta mua ei kiinnostanut tippaakaan mitä muut Laurista, musta tai meistä molemmista puhuivat; kyllähän niitäkin silloin tällöin kuuli. Niin omalla luokka-asteellani kuin lukionkin puolella oli kateellisia kusípäitä, jotka keksivät levitykseen mitä typerämpiä juttuja. Ei, muiden puheet mua eivät niinkään häirinneet, niihin mä olin jo kutakuinkin tottunut. Mutta Annin ilme ja Laurin viimeaikainen outo käytös saivat oloni levottomaksi.
”Mitä juttuja?”
”Vähän kaikenlaisia. Siitä kun ensin ruotii pois ne juorut, jotka ainakaan eivät ole totta, jää jäljelle ajatus, että Laurilla olisi jotain hämärää tekeillä”, Anni lausui sanoja varovasti. Kai se pelkäsi mun räjähtävän, mikä ei oikeastaan ollut kaukana. Yritin hillitä tunteeni ja tuijotin Annia kylmänrauhallisesti. Olin saanut itsevarmuuteni takasin, enkä uskonut Annin juttuja pätkääkään.
”Tuota samaa paskaahan sä tarjosit mulle jo viimeksi.”
”Tanja, älä pliis ole naurettava! Sä et voi väittää, ettet muka olisi mitään huomannut. Vielä toistaiseksi sä voit sulkea silmäsi kaikelta, vaan entä sitten, kun sitä paskaa aletaan kaatamaan sunkin niskaasi?” Annin ääni oli puoliksi ärtynyt, puoliksi huolestunut.
Purasin huultani ja vilkaisin kaveriani epävarmana. Tytön poskilla paloivat punaiset kiihtymyksen läikät, sehän näytti olevan ihan tosissaan.
”Mitä sä tarkoitat?” kysyin lopulta.
”En mä tiedä, mitä se jätkä häärää, mutta tuollaista puhutaan”, Anni sanoi toivottomuus katseessaan. ”Mä en todellakaan keksisi mitään tällaista, en mä tahdo teidän välejänne rikkoa.”
”Ketkä puhuu?” kysyin välittämättä Annin epätoivosta. Ainoa, mikä mua kiinnosti, olivat faktat.
”Kaikki – tai siis jotkut. Mieti nyt, se jätkähän vaihtaa muijia kuin sukkia ja samalla se kuitenkin on sun kanssasi”, Anni sanoi ja nosti kätensä ylös vaientaakseen alkavan vastahyökkäykseni. ”Eikä mua kiinnosta, onko ne Inkat ja muut jo selvitetty”, Anni jatkoi, ja tytön ääni alkoi käymään todella epätoivoiseksi. Hetken se näytti harkitsevan jotain, kunnes sitten avasi taas suunsa: ”Mä en olisi halunnut olla se, jolta sä tämän kuulet, mutta kai mun on pakko. Tanja, ne muijat joista sä tiedät… Ne on vain murto-osa Laurin viimeaikaisista häröilyistä.”
”Äläkä nyt haistata mulle ja heitä ulos. Mä en olisi halunnut kertoa sulle, mutta mä olen susta oikeasti huolissani!” Anni sanoi, ja jos sillä olisi ollut sanoissaan enää yhtään enempää tunnetta mukana, olisi se varmaan ruvennut parkumaan.
Lähes siltä tosin tuntui mustakin, en pystynyt vastaamaan mitään. Mielessäni risteilivät päällimmäisinä epäusko ja –toivo: halu kiistää kaikki… Ja halu selvittää koko sotku.
Valahdin Annin viereen sängylle istumaan ja painoin kasvoni käsiini.
”Mitä víttua tää kaikki meinaa?” kuiskasin. Anni katsoi mua lohduttomana. Sitten se kietoi kätensä ympärilleni ja halasi.
”Tää ei ole reilua. Sä joudut kärsimään tästä kaikesta – ”
”Mä en tajua! Miten mä en ole voinut huomata mitään?” keskeytin Annin ja kohottauduin taas ylös käsieni varasta. Anni pudisti päätään.
”En mä tiedä.”
”Keitä ne muijat on?”
”En mä niitä tunne. Mä olen vain kuullut juttuja, jo vähän liikaakin, ja kyllä mä itsekin olen nähnyt. Viimeksi tänään.”
”Tänään? Missä?” tunsin oloni surkeaksi.
”Aamulla. Kun mä kävin sauhuilla välkällä, kaulaili se jonkun blondin kanssa.”
’Kaulaili’. Olin sataprosenttisen varma, että Anni oli kaunistellut tuota verbiä. Luultavasti sopivampi olisi ollut nuollut, lääppinyt tai jotain vieläkin pahempaa.
”Että se jätkä on kaksinaamainen”, mä huokasin. ”Mitä helvettíä mä oikein teen sen kanssa?”
”Jos vaikka puhuisit sille? Kysyisit, että missä mennään. Etkä antaisi sen heti valehdella.”
Katsoin hetken Annia ja mietin että voisiko se ymmärtää. Laskin katseeni kuitenkin nopeasti alas. Ei, kukaan ei voisi ymmärtää. Sillä kukaan ei voisi ymmärtää Lauria samalla tavalla kuin mä ainakin luulin ymmärtäneeni sitä… Ja olin mä joskus tosiaan ymmärtänytkin. Mutta miten mä saatoin estää sitä valehtelemasta? Se oli siinä liian hyvä, enkä mä jaksanut keskittyä vain seulomaan mielessäni sen sanoja.
10. luku
”Tanja? Terve, tule sisään vain”, Laurin mutsi avasi mulle oven. ”Lauri ei ole kotona juuri nyt, mutta tulee varmaankin ihan kohta.”
”Kiitti”, sanoin ja hymyilin pikaisesti naiselle livahtaessani ovenraosta sisään. Mulla ei nyt ollut pienintäkään halua jutella sen kanssa Laurista. Kävelin määrätietoisin askelin ensiksi alakertaan, ja sitten sisälle Laurin huoneeseen. Istuuduin sängylle odottamaan sankarin kotiinpaluuta ja katselin ympärilleni huoneessa. Mieleeni tulvi monenlaisia muistoja matkan varrelta: kaikkea mitä me oltiin täällä juteltu ja tehty... Pieni hymy hiipi huulilleni.
Kului ehkä kymmenisen minuuttia, kunnes eteisen ovi kävi taas. Varauduin henkisesti kohtaamaan Laurin sädehtivine hymyineen, sillä tällä kertaa mä en taipuisi. Nousin ylös sängyltä ja katsoin raolleen jääneelle ovelle päin. Pian Lauri peruutti huoneeseen selkä edellä, mitä mä hieman ihmettelin. Kun se kohta kääntyi hieman, huomasin mä syyn: jätkän kaulassa roikkui tuntematon brunetti, eikä niiden hommailu näyttänyt miltään ystävien halailulta.
Tuijotin niitä kahta pystymättä sanomaan tai tekemään mitään. Lopulta ne erkanivat toisistaan, kun Lauri kääntyi sulkemaan ovea. Muija pyörähti ympäri ja huomasi mut. Se kiljahti säikähdyksestä ja Lauri käännähti salamana ympäri.
”Tanja? Mitä – ” se aloitti, muttei koskaan päässyt loppuun saakka.
”Vítun pukki”, sanoin ääni vihaa tihkuen. Mulle alkoi viimein valjeta, miten pellen kuvan mä olin kaikille itsestäni antanut. Sinisilmäinen pikkulikka, joka sokeasti roikkui suositun jätkän perässä sen leluna. Laurin ei tarvitsisi kuin napsauttaa sormiaan ja mä olisin sen luona; olinkin Laurille vain yksi tusinasta.
”Anna mä selitän – ” Lauri aloitti, mutta enää ei mennyt läpi. Kaikki se vanha paska sekä Annin sanat olivat liian pinnalla mielessäni; mulla vain yksinkertaisesti katkesi pinna.
En enää kestänyt Lauria, sen söpöä naamaa ja ihanaa hymyä. Ja kaikista vähiten tuota valehtelevaa luonnetta!
”Víttu, mä olen korviani myöten täynnä sun selityksiäsi!” huusin. ”Sä olet satuttanut mua jo ihan tarpeeksi yhden elämän osalta. Mihin sä edes mua tarvitset, kun sulla on tuo vítun moinen haaremi?”
”En mä... siis...” Lauri sekoili sanoissaan. Sitten se tuli lähemmäs ja yritti tarttua mua kädestä.
”Älä... Meidän juttu on nyt ohi. Yritä painaa se kalloosi!” tiuskaisin ja ryntäsin ulos huoneesta, portaat ylös ja suoraan eteiseen. Otin kenkäni ja takkini käteeni ja juoksin pihalle sukkasillani.
”Tanja, venaa!” kuulin Laurin äänen huutavan ovelta.
En kuitenkaan kääntynyt katsomaan, vaan jatkoin matkaani. Kyyneleet sumensivat näkökenttäni, mutta siitä välittämättä mä jatkoin kompuroimistani tietä pitkin. Oikaisin pienemmällä kadulle ja juoksin niin kovaa kuin vain pääsin. Kerran mä kompastuin kivetykseen, mutta matka jatkui. En pysähtynyt ennen kuin vasta kotiovella, josta siitäkin syöksyin suoraan yläkertaan ja omaan huoneeseeni. Kaaduin sängylleni ja itkin.
Tuntui kuin jokin mun sisälläni olisi juuri haljennut, sattui ihan perkeleestí. Miten koko maailma saattoi romahtaa niin pieniin tekoihin ja sanoihin?
Kaikki Laurin ihanat sanat, kaikki sen törkeät valheet sekä näin jälkeenpäin ajateltaessa niin läpinäkyvät selitykset kelautuivat silmieni edessä; siinä yhdessä jätkässä oli liikaa mätää ja pahuutta mulle ja mun pienelle sydämelleni. Montakohan muijaa sillä oikein oli kierroksessa? Anni oli nähnyt aamulla blondin, mutta nyt illalla sen sylissä oli ollut brunetti. Vaikka mitäpä mä sillä tiedolla enää, mietin katkerana. En tahtonut nähdä koko äijää enää ikinä. Enkä mennä kouluun. En kestäisi nähdä sen tummia hiuksia ja vihreitä silmiä, sen rakastettavaa olemusta. En jaksaisi kuunnella muiden puheita, juorut kun tuppasivat leviämään nopeasti. Mä en vain kestäisi sitä kaikkea yksin, Lauri oli opettanut mut nauramaan muiden puheille. Se oli opettanut mulle paljon, ja mä sille – tai ainakin olin luullut opettaneeni. Se jätkä oli ollut mulle kaikki.
Lopulta kyyneleitä ei enää tullut. Mä vain makasin hiljaa sängylläni; meikkini olivat valuneet poskille ja osa levinnyt tyynylle. Mutta mitäpä mä siitä. Hätkähdin, kun huoneeni oveeni yhtäkkiä koputettiin.
”Tanjaa! Sä olet suosittu tänään. Päivän toka vieras”, Janne hölötti oven lävitse kuin paraskin portsari. En vastannut mitään, ja viimein veljeni pää työntyi sisään. Sen iloinen ilme valahti sekunnissa, ja hetken se vain tuijotti hämillään itkeneitä kasvojani, mutta tajusi kuitenkin olla vääntämättä mitään vitsiä sulhasesta tai mistään muustakaan.
”Onks kaikki kunnossa?”
”Kuka siellä on?” kysyin välittämättä sen kysymyksestä. Mä en oikeasti kestäisi, jos Lauri olisi seurannut mua. Ajatuskin sai aikaan väristysten sarjan.
”Mä”, Teemun ääni kuului Jannen takaa. Hetken aikaa mä mietin.
”Tule vaan”, myönnyin lopulta. Oloni oli ontto, tuntui etten mä tuntenut enää mitään, etten voisikaan. Mitään muuta kuin pelkkää kipua.
Janne väisti, ja Teemu astui sisään sulkien oven perässään. Se jäi hetkeksi seisomaan keskelle lattiaa, kunnes tuli istumaan sänkyni laidalle. Käteni liikahti peiton päällä Teemun kättä kohti. Teemu tarttui mua kädestä ja puristi. Sanoja ei tarvittu, se tiesi kaiken. Pitkään me molemmat oltiin vain hiljaa. Teemu tiesi, että se lohdutti mua eniten pelkällä läsnäolollaan, kunnes mä haluaisin puhua.
”Mä jätin sen”, kuiskasin viimein ja siirsin katseeni seinästä Teemun silmiin. Teemu nyökkäsi. Sen katseeseen ei kohonnut yllättyneisyyttä, ei edes ihmetystä. Eikä myöskään ’mitä mä sanoin’ -ilmettä.
”Mä en voi tehdä mitään”, Teemu ennemminkin totesi kuin kysyi, kun mä nousin istumaan sen viereen sängynlaidalle. Pudistin päätäni.
”Ei kukaan voi. Paitsi Lauri itse, muuttumalla. Mutta sitä se ei tee”, sanoin hiljaa, ja yksinäinen kyynel karkasi taas poskelleni. Teemu pyyhkäisi kyyneleen pois. Se kietoi kätensä ympärilleni ja halasi. Se tuntui hyvältä, lohdulliselta. Mutta silti jotakin täydellisen turvallisuuden ja läheisyyden tunteesta puuttui. Teemu oli vain Teemu, ystävä. Mä kaipasin Lauria jo nyt.
11. luku
Aamulla mä kuitenkin lähdin kouluun. En tahtonut Laurin tai kenenkään muunkaan huomaavan, kuinka täydellisesti mut oli lyöty. Mä näyttäisin Laurille, että elämä jatkui ilman sitä – ja hyvin jatkuisikin. Mä saisin uuden jätkänkin heti kun tahtoisin, niitähän parveili ympärilläni jo valmiiksi.
Kuitenkin päättäväisen ja varman ulkokuoreni alla oli suru ja murhe. Sisäisesti mä itkin kokoajan, vaikkei kyyneleitä tullutkaan. Tunneilla mä vain istuin ja tuijotin taululle, en mekastanut ja vittuillut maikoille kuten yleensä. Aina silloin tällöin, kun Anni tökkäsi mua kylkeen ja sanoi jotakin, havahduin mä hetkellisesti ja hymyilin sille pientä hymyä. Mutta sitten mä vaivuin taas takaisin varjoihin.
Lupauduin ruokiksella lähtemään Annin kanssa ulos sauhuille. Räntää satoi taas ja tuuli puhalsi kovana. Röökipaikalla ei näkynyt muita, mikä ei ollutkaan ihme sääolot huomioon ottaen. Pummin tupakan Annilta ja istuin lumiselle kivelle. Poltimme hiljaisuuden vallitessa. Tunsin, kuinka housuni alkoivat kastua lumen sulaessa perseeni alla. Tumppasin röökin hankeen ja jäin istumaan paikoilleni perseen kastumisesta välittämättä.
”Sori”, sanoin lopulta hiljaisella äänellä. Anni vilkaisi mua kysy
|