|
Lähettäjä: Boyie
Päivämäärä: 10.11.09 18:12:48
Koska muutama pyysi, laitoin tämän tarinan tänne uudestaan. :) En ole siis tarkistanut kaikkia pätkiä, eli tässä on jonkin verran(..) kirjotusvirheitä.
LUKAS
Nojasin tummapuiseen ovenkarmiin, jonka koulun kirkkaankeltaiset valot saivat näyttämään suoraan jostain mätänevästä talosta kiskaistulta. Tuijotin isoa kelloa, joka naksutti eteenpäin hitaasti, mutta varmasti. Samaan aikaan katselin ohikulkevia ihmisiä tummien, tuuheiden kulmakarvojeni alta ja yritin saada ajan kulumaan nopeasti. Ihmisten seura ei nyt kiinnostanut.
-Mitä jätkä, Luke, Santeri tuli mun vieren nojailemaan ja katsoi mua avoimen härnäävästi. Se oli perus snobi, jalassa kirkkaat adidaksen tennarit, päällä joku merkki liivi ja sen alla viidakonvihreä kauluspaita. Jalassa sillä oli vaaleat suorat housut, joissa oli mun pieneksi iloksi tortillakastikkeen roiskeita.
-Lähe vetään, mä en jaksa sua nyt, sanoin hiljaa, enkä kääntänyt katsettani siihen. Meinasin lisätä perään "tai oikeestaan ikinä", mutten jotenkin nyt olis jaksanu haastaa riitaa, vaikka mun käsiä syyhytti kun mä olisin pitänyt niitä kusiaispesässä.
-Ärjynä, vai? Santtu kysäisi piilottaen kireytensä mukamas huolettoman virnistyksen alle.
-Oikeesti.
-No, mitäs sä mulle puhuisitkaan, likaantuuks sun olemus siitä, mähän oon vaan kakkoskastia, se aloitti perusvänkäämisensä ja katsoi mua yllyttäen mua iskemään sen hampaat kurkkuun.
-Mites se tässä enää likaantua vois, ku joudun viettää sun kanssa valitettavasti päivät samassa rakennuksessa? Sanoin lauseen niin, ettei se kuulostanut kysymykseltä vaan pikemminkin toteamukselta.
-Luuetsä olevas joku kuningas täällä, viilee jätkä? Hä? Se otti tahallaan mun repliikin tosissaan ja hinkkasi kitkaa meidän välille. Nojasin yhä katse vastapäisessä seinässä jalat rennosti hieman koukussa, vaikka tunsin jokaisen lihakseni jäntevyyden ja räjähtävän voiman, niinkuin aina kun joku sairaslomaa kaipaava tyyppi tuli aukomaan mulle päätä.
-Todellaki, leijonakuningas, sanoin ja kaivelin likaa kunsieni alta.
-Enksmä ärsytä sua? Vai onko kusi taso laskenu housuihin?
-Mä sanon vikan kerran: LÄHE VETÄÄN! Huudahdin ja tuijotin sitä silmät sirrillään.
-Voi että, pelottaa, Santeri voihki pelosta ja sai muutaman lähellä kulkevan tytön tirskumaan sille.
-Haluatsä että mä naulaan sun kitalakeen muutaman oman hampaas? Kysyin ja nojasin yhä keltaharmaaseen seinään, johon oli kiinnitetty muutama ilmoitus vaihtunesta tunneista ja muista ihan turhanpäiväisistä asioista.
-Kultainen kädenkosketus suoraan Midakselta, eikö niin, se ehti sanoa. Mun käsi nousi, meni sivulle ja iski sitä suoraan hieman leuan yläpuoellle.
-Älä auo enää päätäs mulle, jätkä, sihahdin ja käänsin sille selkäni. Takaatani kuulin kahden tytön korkokenkien kopinan kun ne juoksi kohti Santeria.
Astelin joustavin askelin kohti madame Leimons'in luokkaa, kun kuulin Santerin äänen.
-Tähstä sä tuut karshimään, kushipää. Painukaa muualle täältä, kimulit. Tajuuttakshte, pois! Se sössöti varmaankin pidellen päätä käsillään. Ehkä leuka nyrjähtäneenä, kieli mössönä oli hiukun vaikeaa puhua. Naurahdin kuivasti ja astuin luokkaan.
-Bonjour, madame Leimons!
Tuijotin bussin kaksinkertaisen lasin läpi, näkemättä kuitenkaan ohi meneviä kerrostaloja sen paremmin kun rupuisia pizzerioitakaan. Aurinko paistoi sivusta ja heijasti kuvajaiseni tuhkanharmaaseen, sadepisaroiden täplittämään lasiin. Tuijotin kesätaivaan värisiin, tummansinisiin silmiini ja tuijotin niin keskittyneesti, etten melkein huomannut, kun pysäkillä seisova pikkutyttö nykäisi mummoaan käsivarresta ja osoitti mua tahraisella kädellään, silmät järkytyksestä suurina. Ehkä se ymmärsi mun katseen väärin ja luuli mun tuijottavan sitä. Mummo vilkaisi kerran mua ja heristi sormeaan kääntäen tytön ympäri. Vastaukseksi sen ystävälliseen eleeseen hymyilin koko naaman leveydeltä, ja heilautin kättäni. Mummo asetteli hattunsa uudelleen ja lähti kuljettamaan tyttöä pois mun näkökentästä. Bussikuski sulki oven ja kaasutti kohti seuraavaa pysäkkiä. Mietin hukkaan menneitä harkkojani ja tulevaa riitaa kotona faijan kanssa. Mua ärsytti, harmitti niin paljon, että olisin voinut vaikka aikani kuluksi ruveta juttelemaan kahden vanhan rouvan kanssa niiden puheenaiheesta, puutarhasta ja ruveta keksimään kaikenlaisia kummitustarinoita ihmisiksi kasvaneista auringonkukista ja rikkaruohoiksi naamioituneista murhaajista.
Kesken madamen ranskan opetuksen koulun apulaisrehtori oli koputtanut oveen ja pyytänyt terävällä äänellä Lukas Niko Hjalmar Laaksolahtea rehtorin huoneeseen. Sen virkamaisen äänen läpi oli kuultanut kyllästyneisyys ja toivottomuus, kun mä olin heilauttanut kättäni ja marssinut sen luokse. Matka oli jatkunut sen hajuvesivanan johdattelemana ison vaalean oven taakse, jonka takana rehtorimme Hakkarainen otti vastaan kurittomia ja myös kaiken kunnioituksen ansaitsevia kympinoppilaita.
-Jos nyt yrittäisit käyttäytyä. Sinulta puuttu täysin kunnioitus vanhempia ihmisiä, arvovaltaa omaavia ihmisiä kohtaa. Koputa ja odota vastausta, Jakonen ilmoitti ja kiepsahti kannoillaan kohti kahvintuoksuista työhuonettaan. Tottelevaisesti olin kuttanut ja odottanut muutaman sekunnin, ennekuin Hakkaraisen ohut ääni oli kantautunut oven läpi.
-Istu, se oli sanonut alkajaisiksi, mutta kun näki miten mä aioin ottaa rennosti, se lisäsi heikolla äänellä, että seisoppa sitten. Ja mähän seisoin, sen katseen edessä ja hymyilin aurinkoista hymyäni, vaikka tiesin mitä tulemaan tulisi. Kuljetin katsettani sen oljenkeltaisesta hiusrenkaasta, joka yhä jaksoi keikua kiiltävän kaljun ympärillä, alas rehottavia kulmakarvoja pitkin sarvisankaisiin silmälaseihin, ja siitä edelleen pitkävartiseen nenään ja hieman vinoon suuhun.
-Lukas, sinä tiedät miksi ole täällä. Nyökkäsin, sillä miksi kieltääkään.
-Itsehillintäsi petti taasen. Löit koulutaveriasi. Se jakoi latoen totuuksia pöytään sellaisella äänellä että sen ajatukset oli jo näin puolikolmen aikoihin vain omissa Reino-tohveleissa ja saunaillassa.
-Kieltämättä, nyökkäsin ja vaihdoin painoa toiselle jalalleni.
-Vaikka vanhempasi ovat hyvin vaikutusvaltaista väkeä, ja sinun urheilu- sekä koulusuoritukseksi ovat moitteettomia ja vähän ylikin, se ei oikeuta sinua tämänlaisiin ylilyönteihin, Hakkarainen aloitti jokakertaisin saarnansa, jonka aikana mä kiristelin hampaitani ja kurtistelin kulmiani oikeissa kohdissa. Mä vihasin sitä, että joku otti mun isän elämänuran puheeksi tai muistutti mua siitä,että mun äitipuolella Anjallakin saattoi olla aivot. Mua ei kiinnostanu oliko ne jonkun maailman kaupungin johtajia, tiedemiehiä, kaupungin kassalla olevia vai kaduilta ilmaista purkkaa irti jynssääviä sekopäisiä tyyppejä, ne oli mulle aina ne samat. Täydelisyyteen pyrkivä isä, ja idioottimainen Anja. Näin se vain oli.
-Ymmärrän, sanoin vastaukseksi sen verhottuihin anteeksi pyyntöihin siitä, että se joutui laittamaan mut harkkakieltoon täksi päiväksi ja huomen aamuksi. Se pelkäsi selvästi, että faija ottaisi siltä sen työpaikan pois yhdellä järjestelmällisellä allekirjoituksellaan.
-Toivon että tästä ei koidu harmia sinun menestyksellesi, mutta en voi tehdä muutakaan, se jatkoi hinkumistaan ja osoitti sitten ovea. Käännähdin nopeasti ja läimäytin oven kiinni.
Joten nyt mä istuin tässä bussi numero 78:n keksipenkille menossa kotiin. Saatuani tietää, etten sais treenata tänään enää ollenkaan, olin hypännyt ensimmäiseen bussiin, joka meni suunnilleen mun kotinurkille
"Ne on niin kana-aivosia siansorkkijoita ettei mitään rajaa. Eiks ne tajua, että sä oot niin lupaava ettei sun kohalla kannata vaarantaa mitään? Oon niin pahoillani, koita kestää. (Älä mee kuitenkaan jokeen uimaan, on aika kylmää vuodenaikaan nähden!)" Lukaisin Ninalta tullen viestin läpi ja kuittasin sen ok:lla. Että se jakso yrittää olla hauksa ja osaaottava, vaikka sitä varmasti harmitti, etten ollut hakenut sitä mukaani kun häippäsin koulusta. Se oli sellainen ikuinen iilimato, imi kaiken irti, eikä päästänyt sittenkään irti. Jos ei saanu kaikkea, jäi roikkumaan kiinni ja yritti keksiä jotain, millä sais saaliinsa pikkusormensa ympärille. Mun kohdalle se oli selvästi saanut päähänsä, että mä olin sen Se Oikea, ja yritti nyt saalistaa mua. En tuntenut vähääkään sääliä, kun se miettis mitä mun lyhyt OK merkkais meidän "suhteen" kannalta.
Painoin keltaista stop-nappulaa ja hyppääsin bussin pysähtyessä ulos elokuiseen kosteaan ilmaan. Harpoin pitkin askelin kohti omakotitaloamme, joka sijaitsi aivan kaupungin keskustassa, mutta silti Anjan mieleen "luonnonhelmassa", puiston vieressä. Lenkkarini murskasivat alleen kastematoja, jotka olivat nousseet laatoitetulle pihatiellemme. Avasin oven ja kuittasin murtohälyttimen. Kolistelin hetken kuullakseni, olisiko maailman seitsemäs ihme tapahtunut ja faija klompsinu työpaikaltaan kotiin jo neljältä. Ei ollut, joten asetuin rennosti sohvalle ja aloin seurata jotain junioreiden fudismaaottelupeliä Saksassa. Ehdin seurata peliä vain hetken, kun kuulin käden ensin kokeilevan kahvaa ja laskevan sen sitten alas. Nousin istumaan ja käänsin katseeni ovelle.
-Hei! Faija huudahti ja laittoi takkinsa sroikkumaan hengariin. Se aukaisi kenkiensä nauahat ja istahti hetkeksi eteisen tuolille.
-Meillä on tänään illallinen jo viideltä, nii me tultiin näin aikasin jo Anjan kanssa, se selitti nopeasti ja taukoamatta. Sillä oli selvästi jotain taka-alalla mielessään.
-Sano nyt mitä sulla on asiaa, sanoin hitaasti ja jäin odottamaan että se istahti mun viereen sohvalle. Tietysti sen mustat sukat oli niin pitkät, että kun sen puvun housujen lahkeet nousivat en istuutuessa, sen karvainen sääri ei paistanut senttiäkään. Taas yksi niin täsmällinen piirree siinä.
-Koulusta soitettiin, se aloitti, mutta mä lopetin sen heti.
-Löin turpiin yhtä jätkää, koska se rupes aukomaan mulle päätään. Nyt mulle annettiin harkka kielto täks päiväks ja huomiseks aamuks. Siinä se, sanoin korottaen ääntäni. Olin kyllästynyt kuuntelemaan selviä johdattelu lauseita. Miks ihmiset ei ikinä iskeny suoraan kiinni asiaan, vaan kierteli ja kaarteli sen ympärillä?
-Poika, sinä et ymmärrä että sinun täytyy keskittyä nyt kouluun ja uintiin. Susta ei voi tulla ikinä parasta, jos sä uhkaat uraasi tuolla tavalla. Katso nyt minua. Menestynyt, arvostettu, ja rauhallinen mies juuri sellaien kun täytyykin, se sanoi ilme kiristyen.
-Mua ei kiinnosta panostaa kouluun ja uintiin yhtään enempää. Mä panostan siihen niin paljon kun mä jaksan, ja siinä on. Mä haluun olla onnellinen, ja sellanen voi olla vaikka ei oliskaan paras. Ja miks musta tuntuu, ettei sullakaan ole sitä yhtä, onnea, vaikka sulle on ymärilläsi mediaa, alaisia ja aviovaimo? Tiuskaisin ja nousin seisomaan. Näin sivusilmällä Anjan astuvan varovaisesti olkkariin ja sen ilmeen sävähtävän, kun se kuuli mun puheenvuoron. Faija kasvot muutuivat tuhkaharmaiksi ja se ärjäisi.
-Älä sinä rupea määräilemään, onko minun elämäni onnellinen vai ei. Et voi aina tiuskia ylemmillesi vaan joskus täytyy nöyrtyä, ymmärrätkö, nöyrtyä että pääsee eeteenpäin. Ja sitä sinä et osaa!
Mua ärsytti sen tapa puhua musta kuin jostain kasvatuskokeilusta, ja mä hiljenin hetkeksi, niin että Anja ehti tunkea sanansa riitaan mukaan.
-Lukas, älä nouse isääsi vastaan, niin tästä ei tule mitään pahempaa. Kyllähän sinä tajuat, ettet voi loputtomiin vain iskeä jokaiselle vastaantulijalle nyrkkiä kurkkuun, se sanoi ärsyttävän myötätuntoisella äänellä, ja se ärsytti mua entistä enemmän, koska tiesin että se oli oikeessa.
-Uinti ja koulu-urasi kärsii, jos aina vaan jatkat tällästä, se vielä kuiskasi ja rikkoi meidän välille laskeutuneen tukahduttavan hiljaisuuden.
-Älä rupee neuvoo mua, ämmä! Te ette voi tajuta että työ ei oo elämän tärkein asia. Mä en ui senttiäkään sen takia että mä saisin mainetta ja mammonaa, vaan sen takia että mä nautin siitä, tajuattako te? Sanoin kävellen eteiseen. Kiskoin vieläkin märät lenkkarini kaapista ja runttasin jalkani sinne jotenkuten. Nakkasin mustan nahkatakkini harteille ja aukaisin oven.
-Moro. Hyvää illanjatkoa teille, toivotin niille pilkallinen hymy huulilla, kun lampsin ulkoilmaan.
Käännyin mitään ajattelematta torille päin, vaikka mä arvelin ettei siellä olis ainuatakaan myyjää tälläsella ilmalla. Mun aivot kärysi ja mun teki mieli ruveta huutaman ku Tarzan ja ryhtyä viidakkomieheksi. Että faija ja Anja osas. Ja Nina ja Hakkarinen ja Jakonen. Pikkuhiljaa hetken ajatuksiani jäädytettyäni pystyin jo kävelemään rennommin, nykimättä ja vilkuilematta koko ajan muita ihmisiä kulmien alta. Juuri kun mä astuin torialueen päähän, erotin sen perällä punavalkoraidallisen kojun, jonka tiskin takana istui tyttö. Sen kasvot näytti jotenkin sulavan ilmaan, se oli siinä sisällä. Tyttö ei todellakaan ollut harmaa eikä vetinen niinku ilma, vaan sen kasvot vaan istui siihen, näytti kuuluvan maisemaan. Sillä oli mahdottoman pitkät, vaaleat letit, jotka lepäsivät sen polville, kun tyttö nojasi kyynärpäillä polviinsa ja tuijotti edessään olevia kukkia. Kävelin hitaasti lähemmäs, ja huomasin kuinka isot, mantelinmuotoset ruskeet silmät sillä oli. Lisäksi sen huulet näytti todella haalean vaalenapunaisilta, ja näytti kun se olis asetellu niille jotain helmiäshohtoista, sillä ne loisti ku kaks helminauhaa tässä kosteassa elokuun ilmassa. Lähemmäksi päästyäni pystyin tarkkailemaan kokonaisuutta, ja arvion että tyttö oli hieman minun 187senttiä lyhyempi, vaikka se näytti todella pitkältä tuijottaessaan hieman musta ohi, pitkät jalat vierekkäin niiden tullessa myyntipöydän alata esiin. Mun mielenkiinto heräs ja nojauduin hieman eteenpäin, astellen yhä kojua kohti pitkin askelin.
HELMI
Yritin katsoa mua kohti kävelevän komistuksen ohi, mutta jotenkin mun kasvot eivät onnistuneet kääntymään siitä poispäin. Se käveli sen näköisenä, kun paljon urheilevat ihmiset kävelee, ja siitä huomasi heti, ettei se ollut mikään nöyristelevä tyyppi. Mun silmät ahmi sen ulkonäköä, kuin olisin elänyt muutaman vuoden luostarissa. Pojalla oli mustat, lyhyiksi kynityt hiukset, ja tajuttoman suuret, siniset silmät. Sen huulet oli hätkähdyttävän punaset, ja jos se ei olis ollut poika, olisin veikannut sen käyttävän huulipunaa. Tai no, nykyäänhän jotkut pojatkin meikkas. Mytta ei tää. Se oli mua varmaan muutaman sentin pidempi, mutta ruumiillisesti paljon isokokosempi. Se oli niin skrode, että olis käyny jostain vartijasta. Pojan hartiat näytti leveiltä, sellasilta jotka pystyy pitämään vaikka pyörremyrskyn raivon kaukana kun se vaan seisois sen edessä hartioineen. Pojan kasvoila oli hieman jäyhä, mietiskelevän näköinen ilme, mutta kun se kohtasi mun katseen, niissä pilkahti mielenkiinnon välke, ja mä käänsin katseeni pois. Helmi the tuijottaja jälleen vauhdissa. Käänsin pojalle selkäni, ja olin järjestelevinäni kukkapurkkeja, jotka olivat moitteettomassa, symmetrisessä järjestyksessä jo valmiiksi. Kuulin takaatani kivien rahinan märkiä laattoja vasten ja ääni sai ihoni nousemaan kananlihalle. Tai sitten se oli tuo ilmestys, joka näytti siltä kun olis just voittanu Mr. Finladin. Tai karannu joltain muotilavalta, joltain sellaselta missä vaatteita esittelivät oikeasti hyvännäköiset, timmi kroppaiset miehet eivätkä mitkään pyykkilaudat joiden jalat olivat ohuet ku hyttysen koivet.
-Saako täältä ostaakkin jotain? Täyteläinen ääni sujahti korvakäytävääni kutittaen sen tuhansia hermosoluja. Ääni kaikui päässäni, ja yritin pitää sen siellä mahdollisimman pitkään. Käännyin lettien heilahtaessa toiselle puolelle ja yritin virittää kasvoilleni myyjä-ilmeen. Pidin katseeni ruusuissa, sillä en halunnut kohdata pojan läpitunkevia, magneettien lailla puoleensavetäviä silmiä.
-Juu, näitä kukkia tässä, viittasin ympärilleni. "Eiku autoja ja vara-osia", teki mieli lisätä perään.
-Joo-o. Mä voisin ottaa yhden ruusun, ihan sama mitä väriä. Kokoa vaikka kuus jalkaa, poika sanoi. Ääni hyväili pehmeänä ilmaa ja laittoi sen värähtelemään. Miten jollain todellisella ihmisellä pystyi olemaan tuollainen ääni, mietin katsellessani ympärilleni ahtaassa kojussaa. Nurkassa kököttivät suurimmat, haalean punaiset ruusut, joiden terälehtien reunat olivat syvän punaiset. Pituutta yhdellä oli varmasti yli metrin, se kohosi muiden yli ruman ankanpoikasen tavoin, veti katseen itseensä ja erilaisuuteensa.
-Eiks sulla oo täällä yksinäistä? Ei näytä olevan muita kojuja, poika jutteli seuratessaan mua mun nyhtäessä ruusua ylös maljakosta.
-Mikäs täällä. Juttelen ruusuille ja kastemadoille, sanoin ähkäisten kun viimein sain ruusun kiskottua ylös saaden terävästä piikistä syvän haavan etusormeeni.
-Niillä on varmasti mielenkiintoinen elämäntarina, poika sanoi, enkä ollut varma oliko äänen huvittuneisuus tarkoitettu mun haavalle vai omituiselle vastaukselleni.
-Joo. Eräs ruusu sanoi kuihtuvansa pois kumppanin kuoltua, jatkoin tarinaa pokkana, odottaen pojan räjähtävän pilkkaavaan nauruun mun epätovoisten vastauksien takia. Tarina oli kyllä kuljettanut sen huomion pois mun yksinäisyydestä täällä ja muualla, mutta laittanut mut uuteen liemeen tarinan eteenpäinviemisessä.
-Sellasta se, kukillakin, poika vain tokaisi ja nojasi tiskiin. Lettini kiertyi ruusun ympärille mun kääntyessä, ja repäisi muutaman suortuvan irti. Kiersin sen nopeasti irti ja käännyin poikaa päin, katse yhä ruusussa.
-Haluatsä tän johonki suojaan tai sellaseen. Vai aiotsä kantaa tätä ihan näin vaa? Kysyin leikatessani juuresta palaa pois saadakseni ruusuun paremman imupinnan.
-En mä tarvitse siihen mitään. Mitä nyt kaunista ruusua piilottelemaan, poika kielsi ja sen katse suorastaan veti mun silmäluomia auki ja kaulaa ojentumaan suoraksi saadakseni katsoa sitä suoraan kasvoihin.
-Okei, käy. Ja viis euroo, tää on niin pitkäkin, sanoin häveten hintaa samantien. Ärsytti että piti pitää hintoja niin korkealle saadakseni jotain omaakin rahaa. Poika ojensi kätensä takin taskun uumenista ja lättäsi mun avoimelle kämmenelle rypistyneen vitosen.
-Eipä paljon maksa, tää on niin komeakin, poika sanoi laskien ruusun viereensä. Kukka ulottui sitä yli lantion. En sanonut siihen mitään, vaan laskeuduin penkille ja ojensin jalkani suoriksi. Hävetti niiden honteluus, mä olisin sopinut hyvin just joidenkin hyttyspoikien rinnalle, paitsi kasvot mun olis varmaan pitänyt peittää jollain.
-Moikka ja kiitos, sanoin ja nyökkäsin päälläni pojalle. Se ei lähtenyt, vaan jäi nojaamaan kojun metalliseen pystytystolppaan. Oli niin hiljaista, että mä kuulin vesipisaroiden hiljaisen tiputuksen ja meidän molempien hengityksen. Mun katkonaisena ja nopeana, turha arvata minkä takia, kun syy seisoi mun edessä. Ja sitten tuon komistuksen rauhallisen, pitkäksi venyvän hengityksen.
-Jatketaanko keskustelua sun ja luonnon vuoropuhelusta? Poika kysyi rennosti ja mä tuhahdin.
-No mä en nyt kyllä viitsi paljastaa enempää tai ne loukkaantuu, toivoin äänestäni kuultavan siihen tarkoitetun viestin "Mene pois", mutta poika ei ainakaan osoittanut ymmärtäneensä tarkoitustani.
-Niinpä, kivilläkin on tunteet, se sanoi ja arvasin sen virnistävän, niinku muidenkin hyvännäköisten poikien. "Mä tiedän että kaikki tytöt kuolaa mun perään, ja sä oot yks niistä. Ja vaikka sä oletkin tommonen harmaavarpunen, mun pitää osoittaa vetovoimani sullekkin, että saan taas kohotettua itsetuntoani illan bileitä varten." Oli mun arvailut sen päässä laukkaavista ajatuksista. Mua alko pikkuhiljaa harmittamaan mun alun avoin tuijottelu, mikä e ollut mulle kovin yleistä, paitsi just tämmösissä tapauksissa. mMä kun olin niin ujo ulkopuolisille, että kuljin naama kadunrajassa melkein missä vain. Luulis mun näennäisen yksityisyrittämisen kohottaneen mussa taistelutahtoa ja yritteliäisyyttä, ainakin itsevarmuutta, mutta sitä puolta tää hullu sateessa seisominen ei ollut herättänyt. Paremminkin vain aina siellä jossain piilevä nuha oli hyökännyt päälle ja saanut nenän helottamaan tomaatinpunaisena. Ja hiukset olivat kosteasta ilmasta pörröiset. Loin katseeni pojan kirkkaan värisiin tennareihin ja lisäsin ne pojan miinuslistaan ärsyttävän pitkäpiimäisen käytöksen lisäksi. Miksei se voinut lähteä jo? Se oli ilmiselvästi niitä urheilulukion snobbareita, jotka katto meitä ammattikoululaisia ku emäntä orjaa tai sinneppäin. Me oltiin tarpeellisia, koska me korostettiin lukiolaisten "täydellisyyttä", mutta oltiin muuten tarpeettomia. Tyhmiä, rumia, köyhiä, ja vihattiin lukiolaisia, ainakin Hakkerin lukiolaisia.
-Sä et vissiin oo tottunut puhumaan ihmisten kanssa, kun oot vaan kukille puhunut päivät pitkät? Pojan täyteläinen ääni oli vastakohta sanojen pisteliäisyydelle, joka niihin oli ilmestynyt. No, hyvä mulle, se varmaan kohta lähtis luikkimaan parinsadan euron tennareillaan.
-Joo, en, mokelsin ärtyneenä itselleni ja pojalle. Miks mä aina häkellyin juuri tuon tyyppisistä pojista, kunnes sain selville, että se oli täys @!#$ ja jouduin häpeämään aikaisempaa käytöstäni.
-No viitsisitkö edes katsoa muhun, että voisin sanoa vanhana papparaisena lapsenlapsille, että minkä värist silmät sillä tytöllä olikaan, joka ärtyneenä toivotti ukin hornan tuuttiin ilman ainuttakaan syytä? Poika tivasi, ääi yhä näennäisen rentona. Päätin nostaa katseeni, ehkä se lähtsi pois. Ymmärsin kyllä, että silmien värin näkeminen oli tekosyy jollekkin toiselle, sillä se oli varmasti erottanut niiden värin mun tuijottussession aikana. Ojensin vastahakoisena kaulani ja nostin katseeni tumman yötaivaan värisiin silmiin, joissa ei ollutkaan odottamaani halveksunnan pilkettä, vaan ihan rehellinen, mielenkiintoinen ilme. Silmiä reunustivat tajuttoman pitkät mustat ripset, ja näin nyt selvästi pojan kasvojen muotojen klassisuuden ja komeuden. Nenä oli suora, suu helotti punaisena ja leuka oli kulmikas. Meinasin huokaista, mutta tajusin sitten, että se saisi mut näyttämään entistä typerämmältä, ja sain sen pidätettyä huulille. Poika kallisti hieman päätään ja hymyili suun levitessä molempiin suuntiin.
-Tiesitkö, että aina ei oo hyvä pitää jääräpäisyyttään. Mutta joo, moikka.
Avasin ruskean oven sen naristessa valittavasti. Keittiöstä kuului kilistelyä, ja äidin ja isän äänien muminaa. Yritin loikkia huoneeseeni vaivihkaa,mutta yksi ruusupusseista putosi ja tumpasahti maahan vaimeasti.
-Helmi? Missä sitä on oltu? Isä könysi ylös ja otti tukea pöydänkulmasta. Sen silmät harottivat ja naamassa oli muutaman päivän sänki. Siitä löyhkäsi vanhan viinan haju muutaman metrin päähän. Mä olin nähny isän viimeksi varmasti menevän suihkuun ennen sen kännikaverin, Joukon hautajaisia. Ei se sinnekkään lopulta ollut jaksanut mennä, tai olis, jos olisin päästänyt sen siinä kunnossa menemään.
-Kaupungilla vaan kavereiden kanssa, valehtelin keräten ruusuja takasin pussiin. Äidin silmät seurasivat meitä hitaasti, se ei ollut onneksi juonut vieläkään. Äiti olikin ollut juomatta jo kaks viikkoa, mitä mä todella arvostin, kun tiesin että se oli ollut yhtä pahassa jamassa kun isä nyt. Se oli yks yö muutama viikko sitten tullut nukkumaan mun viereen, kuiskinu mulle, että halusi tälläsen elämän loppuvan. Seuraavana päivänä se oli selvänä ajanut sairaalaan ja sieltä vierotushoitoon muutamanksi päiväksi.
-Noissa vaatteissa? Miehet pyörii kiimaisina ympärilläsi kun kuljet puolipukeisena ulkona, isä irvisti inhoavasti ja mua puistatti. Mulla oli päällä vielä takki, pitkät housut ja kaulahuivi. Hyvin paljastavaa, mietin sarkastisesti, yrittäen nyhtää tästä inhottavasta tilanteesta jotai hyvääkin. Ainakin isällä oli entiset naurattajan taidot tallella.
-Joo, mä laitan lisää vaatetta päälle, lupasin ja sanojeni vakuudeksi kiskasin repustani villapaidan ja retuutin sitä kädessäni.
-Niinhän sinä, isän tyttö, isä hymyili ja tallusti takaisin kittiöön. Äidin katse seurasi mua mun jatkaessani matkaa yläkertan.
-Tiiätkö Helmi, tää on paljon paremmin näin. Mutta Samin pitäisi päättää lähtevänsä samaan kun minä, vaikka ei tää helppoa ole, äiti sanoi lusikoiden vanhentunutta jugurttia suuhunsa auki leikatusta purkista. Jugurtti oli paakkuuntunutta, ja mua äklötti.
-Mä tiedän, mutisin ja järjestelin laskuja ja tilin tilanteesta kertovia lappusia. Pitäis taas juosta hakemaan isän tuet ennenkuin se ehtisi kaataa niitä kurkuasta alas, mietin repiessäni paperiveitsellä auki seuraava kirjettä.
-On sullakin varmasti hankalaa tän tilanteen kanssa. Kaksi alkoholistia, se lisäsi loppuun ääni hieman tukahtuen. Mn ei tavinnut nostaa katsettani tietääkseni, että sen silmät olivat kostuneet. Äidille oli kova paikka nähdä itsensä tässä tilassa, senkin takia, että se oli ollut pidetty äikänopettaja lukiossa ennenkuin me oltiin muutettu tänne ja kaikki oli alkanut.
-Ei mulle mitään, valehtelin, vaikka tuntui raskaalta huolehtia kaikista juoksevista asioista. Äiti ei nyt jaksanut miettiä sellasia, isä ei ollut kunnossa ja mä en viitsinyt hakea apua, vaikka olis pitänyt. Mitä "kaveritkin" sanois, jos ne näkis mut jonkun sosiaalityypin kanssa juttelemassa. Onkis vaan kaiken tietoonsa ja mä saisin uuden leiman otsaani. Ei kiitos.
Äiti tarkkaili mua hetken aikaa, ja mä tuijotin herkeämättä ilmaslehtisen mainosta. Se huokaisi, nousi ja lähti olohuoneeseen. Mä jäin istumaan siihen miettimään, siirrellen kirjeitä edestakaisin pinojen väliä, järjestäen niitä yhä uusiin järjestyksiin. Ja miettien erästä poikaa, jolla oli yötaivaan väriset silmät ja musta siilitukka.
LUKAS
Mä näin sen matkalla koulusta kotiin, edessäolevan tuolin selkänojaan kiinnitettynä. "Iltapostin jakoa reippaalle nuorelle. Puh. 3354 678" Tiesin heti, että se oli mulle. Ilma kotona oli ollut yhtä paksua ku mummon keittämä kahvi, sitä olis voinut leikata veitsellä. Faija ei ollut puhua pukahtanut meidän yhteenoton jälkeen, mutta eihän se yleensäkään paljoa turhia puhellut. Anja sen sijaan oli vilkuillut mua sen näköisenä, että purskahtaisi minä hetkenä hyvänsä itkuun. Mä olin pelkästään ilonen siitä, mitä oli tullut neuvomaan. Mä en kestänyt sitä, että se luuli olevansa mulle joku mutsikakkonen, mulle se tulis aina olemaan vaan Anja, isän naisystävä. Mä en ymmärtänyt, miten faija oli niin nopeesti ohittanu mutsin kuoleman, kolmessa vuodessa ja tuonut Anjan kotiin. Ehkä niillä oli ollut joku työpaikkaromanssi jo mutsin aikana. Faija oli varmaan hakenut lohtua työpaikalta, kun ei ollut sitä kotona ehtinyt saamaan omien kiireittensä vuoksi. Siinähän ne hommat hoituu sopivasti palaverien välissä, mietin tuijottaessani pää kallellaan ilmoitusta. Mutsi oli ollut ainoa, joka oli tajunnut, etten mä tähdännyt yhdeksi jani sievisistä. Mä halusin, että mulla olis uintiuran rinnalla jotain muutakin, aikaa olla kavereiden kanssa. Enkä halunnut koko ajan painaa vaan altaassa tuhatta ja sataa, vaan elää niin normaalia elämää kuin pystyin. Siis olympiamitalien välissä, tietenkin.
Repäisin paperin nurkasta palasen ja tuhersin tylsällä repusta löytyneellä lyijykynällä numeron paperille. Pääsisin edes kotoa pois, hengittämään raikkaampaa ilmaa. En mä rahaa tarvinnut, eikä sitä kai postinjakamisesta saanutkaan ku vaan jotain pari euroa tunnilla.
Ilma oli tosi sumuinen ja harmaa, ja siitä mulle tuli mieleen parin päivän takainen tapaaminen torilla. Mun suupielet nousi pakosti, kun muistelin tilanetta. Tyttö oli samaan aikaan ahminut mua silmillään ja häätänyt mua kylmäkiskoisesti pois. Se jos mikä riitti nostamaan entisestään mun mielenkiintoa. Eikä tilannetta helpottanut se, että tyttö oli merkillisen kaunis. Ei sellaisella näytellijätär tyylillä, vaan ihan omalla tyylillään. Sekoitus jotain herkkää ja vahvaa. Sellaiset oli aina kiehtonut mua. Ja sen hiukset näytti just siltä, että joku nuorukainen vois kiivetä niitä pitkin ylös torniin, sellaset pitkät ja vahvat kun olivat. Musta oli kuoriutunut varsinainen herrasmies sen edessä. Mä en ollut pystynyt kuvittelemaankaan suuhuni sellaisia lauseita, mitä mä olin sille sanonut, vieläpä sellaisella äänellä, ilman vitsiä. Mutta ehkä joku korkee taho oli syöttäny ne sanat mulle, sillä mä olin tuntenut tytön katseen pitkään selässäni kävellessäni pienen puun kokoisen ruusun kanssa kotia kohti. Ne oli näköjään tehonnut, ne sanat. Mä katsoin ikkunasta ulos virnistys huulillani, ja mun suu repes entistä suurempaan hymyyn, kun näin sen saman mummelin taas kiskovan sitä pikkulikkaa kauemmas mun virnistyksen vaikutuspiiriltä. Se pui mulle nyrkkiään ja sai mut lopulta kääntämään naamani poispäin. Mun oli pakko laittaa naama peruslukemille, sillä toisella puolella bussin käytävää istui vanhempi mies, joka tuijotti mua ihmeissään. Eihän yksinoleva ihminen saa hymyillä.
Bussi nytkähti liikkeelle ja soljui liikenteen keskellä kohti määränpäätä. Kohta se kuitenkin taas poikkesi pysäkille, ja uutta porukkaa lappasi sisään. Kaks nuorta jätkää, pari keski-ikästä naista ja sitten se tyttö. Jolla oli helminauhat huulilla ja kasvoilla ristiriitainen ilme. Sillä oli päällään muhkee ruskea neuletakki, jonka sisälle se näytti kääriytyneen. Sen selässä oli Dakinen musta reppu, johon oli kiinnitetty kaikenlaisia pinssejä. Tyttö käveli ryhdikkäästi käytävää eteenpäin, katse maassa. Se olis voinut olla vielä kauniinpi, jos olis kantanut päätään kaula suorassa. Yhtäkkiä, varmaan tunnettuaan mun katseen, se nosti hetkeksi päätään ja vilkaisi ympärilleen. Yksi mantelisilmien hipaisu muhun ja mä virnistin sille tuntemisen merkiksi. Se katsoi mua hetken, kunnes käänsi selkänsä ja istahti mua pari penkkiä edemmäs. Pistin merkille kaupungin osan, jossa se oli noussut kyytiin. Tyttö oli varmaan ammattikoulussa, osoitteesta päätellen. Ja siitä, että lähistöllä ei ollut muita kouluja, enkä mä ollut ikinä nähnyt sitä meidän koulussa. Tollasta ihmisolentoa ei olisi voinut olla huomaamatta kaikkien toistensa näköisten tyttöjen joukosta. Bussi kaasutti eteenpäin, ja mä tarkkailin tyttöä herkeämättä. Sen pää nousi reilusti selkänojan yli, hiukset olivat nyt epämääräisellä sykeröllä niskassa. Se tuijotti ikkunasta ulos, ja sen kuvajainen heijastui lasin pinnasta. Mua kiinnosti koko ihminen aivan tavattomasti, se oli samaanaikaan niin itsevarma, mutta kuitenkin ryhdissään niin epävarman ja särkyvän olonen. Jotain toista Nina-lihashirmun vastakohdaksi. Vertaisn tyttöä hetken urheilulliseen Ninaan, jonka oranssinruskean ihon alla pullottivat lihakset. Nina oli samaan aikaan sekä lihaksikas että siro. Lyhyt ruskea tukka, ruskeet silmät ja mutrusuu. Lyhyesti sanottuna syöjättären näköinen, aivan toista kuin tämä luontokappale, joka istui pari penkkiä mun edessä, eikä näyttänyt mitenkään haluavan jatkaa muhun tutustumista. Jotenkin pitäis keksiä keino, miten tällänen kovan kundin maineessa oleva lukiolaisjätkä kehtais mennä amiksen viereen istumaan. Olkoonkin, etten mä oikeesti välittänyt muiden mielipiteistä, säälin vain meidän koulun terkkaa ja hammaslääkäriä ja lyhensin potilaslistaa järkeilylläni. Tuhahdin ja rentouduin selkänojaa vasten. Kai nyt jossain vaiheessa kyytiin pitäisi tulla niin paljon porukkaa, että mä nuorempana voisin kohteliaasti tarjota lapselle ja vanhemmalle vierekkäiset paikat ja istahtaa ruusunmyyjätytön viereen.
Nuori perheenisä tuijotti avuttomana ympärilleen täpötäydessä bussissa, vieressään räkänokkainen pikkutyttö ja edessään rattaissa köllivä vauva. Kun meidän katseet kohtasivat, nousin penkiltäni ja sanoin että olkaa hyvä, saatte rattaatkin tähän eteen näin. Isä hymyili mulle helpottuneena, ja mä olin tyytyväinen itseeni. Yksi hyvä työ päivässä, sataa huonoa tekoa vastaan oli mun mielestä ihan hyvä juttu. Nyt mä vaan kasvattaisin kylläkin huonojen tekojen listaa menemällä istumaan tytön viereen, joka ei näyttänyt mua kaipaavan.
-Voisinkos mä tulla tähän istumaan. Piti luovuttaa paikka sille, kenelle se kuuluikin, avasin keskustelun ja vastausta odottamatta laskeuduin istumaan. Tyttö vilkaisi mua, mutta nyökkäsi vain nopeasti, eikä avannut suutaan.
-Mites on kauppa käyny? Kysyin leppoisasti jutellen ja taputtelin reisiäni. Tyttö huokaisi raskaasti ja aukaisi suunsa.
-Miks ihmeessä sun täytyy leikkiä jotain sosiaalista suomalaista koko ajan? Etkö sä voi tajuta, että kaikki ihmiset ei kaipaa sun seuraa, edes tällänen amistyttö ku mä. Kerrankin se katsoi mua pitkään vapaaehtoisesti suorassa istuen, ja sen kasvoilla oli sellainen ilme, jota mä en ollut nähnyt vielä kenelläkään. Mun leuka putosi polviin ja tyttö varmaan luuli iskeneensä arkaan paikkaan ja naurahti hieman ivallisesti ja itseensätyytyväisenä. Ilme muuttui, enkä mä ehtinyt tulkita sitä.
-No jaa.. Voihan näitä asiakassuhteita näinki hoitaa, totesin rauhallisesti, ja tuon ilmeen mä tunnistin. Se oli sekoitus puhdasta raivoa, ärtyneisyyttä ja samaan aikaan huvittuneisuutta.
-Mä en hoida asiakassuhteitani missään muualla kuin pöydän toiselle puolella seisten, se sihahti hampaidensa välistä kuin kyykäärme ja käänsi katseensa suu irvessä pois. Mä jäin katselemaan sen takaraivoa ja ihmettelin mikä sillä oikein oli. Okei, ehkä mä olin rasittava, ärsyttävä ja outo, mutta en noin suuren vihan ansaitseva. Oli mun vuro huokaista raskaasti ja kääntää katse pois. Tohon ei näköjään purrut mikään muu, joten täytyi kokeilla välinpitämättömyyttä.
Matka taittui nopeesti, kerrostalot alkoivat vaihtua omakoti- ja rivitaloihin. Tyttö ei ollut vieläkään luovuttanut, joten mä aloin turhautua. Aloin miettiä, että miksi just sen tytön, josta mä olin rehellisesti kiinnostunut, piti olla toista maata kuin ne tytöt, joiden suurin päänvaiva oli se, katsoako mua kasvoihin läheltä vai tyytyä vilkuilemaan mua pelokkaasti kauempaa. Ja sitten se käänsi päätään, ihan hitaasti, varkain. Näin sivusilmällä sen silmien avautuvan, ja sen katse kulki hitaasti pun päälakea alaspäin, rintakehää kohti. Käytin tilannetta hyväkseni ja käännähdin nopeasti, yllättäen tytön. Hetken sillä kesti tajuta katsovansa mua silmiin, ennenkuin se alkoi muka puhdistaa kynnenalusiaan naama punaisena.
-Mikä sun nimi on? Kysyin kun en muuta keksinyt. Jos meidän koululaiset näkis mut tässä tilanteessa, anelemassa tytöltä paria sanaa, ne naurais mut pihalle lukiosta. Pyyhkäisin kämmenellä farkuistani näkymätöntä likaa pois ja odotin.
-Helmi. Sä olet varmaan joku Niko tai Ville, se vastasi ja vilkaisi mua. Olin erottavinani sen suupielen nykivän.
-Enpäs vaan Lukas, kielsin ja painoin stoppia.
-Mä kun ajattelin että tollanen perus kovisnimi sopis sulle, Helmi huokaisi muka pettyneenä itseensä. Tyttöhän osas tarinoimisen lisäksi puhua ihan pokkana toisille tollasta päin naamaa.
-Jaahas, kuittasin ja nousin seisomaan bussin ajaessa pysäkille.
-Hei vaan, Helmi, huikkasin ja astuin bussista ulos. Edes jotain edistystä simpukka rintamalla, mä mietin. Jos merien simpukat pystyisivät tollasia helmiä pyöräyttelemään, niistä käytäis sotaa.
HELMI
En millään saanut unta. Koko päivä oli ollut yhtä sekamelskaa, Lukaksen tapaaminen oli vaan kruunannut kaiken sen. Lakanat tuntuivat kietoutuvan mun jalkojen ympärille kuin intohimoiset kosijat, ja kohottauduin istualleni. Kuu mollotti isolla tummansinisellä taivaalla, joka näytti suunnattoman suurelta siniseltä peitolta. Ihan kun se laskeutuis kohta maapallon päälle ja nukuttais meidät lämpöiseen uneen. Mutta ne silmät. Ajatukseni harhailivat takaisin ruuhkabussiin. Lukas oli syntisen hyvännäköinen, mutta sen luonne oli jotenkin kaksijakoinen. Tai ainakin musta tuntui siltä, sillä se oli jotenkin liian kiinnostunut musta, etten mä voinut antaa itselleni lupaa olla miettimättä, että sillä oli jokin taka-ajatus. Se oli sen sortin kovannäkönen tyyppi, ettei sillä voinut olla mitään mielenkiintoa tällästä mun tyyppistä tyttöä kohtaan. Haluaisin tietää edes yhden syyn, miksi se oli näin lyhyellä aikavälillä pujahtanut mun näköpiiriin kuin kuusta ammuttu, niin olisin voinut heittäytyä kunnolla siihen lämpimään poreilevaan juomaan, joka oli aina täyttänyt mut kun Lukas oli mun lähellä. Pyyhkäisin kasvoilleni valtoimenaan valuvat hiukset olan taakse ja nousin ylös. Mun oli pakko päästä terassille tuulettamaan ajatuksiani, että saisin unen päästä kiinni. Muuten saisin huomenna nimekseni Helmi "Panda" Tammisen. Talo oli hiljaa, mutta isän kuorsaus kuului rahisevana olo-huoneesta. Aukaisin lasioven ja tassuttelin hiljaa isän vierelle. Toinen käsistä oli valunut alaspäin ja sormet haparoivat lattiaa. Suu oli auki, ja hiukset harottivat joka suuntaan. Se toi mulle mieleen Uuno Turhapuron resuisine likaisine paitoineen ja college-housuineen. Se näytti niin erilaiselta, muutaman vuoden takaiseen sporttiseen mieheen verrattuna. Ei mun isältä. Siltä jonka mä muistin ala-asteelta. Kaikki luokkalaiset oli kadehtinut sitä, että mun isä jaksoi olla mukana joka jutussa ja juoksi mun kannoilla hiihtokisoissa. Taputti katsomossa, vaikka mä olisin kaatunut yrittäessäni osua palloon. Nyt se oli kuin repaleinen varjo entisestään. Yhtäkkiä kuu ujutti säteensä sisälle isoista ikkunoista ja osui avonaiseen pulloon. Se oli puolillaan, korkki lojui vieressä. Isä oli ottanut ennen nukkumaanmenoakin. Kyykistyin hitaasti ja nostin pullon ylös. Nousin ja kävelin hiljaa parvekkeen suuntaan. Kun painoin oven kahvan alas, se kitisi valittaen ja isä korahti. Pidätin hengitystäni seisoen varpaillani, mutta se jatkoi uniaan. Betonilattia tuntui kylmältä hikisiä varpaitani vasten, ja kävelin päkijöilläni kaiteen varaan. Käänsin pullon ympäri. Litku valui lotisten alas ja hävisi kosteaan maahan.
-Helmi! Herää jo! Äiti huusi ja aukaisi oven nopeasti. Nousin vieteriukon tapaan ylös ja tähyilin kelloa. Kakskytvaille kaheksan. Pomppasin ylös ja ryntäsin syömään aamiaista. Miten tuore sämpylä pystyikin tuntumaan niin kuivalta ja tarttumaan suuhun kuin sahanpuru? Kulautin alas maidon ja vedin muutamalla harjanvedolla tukan selväksi. Nyt en ehtisi tehdä sille mitään, se saisi lentää takanani supermiehen viitan tavoin. Puin päälleni neulepaidan ja vetäisin jalkaani kolitsit. Laukku lennähti olalleni eteisin tuolilta, ja mä olin jo menossa.
-Kävisitkö kaupassa koulun jälkeen? Äiti vielä huusi mun perään, ja mä tunustelin taskuani. Siellä tuntui olevan muutama setel, kai mä niillä jotain saisin. Juoksin verenmaku suussa bussipysäkille, ja ehdin juuri ja juuri pysäkille, kun bussi kaarsi sinne. Kuski toivotti hyvät huomenet ja sain kakisteltua vastaukseksi jonkinlaisen "hy-hy-väähh-ää huo-hu-huomen-tah":n, kun heilautin laukun penkille ja pysähdyin haukkomaan henkeäni kuin olisin juossut aavikkomaratonin ilman vettä. Ehkä jossain vaiheessa pitäisi osallistua liikuntatunneille muutenkin kuin seisomalla jossain puolustusrajan alapuoellla. Lysähdin penkkiä vasten ja suljin hetkeksi silmäni. Toivottavasti tää ei jatkuis samanlaisella rytinällä halki koko päivän.
-Tamminen? Viitsisitkö kääntää tämän lauseen? Enkunmaikka kysyi katsoen luokkaa silmälasiensa alareunan ali. Tapa sai sen katseen näyttämään halveksivalta ja ylenkatsovalta.
-Kukaan ei voinut arvata, että lastenkodissa tulisi tapahtumaan jonkinlainen johtamiskysymykseen liittyvä konflitki, tavasin nenä kiinni kirjassa. Luokassa oli unenomainen tunnelma, kaikki oppilaat nuokkuivat käsivarsiensa varassa tai tiirailivat kaihoten vihdoinkin kirkastuneeseen syysilmaan. Mä tein vaudilla enkuntehtäviä eteenpäin, ettei tulis mitään läksyä kotiin. Iltapäivällä olisi enää käytännön tunteja, eikä niiltä tulisi mitään erikoista läksyä. Muistelin kultasepäntyöhön liittyviä enkunsanoja, ja vilkuilin aina välillä muita oppilaita. Luokalla ei ollut ketään varsinaista pelleä, mutta Andreas yritti välillä ottaa hartioilleen sankarin punaisen viitan. Muut oppilastyypit löytyivät, hiiskat, nörtit, pissikset, tavikset, gootit ja kaikenlaiset synkistelijät. Mä en katsonut kuuluvani mihinkään näistä. Olin yleensä luonteeltani aika peräänantamaton, kun sille päälle satuin. Uusien tuttavuuksien joukossa käyttäydyin mieluummin torjuvasti ja esittäen mieleeni uppoutunutta, että sain tarkastella heitä mitään näkemättömin silmin saadakseni luotua heistä mielipiteeni. Kouluissa liikuin milloin kenenkin kanssa, mutten yleensä kuulunut porukan pääjengiin, johon kuuluivat ne, jotka ramppasivat kuokkavieraina lukiolaisten bileissä tai juoksivat baareissa isosiskojen- tai veljien papereilla. Kun joku ehdotti mulle kyläilyä, saatoin lähteä, mutta kotiini en koskaan kutsunut ketään. En halunnut koko koulun saavan tietää isän alkoholismista ja näkevän missä kunnossa talomme oli sisäsltäpäin. Ulkopuolelta olin saanut sen viime kesänä maalattua, joten se sulautui hyvin naapuruston puutalojen sekaan. Bileissäkin kävin harvakseltaan, sillä mua inhotti nähdä ihmisten hölmöilevän kännissä ja esittävän jotain muuta kuin oli- tai sitten sitä perimmäistä itseään.
-Läksyksi sitten sivut 234-237. Kääntäkää kappale vihkoon ja viimeistelkää ammattikirjoitus, opettaja sanoi kirjoittaessaan läksyt taululle haalean punaisella liidulla. Kirjoitin vihkon yläreunaan muistutuksen ammattikirjoituksesta, ja maleksin virran mukana sinne minne se vei, voimakkaaseen valtameren sopukoissa piilevään virtaan joutuneen kalan tavoin.
Punnitsin mielessäni, kumpi oli tärkeämpää, c-vitamiini vai uusi hammasharja mulle. Päädyin vitamiineihin ja nostin sen oranssiin lähikaupan koriin. Hiukseni valuivat koko ajan hintoja tarkkaillessani silmille, ja löysin tunnustellen ponnarin housujen taskustani. Kietaisin hiukset sillä kiinni, vaikka osa suortuvista karkasi heti ponnarin ulottumattomiin. Kävelin kohti kassaa, ja ladoin ostokset hihnalle. Siinä oli perustarpeita, leipää, jugurttia, leikkeleitä ja maitoa.
-15-euroa ja kahdeksankymmentäneljä senttiä, ylä-asteikäisen näköinen nuori poika sanoi ja siirsi ostokseni liukuhihnan päähän. Kaivelin rahoja taskusta ja ojensin ne myyjälle. Poika räpläsi rahoja hetken aikaa, ja työnsi ne sitten kassakoneeseen. Se nyökkäsi mulle ja työnsi laskun kouraan. Musta näytti, että se oli ekoja päiviä työssä, ehkä sillä oli tetti. Se oli tosi hermostuneen näkönen, näpelöi välillä finnejään ja hieroi hikisiä käsiään farkkuihinsa.
-Kiitti, sanoin ja heitin kangaskassit olalleni. Poika näytti helpottuneelta päästessään hetkeksi asiakkaista. Tuli mieleen mun ekat päivät töissä, silloin oli koko ajan pelännyt kämmääväni. Ulkona oli tosi syksyinen ilma, sellaisen lämpöisen syksyn ilma. Missään ei näkynyt sumun häivääkään, ja mun teki mieli tanssahdella matka bussipysäkille. Mua ei just nyt kiinnostanut pätkääkään kukaan Lukas. Mikä sekin kuvitteli olevansa, joku suloinen tyttömagneettiko? Sillä oli varmaan ollut hauskaa nähdessään mun tuijotuksen silloin bussissa. Mä kyllä oikeestaan tykkäsin tälläsistä hetken ihastuksista, niistä sai voimaa päivään.
Kotona ei ollut ketään, ja jouduin laskemaan ostokset hetkeksi oven eteen kuramatolle. Mulla oli samassa avainnipussa monta avainta ja yritin muistella, mikä niistä oli kodinavain. Jouduin niin harvoin käyttämään avaimia, etten millään muistanut mikä niistä kävisi lukkoon. Yleensä kummatkin vanhemmista, edes isä oli kotona, mutta ehkä ne oli saanu jonkun yhteisen innostuksen ja lähteneet tuulettamaan aivojaan. Tuskailin avaimien kanssa ja kun ne vielä tippuivat kilisten portaille, tuhahdin kukkuisesti kuin Noan arkista unohtunut kirahvi. Viimein sain käsiini oikean avaimen, ja hymyilin tyytyväisenä kun lukko kolahti avautumisen merkiksi. Just kun mä nostin ostokset sisäpuolelle, tunsin olassani koputuksen. Käännähdin nopeasti, ja kassi putosi lattialle. Näin sumeasti edessäni tutunnäköisen pojan, ja jostain alitajunnasta mulle välittyi käsky sulkea ovi, ettei sisälle nähtäisi. Suljin oven. Räpytin silmiäni ja yritin yhdistää edessäni seisovaa postipoikaa johonkin aikaisemmin näkemääni henkilöön, mutta paikka ja aika eivät täsmänneet. Astuin taaksepäin ja nojasin oveen.
-Lukas? Postimies, totesi älykkäästi ja Lukas virnisti kokosuun leveydellä.
-Sä oot aika hauska tyyppi. Voi kun mulla ei ollut kameraa, ton olis voinut hyvin lähettää Hauskoihin kotivideoihin. "Tyttö kamppailee oven euki ja sulkee sen sitten paniikissa unohtaen avaimet sisälle". Tuijotin sitä nolona, ja olin juuri alkamassa äyskiä sille tunkeutumisesta yksityisalueelle, kunnes tajusin. "Ja unohti avaimet sisälle".
-Ei voi olla totta! Puuskahdin ja rynkytin ovea. Poika seisoi tumput suorina virnuilemassa ahdigolleni, laukku täynnä ilmaisjakelulehtiä. Mitä se siinä vielä toljotti, miksei se se heittänyt lehteä mulle ja jolkottanut toiseen taloon? Potkaisin kiukkuisena ovea, jolloin viimeisetkin suortuvat onnettomasta ponnaristani irtosivat, ja huokasin.
-Tää ei aukea, totesi järjenvalo välkkyen, ja tunnustin tappioni luomalla katseeni Lukakseen.
-No katos kummaa, se viisasteli ja sen pisteet mun silmissä laskivat vilisten. Nauraa nyt nuoren neidon ahdingolle! Just kun mun mieli oli ollut niin korkealla, niin sitten piti tulla tällänen takaisku.
-Joo-o, tyydyin vain sanomaan ja tuijotin lukittua ovea.
-Mites sä ajattelit päästä sisään?
-En tiiä.
-Joskus on hyvä pyytää apuakin..
-Mitä sä voisit tehdä? Ootsä vaklannut meijän perhettä ja saanut selville, että meillä on jossain sammiollinen avaimia? Kysyin ja istahdin portaille sen alapuolelle. Repäisin sen laukusta yhden lehden, ja sen välistä laskeutui paperinpala mun syliin. Oli ihan hiljaista, kun Lukas osoitti parveketta ja sen avoimena olevaa ovea.
-No, jos pitää silmät päässä, saatta huoamata muutakin kuin avaimia, se hymyili ja mä pomppasin ylös.
-Oi ihanaa, virnistin ja kietaisin hiukset käteni ympärille.
-Ehkä susta on jotain hyötyä, jos vaan ilmestyt sillon paikalle ku tarvitsen apua, sanoin ja lähdin astelemaan parveketta kohti. Nurmikko oli vielä aivan vihreää, mutta jo hieman sen näkösitä, että olisi jo halunnut päästä talvilomalle.
-Sä voisit lukea sen ilmoituksen siitä paperinpalasta, vaikka nyt on ehkä vähän huono hetki, Lukas sanoi kovalla äänellä perääni. Pysähdyin ja mietin hetken. Olisko se joku typerä juttu mulle, vai oliko se ihan tosissaan. En tienyt, mutta päätin riskeerata.
-Mmjoo, mutisin ja otin lehden kainalostani.
-Ja jos et saa selvää, siinä lukee: Olet hassu, lähtisitkö kahdeksan jälkeen kahville? Lukas pamautti, ja mä luin silmät vilisten noi nopeasti äherretyt sanat. Mun silmät liimautuivat sen silmiin ja vaikka olin aidemmin päättänyt olla välittämättä kenestäkään Lukaksesta, mun pasmat meni sekasin sen katseesta. Sille ei voinut mitään, hyvännäköisiä miehiä pitäis kieltää vaikuttamasta katseellaan muihin ihmisiin.
-Öhh. Mitä tai siis, joo, ähkäisin lopulta ja hymyilin. Lukas heilautti kättään, kääntyi postilaukku liitäen ja lähti astelemaan portista ulos.
-Muut asiakassuhteet odottelevat! Nähdään Leivoksessa kahdeksalta! Ja niin se oli jo poissa mun näkyvistä, naapurin kadulle ylettyvän syreenipensasaidan takana. Kolautin parekkeen oven kiinni takanani ja jäin tuijottamaan vastapäistä seinää. Mun elämähän oli muuttunut varsin ennalta arvaamattomaksi.
HELMI
Kello lähestyi kahdeksaa samaan aikaan tuskastuttavan hitaasti ja aivan liian nopeasti. Mua harmitti että olin langennut Lukaksen ansaan niin nopeasti, vilkaisemalla vain sen silmiä. Toisaalta mun olis tehny mieli hymyillä koko maailmalle, niin onnellinen mä olin. Että Lukaksen tapanen poika pyys mua epävirallisille treffeille. Mä olin käynyt treffeillä viimeks joskus ala-asteella, jonkun mun rinnakkaisluokkalaisen kanssa. Se oli ollut sillon lähinnä jännittynyttä toisen silmäilemistä ja hermostunutta hihittämistä. Pussaillut mä olin viimeksi myös ala-asteella, venäläisen postin ansioista tai takia. Mä olin joutunut pussaamaan meidän luokkalaista mahtavan sylkivaraston omistavaa poikaa, ja muisto suukosta oli jotain imukuppimaisen imun ja koiranpusun väliltä. Istuin parvekkeella ja potkin jalallani vauhtia korituoliin, joka riippui katosta. Ulkona oli sen verran raikasta näin illalla, että mun täytyi pitää fleeeceä päällä, koska aurinko ei päässyt enää kurkottamaan parvekkeen katoksen alle. En oikeestaan edes tiennyt, mitä treffeillä tehtiin. Mä en uskonut että se olis semmosta amerikkalaista hömppää, toisen silmiin tuijottelemista ja rajuja rakkauskohtauksia. Eikä taustalla varmastikaan sopivasti soisi joku rakkausbiisi ja kahvila olis aivan täynnä, mutta slti meitä rakastavaisia ympäröisi vain meidän tunteidemme muuri muuta maailmaa vasten. Mun oli pakko irvistää kuvitelmilleni, ja vaikkei ketään tiennyt mitä mä olin miettinyt, puna kohosi mun kasvoille. Olin nähnyt Lukaksen vain muutaman kerran, ja nyt mä jo kuvittelin meidän välille hurjaa romanssia ja suutelemista. Vois melkein sanoa että inhottavaa. Sillä mä en oikeasti tiennyt mitään Lukaksesta, niin tää onnen tunne ei voinut olla ihastusta siihen ihmisenä. Ehkä mä vaan nautin olla sen lähellä, se kun oli niin hyvännäköinen, että sen vieressä pakostikin sai osan sen vetovoimasta. Ehkä sen voima oli jopa suurempi kuin painovoima, sillä miks mulla sitten muuten tulis sen silmiin katsoessani oudon painoton olo? Keskeytin pohtimiseni vilkaisemalla kelloon ja tajuamalla, että se oli jo puoli kahdeksan. Jos mä halusin antaa itsestäni hyvän vaikutelman ja saapua paikalle ajoissa, mun täytyisi lähteä nyt.
Kun mä kävelin kohti kahvilaa pitkin askelin, käsivarsien heiluessa vieressäni, mulla oli tunne että kaikki tiesivät mun menevän tapaamaan jotain poikaa. Toi mummo tossa katsoi mua just sillä tavalla ja toi poika ja toi isä lapsensa kanssa. Tiesin ettei ne tiennyt, mutta silti mä ajattelin sillä tavalla. Kai sitä tulkitsi ihmisten ilmeet eri tavalla eri tilanteissa. Käännyin kulmasta ja näin kaukana kahvilan, jonka oven yläpuolella oli hieno taulu, johon oli piirretty herkullinen leivos. Mun vatsanpohjassa perhoset pelas sulkapalloa ja oudosti mun käynti alko hidastumaan. En huomannut punaisten valojen vaihtuvan vihreäksi, ennenkuin takanani seisova nainen lähti kävelemään kadun yli. Nostin kiireesti jalkaa toisen eteen ja yritin vilkuilla kadun varressa olevista näyteikkunoista, loistiko jännitykseni kasvoiltani. Mä olin ihan varma, että Lukas tukehtuis kahviinsa jos tietäis mun jännittävän tapaamista näin paljon, kun mä jännitin. Keräsin kaiken mahdollisen rohkeuteni ja avasin kahvilan ison puisen oven. Silmäsin heti koko kahvilan läpi, mutta en nähnyt missään Lukaksen mustaa päätä. Huokaisin helpotuksesta ja astelin paikalle, josta Lukas näkisi mut helposti kun tulisi sisään.
LUKAS
Mä olin jälleen tavoilleni uskollisena myöhässä. Pistin vauhtia ja juoksin viimeisen kadupätkän, mutta nähdessäni kahvilan ikkunat hiljensin vauhtia, jotta Helmi ei näkisi mun kiirehtivän juoksujalkaa sen helmoihin. Kun se oli hyväksynyt mun kutsun aiemmin päivällä, olin meinannut pudottaa silmäni sen jalkojen eteen, mutta saanut itseni kuriin lähtemällä pois sen luota. Se oli näyttänyt niiden talonpihalla tapahtuneen kohtauksen aikana välillä epätoivoiselta, nololta, ivalliselta, söpöltä ja kauniilta. Tolta vikalta se oli näyttänyt katsoessaan mua silmiin ja mokeltaessaan suustaan myöntävän vastauksen. Musta oli outoa, että mä olin kiinnostunut siitä niin, että halusin tavata sen rauhallisemmin. Mua ei yleensä kiinnostanut sen tyyppiset vähän epävarmat tyypit, mutta ehkä mä siedin sitä sen takia, että se kuitenkin välillä oli niin itsevarman olonen että meinas tukehtua egoonsa. Ja toisaalta epävarmuus oli ihan meneteltävää, jos se johtaisi sen kiinnostukseen mun kaltaista raavasta miestä kohtaan. Virnistin itsekseni ja aukaisin kahvilan mahtipontisen oven terävällä kiskaisulla. Kuljetin katsettani läpi kahvilan, joka oli puoliksi täynnä, ja viimein se kohdistui Helmiin, joka istui pienessä pöydässä ikkunan vieressä. Sillä oli päällään ihan perusvaatteet, joten siinäkin asiassa se oli ihan toistamaata kuin monet muut tytöt. Sitä ei näyttänyt kiinnostavan pätkääkään, huomaisinko mä, että sillä oli päällään samat vaatteet kuin muutama tunti sitten. Kävelin rennosti sitä kohti ja istahdin sen viereen.
-Sä tulit, se sanoi ensimmäisiksi sanoikseen ja katsoi mua hieman alta kulmien. Tällä kertaa kuitenkin kaula suorana ja katse varmasti kohdistettuina mun silmiin.
-Tottakai mä tulin. Mähän sut kutsuin, vastasin hieman hämmästyneenä ja Helmi kohautti hartioitaan.
-Se nyt ei merkkaa mitään, se puuskahti ja puraisi huultaan. Täähän ei mee yhtään hyvään suuntaan, vaan kohta tyttö happanee mun slmissä, mietin ja yritin keksiä tilanteen pelastavaa asiaa. Silmäilin hetken ympärilleni kahvilassa hiljaisuuden vallitessa. Kahvila oli sisustettu aika modernisti, viherkasveja oli siellä täällä ja tauluilla kuvia mahtavien näköisistä leivoksista.
-Haluatsä jotain? Älysin kysyä ja Helmi ilmoitti heti että mansikkaviineri ja cappucino päälle.
-Mä otan sit kaks niitä, mä voin maksaa, nyökkäsin ja nousin ylös työntäen tuolia taaksepäin. Ehdin nähdä tytön kasvoilla yllättyneen ilmeen, ennenkuin käännyin tiskiä kohti.
-Vautsi mikä herrasmies, se vielä sanoi perääni ja mun oli pakko kääntyä iskemään sille silmää. Helmi tuijotti mua hetken silmiään räpäyttämättä, kunnes sen kasvoille kohos hymy joka ulottui silmiin asti ja se nikkas silmällään mulle takaisin. Jos mun kaverit olis nähny tän tilanteen ja sen, miten mä olin sen hoitanut, ne älyäis yhden jutun. Ettei mun perheen rikkaus ja tyttöjen mieleen oleva ulkonäkö olleet ainoat asiat, jotka vetivät niitä puoleensa.
Helmi heilutteli cappucinoaan ja puhalsi siihen välillä. Sen hiukset olivat kiinni, mutta hiukset ei oikeen pysyny kurissa, ja se näytti joltain satukirjasta pompanneelta prinsessalta vaaleine hiuksineen. Mun mieleen ei just nyt tullut, mikä oli sen vaaleahiuksisen prinsessan nimi, mutta siltä se näytti. Mä olin pienempänä lukenu ja katsonut mieluummin miehisimpiä sarjoja, Batmania ja Hämähäkkimiestä.
-Sä oot vissiin ammattikoulussa? Mitä sä siellä teet? Kysyin ja tajusin heti Helmin ilmeen nähtyäni, ettei vika kysymys ollut esitetty oikeassa sävyssä.
-Tai siis että millä linjalla sä oot? Kysyin virnistäen ja haukaten viineristäni mahtavan palan.
-Mä oon kultaseppälinjalla, oon jo tokaa vuotta, se vastasi ja oli hetken hiljaa.
-Sä oot vissiin sitten Hakkerissa? Se kysyi enemmän todetakseen asian ja mä nyökkäsin.
-Ekaa vuotta vasta. Mä uin, sanoin ja hörppäsin juomastani. Tytön silmät levisivät ja se kuljetti katsettaan pitkin poikin mun kasvoja.
-Sä, sä.. Annappa mun miettiä hetki, se sanoi ja puristi silmänsä kiinni. Tuijotin sitä hetken otsa kurtussa odottaen jatkoa, kunnes se aukaisi silmänsä ja hihkaisi.
-Sä oot se Lukas! Se lupaava uimari! Eiks vaan, ja sun isä on kaupunginjohtaja ja ties mikä! Sen kasvoilla oli outo ilme, josta mä en tiennyt oliko se inhoa vai ihan vaa yllättyneisyyttä. Toivoin että edellistä.
-Joo, myönsin ja kysyin siltä oliko se sen mielestä huono juttu. Helmi oli hetken hiljaa ja sanoi sitten melkein kuiskaten.
-Ei se oo huono juttu. Hyvä että sä menestyt. Mutta sä et kertonu, se totes ja sen äänensävy oli loppua kohden hieman syyttävä. Silloin oli mun vuoro yllättyä ja mä läiskäsin käteni sen käden päälle.
-Missä vaiheesa mä olisin sen voinut kertoa kun eräs karkotti mua parhaansa mukaan? Ja mitä väliä tolla kaikella on? Ei mitään, paasasin ja Helmi hymyili sillä vähän kieroutunutta hymyään.
-Nojaa. Kyllä sillä ehkä vähän on. Mistä mä tiedän, että milloin tuolta loikkii paparazzi ja lähettää meistä kuvan kaupunginlehteen, se muka purnasi ja mulle tuli hyvä mieli. Se alkoi viimeinkin vähän sulaa, vaikka sitä selvästi häiritsi jokin tässä mun uimari-isä-jutussa.
-Niinpä! Virnistin ja loin katseeni mun lapiomaiseen käteen, joka puristi Helmin jähmettynyttä kättä.
-Kappas, sanoin ja käänsins sen käden toisiin päin ja kokeeksi kutitin sitä pari kertaa purkaakseni luoman jännitteeni.
-Ei, ei saa! Se naurahti ja vetäisi kätensä pois. Sen poskille oli noussut punaiset täplät ja mä nyökytin päätäni ja tartuin sen käteen uudestaan. Sattumalta mun korvat erotti radiosta tulvivan ensirakkaus-laulun sanat ja mun oli pakko nauraa tilanteen amerikkalaisuudelle.
-Ja säkö muka herrasmies, Helmi sanoi vetäisten kätensä pöydän alle ja mä lopetin jutun siihen. Kahvilan väki alkoi vähentyä, aika oli mennyt nopeasti ja kello tulis kohta yhdeksän. Vilkaisin tyhjiä lautasiamme ja Helmiä. Kahvila sulkeutuisi viidentoistaminuutin päästä. Ehtisin tiristää mun edessä istuvasta tytöstä vielä muutaman vastausken.
Siinä se viisitoistaminuuttia kului, meidän keskustelu lähti luistamaan kuin margariini vastavahatulla jäällä, ja pian kahvilanpitäjä tuli hätistelemään meitä ulos. Mä vein meidän roskat pois ja me käveltiin yhtämatkaa ulos. Oli hassua kerrankin kävellä melkein saman pituisen tytön rinnalla, mun ei tarvinnut jäädä odottamaan sitä ollenkaan, sillä meidän askeleet olivat suunnilleen saman pituiset. Keskustassa oli aika hiljaista, sillä oli arki-ilta ja kello yli yhdeksän. Oli oikeestaan ihan kivaa olla jonkun tytön kanssa niin, ettei jatkuvasti tarvinnut miettiä, pitäisikö tarttua tyttöä kädestä sen mieliksi tai mutista muutama pahoittelu ja häippästä muualle, kun tytöltä ei keskustelun lisäksi muuta heruisi. Sillä mä en halunnut häippästä Helmin rinnalta. Sen puhe oli kivaa kuultavaa ja kaikenlisäksi musta tuntui, ettei senkään ajatuksissa päällimmäisenä ollut se, ottaisinko mä sitä kädestä kiinni vai en.
-Mihin me ollaan menossa? Helmi yhtäkkiä hätkähti ja pysähtyi. Meidän askeleet oli kulkeutuneet bussipysäkkiä kohden, joten mä totesin, että eiköhän meidän olis parasta kalppia kotiin. Odotin että sen kasvoilla välkähtäisi pettymys, mutta se oli järkevä ja totes että huomennahan oli koulua, että tehtäis niin. Me seisottiin kaksikkain autiolla pysäkillä. Pysäkin seinässä oleva kartta heilui ja
yön tuuli alkoi ottaa puita valtaansa. Helmi seisoi aivan mun edessä, sen kasvot oli niin lähellä mua kun se tohkeissaan oli nojautunut mua kohti kertoessaan jotain juttua. Sen silmät loistivat suklaanruskeina ja mun katse kulki niiden ja sen sanoja muodostavien huulten välillä. Hetken kuluttua Helmi hiljeni ja huomasi seisovansa melkein mussa kiinni.
-Hupsista, mä taisin vähän innostua, se virnisti ja suoristautui.
-Mmh. Mutta mun puolesta sä saat innostua vastedeskin, sanoin ja potkaisen pikkukiven autotielle. Tyttö ei vastannut mitään, tuijotti vain hieman mun ohi. Sen hiukset olivat irrottautuneet ponnarista ja mä mietin, oliko olemassa sellaista ponnaria joka pitäisi sen pehkon kurissa. Vilkaisin kelloa ja aikataulua ja totesin sille että me saatais odottaa vielä melkein kymmenenminuuttia.
-No, mun puolesta sillä ei oo mitään väliä, Helmi mokelsi ja mun oli käännettävä pääni hetkeksi pois, etten virnuilisi päin sen naamaa. Ehkä se sittenkin tunsi jotain kiinnostusta mua kohtaan.
-Helmi? Saanks mä kysyä yhtä juttua? Kysyin meidän hiljennettyä taas lyhyen keskustelun jälkeen. Tyttö nyökkäsi ja siivosi hiuksensa pois kasvojen tieltään. Laskin varovasti käden sen lantiolle ja kuiskasin.
-Saanko tehdä näin?
-Mmmmjoo, Helmi puristi huuliensa välistä ja rentoutui pikkuhiljaa mun käden alla. Nostin toisen käteni sen lantion toiselle puolelle ja tunsin sormenpäideni koskettavan toisiaan. Tunsin tytön kehon jännittyvän. Oli outoa edetä näin rauhallisesti, mä olin tottunut toiseen menoon. Mutta silti mä en halunnut tehdä mitään toisin ja mä tiesin, ettei Helmikään.
-Entä näin? Kuiskasin sen korvaan vähän ääni köhien ja Helmi värähti. Ehkä mun ääni kutitti sen korvaa. Tällä kertaa se tyytyi vain nyökkäämään.
-Entä saanko mä suudella sua? Kysyin ja tuijotin sen silmiin. Niissä pilkahti myöntymisen merkiksi ja mä nojauduin hieman eteenpäin kuljettaen huuleni varovaisesti sen kaulaa pitkin sen huulille. Helmin huulet tuntuivat tosi pehmeiltä mun huulia vasten, vaikka olin odottanut että ne olis kireinä jännityksen takia. Varovasti se nosti kätensä ja kietoi sen mun niskan ympäri. Sen kämmen tuntui kuumalta ja mä painoin sen vartalon omaani vasten. Raotin huuliani ja Helmi vastasi raottamalla omia huuliaan varovaisesti. Se puhalsi kuin kokeillen mun suulle ja mä vastasin puhaltamalla kevyesti sen suulle. Tunsin huulillani sen suupielten nousevan ylös ja sen mukana mun omakin suu nousi hymyyn. Pikkuhiljaa irrotin huuleni sen huulilta ja tajusin tuijottavani aikk erilaisiin silmiin kuin mitä ne oli ollut hetki sitten. Helmi hengitti nopeasti ja sen huulet olivat vieläkin raollaan. Nyt mä olin aivan varma, että se oli kiinnostunut musta. Tai sitten mun nimi oli Erkki.
HELMI
Nuokuin käsivarteni varassa ja ruokalanpöydän kiillotettu sininen pinta alkoi lähestyä uhkaavasti, kun pääni nuokahti alaspäin.
-Helmi, sähän nukut, Inka sanoi ja töytäisi mua kevyesti olkapäähän. Nostin pääni ja kohtasin sen kivenharmaat silmät.
-En mä mitään nuku, väsyttää vaan, sanoin ja oikaisin käsivarrelle valunutta huppariani. Olin eilisiltana valvonut myöhään, erään ihmisen takia ja mua oikeesti väsytti ihan hirveesti.
-Mitä sä oikeen hommailit eilen? Sä näytät jotenki erilaiselta, Inka kysyi ja huokaisin. Nostin pääni ylös ja suoristin selkäni. Eikai se ollut nähnyt mua Lukaksen, hakkerilaisen kanssa? Aamulla mä olin kyllä peilistä katsoessani näyttäyt aivan samalta kuin eilisaamunakin, paitsi että poskiani olivat korostaneet kiihtymyksen täplät ja violetit varjot olivat koristaneet kasvojani puoleen väliin poskia kuin luumut.
-Häh? Miten niin? Kysyin ja aloin kalastella vetisiä makaroneja posliiniselta lautaselta.
-No ekaksikin sä et oo oikeestaan ikinä väsynyt ja tokaksi sä oot nyt koko ajan ulkona ku lumiukko, Inka selitti ja hymyili pienesti. Huokasin helpottuneesti. Inka oli tosi kiva, se osasi sen jalon taidon mitä monen ihmiset ei osannu, eli tulkita ihmisiä, ja hoksata kun ne halus olla hiljaa. Monesti välkillä me istuttiin vaan jollain penkillä ja kuunneltiin iPodista musiikkia. Ja oltiin hiljaa. Silti se ei ollut sellainen ihminen, jolle mä haluasin kertoa kaiken, ja jolle olisin voinut kertoa kaiken. Oikeestaan mulla ei ollut ketään sellaista ihmistä ja sen takia mä tunsinkin itseni joskus niin yksinäiseski. Jokaisessa ihmisessä oli hyvää ja huonoa ja Inkassa huonoa oli sen hajamielisyys. Se saattais unohtaa että oon sanonut että äläpä paljasta tätä kenelle tahansa, ja huomenna se jo kuitenkin vois livauttaa hajamielisyyttään asian suustaan pukkarissa, missä kaikki tytöt pälättivät yhteen ääneen. Ja jossa silti kaikki tytöt kuulivat kaiken, kommentoivat sitä, nauroivat sille ja inhosivat sitä, kertoivat sen eteenpäin ehkä itsekin hajamielisyyttään. Musta tuntui että naisille sosiaalisimpia paikkoja olivat ne, missä ne oli kaikista vähimmissä pukeissa. Saunoissa kaikki lämpenee ja siellä on helpompi puhua asioista, kun toinen ei näe sun kasvoja höyryn takaa. Vessoissa naiset katselevat peilikuviaan vaivihkaa pestessään käsiä, lisäilevät huulipunaa ja ripsaria, juoruavat miehistä ja kertovat kaikenlaista. Pukuhuoneissa missä e sitten ovatkaan, uimahallissakin naiset saattavat alkaa puhumaan ventovieraillekkin, elleivät sitten hävenneet omaa vartaloaan niin paljon että menevät sinne syrjäiseen nurkkaan pukemaan. Mä olin ihan varma, että koska ihmisillä oli näissä paikoissa yleensä vähiten vaatteita tiellä, niin ihminen pääsi tekemään vapaammin uusia kontakteja, välittämättä siitä, että mitähän toikin nyt ajattelee tästä mun puserosta. Tai sitten nää mun ajatukset olikin täysin jätesäiliöstä vedettyjä, ja ihan vesittyneitä. Vähän niinku mun makaronit lautasella.
-Taas sä hoipuit jonnekkin sisäavaruuteen pääs sisälle, Inka sanoi ja taputti käsiään mun naaman edessä. Hymyilin sille määräämällä itseni hymyilemään ihan kuin hymy olisi tullut iha itsestään ja sanoin, että lähdetäänkö jo seuraavan luokan ovelle notkumaan.
-Mikäs tässä, sä et näytä edistyvän noiden makaroneittes kanssa yhtään, joten turha meidän on kai niiden häviämistä tosta lautaselta odottaa, Inka myöntyi ja nousi ylös. Mä seurasin sen perässä, sandaalien kannat kumisesti kopisten ja mun haaremihousut lepattaen.
Kauhoin altaassa eteenpäin, potkin välillä jaloillani ja välillä työnsin käsiä eteenpin yrittäen matkia rintauintia. Aina kun open silmä vältti, vipelsin eteenpäin ja uin koiraa. Mä inhosin kloorin hajuista vettä, inhosin kireetä uimapukua joka painautui märkänä ihoon ja venyi sivuilta melkein napaan asti koska puku oli niin lyhyt. En osannut uida paljon ollenkaan, hyvä että pinnalla pysyin, ja se tais olla yks syy miksen mä viihtynyt täällä himouimareiden joukossa. Inka veti siistiä rintauintia mun vieressä, ja jäi odottamaan mua. Mä huomasin että sitä kyllästytti mun räpiköinti, mutta ainakin se odotti mua ja se oli tärkeintä.
-Mä en jaksa, mulla on kyllä ihan pelkkää läskiä lihasten paikalla, puhisin Inkalle, kun viimein tunsin kaakelit jalkojeni alla ja pystyin kävelemään vedessä.
-Ja nahkaa läskin tilalla, se sanoi ja jatkoi uimista.
-Justiinsa, tuhahdin, ja yritin juosta sen perässä. Opettaja käänsi yhtäkkiä selkänsä ja mä kellautin itseni vaakatasoon, matkien Inkan virheetöntä uintia.
-Helmi, ehkä sun kannattais ottaa tää uimalauta tästä niin oppisit potkimaan, Pohjalainen sanoi ja luin sen katseesta pelkkää sääliä mua kohtaan. Ilmeisesti en ollut onnistunut matkimisessa kovinkaan kiitettävästi. Ope heitti mulle sinikeltaisen laudan ja mä käännyin takas toiseen päähän kädet eteenpäin ojennettuina. Miten Lukas saattoi tykätä uimisesta niin paljon, että oikeen halus siitä itselleen jonkinlaisen ammatin? Että se oli niin hyvä, että ylipäätänsä pystyi tekemään sellaisen päätöksen. Hetken mua oli melkein huimannut eilen, kun oilin tajunnut, kuka Lukas oli ja kuka sen isä oli. Me oltiin niin erilaisia. Siitä näki heti että se oli todella urheilullinen, sanavalmis ja just sellanen läppää heittävä poika, joka sulatti opettajienkin sydämet. Silti se oli varmasti jonkinlainen pahis, musta tuntu että se saattoi olla jonkinlainen järeillä teoilla puhuva tyyppi. Ainakin se varmasti osas pitää puolensa. Toivoin, ettei se olis mikään tappelijahemmo, sillä mä inhosin väkivaltaa, kaikissa sen muodoissa. Eli päinvastoin kuin se, mä olin epäurheilullinen, epäröivä, ja yleensä porukassa se sivustaseuraaja. Lisäksi mä en ollut tehnyt melkein ikinä mitään sääntöjen vastaista, paitsi käynyt kerran pirtelöllä koulupäivän aikana koulualueen ulkopuolella. Kaikenlisäksi me oltiin ihan eri yhteiskuntaluokista, mä uskoin että niiden perheellä oli hieno valkoinen rapattu talo jossain meren rannalla, pihassa muutama uutuuttaan kiiltelevä kaupunkimaasturi ja piha järjestyksessä. Meidän isätkin oli aivan eri planeetoilta, mun isä ogelmineen ja sen isä rahoineen ja valtoineen. Vois sanoa että meidän tarina
|