Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   2.10.08 23:49:10

1. luku – Miila lähtee hevosleirille

Se päivä, jolloin meidän piti lähteä leirille eteni niin hitaasti, ettei sille vetänyt vertoja kuin jouluaatto, eikä telkkarista edes tullut piirrettyjä. Jessi oli kerännyt kymmenen sentin pinon Hevoshulluja ja selasi niitä pihalla pöydän ääressä, mutta ei hänkään näköjään niihin voinut keskittyä. Lehti toisensa jälkeen vilahti ohi aina vaan edellistä nopeammin ja lensi kiukkuisemmin pinoon. Minä hyppelin pöydän ympärillä, sillä en malttanut istua aloillani. Tein laukkavoltteja ja vastalaukkavoltteja ja lopulta voltteja vaihtaen laukkaa joka askeleella.
- Lopeta, mua alkaa pyörryttää, kun mä katon sua, Jessi ärähti lopulta.
- No kun ei oo mitään tekemistä.
- Oisit lähteny iskän ja poikien kanssa uimaan.
- Oisit itse!
- No en Henrin kanssa, yäk.

Siksi minäkään en ollut lähtenyt, mutta uimisesta puhuminen sai minut keksimään alempana pihalla seisovan altaankammotuksen. Minulle oli tullut kuuma laukatessani ja tuntui hyvältä ajatukselta pulahtaa sinne. Kiipesin reilun metrin korkuiset tikkaat reunalle ja kaaduin siitä teatraalisesti selälleni veteen.
- Sä olet hullu! ilmoitti Jessi nauraen reunan takaa, mihin hän oli juossut, kun nousin pärskien pinnalle.
- Mulla oli hiki.
- Ja vaatteet päällä!
- No mutta uikkarit on jo pakattu, enkä mä niitä olisi halunnut kastellakaan, puolustauduin ja kiipesin pois. Allas oli parempi kuin ei mitään kuumina päivinä, mutta ei sitä oikein uima-altaaksi voinut kutsua, isoksi kylpyammeeksi ehkä paremminkin. Ei se varmaan ollut kuin viisi metriä leveä.

- Putositko sä paljuun? äiti kysyi, kun laahustin vettä valuen sisään vaihtamaan vaatteita. Vaikka oli lämmin päivä, ne alkoivat pian tuntua viileiltä ja inhottavilta.
- Ei kun mulla oli kuuma.
- Just niin.
Hän ei sanonut enempää, vaikka kastelin lattian, jatkoi vain tyynenä pölyjen pyyhkimistä. Hän oli kyllä aika huippu.
- Älä unohdu haaveilemaan, meidän pitäisi kai kohta ruveta lähtemään, hän sanoi ja se sai minuun vauhtia.
- Mutta autohan on Artsilla! huusin juostessani yläkertaan.
- Niiden on parasta tulla ihan pian. Mä sanoin, että meidän pitää lähteä näihin aikoihin.

Se sai minuun kiirettä, etenkin kun kuulin avoimista ikkunoista jo auton äänen. En halunnut tulla yllätetyksi miss märkäteepaitana tai puolipukeissa. En sellaisina viikkoina, kun Henri oli meillä. Einosta ei ollut väliä, se oli ihan pikkupoika, vaikka olikin samanikäinen kuin Jessi ja minä, mutta Henri oli puolta vuotta vanhempana jo paljon vanhempi. Tai mistä sitä tietää, vaikka Henri olisi syntynyt vanhana. Ilse aina joskus sanoi niin toisista lapsista.
- Laitatko sä jo ratsastushousut? huusi Jessi portaista juostessaan ylös läähättäen. Miten typerä kysymys.
- Tietysti laitan. Onko sulla dementia? tuhahdin ja kuivasin hiuksiani pyyhkeeseen niin, että päänahassa kihelmöi. Siitähän me olimme puhuneet puolet viime yöstä.
- Mä vaan ajattelin, että jos sä olet niin kuumissasi…
- Nyt mä palelen. Ja mä haluan äkkiä vaatteet päälleni ennen kuin Hene tulee kurkkimaan.

Me sulkeuduimme omaan huoneeseemme ja kiskoimme päälle sängyllä makaavat ja odottavat vaatteet. Jessin ratsastushousut olivat beiget ja minun tummansiniset ja olimme puoli aamupäivää valikoineet niihin parhaiten sopivia T-paitoja. Ja me ehdittiin. Henri ja Eino tulivat portaissa vastaan, kun raahasimme täysin pukeutuneina painavia kassejamme alas.
- Meetwurstia, suhahti Hene ohittaessaan meidät, mutta en ollut kuulevinani, eikä Jessikään. Kundi luuli olevansa vitsikäs pilkatessaan ratsastus- ja hevosjuttuja ja jos alkoi väittää vastaan, siitä ei tullut loppua ollenkaan. Nyt sellaiseen ei ollut aikaa.
- Ihanaa, viikko poissa täältä, sanoin Jessille tahallisen kovaan ääneen.

Siinä piti odottaa vielä vähän aikaa, kun Ilse tarkisti, että olimme pakanneet yöpuvut, hammasharjat, kypärät ja niin edelleen ja niin edelleen.
- On, on, onononon! sanoin lopulta kyllästyneenä. – Meillä on kaikki, mennään!
- Pitäkää hauskaa, Artsi sanoi ja pörrötti Jessin hiuksia niin, että tämä vingahti ja juoksi peilin eteen sukimaan ne takaisin paikoilleen.
- Rahat? äiti kysyi vielä.
- On!
- No selvä, mennään sitten.

Lopultakin. Nyt tarvitsisi enää kitua vajaan tunnin matka. Minä istuin takapenkille valmiina laskemaan lehmiä tai punaisia autoja tai ihan mitä tahansa ajankuluksi, Jessillä oli tietysti kirja mukana ja hän oli uppoutuvinaan siihen, mutta kyllä minä huomasin, ettei hän siihen osannut keskittyä sen paremmin kuin lehtiin aikaisemmin. Äiti avasi ensimmäiseksi autoradion, tunki kasetin sisään ja huvittuneena aloin odottaa. Meni kahdeksan minuuttia, tasan, ennen kuin hän alkoi laulaa mukana.
- Ilse, sä teet sitä taas, Jessi huomautti kyllästyneenä.
- Mitä? Ai, äiti sanoi selvästi vähän nolostuen.
- Ei siinä mitään jos et sä laulaisi nuotin vierestä.
- Pankaa korvat kiinni, äiti ehdotti ja väänsi musiikkia kovemmalle. Ei hän voinut olla hymisemättä mukana, sille ei kai vain voinut mitään. Se nauratti meitä aina, mutta oli se jotenkin kotoista.

Pari minuuttia yli neljän olimme perillä.
- Sun ei tarvii tulla mukaan, sanoin, kun leväytin auton oven auki, vaikka tiesin sen turhaksi.
- Mä tulen katsomaan, millasen huoneen te saatte, äiti sanoi järkähtämättä ja nousi autosta.
- Oikeesti. Me ei olla hei enää ihan natiaisia.
- Mä tulen silti. Voittehan te leikkiä, ettette tunne mua. Se on toi talo tuolla.
Ihan kuin siitä olisi ollut paljon epäilystä. Muut näkyvissä olevat rakennukset olivat selvästi talleja, valkoinen puutalo oli ainoa ihmisasumukseksi tarkoitettu rakennus. Kasseja raahaten lähdimme sinne. Ensimmäiseksi sisällä osui silmiin valtavan suuri keittiö, jossa yhden pitkän pöydän päässä istui aavistuksen pullea naisihminen, jonka paksut hiukset olivat isolla nutturalla.
- Jaha, tervetuloa, keitäs te olette? hän sanoi iloisesti ja nousi ylös. Jessi ei tavalliseen tapaansa näyttänyt saavan sanaa suustaan, joten minä esittelin meidät.
- Me ollaan Miila Nummela ja Jessi Kamke.
- Minä olen Ruusu. Tulkaa valitsemaan pedit. Suurin osa on vielä vapaana, täti sanoi ja ohjasi meidät peremmälle.

Laskin äkkiä viisi makuuhuonetta, joista yhdestä kuului puhetta ja naurua. Siellä pari meitä vähän vanhempaa tyttöä purki tavaroitaan ja siellä oli vain kaksi sänkyä. Muista huoneista kolmessa oli kaksi kerrossänkyä kummassakin, neljännessä vain yksi. Jessi pysähtyi sen ovelle.
- Otetaan tää, jooko?
- Se on valitettavasti varattu pojille, Ruusu pahoitteli ja minä hymyilin tyytyväisenä. Olisi kivaa mennä isompaan huoneeseen, jonne tulisi sitten muitakin, mahdollisia uusia ystäviä. Oli myös kiva kuulla, että leirille tulisi poikiakin, oikein monikossa. Ehkä joku sellainen hurmuri kuin Repe Jussila kirjoissa?
- Mennään tänne, sanoin ja astuin seuraavaan, eikä Jessin auttanut kuin seurata.
- Mä otan yläsängyn, hän ehti harmikseni sanoa ja kiipesi vikkelästi kuin orava toiseen niistä.

Ilse katseli vähän aikaa ympärilleen ja auttoi lakanoiden laittamisessa, mutta sitten hän päätti lähteä. Onneksi, sillä hälinästä päätellen lisää leiriläisiä oli tulossa ja oli tosiaan hiukkasen noloa, kun äiti pörräsi ympärillä.

- Onhan pojat lähteny jo, kun me tullaan takasin, varmistin.
- On, ja sitten saadaan olla ihan omassa rauhassa vähän aikaa, hän sanoi.
- Toi on kuultu ennenkin, Jessi mutisi.
- No niin no. Ainahan voi sattua kaikenlaista. Mutta tarkoitus olisi.
Sitten hän häipyi ja parin minuutin kuluttua meidän huoneeseen tuli kaksi tyttöä.
- Sopiiko tänne tulla? kysyi toinen, jolla oli vaaleat hiukset ohuella poninhännällä, toisella oli lyhyt poikatukka.
- Sopii! sanoin ja kiipesin Jessin viereen yläsänkyyn istumaan, jotta heillä olisi enemmän tilaa pedata ja purkaa tavaroitaan.

Lähettäjä: alavíívadésíré 
Päivämäärä:   3.10.08 00:15:47

Jee!
Mä palvaan maata sun jalkojen alla!

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   3.10.08 00:26:13

ihanat pikkuset :) aika jännää kuekea miilan näkökulmasta välillä kun nyt on ilse ja artsikin niiin kovinn tuttuja :)

Lähettäjä: katA. 
Päivämäärä:   3.10.08 08:31:54

ihana tarina, täytyy sanoa 8P jatkathan?

Lähettäjä: saltsi 
Päivämäärä:   3.10.08 12:40:59

Mä en vielä oikein päässyt sisään, mutta kyllä mä kohta kun saan vähän lisää luettavaa. Vaikuttaa kuitenkin hyvältä.

Lähettäjä: Dr.Elina 
Päivämäärä:   3.10.08 13:22:15

Sennnu, mun guruni! :)

(harmi ettei täällä näy hymiöt)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.10.08 16:18:26

Haa, löysittehän te tänne :)
-----------

He olivat Taru ja Veera ja he kävivät talvisin tunneilla tällä samaisella tallilla. He siis tunsivat paikat ja hevoset ja opettajat ja heti, kun he olivat saaneet tavaransa jonkinlaiseen järjestykseen, lähdimme laitumelle katsomaan hevosia. Niitä oli parikymmentä ja tytöt esittelivät niistä jokaisen yksityiskohtaisesti.
- Mikä kannattaa pyytää hoitohevoseksi? Jessi kysyi vähän huolestuneena.
- Älä pyydä Dalmaa tai Reippaa, me halutaan ne, pyysi Veera. Minä en enää muistanut, mitä hevosia he mahtoivat tarkoittaa. Useimmat nimet olivat menneet suoraan toisesta korvasta ulos, mutta muistin, että kimoa tammaa he olivat sanoneet hyväksi hyppääjäksi.
- Mikä ton nimi olikaan? kysyin ja osoitin sitä.
- Cattleja, mutta me sanotaan sitä Katiksi.
- Mä taidan ehkä haluta sen, päätin.
- Sanoitteko te, että toi musta on Nasse? Jessi kysyi katsoen rotevan näköistä ponia.
- Joo, Ananas. Mutta se näykkii.
- Mä haluan sen, Jessi sanoi päättäväisesti ja tiesin, mitä ratoja hänen ajatuksensa kulkivat. Hän aikoi ystävystyä ponin kanssa niin, että voittaisi sen luottamuksen. Hän halusi isona ongelmahevosten kesyttäjäksi.

Kun palasimme talolle olivat kaikki muut jo syömässä.
- Missäs te olitte? Ruusu kysyi melkeinpä vihaisesti.
- Laitumella katsomassa hevosia, sanoi Taru pelästyneen näköisenä.
- Muistakaa tästä lähtien, että ruoka on puoli kuudelta.
- Juu, lupasimme kuorossa ja valtasimme toisen pitkän pöydän pään. Tarjolla oli jotain keittoa ja hörppiessäni sitä katselin uteliaana muita leiriläisiä. Kaikenkokoisia ja –näköisiä tyttöjä ja kaksi poikaa, tosiaankin. He istuivat toisessa pöydässä, vähän erillään tytöistä kuin välillä olisi ollut näkymätön aita. Sillä, joka oli selkä meihin päin oli tummat, kiharahkot hiukset ja toisella oranssit kuin porkkana.

Mutta sitten unohdin molemmat, kun Ruusu alkoi kertoa päiväjärjestyksestä ja esitteli opettajat, Anun ja Liisan. Molemmat vaikuttivat ihan mukavilta ja he jakoivat meidät kahteen ryhmään, yli kaksi vuotta ratsastaneet ja alle. Jessi ja minä kuuluimme itseoikeutetusti yli-ryhmään, olihan Ilse raahannut meidät ponitunneille jo kun olimme olleet räkänokkaisia ekaluokkalaisia.
- Ja nyt mennään jakamaan hoitohevoset, sanoi Anu lopulta ja kaikki pomppasivat pystyyn.
- Lautaset tiskipöydälle, kiitos! huusi Ruusu metelin yli ja häntä toteltiin, mutta sitten karkasimme puolijuoksua ulos. Liisa johdatti meidät laitumen luokse, samaan paikkaan kuin mistä olimme aiemmin Tarun ja Veeran kanssa katselleet hevosia.

Lyhyesti kerrottuna Taru ja Veera saivat ne hoitsut, keitä olivat toivoneetkin, ja niin Jessikin, mutta minä en saanut Kattia. Se tumma poika oli iskenyt siihen silmänsä myös ja hänen vuoronsa valita tuli ennen minua.
- Toi kimo, hän sanoi varmasti ja minun teki mieli mennä ja tallata hänen varpaansa.
- Sano äkkiä, mikä muu hyppää hyvin, supatin Tarulle.
- Pyydä Tusse, se on tallin paras hyppääjä, tämä vastasi nopeasti, sillä seuraavaksi oli minun vuoroni valita. Anu vain nyökkäsi ja kirjoitti vihkoonsa ja siirtyi kysymään seuraavan toiveita. Minun oli pakko kysyä Tarulta, kenet olin valinnut.
- Se on toi iso vaaleanruskea, hän sanoi osoittaen ehkä tylsimmän näköistä hevosta, minkä olin koskaan nähnyt.

Minun teki mieleni vähän murjottaa, mutta en viitsinyt ruveta kiukkuilemaan ensimmäisenä iltana. Me saimme luvan mennä laitumelle tutustumaan hoitohevosiimme, mutta sisään emme saisi niitä ottaa ennen kuin aamulla. Minä laahustin Tussen luokse vilkuillen murhaavasti kaunista Kattia, jota se poika rapsutti otsasta. Tai enhän minä hevosta halunnut murhata. Enkä nyt ihan tarkalleen ottaen sitä poikaakaan. Kai minä saisin ratsastaa tammalla joka tapauksessa, ja se oli tärkeintä. Ja Tussella osoittautui olevan oikein kauniit silmät ja se oli iso. Aloin leppyä, vaikka se olikin rautias.

Illalla pelasimme kentällä pesäpalloa. Kaikki eivät halunneet mukaan, vaan vanhimmat tytöt, Ulpu ja Ninnu, menivät mieluummin katsomaan telkkaria, mutta me muut jakauduimme kahteen joukkueeseen ja pelattiin niin kauan, että Ruusu tuli hakemaan meidät iltapalalle. Se oli kyllä ihan huippuajatus, sillä kun me mentiin syömään tuntui, että olisi tuntenut kaikki muut jo ainakin vuoden eikä vaan paria tuntia.
- Aamiainen on puoli kahdeksalta niin että alkakaa painua jo vähitellen nukkumaan, Ruusu ehdotti iltapalan jälkeen.
- Mennään, ehdotti Jessi. Hän haukotteli jo.

Mutta meni kyllä ikuisuus, ennen kuin uni tuli. Ensin piti jonottaa vessaan ja sitten naapurihuoneesta kuului kauheaa kikatusta niin, että se tarttui meihinkin ja hihitimme kaikki neljä ihan hervottomina, vaikkei meillä ollut mitään käsitystä, mikä naurun syy oli. Ja sitten juteltiin vielä vähän hevosista ja leiristä, kunnes hiljalleen joka sängystä alkoi kuulua vain tasaista hengitystä.

Lähettäjä: polle 
Päivämäärä:   3.10.08 17:25:32

ihanaa, hevosia :D

Lähettäjä: jule 
Päivämäärä:   3.10.08 17:53:31

kuis vanhoja miila&jessi nyt onkaa?

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   3.10.08 18:14:01

niin siis kuinka kauan on Vanhempieni Tarinan lopusta kulunut tämän alkuun?

Ja nyt mä ymmärrän sen Maggien ;)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.10.08 18:18:37

Ne on menossa yläasteelle eli 12-13.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   3.10.08 22:13:06

lisää? :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.10.08 22:29:24

Joo :)
Tää on aika lailla erilainen kuin noi aiemmat, luulisin, mutta yritän vähän eläytyä kertojan ikään. Ja piru, onko vaikeeta! :D
------------
2. luku – Miila saa ensisuudelman

Minä en ole koskaan ollut hyvä aamuheräämisissä, mutta täällä se onnistui ainakin näin ensimmäisenä aamuna ihan kivuttomasti. Olin nähnyt unta maastoesteistä ja mukava kipristely tuntui vatsassa, kun tiesin, että vain parin tunnin päästä meillä olisi ensimmäinen tunti. Ei tietenkään muuta kuin tylsäilyä kentällä, mutta ehkä tässä vielä päästäisiin käsiksi johonkin kivempaankin. Aamupalaan ei juuri tuhrautunut aikaa ja sitten juoksimme, Jessi, Taru, Veera ja minä, tallille. Toimiston ovesta löytyi lista siitä, kuka ratsastaisi kenelläkin ja mihin aikaan ja nähtävästi Anu oli jakanut kaikille ensimmäiselle tunnille hoitohevosensa. Niin ainakin meille neljälle ja Repelle, joka myös oli meidän ryhmässä. Niin, sen tumman pojan nimi oli tosiaankin Repe. Olimme hihitelleet sitä ainakin puoli tuntia edellisiltana ennen nukahtamista ja miettineet, kuka meistä sitten olisi Kikka ja kuka Essi tai Siru. En ollut ihan tyytyväinen siihen, että Taru ja Veera olivat tuominneet minut Päkäksi, mutta Jessi oli ollut kuolla nauruun.

Meidän tunti olisi vasta kymmeneltä, mutta Veeralla ei ollut liikaa aikaa, hän oli ensimmäisessä ryhmässä yhdeksältä. Päätimme kaikki hoitaa hevosemme siihen mennessä niin, että ehtisimme sitten katsella Veeran ja muiden ykkösryhmäläisten ratsastusta. Laitumelle siis hakemaan kopukoita. Onneksi hevoset antoivat kaikki kiltisti kiinni. Repe ja Mauri ja pari tyttöä osuivat onneksi portille juuri, kun Veera yritti yhdellä kädellä saada lankoja auki saamatta sähköiskua ja auttoivat.
- Kiitos, huikkasin kohteliaasti, kun jonon viimeisenä talutin Tussen pois laitumelta. Taru ja Veera menivät jo kaukana edellä, mutta Jessillä oli hankaluuksia poninsa kanssa. Nasse luimisteli ja yritti näykkiä häntä, välillä se pysähtyi ja nosti mustan päänsa pystyyn sen näköisenä, ettei aikonut liikahtaa enää askeltakaan eteenpäin. Sinnikkäästi Jessi kuitenkin sai sen aina uudelleen liikkeelle ja siinä vaiheessa, kun hän oli inahduksista päätellen saanut muutaman kerran osuman hampaista, hän siirsi otteensa riimunnarusta itse riimuun.
- Sähän voisit vaihtaa hoitsua, ehdotin.
- Ei. Mä annan sille mahdollisuuden, hän sanoi päättäväisesti.

Me olimme ensimmäiset hevosinemme tallipihalla, joten sidoimme hevoset kahteen puomiin tallin edessä. Harjaämpärit löytyivät varustehuoneen hyllyiltä ja alkoi innokas sutiminen. Oli kivaa päästä kerrankin harjaamaan hevosta. Kun me kävimme tunneilla, olivat ponit useimmiten jo valmiiksi olleet edellisillä tunneilla, ja elleivät olleetkaan niin niiden hoitajat laittoivat ne kuntoon. Minulle se sopi hyvin, kävin tallilla ennen kaikkea ratsastamassa enkä raaputtamassa milloin mitäkin näykkivää eläintä, mutta Jessi jaksoi valittaa siitä asiasta. Nyt, kun hän oli saanut Nassen vaarattomaksi sitomalla sen puomiin niin lyhyellä narulla, ettei se päässyt jatkamaan hänen pureskeluaan, hän alkoi suorastaan himokkaasti jynssätä sen mustaa karvaa puhtaaksi ja kiiltäväksi. Hän ei malttanut lopettaa vielä silloinkaan, kun ensimmäisen tunnin ratsuja alettiin satuloida ja minä olin jo kymmenisen minuuttia vain nojaillut puomiin ja odottanut häntä.
- Etkö sä aio lopettaa ollenkaan ja tulla katsomaan tuntia? kysyin lopulta.
- Ihan kohta, kuului hajamielinen vastaus, joka todennäköisesti oli myös valheellinen, joten minä irrotin Tussen riimunnarun puomista ja lähdin etsimään sen karsinaa tallista. Olin nyttemmin jo ihan tyytyväinen siihen, että olinkin saanut sen hoitsukseni enkä Kattia. Repellä oli ollut kauhea hinkkaaminen kimon kuraisissa lautasissa ja sitä paitsi Tusse oli selvästi suurempi. Minä olin pitkä ikäisekseni, mutta olin silti jotenkin jämähtänyt kotitallilla poniratsastajaksi. Olisi sikakivaa päästä kerrankin ison hevosen selkään.

Ensimmäisessä tunnissa ei ollut paljon katsomista. Ryhmä oli sellainen kuin saattoi vähän aikaa ratsastaneiden olevankin, he hytkyivät ja pomppivat ja nojasivat eteen ja kun Liisa pisti heidät ravaamaan ilman jalustimia, Mauri kellahti alas selästä, kun ei vaan osunut kulmassa takaisin satulaan. Laukkaamista ei valitettavasti ehtinyt jäädä seuraamaan, sillä silloin piti jo lähteä satuloimaan. Se olisi varmaan ollut mielenkiintoista nähtävää.
Meitä oli kuusi, Tarun ja Jessin ja minun lisäksi Repe ja Ulpu ja pitkä tummahiuksinen tyttö nimeltä Maria. Nousimme vaivoitta satuloihin ja aloimme kiertää uraa. Tussen pitkät askeleet tuntuivat hitailta ja omituisilta, kun olin tottunut poneihin, ja minun teki koko ajan mieli potkia siihen vähän vauhtia, vaikka se eteni tuolla rauhallisellakin askelluksella hyvin. Anu piti tavallistakin tavallisemman koulutunnin ilman mitään kummallisuuksia ja tarkasteli meitä kuin haukka. Yritin ratsastaa oikein hyvin ja tehdä vaikutuksen ja lopuksi opettaja hymyilikin meille aika tyytyväisen näköisenä.

- Te vaikutatte kivalta ryhmältä. Onko teillä toiveita, mitä te haluaisitte tunneilla tehdä?
- Hypätä, sanoin minä. Olin valmistautunut kysymykseen ja ellei sitä olisi tullut, olisin kysynyt joka tapauksessa.
- Koulua, sanoi Maria samaan aikaan kanssani ja sitten Repe alkoi piruuttaan puhua maastoesteistä ja valjakkoajelusta. Jessi ei sanonut mitään, silitteli vain Nassen harjaa ja näytti onnelliselta. Poni oli näyttänyt paljon mukavammalta ratsastaa kuin hoitaa.
- Ajamista me ei varmaan päästä kokeilemaan, mutta melkein kaikkea muuta, Anu arveli ja käski meidän viedä hevoset takaisin laitumelle. Hän ei vielä ollut jakanut meille hevosia iltatunnille, mutta kysyi, haluaisimmeko silloin maastoon. Kaikki paitsi Ulpu halusivat innokkaasti ja lopulta hänkin nyökkäsi. Minusta alkoi tuntua, että viihtyisin. Tai olinhan viihtynyt jo tähänkin asti, mutta olisi tietysti ollut tylsää olla leirillä, jos opettaja olisi ollut ärsyttävä tai hevoset ikäviä.
- Pelataan pesistä, ehdotti Repe, kun lähdimme taluttamaan hevosia talliin, ja niin me sitten teimme hoidettuamme ne.

Niin ne päivät sitten alkoivat sujua. Pesäpalloa lätkittiin ajallisesti enemmän kuin harrastettiin ratsastusta ja Anu ja Liisa nauroivat, että jospa he järjestäisivätkin meille leirikisojen sijaan pesäpallo-ottelun.
- Ei käy, mä haluan estekisat ja kunnon esteitä, sanoin minä vakavissani. Hyppääminen oli parasta mitä tiesin.
- Järjestetään molemmat, ehdotti Jessi. Hän oli ihastunut pelaamiseen, kun oli yhtäkkiä maanantaina saanut jonkin oivalluksen ja ruvennut osumaan palloon, mitä tähän asti oli tapahtunut todella harvoin.
- Pesäpallomatsi ratsain, Repe ehdotti ja ajatus sai minut kikattamaan hervottomana. Repe oli hauska, vaikka yleensä pojat olivat aika tampioita. Ilmeisesti ratsastaminen kasvatti heidän järkeään aika lailla. Vaikka Mauri kyllä oli vähän neiti.
- Se on homo, oli Jessi sanonut juuri edellisiltana arkipäiväisellä äänellä kun olimme lärpätelleet ennen nukahtamista ja saanut niskaansa vastalauseiden kuoron toisesta sängystä. Niin me sitten olimme päättäneet ottaa siitä asiasta selvää, joskaan emme olleet jaksaneet vielä päättää, miten se tapahtuisi.

Tänä iltanakaan emme ehtineet punoa suunnitelmia, ainakaan alkuillasta, sillä aioimme illalla ratsastaa uittamaan hevosia. Minä täpisin, sillä en ollut ennen kokeillut sellaista, ja Jessi näytti huolestuneelta samasta syystä.
- Pitää pysyä kaukana jaloista, ja sitten märkä karva on kuulemma kauhean liukasta, hän pohti. – Mitenkähän siellä pysyy?
- No ei siellä oo kai tarkotuskaan pysyä, varaudu vaan kastumaan, minä tuhahdin. Jessi pohti aina kaikkea epäolennaista ja murehti etukäteen.

Minä en saanut ottaa Tussea, sillä sillä oli kuulemma vesikauhu, eikä sitä saanut mereen millään. Hain sen sijaan laitumelta Liirto-nimisen suomenhevosen. Harmitti vähän. Ei minulla sinänsä mitään suomenhevosia vastaan ollut, mutta tämä oli ainakin tunneilla näyttänyt tylsältä ja hitaalta.
- Vaihdetaan hevosta, ehdotin Jessille, mutta hän puristi suunsa tiukasti kiinni ja puisti päätään. Nasse pureskeli häntä edelleen kaiken aikaa ja minä tulin ajatelleeksi, että mitä tapahtuisi, jos se tekisi niin vedessä. Hukkuisiko Jessi?

Liisa lähti kanssamme jalan, hän käveli jonon kärkenä ja me kaikki osastossa perässä. Minun perässäni oli enää Jessi ja hiljalleen hidastin Liirron käyntiä niin, että jäimme jälkeen muusta joukosta, joka katosi jo pehmeää, joustavaa hiekkatietä metsään.
- Mitä sä nyt teet?
Vilkaisin taakse päin Jessiä, joka näytti taas kovin huolestuneelta.
- Otetaan ne kiinni kohta. Luuletko sä, että me muuten päästään laukkaamaan kun Liisa vaan kävelee? kysyin ja päättelin, että muut olisivat jo tarpeeksi kaukana, olisi parasta lähteä, ennen kuin he huomaisivat puuttumisemme ja tulisivat takaisin katsomaan. Annoin hevoselle laukkapohkeet ja häntäänsä heilauttaen se siirtyi laiskaan raviin. En piru vie saanut sitä laukkaamaan ennen kuin kiljaisin ja potkaisin kaikin voimin, ja sitten olimmekin jo melkein saaneet muut kiinni. Harmitti.
- Sä olet Miila hullu, nauroi Jessi. Olin kuullut rytmistä, että Nasse oli kyllä laukannut.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   3.10.08 23:14:14

hihi, pikkutytöt.. hukkuuko jessi? :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   3.10.08 23:15:06

Hukkuu joo :D Ja mä teen rovion noista kahdesta mapillisetsa jessijuttuja :D

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   3.10.08 23:49:06

:D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.10.08 00:05:44


Sitten pääsimme meren rantaan ja Liisa luetteli meille tukun ohjeita, ennen kuin saimme kahlata veteen kahdessa ryhmässä. Liirto meni sinne kuin vanha tekijä ja kahlasi empimättä niin syvälle, että kylmä vesi osui varpaisiini, sitten se pysähtyi, eikä mennyt pidemmälle vaikka mitä tein. Se oli raivostuttava hevonen ja katselin kateellisena Repeä ja Kattia, jotka olivat jo paljon syvemmällä. Jessikin oli saanut Nassen uimaan, mutta Liirto vain puhahti, kun potkin sitä niin, että vesi roiskui. Hemmetin koni. Siinä kökötin, kunnes Liisa käski meidät pois ja rannalla odottaneet vuorostaan veteen.

En tiedä, mitä Maurin hevonen pelästyi, en minä ainakaan nähnyt enkä kuullut mitään. Yhtäkkiä se vain kiskaisi päänsä pystyyn, törmäsi Dalmaan ja pelästyi kai kahta pahemmin sitä, että tämä loikkasi ja sitten se lähti. Ensin luulin, että se aikoi tulla mereen, meidän luoksemme, mutta sitten sille taisi tulla koti-ikävä ja se suuntasi kohti tallille menevää polkua. Taru Dalman selässä kirkaisi ja niin tekivät muutamat muutkin tytöt. Liisakin näytti pelästyneeltä.
- Mä menen perään! huusin minä, kun adrenaliini humahti päähäni. Pääsisinpäs sittenkin laukkaamaan tänään! Ei Liirto tosin mitenkään voisi saada Raffertyä kiinni, mutta voisinhan yrittää. Sitä paitsi Mauri varmaan löytyisi jostain polunvarresta. Hän ei ollut kovin kummoinen ratsastaja, enkä uskonut hänen pysyvän satulattomassa selässä tallille asti.
- Älä… aloitti Liisa, mutta en ollut kuulevinani vaan painoin vain kantapääni kylkiin. Liirto oli tainnut virkistyä vedessä, sillä nyt se suostui liikkumaan ja lähtemään Raffen perään.

Oli ihanaa laukata iltaisessa metsässä ja ajattelin, että Mauri sietäisi saada kiitokset järjestettyään tällaisen tilaisuuden. Sitten näin hänet, hän seisoi polunmutkassa. Hän näytti olevan ihan kunnossa, joten en viitsinyt pysähtyä juttelemaan, olisi mennyt taas kauan aikaa saada Liirto uudelleen vauhtiin. Jatkoin Raffertyn perään. Se löytyi tallipihalta mutustelemasta seinän vierellä kasvavia ruohotuppaita.
- Häijy elukka, ilmoitin sille ja tartuin kiinni ohjista, tai ohjasta, sillä ne olivat katkenneet.
Olisi ollut mukavaa laukata takaisinkin, mutta ajattelin Raffen kiskovan itsensä irti, jos yrittäisin, joten ratsastin vain ravia. Mauri oli suunnilleen samassa paikassa kuin missä olin nähnyt hänet tullessanikin, ja Liisakin oli siinä, hän oli näköjään lainannut Nonnin ja ratsastanut sillä apuun.
- Etkö sä kuullut, kun mä kielsin sua lähtemästä? hän kysyi syyttävästi.
- En mä mitään kuullu, sanoin viattomana. – Onko Mauri okei?
- Olen mä, naarmuja vaan, poika sanoi ja otti Raffen ohjat, joita ojensin.
- Haluatko sä vaihtaa mun kanssa hevosta? tarjouduin toiveikkaana. Ei hän tietysti suostuisi, sehän olisi merkinnyt sen tunnustamista, ettei uskaltanut enää ratsastaa Raffella.
- Voin mä vaihtaakin, poika sanoi kuitenkin olkapäitään kohauttaen. Ja niin minäkin pääsin uittamaan oikein kunnolla.

Emme jaksaneet enää uittamisen jälkeen ruveta pelaamaan, mutta me kokoonnuimme sen sijaan puutarhakeinuun pohtimaan Maurin mahdollista salaisuutta.
- Mä tiedän, miten me saadaan selville, onko se homo, sanoi Taru ja me muut katsoimme häntä odottavasti. – Miila menee ja pussaa sitä. Jos se on sen mielestä ällöttävää niin se on. Niin yksinkertaista se on.
- Miksi minä? puuskahdin.
- Kukas sitten?
- En minä, sanoi Jessi nopeasti.
- Enkä mä! Se oli Veera.
- Etkö sä muka uskalla? kysyi Taru ovelan näköisenä.
- No, ei siinä mitään, kyllä mä voin, lupasin. Tosin, jos tässä nyt piti ruveta pussailemaan niin ehkä olisin mieluummin kokeillut Repen kanssa, mutta kai tieteen takia piti uhrautua.
- Okei, odota tässä, me käydään hakemassa se, Taru masinoi ja yhtäkkiä huomasin olevani keinussa yksin. En minä pussaamista pelännyt, mitä pelättävää siinä olisi ollut, mutta oli tämä kyllä kai vähän omituista.

Ehkä kymmenen minuutin kuluttua Mauri tuli. Hän näytti kysyvältä ja jäi seisomaan keinun viereen.
- Taru sanoi, että sulla on asiaa mulle?
Harkitsin hetken pyytää häntä istumaan siihen, mutta sitten ajattelin, että jospa hän aavistaisi jotain, pelästyisi ja menisi pois, joten nousin seisomaan ja hoidin homman saman tien sanomatta mitään. Ensin en meinannut saada huuliani osumaan huulille, sillä nenämme olivat tiellä, mutta sitten keksin kallistaa päätäni niin kuin elokuvissa ja suutelin häntä. Mauri ei tehnyt mitään, ei niin mitään, joten jatkoin vain, kunnes ilma loppui keuhkoista, sitten vetäydyin irti ja katsoin tarkasti, miten hän suhtautuisi.

Mauri ei sanonut mitään, katsoi vain minua tyrmistyneenä, sitten hän alkoi punastua, kunnes näytti tomaatilta. Se oli pahan näköistä, kun hänen tukkansa oli niin oranssi.
- No? kysyin, mutta poika ei vastannut mitään, kääntyi vain kannoillaan ja juoksi pois. Hetkessä olivat Jessi ja Taru ja Veera ympärilläni.
- No, no? sanoivat hekin.
- En mä tiedä, tunnustin.
- Se juoksi karkuun, Taru huomautti.
- Joo, mutta vasta kun mä olin lopettanut. Se meni ihan noloksi.
- No eikö se tarkota just sitä?
- Se saattoi nolostua ihan muuten vaan, se on aika ujo, Jessi huomautti järkevästi ja olin samaa mieltä. Taru näytti miettiväiseltä.
- Täytyy tehdä joku toinen koe, hän sanoi ja sitten ovelta kuului kellokilkatusta, joka tarkoitti sitä, että Ruusulla oli iltapala valmiina.

Toiseksi viimeisenä iltana järjestettiin leiridisko. Oli sateinen ilta, muuten olisimme olleet puutarhassa, sanoi Ruusu. Nyt kuitenkin jouduimme tanssimaan olohuoneessa. Tanssimme ja söimme karkkia ja joimme limsaa, tosin Ulpu ja Ninnu eivät alkuun tanssineet ollenkaan, istuivat vain sohvalla katsomassa meitä nenänvarsiaan pitkin, mutta innostuivat hekin sitten lopulta. Mokomat vanhukset, ainakin viidentoista.

Tässä kohden oli jännää, että leirillä oli poikiakin. Repe oli ihan loistava, tanssi meidän kanssa ja kaikkien kanssa vuorotellen, ja Maurikin, kunhan hän ensin oli kerännyt rohkeutta aikansa. Lopulta Repe kiskoi hänet käsivarresta lattialle ja kun hän pääsi vauhtiin, hän koikkelehti siellä loppuillan. Mutta sitten kello tuli kymmenen ja Ruusu tuli sanomaan, että meidän alkoi olla aika lopetella.
- Ei vielä, Taru hätääntyi. – Me ei olla ehditty yhtään hitaita! Hän ryntäsi CD-soittimen luo ja alkoi selata levyjä. Ruusu ei sanonut mitään, meni vaan pois ja Taru laittoi jotain hempeää soimaan. Kaikki olivat jähmettyneet niille sijoilleen. Hitaat olivat tietysti vähän haastava ajatus, jos joukossa oli kaksi poikaa ja toistakymmentä tyttöä. Repe ja Maurikin näyttivät aika kauhistuneilta, mutta Repe ei pannut vastaankaan, kun Taru meni ottamaan häntä kaulasta kiinni ja Veera sammutti kattolampun niin, että huoneeseen tuli hämärää. Olin kuitenkin ehtinyt nähdä Maurin pakokauhuisen ilmeen ja arvannut hänen painuvan karkuun.

Yllätyksekseni hän kuitenkin tuli minun luokseni ja silkkaa hämmästystäni rupesin tanssimaan hänen kanssaan.
- Miksi sä teit sen? hän kysyi, hiukan änkyttäen, kun kappale oli jo melkein lopussa.
- Me haluttiin, aloitin, sillä arvasin kyllä, että hän tarkoitti sitä suukkoa. Sitten hiljenin. En minä voinut sanoa, että olimme halunneet vain ottaa selville, oliko hän homo. Ei hän kai ollut, jos hän kerran halusi tanssia minun kanssani? – Se oli vedonlyönti, sanoin sitten.
- Ai, hän sanoi vähän pettyneenä, mutta sitten hän yllätti minut täysin suutelemalla vuorostaan minua. Se ei ollut ensisuudelmani – ei sekään ollut ollut, minkä olin itse antanut hänelle – mutta ensimmäinen vähänkään kunnollinen. Aikaisemmat olivat olleet lastentarhajuttuja.
- Miksi sä teit noin? kysyin haastavasti, kun selvisin hetkellisestä hämmennyksestä, mutta siihen Mauri ei pystynyt vastaamaan. Hän päästi äkkiä irti minusta ja karkasi ulos huoneesta, joten vain Repe jäi tanssittamaan meitä kaikkia. Paitsi Ulpua ja Ninnua, he olivat kadonneet myös, katsoivat kai arvolleen sopimattomaksi tanssia itseään nuorempien poikien kanssa. Tai ehkä he pelkäsivät, etteivät kelpaisi näille?

Puoli yhdeltätoista Ruusu tuli uudestaan, sytytti valot ja sammutti musiikin.
- Nyt, hän sanoi painavasti ja otti pöydältä karkkikipot mukaansa. Tyhjiä ne jo olivatkin.

- Ei se ole homo, sanoin huonekavereilleni, kun olimme kaikki päässeet sänkyihimme.
- Ai koska se tanssi sun kanssa? Taru kysyi terävästi.
- Se pussaskin mua, sanoin.
- Uuuu!
- Mä kirjotan ton leiripäiväkirjaan, ilmoitti Jessi ja yläsänkyyn syttyi valo. Hetken ajattelin vängätä vastaan, mutta annoin olla. Ei siinä nyt mitään pahaa ollut, ja Jessin leiripäiväkirja oli kuitenkin hyvä juttu. Minä en viitsinyt semmoista tuhrata, mutta tiesin Jessin kirjoittavan muistiin kaikki minunkin asiani, samalla tavalla kuin tuntiratsastuspäiväkirjaansa joka tunnin jälkeen.

Lähettäjä: roosaaa 
Päivämäärä:   4.10.08 00:10:03

oi miten ihanaa lukee tyttöjen nuoruudesta ! :D

Lähettäjä: MammaMiia 
Päivämäärä:   4.10.08 00:57:53

Awww.. jatka :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.10.08 09:50:14

3. luku – Miila ratsastaa kilpaa

Leirikisapäivä, ja kotiinlähtöpäivä. Ilse ja Artsi aikoivat tulla hakemaan meitä niin aikaisin, että ehtisivät nähdä ratsastuksemme, jos vaan pääsisivät pojista eroon ajoissa, enkä ollut ihan varma, kumpaa toivoin. Ehkä kuitenkin sitä, että he ehtisivät. Olisi kiva kiertää rata Tussen kanssa, sillä se tosiaankin osasi hypätä.

Päivä aamutunnin jälkeen meni siihen, että puunasimme ja letitimme ratsujamme. Minä tosin luovuin letittämisestä, sillä Tussen harja oli liukas eikä minulla ollut kärsivällisyyttä palmikoida siitä mitään nykeröitä. Hännän vain letitin, ja sitten letitin Nassenkin hännän, sillä Jessillä näytti menevän harjan kanssa iltaan asti.
- Mä en haluaisi kisata, hän sanoi. Se ei ollut minulle mikään uutinen. Ellei se olisi ollut viimeinen kerta, kun hän pääsisi Nassen selkään, hän olisi ehkä harkinnut kieltäytymistä kokonaan. Hän oli kuitenkin kiintynyt poniin aika lailla, eikä se toden totta enää purrut häntä. Tosin hänen käsivartensa olivat edelleen keltaisenkukertavat alkuviikon mustelmista.
- Mä haluan, mä olen koko viikon odottanut vaan tätä, ilmoitin.

Lopulta Anu huusi meidät kaikki kentälle rakentamaan rataa ja sitten ensimmäisen luokan ratsastajat saivat lähteä satuloimaan hevosensa ja tulla verryttelemään. Anu ja Liisa kai olettivat meidän oppineen ratajärjestyksen esteitä rakentaessamme. Ensimmäisessä ryhmässä estekorkeus oli vain hurjat parikymmentä senttiä ja epäilin vähän, että Jessin oli oikeasti tehnyt mieli osallistua siihen, eikä keskimmäiseen kuudenkymmenen sentin luokkaan. Tai sitten ei. Ei se hyppääminen ollut, mikä häntä hirvitti, vaan oleminen kaikkien katseiden keskipisteenä. Joka tapauksessa lähdin hänen kanssaan laittamaan Nassea kuntoon, sillä ajattelin hänen kaipaavan tukea. Minä menisin Tussen kanssa vasta kahdeksaankymmeneen senttiin.

- Onnea, sanoin Jessille ja autoin hänet satulaan. Menin sitten itse laittamaan hevoseni valmiiksi, sillä halusin mieluummin jättää näkemättä Jessin verkan kuin radan.
- Luuletko sä voittavasi? kysyi Repe käytävän toiselta puolelta Katin karsinasta, hänkin oli aikaisessa.
- Mä aion voittaa, tuhahdin.
- Sitten sun pitää voittaa mut, poika sanaili.
- Ja sekö muka olisi jotenkin vaikeeta?
- Lyödäänkö vetoa?
Vilkaisin ovelle, sillä ääni tuntui tulevan lähempää ja totesi Repen tulleen Tussen ovelle.
- Lyödään ihmeessä, sanoin. – Mistä?
- Jos mä voitan mä saan pussata sua, ja jos sä voitat, saat multa suukon, Repe sanoi virnuillen ja minä katsoin häntä yllättyneenä. Johan tästä tuli leiri – kaksi poikaa, ja molemmat halusivat suudella minun kanssani!
- Kiinni veti, sanoin ja Repe meni nauraen pois. Vasta sitten aloin ajatella, mitä hän oikein oli sanonut.
- Hei! huusin rynnäten ovelle.
- Sovittu mikä sovittu, kuului naurava ääni Katin karsinasta. En minäkään voinut kuin nauraa. Mahassa kutitti, eikä se johtunut vain siitä, että ratsastaisin kohta kilpaa.

Hätistin kuitenkin Repen pois mielestäni, kun muistin, että kohta olisi varmaan jo Jessin vuoro ratsastaa, ja halusin nähdä sen. Pistin kypärän päähän ja lähdin taluttamaan Tussea ulos. Kun vähän aikaa katselin, totesin, ettei kisa ollut vielä alkanut, ja sitten näin Ilsen ja Artsin kentän aidan takana. Jessi istui Nassen selässä heidän kohdallaan ja he juttelivat. Minäkin menin sinne hevosta perässä kiskoen.
- Hei! sanoin ja annoin äidin halata itseäni, ja Artsinkin. Tietystikään minulle ei ollut ehtinyt tulla mikään kauhean kamala ikävä näin lyhyenä aikana, mutta tuntui se silti mukavalta.
- Sulla on ihan hevosen kokonen ratsu, äiti sanoi ja vilkaisi Tussea.

- Se hyppää sikahyvin, sanoin ylpeänä, mutta silloin Anu huusi verryttelyn loppuneen ja käännyimme kaikki katsomaan kentälle. Jessi sai ratsastaa ensin ja hän näytti niin kalpealta, että puoliksi pelkäsin hänen pyörtyvän satulaan. Hän kuitenkin näytti päättäväiseltä ja pisti ponin laukkaamaan heti, kun Liisa oli antanut hänelle luvan. Nasse hyppeli esteet sen kummemmin ihmettelemättä, joskin viimeisellä se pudotti puomin takakaviollaan. Jessin hymy oli leveämpi kuin appelsiininlohko, kun hän taputti ponia ja ratsasti ulos kentältä meidän luoksemme.
- Hyvin ratsastettu, sanoi Ilse ja Jessi ilmaisi suuren tyytyväisyytensä siitä, että yksi puomi oli pudonnut niin, ettei hänen tarvitsisi mennä palkintojenjakoon.
- Höhh, kaikki menee palkintojenjakoon, sanoin minä, sillä niin oli Anu sanonut. Jessin ilme venähti vähän, mutta sitten hän kiirehti pelastamaan Artsin sormet Nassen hampaista.
- Varo sitä, se puree.

Niin Jessikin joutui sinne uudelleen ja sai vaaleanpunaisen ruusukkeen ja sitten oli minun vuoroni nousta satulaan ja ratsastaa verryttelemään. Meitä oli enää vain kolme, Repe ja minä ja Ulpu, joka ratsasti isolla ruunikolla nimeltä Dishy. Se oli niin iso, että onnistuisi varmaan ylittämään kaikki esteet, mutta se oli vähän hidas, joten en erityisemmin pelännyt heitä. Katti oli paljon vikkelämpi ja vaarallisempi. Mietin, mitenkähän Repe tulkitsisi vedonlyöntimme päättyneeksi jos Ulpu vastoin odotuksia menisikin ja voittaisi meidät molemmat?
- Kohta nähdään, poika virnisti minulle ratsastaessaan ohitseni.
- Syö pölyä, vastasin hilpeästi ja pistin Tussen laukkaamaan hänen ohitseen vähän ehkä liiankin läheltä. Ainakin Anu sai siitä kauhean huutokohtauksen.

Ulpu sai lähteä ensin ja Dishy ylitti tasaisen varmasti kaikki esteet.
- Millasen vedon sä löit Ulpun kanssa? kysyin kiusoitellen Repeltä, kun me odotimme vuoroamme portin takana.
- En minkäänlaista, hän tuhahti ja keräsi ohjat; oli heidän vuoronsa. Hän pisti heti alkuun Katin laukkaamaan sellaista vauhtia, että opet huusivat hiljentämiskäskyjä kuorossa ja minuakin vähän hirvitti. Näytti siltä, ettei tuo voisi päättyä hyvin. Katti suorastaan suti kaarteissa, mutta minun mielestäni sen silmät loistivat ikään kuin sillä olisi ollut kauhean hauskaa. Ja niin loistivat Repenkin.
- Revi siitä, hän suhahti minulle hengästyneenä tullessaan pois puhtaan radan jälkeen.
- Ja viimeisenä ratsastaa Miila Nummela hevosella Tusen Tack! huusi Anu ja minä puristin huuleni päättäväisesti yhteen. Katti oli mennyt hirveän nopeasti, mutta meidän oli vaan pakko mennä vielä nopeammin, ei siinä muu auttanut.

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   4.10.08 13:57:56

Kivaa uutta tekstiä:)
Oon varma, et miun valmentajan perimmäinen tavote on tappaa ratsastuksella. Että tällainen valmennus sitten taas tänään... (noo, osasyynä ehkä pitkäks menny perjantai-ilta)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   4.10.08 18:05:27

Aqua jaa et sillon liikaa asiakkaita ja se yrittää aiheuttaa luonnollista poistumaa? :D
-------------

Suljin jo valmiiksi korvani Anun ja Liisan ääniltä, kun annoin Tusselle pohkeita lähtöviivan päällä. Se saisi luvan mennä Katti lujempaa, vaikka sitten saisin puristaa kantapääni yhteen. Mutta se oli heti juonessa mukana, ihana hevonen. Etenimme sellaista vauhtia, että väliin, jonka Anu oli sanonut olevan viiden väli, poneilla kuuden, mahtui vain neljä askelta. Hädin tuskin ehdin katsella aina, missä seuraava este oli. Että se oli hauskaa! Olisin mielelläni ratsastanut toisenkin kerran, mutta lyhyt rata oli väistämättä ohi melko pian. Tusse huohotti, kun pysäytin sen portin luokse maalin jälkeen ja niin huohotin itsekin. Hengittäminen hypätessä oli ihan yliarvostettua.
- Repe ja Miila tänne, komensi Anu kantavalla äänellä ja kohotin kulmakarvojani. Olimmeko me ehkä olleet yhtä nopeita ja joutuisimme uusimaan?

Ei sitten mitään sinne päinkään.
- Jos te olisitte ratsastaneet tolla tavalla ensimmäisenä päivänä olisitte saaneet molemmat lähteä kotiin saman tien, Anu sanoi vihaisesti ja piti pitkän saarnan turvallisuudesta, hallinnasta, tyylistä ja hevosten rikkomisesta. Omatuntoani pisti hiukan, mutta oli se ollut sen arvoista.
- Kumpi voitti? kysyin, kun Anu veti henkeä, mutta sitä minun ei kai olisi pitänyt tehdä. Hän sai uuden innostuksenpuuskan.
- Tekisi mieli diskata teidät molemmat kaahaamisen takia!
- Et kai sä sellasta tekisi, Repe kysyi pelästyneenä, ja minäkin säikähdin.
- Anteeksi, älä diskaa meitä, pyysin. Anu katsoi vähän aikaa toisesta toiseen, mutta huokaisi sitten.
- Muistakaa vastedes, ettei teillä ole mitään oikeutta pistää hevosia tekemään tuommoista. Varsinkaan muiden hevosia kuin omianne. Jäähdytelkää nyt ne.

Ulpukin tuli radalle ravailemaan ja Anu palasi Liisan luo tutkailemaan pöytäkirjaa, vaikka miten vaikeaa oli laittaa kolme ratsukkoa paremmuusjärjestykseen, sitä en voinut ymmärtää. Sitten he kutsuivat meidät palkintojenjakoon.
- Olisi pitänyt laittaa tähän luokkaan tyyliarvostelu, silloin Ulpu olisi voittanut, ilmoitti Anu suureen ääneen. – Siispä Ulpu saa tyylipalkinnon!
Hän kiinnitti Dishyn otsapantaan oranssin ruusukkeen ja kääntyi sitten Repen ja minun puoleen.
- Tekin riiviöt menitte kumma kyllä virheettömästi, mutta Miilalla oli parempi aika.
- Jihaa! kiljaisin niin, että Tusse astahti hermostuen sivulle ja suljin suuni todella äkkiä, sillä Anu näytti siltä kuin olisi halunnut käskeä minut alas. Näytin kuitenkin Repelle kieltä, kun Anu käänsi minulle selkänsä kiinnittääkseen Katin suitsiin sinisen ruusukkeen.
- Ulpu vetää kunniakierroksen, rauhallista laukkaa oikealle.

Alistuen käänsin Tussen Dishyn perään ja kiersimme kentän harjoituslaukassa.
- Muistakaa laittaa linimenttiä niiden jalkoihin, sanoi Liisa vielä, kun pysähdyimme portille käveltyämme vielä vähän aikaa kunniakierroksen jälkeen. Ensimmäisen luokan ratsastajat, ja monet toisenkin, olivat jo ehtineet hoitaa ratsunsa pois ja alkoivat korjata pois esteitä.
- Oliko sun ihan pakko kaahata sillä tavalla? kysyi äiti, joka ilmestyi rinnalleni kävelemään.
- Mun piti voittaa, puolustauduin.
- No, sä voitit, mutta te olisitte voinu kaatua.
- Äh, älä viitti. Missä Jessi on?
- Hoitamassa poniaan Artsin kanssa.
- Sä voisit kai mennä auttamaan sitä, ehdotin, sillä mielessäni pyöri, että miten Repe saisi tarjoiltua minulle palkintoni jos äiti häärisi ympärillä ja sitten meidän pitäisi lähteä.
- Tarviikohan se apua.
- Voi, tarvii! Se poni puree kuin piru ja luuletko sä, että Artsi osaa sitä pitää kiinni? runoilin ja Ilse meni huolestuneen näköiseksi.
- Ehkä mä menen sinne sitten, hän sanoi ja taputti Tussea kaulalle.

Minä näytin oikean suunnan ja jatkoin itse matkaa alatalliin, missä Repe tuli jo vastaan raahaten Katin satulaa ja suitsia.
- Kuka oli paras, kuka? ilkuin.
- Sinä, hän sanoi nöyrästi. Hän oli kyllä aika söpö ja tirskahdin voitonriemuisesti ohittaessani hänet. Kun olin saanut Tusselta kamat pois, toi Repe jo linimenttipulloa.
- Kiitos, sanoin yllättyneenä. Olisi ollut normaalimpaa, jos hän olisi piilottanut sen niin, että olisin saanut etsiä sitä ympäri tallia. Hieroin sinistä mönjää kaikkiin Tussen sukkajalkoihin ja irvistelin, kun käteni alkoi tuntua paleltuneelta.
- No nyt, Repe sanoi, kun neljäskin jalka oli hoidettu ja nousin seisomaan. Hän tarttui minua poskista ja pussasi. Tai se oli kai sitten kuitenkin paremminkin suudelma. Ainakin se tuntui paremmalta kuin Maurin kanssa. Vaimikäsenniminyt olikaan.
- Onnea voitosta, Repe sanoi sitten kohteliaasti.
- Onnea itsellesi, sanoin ja panin käteni hänen kaulansa ympärille. Suutelimme uudestaan ja se alkoi jo sujua aika hyvin. Nenätkin lakkasivat häiritsemästä. Sitten kuului anteeksipyytävä rykäisy ja päästin irti. Artsi ja äiti seisoivat Repen takana ja kun poika vilkaisi ja huomasi heidät hän katosi Katin karsinaan nopeammin kuin voinokare pannulla.

- Jessus, sanoi äiti ja minä katsoin häntä pelästyneenä. Mitä ihmettä hän sanoisi?
- Sun tyttäresi alottaa aikasin, Artsi huomautti.
- Mä olen nyt vähän yllättynyt, äiti sanoi, mutta huokaisi sitten. – Ei, en mä ole. Onhan se jo iso tyttö. Mä olen yllättynyt, ettei se ole ennen jäänyt kiinni.
- En mä ole ikinä! aloitin nopeasti, mutta sitten muistin, että Repekin oli läsnä, joskin näkymättömissä. En halunnut hänen kuvittelevan, että olin ihan nynnerö. – Mun pitää viedä Tusse laitumelle, sanoin ja iskin linimenttipullon Ilsen käsiin.

Kun palasin sieltä, Ilse ja Artsi olivat avanneet auton takaluukun ja istuivat siellä.
- Mene hakemaan tavarasi, Jessi sanoi ettet sä ole vielä pakannutkaan, äiti sanoi. Minä nyökkäsin vain. Missä välissä sitä muka olisi ehtinyt pakata kun piti puunata kisaratsu? Kuulin heidän nauravan, kun menin ohi ja mietin, nauroivatko he minulle vai omia juttujaan. En tiennyt. kumpi olisi ollut parempi vaihtoehto, tai pahempi. Tietysti olisi kivempaa, jos he ottaisivat Repen ja minun pussailun huumorilla eivätkä miettisi parhaillaan kotoapoistumiskieltoja, mutta oli toisaalta aika kivaa sekin, että heillä oli kivaa keskenään, vaikka se olikin aika outoa. Ei kenenkään kavereiden vanhemmat sillä tavalla kihertäneet keskenään kuin mihin nuo pystyivät.

- Mitä sä teit? Jessi kysyi, kun marssin meidän huoneeseemme. Taru ja Veera tulivat jo ovella vastaan kasseineen ja sanoivat, että he menisivät ulos, pois jaloista, ja että hyvästelisimme sitten.
- Miten niin? kysyin Jessiltä ja puhahdin sitten. Ikään kuin meillä olisi ennenkään mitään salaisuuksia ollut. – Ne sai mut kiinni pussailemasta Repen kanssa, tunnustin.
- Älä! Jessi kiljaisi. – Miksi te pussailitte?
- Me lyötiin vetoa siitä, kumpi voittaa, ja… äh, se oli kivaa, sanoin sitten vain ja aloin paiskoa vaatteitani kassiini. Sillä konstein ne kaikki eivät mitenkään mahtuneet sinne, tai siis en saanut jäämään tilaa saappaille ja kypärälle. Ne olivat siis edelleen ylläni kun lähdimme ulos. Portailla halasimme Tarua ja Veeraa, osoitteet ja puhelinnumerot olimme vaihtaneet jo aikaisemmin, sitten jouduin palaamaan ja hakemaan tennarini ovensuusta. Ruusukin tuli siihen sopivasti niin, että saatoimme vilkuttaa hänelle.
- Hei hei, kiitos leiristä! Jessi huusi kohteliaasti ja sitten lähdimme kotiin.

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   4.10.08 18:12:50

Mmmmm.... Sä vaan oot hyvä.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   4.10.08 22:21:25

hihi ;)

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   4.10.08 23:11:34

Se se syy varmaan onkin:DD (tai ehkä ne lähellä häämöttävät koulukisat..)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.10.08 15:11:31

4. luku – Miilan kesälomapäiviä

Kotona ei tosiaankaan ollut ketään, ei yhtäkään vierasta lasta, ja se oli vaihteeksi aika ihanaa. Ei meillä aina ollut sellaisia, lapsia siis, mutta suurimman osan aikaa kuitenkin. Jessistä ja minusta se oli aina ollut enemmän hauskaa kuin ikävää, mutta sen jälkeen, kun Henri oli tullut ensimmäisen kerran toukokuussa, olimme alkaneet tarkistaa kantaamme. Siihen asti meillä oli ollut kivoja lapsia, vetäytyviä lapsia, selvästi sairaita lapsia, joita Jessi hoivasi sydämensä halusta, mutta Hene ei ollut lapsi. Hän toi minulle mieleen sen pervon ukon puistossa, josta Jessin ystävän Jinnan äiti oli meitä naama kurtulla varoittanut.

Nyt Hene oli kuitenkin poissa ja me nautimme perhe-elämästä pari viikkoa, kunnes Jessin piti lähteä äitinsä luokse. Hän joutui käymään siellä tasaiseen tahtiin kerran kuussa tai niillä main, mutta näin kesällä hän meni pidemmäksi aikaa, aikoen palata vasta parin viikon päästä. Minulle tuli aika tylsää. Olihan noita kavereita, mutta ei niillä voinut asua, ja oli yksinäistä, kun ei ollut ketään, kenen kanssa rupatella illalla ennen nukahtamista.
- Eikö me voitaisi tehdä jotain kivaa? marisin. – Mennä jonnekin?
- Ei me voida lähteä mihinkään reissuun ilman Jessiä, äiti sanoi järkähtämättä.
- No jessus, mulla on tylsää! Miksen mä voi mennä Nitan luo?
- Juuei, äiti sanoi edes miettimättä.
- Mi-iksi? marisin. Nita oli kummitätini ja hän asui Italiassa. Aina, vuosikaudet, oli ollut puhetta, että joskus menisin hänen luokseen ja mikä muka olisi ollut parempi hetki kuin nyt, kun olin kuolemaisillani tylsyyteen?

Ilse kuitenkin nosti kätensä tiskialtaasta, kuivasi ne, ja laittoi ne poskilleni. Ne tuntuivat ihan niin pehmeiltä kuin mainoksessa luvattiinkin, ja kuumilta.
- Lapsikulta, jos sä olet tullut pusuikään niin mä en todellakaan päästä sua italialaisten miesten piiritettäväksi, hän sanoi. Minä taisin hiukkasen punastua, vaikka tuskin niin pahasti kuin Mauri. Äiti ei ollut kuitenkaan ennen tätä sanallakaan viitannut siihen, mitä he Artsin kanssa olivat nähneet ja jotenkin olin olettanut heidän jo unohtaneen. Ilmeisesti vaan eivät olleet.
- Pusuikä! Mikä semmonen muka edes on! tuhahdin kuitenkin. Sitten aloin miettiä.
- Jos mä en olisi pussaillut Repen kanssa niin olisinko mä saanut mennä? kysyin kauhistuneena, kun hänen tarkoituksensa alkoi avautua minulle. Onneksi äiti hymyili ja pudisti päätään.
- Et just nyt, Nitalla on kiireitä, ja kun sillä alkaa loma, se tulee Suomeen.
- Mitä kiireempää sillä voi olla kuin kummityttönsä huvittaminen, möksähdin.
- Työkiireitä.

Tyydyin siihen vähäksi aikaa ja istuin pöydän ääreen syömään vähän herneitä, mutta sitten levottomuus valtasi minut uudelleen.
- Miksi Jessin pitää aina mennä sen äidille? Mulla on tylsää.
- Koska se nyt kuitenkin on sen äiti.
- No miksen mä sitten mene koskaan mun isälle? Tää ei oo tasapuolista.
- Sun isäsi ei ole sopivaa seuraa lapselle, sanoi äiti sen näköisenä, ettei se rohkaissut kysymään enempää. Kysyin kuitenkin.
- Miten niin ei? Onko se joku rikollinen?

Ajattelin jo, ettei äiti vastaisi ollenkaan, mutta lopulta hän naurahti.
- Ei nyt kai sentään. Ei ainakaan mun tietääkseni.
- Enkö mä voisi soittaa sille?
- Et. Mulla ei ole aavistustakaan mistä sen löytäisi ja onko sillä puhelinta. Jos sä meinaat kuolla tylsyyteen niin mene vaarille pariksi päiväksi.
- Ääh, sanoin. Se se vasta tylsää olisikin. Toisaalta he aina hemmottelivat minua häpeämättömästi, antoivat rahaa ja muuta. – Tai no. Ehkä mä voisin käydä siellä kahvilla, mutta en mä mene sinne olemaan.

- Mutta ethän sä juo kahvia.
- Etkö sä luule, että mun olisi aika opetella?
- No soita niille ja kysy, sopiiko, niin mä voin viedä sut.
- Ei kun mä menen bussilla, sanoin innostuen vähän.
- Osaisitko sä muka? Sun pitäisi vaihtaa keskustassa metroon ja sitten vielä Itäkeskuksessa bussiin.
- Etkö sä luule, että mun olisi aika opetella? kysyin uudestaan ja menin soittamaan.

Siitä tuli merkittävä matka. Ei siksi, että mitään olisi tapahtunut, paremminkin juuri sen takia. Minä, Miila, matkustin ihan omin neuvoin toiselle puolen naapurikaupunkia. Yksin. Ehkei jonkun, tai monenkaan, mielestä ollut mitään ihmeellistä siinä, että sitä osasi nousta bussiin, etsiä metroaseman ja sitten vielä toisen bussin, mutta minulle se oli uutta. Me kuljimme lähes aina autolla joka paikkaan, mitä nyt muutaman kerran olin käynyt kavereiden kanssa bussilla keskustassa tai Tapiolassa. Mutta yksin en todellakaan ollut tehnyt sellaista matkaa koskaan aikaisemmin ja olin iloinen, ettei äiti ollut ruvennut hössöttämään ja kieltämään lähtemistäni. Minä tiesin osaavani ja halusin vain todistaa sen.

Isovanhemmat olivat ikionnellisia nähdessään minut, varmaankin osaksi sen takia, että hekin olivat pelänneet minun eksyvän matkalla tai jäävän bussin alle tai jotain.
- Miksen olisi osannut? kysyin vain kevyesti kuitatakseni heidän ihmettelynsä ja annoin mummin kantaa eteeni lettuja ja hilloa ja kermavaahtoa.
- Mikset, niin, mummi huokaisi ja sanoi minun taas kasvaneen. Se oli totta. Venyin pituutta kuin kesäköynnös, mutta oli minulla vielä kiinniotettavaakin, jos aioin äidin mittaiseksi, niin kuin todennäköisesti kävisi.

Rupattelin aikani heidän kanssaan, söin ja kerroin ratsastusleiristä, mutta sitten halusin taas seikkailemaan ja päätin lähteä takaisin kotiin. Vaari ehdotti kyllä, että voisi viedä minut autolla, mutten suostunut. Nenä pystyssä marssin bussipysäkille ja nonchalantisti tein saman matkan toiseen suuntaan ilman mitään välikohtauksia, tai mitä nyt vähän aikaa pyörin Rautatientorilla etsien oikeaa ilmansuuntaa, kun olin tullut metroasemalta ja Asematunnelista ulos jostain ihan oudosta ovesta.
- Menikö hyvin? kysyi äiti kuin koulupäivän jälkeen, kun palasin kotiin.
- Tietysti.

Lähettäjä: polle 
Päivämäärä:   5.10.08 15:37:10

ihana :D

Lähettäjä: aatamifisu 
Päivämäärä:   5.10.08 17:52:00

Tää on ihaaanaa (=

Lähettäjä: Renttu 
Päivämäärä:   5.10.08 19:07:59

Okei, sanompa nyt suorasukaisesti.
Eli, tykkään kyllä Sennnun kirjoittamisesta tekstistä, mutten kuitenkaan ymmärrä miksi kaikki palvovat häntä. Ja ottaen huomioon että en ole mikään kakstoista vuotias pentu, joka kaipaa huomiota. Haluan vain sanoa oman mielipiteeni. Siis, ihan mielenkiinnolla seuraan tarinan jatkumista. En kuitenkaan ymmärrä näitä;
"Jee!
Mä palvaan maata sun jalkojen alla!" viestejä. Mutta, jos te pidätte, niin enhän minä sitä käy kieltämään että ette saisi pitää. :)

Ja toivon että Sennnu ei ottanut tätä itteensä, hyvää tekstiä sä kirjoitat, en mä sitä tarkota. :)

Lähettäjä: Kielo_Kokaiini 
Päivämäärä:   5.10.08 20:18:02

renttu// varmaan siks palvoo, kun on niin hyvä kirjottaja. :)

Lähettäjä: aatamifisu 
Päivämäärä:   5.10.08 21:11:43

Must sennu on hyvä kirjottaja (= Mut en mäkää sitä erityisemmi palvo :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.10.08 21:38:23

Joo ei mua oikeesti kannata palvoa :D Mä olen ottanut noi paremminkin ironiana (mitä ne käsittääkseni onkin).
Kiva kuitenkin saada aina jotain kommenttia, että tiedän, että joku lukee. Toki pistävät analyysit ja jopa bongatut kirjoitusvirheet olisi arvokkaampia kuin pelkät "jatkat", mutta on niilläkin tehtävänsä. Ja sitten kun näkee jonkun tommoisen pidemmän komman, kuten Rentun, alkaa ihan kuola valua...!
------------

Jessi ei jaksanut viipyä äidillään koko kahta viikkoa vaan tuli kotiin omin päin jo aikaisemmin ja yllätti meidät kaikki ilmestyessään yhtenä iltana kasseineen.
- Miten sä siinä olet? Artsi ihmetteli.
- Mä karkasin, Jessi tunnusti.
- Mutta miksi ihmeessä?
- Koska ne perhanan ipanat meinasi tehdä mut hulluksi. Mä en enää mene sinne noin pitkäksi aikaa. Mun hermo ei kestä!
Jessi näytti hirveän hassulta puhuessaan tuohtuneena hermoistaan, hän, maailman pitkäpinnaisin.
- Karkasitko sä muka tosiaan? Ilse kysyi.
- Joo, mä jätin vaan lapun, kun ne lähti puistoon.
- Sun täytyy soittaa ja ilmottaa olevasi hengissä ja turvassa, Artsi sanoi päättäväisesti ja huokaisten Jessi totteli.

Sitten oma rauha katosi ihan yhtä äkkiarvaamatta kuin yleensäkin. Lotta tuli yhtenä perjantai-iltana soittamaan ovikelloa. Hän oli ollut meillä monta kertaa ennenkin, mutta aikaisemmin hän ei ollut tullut omin päin vaan Ilse tai Artsi oli käynyt hakemassa hänet, tai sitten joku oli tuonut. Lotta oli kiva, meitä vähän nuorempi tyttö ja minun puolestani hän olisi voinut asua meillä vaikka kokonaan, mutta aina hän vaan palasi äitinsä luokse.
- Jaha, sanoi Ilse vain, kun minä olin käynyt avaamassa oven ja saattelin Lotan sisään ja Artsi lähti sanaa sanomatta kellariin laittamaan saunan päälle. – Tietääkö kukaan, että sä olet täällä?
Lotta pudisti päätään.
- Onko sulla nälkä? oli Ilsen seuraava kysymys ja siihen tyttö nyökkäsi. – Miila, anna lapselle ruokaa. Mä käyn soittamassa, hän jatkoi sitten ja lähti yläkertaan, työhuoneeseen.

Jessi ja minä veimme Lotan keittiöön ja iskimme mikroon mitä oli jäänyt tähteeksi omasta illallisestamme.
- Mitä nyt tapahtui? Jessi kysyi istuen pöydän ääreen Lottaa vastapäätä. Hän näytti uteliaalta, mutta myötätuntoiselta.
- Äidillä on uus mies, Lotta sanoi lyhyesti ja haki itselleen lasin ja kaatoi siihen maitoa. – Se sanoi hakkaavansa mut tohjoksi, jos mä en ole siivonnut siihen mennessä kun ne tulee kotiin kapakasta.
- Ja sä tulit tänne yksin koko matkan? Jessi kysyi kunnioittavasti.
- Joo, Lotta sanoi ja alkoi pistellä ruokaa, jonka nostin hänen eteensä. – Onneksi mä en ostanut karkkia kaikilla mun rahoilla. Muuten mä olisin joutunut kerjäämään ihmisiltä bussirahat.
- Mistä sä oot saanu rahaa? kysyin minä uteliaana. Lotan perheen tapaisissa perheissä ei juuri jaeltu viikkorahoja.
- Vein pulloja kauppaan.

Lotta keskittyi syömiseen ja Jessi ja minä vaihdoimme nopean katseen. Tyttö löyhkäsi tupakansavulle ja muullekin epämääräiselle, kuten aina tullessaan, ja hänen vaatteensa olivat ryppyiset ja nuhjuiset, mutta hänessä oli aina jotain tiukkaa. Jotkut lapset vain itkivät ikäväänsä, tai eivät puhuneet meille mitään, ainakaan alkuun, mutta Lotta oli kuin olisi tehnyt jotain ihan tavallista päättäessään tulla taas meille.
- Menkääs te tytöt vähäksi aikaa niin mä juttelen vähän Lotan kanssa, sanoi Ilse palatessaan yläkerrasta.
- Mennään ylös, Jessi sanoi ja tiesin, että hän halusi mennä katsomaan, oliko se huone, missä Lotta yleensä nukkui, kunnossa. Jessi oli joskus äidillisempi kuin Ilse.
Kaikki oli kunnossa ylimääräisessä makuuhuoneessa, sängyissäkin oli lakanat, ja eikä aikaakaan kun Lottakin tuli ylös.

- Artsi sanoi, että me sauna on kohta valmis, tuutteko te mun kanssa? hän kysyi.
- Tullaan, sanoi Jessi ja auttoi Lottaa etsimään itselleen pyjaman. Hän valitsi minun vanhani, valkoisen, jossa oli nallekuvioita ja sitten hyppelimme alakertaan ja sieltä edelleen kellariin.
- Täällä on joku rakennustyömaa, Lotta totesi hyväntuulisena haistaessaan sahanpurun ja maalin hajun.
- Iskä tekee varastosta ylimääräistä makuuhuonetta, Jessi selitti ja sytytti valot pieneen huoneeseen, jonka ohi olimme menossa. Hän oli maalaillut siellä pari viime päivää, seinät olivat synkeän siniset ja katto ja lattia violettia.
- Aika villiä, Lotta totesi.
- Henri valitsi värit, paljastin. Minusta oli pahaenteistä, että Artsi oli suostunut siihen, ihan kuin poika olisi muuttamassa meille kokonaan, mutta Ilse oli ollut sitä mieltä, että meillä voisi olla ihan hyvin yksi huone poikien makuun, kun yläkerrassa oli vaaleaa ja vähän hempeätäkin. Tosin en ymmärtänyt, miten pojat muka voisivat olla niin oma rotunsa, että haluaisivat järjestään asua huoneessa, joka muistutti pimeää luolaa. Täytyi kai olla aika synkkä tyyppi, että viihtyisi täällä.

Lotalla oli purppuranpunainen mustelma selässä, mutta Jessi ja minä tiesimme sen verran, ettemme kommentoineet sitä. Ehkä hän ei itse edes tiennyt sen olemassaolosta. En osaa sanoa, missä vaiheessa olimme lakanneet järkyttymästä siitä, että jotkut lapset saivat selkäänsä, vai olimmeko ikinä sitä ihmetelleet. Ehkä sen oli joskus pienenä vain hyväksynyt samanlaisena faktana kuin että talvella oli kylmä ja kesällä kuuma, sen että meillä ei lyöty eikä edes huudettu ja jossain toisessa perheessä niin tehtiin.
- Mm, Lotta sanoi ja haisteli shampoo- ja saippuapulloja valitakseen ihanimmat tuoksut. Häntä ei tuntunut vaivaavan se, että hänet patistettiin aina ensimmäiseksi pesulle, kun hän tuli meille, päinvastoin, hän taisi oikein odottaa sitä ja osasi heittää vaatteensa suoraan pesukoneeseen. Sinne Ilse ne joka tapauksessa pistäisi heti, kun ehtisi.

Saunottuamme tarpeeksi kiipesimme takaisin yläkertaan ja söimme iltapalaksi korvapuusteja kaakaon kanssa ja Lotta veteli niitäkin kuin ei olisikaan juuri syönyt kokonaista ateriaa. Sitten hän nukahti sohvalle ja me annoimme hänen nukkua, kunnes lähdimme itsekin sänkyyn. Silloin Artsi otti hänet syliin ja kantoi yläkertaan, eikä Lotta herännyt missään vaiheessa.

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   5.10.08 23:01:40

Kummallinen kohta " Artsi sanoi, että me sauna on kohta" toi me.

Mutta tää on jollain tapaa tosi mielenkiintosta lukea, just tää kun on noita hoitolapsia.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   5.10.08 23:08:08

Kiits tölkki.
Mä alotin muistaakseni kirjottamaan että "me voidaan mennä saunaan kohta" mut muutin mieleni kesken kaiken :D

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   6.10.08 00:00:01

joo mua alko kiinnostaa kans tämä elämäntyyli. upeeta.

Mä veikkaan että Sennua "palvotaan" paitsi sen takia, että osaa kirjoittaa, myös siksi että KOSKAAN ei kulu yli vuorokautta ilman että saisimme nauttia lukuelämyksestä ja tuttujen hahmojen elämänvaiheista. JATKUVUUS ja LAATU on mun mielestä avainsanat.

Lähettäjä: Renttu 
Päivämäärä:   6.10.08 07:29:49

Aa, tripi antoi kyllä oikein hienon näkökulman. Itse en ajatellut äskön noin, siis että tarinaa pukkaa koko ajan, mutta kyllä minä sen huomasin kun katselin tätä topsua tarkemmin. Elikkä tuo on muuten tosi hyvä syy, siis tuo jatkuvuus ja nopeaan tulo. ;)
Onhan se laatukin hyvää, totta kai, totta kai. Mun mielestä pätkien pituus on täys kymppi.
Koska mua ärsyttää jos on kirjoitetttu niin vähän, että kun laittaa tekstin yläreunan niin että siitä näkee lukea, mutta kuitenkin on pakko pyöritää rullaa että pääsee lukemaan tekstin loppuun.
Joo, osaan-selittää-maailman-parhaiten.com ! (:
Ja viimesin pätkä oli mitä mainioin. Jotenkin tuo Lotan tulo oli tosi kiva, ja öö.. hyvä käänne. Ettei nuo Miila ja Jessi jatkanu elämää ihan normaalisti. ^^ Niin, ja olihan siellä se yksi kirjoitusvirhe, mutta ketä kiinnostaa yks pikku virhe? Ei ketään! :D

Psst! Sennu, ironiaksi ne varmaan on tarkoitettukkin, luulempa niin. ^^ Mutta onhan se tietty varmaan imartelevaakin. ;p

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   6.10.08 11:13:34

Sennnua kiinnostaa sen virheet ;) Siks mä niitä viilailen aina välillä sille jos jaksan.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.10.08 16:12:42

Rettu, imartelevia, ehdottomasti :D
Mutta kunnon analyysilla voi leijua päiväkausia :)
-------------
5. luku – Miila menee kouluun

Lotta viipyi sillä erää vain viikonlopun ylitse, ja sitten saimme taas sitä omaa perheenkeskistä rauhaa. Koulujen alku lähestyi ja meidän piti saada yhtä ja toista uutta. Oli tavallaan minun syyni, että jouduimme ostoksille, sillä sääreni olivat venyneet ainakin viisi senttiä kesän aikana ja kun vähän kiskoin lyhyimpiä farkkujani kainaloihin ja menin esittämään niitä Ilselle ja Artsille, nämä purskahtivat nauruun.
- Se on kuin flamingo, tai haikara, Artsi nauroi ja katsahdin häntä vähän loukkaantuneena. Kai lasten oli tarkoitus kasvaa?
- Mä en voi mennä tämmösillä housuilla kouluun, en varsinkaan yläasteelle, mut murhataan, sanoin.
- Se on varmaan ihan totta, äiti huokaisi. – Eikö niissä ole lahkeissa yhtään varaa laskea?
- Ei, sanoin päättäväisesti. En totisesti aikonut myöskään esiintyä housuissa, joiden lahkeidenreunasta näkyi, että niitä oli pidennetty.

Jessi ei ollut venynyt yhtä radikaalisti, mutta tietysti hänenkin piti saada uusia vaatteita jos minäkin kerran sain, ja hänen paras ystävänsä Jinna parin talon päästä tuli myös mukaan. Jinnan nimi oli oikeasti Minna, mutta he olivat ekaluokalla olleet niin paita ja peppu, että hän oli päättänyt omia Jessin nimestä alkukirjaimen, jotta he olisivat enemmän samanlaisia, ja nimi oli jäänyt. Jinnan äiti kävi saattamassa hänet meille sinä aamuna, kun meidän oli tarkoitus lähteä kaupunkiin ja kuulin hänen kysyvän Ilseltä ovella, joko me olimme saaneet kirjeen.
- Minkä kirjeen? kysyi Ilse, niin että minun ei tarvinnut kysyä ja paljastaa olevani kuulemassa eteisen naulakon alla, missä olin istunut lukemassa.
- Tonttien lunastamisesta. Sen uuden tien rakennuksesta. Nyt se alkaa.
- Me ei olla haettu postia vielä, Ilse sanoi ja käveli muutaman askeleen postilaatikolle. Hän ei kuulostanut juurikaan järkyttyneeltä, mutta minä kyllä säikähdin. Ei ollut mikään uutinen, että me joutuisimme muuttamaan uuden tien alta, sen me olimme tienneet aina, mutta epämääräinen tulevaisuus oli eri asia kuin tieto siitä, että nyt se tosiaan tapahtuisi. Juoksin Jessin ja Jinnan perään takapihalle.

Jinna oli juuri kertomassa Jessille samaa uutista. He istuivat ison pihapöytämme päällä ja minä menin siihen kolmanneksi.
- Me joudutaan myymään meidän talo ja muuttamaan, Jinna valitti.
- Niin mekin, huomautin, vaikkei meillä mitään myytävää ollutkaan. Meidän talon ja pihan oli kaupunki lunastanut jo aikapäiviä sitten, eikä se koskaan ollut meidän oma ollutkaan vaan vuokralla.
- Koska? Jessi kysyi.
- Ens kevääseen mennessä. Mihin me sitten mennään?
- No hö, te ostatte tietysti uuden talon, sanoin minä.
- Mutta mihin te menette?
- Niinpä, sanoi Jessi otsa rypyillä. He pitivät toisiaan käsikynkästä ja ymmärsin, että kumpaakin vaivasi enemmän se, että he joutuisivat eri kouluihin ja kaupunginosiin kuin se, että katto menisi pään päältä.
- Hei, mennään, tytöt! tuli Ilse sanomaan ovelta, eikä hänen ilmeessään ollut mitään huolestunutta. Se sai Jessin ja Jinnankin muistamaan, että me olimme menossa kaupunkiin hurvittelemaan.

- No niin, Seppäläänkö? Ilse kysyi, kun hän oli ajanut auton Forumin parkkiin ja nousimme sieltä ihmisten ilmoille. Mutta minä tiesin paremmin. Olin sattunut kuulemaan keväällä, miten pari yläastelaista tyttöä oli pilkannut meidän luokkakaverin seppälänfarkkuja.
- Meidän on pakko mennä oikeeseen farkkukauppaan, sanoin varmasti ja Ilse kohotti oikeaa kulmakarvaansa.
- Onko?
- On. Yläasteelle ei voi mennä Seppälän farkuissa.
Jessi ja Jinna katsoivat minua vähän hämmästyneinä, mutta eivät kyseenalaistaneet sanomaani. Ei äitikään.
- Selvä. Etsitään sitten joku farkkukauppa, hän sanoi.

Ilse oli yleensä ihana shoppailija. Kun hän pääsi vauhtiin sitä mentiin ja mentiin ja mentiin. Tänään hän kuitenkin kävi vähän hitaalla ja ehdin jo miettiä, kaiversiko muuttoasia sittenkin häntäkin, mutta ei. Hän vei meidät hampurilaiselle ja selitti, ettei aikonut hommata meille kokonaista garderoobia.
- Kun te meette kouluun ja näette, että kaikilla muilla on erilaiset vaatteet niin mitäs sitten? Kaapit on täynnä uusia vääränlaisia vaatteita. Tehdään toinen retki syksymmällä.
- Entä jos me ostettiinkin vääränlaiset farkut? säikähti Jinna, mutta Jessi lohdutti häntä. Farkkukaupan myyjä oli tiennyt tarkkaan, mitä me olimme vailla.
- Ei kai me nyt vielä lähdetä kotiin? kysyin. – Mennään ostamaan kyniä ja kumeja ja kaikkea semmosta ainakin.
- Siis Tiimariin, Ilse huokaisi, muttei näyttänyt vastahakoiseltakaan. Luulen, ettei hänkään ollut vielä saanut tarpeeksi kaupoista. Ja menimme me sitten sinne Seppäläänkin lopulta ja ostimme vähän paitoja ja alushousuja ja sukkia ja semmoista.

Minä hiivin illalla portaisiin kuuntelemaan Ilsen ja Artsin juttelua, kun Jessi oli jo nukahtanut. He olivat odottaneet juuri sopivasti ennen kuin rupesivat puhumaan muutosta niin, että kuulin kaiken alusta asti.
- Maaliskuun loppuun mennessä, Artsi sanoi.
- Mutta mitä me halutaan? Ilse kysyi. – Talo? Kerrostaloasunto? Jos me halutaan tänkokonen talo omaksi, meidän pitää lähteä jonnekin kauemmas.
- Tarvitaanko me enää pihaa? Ei meillä enää ole taaperoita, jotka voi juosta auton alle. Meillä on teinejä.
- Mä ole vähän kyllästynyt ruohonleikkuuseen ja lumitöihin, Ilse myönsi. – Aika aikaa kutakin.
- Onneksi ei ole isompi kiire. Ehditään katsella ihan rauhassa, mitä on tarjolla.
- Mä haluaisin kyllä takasin Helsinkiin, Ilse sanoi pienellä äänellä. – Musta on aina tuntunut, että mä olen kylässä täällä Espoossa. Lontoossakin oli kotoisampaa.
- No sinne me sitten mennään, Artsi sanoi, kuin se olisi ollut itsestäänselvyys. Minun ei tarvinnut nähdä heitä tietääkseni, että elleivät he parhaillaan pussanneet niin ainakin he halailivat. Joskus jos oli kavereita kylässä suorastaan nolotti, kun he jaksoivat lääppiä toisiaan.

Painuin nukkumaan. Kyllä he jotain keksisivät. Helsinki tietysti tarkoittaisi sitä, että joutuisimme vaihtamaan koulua, mutta sekin ajatus oli paremminkin ehkä jännittävä kuin vastenmielinen.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   6.10.08 18:07:49

HEI! Junnasta oliskin ollut aika kiva kuulla, mutta eiköhän se elämää päästä tätäkin kautta seuramaan. Miten olis Oona? Kuinka yksitoikkosta sen elämä on? Ville on kans yks josta en paljoa tiedä, mutta haluanko tietää, on toinen juttu. Joo mua kiinnostais kyllä tietää mitä sen Lindan pään sisällä liikkui :D

eikun KRISU! Jookoskookos? :) Se on vaan sellanen pikku sivuhahmo jonka kaikki jessijuttuja lukeneet tietää, mutta mistä ei tiedetä juurikaan sen enempää. Sillähän on ollut värikäs elämä, eikö?

Hanna on vissiin edelleen sitten se ykkössuosikki.. EIkä se vissiin juurikaan esiintyisi tarinassa missä käsiteltäisiin Krisua.. ja Hannastahan ei vaan voi luopua! Vaikka on se nytkin jo ollut hetken poissa mielestä.

Lähettäjä: Renttu 
Päivämäärä:   6.10.08 20:14:06

Äkkiä se Miila kouluun, haluun lukea. ;>

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.10.08 20:43:05

Tripi, Hanna kyllä houkuttaa ehdottomasti, mutta edelleenkin mä aion saada kahlattua ensin noi jutut läpi ja katsoa, josko seuraavasta sukupolvesta saisi jonkin inspiksen. Oon jo kymmenesosan lukenu...

Ja kissapappa kuoli :(
-----------------

Ennen koulun alkua tuli Henri takaisin. Hänen äitinsä oli joutunut sairaalaan ja hän viipyisi meillä todennäköisesti ainakin pari kuukautta. Siinä vaiheessa olimme iloisia, että Artsi oli tehnyt sen synkän huoneen alakertaan. Hene saisi ryömiä sinne kuin peikko koloonsa ja pysytellä siellä, eikä häiritsisi meidän yläkerran elämäämme. Poika itse oli tohkeissaan huoneestaan, kuin hän ei olisi koskaan ennen saanut suunnitella itselleen sellaista, ja sitten kävi ilmi, ettei hän ollutkaan. Hän ja hänen äitinsä asuivat yksiössä.

Nyt hän sitten liimaili oveensa isoja lappuja joissa luki ”Henkan huone” ja ”Pääsy kielletty” ja Ilse nauroi, että jos sinne ei muka saanut mennä, Hene saisi itse siivota sen ja hän pitäisi vain tupatarkastuksen kerran viikossa.
- No, ehkä sä saat tulla, Henri sanoi.
- Joo, mä tulen näyttämään sulle, miten siivota.
- Siivoaminen on akkojen hommaa.
- Ei tässä talossa, sanoi Ilse iloisen aseistariisuvasti.

Jessi ja minä olimme jo ihan valmiita kouluun, kun tuli se päivä. Jossain vaiheessa kesäloma vain alkoi tuntua tylsältä, ja sitä paitsi kun koulu alkaisi, alkaisivat ratsastustunnitkin taas.
- Mä en voi tulla teidän kanssa aamulla, mä menen Henen kanssa tarkistamaan, että se varmaan muistaa reitin täältä sen kouluun ja juttelemaan niiden rehtorin kanssa, Ilse pahoitteli edeltävänä iltana. Henri kävi erityiskoulua, mikä ei ollut ihme, sillä hän oli ihan toivoton minkään koulutyöhön liittyvän kanssa. Hän oli keväällä saanut kauheita ahdistuskohtauksia ja paiskellut kirjojaan niin, että kannet ja sivut lensivät, kun Artsi oli yrittänyt auttaa häntä läksyjensä kanssa.
- Sä et missään nimessä saisikaan tulla meidän kanssa, sanoi Jessi.
- Miksen? Ilse kysyi.
- No jessus sentään, ei yläasteelle saateta ihmisiä! Etkä sä saattanut viime syksynäkään!
- No mutta uusi koulu…
- Sama vanha koulu, eri ovi vaan!

En tiedä mitä Ilsen päässä oli liikkunut, jos hän oli tosissaan harkinnutkaan saattaa meitä, mutta hän lähti tosiaan Henrin kanssa.
- Hauskaa koulupäivää, Hene, toivotti Jessi kiltteydenpuuskassa.
- Älä sano Hene, mä olen Henkka, irvisti poika takaisin ja lähti kohden bussipysäkkiä.
- Syökää välipalaa kun tulette, mä tulen varmaan kolmen jälkeen, sanoi Ilse meille. Hän teki vain kuuden tunnin työpäivää silloin kun meillä oli vieraita lapsia. Me hymistelimme vastaukseksi ja kun hän lähti menemään Henrin perään, juoksin yläkerran vessaan laittamaan ripsiväriä. Ei Ilse siitä todennäköisesti mitään olisi sanonut, mutta en halunnut ottaa riskiä.
- Anna mullekin, sanoi Jessi, kun olin lopettanut, mutta hän ei ollut harjoitellut yhtä paljon kuin minä ja tuhri poskensa ja joutui lopulta pesemään kaiken pois, kun aika alkoi loppua ja meidän piti lähteä menemään.

Jinna odotti meitä portillaan paikoillaan hillitysti pomppien ja kolmestaan lähdimme kohti koulua. Yläaste ei tietystikään ollut mikään hirveä muutos noin periaatteessa, sama talo ja suunnilleen samat luokkakaveritkin, mutta kyllä se silti tuntui erilaiselta. Opettajat vaihtuisivat ja välitunnit olisimme eri pihalla ja oli odotettavissa, että kasit ja ysit höykyttäisivät meitä ainakin alkuun. Oli kuitenkin juhlavaa mennä isojen puolelle ja tyytyväisyydekseni totesin, että ainakaan me emme enää näyttäneet pikkulapsilta, jotka alapihalla kirmasivat nappiverkkareissaan ja lippalakeissaan.
- Mopoo… huusi joku iso poika, kun kävelimme kohden ovea ja tönäisi minua selkään. Ei kuitenkaan mitenkään kovaa, eikä hän kuulostanut mitenkään pahantahtoiselta vaan paremminkin siltä, että oli sanonut sen vain velvollisuudentunnosta. Käännyin ja hymyilin hänelle leveästi ja hän häkeltyi täysin. Se oli Ilsen neuvo ja osoitti taas kerran toimivuutensa.

Me pääsimme onneksi samalle luokalle, mikä ei ollut mikään ihme, sillä uusia luokkia oli vain kaksi, a ja b. Suuri osa muistakin oppilaista oli entisiä luokkakavereita, mutta Saija ja Vonne ja Ursula, joiden kanssa minä enimmäkseen olin, olivat toisella. Se oli vähän harmittavaa, muttei mitenkään ylitsepääsemätön masennuksenaihe. Katselin uteliaana muutamia ihan uusia oppilaita, jotka olivat tulleet jostain toisesta koulusta. Heitä oli kolme nynnyn näköistä poikaa ja kaksi tyttöä, joista toinen näytti kymmenvuotiaalta ja toinen puolestaan ainakin viidentoista vanhalta. Mielenkiintoista. Jäin tutkimaan jälkimmäisen vaatteita painaen mieleeni kaikki yksityiskohdat niin tarkasti, että hän taisi tuntea tuijotukseni ja katsoi minua. Hän ei ollut erityisen sievä hienoudestaan huolimatta, hänellä oli pystynenä ja tavallisenruskeat hiukset, mutta hän hymyili minulle pikaisesti ja virnistin takaisin. Ehkä meistä tulisi ystävät.

Opettajammekin oli uusi ja hän pisti kaikki nousemaan seisomaan, kun hän luki nimiä. Uuden tytön nimi oli Mirellä Mäki. Se kuulosti ihanalta, ja kun tuli välitunnin aika, menin juttelemaan hänen kanssaan.
- Moi, mä olen Miila, sanoin ja hän hymyili taas, muttei sanonut mitään, mikä hämmensi minua suuresti. Oliko hän vähän tyhmä? Ei hän ainakaan mykkä voinut olla, kun oli kerran osannut opettajan kysyessä kertoa nimensä.
- Ootteko te muuttanu tänne vai mistä koulusta sä tuut? jatkoin sitten, jotta kiusallinen hiljaisuus katkeaisi.
- Me muutettiin kesällä Ylöjärveltä, hän sanoi venyttäen jotenkin hassusti sanoja. Ei voinut sanoa, että hän olisi puhunut murretta, mutta kuuli kyllä, ettei hän ollut täältäpäin. En kuitenkaan antanut sen häiritä ja välitunnin loppuun mennessä olimme jutelleet jo pitkät pätkät. Mirella oli osoittanut minulle isosiskonsa, joka oli tullut ysille ja minä olin näyttänyt hänelle Jessin ja Jinnan ja olimme sopineet, että menisimme yhdessä ruokailuun.

Olin toivonut, että se koulupäivä olisi ollut vain hymistelyä ja lukujärjestyksen jakamista, mutta ei, ruokailun jälkeen oli vielä matikkaa ja ruotsia ja aamullinen innostus koulun loppumisesta hiipui hyvin äkkiä. Tietysti ensimmäiset tunnit olivat vähän löysiä, opettajat pitivät puheita ja tutustuivat uusiin oppilaisiin, mutta kehtasivat ne jo antaa läksyjä. Pirulaiset. Mirella kuitenkin sanoi, että ellei hän olisi joutunut menemään äitinsä kanssa kaupunkiin koulun jälkeen, olisin voinut tulla heille ja se piristi vähän. Voisin mennä sinne seuraavana päivänä, nyt vain kävelin Jessin ja Jinnan kanssa kotiin. He olivat ihastuneet yhteen uusista pojista.
- Kuka se niistä on? Musta ne oli kaikki saman näkösiä, sanoin.
- No eikä ollu, Tonilla oli ihanat silmät! Jinna sanoi ihmetellen hölmöyttäni.
- Se vaalea, Jessi auttoi, mutta minusta ne olivat kaikki olleet aika vaaleitakin.

Kun tulimme kotiin, kuului kellarista kovaäänistä musiikkia ja Jessi ja minä vilkaisimme toisiamme huomattuamme, että keittiön radio oli kadonnut.
- Kuvittele, jos Hene tanssii siellä itsekseen, sanoi Jessi ja hänen suupielensä alkoivat nykiä. Minunkin oli pakko ruveta hihittämään. Hene oli isokokoinen, minuakin pidempi ja hiukan lihava. Ajatus hänestä tanssimassa oli äärimmäisen huvittava. Mutta sitten lakkasi huvittamasta, kun huomasin, että leipälaatikko ammotti tyhjyyttään. Syö tässä nyt sitten välipalaa jos joku on rohmunnut kaiken leivän.
- Otetaan näkkäriä, Jessi lohdutti.

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   6.10.08 21:00:28

" Uuden tytön nimi oli Mirellä Mäki." Pitäis varmaan olla Mirella:)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   6.10.08 21:01:44

No juu, todellakin :D

Lähettäjä: alavíívadésíré 
Päivämäärä:   7.10.08 00:24:04

Ja sit "ruokailun jälkeen oli vielä matikkaa ja ruotsia ja aamullinen innostus koulun loppumisesta hiipui hyvin äkkiä."

Ja kissahalit vielä tätäkin kautta :/ Vanhuspapalla on nyt parempi olo, ja kyllä ne mummotkin tokenee.

Lähettäjä: Erektiohäiriö 
Päivämäärä:   7.10.08 17:15:34

mitäs ihme virheitä tuolta löysinkään, aijaijai sennnu :D
lisää :>

Lähettäjä: pomppe. 
Päivämäärä:   7.10.08 18:46:09

tääki on hyvä, sennnu taitaa pystyä kirjottaan mitä tahansa. 8)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.10.08 20:58:33

Kiits des!
Erektis löysitkö muitakin kuin noi mainitut??

Hihi, tää oli syömässä sushia. :) Oispa ollu kamera mukana kun yks yritti puikoilla kesyttää ruokaansa x)
--------------
6. luku – Miila joutuu pahoille teille

Minä ystävystyin sillä viikolla Mirellan kanssa ja kävin heillä kylässä ja hän kävi meillä, ja sitten perjantaina tuli taas Lotta. Ei ollut tarkoitus, että meille sillä tavalla vaan käveltiin epävirallisesti sisään, mutta hänellä oli musta silmä eivätkä Ilse ja Artsi varmaan sen takia hennoneet sanoa mitään siitä asiasta. Tosin Lotta tiesi varmaan kuviot itsekin ja ehkä ajatteli vain oikaisevansa niitä tulemalla suoraan meille. Tai sitten hän oli pelännyt joutuvansa jonnekin muualle tai vaikkapa lastenkotiin, jos olisi soittanut nimikkosossulleen.
- Oletko sä saanut turpiin? ilkkui Hene päivällispöydässä, mutta Artsi mulkaisi häntä niin, että hän hiljeni saman tien ja alkoi tuijottaa lautastaan.
- Äiti lupasi, ettei Rane enää tule meille, mutta se tuli sittenkin, kertoi Lotta keskustelusävyyn. – Onko sauna jo lämpiämässä?
- On, Artsi huokaisi.

Me menimme taas kolmestaan sinne. Lotta oli ehkä vähän tavallista hiljaisempi, mutta se ei haitannut, sillä seuraavana päivänä meillä olisi taas syksyn ensimmäinen ratsastustunti ja Jessillä ja minulla riitti juttua siitä.
- Saanko mä tulla mukaan? Lotta kysyi.
- Mikset sä saisi. Oletko sä koskaan ratsastanut? kysyin, mutta hän pudisti päätään.
- Mä toivon, että saisin Kviksun, julisti Jessi ja heitti löylyä niin, että Lotta kyyristyi inahtaen ja minäkin aloin saada tarpeekseni. Ilmeisesti Jessi itse myös, sillä vilahdimme vikkelästi kaikki kolme pesuhuoneen puolelle.

Lotta meni ensin suihkuun ja minä hankasin sillä aikaa shampoota hiuksiini. Veden kohinasta huolimatta olin kuulevinani jotain epämääräistä, mutta vaahto valui silmiini ja minun piti pyytää Jessiä taluttamaan minut suihkun luo, että sain huuhdottua ne ja sitten vasta sain katsottua ympärilleni. Kirkaisin niin kovaa kuin jaksoin, kun näin Henen ovenraossa katselemassa meitä. Jessi ja Lotta liittyivät kuoroon kun huomasivat, mitä minä tuijotin ja kyllä kaveri häipyi siitä hyvin vikkelästi, kun ylhäältä alkoi kuulua ääniä. Artsi varmaan luuli saunan syttyneen tuleen tai jotain päätellen kiireestä, jolla askeleet lähenivät.

- Mikä täällä on hätänä? hän tiukkasi vuorostaan ovenraosta.
- Hene tirkisteli meitä! juorusin ja osoitin hänen taakseen. Artsin rypisti kulmiaan.
- Jaha. No, ei tirkistele enää. Jatkakaa, hän sanoi ja sulki oven.
- Hyi, miten ällöttävää, sanoi Jessi ja värisi kuin kylmästä. Hän meni takaisin saunaan, en tiedä lämmitelläkseenkö vai piiloon siltä varalta, että Hene palaisi, mutta Lotta ei päästänyt minua.
- Odota mua, mä en halua olla tässä yksin!
- Ei Artsi päästä sitä takasin, ei se uskalla tulla, vakuutin ja toivoin kovasti olevani oikeassa. Toiset näyttivät säikähtäneen sen verran kovasti, että minun piti olla urhea.

Henriä ei näkynyt ylhäällä, kun palasimme sinne, ja Ilse ja Artsi yrittivät näyttää siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta he eivät onnistuneet. Minä ainakin näin heidän lävitseen.
- Te taisitte pelästyä vähän, Ilse arveli.
- No kai nyt, minä sanoin, mutta sitten lohdutin häntäkin urheasti: - Mutta kai pojat on vaan niin hölmöjä. Viime keväänäkin ne työnsi yhden Sakun tyttöjen pukuhuoneeseen jumppatunnin jälkeen. Vaikka kai ne sillon halus kiusata Sakua eikä meitä tyttöjä, se ainakin oli ihan paniikissa kun ei ne päästäny sitä ulos, ennen kuin opettaja tuli.
- Mitä se opettaja sanoi? Ilse kysyi kiinnostuneena.
- Että pojat on poikia. Mutta antoi se sitten Sakulle lapun kotiin, vaikka musta se oli väärin, muistelin.
- Hmm, tosta lähestymistavasta mä en antaisi ihan täysiä pinnoja, Artsi murahti.

Iltapalan kuitenkin söimme kaikki yhdessä, kuten tavallista, ja sen jälkeen Henri vilahti hyvin nopeasti takaisin luolaansa. Lottakin alkoi haukotella näyttävästi.
- Mennään mekin jo nukkumaan, hän ehdotti, vaikkei kello ollut kuin yhdeksän.
- Ei vielä, vastusteli Jessi, mutta sitten Lotta iski meille silmää.
- Mennään vaan, sanoin minä nopeasti. En osannut kuvitella, mitä Lotalla oli sydämellään, mutta halusin olla hänelle kiltti. Musta silmä ja äskeinen säikähdys ja kaikkea.

Lotta kävi omassa huoneessaan, mutta ei jäänyt sinne, poimi vain ponirepun, joka hänellä oli tällä kertaa ollut mukana tullessaan ja seurasi meitä meidän huoneeseemme. Se oli aika kiva huone, joskin yhtäkkiä katsoin ympärilleni ja totesin sen olevan aika lapsellinen. Seinillä oli hevoskuvia ja rivi Disney-tauluja ja nurkassa oleva kirjahylly pursusi paitsi kirjoja myös leluja, joista suurimmalla osalla emme olleet leikkineet enää aikoihin. Ne voisi Ilse antaa jonnekin lastenkotiin, kun me muuttaisimme, paitsi tietysti ehkä muutamaa rakkainta.
- Kattokaa, mitä mulla on, sanoi Lotta salaperäisesti ja istui minun sänkyni jalkopäähän. Hän kaivoi pinkki-violettia reppuaan ja nosti esiin pullon, joka oli puolillaan jotain kirkasta.
- Viinaa, totesi Jessi.
- Niin. Mä varastin tän Ranelta sen jälkeen kun se oli lyöny mua. Se mahtaa olla kiukkunen nyt! Lotta sanoi tyytyväisenä ja huitaisi hiuksia pois kasvoiltaan.
- Mitä sä ajattelit tehdä sillä? kysyin kiinnostuneena.
- Juoda, tietysti.
- Hullu, sanoi Jessi silmät pyöreinä. – Sä tuut humalaan ja kuolet, jos sä juot viinaa. Lasten maksa ei kestä, hän lisäsi opettavaisesti.
- Höh, olen mä ennenkin juonu, enkä kuollut, naurahti Lotta ylimielisesti. Hän avasi korkin ja maistoi näyttävästi, joskin yskäisi sitten. Sitten hän ojensi pulloa minulle. – Kokeilkaa tekin. Siitä tulee hassu olo.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   7.10.08 23:07:04

nyt kattomaan mun galleriaa :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   7.10.08 23:12:25

Tripi x) rumia jäppisiä xD

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   7.10.08 23:16:42

no mut tossa ei ollukaan mun suosikkia ;P

Lähettäjä: |katie| 
Päivämäärä:   8.10.08 15:47:36

HUippua, kiva lukee Miilasta :)

Tässä oli muuten vähän aika sitten Hesarin NYT-liitteessä juttua Luolasta, mikä oli Ilsen ja kumppaneiden suosiossa nuorena :)

Lähettäjä: HHeavennn 
Päivämäärä:   8.10.08 16:14:47

Jees, minäkin tykkään. Jatkoa vaan. :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.10.08 17:02:23

katie oli vai?? Täytyy yrittää selata!

Hei, huomenna näihin aikoihin mä olen nousemassa lentokoneeseen! ^^
---------------------

Meille ei ollut koskaan jaettu alkoholivalistusta, ei sen enempää kuin mitä oli tullut väistämättä omaksuttua kun milloin kenenkin sijaislapsen kotioloja oli ihmetelty. Ilse ja Artsi joivat usein saunan jälkeen oluet tai sunnuntaiaterialla viiniä eivätkä koskaan olleet kieltäneet meitäkin maistamasta teelusikallisen vertaa, tosin siitä oli jo vuosia, kun olimme halunneet. Se oli järjettömän pahaa tavaraa. Ja siinä yhteydessä he olivat maininneet tuonkin, minkä Jessi oli äsken sanonut: että se oli lapsille vaarallisempaa kuin aikuisille. Tässä nyt kuitenkin oli lapsi, joka väitti kokeilleensa ja selvinneensä hengissä. Huljuttelin mietteissäni pulloa käsissäni ja silmäni menivät sirrilleen, kun sieltä nousevat aromit osuivat niihin.
- Älä ota, Jessi sanoi hädissään. Minä pohdin ja katsoin Lottaa, joka oli hyvinkin elävä, sitten maistoin.

Se oli vielä pahempaa kuin muistikuvani punaviinistä, mutta nielaisin vikkelästi ja jäin odottamaan jotain vaikutusta. Ehkä kuvittelin, mutta hetken päästä kaikki tuntui jotenkin kirkkaammalta.
- Maista säkin, sanoin Jessille, joka ei enää näyttänyt yhtä torjuvalta. Vähän aikaa mietittyään hän otti pullon sitten ja ehdin sanoa, että kannattaisi ottaa nenästä kiinni, ennen kuin hän maistoi.
- Hyvä idea, sanoi Lottakin ottaessaan lisää ja tarttui myös kahdella sormella nenästään.
- Ei musta tunnu miltään, Jessi sanoi pettyneenä.
- Sä otit niin vähän, kyllä sun pitää ainakin kolme-neljä kertaa maistaa, Lotta valisti.
Se oli totta. Sen jälkeen alkoi tosiaan pää tuntua hassun kevyeltä.
- Täähän on kivaa, sanoin hämmästyneenä. Se ei enää edes maistunut yhtä pahalta.
- Nyt kun olis vielä tupakkaa, toivoi Lotta hartaasti.
- Eikö Ranella ollut? Jessi kysyi.
- Ei kun se käärii sätkiä.
- Mä voin mennä pihistämään keittiöstä Ilsen tupakoita, lupasin saadessani nerokkaan idean. Hän poltti tosi harvoin, ehkä kerran kuussa, mutta keittiön hyllyllä oli yleensä aski. Kun nousin ylös, minua alkoi kuitenkin huimata ja romahdin takaisin istualleni.
- Sä olet kännissä, sanoi Jessi ja alkoi kikattaa. Minuakin alkoi naurattaa, ja Lottaa. Istuimme ja nauroimme katketaksemme.
- Ehkä mä en menekään, ulvoin. Jos kerran olin kännissä niin Ilse ja Artsi huomaisivat.
- Kokeillaan sitä joku toinen kerta, Lotta sanoi päättäväisesti ja sitten joimme vähän lisää ja nauroimme yhä kovemmin.

Siinä metelissä oli mahdoton kuulla ääniä oven ulkopuolelta, niinpä Ilse pääsi yllättämään meidät.
- Mä luulin, että te rupesitte nukkumaan, hän sanoi moittivasti ja me katsoimme pelästyneinä ovelle. Hänen siniset silmänsä levisivät, kun hän näki pullon, josta Jessi oli juuri aikonut ottaa hörpyn. – Sanokaa, ettei toi oo sitä miltä näyttää.
Meidän ilmeistämme taisi kuitenkin näkyä, että oli. Ilse astui pari askelta peremmälle ja otti pullon, joka oli jo melkein tyhjä.
- Ette kai te ole tätä kokonaan juoneet?
- EI siinä ollut kuin ehkä puolet, sanoin minä, sillä hänen katseensa tuntui porautuvan lävitseni.
- Ja mistä tää on kotoisin?
Se ei ollut tarkoituksellista, mutta tulin vilkaisseeksi Lottaa niin nopeasti, että olisin yhtä hyvin voinut juoruta sanallisesti.
- Mä pidän tämän. Ja te menette nyt sänkyihinne joka ainoa. Puhutaan huomenna.

Ilsen ääni oli sellainen, että Lotta lähti saman tien kohti omaa huonettaan. Hän kompastui kynnykseen, mutta kumma kyllä hänen kaatumisensa ei ollutkaan ollenkaan hauskaa, vaikka äsken kaikki oli ollut hauskaa.
- Ilse? kuului Jessin vähän värisevä ääni.
- No?
- Ei kai me kuolla nyt? Siskoparka oli tainnut äkkiä muistaa, mitä itse oli ensimmäiseksi varoitukseksi sanonut.
- Eihän tää varmasti ollut täysi?
- Ei, vakuutimme yhteen ääneen.
- Ette te sitten varmaan kuole.

Varmaan. Olipa hän lohduttava! Minäkin pelästyin ja Jessi taisi alkaa itkeä, ainakin hän niiskaisi.
- Ette te tähän kuole, mutta melkein mä toivon, että teillä olisi huomenna pää kipeä, Ilse huokaisi. – Hyvää yötä.
- Hyvää yötä, me toivotimme. Huone tuntui pyörivän, kun laskin pääni tyynylle, mutta onneksi se meni pian ohi.
- Miila?
Ynähdin vastaukseksi.
- Mitä sä luulet, että ne huomenna sanoo?
- En mä tiedä.

Lähettäjä: hruuna 
Päivämäärä:   8.10.08 17:58:35

Hih ^^ (vaikkakin vakavilla asioilla ei pitäisi leikkiä)

Pääsinpäs koneelle. Jessiä on luettu jo ~puolet.

Lähettäjä: pomppe. 
Päivämäärä:   8.10.08 18:41:16

lisää kiitos ! =) jäi kovin nälkä tästä pätkästä, pikkuset maistelemassa alkomahoolia ! :D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.10.08 21:10:35

Pomppe mut eihän semmosta sovi pienten tehdä :D

Ja hruuniskin pitkästä aikaa. Sä oot ollu vikkelä - mä oon lukenu itsekin ihan tosissani tässä monta päivää ja oon vasta päässyt abt viidesosan.

Mä laitan vielä illalla loppuluvun ja tölkki-kulta on luvannut olla sihteerikkönä ja laittaa pätkiä to-la (jos mä muistan lähettää ton sähköpostin). Sunnuntaina mä jo tulenkin takaisin jos ei kone tipahda.

Lähettäjä: hruuna 
Päivämäärä:   8.10.08 21:32:25

hruunis on nopee lukemaan :D (luin kerran kahdessa päivässä reilut 1200 sivua, joten kai sitä vauhtia vähän löytyy..). Nyt hruuniksella on iltapalanälkä.

Lähettäjä: des 
Päivämäärä:   8.10.08 21:32:28

Hm, voip olla että mä ehkä rakastan tölkkiä viikonlopun. Tai sit en, jos meen sinne-missä-aurinko-paistaa-aina. Evvk Hellacopters tai jonku vanhan synttärit .P

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   8.10.08 21:56:39

Hyvä, et tölkki on pätkiä jakelemassa.

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   8.10.08 22:19:07

Oi! Millai sä des meinaat mua rakastaa?? *utelo*

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.10.08 22:28:12

Des harkitsee miten vastaa, ettei löydä itteään nyrkin ja hellan välistä x)

Lähettäjä: des 
Päivämäärä:   8.10.08 22:28:34

No millai yleensä rakastetaan. Sä jakelet niinku Aqua sano ja mä vastaanotan onnellisena sun pienimmästäkin liikkeestä ,)

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   8.10.08 22:29:54

Joo, mä jaan kaikille mut sä, des, oot aina mun mielessä. Joka kerta.

Lähettäjä: Nuotti 
Päivämäärä:   8.10.08 22:58:29

Koettakaas nyt joku jaella mulle iltalukemista!

Tykkäilen tästäkin tarinasta.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   8.10.08 23:03:37

Mä jakelen vielä yöpalan :D
-------

He sanoivat ihan riittävästi, mutta hyvin kilttiin sävyyn. Että he eivät halunneet meidän pilaavan terveyttämme. Etteivät he voineet sallia alaikäisten juomista koska se oli vastoin lakia. Että jos Lotta toistamiseen toisi mukanaan alkoholia, heidän olisi pakko järjestää niin, että hän saisi jonkin toisen tukiperheen meidän sijaan. Siinä vaiheessa Lotta alkoi itkeä.
- En mä tarkottanu mitään pahaa, mä ajattelin, että kun Jessi ja Miila on niin kivoja niin mä tarjoaisin niillekin.
- Alkoholimyrkytys kiitokseksi siitä, että ne on ollu sulle kilttejä? kysyi Artsi ankarasti.
- Ei kun! Lotta kauhistui. - Kun siitä tulee niin hassu olo! Että nekin sais kokeilla!
- Hassu olo? sanoi Ilse ja näin hänen puraisevan huultaan.
- No silleen, ihan kun ois ollu jossain karusellissa. Ja naurattaa.
- Naurattaa niin kuin Ranea naurattaa, kun se on juonut? Ilse kysyi vakavoituen ja Lotta pisti pikkusormen suuhunsa alkaen miettiväisenä pureskella sen kynttä.
- Ei… hän sanoi hitaasti.

Me lupasimme sitten kaikki jättää alkoholinkäytön harjoittelun myöhempään ajankohtaan, huomattavasti myöhempään. Okei, ei me nyt ehkä ihan niin sinisilmäisiä oltu kuin mitä annettiin Ilsen ja Artsin uskoa, paitsi ehkä Lotta. Kyllä minä ainakin olin arvannut, että viinasta tulee humalaan ja humala on pahasta, mutta enpä ollut uskonut meidän jäävän kiinni. Lotta oli saattanut ihan oikeasti vain haluta ilahduttaa meitä. Tunsin hiukan omantunnontuskia. Ne katosivat kuitenkin kun kiukustuin Henelle, joka pilkkasi meitä.
- Vauvat, nössöt, ei osaa edes kännejä vetää jäämättä kiinni!
- Turpa kiinni, Hönö! huusin hänelle.
- Mä olen Henkka, eikö se sáatana mene perille? hän karjui takaisin.
- Vítun iso vauva, vaipat vaan puuttuu sun läskiperseestä, kiljuin, mutta siinä kohden Ilse tuli ja nappasi minua käsivarresta.
- Sanakin vielä tohon sävyyn ja sä et pääse tallille, hän ilmoitti, joten hiljenin heti.

Artsi ja Henkka jäivät pelaamaan pleikkaa, kun me naisväki lähdimme ratsastustunnille. Tunneille, siis. Ilse ratsasti tietenkin eri tunnilla, aikuisten ryhmässä. Minä olisin halunnut jo siirtyä hevosiin myös, mutta vaikka pituuteni olisi riittänyt, ikä ei. Meidän tallilla oli syvä juopa neljäntoista vuoden kypsässä iässä.
- Äiti! sanoin yhtäkkiä kauhuissani autossa. Hän katsoi minua terävästi, sillä yleensä kutsuin häntä nimeltä, kuten Jessikin, ja kun puhuin äidistä, oli jokin hullusti.
- Mikä hätänä?
- Jos me muutetaan niin missä me käydään ratsastamassa? älähdin.
- Kyllä me joku paikka löydetään, älä sä siitä huolehdi, hän sanoi.

Meidän tunti oli ensin ja Jessi ja minä juoksimme ilmoitustaululle lukemaan tuntilistoja.
- Marmelata? Jessi luki. – Täällä on joku uus poni! Ja sullakin! CC!
- Häh, sanoin, mutta niin listassa tosiaan sanottiin, CC. Olipa mielenkiintoinen hevosennimi.
- Mars talliin katsomaan sitten, sanoi Ilse ja sinne me menimme. CC osoittautui olevan oikealta nimeltään Cold Caress ja se oli mitä sievin kimo tamma. Olin sulaa nähdessäni sen, niin kaunis se oli, ja uljaan näköinen. Sen hoitaja oli kuitenkin sitä jo satuloimassa, joten jatkoin matkaa muiden kanssa etsimään Jessin ponia. Sekin löytyi, suloinen vaaleanruskea eläin, jolla oli pitkä valkoinen harja. Jessi vilkaisi minua ja tiesin, mitä hän ajatteli: samaa kuin minäkin. Miten onnekkaita olimmekaan, kun saimme molemmat mennä ihan uusilla poneilla. Jinna, joka myös oli mukana, mitäpä he Jessin kanssa tekisivät erikseen, jos vain saattoivat asiaan vaikuttaa, oli sentään saanut vanhan tutun, Väenö-nimisen piensuomenhevosen, joka oli varma ja vakaa kuin kupillinen viiliä.

Meidän ryhmä oli muuttunut aika lailla. Vielä keväällä tunnilla oli ollut kolme isoa tyttöä, jotka nyt loistivat poissaolollaan. Joko he olivat lakanneet ratsastamasta tai todennäköisemmin siirtyneet hevosryhmiin. Tunsin kateuden piston kun ymmärsin sen seikan, mutta sitten totesin ilokseni, että me olimme nyt Jessin kanssa porukan seniorit. Haa, se tuntui makealta. Katselin arvooni kuuluvalla tuimuudella uusia tuntilaisia ja yritin arvioida, olisiko heistä kauheasti haittaa. Olisi maailman tylsintä, jos joutuisimme heidän takiaan ottamaan takapakkia, kun me sentään keväällä jo olimme saaneet harjoitella kaikenlaista kivaa. Kuten aika ison radan hyppäämistä estetunnilla.
- Nyt vähän palautellaan mieliin, miten ratsastetaan ja jos hyvin käy niin parin viikon päästä päästään jo sänkkäreille! ilmoitti opettajamme Teija iloisesti. Ulvaisin riemusta. Olin ihan unohtanut sänkkärit! Ihana, ihana syksy!

Uudet ponit osoittautuivat vireämmiksi kuin vanhat ja parkkiintuneet, ihan niin kuin olin toivonutkin. CC suorastaan kuumeni ja nautin suunnattomasti siitä, että saatoin vähän niin kuin vahingossa antaa sen viedä minua, kun pääsimme laukkaamaan asti. Kääntelin vain pois hitaampien takapuolista ja ympyröille.
- Eikö se pysy sulla käsissä? kysyi Teija ankarasti, kun olin vähällä ratsastaa hänen päältään. Hups.
- Pysyy se, sanoin ja seisautin sen todistaakseni.
- Yritä sitten saada se näyttämäänkin siltä, tai pitää harkita sen siirtämistä hevostunneille.

Sitä en halunnut, enkä ollut tullut ajatelleeksi niin pitkälle hurjastellessani. Jatkoin hallitummin. Jessin poni sen sijaan taisi oikeasti olla vähän vaikea. En uskonut hänen huvikseen törmäilevän sen kanssa. Hänelle Teija ei kuitenkaan vihjaillut mitään, ehkä johtuen siitä, että Marmelata oli aika pikkuinen. Ei sitä olisi voinut aikuisten tunneille laittaakaan. Yksi uusista tuntilaisista sitten otti ja tipahti ja siihen Teija lopetti meidän laukkaharjoituksemme siltä erää. Tyttö itki surkeasti ja väitti, että hänen kätensä oli poikki. Saattoi ollakin, ei hän ainakaan enää mennyt selkään.
- Aloitellaan loppuravit, Teija huokaisi, kun lapsen äiti otti hänet huostaansa ja ponin hoitaja tuli hakemaan sen.

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   9.10.08 03:18:57

napero. tippuminen on kivaa. ja ahh ensmmäinsetä kertaa löyty mies baarista jonka toin kotiin asti :D

Lähettäjä: pomppe. 
Päivämäärä:   9.10.08 16:26:42

voi pieniä, ei pääse ratsastaa ! :D:D

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   9.10.08 20:41:43

Tässä olis sitten tän päivänen pätkä, nauttikaa ja rakastakaa ;)

7. luku – Miila ja Mirella



Mirellan isosisko Monna oli ihan huipputyyppi. Ei huippumukava, ei sillä tavoin, vaan ihan päinvastoin. Hän oli pistänyt koko koulun kerralla polvilleen olemalla sekä kaunis että cool. Hänellä oli kaikista makeimmat vaatteet ja vahvin meikki ja puolet ysiluokan tytöistä alkoi jäljitellä hänen pukeutumistaan ja kampaustaan alle viikossa ja moni alkoi puhuakin hänen tapaansa, hiukan venyttäen. Hän pukeutui ainoastaan mustaan, paitsi että laukku, jossa hän kantoi koulukirjojaan, oli kirkkaanpunainen Marimekon laukku. Turha kai sanoa, että kolmasosa tyttöoppilaiden koulurepuista vaihtui niinikään hyvin pian olkalaukuksi. Niin minunkin, onneksi Ilsellä oli vaatekaapin ylähyllyllä juuri oikeanlainen laukku, jota hän ei ollut käyttänyt vuosiin, muttei ollut raaskinut heittää poiskaan.



Tietenkin Mirella sai osansa isosiskonsa maineesta ja muutamia sivusäteitä siitä sain sitten minäkin osakseni. Olinhan Mirellan paras kaveri ja kävin heillä usein. Siitä oli se hyöty, ettei minua mopotettu oikeastaan ollenkaan ja minä puolestani pystyin vaikuttamaan siihen, ettei Jessiä ja Jinnaakaan pahemmin. Eipä sillä, ei sitä touhua muutenkaan kovin kauan kestänyt. Opettajat tekivät siitä lopun "virallisen mopopäivän" jälkeen, jolloin he itse pitivät silmällä, ettei mitään oikeasti ikävää tehty. Kiusaaminen jäi oikeastaan siihen, paitsi nyt niitä muutamia onnettomia, jotka aina sattuivat olemana jonkun porukan silmätikkuina.



Mutta Monna. Jos hän oli huonolla tuulella, kun olimme Mirellan kanssa heillä, hän saattoi olla kammottavan ilkeä. Joskus hän pisti Mirellan itkemään asti huomautuksillaan tämän ulkonäöstä ja älynlahjoista. Toisaalta, hyvällä tuulella ollessaan hän oli kauhean kiva. Minusta hän sai uskollisen ihailijan sen jälkeen, kun hän tyhjensi kaapistaan pari muovikassillista vanhoja vaatteitaan minulle.

- Miksei mulle? ulvoi Mirella.
- Koska ne ei mahdu sulle, läski! sanoi Monna ilkeästi, vaikka se ei pitänyt paikkaansa. Mirella oli isokokoinen, mutta ei hän läski ollut. Minä pelkäsin vähän, ettei äiti antaisi minun pitää Monnan vaatteita koulussa, mutta ei hän sanonut muuta, kuin että ne saivat ihoni näyttämään kellertävältä. Se melkein sai minut jättämään mustat sikseen, mutta houkutus olla Monnan kaltainen oli liian suuri. Sitä paitsi, pähkäilin, minähän olin ihan ruskea kesän jäljiltä. Miten siis muka voisin yhtäkkiä näyttää keltaiselta?



Mirella kävi myös mielellään meillä. Ensin luulin syyksi sitä, että meillä ei ollut Monnaa pompottamassa häntä, Hene vaan, mutta sitten ymmärsin, ettei Hene hänestä ollut yhtä ällöttävä kuin meistä. Eikä hän Mirellalle usein ollutkaan, vaikka kiusasi Jessiä ja minua edelleen aina tilaisuuden tullen. Jessi ja minä saimme siitä hyvän aseen: kun poika häijyili meille, me vain hymisimme "uu, Mirellaa…" ja Hene katosi luolaansa alta aikayksikön. Hän punastui naurettavan helposti, vaaleaihoinen kun oli ja silloin me Jessin kanssa lisäsimme vettä myllyyn huutamalla "ketsuppi", sillä hän näytti ketsuppipullolta lähes valkoisine hiuksineen, jotka olivat kuin korkki.



Tietystikin tätä tapahtui vain silloin, kun Ilse ja Artsi eivät olleet kuulemassa.



Ratsastamisesta ja poneista Mirella ei välittänyt vähääkään, vaikka kysyin, haluaisiko hän lähteä meidän mukanamme tallille jonain lauantaina.

- Ne haisee, puree ja potkii. Tule sä mieluummin mun kanssa kaupungille.

- En mä voi jättää mun ratsastustuntia väliin, sanoin niin kauhistuneena, ettei hän enää toistamiseen edes ehdottanut. Ei, ennen kuin tuli ensimmäisen kouludiskon aika. Ysiluokkalaiset perinteisesti järjestivät niitä kerran kuussa kerätäkseen viimeisiä leirikoulurahoja ja ensimmäisen he saivat organisoitua yllättävän nopeasti, vain reilut kolme viikkoa koulujen alun jälkeen.

- Mun on pakko saada jotain uutta sinne, tuu mun kanssa kaupungille, Mirella vonkui.

- No mä en kyllä jätä sen takia tuntia väliin, me mennään sänkkäreille laukkaamaan, tuhahdin.

- Mutta yksin on tylsä mennä ostoksille!

- Mä voin tulla sun kanssa perjantaina koulun jälkeen, tarjouduin. Lauantaina kaupat olisivat kuitenkin jo kiinni siinä vaiheessa, kun ehtisin tallilta kotiin.



Ilse antoi minulle vähän rahaa ja lähdin niitä hassaamaan perjantaina, mutta omituista kyllä, en ostanut mitään seuraavan päivän diskoa varten. Minulla oli mielin määrin Monnan antamia vaatteita ja niissä oli sellaisia, joita ei vaan voinut koulussa pitää, mutta diskossa kyllä. Sormeni syyhysivät päästä pukeutumaan niihin. Mirella osti uudet farkut ja uuden puseron ja aika lailla meikkejä ja niihin minäkin kyllä sorruin. Minulla oli ripsiväriä, mutta Mirella tutustutti minut peitevoiteiden ja –puikkojen ja puuterin maailmaan. Onneksi olimme Stockalla ja paikalle osui asiantunteva myyjä. Hän sanoi oikopäätä, että se, mitä Mirella hankasi poskeeni, oli ihan väärän väristä.

- Mutta toi ei näy ollenkaan, valitti Mirella, kun myyjä siveli poskeeni jotain ihan eriväristä.

- Sen ei ole tarkotuskaan näkyä, myyjä valisti.

- Mutta mun siskollakin on aina ihan valkosta! Ja mä haluan olla ruskettuneen näköinen!

- Todennäkösesti se sitten näyttää kuolleelta. Ja sä näytät paistuneelta, myyjä sanoi ja ojensi Mirellalle peilin, ja nyt kirkkaissa valoissa minäkin näin. Tyttö oli kuin parsanvarren päähän isketty lihapulla. Ei sitä ollut päivänvalossa niin selvästi huomannut. Mirella itsekin näytti järkyttyneeltä.



Me ostimme mitä meille myytiin ja palasimme kotiin Espooseen. Sovimme, että Mirella tulisi meille seuraavana päivänä puoli kahden aikoihin.

Lähettäjä: pomppe. 
Päivämäärä:   9.10.08 21:36:09

Tyttö oli kuin parsanvarren päähän isketty lihapulla.

ei tämmösiä sää kirjottaa, toiset pian kuolee nauruu. :D:D:D::D:D::D

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   10.10.08 18:12:33

Tässä tälle päivälle annos.

------------------------

Äiti oli oikein tyytyväinen ostoksiini, vaikka vähän epävarmana niitä esittelin. Toisaalta, jos hänellä ei ollut mitään sanomista ripsiväriin niin miksi olisi ollut puuteriin?

- Mä olin melkein valmistautunut kestämään sen, että sä haluat seuraavaksi ruveta pakkeloimaan itsesi jollain ruskean muurilaastin näkösellä, mutta luojan kiitos et kai, hän sanoi.

- Se myyjä sanoi, etten mä tarvii juuri mitään, sanoin.
- No siinä se oli ihan oikeassa.
- Mäkin haluan, sanoi Jessi sormeillen purkkejani ja Ilse lupasi lähteä hänen kanssaan meikkiostoksille seuraavalla viikolla.



Sitten kävimme sänkkäritunnilla ja voi luoja, että se oli hauskaa. Teija vei meidät pellolle, joka rajoittui toisesta päästään metsään, ja kun olimme ensin laukanneet hillittyä ympyrää, hän antoi meidän mennä koko pellon pituudelta ja kovaa! Tuuli ja pieni sade vihmoivat kasvoja, mutta ei sillä ollut väliä, vauhdin hurma sai haluamaan huutaa ja nauraa, ja kun hiljensimme metsän laitaan, jotta Teija saisi tarkistettua kaikkien olevan vielä mukana, edessäni ratsastava Jessi kääntyi satulassa ja sanoi:

- Tää on varmaan parasta maailmassa. Mä ostan isona hevosen!

Sitten laukkasimme vielä vähän, mutta lopulta yksi tytöistä kellahti sitten satulasta ja alkoi marista, ettei uskalla enää, joten Teija lähti johdattamaan meitä takaisin tallille. Minua suututti. Jospa meillä olisikin omat ponit, voisimme ratsastaa koska ja miten paljon haluaisimme!

- Ei me osteta poneja, te kasvatte niistä ulos alta aikayksikön, sanoi Ilse varmasti, kun esitin vienosti suunnitelmani omasta ponista kotimatkalla. Hänen tätiryhmänsä ei ollut lähtenyt hurjastelemaan pelloille vaan he olivat ratsastaneet kiltisti kentällä ja harjoitelleet pohkeenväistöjä.

- No ostetaan hevosia, ehdotin.
- Ei nyt. Meidän pitää ensin ostaa koti.
Hän ei kuitenkaan kuulostanut niin torjuvalta kuin olisi voinut, mikä oli hyvä merkki. Sitä paitsi oli joka tapauksessa aika ruveta miettimään diskoa.



Jinna ja Mirella tulivat meille iltapäivällä, jotta voisimme yhdessä meikata ja valmistautua. Mirella oli pyytänyt minua heillekin, mutta kun Monna kuulemma meni muiden ysiluokkalaisten kanssa jo päivällä koululle koristelemaan jumppasalia, olin houkutellut hänet mieluummin meille. Jos Monna olisi ollut kotona, olisin mielelläni vakoillut hänen laittautumistaan, mutta näin ollen meillä olisi hauskempaa. Ja olikin, siihen asti kun olimme valmiita ja menimme alas näyttäytymään. Jessi ja Jinna olivat farkuissa mutta Mirellalla ja minulla oli hameet, minulla Monnan vanha, melko lyhyt ja tietysti musta.

- Sä olet ihan kuin äitisi nuorena, haikara, sanoi Artsi minulle ja vilkaisi pitkiä koipiani, joita peitti mustat sukkahousut.

- Pojat tulee mukaan, ilmoitti Ilse meille, Einokin oli tullut meille viikonlopuksi.
- Yyh, sanoi Jessi pettyneenä.
- No miksi vain tytöillä sais olla hauskaa? Saahan sinne tulla muutkin kuin teidänkoululaiset.

Se oli totta, ei diskon osallistujia ollut mitenkään rajattu. Päinvastoin, mitä enemmän väkeä sitä enemmän rahaa ysien leirikouluun. En kuitenkaan pitänyt ajatuksesta mennä sinne pojat kintereillä. Joku voisi vielä vaikka luulla heitä meidän poikakavereiksi ja se olisi ollut noloa. Olisivat edes olleet hyvännäköisiä, mutta Hene oli vain typerä, kovaääninen kaappi ja Eino hiljainen, pieni ja laiha. Etenkin yhdessä he olivat aika naurettava näky.



Meidän oli kuitenkin vain annettava heidän maleksia perässämme, kun kävelimme koululle. Siellä sitten voisimme hukata heidät ja olla kuin emme tuntisikaan koko tyyppejä. Minua jännitti mukavasti mennä sinne. Me olimme käyneet diskossa kerran keväälläkin, mutta silloin olimme olleet vielä ala-astelaisia, ihan penskoja. Jessi ja minä olimme tuhlanneet kaikki rahamme karkkiin ja limuun ja sitten loikkineet sokerihumalassa tanssilattialla kavereiden kanssa kuin apinalauma. Ylempiluokkalaiset olivat katsoneet meitä säälivästi ja nauraneet. Oli ihan eri asia mennä sinne yläastelaisina, etenkin kun kiitos ratsastusleirin Repen ja Maurin sitä alkoi ihmisellä olla jo jonkinlainen kuva siitä, mitä virkaa pojilla oli.



Ei kuitenkaan noilla, jotka laahustivat takanamme. Henri arvosteli suureen ääneen takapuoliamme, mihin Eino ei sentään sanonut mitään. En minäkään. En tiennyt mitä olisin voinut tehdä, paitsi ehkä lyödä Heneä, mutta ei sekään tuntunut oikein järkevältä, kun kaveri oli paljon minua isompi. Ainakaan en aikonut ruveta riitelemään kadulla, se olisi ollut noloa. Onneksi onnistuimme eksyttämään heidät heti, kun olimme ostaneet parin euron hintaiset liput kahdelta söpöltä ysiluokkalaiselta pojalta ja saaneet leimat kämmenselkiimme. Livahdimme vain hämärään juhlasaliin eikä poikia näkynyt enää.



Levyjä soitti ilmeisesti jonkun isoveli, ainakin hän oli liian vanha ollakseen meidän koulussa, ja hyviä levyjä hänellä olikin. Koko koulu tuntui olevan siellä ja enemmänkin. Yksi kärsivän näköinen opettaja seisoi juhlasalin ovensuussa, jonkunhan oli pakko olla avainten haltija ja viran puolesta vahtimassa, ettei kukaan saisi päähänsä polttaa koulua. Muut aikuiset olivat sitten ysiluokkalaisten vanhempia, samassa ominaisuudessa hekin. Jessi ja Jinna katselivat ympärilleen ja ilmoittivat sitten menevänsä ostamaan limsaa, mutta me Mirellan kanssa aloimme tanssia.



Se oli huumaavaa. Musiikki tuntui menevän läpi koko kehon ja vievän mukanaan ja meitä katsottiin ja me aloimme keksiä yhä hienompia koreografioita. Monna purjehti ohitsemme hovinsa kanssa ja nyökkäsi minulle tuskin huomattava hymynkare suupielessään ja sekin oli upeaa. Tietenkään hän ei näin julkisesti voinut piitata seiskaluokkalaisista, joten nyökkäyskin oli iso asia. Oman luokan poikia meni ohi ja moikkasi näkyvämmin ja sitten pari kahdeksasluokkalaista poikaa tuli seisomaan ihan viereen ja katsomaan meitä. Olin kuin en olisi ollut huomaavinani heitä ja tanssin vaan, vaikka heidän katseensa tuntuivat polttavan.

- Mennään tupakalle, ehdotti Mirella lopulta, kun olimme hytkyneet ainakin puoli tuntia.
- Minne? kysyin ällistyneenä.
- No pihalle.
- Onko sulla?
Hän nyökkäsi ja taputti pientä laukkuaan.

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   11.10.08 13:55:04

mm.. jatkoa :)

Lähettäjä: :> 
Päivämäärä:   11.10.08 14:16:31

Kunnon pikku pahis tullu Miilasta. ;D

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   11.10.08 17:41:47

Ja tähän päättyy meikäläisen sihteerikköleikki, Sennnu vissiin palaa joskus huomenissa, jos en väärin muista.

-----------------------------------------------------

Päätin mennä, vaikken aikonutkaan ruveta tupakoimaan ja jos joskus aikoisin, en kokeilisi tällaisessa paikassa vaan jossain ihan rauhassa. Koulun tupakkapaikka oli kulman takaisessa metsikössä, joskaan sitä ei virallisesti tietenkään ollut olemassa, ja ihan niin kuin olin arvannutkin, siellä oli ihmisiä. Muutamia kaseja ja Monna kavereineen. Jotkut pojat, jotka eivät olleet meidän koulusta, polttelivat huolettomina pääoven edessä, mutta he eivät tietenkään tienneet tästä paikasta, eikä heillä ollut mitään pelättävää, vaikka se läsnä oleva opettaja olisi nähnytkin heidät.

- Mitä sä teet? kysyi Monna kiinnostuneen näköisenä Mirellalta, kun me tulimme paikalle.
- Onko sulla tulta? kysyi Mirella ja otti laukustaan yksinäisen, vähän ryppyisen tupakan. Monnalla oli ja Mirella pisti savukkeen suuhunsa ja sytytti sen. Minä katsoin kiinnostuneena, miten hänen kävisi. Hän tosin väitti polttaneensa ennenkin, mutta jokin hänen silmissään oli pannut minut epäilemään sen todenperäisyyttä. Mutta ei hän ainakaan saanut mitään yskänpuuskaa niin että ehkä se sittenkin oli ollut totta.

- Sun vuoro, Mirella sanoi vedettyään ehkä neljä henkosta ja ojensi tupakkaa minulle, mutta puistin päätäni.
- En mä halua, polta sä vaan.
Mirella kohotteli kulmakarvojaan, mutta ei ruvennut tyrkyttämään vaan poltti itse loppuun asti. Sitten hän tarttui minua raskaasti olkapäästä.

- Huh, rupespa huippaamaan.



Meinasin huolestua, mutta se taisi mennä ohi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ainakin sisään päästyämme Mirella oli taas ihan normaali.

- Käydäänkö ostamassa juotavaa? ehdotin, mutta hän tarttui minua kädestä ja lähti suoraan kohden salia.
- Myöhemmin, siellä soitetaan hitaita!
Seisahduimme ovensuuhun odottamaan, että joku huomaisi tilaisuutensa tulleen meidän muodossamme. Väki näytti äkkiä vähentyneen puolella, mutta se johtui siitä, että suurin osa oli vetäytynyt seinien vierelle, pois lattialta. Monet juttelivat kiihkeästi kavereidensa kanssa, kuin heidän olisi juuri sillä hetkellä pitänyt saada selvittää jokin juttu pois päiväjärjestyksestä, eivätkä he olisikaan seisoskelleet siinä vain sen takia, ettei kukaan halunnut tanssia heidän kanssaan. Sivusilmällä näin meidänluokkalaisen Arin lähestyvän meitä ja käännyin katsomaan toiseen suuntaan. Hän oli lähes ainoita meidän luokalla, jonka kanssa minä olisin suostunut tanssimaan, koska hän oli niitä harvoja, jotka olivat minua pidempiä, mutta en siltikään suostuisi. Hän oli niin tylsä ja tavallinen ja ujo. Minä, Monnan pikkusiskon paras kaveri, en alentuisi sellaiseen. Onneksi samalla kun käännyin, havaitsin seisovani silmäkkäin yhden kahdeksasluokkalaisen kanssa. En tiennyt hänen nimeään, mutta hän oli aika söpö.



- Tule tanssimaan, hän sanoi ja nyökkäsin. Mirella näkyi lähtevän hänen kaverinsa kanssa.

Siitä lähtien ilta oli vielä hauskempi. Minä tanssin tanssimistani koko illan, niin nopeat kuin hitaatkin, aina tuntui olevan joku kysymässä kun hitaat alkoivat. Minulle valkeni, että pojat taisivat pitää minusta. Minä ainakin pidin heistä. En tietenkään kaikista, mutta monista. Harmitti vietävästi, kun kello tuli kymmenen ja saliin sytytettiin valot ja musiikki loppui. Olisin voinut jatkaa vaikka aamuun asti. Poika, jonka kanssa olin tanssinut viimeisen hitaan, räpytteli silmiään kirkkaudessa ja näytti yhtäkkiä vastaheränneeltä pöllöltä. Irrotin nopeasti käteni hänen kaulastaan.

- Tuutko sä meidän kanssa hengailemaan? hän kysyi.
- Ai nytkö?
- Niin, me mennään kai leikkipuistoon.
Harkitsin hetken, mutta pöllömielikuva oli niin voimakas, että minun oli pakko kieltäytyä.
- Ei, mä lähden mun siskon kanssa, sanoin ja aloin vilkuilla ympärilleni nähdäkseni Jessin jossain. Mirella huitoi minulle hyvästiksi ovelta, hän oli selvästi lähdössä ja piti kädestä rinnakkaisluokan Samia. Vilkutin takaisin ja samalla astuin taktiset askeleet oven suuntaan niin, että sain karistettua tanssipartnerini kannoiltani.



Jessi ja Jinna löytyivät ihan juhlasalin oven ulkopuolelta. He olivat jääneet odottamaan minua ja tartuin kumpaakin hyväntuulisena käsikynkästä.

- Vähänkö oli kivaa! Mä en malta odottaa seuraavaa diskoa, julistin.
- Oletko sä nähnyt Henriä ja Einoa? Jessi kysyi.
- En, sanoin. Olin unohtanut heidät kokonaan. – Eikä me ruveta niitä etsimään. Jos ei ne osaa kotiin niin sitä parempi.

Jinna tirskahti, mutta ei Jessikään näyttänyt halukkaalta tuhlaamaan aikaa heidän hakemiseensa vaan lähdimme kotia kohden. Jinnan talon kohdalle päästyämme oli kaikki jo puitu läpi, kuka oli tanssinut kenenkin kanssa ja keiden oli nähty pussaavan, joten saatoimme toivottaa hyvää yötä ja jatkaa lyhyen loppumatkan.



Pojat olivat ehtineet jo kotiin päätellen siitä, että ruokapöydässä oli tuplasti enemmän astioita kuin mitä Ilse ja Artsi itselleen tarvitsivat. He söivät iltapalaksi jonkinnäköistä piirakkaa, joka tuoksui taivaalliselta.

- Teillä oli kuulemma kivaa, sanoi Ilse.
- Miten niin kuulemma? kysyi Jessi ja otti meillekin lautaset.
- Pojat kerto. Miila kuulemma tanssi ainakin kahdeksan eri pojan kanssa, sitten ne oli menny laskuissa sekaisin.
Minusta ajatus siitä, että Hene oli kytännyt minua koko illan ja laskenut tanssejani oli hiukan puistattava. Missä nurkassa muka kun en ollut huomannut häntä.

- Mä ihmettelen suuresti, että se on osannut laskea kahdeksaan, sanoin purevasti. – Tai ehkei se osannut, oli niitä oikeesti ainakin kymmenen.

- Se tanssi kaiken maailman kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisten kanssa, juorusi Jessi.
- Entäs sinä? Artsi kysyi tökäten häntä hellästi kylkiluihin.
- Tonin kanssa, juorusin minä vuorostani.
- Ai tilanne on niin kuin kymmenen yksi?
- Mun kymmenen on ihan eri asia kuin Toni, Jessi on ihastunut siihen, paljastin ja tämä punastui kevyesti, muttei sanonut mitään.

Lähettäjä: :> 
Päivämäärä:   11.10.08 18:43:58

Ei se miila taidakkaan ainakaa vielä olla kauheen pahis. :DD

Lähettäjä: anniku 
Päivämäärä:   11.10.08 19:14:13

:p

Lähettäjä: Erektiohäiriö 
Päivämäärä:   11.10.08 19:16:01

Lähettäjä: :>
Päivämäärä: 11.10.08 18:43:58

Ei se miila taidakkaan ainakaa vielä olla kauheen pahis. :DD

^^ niin, VIELÄ :D

Lähettäjä: tripi 
Päivämäärä:   11.10.08 22:42:47

eihän miilasta tuu pahista ollenkaan? :o se on vaan sellanen Miila!

Lähettäjä: pomppe.(ei kirj.) 
Päivämäärä:   12.10.08 13:27:38

miilapahis !::D jos siit tulee ku ilsestä?o:

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.10.08 15:26:58

Helou lapsikullat! Kiitos tölkille sihteerihommista ja hevoisenhoidosta jne jne! Mä yritin pikapikaa käydä hotellin läppäriltä täällä kun yks tyyppi jätti melkein minuutin käyttämätöntä aikaa, mutta en näköjään saanu viestiä tulemaan läpi...

Asiaan.
-----------
8. luku – Miilan syyskuu

Maanantaina koulussa kävi ilmi, että olin jonkinlainen julkkis. Tietenkin seiskaluokkalaisetkin saivat tanssia hitaita, suurin osa ei vaan rohjennut, mutta se, että olin pääosin tanssinut ylempiluokkalaisten kanssa, sai toiset supattamaan. Ensin se tuntui vähän epämukavalta, mutta kun muutamat ylempiluokkalaiset pojat tulivat välitunnilla juttelemaan Mirellalle ja minulle, aloin nauttia tilanteesta. Jostain syystä me olimme onnistuneet tekemään hentoisen sillan sen kuilun ylitse, joka oli meidän mopojen ja vanhempien välillä.

Muutenkin minusta tuntui kuin olisin aikuistunut pari vuotta sinä yhtenä iltana. Huomasin koko ajan miettiväni, koska ysit järjestäisivät seuraavan diskon, ja mitä laittaisin sinne päälle. Aloimme Mirellan kanssa käydä iltaisin kävelyllä ja useimmiten päädyimme leksulle, jota jotkut kasiluokkalaiset pitivät tukikohtanaan, tai urheilukentälle, jossa oli lähes aina porukkaa. Paljon muuta meilläpäin ei ollutkaan.
- Meillä oli sentään Ylöjärvelläkin nuta, Mirella marisi. – Tää on korvempaa kuin se.
- Nuta? kysyin ymmälläni.
- Nuorisotalo.
- Jaa, sanoin nolona. Sellaista ei tosiaan ollut edes pyöräilymatkan päässä. Eikä paljon muutakaan, seutu alkoi autioitua tulevan tiehankkeen takia. Siinä uudemmassa kerrostalolähiössä, missä Mirella parin kilometrin päässä asui, oli sentään kauppoja, meillä oli vain autiotaloja tai sitten niissä ainakin pakattiin jo.

Meillä ei kuitenkaan vielä. Ilseä ja Artsia ei näyttänyt kauheasti huolettavan, että talomme seisoisi pystyssä enää puolisen vuotta. Kyllä he sunnuntai-aamuisin lukivat Hesarin asuntosivuja tuntikausia, mutta ei muuttamisesta sen enempää puhuttu. Jessi ja minä emme hoputtaneet, sillä meillä ei sinänsä ollut mitään kiirettä keikauttaa elämäämme ylösalaisin ja erota Jinnasta ja Mirellasta, eivätkä vierailevat lapset tainneet tietää koko ongelmasta mitään. Paitsi Lotta, mutta hänellä meni vaihteeksi kotona paremmin, eikä hän ollut karkaillut meille. Muita meillä ei nyt ollutkaan, paitsi Henri, joka ei tuntunut lähtevän kulumallakaan.
- Etkö sä koskaan käy katsomassa sun äitiä sairaalassa? kysyi Jessi häneltä yhtenä iltana ja pojan silmät leimahtivat, kuin hän olisi kuullut jonkin epätavallisen pahan loukkauksen.
- Miks kävisin?
- No onhan se sentään sun äiti. Miksi se muuten on sairaalassa?
- Ei kuulu sulle!
Ja Henri häipyi alakertaan niin että koko talo tuntui tärisevän.

- Miksi se noin hermostui, sehän oli ihan viaton kysymys, kysyi hämmästynyt Jessi Ilseltä.
- Taitaa olla parempi, ettette kysele Henriltä sen äidistä, se on mielisairaalassa, Ilse sanoi rauhallisesti ja lisäsi: - Ja ettehän ainakaan siitä asiasta ala kiusata sitä. Sillä on vaikeuksia ihan tarpeeksi ilmankin.
- Eihän me koskaan kiusata niitä, tuhahdin. Se pitikin hyvin pitkälle paikkansa, joskin Henelle olisin mielelläni joskus antanut edes lähes samalla mitalla takaisin. Hän oli kouludiskon jälkeen tullut kahta kamalammaksi minulle, hän haukkui minua jakorasiaksi ja pahemmaksikin. Ei tietenkään Ilsen ja Artsin kuullen, eikä Jessinkään, mutta jos osuimme jonnekin kahden voin olla varma siitä, että sain kuulla huorittelua. Se oli ärsyttävää, ehdottomasti, mutta ei se nyt sitten kauhean paljon pahempaa ollut kuin monet muut hänen tekemisensä, joten en viitsinyt muuta kuin katsella häntä alentuvasti. Siitä hän vasta hurjistuikin, joten oli se sikälikin hyvä asennoitumistapa.
- Mitä sä mulkoilet mua tolla tavalla? Luuletko sä olevas jotain? Akoista ei ole kuin pumpattavaks ja siivoamaan ja tyhmistä blondeista ei varsinkaan! hän karjui kerrankin.

Mirella ja minä aloimme miettiä poikaystäväjuttuja. Monna oli hankkinut poikaystävän. Teemu ei ollut meidän koulusta, mutta hän asui Mirellan ja Monnan lähellä ja oli ollut diskossa kyllä. Hän oli erittäin kunnioitustaherättävän näköinen tyyppi, vähäpuheinen ja komean jämeräleukainen ja hänellä oli kylmänharmaat silmät. Minä en voinut ymmärtää, miten Monna uskalsi seurustella hänen kanssaan. Itse olin kerran tervehtinyt häntä, kun olimme osuneet samaan aikaan eteiseen Mirellan luona, mutta jäätävä tuijotus hiusteni yli oli pistänyt minut kerralla omalle paikalleni. En ollut mitään, en kuulunut, todennäköisesti en edes näkynyt.
- Kyllä mä sen huolisin, sanoi Mirella.
- Mä en, enhän mä uskaltaisi sanoa sille mitään, puuskahdin.
- Mutta ajattele jos se pussais sua!
Minun oli pakko myöntää, että se olisi todennäköisesti kivaa, mutta siltikin toivoin mieluummin poikaystävää, jonka katse ei jähmettäisi minua kuin käärmeen hiirtä.

Me emme kuitenkaan oikein päässeet etenemään siinä asiassa. Ensinnäkin emme olleet vakavasti ihastuneita kehenkään, tai jos olimme, kohde vaihtui nopeammin kuin syystuulen suunta. Toiseksi me olimme romantikkoja. Ihailun kohteen piti tulla ja valloittaa ja minkäs teit, ellei hän ymmärtänyt tehdä niin? Olisi ollut epänaisellista mennä itse ehdottelemaan, ja sitä paitsi olisi ollut kamalan noloa saada pakit, pahimmassa tapauksessa vielä pilkallisen naurun säestyksellä. Ja millaisen maineen siitä olisi saanut! Kolmanneksi minä tulin ajatelleeksi, että jos sitä muka olisi jonkun kanssa vakkaristi, ei kai voisi seuraavassa diskossa tanssia kaikkien niiden kanssa, jotka kysyivät ja se olisi ollut varsin

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.10.08 15:30:40

tylsää.

(Unohtui yksi sana, sori).

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   12.10.08 16:39:52

Mä odotin koko päivän tota jatkoa :)

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   12.10.08 16:45:23

Sennnu on palannut:))

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.10.08 20:23:27

Hihii, olen! :)
Ainoo vaan että taisin reissussa murtaa varpaan tjtn. Kiva ontua kumpaakin jalkaa :x

Lähettäjä: anniku 
Päivämäärä:   12.10.08 20:42:53

Millos tulee jatkoa =)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.10.08 20:48:15

Tänään vielä :)

Lähettäjä: js 
Päivämäärä:   12.10.08 20:48:47

Sennu on mun idoli. ;D

Lähettäjä: des. 
Päivämäärä:   12.10.08 21:28:49

Lisempää? Edellisestä on jo järkyttävät kuus tuntia!

Lähettäjä: Aqua 
Päivämäärä:   12.10.08 21:35:09

Yli 6 tuntia:D

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.10.08 21:59:52

Niinkö? :D

Mä aion nyt vähän pidätellä, sillä tätä tarinaa ei oo kauheesti valmiina, enkä tiedä, mihin tää päättyykään. Tää nyt on tosiaankin vaan välipala, ettei tarvii olla kirjottamatta, ja eilen reissussa sain luettua melkein puolet jessijutuista, joiden jälkeen voin päättää niiden mahdollisesta jatkamisesta.
-------------
9. luku - Onko Miila iso vai pieni?

Illalla menimme Mirellan kanssa elokuviin. Se vaati tietenkin hyvän aikaa valmisteluja ja meikkausta ja sitten meille tuli kiire, että ehtisimme myös seisoskella mielenkiintoisen näköisinä odottamassa elokuvan alkua aulassa, jos siellä vaikka olisi joitain söpöjä poikia. Olimme kyllä yrittäneet valita elokuvan sitä silmälläpitäen että olisi.

Kukaan ihana prinssi ei vaan tänäänkään tullut palvomaan maata jalkojemme alla, ei vaikka kävimme leffan jälkeen vielä mäkkärissä pirtelöllä ja viivyttelimme siellä niin, että kaksi bussia ehti mennä. Sitten oli pakko lähteä. Mirella jäi omalla pysäkillään pois, mutta oli ehtinyt tulla niin myöhä, etten minä uskaltanut jäädä hänen seurakseen rupattelemaan vaan jatkoin jäljellä olevat pari pysäkinväliä meidän kohdalle asti. Vaikkei minulla ollutkaan kotiintuloaikoja olin sanonut leffan loppuvan yhdeksältä ja äiti tietysti odottaisi minua järjellisessä ajassa sen jälkeen.
- Me käytiin pirtelöllä leffan jälkeen, selitin viipymistäni, vaikkei kukaan kysynytkään.
- Sauna ei varmaan oo enää lämmin, mutta haluatko sä, että mä käyn laittamassa sinne pari puuta vielä? Artsi kysyi.
- Joo, sanoin huoahtaen ja istuin äidin viereen sohvalle kertomaan elokuvasta ja siitä, ettei unelmien prinssi vieläkään ollut kävellyt vastaan.

- Lakkaa hoppuilemasta, lapsi, hän nauroi ja näpersi hiuksiani. Se tuntui kotoisalta ja mukavalta.
- Mua ei huvita olla lapsi enää, sanoin ja työnsin mököttävästi alahuuleni esiin. Tiesin, että se huvittaisi häntä vielä enemmän ja se oli tarkoituksenikin. Oli turha painottaa, miten epätoivoinen hinku minuun oli iskenyt äkkiä tulla isoksi.
- Sulla on ihan kohta synttärit, hän huomautti.
- Saanko mä pitää bileet? innostuin.
- Hmm, haluatko sä, jos meillä on talo täynnä lapsia?
- Onko meillä?
- No, Hene ei varmaan ainakaan lähde siihen mennessä.
Minun teki mieli kirota, ja kirosinkin, äänettömästi. En varmasti altistaisi kavereitani Henen inhottavuudelle.
- Sitten kun se lähtee, ehdotin.
- Katotaan sitä sitten.

Artsi tuli ylös ja sanoi, että saunan lämpömittari kipusi hurjaa vauhtia. Äiti haukotteli.
- Ala mennä, että päästään joskus sänkyynkin. Olivia on ihan pirun aamuvirkku.
Lähdin menemään kellariin ja kuulin, miten telkkarin ääni vaimeni. He taisivat tosiaan olla lähdössä nukkumaan. Sitten askeleeni hidastuivat. Olin unohtanut kellarimörkömme, luolakarhumme, Henrin. Melkein teki mieli pysähtyä, kääntyä ja palata takaisin ylös, mutta mitä olisin sanonut? Että minua pelotti? Mikä? Olin juuri vonkunut olevani jo iso, eikö olisi ollut ihan penikkamaista osoittaa sellaista pelkuruutta.

Sitä paitsi, mitä Hene nyt kuitenkaan voisi minulle tehdä? Ei mitään, ei hän uskaltaisi. Nostin leukani pystyyn ja jatkoin matkaa, tosin äänettömästi hiipien ja kun pääsin saunaan asti, vedin oven kiinni perässäni ja uskalsin taas hengittää. Ihan hirveästi ei saunan lämpö kyllä enää houkutellut, mutta menin sinne velvollisuudentuntoisesti silti, kunhan olin ensin huolellisesti putsannut meikit. Heitin muutaman hätäisen kuupallisen vettä kiukaalle, mutta sitten kiirehdin jo suihkuun. Ne pari puuta olivat joka tapauksessa jo melkein palaneet.

Henri istui pesuhuoneen penkillä ja virnisti minulle ilkeästi.
- Kävitkö sä kaupungilla jakelemassa looraa? hän kysyi ja huomasin, että hänen kätensä olivat syvällä hänen taskuissaan. En aikonut katsoa, mitä hänen esitykseensä seuraavaksi kuului. Nappasin naulasta pyyhkeen eteeni ja juoksin ulos ennen kuin Henri todennäköisesti ehti edes tajuta. Hän ei lähtenyt perääni, ei ainakaan niin nopeasti, että olisin huomannut sen, ennen kuin olin jo portaissa ja syöksähdin eteiseen. Siellä oli jo pimeää, Ilse ja Artsi olivat ehtineet yläkertaan. Onneksi! En olisi mitenkään halunnut selvittää heille, miksi olin siinä niin pian, löylynpunakkana ja hiukset kuivina, pelkkä pyyhe peittämässä vain hiukan aavistusta isommaksi kasvaneita rintojani.

Pysähdyin kuuntelemaan ja kiedoin pyyhkeen kunnolla ympärilleni. Alhaalla kellarissa oli ihan hiljaista, yläkerrasta kuului hyvin vaimeasti Ilsen ja Artsin puhetta. Minäkin menin sinne ja omaan huoneeseeni ja niin hiljaa liikuin, että sängyssä lukeva Jessi hätkähti, kun yhtäkkiä huomasi minut.
- Kauhee kun sä hiivit!
- Mua hiivitytti, mutisin ja kaivoin yöpaidan ylleni tyynyn alta. – Henri änkesi saunaan, kun mä olin siellä.
- Eihän? Jessi sanoi tyrmistyneenä. Ihanan myötätuntoisena hän hyppäsi viereeni, kun menin sänkyyni. Me olimme tehneet sitä paljon pienempinä, nukkuneet vieretysten, tai supattaneet kaiken maailman salaisuuksia päät yhdessä peiton alla, mutta nyt en muistanut, koska niin olisi tapahtunut edellisen kerran. – Ei kai se tehny sulle mitään?
- Ei tietenkään, kunhan aukoi päätään, sanoin, vaikka minua puistatti ajatuskin.
- Musta sun pitäisi sanoa Ilselle, vai sanoitko sä jo?
- En.
- Sano. Sanothan? Muakin alkaa hirvittää.
- En mä ole mikään kanteleva pikkulapsi, sanoin kiukkuisesti.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.10.08 22:04:15

Paitsi että mä mokasin.
Tää pätkä kuului ennen tota edellistä. Huomenna ette varmaan saa mtn ;)
-------------

Tuli ensimmäinen koeviikko ja silloin kostautui se, että olimme Mirellan kanssa kuluttaneet kaiket illat ulkona etsien unelmien poikaystäviä. Sain matikasta yksiselitteisen nelosen, eivätkä biologia ja historia menneet paljon paremmin.
- Mulla ei ole matikkapäätä, puolustauduin, kun Ilse kysyi, mitä oikein ajattelin tuodessani semmoisia numeroita näytille.
- Mä tiedän sen, enkä mä oletakaan sun saavan siitä kymppejä, mutta jotain muuta kuin hylätyn sentään. Ja noi lukuaineet, älä väitä, että sun lukutaitosikin on kadonnut jonnekin. Tommosia numeroita ei saa jos on viitsinyt edes kerran tai pari lukea koealueen. Silkkaa laiskuutta!
Äiti ei yleensä ikinä saarnannut minulle, niinpä tämä osui kuin grillivarras suoraan omatuntoon. Oikeassa hän sitä paitsi oli. Kyllä meidän oli ollut tarkoitus Mirellan kanssa lukea yhtenä sateisena iltana, mutta sitten olimme innostuneet kokeilemaan uusia meikkaustapoja ja ilta olikin mennyt siinä.
- Englannista mä sain ysin, vingahdin.
- Et sä pelkällä englannilla selviä koulusta ulos.

- Haukkuiko se sut? kysyi Jessi ihmeissään, kun pää painuksissa raahauduin meidän huoneeseen.
- Aika lähellä se oli haukkumista, myönsin.
- Mikähän sitä vaivaa?
- Tyhmä blondi! kuului jostain takaani ja kun käännähdin kannoillani näin Henrin tulevan siitä huoneesta, missä Eino yleensä asui ja missä hän oli itsekin asunut, ennen kuin Artsi oli saanut kellarikopperon valmiiksi. Hänellä oli käsissään läjä Aku Ankan taskukirjoja.
- Mitä sä täällä ylhäällä teet, painu takasin maan alle, sinne sä kuulut, äsähdin ja vedin oven kiinni. Heittäydyin sängylleni ja totesin, että Jessillä oli menossa jokin suureellisempi operaatio. Hän keräsi pehmolelujaan isoon mustaan säkkiin.

- Joko sä rupesit muuttamaan? kysyin ja päätin unohtaa kokeet toistaiseksi.
- Ne menee hakemaan jonkun uuden lapsen huomenna, Ilse saa viedä nää sinne mennessään, Jessi selitti.
- Minkä uuden?
- Lastenkodista lomalle viikonlopuksi.
- Tyttö, poika?
- Tyttö.
- Eikö sua koskaan kyllästytä noi lapset? puuskahdin. Olin ruvennut miettimään sitä asiaa aika lailla viime aikoina. Pienempänä oli ollut kivaa, kun kotona oli lähes aina leikkikavereita, mutta Henrin myötä olin melkein alkanut toivoa, että Ilse ja Artsi lakkaisivat leikkimästä laupiaita samarialaisia. Minulla oli epämukava olo kotona, enkä sen yhden kerran jälkeen ollut käynyt saunassa kertaakaan rauhallisin mielin, vilkuilematta aina väliä, ettei ovea ollut työnnetty raolleen. Sitä paitsi nyt olimme jo niin isoja, että huomasimme, miten huonovointisia he olivat. Eino esimerkiksi oli arka, suorastaan säikky, eikä uskaltanut puhua juuri mitään. Hene nyt oli yksinkertaisesti inhottava. Lotta oli mukava ja normaali noin tyyppinä, jos saattoi pitää normaalina sitä, että hän oli lähes aina mustelmilla ja hänestä se taisi olla ihan asiaankuuluva juttu.
- Mitä ne tekisi jos ei meitä olisi? Jessi kysyi armeliaan näköisenä.
- No kai sijaisperheitä on muitakin.
- Niistä on kova pula, niitä haetaan koko ajan Hesarissa, Jessi virkkoi. Minä en lukenut Hesarista kuin sarjakuvat, joten en osannut kommentoida.

Uusi tyttö oli nimeltään Olivia ja hän oli kehitysvammainen. Hänen ei tarvinnut avata edes suutaan, jotta se paljastui, sen näki. Meillä oli ollut down-lapsia ennenkin.
- Moi, sanoi Jessi hänelle ja halasi häntä jo eteisessä. Hänestä downit olivat hellyttäviä, ja olivathan he tavallaan, mutta en minä sentään heitä halunnut lemmikkeinä pitää. Olivia kuitenkin hymyili leveästi ja halasi takaisin. Hän oli lyhyt, mutta pyöreä ja hänen ikäänsä oli vaikea arvioida, hän olisi voinut olla yhtä hyvin 25- kuin 15-vuotias. Epäilemättä kuitenkin lähempänä jälkimmäistä, jos hän kerran asui lastenkodissa.
- Mikä víttu toi on? kysyi Henri, joka kömpi kellarista esiin epäilemättä yhtä uteliaana kuin mekin. Artsi nappasi häntä olkapäästä kiinni ja talutti keittiöön, sulkien oven heidän perässään.
- Mennään me katsomaan sun huonetta, sanoi Ilse Olivialle ja me menimme koko joukkio yläkertaan.

Oli jo sinä iltana selvää, että se oli Olivian ensimmäinen ja viimeinen vierailu meillä, ainakin kunnes pääsisimme Henristä eroon. Hän ei Artsin puhuttelun jälkeen enää sanonut mitään halveeraavaa, mutta vilkuili ilkeästi Oliviaa ja tuhahteli halveksivasti kaikelle, mitä hän sanoi. Ja hän sanoi paljon kun pääsi vauhtiin. Onneksi hän oli kauhean iltauninen ja halusi nukkumaan jo yhdeksältä.
- Otetaanko me se mukaan tallille huomenna? kysyin, kun Ilse tuli alakertaan käytyään saattelemassa hänet sänkyyn.
- Ei, se pelkää hevosia, enkä mä halua pistää teitä pitämään sille seuraa kun mä ratsastan, Ilse sanoi.
- Kyllä mä voisin, Jessi sanoi.
- Jos sun pitää hoitaa ponisi pois tunnin jälkeen? Se ei varmaan uskalla tulla talliin sisään. Se saa jäädä tänne Artsin ja Henrin kanssa.
- Okei.

Olivia näyttikin ihan tyytyväiseltä siihen, että sai jäädä Artsin seuraksi. He alkoivat kuoria perunoita ja porkkanoita ja Olivian hitaasta, huolellisesta näpertelystä päätellen he ehkä saisivat sopan tulelle jo siihen mennessä, kun me tulisimme tallilta. Henristä ei kuulunut muuta kuin radion jumputus kellarista.
- Me hypätään tänään, riemuitsin autossa. – Mä ehkä haluan isona esteratsastajaksi!
- Mä en, sanoi Jessi takapenkiltä, missä hän istui Jinnan kanssa. – Ne joutuu koko ajan kilpailemaan.
- Enkä mä, koska se on vaikeeta, sanoi Jinna nenänpää vähän valkoisena.
- Luuserit, tuhahdin ja keskityin pitämään peukkujani pystyssä, jotta löytäisin tuntilistasta nimeni kohdalta jonkun kivan. CC:n vaikka.

Toiveeni ei toteutunut, CC oli Jessin nimen kohdalla ja ehdin jo huokaista pettymyksestä, ennen kuin löysin oman rivini. Anjovis! Se poni pääsi harvoin hyppäämään, sillä se innostui niin mahdottomasti esteistä. En edes ehtinyt katsoa Jinnan kohtaloa, kun aloitin hurjan inkkaritanssin ilmoitustaulun edessä. Äiti nappasi olkapäästäni nauraen kiinni.
- Rauhoitu, lapsi!
- Mutta Anjovis! Koska sä olet viimeksi nähnyt sn estetunnilla? Sillon kun piti kutsua ambulanssi!
Äiti kalpeni hiukan ja ravisti minua.
- Pitäiskö mun puhua Teijalle? Sinä ja se ette varmaan ole hyvä yhdistelmä.
- Oi, mä ratsastan sillä täydellisen ihanasti, lupasin ja vedin kasvoilleni enkelimäisen hymyn.

Samaa sanoi Teija minulle, kun tulin kentälle ison, valkoisen ponin kanssa.
- Jos sä aiot ruveta ryskäämään mä vaihdan sun ratsusi, hän sanoi. Minun teki mieleni kysyä, että kenen kanssa, mutta tyydyin nyökkäämään. En minä aikonut ryskätä. Anjovis tarjoilisi minulle ihan tarpeeksi vauhtia vaikka istuisin sen selässä lauhkeana kuin lahna. Tirskahdin, kun ajatukseni menivät niin kalamaisiksi, mutta olin tosissani. Jos saisin ponin vuorostaan käyttäytymään lahnamaisesti, Teija ehkä näkisi kykyni ja saattaisi ruveta harkitsemaan minun pääsyäni hevostunneille. Jalkani olivat joka tapauksessa venyneet niin, että puolet poneista oli minulle liian pieniä ja saappaiden reunat jäivät liian matalalle ja kaiversivat sääriäni.

Anjovis alkoi nostella niin päätään kuin jalkojaan, kun se huomasi Teijan raahaavan kentälle puomeja ja tolppia. Nautin sen energiasta ja istuin mahdollisimman rentona sen satulassa, odottaen vain, että kohta voisimme antaa mennä. Teija kuitenkin mulkoili meitä alati sen verran, että pidin ohjat tiukalla.
- Älä kisko, Miila, hän suvaitsi sanoa minulle.
- Mutta mä luulin, että sä haluat meidän menevän rauhassa.
- Joo mutta en mä halua sun kurovan sitä solmuun, ainakaan vielä tässä vaiheessa. Jätä se tosi tarpeeseen ja käytä painoasi.
- Mutta sitten se menee Väenön häntään, sanoin osoittaen edelläni ratsastavaa Jinnaa.
- Käännä voltille.
Niin me sitten pyörimme voltilla voltin perään enkä voinut olla nauttimatta ponin vetävistä, kiireisistä askelista. Se oli ihan omaa luokkaansa. Puomit saivat sen syttymään, koulutunneilla se ei ollut juurikaan muita kummempi.

Teija oli rakentanut meille estekujan, jota saimme sitten ruveta hyppäämään. Ensimmäisellä kerralla Anjovis meni sen semmoisella vauhdilla, että se hajotti kaiken. Teija oli aina painottanut meille, ettemme saisi häiritä poneja hypyissä, joten en ollut muuta kuin mennyt mukana ja Teijan ilme oli surkuhupaisa, kun olimme hajottaneet koko kujan, koska poni oli niin innoissaan.
- Sä voit yrittää vähän hallita sitä, hän ehdotti, ja rakensi esteet uudelleen seuraaville viidelle ratsukolle. Niinpä yritin sitten vuorollani uudelleen, eikä ponikaan enää halunnut painaa päättömästi. Ehkä kintuille tulevat puomit olivat saaneet sen miettimään, tai sitten se vaan alkoi uskoa todeksi, että se todella sai hypätä. Jankkasimme sitten sitä yhtä ja samaa kujaa koko tunnin vaihtelevin menestyksin, mutta ainakaan minua ei kertaakaan viety hurjassa laukassa ympäri kentän. Jonkin muun ponin kanssa olisin voinut teeskennellä sellaista, mutta en nyt. Teija oli asettanut vastuun raskaan ikeen hartioilleni.

Tunti loppui aivan liian pian, mutta olin suunnattoman onnellinen, kun Teija lopuksi taputti Anjovista kaulalle, kun ratsastin hänen ohitseen ja sanoi minulle:
- Hyvin hoidettu.
- Saanko mä tän tästedeskin estetunneille? kysyin salamannopeasti nyt, kun hän oli kerran positiivisella mielellä.
- Katsotaan.

Lähettäjä: |katie| 
Päivämäärä:   12.10.08 22:46:23

Miilahan on ihan hirmuinen :D
tuo Hene on kyllä inhottava.

Kuinka pitkälle meinaat Miilan näkökulmasta kertoa? ihan aikuisuuteen asti? vai mitenkä?

Mut jos kysytään multa et kenestä kirjotat joskus seuraavaks ni äänestän Hannaa tai Dannia/Alissaa :)

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.10.08 23:03:33

Katie, en vielä tiedä - sain tolla barcelonenreissulla luettua puolet jessijutuista mutta mun on pakko saada lukea ne kokonaan että tiedän, tuleeko seuraavasta sukupolvesta juttua vai ei... siihen asti kirjottelen vaan Miilasta, vaikka ei toi 13-vuotiaiden maailma ihan sykähdytäkään.

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   12.10.08 23:24:03

Hanna olis musta jotain niin loistavaa.. :)

Piti ihan vaan tulla heittämään oma mielipide :)

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   12.10.08 23:25:04

Ja mä en edelleenkään halua ehkä lukea vielä seuraavastakin sukupolvesta ja siitä miten Jessi ja Vesku vanhenee lasten näkökulmasta! =P Jotain uuuuuutta.

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.10.08 23:27:54

Mutta olisko Hanna jo liikaa - oon kirjottanu Ilse-blondista ja samaan suuntaanhan tässä on Miilakin menossa.. ja mä olen itse punapää...

Toki vois olla kiva hautautua kultalusikkaperheeseen, mutta olisko sitä sitten tylsä lukea???

Lähettäjä: whisky. 
Päivämäärä:   12.10.08 23:30:48

En mä usko että siitä tulis mitenkään tylsää, Hanna on kuitenkin sen verran mielenkiintonen ja räiskyvä persoona. Ja jos sä sotket siihen sitä aikaa, kun ne oli Veskun kanssa yhdessä, niin siitä vois tulla erityisen kutkuttava lukea :D

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   12.10.08 23:31:28

Olis. Ja Hannasta on varmaan aika haastavaakin kirjottaa. Ja ne ois aikalailla "Sitten heppa oli valmiina ja ratsastin sen. Oli kisat, voitin ne. Oli tallipoika, selätin sen" Mä oon tavallisten ihmisten kannalla. Hannasta tulis aika lyhyt tarina, jos haluaa et se pysyy kiinnostavana. Toki voit tehdä siitä jonkun seurapiiribättrefolk-tarinan. Mut joo. Mua kiinnostaa eniten Kiie tai sitten voisit keksiä jotain ihan ihan ihan uuttakin. Tää Miilan lapsuus on kyllä ihan mielenkiintosta.

Lähettäjä: Tallukka 
Päivämäärä:   12.10.08 23:35:36

Veskun nuoruudestakin olis mukava lukea, että millanen se on ollu ennen kun tapas Jessin:D

Lähettäjä: tölkki 
Päivämäärä:   12.10.08 23:37:22

Tallukka, totta!

Lähettäjä: Sennnu 
Päivämäärä:   12.10.08 23:41:08

Miten te voite kuvitella, että mä voisin olla pikkupoika?? :D
Mut joo, toki, kun oon tän Miilan saanu jonnekin asti niin voin tarvita toisen vastaavan välipalan.

Miila menee riparille ja Vesku myös??

Lähettäjä: des. 
Päivämäärä:   12.10.08 23:41:17

Mä olen kans Veskun kannalla!