|
Lähettäjä: Samettitassu
Päivämäärä: 29.2.08 09:16:09
"Perkuleen pakkanen.." tokaisin kylmän viiman tarttuessa kiinni paksuun villapaitaani astuessani tallin lämmöstä pihan puolelle. Työnsin jykevän oven kiinni ja aloin sulkea kullattuja munalukkoja sormien kipristellessä kylmyyttä vastaan. Tammikuun loppu osasi yllättää tallityöläisen äkillisesti kylmyydellään, vaikka joka vuosi se on edessä uudelleen.
Sain lukon kiinni kylmyydestä huolimatta, ja lähdin kävelemään toimiston ovea kohden. Lumi narisi kenkieni alla askellusten kiiruhtaessa sisätiloihin, ja huokaisin leppoisasti sulkiessani kylmettyneen kehoni sisäilman lämpöiseen syleilyyn.
"No ei ihme et paleli" sanoin nuorelle punakalle tallikissalle, joka naukaisi pehmeästi vastauksen. "Mittarin mukaan ulkona olisi jo -24. Pysyttele sisällä, tai pallisi paleltuu.."
Laitoin avaimen näkyvälle paikalle seinustalle, paloturvallisuuden vuoksi tietenkin. Palomiehet tiesivät toimistossa olevan ulko-ovien avaimet jos jotain joskus sattuisi.
Katsoin ikkunasta tallin pihalle, ja kylmä pyyhkäisi selkäpiitäni nähdessäni pimeässä kevyesti hohtavan pyöräni. Kotimatkaa olisi reilu viisi kilometriä, eikä pyöräileminen kiinnostanut yhtään. Laitoin kädet housujeni taskuun tavoittaakseni kännykän, ja soitin isälleni. Perjantai- iltana vanhemmat ovat usein kotosalla, vaikka kello olisikin enemmän ku iltayhdeksän.
"Isä, Janna tääl..." tokaisin, ja kuulin miehen äänestä tämän olevan jo maistissa. "Voi ei, sä et varmaan oo ajokunnossa enää?"
"Joo, en oo" ääni vastasi ja kuulin äidin puhuvan kauempana nopealla temmolla.
"Äitikää ei varmaa oo?"
"Joo, ei"
"Eiku kyytiä aattelin kysellä.. Siel on melkoinen pakkanen" sanoin pettyneenä. Oma vikanihan asia on, olisi pitänyt aavistaa pakkasen kiristyvän pilvien hälvettyä jonnekkin jo alkuillasta.
"Eikö sulla oo huomenna aamuvuoro?" isä sanoi rauhallisesti. "Olet siellä yön, nii ei tartte kärvistyä hampaat irvessä pihan puolella? Eikös siellä ole aina niitä porkkanoitakin, joita voi järsiä..?"
"No nii" sanoin ja ajatus rauhoitti mieltä, vaikka kettuilu ärsyttikin hivenen. "No nähdäänpä sit huomenna!"
Suljin puhelimeni huokaisten samalla äänekkäästi. Kissan kalpeat kasvot vilkuilivat minua rauhallisesti, enkä voinut olla silittämättä sen pehmeää päätä.
"Sä saat olla mun unikaveri sit tän yön"
Kävelin toimistosta tallin puolelle pienestä väliovesta, jossa 16 kavioeläintä ruokailivat tasaisesti rouskutellen iltaheiniään. Oli ollut totaalinen onnenpotku, kun tallin omistajamies oli tarjonnut viikonloppu sekä iltatöitä syksyn sateiden aikana. Olen kumminkin jo 17 ikäinen, eikä vanhemmat tue taloudellisesti juuri lainkaan elämääni, joten kaikki raha oli tervetullutta. Samalla myös rakas harrastus on sydäntä lähellä; Ilmaista ratsastusta, sielunrauhaa sekä turvallista tunnetta. Mitä muuta ihminen kaipaisi?
Pysähdyin vaaleanrautiaan hevosen karsinan eteen, ja sain tammalta vihaisen mulkaisun tervehdykseksi.Kuikkasin Doran toisessa etusessa olevaa suurta vihreää pakettia karsinan laidan yli, ja koetin puhella hevoselle rauhoittavasti. Kaviossa oli todettu aikoja sitten paise kengitysten jäljiltä, eikä tilanteelle voitu tehdä muuta.
"Antero ei tykkää, ku seisot vaa" tokaisin rauhallisesti hevoselle, joka jatkoi heinän mussuttamista. Tallin omistaja oli todellakin tympääntynyt seudun arvokkaimman hevosen vahingoittuessa, eikä kaksi kuukauttakaan ollut riittänyt jalan kuntouttamiseen. Muutenkin tallitoiminnata on mennyt hieman alamäkeä. Tuntimääriä on jouduttu laskemaan hevosten ikäännyttyä, sekä asiakkaiden kadotessa aina pahimpien talvikuukausien aikana.
Vilkaisin vielä muitakin hevosia nopeasti läpikäyden, ennen kuin menin tallitupaan. Suljin talliin menevän oven hiljaisesti, ja tempaisin yhden fleceloimen mukaani toimiston sohvalle.
"Hyvää yötä kattimatti" kuiskasin sammuttaessani valot oven vieressä olevalta nappulasta. Pimeys laskeutui salaman nopeasti huoneeseen, ja kömmin natisevan sohvan päälle varovasti.Päivän työt olivat tehneet tehtävänsä, ja nukahdin leppoisaan uneen lähes samalla hetkellä sulkiessani silmiä.
Rauhalliset äänet tuudittivat minut hempeisiin unimaailmoihin; rauhallinen hevosten pärskyntä oli unessakin lähes käsin kosketeltavaa, mutta havahduin hereille kun kuulin hevosen hirnuntaa tallin puolella. Se oli jo liian voimakas ääni edes uneen.
Avasin silmäni vaistonvaraisesti, ja nousin istumaan. Toinen, hieman vaimeampi hirnahdus kuului korviini enkä lainkaan pitänyt ajatuksesta. Vilkaisin ranteessani olevaa kelloa.
"Kaksi.." kuiskasin itselleni noustessani seisomaan. Jalat olivat puutuneet huonosta asennosta, mutta en aikaillut lainkaan. Kävelin ovesta hiljalleen tallin puolelle, ja huomasin hämärässä hevosten kuikuilevan tallin perällä olevaa heinävarastoa kohden. Pieni valonkajo kantautui silmiini ja lähdin kävelemään äänettömänä betonilattiaa pitkin.
Olin jo puolessa välissä tallin käytävää, kun tunsin pienen viileän ilmavirran liikkuvan ohitseni koskettaen ihoani varovasti. Kuulin vaimean narahduksen suoraan selkäni takaa, ja kääntyessäni näin jonkun tulevan sisään tallin pääovesta. Rauhallisesti, ilman mitään pelon aihetta. Kuin omaan kotiinsa iltamyöhäsellä.
"Mitä vittúa.." kuiskasin ja jäin katsomaan ovella seisovaa tummaa hahmoa kohden. Mies ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen huomatessaan minut käytävällä.
"Talli on jo suljettu, mitä te haette täältä?" kysyin paniikin takertuessa kiinni koleaan kehooni. Mies ei sanonut mitään, vaan lähti astelemaan minua kohden rauhallisilla liikkeillä. Hahmon tummat vaatteet kahisivat hiljaisesti hänen liikkuessaan, ja se raastoi korvani vereslihalle.
"Minun pitäisi kysyä, mitä sä teet täällä tähän aikaan illasta.." rauhallinen, möreä miesääni sanoi. "Eikö pikkulikat ole yleensä jo nukkumassa tähän aikaan?"
En sanonut mitään, peräännyin vain samalla nopeudella kuin mies tuli minua kohden.
"Tää ei oo ny oikeen.." sanoin hiljaa ja kuulin vain pienen naurun lähestyvän hahmon suunpieliltä. Yöstä tulisi vielä yhtä helvéttiä.
"Mäku luulin, et pikkutytöt ois uinumassa tähän aikaan illasta", raskas ääni sanoi astellessaan minua kohden. "Pysy vaan paikallas ihan rennosti, en mä aijo satuttaa sua.."
"Elä tuu lähemmäksi!" kirahdin epätoivoisesti pakittaessani rauhattomana miehen askelten tahdissa. "Soitan poliisille, ellet häivy. Tämä on yksityis aluetta! Sulla ei oo mitää oikeutta olla täällä!"
"Siinäpähän soitat. Tietenkin voit sen riskin ottaa, et viranomaiset ovat paikalla ennen meidän tekojemme seurauksia"
"Tiedän..", sanoin ääneen. Vilkaisin pikaisesti päätä kääntämättä ympärilleni, ja onnekseni näin heinätalikon nojaamassa vierellä olevan shettiskarsinan seinää vasten. Koetin hahmottaa nopeasti minun ja miehen väisen välimatkan, enkä ollut lainkaan varma asiasta. Silti kehoni reagoi pelkoon ennen selkeitä ajatuksia ja hypähdin talikon viereen muutamalla lennokkaalla harpilla. Tartuin hangon viileästä puuvarresta kiinni nopealla liikkeellä ja ehdin juuri nostaa kaksipiikkisen suoraksi eteeni. Puhalsin kiihkeästi pelkon tuomaa paniikkia pois sisältäni ja näin kuinka miehen ilme muuttui samantien tallin hämärässä huvittuneesta lähes säikähtäneeksi.
"Ellei arvon herran ymmärrä minun olevan tosissani, niin silloin täytyy tyytyä radikaaleihin ratkaisuihin.." sanoin mahdollisimman varmalla äänellä, vaikka sisun oli juuttumassa suureksi palaksi kurkkuuni. Nieleskelin kuuluvasti yrittäessäni peittää kyyneleen valumista poskelleni. Pelotti.
Kuun hopeinen valonkajo osui suoraan miehen kasvoihin, eikä nuoren oloinen ukko tiennyt lainkaan mitä pitäisi tehdä. Vienot vaaleat viikset ympäröivät kapeita huulia, ja mustan pipon alta näkyi muutamia kultaisia hiussortuvia. Mitä alle 30-vuotias miehenalku etsii täältä..?
"Kävelen nyt ohitsesi toimistoon soittamaan. Sä voit pysyä siinä, mä oikeesti osaan käyttää tätä..." sanoin käsieni hiostuessa puupintaa vasten. En edes kuvitellut kykeneväni tökkäämään ruosteen peittämillä piikeillä ketään, vaikka oma henki olisikin kyseessä.
"Sopii yrittää, neitiseni", mies sanoi rauhallisesti. "Vaikka pääsisit tuon esineen kera ohitseni, niin kaverini tekee sinusta selvän."
”Kaveri? Mikä vitún kaveri...”, kuiskasin itselleni. Huomasin jalkojen tärisevän seistessäni siinä pimeässä tallissa talikko kädessäni. Samalla aivoni saivat lisää ajattelun aihetta; koetin hahmottaa mielessäni menneitä hetkiä. Tosiaan, hevosten päät olivat katselleet rehuvarastoa kohden kun tulin talliin... Ja tuo mies tuli ulkoa!
"Mitä haluatte.." huokaisin todella hiljaa huulien alkaessa myös vapisemaan rauhattomana. En saanut vastausta, kun samantien joku tarrautui takaapäin ympärilleni saaden minut tiukkaan otteeseen. Huudahdin pelokkaana pystymättä liikkumaan, kun edessä seisova mies tarttui hankoon kiinni repien sen hetkessä pois käsistäni. En välittänyt repivästä otteesta, en välittänyt kämmeneeni jääneestä puuvarren tikusta. En ajatellut mitään selkeästi katsoessani viiksekään miehen raivosta tummentuneita kasvoja.
"Sáatana vieköön Daniel, mietin jo mitä hemmettii jäit tekemään!" mies huusi edessäni ja sen jälkeen hän kohdisti katseensa minua kohden. "Ja sinä neitonen teit juuri elämäsi virheen!"
Pieni liike, ja mies ehti potkaista polven reunaan ennen kuin edes huomasin asiaa. Parahdin aitoa tuskaan viiltoa suureen ääneen kyyneleen virratessa lämpimänä poskelleni. Daniel päästi irti kouristelevasta kehostani ja lysähdin vaikeroiden kylmälle betonilattialle kyljelleen. Samantien tuli uusi potku osuen tehokkaasti vatsaani saaden kaiken ilman pusertumaan keuhkoistani ulos. Koetin haukkoa henkeäni kuin kala kuivalla maalla, mutta laihoin tuloksin. Pienet ilmavirrat vain kulkivat keuhkoissani tuhansien tähtien vilistessä silmissäni edes takaisin.
"Jack lopeta jo!" Daniel huusi. Talli hiljentyi hetkeksi, ja hengitykseni oli vain ainoa ääni joka kaikui vinkuen mielessäni. Itku sai koko kehoni nytkähtelemään holtittomasti, ja sen avulla tiesin olevani hengissä. "Likka on täysin sivullinen!"
"Ei siinä vaiheessa, ku alkaa hyppii silmille ja alkaa uhkailemaan" Jack totesi tarttuen samalla tummaan villapaitaani kiinni repiäkseen minut maasta ylös. "Katsotaampa millainen kissa tää ees on.."
Tunsin leijuvani vahvojen käsivarsien repiessä minut seisomaan, ja parahdin vasemman polveni liikahtaessa lattialta noustessa. Tälli oli julma, enkä ollut koskaan tuntenut niin kovaa iskua jalkoihini. En koskaan.
"Hah, vielä penikka!" Daniel sanoi naurahtaen katsoessaan kasvojani. Mies lähti samalla astelemaan tallin pääovea kohden puhellen samalla jotain työkalujen hakemisesta.
"Ei kiirettä", Jack sanoi itsevarmana. Ääni oli muuttunut möreästä lähes ihmismäiseksi, tasaiseksi mutinaksi. "Mutta harvinaisen sisukas tää on. Joku tavallinen tallaaja olisi jo hävinnyt maan alle", mies jatkoi ja katsoi minua tiukasti silmiin. Minua pelotti, ja jouduin ottamaan tukea miehen otteesta, jotta jalka olisi kyennyt kannattelemaan minua.
"Katos, likka haluaa oikein lähelle", Jack sanoi virnistäen valkoiset hampaat välkehtien yövalon loisteessa.
En ehtinyt vastata kieltävästi, kun mies tönäisi minua voimakkaasti tallin karsinan seinää vasten.
"No katotaanpa tytön painautumisia hieman tarkemmin...
Mies tarttui käsiini kiinni tiukalla otteella nostaen ne samalla pääni yläpuolelle kiinni karsinan kaltereihin. Kivun runnomat lihakseni eivät kyenneet laittamaan juurikaan vastaan, ja tunsin oloni lähes halveksivalta miehen painautuessa täysin vartaloani vasten. Ranteita pakotti Jackin siirtäessä toisen jalkansa jalkojeni väliin väkisin voimakkaalla liikkeellä. Olimme kuin liimautuneet toisiimme. En uskaltanut hengittää juuri lainkaan ettei rintani olisi kohonnut Jackin hoikkaa kehoa vasten, ja hämmennyin miehen koskettaessa vapaalla kädellään kaulani ihoa rauhallisin liikkein.
"Melkoinen olet" Jack sanoi rennosti, kuin arvostellen minua halvalla tavalla. Hänen kätensä laskeutui hitaasti kaulalta villapaidan ylle koskettamaan rintaani, enkä kyennyt edes laittamaan vastaan. Yritin, mutta miehen ote tiukkeni saman tien. En voinut olla aloillani, en halunnut tuntea tuskaa sisälläni. En todellakaan.
Hetken mielijohteesta suljin nopeasti silmäni, ja löin pääni suoraan eteenpäin. Tunsin, kuinka otsaluuni osui kovasti miehen nenänvarteen saaden sen vaimeasti rusahtamaan. Jack voihkaisi tuskallisena kipuaan löysäten otettaan sen verran, että kerkesin irtaantua miehestä paniikinomaisesti. En ajatellut, tein vain.
Kipu säteili koko lonkkaani, kun kinkkasin kohti heinävarastoa. Menin sisälle viileään tilaan ja sain työnnettyä raskaan tammioven kiinni ennen kuin Jack tavoitti minut. Kuuntelin vain hetken miehen voimakasta noitumista peloissanum ja otin ensimmäisenä käteeni tulevan esineen käteeni. Työnsin puisen jakkaran oven rivan alle kiireisesti. Olin paniikissa, hikinorot valuivat kyyneleiden sekaisesti silmistäni alaspäin.
Oven tärinä paljasti Jackin olevan tallin puolella, ja kuulin Danielinkin äänen vaimeana kaikuna jostain kaukaisuudesta. Miesten välille tuli pieni hiljainen hetki, ja tiesin heidän ajattelevan vain minun päänmenoa. Minun täytyisi päästä ulos!
Vilkaisin heinäladon takaovea nopeasti silmäillen, ja tiesin sen olevan viimeinen oljenkorsi tässä tilanteessa. Kinkkasin ovelle mahdollisimman hiljaa, ja astuin ulos pakkaseen painaen oven takaisin lukkoon. Saisin ehkä etumatkaa siitä, kun miehet luulisivat minun olevan sisällä...
Juoksin, raahauduin, kävelin.. Koetin olla vain mahdollisimman varma ontuessani eteenpäin hevosten maastoreitillä. Jokainen askel lyhentyi sentti sentiltä kivun lisääntyessä sekä voimien huvetessa, mutta en halunnut antaa periksi. En voisi luovuttaa, en uskaltanut kääntyä takaisin. Turvapaikasta olisi tulossa helvétin tyyssija..
Kipakka pakkanen sai lumen narskumaan kenkien alla, eikä minua helpottanut lainkaan kylmän tuulen viima, joka läpäisi villapaitani tehokkaasti saaden koko kehon vapisemaan. Koetin suojata käsilläni korvia, tosin huonolla menestyksellä. Käsiäni kihelmöi pakkasen purevuuden takia ja haitoiksi alkoi tulla myös silmien ripsiin kiinnittyneet jääkiteet. Kaulaa kuristi, ahdisti. Kyyneleet muuttuivat minuutti sekuntti sekunnilta vain jäisemmiksi, eikä kohta niitä enää tullutkaan.
"Vain kolme kilometriä, Janna. Vain kolme kilometriä lähinpään asutukseen" hoin itselleni kylmän polttaessa ihoani karrelle. Tietä pitkin olisi ollut paljon vähemmän matkaa, mutta en voinut ottaa sitä riskiä, et miehet löytäisivät, tappaisivat.. Tekisivät sen, mitä minä eniten pelkäsin.
Heikotus valtasi mieleni, ja jouduin pysähtymään jalkani alkaessa krampata tuskallisesti. Jokainen lihaksen sekä verisuonen nykäys sai minut parahtamaan, ja kyyneleet jäätyivät kiinni poskiini polttaen allensa jäänyttä ihoa. Epätoivo valtasi mieltäni täydellisessä hiljaisuudessa, enkä halunnut muuta kuin kotiin. Omaan lämpimään huoneeseen lepäämään suurta tuskaa pois. Jos vain olisin ollut reipas ja polkenut kotiin, niin en nyt olisi tässä tilanteessa. Olisin kotona, turvassa.. Katsomassa hömppäleffaa äidin ja isän kanssa.
"Janna, kyl sä jaksat!" kivahdin itselleni, mutta alitajunnassa tiesin etten jaksaisi. Muutama kilometri tuntuu ylivoimaiselta elottoman jalan kanssa kivun syödessä elimistöstä energiaa pahimmilla hetkillä. Kylmyys tarttui hiestyneeseen selkään napakasti, ja lysähdin lumiseen maahan istumaan tajuamatta virhettäni. En vain kyennyt jatkaa.
Kipu sumensi ajatukseni täysin, ja kuulin oman veren kohinan korvissani. Kuulin hengityksen vaimean vingunnan koettaessani hengitellä mahdollisimman rauhallisesti keskittyen jokaiseen liikkeeseen huolellisesti. Laskin sekuntteja, annoin itselleni luvan levätä hetken. Mutta silti, liian myöhään kuulin kaukaisia askeleita, jotka kaikuivat rauhallisesti selkäni takaa. Käänsin päätäni ja katsoin tummaa hahmoa kohden pelokkaana, mutta silti odottavaisena. Ei tarvinnut kuolla yksin pelon syödessä sisinpääni.
"Tyhmä likka..", Daniel murahti hengästyneenä silmät välkkyen raivoisaa paloa. Tummissa hiuksissa näkyi pakkasen kosteus, enkä mahtanut pienelle hymylle mitään. Rauhallinen mieli oli tullut kaiken väsymyksen keskelle, ja odottelin Danielin tekevän jotain. Se tapahtuikin; Mies takertui puserooni repien minut ylös välittämättä huudosta, jonka päästin yllättyneenä.
"Anna kätesi" mies komensi murahtaen, enkä kyennyt ottamaan niitä pois villapaidan sisältä. Sormet olivat tunnottomat kylmästä, eivätkä halunneet toimia lainkaan miten aivoni ajatteli. Mies tarttui niihin kumminkin sitoen ranteeni tiukasti toisiaan vasten tallista mukaansa ottamalla paalinarulla. Sen jälkeen hän kääri pintelin käsieni suojaksi, ja kiitin siitä hiljaisesti luojaa. Lämpö alkoi heti kipristellä sormissa.
"Pystyksä kävelee?" mies kysyi ja puistelin päätäni. Jalka oli totaalisen sairas kylmän vain lisätessä kipumäärää entisestään. Kuin pelkkä roikkuva lisäke, vailla tukea.
Daniel kaivoi puhelimen taskustaan, ja soitti pienen ja lyhkäisen puhelun.
"Tyttö on täällä, ota auto"
Heikko miesääni kantautui korviini kaijuttimen kautta, ja tiesin sen olevan Jack. Hetken Daniel kuunteli hiljaista puhetta, vastaten siihen tuimasti.
"..ei. Tyttö lähtee mukaan. Sopimuksessa ei ollut tälläistä, sano sinä mitä sanot. Meidän täytyy hommata joku tilalle"
Daniel sulki puhelimen, ja hän katsoi minua ruskeilla silmillään aidosti huolissaan. Miehen ilmeestä paistoi ahdistus, sekä sanaton pelko kasvojen uurteiden alle.
"Sä et tiiä, kui oot vaikeuttanu tätä meidän juttua", hän sanoi rauhallisella äänellä. Yön hiljaisuus korosti miehen puhetta, mikä sai minut hivenen rauhoittumaan.
"Sä voit ite päättää lähdetkö täältä hengissä, vaiko jalat edellä ruumisautoon. Mä en ala enää pelleilemään alaikäisen venkulan kanssa"
En vastannut mitään, en jaksanut. Nyökkäsin vain pienellä liikkeellä päätäni, ja sain vain vastaukseksi tyytyväisen murahduksen auton moottorin äänen lähestyessä meitä keskelle metsää.
Auton renkaat narisivat kiteistä lumimaata vasten, ja sokaistuin ajoneuvon voimakkaiden valojen osuessa silmiini pimeyden keskeltä. Danielin ote tiukentui ympäriltäni, kun henkilöauton etuovi avautui kovasti rusahtaen.
"No ei se kaukana edes ollu", Jackin ääni kujersi lähestyessään minua kohden.
"Anna tytön olla", Daniel tokaisi, ja työnsi minut nopealla liikkeellä eteenpäin. "Mene takapenkille tyttöseni, eikä mitään temppuja. Ilta on jo nyt lähes sekaisin takiasi!"
Askelsin Jackin ohi nopeilla, pitkillä ontuma-askelilla, ja kuulin miehen raivokkaan hengityksen vierelläni. Daniel avasi minulle oven, ja kiitin luojaani tuntiessani lämpimän ilmavirran osuessa kasvoihini oven avautuessa.
"Kyytiin"
Könysin takapenkin kätköihin, ja upotin kasvoni auton lämpimää tuolin kangasta vasten. Poskissani kihelmöi lähes kivun äärirajoilla, mutta en uskaltanut äänähtääkkään miesten istuutuessa auton etuistuimille saaden auton heilahtamaan hieman allani.
"Takana on sit lapsilukot tyttöseni..", Jack sanoi ilkeästi katsoen minua kohden taustapeilin kajosta. Näin miehen nenän punoituksen sekä vahvat, kuivat verivanat sen alla. Onneksi Daniel oli paikalla! Jackin silmät murhasivat jo sisinpääni pelottavalla katseellaan, eikä minulla ollut enää kylmä. Tuskan hiki kaihersi villavaatteideni alla.
Auto lähti hiljaa liikkeelle, ja pyyhin kosteita silmäkulmiani pelokkaasti pinteliin käärityillä käsilläni. Nojasin selän tuolin takaosaan huokaisten samalla ahdistavaa tunnetta pois. En halunnut itkeä, en halunnut miesten kiinnittävän minuun mitään huomiota. Halusin vain mennä kotiin, toivoa tämän kaiken olevan vain vaimeaa unta..
Auto ajoi hiljaisuudessa eteenpäin, enkä voinut ajatuksilleni mitään. Mieleen tulivat kotona olevat vanhemmat, heidän totaalinen tietämättömyys tästä kaikesta. Mitä vanhempani tekisivät kuullessaan tästä asiasta? Isäni nostaisi juristin raivolla kunnon oikeustoimen, ja kotiäiti hellisi minut piloille kärsimysteni vuoksi. Jos edes koskaan näkisin vielä vanhempiani..
"Hei..", koetin sanoa ääneen, mutta ääni juuttui jonnekin sisälleni. Koetin yskäistä, saada käheyden pois. Halusin vain saada kysyä kohtaloani.
"Pidä se pää kii siel!" Jack huudahti äkkiä kääntyen katsomaan minuun päin raivokkaalla ilmeellä. "Jos sanot sanankin, niin pidän huolen et palellut minun silmien alla.."
Nojasin selkänojaa vasten uudelleen mieli apeana. Tallinpihan heikot valot näkyivat tummennetun ikkunan takaa pienellä kajollansa, enkä tiennyt lainkaan mitä tehdä. Jos edes yrittäisin jotain, niin en takuulla näkisi aamua uudelleen.
"Nonii, ulos sieltä", Jack sanoi menopelin pysähtyessä tallipihan varjoihin. Vaalea mies nousi autosta nopeasti, ja huomasin kuinka vierelläni oleva ovi avautui pienellä nytkähdyksellä. Daniel koetti sanoa jotain auton sisältä, mutta en kuullut lainkaan mitä, sillä Jackin käsivarret olivat jo tarrautuneet paitani kauluksesta kiinni. Villapaita rusahteli vaimeasti narujen katkeillessa kovan voiman tehdessä kehostani liitävän esineen siihen asti, kunnes jalkani tavoittivat lumisen maan. Polven kipu palautui heti mieleeni uudelleen, mutta silti mies painoi minut auton kylkeä vasten repien toisella nyrkillään pääni taaksepäin lähes auton kattoon kiinni. Jackin punoittavat kasvot lähestyivät kaulaani, ja kuulin pehmeät sanat lähes äänettömänä korvaani vasten:
"Tiedätkö, mä oon aina tykänny hieman hankalammista tapauksista. Mutta sä oot jotain muuta, ihan totta"
Mies nuolaisi korvaani liioitellusti, ja aloin paniikissa riuhtomaan itseäni irti hahmon otteesta- turhaan. Mies oli paljon voimakkaampi, ja sain vain täysin avointa naurua kaulaani vasten. Alistavana, voitontahtoisena. Sairaan mielen tuotoksena.
"Lopeta jo! Tyttöhän on ihan hysteerinen!" Daniel tokaisi ja työnsi Jackin pois läheltäni. Kaula tuntui kylmältä pakkastuulen ottaessa nautintonsa äskeisestä lämminaineesta, mutta en surrut. Itkin vain sisäistä tuskaa pois välittämättä lainkaan hyytävästä kylmyydestä, joka palellutti poskiani uudelleen.
"Dan, sä et tajua" Jack aloitti ja työnsi minut kovakouraisesti lumiseen maahan kyljelleni. Koetin suojata itseäni sidotuilla käsillä, mutta en onnistunut Jackin potkaistessa minua kerran vatsaan. "Tuo tyttö tulee vielä katumaan minun koskettamista. Daniel, olit sinä paikalla tai et!"
Haukoin henkeäni miesten kävellessä pois auton luota talliin. Veren maku kalvoi suuhuni jostain syövereistä, mutta koetin nousta polvilleni vaikka heikotus valtasi koko elimistöäni. Oksetti, vatsassa myllersi kaiken maailman helvétilliset tuskat. Mutta silti potku teki ajatuksilleni jotain; päässä pyöri vain kaksi asiaa; pako sekä pelko. Voisin koettaa paeta, mutta pelko Jackiä kohtaan oli liian suuri. Entä jos hän saisi minut kiinni, antaisiko hän enää mahdollisuutta?
Kylmä lumi suli vaatteitani vasten saaden minut jälleen hytisemään. Polven sisäreunalla oleva kipu säteili jälleen voimakkaasti lantiota kohden, enkä voinut tehdä asialle mitään. En uskaltanut liikahtaakkaan paikoiltani, ajattelin vain pelkoani. Koko pääni sisus sykki paniikin tehdessä liikaa omaa tilaa ajatusmaailmaani. En jaksanut edes välittää kuullessani tallin oven avautuvan, ja jonkun kävellessä minun viereeni.
"Nouse ylös, ihan rauhassa vaan", Daniel sanoi pehmeästi. "Vielä hetken joudut olemaan tallilla, sit lähdetään"
"Mi-mi-minne...", koetin kuiskata hyisessä kylmyydessä Danin auttaessa minut seisomaan. "Elkää satuttako, jooko? Mä pyydän, mä en jaksa.."
"Ole hiljaa..", mies sanoi rauhoitellen taluttaessaan minut käsivarresta auttaen tallin lämpöön sekä rauhaan. Kinkkasimme tallikäytävän läpi, eikä missään karsinassa näkynyt yönhämyistä hevosen päätä. Missään ei kuulunut pehmeää rouskutusta, eikä pärskähdyksiä. Täydellistä rauhaa tallin lämmössä.
"Mitä te ootte tehnee.." kuiskasin Danielille kävellessämme heinälatoon, jossa voimakas tuoksu sai tunteeni valloilleen. Bensaa! Miehet aikoivat polttaa tallin!
Katsoin Jackin virnistävää naamaa täysin lamaantuneena. Miehen käsissä oli kaksi punaista muovikanisteria, jotka helskyivät kevyesti miehen askelten tahdissa.
"Käyn vielä tallissa, sit ollaan valmiit"
"Okei, laitan tytön kiinni", Daniel sanoi rauhallisesti painaessaan minut kovakouraisesti hartioista istumaan puiselle jakkaralle. "Elä yritä mitään, sidon sinut nyt kiinni"
Istuin viileää penkkiä vasten, enkä voinut ymmärtää tilannetta lainkaan. Miksi hevosten on kuoltava, mikä idea tässä on?
"Miksi te teette tän?" kysyin nopeasti miehen avatessa pintelikäsiäni raivokkain liikkein. Miehen ruskeat silmät ilmeilivät minulle sanattomana, enkä voinut katsoa murhaajaa hetkeäkään.
"Mä en tajua, en ymmärrä.."
"Tyttö, kaikista paras olisi, jos vain olisit"
"En voi!" totesin kuivakkaasti, vailla järven hiventä. Tunsin ranteiden pakotuksen kasvavan narujen kiristyessä tiukemmaksi selkäni taakse, mutta en parahtanut kertaakaan. En näyttäisi enää heikkouttani.
"Ny on talliki kunnossa", Jack sanoi tullessaan tyhjien lekkereiden kanssa heinälatoon. Miehen silmät kiiluivat Danielin viimeistellessä solmuja selkäni takana, enkä voinut edes kuvitella mitään. Olin vain, pää täynnä tyhjää sointua.
"Kauanko meillä on viel aikaa?" Dan kysyi äkkiä saaden minut säpsähtämään.
"Tunti. Alkaa tulla kiire, jos meinaat tuon tytön asiat hoitaa"
Daniel lähti pois luotani Jackin seuratessa perässä kuin koiranpentu. Äkkinäinen yksinäisyys sai minut pelkäämään omia huokauksia.
"Elkää jättäkö mua yksin!" huusin täydelliselle hiljaisuudelle, tyhjyydelle. Auton ovet paukahtivat moottorin käynnistyessä kaukaisuudessa pihailmassa, ja kuuntelin auton liikkumista pois tallin etupihalta. Ne jätti mut, yksin. Sidottuna tiukasti aloilleni vailla järjen hiventä.
Bensiinin voimakas katku tuntui jokaisella hengenvedolla ammoniakkisella tavalla, saaden pääkivun yltymään. Kauhukseni huomasin myös sen saavan pääni turraksi ajatuksiltani, mutta en mahtanut asialle mitään.
"Jos kuolen, kuolen hevosten kanssa..", kuiskuttelin itselleni. Liikuttelin sormiani transsinomaisesti vailla päämäärää. En kyennyt selkeisiin ajatuksiin mielialan heitellessä väsyneessä kropassa ilosta suruksi, ja suljin silmäni antautuen väsyneen maailman viileyteen.
Havahduin hereille kovan iskun tavoittaessa poskeni, ja kaaduin lattialle bensan maun suudellessa huuliani lattiatasossa nopeasti. Sen sadasosahetken mietin mitä tapahtui, kunnes näin Jackin tummanharmaiden lenkkikenkien liikkuessa silmieni eteen.
"Katos, hengissä on!” Jack totesi kuivasti auttaessaan minut ylös maasta. "Nyt lähdetään!"
Kova kipu sai minut seuraamaan miestä pelokkaana välittämättä pahasta mausta suussa tai kivusta jalassa. Unohdin kaiken nähdessäni Danielin kävelevän minua kohden raahaten samalla suurta beigen väristä juuttisäkkiä pitkin tallin käytävää.
"Mitä te..", koetin kysyä, mutta Jack peitti suuni nopealla kädenliikkeellä.
"Nyt vaan pää kiinni!"
Jack raahasi minut ulos pakkaseen vastusteluistani huolimatta, ja hän auttoi minut auton takapenkille istumaan. Lämpö tuntui jälleen hyvältä kasvoillani vilunväreiden juostessa selkäpiitäni pitkin. Mutta jokin sai minut aistimaan pelon auton sisällä; Metallinen, lämmin tuoksu sai minut kakomaan ja kauhistuin nähdessäni pienessä valonhohteessa koko takapenkin olevan punaisen veren peitossa. Lämmin neste takertui housuihini kiinni enkä edes huomannut nyyhkytykseni alkavan uudelleen. Daniel kantoi ruumista, jonkun hetki sitten elävän ihmisen kuollutta massaa taakkanaan.
"Ole hiljaa!" Jack huusi ja koetin olla ajattelematta asiaa. Suljin silmäni, enkä välittänyt. En mistään. En housujen märkyydestä, en kyyneleistä silmistäni. Kuten ei muutkaan tässä hetkessä..
Daniel tuli auton etupenkille nopein juoksuaskelin, ja haistoin miedon savun tuoksun hänen vaatteissaan oven paukahtaessa kiinni voimakkaasti. Auto liikahti eteenpäin lumimaailmassa saaden renkaat pyörimään vaimeasti paikoillaan hetken ajan, ja ehdin nähdä heinäladon pienestä ikkunasta hohkavan punertavan valon ennen tallin jäämistä kauas selän taakse. Katsoin suuntaan siltikin, kiroten kaksi edessäni istuvaa miestä helvettiin. Talli paloi, eikä mikään kyennyt enää pelastamaan hevosia, rakennusta... Miksi tämä tapahtui!
Auto lipui päätielle, jossa vauhti pysyi yhtä vauhdikkaana koko ajan. Miehet istuivat aloillansa hiljaa, kunnes Daniel painoi radion päälle ja samantien alkoi kuulumaan kaupungin poliisin yöpäivystyksen ääniä. Jossain joku ihminen oli joutunut puukotuksen uhriksi, jossain oli nainen raiskattu.
"Kauanko siihen menee?" Jack kysyi Danielilta pehmeällä äänellä.
"Ei edes kymmentä minuuttia. Meidän täytyy keretä vaihtamaan auto ennen sitä"
"Asia selvä.."
Auto kiihdytti hurjaan ylinopeuteen, ja katsoin pienestä kellosta yön ajan. Kohta neljä, kaikki järkevät ihmiset olisivat jo nukkumassa.
"Mich, Dan täällä. Sytytä se roskis!" Daniel liikahti nopeasti ja näin hänen puhuvan kännykkäänsä. En ollut enää lainkaan mukana hommassa ja huomasin miettiväni jotain suurta sukupolvea, jotka harrastivat polttohommia elämässään. Talli, kaikki rakkaat hevoset ja muistot...
Danielin pää kääntyi minua kohden puhelun loputtua ja kauhistuin kuullessani asian koko viiltävän totuuden;
"Se on nyt niin, et ystäväni sytyttää keskustassa pikku palon, jonne hälytysajoneuvot menevät hetimiten. Talli saa siis palaa täysin rauhassa, ennenkuin kukaan ehtii sinne sanomaan sanakaan. Ole onnellinen, ettet ole siinä kyydissä. Helppoa se ei ollut"
"Miksi te tapoitte kaikki hevoset, miksi teitte.."
"Kuules tyttö!" Dan ärähti ja hiljenin heti. "Raha määrää tänä päivänä. Tarpeeksi suuret korvaukset, niin ei ole mitään ongelmaa nykyelämässä. Eläkä ajattele elukoiden kärsimystä, ne oli lopetettu jo ennen paloa"
"Siksi en nähnyt niitä.." huokaisin kyynelten valuessa poskilleni. "Mitä te meinaatte nyt tehdä?"
"Sinullekko?"
"Niin"
"Sen näet kohta"
Katsoin tummanruskeita silmiä hiljaisesti alistuneena täysin miehen vastaukseen. Auton tasainen rullaus lumista tienpintaa pitkin jatkui suhteellisen äänettömänä, ja kuulin radiosta vain viranomaisten keskuksen viileän naisäänen hiljaisen kaiun;
”Tulipalo syttynyt keihästie 16, keskellä kaupunkia. Paikalla nähty tummiin pukeutunut nuori mieshenkilö. Roskispalo..”
Daniel sekä Jack vilkaisivat nopeasti toisiinsa nyökäten hiljaisesti. Jack laittoi kelloon ajastimen 5 minuutin kohdalle, ja aloin katsomaan kuinka sekunnit vähenivät hetki hetkeltä tuon ajan loppumiseen. En tiennyt miksi tuo oli päällä, en tiennyt miksi olin edes täällä!?
”Tuossako se on?” kuski sanoi hidastaen auton vauhdin lähes olemattomaksi. Koetin katsoa tummennetun ikkunan läpi mitä mies tarkoitti, mutta näin vain pienen sivutien kaartuvan yksinäisenä kohti metsää. Pelotti, ja koetin nieleskellä palaa kurkusta pois.
”Aijotteko te jättää mut tuonne?” kysyin hiljaisena. Tiesin miesten olevan alansa ammattilaisia, mutta mitä he halusivat. ”Hei, pliis.. Oikeesti! En kerro kenellekkään mitä ootte tehny, en oikeesti sano sanaakaan! Kellekkää!”
”Ole hiljaa”, Daniel sanoi kuivakasti auton käännyttyä rullaamaan pientä tietä pitkin kohti pimeyttä. ”Anna me hoidetaan tää silleen oikein”
”Elkää..”, kuiskasin hysteerisesti. Vatsassa muljahteli pahan olon tunteena, enkä voinut yskimiselle mitään. Nieleskelin omaa oksennusta takaisin sisälleni, pahaa oloa peitellen siinä kuitenkaan onnistumatta.
”Voi víttu, Dan! Se oksentaa!” Jack huusi vihaisena laittaen auton samalla liikkumaan nopeammin. Nytkähdys sai minut istumaan suoraan, enkä voinut itselleni mitään. Lattia lainehti erilaisia nesteitä saaden kenkäni märäksi, mutta en jaksanut ajatella sitä. Olin väsynyt, kipu runteli vartaloani joka puolelta sädehtien pääkoppaani surkeana tunteena.
”Oota, kohta ollaan perillä”, Dan sanoi täysin tyynesti. Hän kaivoi jotain hansikaslokerosta kehoittaen minua samalla kääntymään häntä kohden. ”Käännä selkäsi, nii otetaan ne kädet irti sieltä selän takaa”
Ranteiden pakotus loppui samantien, kun kireälle laitettu paalinaru löysäsi otteensa ihosta. Sormia kipristeli polttavasti, mutta keskityin ensimmäisenä pyyhkimään poskelleni levinneet vatsahapot puseron hihaan.
”Kiitos..”, kuiskasin Danille liikkuessani takapenkillä hieman parempaan asentoon.
Auto pysähtyi pienelle aukealle kohdalle, ja koetin vilkuilla totaaliseen pimeyteen uteliaasti. En nähnyt mitään, ja se sai minut vain jännittyneeksi. Kuinka puolustautuisin, miten saisin mahdollisuuden pakenemiseen? En haluaisi paleltua yksin pimeässä metsässä, kaukana kaikesta.
”Nonni, noustaanpä ylös..”, Jack sanoi kaivaen omia tavaroitaan auton sisältä mukaansa. Mies riisui mustan päälystakkinsa auton sisälle ja näin tumman poolon alla kohoilevan rintakehän pomppivan villisti miehen hengittäessä.
Daniel nousi ensimmäisenä autosta, ja samantien avautui vierelläni oleva ovi rauhallisesti päästäen kylmää, raitista ilmaa sisälle ummehtuneeseen hajuun. Dan kehoitti vain nousemaan ylös, ja tottelin mukisematta. Asetin jalkani varovaisesti kylmään maahan, eikä polven pakotus tuntunut enää niin voimakkaalta. Huomasin ajattelevani pakoa jo entistä enemmän, mutta vilkaisu ympärillä häämöttävään kuun valaisemaan metsään sai minut ajattelemaan. Märät vaatteet palelluttaisivat minut hetkessä väsyneen kehon jaksamatta edes taistella.
”Vaatteet pois”, Daniel sanoi nopeasti vakaalla äänellä alkaen samalla itse riisuutumaan päälysvaatteista. ”Noni, uskoksie?”
”hä..”, sain vain suustani. Katsoin kuinka Jack asteli lumihangessa pienen aukion reunustaa kohden, ja sitten näin sen; Valkoinen auto seisoi lumenvaalean pressun alla odotellen vain lähtöänsä.
”Kyllä sä kuulit mitä sanoin”, Daniel sanoi hieman ärtyisämpänä. ”Vaatteet pois. Elä huoli, ollaan me ennenkin nähty alastomia likkoja”
”Ja pidä kiirettä, tai posautan pääsi pellolle!” Jack naurahti kauempaa osoittaen suoraan minua kohden pienellä mustalla aseella. ”Ei ois kova homma meikäläiselle, tiedätkös sen?”
Katsoin muutaman sekunnin Danielin riisuutumista. Miehen paljas ylävartalo höyrysi pakkasen tarttuessa ihoon kiinni tiukasti, mutta mies ei valittanut. Se sai minuunkin tyhmää rohkeutta. Päättäväisyyttä.
Otin likaisen, repeytyneen villapaidan pois yltäni nopealla vedolla. Ahdistuneet kyyneleet yrittivät karata silmistäni, mutta niiskaisin ne joka kerralla takaisin sisälleni. Halusin olla rohkea, en pelätä. Ei hevosetkaan joutuneet sitä kokemaan omalta kohdaltaan.
”Nonii, sit viel housut pois”, Jack sanoi lipevästi kauempaa. Daniel oli astellut alushoususilleen valkoisen auton luokse, ja hän kaivoi takapenkiltä kuumeisesti vaihtovaatteita itselleen.
Riisuin reisiä vasten liimautuneet veriset housut pois jalastani, hitaasti koettaen keksiä jotain turvaa itselleni. Kyyneleet sumensivat näköni Jackin vihellessä vierellä ärsyttääkseen, ja se onnistui. Tunsin itseni heikoksi saaliseläimeksi miehen katseessa.
”Hinkkaa ne jalat puhtaaksi lumessa”, Daniel sanoi hiljaa osoittaen alastonta kehoani taskulampulla. ”Nopeesti, meidän täytyy kohta lähteä”
Upotin käteni koleaan pakkaslumeen, ja parahdin kylmyydestä painaessani hentoa lunta kiinni jalkoihini. Polvessa sykki sata salamaa hieroessani likaa pois, ja yllätys oli suuri kun näin veren irtoavan siististi iholtani. Kylmyys sai ihoni kananlihalle, mutta hierominen sen sijaan sai veren kiertämään entistä voimakkaammin. Oloni parani kertaheitolla.
”Tuossa. Sori, ettei oo muuta vaatetta.. Ei oikein osattu ootella mitään teikäläistä mukaan”
Otin Danielin käsistä nopeasti vaalkoisen puuvillapoolon, ja liian suuret puuvillahousut. Vedin ne jalkaani kuumeisesti, mutta hieman rennonpana miesten seuratessa vierellä tarkasti liikkeitäni seuraten. Molemmat olivat vaihtaneet yllensä asialliset toimistopuvut, Jackin tumma paita korosti hänen vaaleita hiuksiaan ilmiömäisiksi. Danielilla sen sijaan oli päällä valkoinen puuvillapaita, sekä beigen värinen pikkutakki. Miehet olivat täysin erinäiköisiä kun tallin hämyssä, tummat vaatteet yllänsä.
”Ny mennään”, Jack hihkaisi saaden meihin kaikkiin liikettä. Daniel tarrautui minun käsivarteen kiinni tiukalla otteella, ja koetin askeltaa nopeasti perässä ilman kenkiä. Mies ohjasi minut istumaan takapenkille, ja yllätys oli melkoinen miehen istuutuessa tiukasti vierelleni.
”Tässä autossa ei ole lapsilukkoja..”, mies sanoi silmät ilkkuen ivaavasti, mutta rennosti mies laittoi nojaamaan nahkapäällystetylle sohvalle. ”Rentoudu, ei ole hyvä jännittää tässä tilanteessa”
”Missä tilanteessa?” koetin kysyä, mutta ääni jumittui jonnekkin kaukaisuuteen. Kurkusta karkasi vain rauhallinen korahdus, ja huomasin häpeäväni ääntä. Danielin seurassa oli hyvä olla. Miehen välitön rentous saa omankin mielen piristymään tilanteessa kuin tilanteessa.
Katsoin hetken ajan Jackin aherrusta ulkona. Mies kantoi kaikki vaatteet auton sisälle, enkä hämmästynyt lainkaan nähdessäni pienen liekin leimahduksen miehen astellessa käsiä pyyhkien meitä kohden.
”Radiosta kuului juuri, että tallipalo on havaittu. Meillä alkaa olla jo aika kiire”, Jack mutisi hiljaisesti. Miehen siniset silmät katsoivat minua jännittyneenä, enkä osannut aavistaakkaan seuraavaa liikettä. Daniel tarttui pitkistä hiuksistani kiinni laittaen toisen kätensä suulleni voimakkaasti. Hampaani painuivat huulia vasten kivuliaasti, mutta yrittäessäni sätkiä otteesta irti miehen ote ympäriltäni vain tiukentui. Käteni painuivat kiinni kylkiini, ja Danin jalka meni reisieni päälle tiukaksi paketiksi. Olin vain, paniikissa koettaen huutaa ja anoa apua. Turhaan. Daniel hyssytteli hiljaisesti korvaani vasten katsoessani silmillä Jackin kaivavan jotain etupenkin alta. Pieni, punaruskea lääkelaukku tavoitti miehen sormet, enkä pitänyt ollenkaan ajatuksesta. En kyennyt liikkumaan, näin vain kuinka vaalea mies otti laukusta pitkän piikin, ja täytteen ruiskuun ruskeasta lasipullosta. Miehet aikoivat myrkyttää minut!
”Noni, iha rauhassa vaan. Tää on vaa kaikille hyväksi..”, Daniel sanoi Jackin ottaessa oikean käteni tiukasti otteeseensa. Hän venytti sen pitkälle eteenpäin saaden sen haltuunsa etupenkille, vaikka koetin vetää sitä viimeisillä voimilla takaisin suojaani.
”Lopeta tuo, saatána..”, mies tiuskaisi painaen neljän sentin piikin loivasti ranteestani sisään. En voinut pyristellä, en kyennyt taistelemaan. Olin totaalisen poikki kyynelien valuessa pelosta sekä piikin aiheuttamasta kivusta.
Ruiskun sisällä oleva neste upposi vereni sekaan hiljaisella liikkeellä. Danielin ote löysäsi tiukasta henkiseksi tueksi, kun rauhallisesti sain käteni takaisin lähelleni. Itkin, en osannut tehdä muuta väsymyksen tullessa kaiken pelon tilalle.
”Nuku hyvin..”, Daniel sanoi hiljaisesti sulkiessani silmäni. Jackin rauhaton nauru kaikui äänekkäästi korvissani ennen täydellisen tiedottomuuden sekä rauhan tavoittaessa mieleni viimeiset sopukat.
© Samettitassu
Pääni kopsahti johonkin vaimean ryminän seuratessa taustalla hiljaisesti. Tunsin kuinka pääni liikkui hieman edestakaisin tärinän vuoksi, mutta en jaksanut nostaa niskalihaksillani yhtään mitään. Väsytti silmittömästi, enkä tiennyt ollenkaan missä olin.
”Janna?”
Kuvittelin kuulevani harhoja, ei isällä ollut tuollaista ääntä kun hän herätti minua aamulla. Isä osasi herättää äkisti, välittämättä mukavuudesta. Ei hän kuiskisi, koskettaisi rauhallisesti käsivartta... Sitten muistin. Kaikki tuli salamana mieleen, kaikki kipu heijastui ajatuksiini myrkyn lailla. Pahin muisto sekä paniikin aihe oli piikki, joka tunkeutui käteeni rauhallisesti naristen.. Elinkö vieläkin?
Avasin kipeät silmät varovaisesti. Valo sokaisi minut samantien, enkä kyennyt räpyttelemään ripsiäni lainkaan. Valonkajo poltti tuskallisesti, ja kuuntelin Danielin rauhallista puheääntä kykenemättä tekemään mitään.
”Ihan rauhassa vaa.. Sä alat heräilemään nyt, joten ihan rauhallisesti. Lääkejämiä on varmasti viel sisuksissas, kun ollaan muutamia kertoja sua pumpattu..”
En kyennyt vastaamaan mitään, nielaisin vain mahdollisimman rauhallisesti limaa kurkustani. Onko minua kauan pidetty nukuksissa? Miksi?
Pinnistin kaikki voimani äärinmilleen, ja sain pääni nousemaan harteideni kiusaksi. Maailma pyöri vielä silmissä, mutta huomasin olevani edelleen samassa autossa missä minut tainnutettiin. Jack istui kuskin penkillä ajaen autoa hiljalleen eteenpäin lähes lumettomalla alueella, ja Daniel istui vierelläni katse tiukasti minuun laitettuna. Miehen asusteet olivat siistit, mutta vaihtuneet edellisestä yöstä rentoon fleecemallin puseroon sekä kuluneihin farmarimalleihin.
”Mikä on olo?” Daniel sanoi hymyillen valkeat hampaat välähtäen auringonvalon osuessa niihin. Silmiin sattui edelleen tuskallisesti, mutta jokaisen sekunnin edetessä voimanikin palautuivat. Kykenin jopa ajattelemaan, suunnittelemaan mitä mieleen juolahti.
”Missä me ollaan?” kysyin hiljaa. Kurkkua korvensi, ja yskähdin väsyneenä ottaen samalla molemmilla käsillä kiinni edessä olevasta penkistä.
”Vielä noin kuusi tuntia, niin ollaan perillä”, Daniel sanoi vinkaten samalla Jackille vuoron vaihdosta.
”No mikä ettei!” Jack sanoi kuuluvalla äänellä, mutta en jaksanut välittää. ”Nyt kun tuo kissi on herännyt, niin voidaan harrastaa ihan kunnolla sitä, mitä olen lepopätkillä tehnyt...”
Minua oksetti ajatuskin muistoista tallin pihalla. Tiukka, alistava ote ja pakollinen kouraisu rinnoista, kuiskuttelu.. En voisi olla vierekkäin miehen kanssa. En nyt enkä ikinä!
”Ei..”, sanoin ääneen auton hiljentyessä pienelle tien levikille. Katsoin ikkunasta ulos täysin hämilläni siitä missä olimme; ulkona ei ollut juuri lainkaan lunta, ja muutamissa paikoissa vihersi nurmikko saaden kesäisen tunnelman mieleen.
”Teehhä tilaa”, Jack sanoi virnistellen tullessaan minun puoleisesta ovesta sisälle. Miehen vankka keho työnsi minua rennoin liikkein keskelle takapenkkiä, ja ennen kuin edes kykenin omilla voimilla liikahtamaankaan, niin olin miehen tiukassa syleilyssä. Jackin karhea parranalku raapi poskeani vereslihalle miehen vetäessä minua tiukemmin otteeseensa, enkä kyennyt tekemään mitään puolustaakseni itseäni. Olin väsynyt, olin sekaisin edelleen kaikesta paskásta mitä he sisälleni olivat työntäneet.
”Elä nyt koeta pyrystellä kulta pieni..”, Jack mutisi kaulaani vasten, eikä etupenkillä istuva Daniel sanonut mitään. Hän ei puolustanut, ei auttanut lainkaan minua tässä tilanteessa.
”Mä en oo sun mikään hemmetin kulta!” kiljuin täyttä huutoa saaden Jackin tarttumaan suuhuni kiinni. Mies painoi niskani hänen rintaansa vasten, ja pakotti minut hiljenemään katseellaan.
”Janna hei.. Janna Meriläinen”, Jack maisteli sanoja mielessään saaden viikset liikkumaan väkinäisesti. ”Nykyään olet Madde Stennor, eiks ole kiva? Se entinen pikkutyttö on muuttunut aikuiseksi naiseksi tämän kolmen päivän aikana, mitä olet nukkunut omasta elämästä nautiskellen”
Annoin Jackin jatkaa puhumista, vaikka ote suustani oli löystynyt olemattomiin. Miehen toinen käsi hiveli vaaleita hiuksiani rauhallisesti, mutta silti en nauttinut siitä.
”Ja se mikä tästä hommasta tekee kaikista mukavimman, niin olet minun uusi vaimoni.. Rakas. Heh, Daniel ei halunnut sinua vaivoikseen, mutta kyllä se minulle sopi vallan mainiosti. Daniel ajatteli omaa tummaa tyttöään...”
”Turpa kii! Ei tarvi kiusata tyttöä enempää”, Daniel huusi etupenkiltä vihaisesti saaden minut säpsähtämään pelosta. Kaikki Jackin puheet olivat siis totta. Mies ei ärsyttänyt vaan kertoi suoraan niinkuin pojat olivat asiaa suunnitelleet.
”Ei..”, kuiskasin enkä voinut kyyneleille mitään. ”Ette oo tosissanne”
”Että mie kullittelen sua niin paljon kun haluan, rakkainpani..”, Jack sanoi auttaen minut uudelleen istumaan. ”Mutta eläs nyt, monet Suomalaiset pintaliitäjät olisivat maksaneet seurastani. Olen fiksu, komea sekä lihaksikas. Omistan maata sekä mammonaa, ja kaiken lisäksi olen siitostallin yksi pääjehu. Luulisi sinunkin tykkäävän, kun saa kyltymätöntä oria hoidella”
Katsoin miehen sinertäviin silmiin tietämättä mitä tehdä. Jackin rauhallinen ilme oli totinen sekä uskottava, enkä uskaltanut liikahtaa mihinkään hänen katsellessa minua omalla tavallaan- halveksien.
”Sä oot sairas ihminen”, totesin kuivasti kääntyen samalla Danielia kohti. ” Sano, että tuo puhuu pelkkää sontaa. Ei tää voi mennä näin!”
Daniel oli pitkään hiljaa, ja alitajunnassa tiesin helvéttini olevan tulossa. Jokainen ajettu metri vei minua kohti tuntematonta päämäärää vailla menneisyyttä.
”Janna.. eiku siis Madde”, Daniel aloitti rykien puheensa. ”Et ole tietoinen mistään edellispäivien tapahtumasta. Olemme nyt Saksassa, menossa meidän kotitilaan omaan rauhaan. Asumme täällä, elämme niinkuin normaalit ihmiset jokapäiväisessä kulttuurissa. Me vain teemme työksemme hieman hämärähommia kokemuksen syvällä rintaäänellä korostaen, ja lisäksi tallilla riittää aina työtä. Jack on eläinlääkäri ammatiltaan, minä tavallinen lekuri”
”te ootte sairaita..”, sanoin vihaisesti pakittaen takaisin takapenkin reunalle. ”Miks te mut otitte mukaan? Miksi en saanut jäädä kotiin vanhempien luokse!”
”Itse jäit talliin jumakauta! Ja lopeta työ rääkyminen, saameri vieköön. Ei me voitu ottaa kontoille nuoren naisen kuolemaa, tai sitä että paljastaisit kaiken maailmalle. Joten tämä oli vaihtoehto, jota sinä elät. Ja se on parempi sopeutua, takaisin ei ole menneisyyttä. Sinut on jo julistettu Suomessa menehtyneeksi”
Daniel heitti etuopenkillä lojuvan päivälehden, jossa oli suuri otsikko heti etusivun alareunassa.
”Kohtalokas tallipalo vaati yhden ihmishengen”, luin otsikon ääneen. Selasin lehden sivuja kiireisesti, enkä voinut katsoa tallin savuavista raunioista otettua valokuvaa. Suuren kuvan alla oli pieni, harmaa passikuva suoraan minun kasvoistani kertoen koko Suomen kansalle minun poismenostani.
”Janna Meriläinen menehtyi kohtalokkaassa tallipalossa 13.1.2005. Turmassa menehtyi myös kaikki tallin 16 hevosesta, eikä palokunnan paikalle tullessa ollut enää mitään tekemisissä. Alustavissa tutkimuksissa palo syttynyt heinäladon sähköviasta...”
Katsoin vain lehteä surullisena. Miten äiti ja isä voivat? He eivät tiedä että olen elossa, vaan hautaavat jonkun tuntemattoman ihmisen minun nimen alle, minun sukuhautaani..
”Että se on nyt sillä lailla neitiseni, että tää alkaa nyt..”, Jack sanoi rauhallisesti nojaten tuolin selkänojaan levollisesti. ”Tuskin maltan odottaa ensimmäistä yhteistä yötä samassa pedissä..”
En voinut kuunnella enempää. En ajatellut lainkaan tarttuessani kiinni takapenkin vieressä olevaan ovenkahvaan, ja työnsin oven auki viimeisillä voimillani. Kuulin kuinka miehet noituivat äänekkäästi, ja juuri kun olin hypähtämässä alas alla juoksevalle tielle sai Jack hiuksistani kiinni. Voimakas repäisy katkaisi aimo tukun hiuksia mukaansa, mutta heikko kehoni liiti takaisin takapenkille Danielin pysäyttäessä autoa kiireisellä jarrutuksella.
”Voi jumaliste!” Daniel huusi edestä, mutta pelkäsin Jackin reaktiota. Se tulikin samantien kun mies kääntyi ahtassa tilassa niin, että makoilin selälläni auton penkillä. Mies nosti voimakkaan jalan vatsani päälle enkä ehtinyt tehdä mitään voimakkaan nyrkiniskun osuessa suoraan poskiluuhuni. Koetin vetää kättä eteen, yritin puolustautua lyöntisarjalta- onnistumatta.
”Elä ikinä, elä siis ikinä yritä mitään tuollaista..”, Jack sanoi pyyhkien verisen kätensä ylläni olevaan valkoiseen paitaan. ”Mä pidän huolen siitä, ettet edes yritä, ikinä”
Maailma musteni silmien sulkeutuessa rauhallisesti tasaiseen lepoon. Maistelin tasaista verimäärää suussani pienellä kielen liikkeellä, liiskasin jankkiintunutta nestettä kitalakea vasten tuntien massan lämmön valuvan kohti nieluani. Päässä jyskytti tasaisesti sydämen sykkeen mukaan, tiesin olevani turvallisessa lepotilassa omassa alitajunnassani. Minun ei tarvinnut katsoa mitään, ei tuntea kenenkään pahaa kosketusta.. Pääsen pois tästä kiirasliekistä, tunteesta sisimmässäni.
"Voi jumakauta, nyt loppuu!"
Kädestäni tartuttiin tiukasti, mutta se kipu ei ollut mitenkään verrattavissa pään sisällä vellovaan tuskaan yläkehoni noustessa istuvaan asentoon. Veri valui sieraimista valtoimenaan saaden ilman kiertämään sekä minut haukkomaan happea hiljaisesti pihinää tuntien. Ei, en halunnut tätä edelleenkään tapahtuvan. Halusin takaisin makaamaan, unohtamaan kaiken pahan.
"Madde, Madde!!" Danielin rauhallinen puhe paljasti jännittyneisyyden lämpimän käden sivellessä kipeää poskea saaden tuntumaa palautumaan takaisin. "avaa silmät, ihan rauhassa vaan"
Ihon alle pakkautunut verikudos vaikeutti luomien avaamista, mutta koetin. Halusin Danielin vuoksi yrittää.
"Anteeksi", kuiskasin hiljaa karhealla äänellä. "Anteeksi, en enää.."
"Ole iha hissuksee. Sattuuko?" mies sanoi rauhoitellen edessäni. Näin kuinka Jack liikkui auton ulkopuolella kiivaasti astellen edestakaisin. Kevyt Saksan kielinen lause toistui pihailmasta sisälle autoon, enkä voinut olla naurahtamatta. En tajunnut kieltä en sitten yhtään sanaa.
"Madde hei?" Daniel palautti minut ajatuksista takaisin auton sisälle kärsivään rooliin. "Käyks tää kipeetä?"
Nyökkäsin. Poskessa vihloi miehen vain hipaistessa korkeinta luunkohtaa silmän alapuolella.
"ota ihan iisisti nyt, ei mitään temppuja", Dan jatkoi pakittaen kauemmas minusta. "Ei, ei sulla oo hätää. Jack ajaa perille asti. Otan vain takakontista kylmäpussin siulle"
"Voi víttu, sä vaa paapot tuota! Ekkö nää tajua, et mitä me oltas jouduttu kestämään jos joku olisi nähnyt tapahtuneen?! Sitä ei oltaskaa enää nii turvallisella maapohjalla vieraan likan kanssa"
Daniel katsahti ovesta minua kohden sivusilmällä, ja kuin arvaten kielitaidottomuuteni hän jatkoi miesten kahnausta toisella kielellä. Jack rauhoittui hiukan, ja tiesin miesten puhuvan minusta kun heidän ilmeet muuttuivat lähes idioottimaisiksi. Voi, miksi en ottanut saksaa englannin tilalle!?
Matka jatkui Jackin siirtyessä kuskin paikalle takaisin. Daniel ojensi minulle kertakäyttöisen kylmäpussin, jonka painoin tyytyväisenä murtuneen nenän ylle. Viileys rauhoitti kivun ohessa, enkä jaksanut välittää miesten keskustellessa sujuvasti vieraalla kielellä autossa.
Havahduin herelle kevyestä unesta tuntiessani auton heilahtavan allani. Kasvot kopsahtivat vaimeasti auton lasiin, enkä ymmärtänyt ensin mikä tuli. Hento kivitie erittäytyi päätiestä iltahämärän laskeutuessa taaksemme saaden edessä olevan kartanon hohtamaan punertavana.
"Tervetuloa kotiin", Jack myhäisi etupenkiltä haukotellen voimakkaasti. "Muista, ettei mitään sanaa kenellekkään ulkopuoliselle. Talossa on taloudenhoitaja, joka puhuu englantia ja myös yksi talonvahti. Tosin he tietävät taustat, niin ei tarvitse märistä.."
En välittänyt Jackin puheista katsellessani talon pihaa. Valkoinen kivihake toimi johdattelevana tienä valkoisen, suuren rakennuksen eteen. Pihalla oli suuri grillauspaikka perinteisen puukatoksen alla, sekä talon nurkan takaa paljastui autotallien varastopaikka. Nämä miehet olivat rikkaita! Kaksikerroksinen, massiivinen rakennus odotti vain elämäänsä.
"kuulitko mitä Jack sanoi?" Daniel kysyi tarttuen leukaani yhdellä sormella kiinni. "Kysyä saat, aina. Mutta elä pilaa tätä kaikkee turhuudella"
"Te pilasitte jo mun elämän..", kuiskasin huulet rohtuneina miehelle takaisin. "Minun on jano"
"Tule, sisällä on jotain iltapalaa. Maria on taatusti tehnyt jotain pöperöä kaappiin odottamaan"
Daniel nousi autosta ylös päästäen viileän ilman koskettamaan herkkää ihoani. En tiedä, miten jaksaisin ja pärjäisin tässä yhteiskunnassa, en osannut edes odottaa tätä elämääni. Ei kukaan odottaisi, pienessä mielessäkään. Kaksi miestä, uusi elämä ulkomaailmassa yksin omana itsenään - jota ei enää edes ole. On vain Madde Stennor entisen Jannan tilalla. Kohti uutta tulevaisuutta ilman minkäänlaista menneisyyttä.
"Tervetuloa kotiin, Madde", Jack sanoi minulle virnistäen vaaleiden hiusten heilahtaessa tuulen mukana. "Tervetuloa kotiin"
Vatsalihakset olivat kipeänä Jackin auttaessa minua askeltamaan sisälle taloa kohden. Jalkani vapisivat noustessamme kolme puista askelmaa talon edustalla olevalle terassille, enkä mahtanut mitään kyynelten valuessa kipeille poskille polttavana nesteenä. Minua pelotti, en tiennyt mitä piti tehdä. Pelkäsin kipua, mikä tulisi jos sanoisin jotain väärin.
"Hei Mike", Daniel sanoi hiljaisesti avatessaan ulko-oven. Oven edustalla seisoi harteikas, punaiseen t-paitaan pukeutunut mies. Mike katsoi minua täytin luonnollisesti tummilla silmillään sanomatta sanaakaan. Tämä ei ollut hänelle uutta.
"Hei vain", mies murahti möreällä äänellä suoristaen lihaksikkaalla käsivarrella otsalle pudonneita hiuksia. "Tulkaa sisälle, Maria odottelee jo teitä"
Jack puristi tiukemmin käsivarresta kiinni, mutta en uskaltanut sanoa kivusta mitään liikkuessamme sisätiloihin. Avara olohuone avautui samantien eteemme komeasti sisustettuna. Jokainen pinta oli lakattua tummaa puuta saaden tilan näyttämään todella tummalta, sekä tunkkaiselta. Valkoiset sohvat hohtivat punertavan maton edessä omaa kajoansa, eikä laajakuvatelevisiota oltu unohdettu laittaa seinälle roikkumaan aitiopaikalle. Huone oli kuin lukaali presidentin linnassa.
"Mike, tässä hän on", Daniel sanoi sulkien oven takanamme kiinni. Olin vankina paikassa, jota en tuntenut yhtään. "On kaikkien edun mukaista, että pidämme jokaisen oven takalukossa, ettei tyttörukka saa päähänsä koettaa karata jonnekkin.."
"Ymmärrän", Mike sanoi hiljaisesti koko 190 senttisen kehon lähestyessä minua. "Olen talonmies, Mike Dusthof"
En tarttunut tarjottuun käteen kiinni, ja mies vetikin sen takaisin taskuunsa varsin nopeasti.
"Eikö tytön pitänyt olla Suomalainen?"
"On hän..", Jack sanoi nopeasti vaaleat viikset heilahtaen huulen liikkeen mukaisesti. "Tyttöparka vaan kaikesta vielä sekaisin, ei oo syöny kolmeen päivään mitään"
Katsoin korkean huoneen katonrajaan laitettuja, kultekehystettyjä tauluja. Rauhalliset öljymaalaukset olivat suuria, ja jokaisessa taulussa oli hevonen tyylikkäässä seisoma-asennossa poseeraamassa. Miehet olivat todellakin jotain hevosihmisiä.
"Kiinnostaako ne kuvatukset noinkin paljon?" Daniel kysyi saaden minut säpsähtämään. "Jokainen hevonen on tämän tallin kasvatteja, jokainen on kalliita siitosoreja omassa alassaan. Siksihän niistä täytyy muistot olla, jokaiselle perheenjäsenelle nähtävänä"
Danielin viimeiset sanat tulivat jostain syvältä keuhkoista matalana murahduksena, enkä pitänyt siitä lainkaan. Olin nyt perheenjäsen, nainen talossa muiden ilona. En saisi surra asiaa, en saisi muistella mennyttä.
En saisi enää elää.
Kävelin Danielin perässä keittiötä kohden, josta tuoksui vastustamaton lihan mausteet. Katsoin avaraa keittiötilaa hieman kadehtien. Huone oli lähes olohuoneen kokoinen suurien hellojen sekä jääkaappien reunustaessa toisella seinämällä. Lyhyt, lähes 50 vuotias väsyneen oloinen nainen paistoi pekonisiivuja käristäen ne voimakkaasti saaden koko huoneen tuoksumaan. Suuni täyttyi samantien makeasta kuolasta, näin nälkäinen en ole ollut ikinä.
"Istuudu siihen pöydän ääreen. Ei mennä sotkemaan tuota ruokailuhuonetta tämän illan takia", Daniel sanoi hiljaa kunnioittaen Marian ruuanlaittoa.
Istuin vaalealle tuolille rauhallisesti välittämättä muiden katseista. Pöydälle oli katettu runsas aamiaista muistuttava ateriakokonaisuus, ja katsoin hiljaisesti kuinka Daniel ja Jack ammensivat suuren määrän ruokaa lautasellensa.
"Syö sinäkin", Daniel komensi ääni karheana. "Mennää sit nukkumaan"
"Nii.. pääset miun viereeni!" Jack sanoi suu täynnä leivänrippeitä. Ajatuksin etoi, ja koetin vain siemailla rauhallisesti vettä lasista. Mieluummin kuolisin, mieluummin tekisin ihan muuta kuin menisin samaan tilaan miehen kanssa.0
Ruokailuhetki oli äänetön omassa lajissaan. Aistin Marian katselevan minua säälien kasvoissa olevien mustelmien vuoksi, mutta en jaksanut välittää. Minua väsytti rauhallisen syömisen jälkeen äärettömän paljon. En vain halunnut nukkua..
"Mike, vie Madde lepäämään omaan lukaaliinsa..", Daniel sanoi noustessaan ruokapöydästä. Mies kiitti kodinhoitajaa rauhallisesti nyökäten lähtien Jackin kanssa kulkemaan takaisin olohuoneen puolelle. Miksi en saanut mennä mukaan.
"Come on", Mike sanoi hiljaa, ja pakottauduin nousemaan seisomaan vähin äänin. Mike tuki kävelemistäni vahvoilla käsillään mennessämme keittiöstä suoraan portaikkoon kohti yläkertaa.
"Tää on sit Danielin huone, tuossa on Jackin huone, jossa sinäkin majoitut..", Mike esitteli yläkertaa hiljaisesti. Käytävän varrella oli useita huoneita, joiden ovet oli maalattu tummalla sävyllä. Käytävällä oli pitkä, pehmeä matto jota pitkin askelsimme kohti Jackin huonetta. "Nuo tuolla takana on vierashuoneita, sekä työhuone on tuossa sekä toimistotila asiakkaita varten"
"En halua mennä Jackin kanssa samaan huoneeseen", koetin sanoa miehelle hiljaa. Katsoin Miken tummansinisiin silmiin anovasti, mutta säälin rippeitä ei tullut mihinkään suuntaan.
"Sori, en tiedä tarkalleen miksi olet täällä, mutta jotenkin olet itse osallisena siihen. Koeta siis jaksaa , niin ei tapahdu mitään pahempaa"
"Onko tätä ollut ennenkin?" kysyin Miken avatessa huoneen oven nopeasti.
Huone oli suuri, ikkunaton ankea paikka. Toisella seinustalla lepäsi suuri parisänky klassisesti kahdella yöpöydällä tuettuna, vaatekomero seisoi perällä massiivisena yksinäisenä oliona. Toimistonpöytä oli aseteltu huoneen toiselle sivustalle hieman tökerösti, mutta en antanut sen häiritä.
"Tuossa on sitten vessa ja pieni suihkutila, jota voit käyttää", Mike mutisi johdatellen minua edelleen huoneen läpi ovea kohden. "Ja tässä on sitten sinun huoneesi!"
Katsoin katosta riippuvaa tuulikelloa apeana, ja Miken avatessa oven se kalahti voimakkaasti metalliseen vermeeseen saaden putket laulamaan omaa säveltään. Olin siis lukittuna omassa huoneessakin, jopa yöaikaan. En pääsisi pois ilman ääntä, joten karkaaminen ei tulisi edes kysymykseen.
Mies ohjasi minut pieneen komeroon, joka oli sisustettu siististi vaikka pieni tila olikin. Normaali, kapea sänky mahtui lepäämään yhden seinustan mitalla paljastaen huoneen leveydeksi kaksi metriä. Kirjoituspöytä oli suuren ikkunan edessä, ja vaatetanko oli asetettu kätevästi katonrajaan pois tilaa viemästä. Huone oli valoisa, eikä lainkaan niin tunkkaisa kun rakennuksen muut huoneet.
"Otahha ne likaset vaatteet pois, nii mä tuon sulle puhtaan paidan sekä jotkut housut", Mike sanoi hiljaisesti sulkien oven mennessään. Istuin pehmeälle sängylle väsyneenä, uskomatta edelleen tilannetta aidoksi.
"Tää ei voi olla totta..", sanoin itselleni koskettaen silkkisen pehmeää päiväpeittoa sormen päällä tuntien sen viileyden kädessäni. "Mitä mä oikein teen.."
Nousin seisomaan sängyn päältä, ja kosketin ikkunan viileää pintaa kevyesti sormenpäilläni. Lämmin iho sai ohuen ikkunan huurustumaan etusormen ympäriltä paljastaen yön kylmyyden lasin toisella puolella. En nähnyt ulos ollenkaan metallisten sälekaihtimien ollessa edessä, mutta alitajunnassa tiesin etten edes haluaisi nähdä ulos. En halunnut toivoa mitään, kun en koskaan tulisi tietämään mitä seuraava hetki edes toisi mukanaan.
"Joko olet valmiina?" oven takaa kuului Miken vaimea kysymys ennen kuin kova tuulikellon sointu paljasti oven avautuvan. "Hei, oikeesti. Ota ne vaatteet pois. Olen nähnyt ennenki alastomia tyttöjä, jotka..."
"Et varmaan ole ennen nähnyt Jackin vaimoa alasti?!" tiuskaisin nopeasti kyynelten kirvellessä silmäkulmissa. Tiesin sanoneeni pahasti, mutta itselleni tilanne oli uusi. Koskaan kukaan ei ollut edes vilkaissut itseäni päin ennen, ja nyt aikaiset miehet kehottivat riisuutumaan lähes alati. "Anteeksi, sori..En mä pahalla"
"Ei se mitään. Mutta käskyt ovat käskyjä", Mike sanoi leppyneenä ojentaen tummansinisen t-paidan käsiini. "Tuossa on nyt jotain puhdasta. Huomenna Maria käy ostoksilla, niin voit kirjoittaa hänelle ostoslistaa mikäli erityistarpeita on"
Otin puuvillapaidan käteeni, ja kuuntelin kuinka Mike asteli hiljaisesti huoneesta ulos Jackin puolelle. Lattialankut narisivat raskaan miehen alla jokaisen askeleen kantautuessa koko ajan kauemmas minusta. Kohta ei kuulunut ääntäkään, vaan olin yksin. Ihan yksin omien ajatusten kanssa, veriset vaatteet ylläni.
"Pakkoha tää on", sanoin itselleni ottaessani päälypaidan pois pukeutuakseni tummansiniseen t-paitaan.
Nostin paidan helmaa varovaisesti sentti sentiltä, kunnes kaikista ongelmallisin kohta tuli vastaan. Valkoisen poolon kaulus puristi hivenen leukaani vasten, ja pelkäsin kuollakseni kipeiden kasvolihasten puolesta. Jack oli tehnyt tehokasta jälkeä lyödessään heikompaansa, enkä tulisi koskaan unohtamaan sitä. En ikinä eläessäni.
Päätin vain repäistä paidan voimakkaasti kasvojeni läpi. Paita repi nenänvartta tuskallisesti, mutta vain pienen hetken. Sekin riitti, tummanpunainen veri alkoi tippasemaan alas rintakehääni valuen kohti rintojen väliä jättäen vaaleita rantuja jälkeensä.
"Voi víttu..", kuiskasin. Laitoin valkoisen poolon kipeää nenää vasten, enkä välittänyt mistään enää mitään kävellessäni pienestä huoneestani ulos. Metalliputket soivat toisia vasten vaimeasti helisten, ja ennen kuin sain kädellä koskettua vessan ovea oli Mike jälleen seurassani.
Miehen kasvot punoittivat kiireestä, ja hämmästyin hieman miehen reagointia. Avasin vessan oven nopeasti laittaen sen kiinni perässäni.
"Sä oot ääliö", huikkasin nenä-äänellä oven lävitse ennen kuin huomasin etten saisi ovea lukkoon. Käteni haparoi turhaan tutunomaisesti vessanlukkoa etsien, mutta sitä ei löytynyt.
"Ai mikä olen?" Mike sanoi oven avautuessa hiljaa minua kohden.
"Anteeksi, en mä aikonut mitään!" koetin sanoa nopeasti, ja näytin verta vuotavaa nokkaani miehelle. "Tätä tulin, anteeksi! En aikonut mitään pahaa, en todellakaan!"
Mike asteli luokseni silmäillen samalla vartaloani kuumeisesti. Ylisuuret, vaaleat puuvillahousut olivat alaosan yllä, mutta yläkehossani ei ollut muuta kuin vain vaaleat rintaliivit koristeena hoikan vatsan yläpuolella. Silti minua ei hävettänyt, miehen ilme oli päättäväinen.
"Mä teen vain työtäni, joten toivon ettet sabotoisi sitä moukkamaisuudella", Mike sanoi pyyhkien hikeä kiiltävältä otsaltaan. "Näytäs sitä naamaasi"
Otin valkoisen paidan pois kasvojeni edestä, ja onnekseni Miken vahvat sormet koskettivat murskaantunutta nenänvartta harvinaisen sievästi.
"Danin pitäs kyl laittaa lasta tähän.. Ei jäisi rumaksi", mies sanoi hiljaisesti vilkaisten alastonta yläkroppaani uudelleen. "Mitä sulle oikein on tehty?"
Katsoin pitkää miestä hiljaisesti kasvoihin, ja käännyin tarkastelemaan itseäni suihkun vieressä olevalla peilillä. Korkea peili paljasti kasvojen turvotuksen monesta kohtaa; nenänvarsi, molemmat silmänymärykset sekä vasemman puoleinen poski värjäytyivät useaan tummaan mustelmasävyyn. Se sai minut parahtamaan pelosta. Säikähdin itseäni, omaa ulkonäköä ennen suhteellisen sievässä kasvotuksessa.
Siirsin katseeni hieman alaspäin, ja ohitin rinnassa olevat sormenjälkimustelmat suhteellisen helposti. Mutta sitten se alkoi, oikeassa kyljessä näkyi suuri kuoppa kylkiluiden välissä peittyneenä tummanpunaiseen mustelmakuorrutteeseen. Koko kylki oli samaa väriä, täysin vastakkainen toisen kyljen kanssa. Vaalea iho kuvastui voimakkaasti esiin kyljen viereltä, enkä voinut olla katsomatta itseäni enempää.
"Voi ei", totesin katsoen Mikea suoraan silmiin. "En haluaisi mitään muuta, kun olla ja mennä nukkumaan. Ilman kipua ja pelkoa huomisesta"
Mies katsoi ruskeat silmät huokuen aitoa välittämistä, ja hän ojensi minulle lihaksikkaan käden tukea antamaan. "Mene vain nukkumaan. Minä pidän huolta, ettei sinua häiritä loppuyönä. Saat levätä, olla ja sopeutua"
"Kiitos"
"Tätä tää työ on aina välillä"
Miehen sanat jäivät kummittelemaan mieleeni hänen auttaessaan minua pukemaan paidan ylleni, sekä peitellessään minut huolellisesti viileään huoneeseen ohkasen peiton alle. Mike oli tehnyt ennenkin tätä hommaa, osasi valita oikeat sanat rauhoittamaan mieltäni... Kenties muidenkin tyttöjen mieltä. Missä he ovat, miksi kaikki tapahtui tähän tyyliin?
Suljin silmäni väsyneenä, mutta rauhallisena. Luotin Miken sanaan enemmän kun omaan elämääni tällä hetkellä.
Havahduin hereille kuullessani alitajunnassa uneen tunkeutuvan tuulikellon äänen. Matalat kumahdukset pakottivat minut avaamaan silmäni kirkkaasta huonevalosta huolimatta, ja hämmästyin aidosti nähdessäni Marian seisovan pienessä huoneessa ikkunaverhoja availlen. Vanhemman naisen katse oli säälivä, mutta vaimea huomenten toivotus sai hänet murtumaan piittaamattomuutensa alla.
"woke up, young girl. It's new day"
Naisen yllä oleva vaalea essu heilahteli hoikan vartalon edellä hänen liikkuessa sulavasti huoneen ovelle ja siitä ulos. Olin yksin nopeammin kun ehdin edes huomata sitä.
Nousin istumaan pehmeässä vuoteessa, ja hämmästyin totaalisesti nähdessäni ikkunasta avautuvan ulkomaailman; Suuri, punaiseksi maalattu tallirakennus seisoi muutamankymmenen metrin päässä kuin vasta maalattuna, hohtaen kirkkaasti auringonkajon polttaessa puupintaa lämmöllään. Tallin välittömässä läheisyydessä oli kaksi suurta, jo vihertävää tarhaa kera muutamien hevosien, ja kauempana näkyi tarhoja lisää. Tallin vieressä oli suuri, valkoisilla aidoilla ympäröity hiekkakenttä. En ole koskaan nähnyt niin kaunista tallia, sekä sen ympäristöä.
Kiinnitin katseeni kentällä ravaavaan tummanpunakkaan hevoseen, sekä tamman selässä olevaan mieheen. Vaaleahiuksinen hahmo ratsasti tumma poolo päällä kevyesti kenttää kiertäen, ja petyin tuntiessani Jackin olevan selässä. Miten mies kykeni ratsastamaan sekä rakastamaan eläimiä, vaikka oli muutama päivä sitten tuhonnut suuren lauman hevosia tahallisesti. Rahan perässä, ilman mitään vastuuta mistään!?
Silti lumouduin täysin maailmaani katsoessani ratsukkoa. Hevosen musta häntä viuhoi jokaisen askeleen jälkeen voimakkaasti sivulta sivulle Jackin komentaessa eläintä allansa omaan tahtoonsa. Hevonen uskoi, kaula kaartui kauniisti etukenoon laukka-askeleiden kantaessa askeleita koko ajan vain kootummin sekä kantavammin. Mies tiesi todella, mitä teki hevosen kanssa. Alansa ammattilainen työssään.
|