|
Lähettäjä: piuhku.
Päivämäärä: 11.6.08 15:24:52
Ari oli edelleen päälläni, eikä selvästikään tajunnut mitä oli tapahtunut.
- Irti musta! kiljuin ja yritin kiemurrella pojan alta pois.
Paino hävisi nopeasti päältäni, muttei Arin omasta aloitteesta. Nousin istuvilleni ja käänsin katseeni kahteen poikaan. Ari makasi maassa ja Samu istui puolittain tämän päällä, pitäen Aria paidan kauluksesta kiinni.
- Mitä víttua täällä oikeen tapahtuu? Samu kysyi ja katsoi vuoronperään minua ja Aria.
- Yrititkö sä tehä Mialle jotain, kun täältä kuulu sellanen huuto ja kiljunta? Samu tuijotti nyt vain Aria. Ari näytti säälittävältä Samun rinnalla, poika oli paljon heiveröisempi ja jonkin verran lyhyempikin kuin Lehtosen jätkä.
Ari tuijotti vain Samua takaisin, eikä sanonut sanaakaan.
- Se yritti raiskata mut, keskeytin hetkellisen hiljaisuuden nyyhkyttäen ja pyyhin kyyneleitä kasvoiltani, joita kuitenkin vierähti aina uusia.
- Ei oo totta. Hélvetin rúnkkari sä et koske enää sormenpäälläskään tohon tyttöön! Ja älä vaan luule et selviit tästä noin vain, täst tulee poliisijuttu! Samu uhosi ja hetken jo pelkäsin tämän mojauttavan Aria nyrkillään.
- Mä en halua tästä mitään poliisijuttua. Mä vaan haluun unohtaa tän kohtauksen ja ton ihmisen, sanoin sivummalta.
- Siis annatko sä ton päästä tästä kuin koira veräjästä? Samu tivasi minulta, eikä selvästikään tajunnut, etten halunnut sotkea mitään poliiseja tähän.
- Mä en haluu mitään poliiseja tai muitakaan. Mä haluun vaan, että toi lähtee vetää, tuhahdin kyyneiletteni lomasta.
- Joo, mä meen, Ari pomppasi nopeasti ylös ja harppoi ovelle. Samu tarrasi pojasta vielä kiinni.
- Kuules nyt...
- Samu anna sen mennä, sanoin.
Vastahakoisesti Samu laski Arin menemään.
- Tällä kertaa sä selvisit näin vähällä, mutta jos sä vielä kerrankin yrität jotain niin sit mä en edes mieti, vaan teen susta rikosilmoituksen, sanoin Arille vielä ennen kuin tämä poistui ovesta. Ari pamautti oven takanaan kiinni jättäen minut ja Samun kahdestaan eteiseen. Istuin edelleenkin lattialla ja itkin. Samu käveli rauhallisesti luokseni ja polvistui viereeni. Sanaakaan sanomatta hän pyyhkäisi kyyneleet kasvoiltani ja kietoi sitten kätensä ympärilleni. Painauduin vaaleaa poikaa vasten ja itkin. Pian kyyneleeni saivat aikaan märän läiskän tämän paitaan.
- Kaikki on nyt hyvin. Toi jätkä ei enää tuu satuttaa sua, Samu kuiskasi rauhallisesti korvaani.
Siinä oli se Samu josta pidin. Suloinen, hellä ja huolehtivainen.
Hetken kuluttua istuimme molemmat olohuoneen sohvalla. Olin kietoutunut vilttiin ja hörpin kuumaa kaakaota. Minua puistatti Arin tempaus edelleenkin. Olin selittänyt Samun pyynnöstä koko minun ja Arin tarinan alusta alkaen.
- Onneks mä tulin, Samu sanoi kääntäen katseensa minuun.
Totta, se oli onni onnettomuudessa, että Samu oli sattunut paikalle.
- Mitä sä muuten teet täällä? Ja miten sä löysit tänne? kummastelin ja laskin kaakaokupin olohuoneen pöydälle.
- Mä halusin nähä sut ja jutella ihan kasvotusten. Musta tuntuu, että meillä on jotai puhuttavaa... Siks mä alunperin tulin. En mä todellakaan ois arvannu et pääsen leikkii jotai sankaria, Samu sanoi hymyillen varovaisesti.
- Mut mistä sä tiesit missä mä asun? ihmettelin edelleenkin kuinka poika oli löytänyt tänne. Samu vain naurahti.
- Pitäskö mun kuule nyt vetää jotkut pupukorvat päähän?
- Siis mitä? en taaskaan tajunnut tuota.
- Find.
- Nii?
- No niis mainoksis ne kaikki on sellasii pupuja. Tiiätsä ees mikä on find? Se mist saa niit numeroi ja osotetietoja...
- No tiiän!
- No ihme. Teistä naisista ku ei koskaan tiiä.
- Kyllä mä nyt findin tiiän ku käytän sitä itekki!
- Juujuu, tajusin jo.
Myöhemmin Samu pyysi, että voisi jäädä meille yöksi.
- En mä oikeen tiiä, sanoin mietteliäänä. Toisaalta halusin, että Samu jäisi, mutta toisaalta taas... Minusta tuntui, että poika pelasi jotain peliä, jossa nyt oli hyvyys-vaihe meneillään, mutta sitten kun päästäisin tunteeni taas valloilleen ja uskaltaisin unelmoida meistä niin pojasta muuttuisi varmaan taas täys sika.
- Sullakin olis varmaan turvallisempi olo, kun ei tarvis olla yksin, Samu perusteli miksi hänen pitäisi jäädä.
- Ei mua pelota. Tuskin Ari enää tulee, enkä mä aio sitäpaitsi päästää ketään enää sisään, sanoin yrittäen kuulostaa itsevarmalta.
- Mee vaan kotiis. Sähän asut Helsingissä eiks vaa?
- Juu niin asun. Pärjäätsä varmasti? poika varmisteli vielä. Samu halusi selvästi jäädä yöksi. Miksi, sitä taas en tiedä.
- Pärjään mä. Moikka, hymyilin ja heilautin kättäni sen merkiksi, että pojan olisi aika poistua.
- Okei, no mä meen... Älä sit oikeesti päästä ketään sisään, tai tsekkaa ainaki eka tost ovensilmästä et ketä siellä on, Samu ohjeisti minua vielä ovella.
- Juu, näin teen.
- Ja mulle voi soittaa koska tahansa. Jos tulee jotai ni mä pääsen tähän aika nopeesti, Samu lisäsi vielä ennenkuin poistui "heippojen" saattelemana ulos ovesta.
Tuntui rauhoittavalta, kun tiesi, että olisi joku jolle soittaa, jos hätä iskisi. Jos Ari vaikka palaisi ja alkaisi rynkyttämään ovea yrittäen murtautua sisään... Ajatus sai kylmät väreet kulkemaan lävitseni. Samassa tajusin, että olin mennyt poistamaan Samun numeron. Ja sitähän ei mistään numerotiedusteluista tai findeista löytyisikään.
Ryntäsin eteiseen vetäen kengät nopeasti jalkaani ja juoksin rappukäytävään. Juoksin raput alas ja pihalle. Samu oli juuri istuutumassa autoonsa, kun ampaisin tämän luokse hengästyneenä.
- Mikäs nyt? poika kysyi hämmentyneen näköisenä.
- Mä tajusin, ettei mulla ole sun numeroa, selitin haukkoen henkeäni. Olipas kuntoni rapistunut lähiaikoina.
- Sulla ei ole mun numeroa? Miten se on mahollista?
- Mä poistin sen suutuspäissäni.
- Ai sä oot ollu mulle niin vihanen, Samu irvaili.
- No joojoo. Annatsä sen numeron vai et?
Samu otti ojentamani puhelimen ja näppäili numeronsa siihen.
- Neiti on hyvä.
- Kiitoksia. No, hyvää yötä.
Yllättäen, salamannopeasti Samu vetäisi minut lähelleen ja painoi hellän suudelman huulilleni. Suudelma oli vielä lyhyempi kuin se minkä olin saanut rannalla, mutta silti se sai jalkani tuntumaan keitetyltä spagetilta.
- Öitä, Samu toivotti vielä. Sitten Samu sulki autonsa oven ja kaasutti pois. Minä lähdin kävelemään sisälle. Kerrostalon ulko-ovelle päästyäni tajusin jotain kamalaa. Olin lähtenyt niin kiireellä, että avaimeni olivat jääneet sisälle. En pääsisi edes rappykäytävään, sillä kerrostalojen ulko-ovethan lukittautuivat aina tiettyyn aikaan illasta, jolloin sisään eivät päässeet kuin talon asukkaat omilla avaimillaan.
- Joko sulla tuli mua ikävä? Samu kysyi mukamas-häkeltyneen kuuloisena, kun soitin tälle.
- About minuutti ja sä jo soittelet mun perään! poika höpisi toisessa päässä luuria.
- Joo joo. En mä muuten soittais, mutta mä jäin lukkojen taakse!
- Hahhah! Eiks arvon neiti tajunnu ottaa avaimia mukaan!
- Lopeta! komensin terävästi.
- Anteeks kovasti. Tää tilanne vaan huvittaa mua.
- Mua ei. Mua pelottaa seistä yksin täällä pihalla. Voitsä tulla hakee mut, jos tuun sun luo yöks? kysyin varovaisesti, sillä itsehän olin juuri torjunut pojan, kun tämä oli halunnut tulla yöksi.
- En mä tiiä jaksanks mä kääntyä enää takaisin päin hakee sua, poika tokaisi kuivasti ja sai minut hätääntymään.
Taasko poika päätti aloittaa tuon idiootti-linjan? Juurihan tämä oli ollut ihana ja mukava ja kaikkea!
- Samu sä et voi jättää mua tänne pihalle nukkumaan! Mun kaikki kaveritkin asuu liian pitkällä, en mä uskalla kävellä niille, jos Ari on jossain ja sit se..., selitin hätääntyneenä, kunnes Samu keskeytti minut.
- Idiootti kato taakses.
Käännähdin ympäri ja näin tutun bemarin kaartavan kerrostaloalueemme pihalle. Helpottuneena suljin luurin ja kävelin autolle.
- Luulit sä ihan oikeesti et mä jättäsin sut tänne? Samu kysyi, kun istuin pelkääjän paikalla ja kiinnitin turvavyötäni.
- No mä oon vähä herkkäuskonen, totesin katsoen poikaa, joka hymyillen pudisteli päätään.
- Ai vähän herkkäuskonen? poika nauroi ja painoi kaasua saaden auton liikkeelle. En vastannut enää mitään, vaan mietin jo kuinka jännää olisi päästä vierailemaan Samulla. En ollut ikinä käynyt kenenkään julkkiksen kotona. Miltähän ylipäätään jonkun laulajan asunto edes näytti?
|