|
Lähettäjä: Toi
Päivämäärä: 31.5.07 21:34:17
Kirjoitin tämän lyhyen tarinan Ferrarin kirjoituskilpailua varten. No, olen tällä kertaa itse ihan tyytyväinen jälkeen, tarina on mielestäni aika suloinen. Mutta kukin sanokoot omat mielipiteensä, voi olla ettei kukaan muu teistä pidä tarinasta...
Kahdella eurolla, viidellä sentillä
Tarina meistä kahdesta ja siitä kolmannesta
Elämä Kukkarossa oli pimeää. Aivan, luit oikein, Kukkarossa. Siellähän minä asuin, kauan. Palataanpas alkuun. Elämä Kukkarossa oli pimeää, mutta samalla myös yksinäistä. Sillä minähän olin yksin. Aivan yksin. Kuulin usein ääniä Kukkaron ulkopuolelta, kun Kukkaron omistaja puheli kavereilleen. Me, minä ja Kukkaro, me olimme miehen taskussa. Usein Kukkaro valitteli, kuinka ahdasta sillä oli taskussa, mutta minä en vastannut. Miksi olisinkaan vastannut, sehän oli Kukkaro, minä olin Kolikko. Euron Kolikko. Mutta palataan omistajaamme. Usein hän valitteli ystävilleen, kuinka hänella oli Matti Kukkarossa. Minua se hieman kummastutti, minähän olin tyttö. Eikä minun nimeni siis voinut olla Matti. Enkä minä koskaan halunnut olla Matti, koska en tahtonut olla joku miespuolinen suttukolikko.
Minä olin ylpeä siitä, että olin niin puhdas. Hohtelin kauniin hopeisen ja kultaisen värisenä, ja minussa luki 1 euro. Ja joku numero, jonka olin aina olettanut olevan 2001, mutta kun... Minä en osaa lukea. Minä tiedän että minussa lukee se euro, koska niin kovin usein kukkaro sanoi: "Miltähän tuntuisi olla sinä, kun kyljessä lukisi 1 euro". Se tuntui kiusalliselta, ihan kuin Kukkaro ei olisi arvostanut minun sileitä, kiiltäviä pintojani ja kaunista, pyöreää ulkomuotoani.
Niin me elimme, olin aina yksin. Seuranani oli vain Kukkaro. Kunnes sinä saavuit, olit samanlainen kuin minä, mutta sinä olit poika. Kenties sinä olit se Matti, josta Kukkaron omistaja niin useasti puhui. Olit myös Kolikko, mutta sinäpä osasit lukea. Minusta sinä olit älykäs. Osasit lukea ja laskea, sen verran ainakin, että tiesit että kun meitä oli kaksi yhden euron Kolikkoa, niin me olimme yhteensä kaksi euroa. Minusta se tuntui hienolta ajatella niin. Mutta minäpä en ollut enää yksin, kuten jo kerroinkin. Sinä olit Kolikko kuten kerroin, ja sinulle minä saatoin jutella. Kukkaro taisi tuntea olonsa ulkopuoliseksi, sillä se oli hiljaa. Mutta minäpä en säälinyt Kukkaroa. Se oli iso ja omituinen, ja kaiken lisäksi se oli ihan erilainen kuin me Kolikot. Se ei edes kiiltänyt.
Mutta meidän kaikkien elämä jatkui silti. Usein Kukkaron omistaja otti meidät, minut ja sinut, ulos Kukkarosta, hän katseli meitä. Minusta se oli omituista. Mitä meissä oli katseltavaa? Olimme vain kummatkin kauniita ja pyöreitä. Kenties hän ihastelikin minun upeita kurvejani, sinun kurveistani en uskalla puhua, koska sinä olet poika. En tiedä, loukkaantuisitko jos sanoisin jotakin sinun kurveistasi, koska en ole koskaan ollut poika.
Me oltiin koko ajan vaan parempia ystäviä. Minusta tuntui, että aina jos Kukkaron omistaja otti sinut ulos Kukkarosta, jokin magneetti sinussa veti minua puoleensa. Halusin mukaan. Mutta en päässyt, en aina.
Pian koko elämämme mullistui, sinun ja minun. Me menimme naimisiin! Kukkaro toimi pappina - joskin vahtentahtoisesti, ja sen Neppari ja pieni Vetoketju toimivat todistajina. Me olimme aviopari, sinä ja minä. Minusta sekin oli hienoa. Tuntui hauskalta ajatukselta, että sinä olit minun mies ja minä sinun vaimosi. Me jatkoimme elämäämme yhdessä, ja Kukkarokin piristyi pian. Se alkoi puhumaan tämän pienen Vetoketjun ja Kukkaron Nepparin kanssa, ja aina kun oli aika mennä nukkumaan, minä kuuntelin niiden puhetta. Nykyään se tuntui rauhoittavalta, kun sinä olit vieressäni.
Mutta mitä kaikkea meillä olikaan vielä edessä; me saimme vauvan. Kukkaron omistaja toimi ilmeisesti Haikarana, hän pudotti kerran seuraksemme meidän pienen, ruskean vauvamme. Vauvan nimeksi tuli viisisenttinen. Sen kyljessä luki 5 cent, ja minusta se oli hienoa; vauva tulisi vanhempiinsa. Olin varma, että kunhan vauva kasvaisi, siitä tulisi myös yhtä kaunis euro kuin meistäkin. Vauva oli poika, ja se oli tärkeää sinulle. Minusta oli hienoa katsella, kuinka sinä opetit vauvaamme lukemaan - minä kun en edelleenkään osannut lukea. Mutta eihän minun tarvinnutkaan, riitti, että sinä osasit.
Sinä iltapäivänä tunsin kuinka Kukkaron omistaja lähti liikkeelle ottaen Kukkaron mukaansa, ja meidät tietenkin samalla. Me nautimme kyydistä, kaikki kolme Kolikkoa, mutta pian Kukkaron omistaja pysähtyi. Mies tuntui puhuvan jotakin jonkun naisen kanssa.
"Maksaako tämä lehti todella kaksi euroa ja kymmenen senttiä?" Mies kuului kysyvän.
"Kyllä, ja vain käteinen kelpaa." Se oli se nainen.
"Voi voi, minulta uupuu viisi senttiä..."
"No, voinkai minä antaa viisi senttiä alennusta sinulle..."
Tunsimme, kuinka mies kaivoi Kukkaron taskustaan. Pian ulkoilma valui sisään, Kukkaron omistaja oli avannut Nepparin ja pikku-Vetoketjun. Hän kaivoi ensin sinut esille.
"Matti, minne sinä menet", minä kysyin sinulta. Et vastannut. Pian lähti vauvakin.
"Viisisenttinen, minne sinä menet", kysyin siltä. Se ei vastannut. Pelkäsin menettäväni sinut ja meidän vauvamme. Meidän kolmannen perheenjäsenemme. Meidän viisisenttisemme. Kuulin kuinka te kilisitte, te hyvästelitte minua. Pian kuitenkin Kukkaron omistaja nappasi minut sormiensa väliin. Te lojuitte siinä pöydällä, ympärillämme oli omituisen näköistä. Minusta oli kummallista katsoa, kun siinä huoneessa oli niin paljon ihmisiä, ja näin joitakin outoja esineitä.
"Ne ovat sanoma- ja aikakauslehtiä", selitit minulle. Minusta oli hienoa, että sinä tiesit sellaisen asian.
Pian joku vieras nainen otti meidät kaikki kolme käteensä. Hän avasi jonkinlaisen taikalaatikon, ja näin sisällä muitakin Kolikkoja, ja joitakin paperilappuja.
"Ne ovat seteleitä", kerroit minulle. Minusta oli hienoa, kun sinä tiesit senkin.
Pian meidät kolme pudotettiin siihen laatikkoon, mutta me kaksi jouduimme eroon pojastamme. Viisisenttinen katosi näköpiiristämme, mutta sinä sanoit minulle rauhoittavasti:
"Se on muiden ikäistensä kanssa. Viisisenttinen on päässyt päiväkotiin."
Minusta oli lohdullista ajatella, että sinä tiesit kaiken.
|