Lähettäjä: kesä 
Päivämäärä:   30.6.22 19:54:27

Kertokaapas, millainen suhde teillä on parhaaseen ystäväänne, kauanko ystävyyttä on kestänyt, mitä eroavaisuuksia teissä on jne.

Minun suhteeni parhaaseen ystävääni on kestänyt 36 vuotta. Voisin sanoa, että se oli ystävyyttä ensi tutustumisella. Olimme tiedetty toisemme jo aiemmin lukion rinnakkaisluokilta, mutta kun olimme yhteisellä luokkaretkellä, niin kaikki lähti siitä. Minulla oli tuona aikana toinenkin hyvä ystävyyssuhde, mutta se ei kantanut jostain syystä kauhean pitkälle. Iloinen olen siitä, että nyt olen tämän toisenkin kanssa uudelleen lähentynyt, ihan parin viime vuoden aikana.

Mutta takaisin parhaaseen ystävääni. Hänen kanssaan ei olla välillä pitkiin aikoihin yhteyksissä. Silti yhteys säilyy. Voin aina olla oma itseni hänen kanssaan, voin aina sanoa mielipiteeni asiasta kuin asiasta hänen seurassaan. Hän ei tuomitse mielipiteitäni, enkä minä hänen. Jotain eroavaisuuksia on joissain mielipiteissämme, mutta se ei meitä häiritse.

Emme hirveästi ole riidelleet. Mutta kerran meillä oli välirikko, mikä kesti parisen vuotta. Ensin minun äitini sairastui vakavasti, silloin hän jaksoi vielä minua ja minun avautumistani. Vähän sen jälkeen hän kohtasi lähipiirissään sellaista vastoinkäymistä, ettei hän jaksanut minun avautumistani, ja kun hän on luonteeltaan sellainen, että murehtii mieluummin itsekseen, kuin puhuu edes minulle, oli soppa valmis. Minä en saanut kuuntelijaa, hän ei halunnut avautua. Yritin hirveän monta kertaa sopia tapaamista, hän ei halunnut. Lopulta yhteydenpito loppui kokonaan. Välimme katkesivat täysin lähes kahdeksi vuodeksi.

Koko tuon ajan olin surullinen, itkuinen, tuntui, kuin paras ystäväni olisi kuollut. Olin ihan epätoivoinen. Pienin askelin se ystävyys alkoi rakentua uudelleen: ensin nimpparipäiväntoivotuksena, puoli vuotta myöhemmin tapaamisehdotuksena. Ja sitten tavattiinkin saman tien toisessa kaupungissa yhteisen viikonlopun merkeissä. Kun sanoin hänelle, että minusta tuntui, kuin hän olisi kuollut, niin hän sanoi, ettei voi kuvitellakaan, että joku välittäisi hänestä niin paljon. Ja sitten itkettiin yhdessä.

Tuo hirveä totaalinen parin vuoden ero ja mykkäkoulu vain lähensi meitä. Sen jälkeen joka ikinen kerta, kun tapaamme, halaamme toisiamme, vaikka sitä ennen ei koskaan. Ja edelleenkään ei tule ainakaan itselleni sellaista aihetta tai ajatusta, mistä en voisi hänelle kertoa. Mielipiteissämme olemme välillä eri mieltä, mutta ne ovat vain mielipiteitä.

Kyllä nyt tuntuu ihan hirveän kamalalta ajatus, jos ystävääni ei olisi. Ihan kuin puolikas olisi minusta pois. Hän on minulle tärkein ihminen äitini jälkeen.

Lähettäjä: H 
Päivämäärä:   30.6.22 20:02:15

Puhut kauniisti ystävästäsi.

Lähettäjä: ?? 
Päivämäärä:   30.6.22 20:10:02

Tutustuimme muistaakseni vuonna 2000 opiskelun merkeissä. Samanlainen huumori ja samat kiinnostuksenkohteet ja arvot yhdistivät silloin ja yhdistävät edelleen nyt yli 20 vuotta myöhemmin. Olemme sillä tavalla erilaisia, että ystäväni on erittäin ekstrovertti ja sosiaalinen ja aina menossa ja itse taas olen introvertti enkä viihdy isoissa porukoissa ja olen muutenkin melkoinen kotihiiri. Mutta elämäntilanteemme ovat edelleen melko samanlaiset eli olemme kumpikin lapsettomia sinkkuja. En itse yleensäkään harrasta riitelemistä ja välirikkoja eikä ystävänikään, joten ei ole ollut ikinä mitään sen isompia erimielisyyksiä.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   1.7.22 08:44:41

Tutustuimme joskus 80-luvun loppupuolella harrastuksen parissa; olimme valmennusleirillä ja jaoimme saman huoneen. Siitä se lähti.
Meillä on aina ollut välimatkaa enemmän tai vähemmän, eli näkemään ei olla usein päästy. Silloin nuorena lähinnä juuri tuon harrastuksen kautta - leireillä ja kisoissa. Mutta posti kulki, kirjeitä meni varmaan 3 viikossa suuntaansa :D Ja pitkiä kirjeitä olikin...
Ja voi sitä juhlaa, kun joskus harvoin pääsimme toistemme luo yökyläilemään.

Elämä on tässä heitellyt kumpaakin suuntaan ja toiseen, välillä on toooooosi pitkiä aikoja, ettemme pidä mitään yhteyttä, mutta jos on jotain suurempaa menossa, on langat kuumina välittömästi. Meillä on jokin mieletön yhteys, joka säilyy, vaikka siitä ei ns. väkisin pidettäisi kiinni. Jos soittaisin hänelle nyt, jatkuisi juttu siten, kuin viimeksi eilen oltaisiin oltu yhteyksissä.

Olemme toistemme esikoisten (nyt jo aikuisia) kummit, se oli aikoinaan ihan itsestään selvää.

Hän on ystävä ja luotettu, minulle se ainoa ihminen maailmassa, johon olen aina voinut luottaa täysin. Pystymme olemaan toisillemme täysin rehellisiä, vaikka mielipiteet meillä monesti eroaakin - kunnioitamme toistemme mielipidettä, emme loukkaannu, vaikka toinen sanoo suoraa ja rehellisesti jotain, mitä emme ehkä haluaisi kuulla (mutta joka loppupeleissä on hyvä kuulla); kumpikin tietää, että tarkoitus ei ole loukata. Itkemme ja nauramme yhdessä.
Hän on minulle hyvin rakas ja tärkeä.

Tänä kesänä tapaamme pitkästä aikaa, kun lähden hänen luokseen viikonlopun viettoon. Edellisestä tapaamisesta on 3 vuotta, joten innolla odotan :)