|
Lähettäjä: .
Päivämäärä: 20.10.19 18:39:42
Tuo asian sivuuttaminen ja kieltäminen on vain oma defenssi. Helpompi jatkaa samaa skeidaa, jos teeskentelee, ettei mitään ole sattunut. Ummistaa silmänsä siltä, että toinen kohtelee järjettömän huonosti ja tekee törkeitä temppuja. Koska sillä hetkellä, kun sen tajuaa ja sanoo ääneen, että mitä hittoa sä just teit mulle, on velvollinen reagoimaan siihen. Tai joutuu valitsemaan, jääkö suhteeseen, jossa toinen kohtelee kuin paskaa, vai vaatiiko oikeutta itselleen. Jälkimmäisen vaihtoehdon kanssa ero on yleensä ainoa vaihtoehto ja siinä joutuu uskaltamaan sekä toisen raivon yli, että myöntämään itselleen ja muille, että tämä meni nyt puihin koko homma. Etenkin pitkässä ja ns vakavassa suhteessa, jota vieläpä muut pitävät hyvänä, koska olet itse piilottanut räikeätkin epäkohdat, kynnys eroon on korkeampi. Itselläni oli aika kova paikka myöntää, että päällepäin idylliltä näyttänyt loppuelämän suhde oli aivan hirveää paskaa ja että ns epäonnistuin siinä. Mutta kun yksin ei voi pelastaa suhdetta toimimalla normaalisti, jos se toinen ei toimii epänormaalisti.
Meni aika kauan, että pystyin uuteen suhteeseen. Pari vuotta meni opetellassa, kuka minä olen, mitä minä haluan elämältäni ja suurimpana oppina se, että olen aivan yhtä hyvä ihminen kuin muutkin ja oikeutettu onneen. Samalla parin vanhan kaverin kanssa ystävyys loppui, koska muutuin ihmisenä täysin. Olin elänyt teinistä lähtien muiden käskyn alla ja odotusten mukaan, kunnes aloin löytää itseni. Tutustuin aviomieheeni ja päädyimme yhteen. Olin luullut silloin jo käsitelleeni kaiken. Yllättävää oli se, miten vihaiseksi tulin vielä jälkeenpäin. Puoli vuotta olin aivan raivoissani. Jotenkin se kontrasti hyvässä ja turvallisessa suhteessa vs edellinen suhde sai vielä tunteet pintaan. En ollut sinkkuna eron jälkeen pitänyt kokemiani asioita niin suurina. Hetken harkitsin jopa ammattiapua, koska en tuntunut pääsevän katkeruudesta eroon ja en halunnut tuhota uutta suhdetta vanhoilla paskoilla. No helpotti se, mutta paljon piti työstää asioita päässään. Suuri kiitos maailman ihanimmalle miehelle, joka jaksoi kärsivällisesti katsoa vaiheiluani. En mitenkään erityisesti ole avannut mennyttä, kerran kännissä kerroin sen verran, että tapahtunut tämä tuo ja se ja koitan käsitellä sitä nyt päässäni, mutta mitään akuuttia hätää ei ole.
Olin aloittajan kanssa samanlaisessa suhteessa ja vuosia esitin itselleni ja muille, ettei ongelmia ole. Kerran ex meni minunkin viimeisen rajani yli ja en vain voinut enää sulkea tilanteelta silmiäni. Teki jotain sellaista, jota edes kynnysmatto ei voinut sietää, vaikka käytös oli pahentunut pikkuhiljaa ja siinä oli jo tapahtunut vaikka mitä. Olin vain yrittänyt sietää ja varoa kaikessa tekemisessäni, etten suututa, tosin eipä siitä mitään apua ollut. Eroaminen meni myöskin samoin, ex itki ja aneli ja vakuutteli suurta rakkauttaan, itse en ollut tuntenut yhtään mitään enää aikoihin. Ehkä vähän säikähdinkin sitä, miten täysin tyhjä olin tunteista.
|