|
Lähettäjä: .
Päivämäärä: 20.10.19 01:14:41
Tuntuu olevan hankalaa, kun seuraa tuttavapiiriä. Onko se sitten tinderin tuleminen vai mikä, koska ei se tuollaista ollut vajaat 10v sitten. Silloin oli normaalia edetä muutamien treffien jälkeen seurusteluun ja oikeasti isoja juttuja olivat lähinnä yhteen muutto ja kihlautuminen.
Ihmettelen sitä, mikä siinä seurustelussa pelottaa. Tai siinä, että sanoo rakastavansa. No joo, se on iso sana ja asia. Mutta jos ollaan kuukausikaupalla oltu yhdessä, tehty asioita yhdessä ja eletään sitä alkuhuumaa, niin miksi sitä ei voi sanoa? Vai onko sitä alkuhuumaa enää, jos se ihanin seukkaamisen alkukin on vain jotain katellaan, tapaillaan? Eihän siinä kuitenkaan tehdä kerralla koko loppuelämän kestäviä päätöksiä ja lupauksia, vaan sillä hetkellä tuntee rakkautta sitä ihmistä kohtaan ja haluaa olla yhdessä. Tuskin rakkauden tunnustusten tai seurustelun aloittamisen pitkitys kuitenkaan luo yhtään sen varmempaa pohjaa tulevaan.
Minusta ei tosiaankaan olisi enää deittailemaan. Ihastun hyvin voimakkaasti yhteen ihmiseen kerrallaan, en katso silloin muita tai edes näe, mutta jos koen toisen olevan vain puoliksi mukana saati pitävän ovea auki toisaalle, mielenkiintoni lopahtaa heti. Muutenkin olen vaatinut sen, että mies on aloitteellinen ja haluaa juuri minut, ei mitään perässä vedettävää, joka on paikalla, mutta ei tee mitään asioiden eteen. En ole myöskään suostunut mihinkään parisuhdetouhuihin, jos kyseessä ei ole seurustelu. Joku kuukausia jatkunut epämääräinen säätäminen kuulostaa niin stressaavalta, että en alkaisi. Pelkkä seksisuhde on ollut ok joskus, mutta silloin en todellakaan jäänyt halailemaan tai leikkimään kotia, housut jalkaan ja moikka. Tapailu taas on ollut sitä, että pidetään kivaa, mutta ei tähdätä yhteiseen tulevaisuuteen ja se niin, että molemmat sen varmasti tietävät. Ts tykkään itsestäni sen verran, että en ole jäänyt mihinkään epämääräiseen kuvioon itse enemmän tuntevana odottelemaan, että kelpaanko vai en.
|