Lähettäjä: Äksy
Päivämäärä: 25.6.19 18:43:49
Sinkkuus oli mulle ihan mieluinen tapa elää aina viime vuosiin saakka. Oli urakehitystä, mielenkiintoisia opintoja, harrastuksia ja ennenkaikkea aktiivinen ystäväpiiri, jonka kanssa pidettiin yhteyttä. Nyt viimeisen kahden vuoden aikana sinkkuudesta on tullut surkea elämäntapa, ja koen oloni tosi yksinäiseksi, kun rakkaimmat kaverini ovat kaikonneet perhe-elämiinsä.
En nauti tästä, mutta edelleen pidän kiinni siitä näkemyksestä, että yhdentekevää (tai huonoa) kumppania en huoli. Onneksi tosiaan olen terve ja yritän pysyä liikkeessä, tavata ihmisiä ja pitää mielen avoinna. Harmi vaan, että yhä useammin saan itseni kiinni siitä, että kuljen kaupungilla otsa rypyssä ja sydän suljettuna kuin iloisena ja onnellisena hymyillen. Elämänmuutoksen paikka, tiedän. (Tulen vaihtamaan työpaikkaa seuraavan vuoden aikana, se on nyt päätetty.)
Vaikka sinkkuus ei olekaan mikään vamma, niin kyllä kaikkien isojen päätösten tekeminen tuntuu silti kaksinverroin vaikeammalta kuin parisuhteessa. Ei ole mitään tukea, jos vaikka sairastun tai joudun työttömäksi ja saan korvauksia vasta kuukausien päästä. Vastuu on iso, mutta vaikeimmalta sinkkuus tuntuu kuitenkin ihan arkisissa asioissa: siinä, että kannan vuosi toisensa jälkeen kauppakassit yksin kotiin, teen ruuan vain itselleni, suunnittelen lomat vain itselleni, raahaudun kauppaan ja apteekkiin vaikka olisi 40 kuumetta ja ripuli. Voin vain kuvitella yksinhuoltajien arjen...
Häistä en ole koskaan edes osannut haaveilla. Siinä olisi mulle romantiikkaa tarpeeksi, jos mies tulisi hakemaan mut töistä kotiin kun oon iltavuorossa.
|