Lähettäjä: Nasu
Päivämäärä: 16.6.19 20:37:03
Heippa!
Nyt alkaa olla omat keinot vähissä, joten menköön tämä viimeisenä oljenkortena ennen viimeistä vaihtoehtoa, eli eroa.
Ollaan n. 1.5v seurusteltu, emme asu yhdessä. Mies kovasti haluaisi, itse jarruttelen nimenomaan tämän ongelman vuoksi.
Mies on huomaavainen ja kiltti, osaa kuitenkin laittaa minulle (jokseenkin määrätietoinen ja omapäinen....) tarvittaessa vastaan. Yhteinen aika on sujuvaa, toki miehen työt rajoittavat (tekee pitkiä päiviä).
Alkuunsa käytiin yhdessä jonkin verran ulkona, illat sujui hienosti, oli hauskaa ja kumpikaan ei vetänyt ihan överiksi.
Nyt viimeisen puolen vuoden aikana on arkisin juominen alkanut lisääntymään mitä ihmeellisimmin perustein tai sitten sitä olutta vaan juodaan. Viikonloppuisin on pakko päästä milloin synttäreille/varpaisiin/työpaikan juhliin/saunailtoihin tai muihin, ja nyt järjestäen viimeisimmät 10krt on ollut aivan käsittämättömän järkyttäviä. Itse olen ollut selvinpäin (paitsi kerran). Milloin mies haukkuu minut huoraksi, kusipääksi ja latelee kaikki vikani (on ollut kohtuullisen rankka työvuosi takana, johon olen hakenut myös ihan psykologilta apuja keskustelun muodossa, sisälsi mm työpaikkakiusaamista) ja kuulen ylipäätään kuinka huono ja arvoton olen. Myös käsiksi mies on käynyt n joka toinen kerta eri tilanteissa. Miehen katse lasittuu, eikä enää tiedosta mitä tekee saati reagoi itkemiseen/paniikkiin/tai muuhun vaan yleensä estää minun lähtemisen paikalta.
Nyt eilen oli ottanut sukulaisten kanssa yhteen, jolloin pääsin kertomaan suurinpiirtein tilanteesta ja siitä että nyt täytyisi puuttua. Sain osani myös yöllä kun kömpi tänne aamuyöllä. Oli yrittänyt käydä myös heidän päälle ja huorittelut muitakin.
Olen yrittänyt ja koittanut sanoa ajatuksia siitä ettei ole normaalia, tarvitsee apua ja näin ei voi jatkua. Kuulemma ongelmaa ei ole, kun pystyy käymään töissä. Vika on ollut minun, koska kuulemma joku minussa on sellainen mikä saa hänet raivostumaan.
Tänää ei juuri olla puhuttu, ei kuulemma halua. Itsellä rintaa puristaa ja ahdistaa enkä saa otetta nyt mistään. Tiedän, että alkoholismi on sairaus, mutta en vaan vielä pysty luovuttamaan kun näen toisen olevan niin sekaisin. En voi väkisin myöskään pelastaa, mutta pelkään jotain sattuvan jos nyt erotaan.
|