Lähettäjä: Samassa veneessä
Päivämäärä: 14.6.18 12:43:23
Kuulostaapa tutulta! Minulla on myös samanlainen pähkintä menossa, sillä erotuksella että yhdessä on oltu 10 vuotta pitempään ja olemme jo nelikymppisiä.
Tapasimme asuessani miehen kotimaassa, mutta mies muutti perässäni Suomeen. Asui täällä melkein 10 vuotta, mutta ei koskaan kotiutunut. Tähän vaikutti suurimmaksi osaksi se, että ei löytänyt kunnollista työpaikkaa. Oli kyllä oman alan töissä, mutta alipalkattuna ja aliarvostettuna.
Minusta oli hyvin ymmärrettävää, että hän palasi kotimaahansa. Sai sieltä heti hyväpalkkaisen työn ja muutaman kuukauden työskentelyn jälkeen hänelle alettiin puhua ylennyksestä.
Miehen kotimaassa ei ole mitään vikaa, se on englanninkielinen länsimaa. Mutta tämän 10 vuoden aikana minä olen kasvattanut juuret Suomeen. On pari rakasta hevosta ja koira, joka ei terveydentilansa vuoksi voi lentää. Työni on sidottu suomen kieleen ja olen vuosien punnertamisen jälkeen viimein päässyt mukavaan uranousuun.
Mies haluaisi, että muuttaisin. Minä en haluaisi luopua hyvästä miehestä, mutta en myöskään hevosista ja koirasta. En oikeastaan työstäkään. Tavallaan vaakakupissa painavat hyvä parisuhde ja ihan kaikki muu.
Vuosia ennen kuin tapasin mieheni, eräs kansainvälisessä parisuhteessa oleva sanoi minulle, että älä ikinä ota ulkomaalaista miestä. Olisi kannattanut uskoa.
Aloittajalle sanoisin, että kun elämäntilanne on noin joustava ja miehen haluaisit pitää niin lähde katsomaan, mitä elämä siellä toisessa maassa voisi tarjota. Aina sieltä pääsee kuitenkin takaisin. Anna itsellesi takaraja, vaikka että katselet vuoden. Sitten ainakin tiedät, että se elämä ei ollut sinua varten. Älä ainakaan elätä toivoa, että mies vielä joskus haluaisi muuttaa Suomeen, koska todennäköisesti ei halua.
Itsekin ajattelen, että tällaista kaukosuhdetta ei voi jatkaa loputtomiin, vaan pian on päätettävä, mistä luovun. Saatan toteuttaa yllä olevan neuvon itsekin.
|