Lähettäjä: Hevoseton 
Päivämäärä:   1.11.25 14:24:18

Minulla oli omia hevosia toistakymmentä vuotta. Hevoset ovat olleet oleellinen osa elämääni lapsuudesta asti ja iso osa persoonaani. Jouduin luopumaan omista hevosista elämä kriisin vuoksi. Aluksi olo oli helpottunut, sillä hevoset olivat muodostuneet myös taakaksi ja olin toisinaan leikitellyt ajatuksella, voisiko hevostelun tilalle löytyä jotakin muuta, vähemmän kuormittavaa ja vähemmän kallista harrastusta.

Noh, nyt on muutama vuosi mennyt ilman hevosia ja elämä asettunut taas uuteen uomaan, ja samalla iski valtava kaipuu hevostelun pariin. Tuntuu, että oma identiteetti on ihan hukassa ilman niitä ja olen pohjattoman kateellinen lähipiirin ihmisille, joilla hevosia. Olen yrittänyt löytää "kevyempää" tapaa hevostella, vuokrata, käydä tunneilla, mutta mikään noista ei iske. Kaipuu omaan hevoseen on viiltävä. Mietin jo, että onko tämä edes normaalia enää.

Mahdollisuus oman hevosen hankkimiseen on vaikea. Omaa paikkaa ei nyt ole, eikä sellaista ihan heti pysty rakentamaan. Lähellä ei ole sopivia tallipaikkoja vieraillakaan, mutta mutta... En tiedä mitä tehdä. En myöskään enää koskaan varmasti saa hankittua yhtä hyvää hevosta, kuin minulla oli, josta jouduin kriisin vuoksi luopumaan. Sekin katkeroittaa minua. En voi saavuttaa mennyttä elämää enää, edes päästä lähelle.

Onko kohtalotovereita, joilla on ollut suuria vaikeuksia elää ilman hevosia lajin lopettamisen jälkeen....? Miten olette selvinneet?

Lähettäjä: Hevoseton 
Päivämäärä:   1.11.25 14:26:24

Siis etenkin jos lajin lopettaminen ei ole ollut oma valinta.

Lähettäjä: . 
Päivämäärä:   1.11.25 14:45:54

Ihan sillä periaatteella, että hyväksyy elämän aaltomaisuuden. Välillä käydään pohjalla ja sitten ollaan harjalla. Koitan nähdä myös muut lajin parissa olevat siten, että he ovat siellä aallonharjalla tai sen tuntumassa. Kyllä elämä koettelee kaikkia, yleensä vain eri aikaan.

Silloin kuin itselläni oli viimeksi parempi jakso elämässä, joukkoon mahtui ihmisiä joilla saattoi olla haastavampaa, kyllä heidän kateus tuntui ikävästi niskassa ja vaikutti jossain määrin siihen kuinka paljon iloitsi ja toi esiin niitä omia ilonaiheitaan. Nyt taas, kun itsellä on vaikeampi jakso ja jollain parempi, en oikeastaan välitä olla edes kateellinen. Tietysti harmittaa, kun oma elämä ei ole sellaista kuin haluaisi ja hyvin kaukana siitä. Mutta ei se ole syy levittää negatiivisuutta ympärilleen.

Haluan uskoa, että paremmat ajat koittaa vielä minullekin, ja voin elää juuri sellaista elämää kuin haluan. Ja sitten kun minulla menee hyvin, en todellakaan pienennä itseäni sen takia ettei jollekin muulle tule paha mieli! On nimittäin käyty niin pohjalla, että muiden tunteet ei ole mun vastuulla, kasvakaa aikuisiksi :D

Lähettäjä: Maija 
Päivämäärä:   1.11.25 15:01:25

Meni oma aikansa hyväksyä (myin hevosen lasten takia).
Käyn ratsastamassa satunnaisesti, mutta se mikä auttaa jaksamaan tällä hetkellä ilman hevosta, on hevosista opiskelu. Kaikenlaisia kursseja, sekä hevoshierojan AT tullut suoritettua.

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   1.11.25 15:30:00

Itselle parhain päätös ikinä. Olisi pitänyt luopua hevosesta jo paljon aiemmin. Iso taloudellinen taakka tipahti pois hevosen lähdettyä. Rahavaikeudet vei ilon harrastaa.
Ne parhaimmat heppailut tuli heppailtua lapsena ja sen hetken kun hevoset oli omassa pihassa. En aio enää ikinä omistaa hevosta ellei sitä saa omaan pihaan.