Lähettäjä: Aikuiset lapset 
Päivämäärä:   3.9.21 17:32:17

Miten oppia olemaan surematta aikuisten lasten elämän vastoinkäymisiä?
On eroja ja riitaa.
Minä itkeskelen ja suren. Ei kai se ole normaalia isossa mittakaavassa.
Haluaisin, että he olisivat onnellisia, toimisivat niin kuin silloin kun minä olin nuori: opiskelut, parisuhteet, jne…
Mutta eiväthän he niin tee.

Lähettäjä: Aikuiset lapset 
Päivämäärä:   3.9.21 17:38:45

Toki ymmärrän, että maailma on muuttunut niistä ajoista.
Toivon heille pelkkää hyvää, yritän olla neuvomatta ja puuttumatta.
Ja sitten itken kun tulee ongelmia, joiden olen arvannut tulevan jo aiemmin.
Mutta miten voisi vaan elää omaa elämäänsä ja antaa lasten elää niin kyin parhaaksi kokevat?
Eikä mennä sisälle heidän elämäänsä ja suruihinsa.

Lähettäjä: komppaan 
Päivämäärä:   3.9.21 18:01:19

Samaa pohdin.
Murehdin paljon, kun noilla on ollut kaikenlaista.
Olen paasannut, auttanut, kustantanut, neuvonut ja murehtinut.
Usein olen saanut vain haistatteluja niskaani.
Mutta eihän sitä voi laskea lasta pilaamaan elämäänsä puuttumatta asiaan, vaikka se noita näyttää usein ärsyttävänkin.
En tiedä aina mitä tekisin, välillä tekisi mieli muuttaa mahdollisimman kauas aloittamaan uusi elämä, mutta voiko niin kuitenkaan tehdä, murehtisin sielläkin kuitenkin.

Lähettäjä: .. 
Päivämäärä:   3.9.21 18:25:49

"Usein olen saanut vain haistatteluja niskaani."

Miksi siedät tuollaista ja vielä noin paljon annettuasi?

Oma äitini toimi vähän kuin sinä. Vanhempi sisareni ei osannut arvostaa häntä ollenkaan, pisti välillä välit poikki ja jätti monen vuoden ajan käymättä äidin luona ja kaikki asiat hoitamatta silloin, kun äiti oli jo sairas ja pian kuolikin.

Luulen, ettei hän olisi ollut niin kiittämätön eikä vaativa, jos hän ei olisi tottunut siihen, että äiti kestää, sietää ja palvelee ja antaa rahaa loputtomiin.

Lähettäjä: Jes 
Päivämäärä:   3.9.21 19:01:11

Jaa-a. Vaikea tavoittaa ajatusta. Vanhempien tehtävä on mielestäni antaa lapsille lähtökohdat omalle elämälleen, aina kaikki ei tietysti mene parhaalla mahdollisella tavalla. Lapset ovat aikuistuttuaan vastuussa päätöksistään ja teoistaan itselleen, ei heidän tarvitse olla millään lailla tilivelvollisia meille. Vaikeuksia tulee, isoja ja pieniä, mikäli haluavat niistä kertoa tai tarvitsevat apua niin yritetään auttaa mikäli pystytään.

Lähettäjä: Okarino 
Päivämäärä:   3.9.21 21:43:16

Mainiota pohdintaa, itse olen päässyt noista ongelmista, kun olin niin 'vaikea' persoona, että muksut halusivat etäisyyttä.

He jopa suunnittelivat sulkemistani mielisairaalaan pelastaakseen isänsä. ;D
On se Luojan onni etteivät varmaan sitten 'ehtineet' hoitamaan asiaa eteenpäin, mutta vaikka ero oli tuskainen omasta puolestani, itkin ja surin, niin opin ottamaan myös oman etäisyyteni ja he tavallaan muuttuivat 'tuttaviksi' , joita moikataan jos tavataan.

Ehkä harmi lasten lapsille, ei ole sitä varakasta 'pullantuoksuista mummoa' jolla vieraillaan söpösti merkkipäivinä, vaan on sellainen rahaton boheemi, joka ei kylläkään koskaan hermostu ja on aina tavatessa ystävällinen, joskin etäinen, isoäiti, joka ehkä nähdään kerran vuodessa..

Perheissään lapset ovat pärjänneet ihan hyvin, pari on ensimmäisestä kumppanista eronneet, mutta muuten ovat tasapainoisia ja niin ovat lapsensakin ja siitä olen iloinen.
Nuorimmat käyvät vielä kotoa lukiota, mutta viimeinenkin täyttää 18 vuoden kuluttua.

Erakkomaista vanhuutta lie näkyvissä, mutta eiköhän siitäkin selvitä. :)

Lähettäjä: :) 
Päivämäärä:   3.9.21 22:31:45

"Jokaisen on saatava tehdä omat virheensä" elämä on oppimista ja virheistään oppii parhaiten. Oppikaa olemaan murehtimatta lastenne elämää, he tallaavat omat polkunsa. Vanhempien on osattava päästää irti lapsista, heistä tulee aikuisia jotka ovat vastuussa omista asioistaan. Olkaa silloin läsnä jos he teitä tarvitsevat esim. kuuntelemaan tai tukemaan päätöksissään, kulkekaa vierellä kuten kaverit.

Lähettäjä: m 
Päivämäärä:   4.9.21 16:23:13

Mulla pojalla huumeongelma, ollut jo yli 20 vuotta.

Alan tajuamaan, että olen myös osaltani mahdollistanut tän kaiken paskan. Olen aina ollut ystävällinen, aina luokseni on voinut tulla. Hän on asunut luonani aikusena joitakin pätkiä, olen ajatellut, että hän saisi kerättyä itsensä ja aloittaa uuden elämän. Mutta ei se niin käynyt, hän on vain pitänyt kotiani lepopaikkana.Tuskin hän sen tarkoituksella on näin ajatellut, hän on kuitenkin hyvin kiltti ihminen. Nyt hän taas on viimeaikoina asunut luonani. Tänään hänelle sanoin, että en halua enää mahdollistaa huumeiden käyttöä, kahville on toki aina tervetullut. Olen aivan rikki asian takia.

En voi muuta kuin toivoa, että tästä rajojen laittamisesta seuraa jotain hyvää.

Lähettäjä: Okarino 
Päivämäärä:   4.9.21 16:46:57

Tsemppiä m, vanha sanonta sanoo ettemme voi elää toisten elämää ja se pitää vaan uskoa itse kunkin meistä.

Lähettäjä: m 
Päivämäärä:   4.9.21 18:12:10

Kiitos Okarino. Näinhän se on, kova läksy. Menee itse niin hirveän huonoon kuntoon, kun menee mukaan siihen hulluun huumemaailmaan. Parempi on yrittää edes jotenkin huolehtia itsestään niin on voimia olla toisen tukena kun toinen on valmis muutokseen.

Lähettäjä: Aloittaja 
Päivämäärä:   4.9.21 20:43:29

m:
Ihan hurjasti sinulle voimia ja pojallesi enkeleitä ympärille, oli niitä tai ei, ja voimia irtautua tuosta elämästä.

Lähettäjä: O 
Päivämäärä:   4.9.21 21:26:19

Sama kun m.llä. irti huumeista vanhemmat fb.ssä auttaa mua jaksamaan tätä paskaa ja huolta. Liity sinne

Lähettäjä: 123 
Päivämäärä:   8.10.21 23:40:59

Kyllä se vaan on niin että kun niitä on sydämensä alla kantanut 9 kuukautta, niin siellä sydämessä ne ovat aina, ja huoli lapsista on vaikka he olisivat aikuisia. Toki hirveästi ei neuvoja kannata tuputtaa pyytämättä, mutta meillä ainakin on kiinteä ja läheinen perhe, paljon ollaan tekemisissä ja lapset kertoo murheitaan vaikka lähenevät 30v.

Muistan vielä, miten mieheni isoäiti, siis hänen isänsä äiti, kovasti 90-vuotiaana suri poikaansa eli mieheni isää, joka alkoholisoitui pahasti ja kuoli 62-vuotiaana. Oman lapsen haudalla seisominen oli hirveä paikka 90-vuotiaalle, vaikka lapsi oli ollut sen 62.