Lähettäjä: Pim 
Päivämäärä:   25.3.21 19:22:04

Olen valmistumiseni jälkeen ollut koko ikäni töissä. Hoitanut kodin ja lapset, huolehtinut asioista ja kantanut vastuun kaikesta.
Mies on käynyt hyväpalkkaisessa työssä, raottanut kukkaronnyörejä vaivalloisesti ja harrastanut milloin mitäkin intensiivisesti jopa unohtaen oman perheensä ja lapsensa.
Nuorempana tätä jaksoin ja katselin mutta nyt, muutamia vuosia vaille eläkeikäisenä katselen ympärilleni ja havahdun siihen , että tässä sitä nyt ollaan. . keskellä ränsistyvää omakotitaloa velkataakka niskassa kun minä olen tässä ollut se kantava voima. Tässä iässä pitäisi kaiken jo olla tehty ja maksettukin mutta tässä ei ole muutamaa huonetta pidemmälle edes päästy. Ja kyse ei ole ollut rahasta. Sitä miehellä on laittaa extempore ostoksiin tonnejakin.
Rakentanut ja laittanut pihaa ja paikkoja minkä olen jaksanut ja osannut. Ja odottanut että toinenkin auttaisi, tekisi yhdessä asioita että toisella olisi myös helpompaa ja paikat olisi siististi.
Niin ei vaan käy, apua pyydettäessä en saa lausetta loppuun kun raivataan valmiiksi, kaikki tavarat jäävät laittamatta paikoilleen ja kaikkialla on tavaroita ja sotkua.
Jos siivoan, kengät jalassa kävellään sisään, pöytä täynnä muruja ja astiat jäävät pöytään.
Fyysisesti oloni on nykyään heikko ja olen kärsinyt erilaista sairauksista. Tänäkään ei herätä miestä tajuamaan vaan hänellekin tulee oman diagnoosin johdosta sama tauti minkä lääkäri on minulla todennut..
Olen menettänyt äitini muutama vuosi sitten ja hän oli aina tosi iso kuuntelija ja tosi läheinen. Lapsilta ei konkreettista apua tule millään lailla vaikka itse olen heitä kovastikin auttanut esim muutoissa niin siivoamalla kuin rahallisestikin. Samoin muutenkin arkipäiväisissä asioissa.
Tuntuu että kaikki vain nyhtävät joka tavalla kaiken minkä irti saavat eikä kukaan välitä siitä että kohta en enää jaksa.
Äitini poismenon jälkeen tuntuu että joudun kantamaan vastuuta ja hoitamaan lapsuudenperheeni asioita kohtuuttoman paljon koska muut eivät niitä kykene hoitamaan ja asiat eivät ole hallinnassa. Oma nykyinen perheeni sysää asioita , joita minun ei tulisi kaikkea tehdä yksin. Eniten ehkä olen katkera miehelleni, joka on mieleltään ja tekemisiltään niin heikko ettei osaa ja pysty, ole ikinä pystynyt, olemaan tässä perheessä mies ja isä. Ja joka ikävillä teoillaan ja sanoillaan on aiheuttanut paljon pahaa ja jälkiseurauksia muille ihmisille. Asettuen sitten aina lopuksi marttyyriksi
Vuosikymmeniä tätä katsellessa olen jotenkin ajatellut että tilanne paranee iän myötä , mutta ei se niin mene. Päivittäin vain odotan iltaa ja että pääsen nukkumaan että tämä p.. ska edes hetkeksi loppuu

Lähettäjä: Suski 
Päivämäärä:   25.3.21 19:27:15

Onko sulla harrastuksia? Jätäppä joku kerta siivoamatta toisten jäljet ja katso kuinka kauan kehtaa tehdä sotkua, kun kukaan ei ole passaamassa. Kuulostaa siltä, että tarvitset aikaa ja huolenpitoa itsellesi. Jos sitä ei muut tee, tee se itse itsellesi, hyvällä omalla tunnolla.

Lähettäjä: samat sanat 
Päivämäärä:   25.3.21 19:30:39

Et ole ainoa, jolla tuon tyyppisiä kokemuksia ja tuntemuksia tuossa iässä. Jos se yhtään lohduttaa.

Itse olen pyrkinyt selviytymään jättämällä muille ne hommat, joita en itse jaksa. Aika tylyäkin tavallaan, mutta eipä sitä oikein muutakaan voi, jos ei vaan jaksa.

Mulla on myös musiikki, jonka avulla lennätän itseni minne haluan. Kuuntelen ja teen musaa itse. Siihen ei ole ikärajaa.

Lähettäjä: Okarino 
Päivämäärä:   25.3.21 20:34:33

Onpa tyhmät läheiset aloittajalla, eivätkö he ymmärrä, vai ovatko niin itsekkäitä, että vain oma napa on maailman keskipiste?
-Ikävää. :(

Miten voisit itseäsi piristää?
Olet tainnut hoitaa toisia koko elämäsi ja kiittämättömät vain porskuttavat, lienee toki maailman meno jossain runossakin, mutta silti, nykyaikana pitäisi olla tilaa empatialle ja toisten huomioon ottamiselle nuoremmillakin ihmisillä, miehistä nyt puhumattakaan.

Vahvasti nyt voimia arkeen täältäkin suunnasta, voimia myös ottaa itsellesi tilaa, koskaan ei ole liian myöhäistä palkita itseäänkin arjen aherruksesta. :)

Lähettäjä: tytsy 
Päivämäärä:   25.3.21 23:31:35

Vähän on marttyyrintaipumusta sullakin, aloittaja. Miksi olet uhrannut itsesi? Mitä varten? Miksi et ole vaatinut arvostusta ja apua läheisiltäsi? Elämäntilanteesi on paljolti omien valintojesi seuraus.
Jos miehen kanssa noin hankalaa - ja vaikuttaahan mies idiootilta - niin eroa. Kyllä 70-kymppisetkin eroaa ja olet varmasti nuorempi. Avaa suusi, bihdoinkin, sano perheelle suorat sanat. Ettet suostu enää palvelemaan, et suostu enää lattiarätiksi.

Mikä on saanut sinut hukkaamaan elämäsi näin? Jotain tyydytystähän olet tosta marttyyrin asenteesta saanut koska ethän muuten olisi jatkanut vyosikymmeniä.
Toisenlainen itseään arvostava nainen olisi lähtenyt jo aikaa sitten.

Sinun omissa käsissäsi on vieläkin muuttaa elämäsi paremmaksi - jos haluat. Kaikki esteet muutokselle ovat pelkkiä tekosyitä.

Lähettäjä: * 
Päivämäärä:   26.3.21 08:11:08

Voi sinua aloittaja, vuosikymmeniä kestäneitä asioita on todella vaikeaa muuttaa!

Jos et ole valmis eroamaan, niin voisitko harkita jonkinlaista irtiottoa?
Vuokraa mökki/asunto muutamaksi kuukaudeksi ja ilmoita perheellesi, ettet jaksa enää yksin pyörittää showta.
Luulisi tällaisen konkreettisen toimenpiteen antamaan sinulle voimia ja palautumista, sekä näyttämään perheellesi, että nyt olisi korkea aika tehdä jotain!

Lähettäjä: oma olo 
Päivämäärä:   26.3.21 10:57:57

No mutta, eihän kaikki suinkaan ole mennyttä kun nyt se vasta alkaa!

Talo on ja lapset ilmeisesti lentäneet pesästä? Ota oma huone. Sisusta se mieleiseksesi. Pidä se siistinä ja sellaisena että itse siellä viihdyt. Se on sinun tilasi ja saat laittaa oven kiinni kun sinne menet. Opettele siihen omaan tupaan ja omaan lupaan.

Keittiössä, vessassa ja kylppärissä pidä siistinä se mitä käytät itse. Pese omat vaatteesi, omat lakanasi.

Opettele syömään sitä mitä sinä haluat ja mitä sinun tekee mielesi.

Opettele sanomaan ei lapsille jotka pyytävät ties mitä. Alkuun se sattuu, tekee suorastaan kipeää, mutta koita ajatella niin että heidän on pärjättävä sen jälkeenkin kun sinua ei enää ole.

Käytä omia rahojasi itseesi. Tee jotain sellaista mitä olet aina halunnut tehdä mutta ei ehkä ole ollut varaa kun olet omasi aina muille jakanut. Nyt, juuri nyt on aika alkaa ajatella itseään.

Iso halaus sinulle. Uskallat kyllä kun vaan päätät!

Lähettäjä: Okarino 
Päivämäärä:   26.3.21 16:55:07

oma olo kirjoitti todella hyvin, ota totisesti omaa tilaa edes sen huoneen verran alkuun.. :) <3

Lähettäjä: Sad lisa 
Päivämäärä:   27.3.21 08:29:10

Aloittajan ajatuksiin on helppo samaistua. Kuinkahan moni meistä noin eläkeiässä olevista naisista ajattelee samanlaisia ajatuksia? Oma vuoro ei tunnu tulevan koskaan ja vaikka perhe on rakas, oma paikka siinä tuntuu lähinnä avustavan työntekijän pestiltä, tosin korvaamattoman tärkeältä.

Voisitko keksiä jotain täysin uutta? Jos sinusta tuntuu, ettet voi erota ja aloittaa kokonaan alusta, tee kuitenkin omasta elämästäsi jotain enemmän omaa. Älä odota, että muut huomaavat virheensä ja muuttuvat, sitä ei tule tapahtumaan. Et voi muuttaa muita, vain itseäsi. Kuka ja millainen olit ennen kuin edes tiesin miehestäsi saati lapsistasi mitään?

Lähettäjä: Pim 
Päivämäärä:   27.3.21 21:05:57

Kiitos kaikille ketkä tajuavat mistä kirjoitin.

Ymmärtävät sanat lohduttavat tosi paljon, kiitos kaikille teille

Lähettäjä: täällä myös 
Päivämäärä:   28.3.21 11:56:50

Minäkin olen kantanut kaikesta vetovastuun ja vielä tuonut leivän pöytään. Mies on saanut olla kuin taivaan lintu. Mielelläni soin vuosikymmenten ajan hänelle vapauden tehdä, mitä haluaa, kun pystyin siihen taloudellisesti. Ajattelin vilpittömästi, että ihmisen on saatava olla vapaa ja kasvaa. Olen tukenut häntä kaikessa, uupumukseen asti.

Ansioita tuottavaa työtä, kotitöitä tai tilan töitä hän ei ole tehnyt kuin joskus harrastuksen omaisesti, omia projektejaan vain. Rakennukset sen kuin rapistuvat. Ainoa remontoija olen käytännössä minä, enkä millään ehdi joka paikkaan.

Nyt, kun tarvitsisin sairauksien vuoksi apua ja tukea, niin mitä saan? Mies protestoi ja kiukuttelee kuin lapsi, huutaa kuin mielonen parhaimmillaan, mikä pahentaa sairauksiani. Hän kyllä tietää sen, mutta ei muka voi itselleen mitään.

Ehkä tuo on aika yleisinhimillinen, ikävä piirre. Kun yhteiskunta tukee saamelaisia, viljelijöitä, työttömiä jne., niin eihän heille mikään riitä. Yhteiskunnan tarjoama paapominen ei herätä vastavuoroista palvelun halua, vaan lisää vaatimuksia. Jos jotakin pitäisi itsekin tehdä, syntyy tyytymättömyyttä ja kapinaa. Vain hiukan yleistäen.

Mutta että parisuhteessakin menee näin.

Onko se rakkautta?

(Viljelijä olen itsekin, vaikka edellä kirjoitin mitä kirjoitin.)

Lähettäjä: Okarino 
Päivämäärä:   28.3.21 12:40:27

Hyväksikäyttö ei aina riipu tukemisesta, vaan ihan henkilön perusluonteesta ja kasvatuksesta.
Itse olen pitkäaikaistyötön ja olen tuiki kiitollinen työkkäristä, jolla voi ostaa vaatteensa ja maksella laskuja.
Rahathan menevät kiertoon ja sitä kautta palaavat toki tykösi taas seuraavassa kuussa veroista kustannettuna.
Ainahan sitä rahaa saisi hukkumaan vaikka kuinka, mutta en ole sitä ikinä yrittänyt lisää kinuta mistään.

Paapotusta ruusuilla tanssijasta on sitten kyllä todella vaikea kasvatella uudestaan ihmistä ja monella sellaisella on todellisuuden- ja arjentaju jo niin hämärtynyt, etteivät he käsitä millään etteivät ole maailmannapoja.

Toisinaan sanonta 'parempi ilman kuin huonon kaverin kanssa' voi pelastaa jonkun 'kotiorjan' loppuiän piinasta, mutta myös se omien oikeuksien pikkuhiljainen ujuttaminen omaan perhearkeen nostaa elämisentasoa huimasti ja kun sitä omaa tilaa ottaa hissukseen, niin perhe tottunee siihen huomaamattaan ja joku päivä huomaat saaneesi ihmisarvosi takaisin. :)

Lähettäjä: luu 
Päivämäärä:   28.3.21 15:30:03

Eipäs yleistetä eläkeläisnaisia! Olen 65v enkä todellakaan ole perheeni orja. Se on myös itsestä kiinni suostuuko perheen palvelijaksi! Ja jos on suostunut, sen voi lopettaa. En kertakaikkiaan TAJUA, miksi niin moni nainen suostuu katsomaan ja kuuntelemaan äijiä jotka ovat täysin kusipäitä ja kohyelevat vaimoa huonosti! Miksi osa naisia suostuu? Mistä johtuu että teillä ei ole yhtään itsekunnioitusta ja omanarvontuntoa? Koska kyllähän maailma potkii jos sen antaa potkia ja suostuu potkuihin.
Kun ihmisellä on myös itsellään vastuu omasta elämästään ja omasta onnestaan, loputtomasti ei voi syyttää että kun mies ja että kun lapset/anoppi/sukulaiset/siskot - mikä nyt kenelläkin.
Jos olet tyytymätön elämääsi, TEE asialla jotain!
Itsekin vähän olen sitä mieltä että jotkut naiset saavat tyydytystä marttyyriksi heittäytymisestä. Eikä se ole iästä kiinni. Näitä marttyyrejä on kaiken ikäisissä, kotona ja töissä.

Lähettäjä: justus 
Päivämäärä:   28.3.21 15:40:54

Ei olla röttelöity, riidelty tai räiskitty. Elämä nyt luisunut ajanlaskun
myötä loppuun. Emme kai huomaa muuttumistamme, tai sitä millaisia
olimme ennen kuin tunsimme toisemme.
Maatalous, yrittäminen olemme täysin vastakkain. Jos minä yritin
suunnitella jotain uutta, vaimon mielipide heti oli, teeppähän mitä
haluat , hän ei puutu siihen. Ei hänen tarvinnutkaan.

Pahinta oli kun nuorimman lapsen sai jo taaperoiässä opetettua minua
ja maataloutta vastaan. Vanhempien kohdalla ei onnistunut. Silloin
ennen papinaamenta en osannut lakiasioita hoitaa.

Voidaan jatkaa, jos ketä kiinnostaa.

Lähettäjä: Okarino 
Päivämäärä:   28.3.21 16:28:24

Justus, voisiko olla, että nuorimmaisenne vaan oli eri asioista kiinnostunut jo syntyessään?
Kun toiset sisaruksista voivat olla ihan vastakohtia ja eipä siinä kauheasti voi vaikuttaa jatkossakaan syntymässä saatuihin ominaisuuksiin.

Jos vielä vaimosi oli tullut tyytymättömäksi elämäänsä, niin siinähän oli sitten jo kaksi samanhenkistä keskenään 'nokat toopillaan'.
-Rasittava juttu Sinulle, mutta varmaan oli heillekin tavallaan.

Miten tilanne on asettunut, erositteko vai kärvistelettekö vieläkin?

Lähettäjä: justus 
Päivämäärä:   28.3.21 18:16:03

No höpistään nyt sitten.
Ei kuolleista saa pahaa puhua. Taaperona oli innostunut alkuun tr. ja
autonkyytiin. Äitisä muutti mielipiteitä. Aloin funtsimaan utta tupaa ja
muuta kiinteistön hankintaa, ilmoitti yks kantaan, ei välitä.
Hoiti kyllä huushollin hyvin, aina saatiin kahveet. Monen vuoden aikana
hevosväkeä , neljästä maasta kotomaan lisäksi kävi usein. Tupa ja
kiinteistöt hankittiin. Muistuupa tässä vielä, kerran varoitti, että elä
ryhdy mihinkään liikehommiin sen liikenaisen kanssa, varmaan pettää.
Kyseinen henkilö oli meille tuttu.

Lähettäjä: Täti 
Päivämäärä:   28.3.21 18:39:12

Aloittajalle ja muille voimia. Välillä tulee itsellenikin mieleen, onko mitään uutta, hyvää enää odotettavissa, mutta eri syistä.

Pitkä liitto päättyi eroon vuosia sitten eikä ole mitenkään helppoa nykyisenkään seurustelusuhteen ja hevosharrastuksen (tai muidenkaan omien menojen) yhteensovittaminen. Vähän haikeaa huomata, että ei ole omaa setää tai pappaa, jonka kanssa eläkepäiviä sitten joskus viettäisi.

Lähettäjä: täällä myös 
Päivämäärä:   28.3.21 19:12:32

Okarino, en tarkoittanut sinua enkä edes tiennyt, oletko työtön. Tarkoitan noin yleisesti, että kun elintaso on noussut paljon, niin moni on lähinnä vain tyytymätön yhteiskuntaan ja sen palveluihin. Aina pitäisi saada enemmän, mitään ei saisi ottaa pois. Vastavuoroista palveluhalua tai velvollisuudentuntoa se jatkuva ilmaiseksi saaminen ei useinkaan tunnu herättävän. Ehkä parisuhteessa voi olla olla samoin. Se, jota hemmotellaan, ei luovu saavutetuista eduistaan edes silloin, kun se läheisin ihminen, joka sen hemmottelun on vuosikymmenten ajan mielestään ihan rakkaudesta järjestänyt, tarvitsee oikeasti apua.

Marttyyriydestä en tiedä, en todellakaan nauti tilanteesta. Lähinnä kaipaan isoa muutosta, sitä, että minua oikeasti rakastettaisiin ja se osoitettaisiin teoilla. Ehkä ei tässä suhteessa tai tässä elämässä.

Lähettäjä: Sad lisa 
Päivämäärä:   31.3.21 09:32:27

Luin juuri kirjan, joka kertoo aiheesta, josta puhuimme. Päähenkilö on vuosia tehnyt kaikkensa perheen eteen ja silti kaikki menee pieleen. Suosittelen: Kreetta Onkeli, Meiltähän tämä käy.

Lähettäjä: liinu 
Päivämäärä:   3.4.21 00:40:21

No jos on "tehnyt kaikkensa perheen eteen", niin silloin pitää bvain katsoa peiliin. Vain itse voi vaikuttaa omaan elämäänsä ja onnellisuuteensa. Vain masokisti jää huonoon suhteeseen ja huonoon elämään.

Lähettäjä: jk 
Päivämäärä:   3.4.21 14:23:54

Olen joskus ajatellut, että näitä leimoja on aika helppo lyödä: "Marttyyri. Masokisti. Ja miehestä: Narsisti, psykopaatti, lapsimies."

Voivathan ne pitää paikkansakin. Mutta pitkästä yhteisestä elämästä lähteminen on niin monisyinen prosessi, että vaikka irtautuminen kestäisi tai ei lopulta onnistuisi, niin syynä ei välttämättä ole yksinkertaisesti se, että "olet vain masokisti ja sillä siisti".

Kun on pitkä yhteinen historia, niin on olemassa niin paljon yhteisiä asioita, muistoja, suunnitelmiakin kenties, että yhteiselämä harvemmin on yksinomaan epätyydyttävää. Siinä on myös hyviä puolia, muutenhan se olisi jo loppunut. Siksi yksioikoinen leimaaminen vaikuttaa joskus liian helpolta tuomiolta.

Lähettäjä: H 
Päivämäärä:   3.4.21 22:57:03

Jk: naulan kantaan!

Mä olen joskus aiemmin sanonut ihan samaa täällä vastaavassa keskustelussa, kun joku valitti surkeuttaan ja muut lyttäs että kato peiliin, sielä se idiootti on joka tollasta kestää jne.
Että kun elämä koostuu monesta eri palasesta. Ja koostumus vaihtelee vuosien mittaan. Ei kai maailmassa kukaan teininä julista että "minä haluan avioon päällisin puolin kunnollisen puolison kanssa, ja sitten eläkkeen kynnyksellä huomaan että mitä sontaa elämäni on ollut"

Joskus siinä vain käy niin. Auttaa kun katselee ympärilleen, huomaa ettei ole yksin. Jos joku asia parisuhteessa/elämässä on perseellään, niin pitää huomioida että mitä hyvää siinä on. Kokonaisuus ratkaisee.

Tilanteisiin useimmiten ajaudutaan. Jos kolmekymmentä vuotta on kiltisti hoitanut kaiken, niin ei voi tulla ylläksenä että tosiaan hoitaa kaiken. Se on joku muu joka yllättyy, jos se yksi lakkaa hoitamasta.

Jos neuvoa kaipaa, niin minä sanoisin että nostaa kissan pöydälle. Kirjoittaa vaikka kirjeen muiden luettavaksi. Muiden reaktioista sitten päättelee, että miten jatkaa. Jos kiukutellaan ja vähätellään niin sitten on parempi poistua. Mutta jos hyvin käy niin ehkä se helpottaa. Tosin, ymmärrän että tuo omilleen poistuminen vuosikymmenten jälkeen ei ole mitenkään helppo tai yksinkertainen juttu. Auttaisi varmaan paljon jos saisi edes jonkun perheenjäsenen tuekseen. Ja uskon että saa, on vaikea kuvitella tilannetta että kukaan ei tosipaikan tullen tukisi. Ja mitä kaikkea mukavaa olisi vielä edessä, jos enimmän ikävän voisi jättää taakseen? Ja sen voi. "Tosiasioiden tunnustaminen on kaiken viisauden alku" on muuan englantilainen historoitsija sanonut. Eikä ollut väärässä.

Lähettäjä: ölö 
Päivämäärä:   4.4.21 09:36:59

Voiskohan sitä ajatella, että kaksi jonninmoista nynnyä kun lyöttäytyy
yhteen, ei tapahdu yhtään mitään. Kun rahaa kerran tulee hyvään
toimentuloon helposti, herää epäilys yhteiskunnan jonninmoiseta
virasta. Olen nähnyt tapauksen, kun joku on virassaan leipääntynyt.
Asunut kaupunkin keskustan laatikossa, sieltä pois pyrkiessään piti
pussipysäkitkin ennakolta harkita.

Lähettäjä: Okarino 
Päivämäärä:   4.4.21 22:56:48

Onko tympiintymisessä loppujen lopuksi syyllisiä lainkaan, kun oikein ajattelee.
Ihmiset voivat kasvaa erilleen vielä kypsässäkin iässä, eikä sille mitään mahda.

Joskus se välinpitämättömyys nousee suojakuoreksi, ihan sama-tyyliin.
Pahimmillaan ihmisestä kutistuu katkera valittaja, joka syyllistää kaikkia muita siitä kun ei itse joskus 50 vuotta sitten muuttanut elämänsä mallia, se on ikävä vanhuus se.

Lähettäjä: Okarino 
Päivämäärä:   5.4.21 18:56:59

Pim, tuli tuossa mieleen, että komensitko koskaan ottamaan kengät jalasta kun olit siivonnut, vai luulitko että he tajuaisivat sen automaattisesti?

Samoin ne astiat, sanoitko, että tuokaa kuppinne tänne juotuanne ja jos yrittivät lähteä ilman, niin sanoitko uudelleen että kuppi tänne?

Lähettäjä: jk 
Päivämäärä:   10.4.21 01:20:15

Okarino, varsin monelta vanhemmalta mieheltä menee hermo, kun hänelle annetaan ohjeita...

Kirjoitin, että "Kun on pitkä yhteinen historia, niin on olemassa niin paljon yhteisiä asioita, muistoja, suunnitelmiakin kenties, että yhteiselämä harvemmin on yksinomaan epätyydyttävää."

Olen tästä edelleen samaa mieltä, mutta on se nyt aivan yhtä helkattia, miten äkkipikainen vanhakin mies voi olla. Mieliala muuttuu nollasta sataan ja äkkiarvaamatta. Sanopa hälle sama asia tänään, olipa kyse vaikka jostain kotityöhön liittyvästä huomiosta, joka ei edes tarkoita, että siivoa äijä heti – ok, ei mitään reaktiota (eikä myöskään aloitteellisuutta siivoamisen suuntaan). Sano sama asia huomenna – herramunjee mikä raivari, kun häntä nyt muka hoputetaan ja syyllistetään (!!!??? – ihan asiallisesti puhun yhteisistä asioista, joita hän on luvannut hoitaa, mutta on jättänyt hoitamatta).

Miehen vaihtarit vai ikuinen murrosikä? Syvällä piilevä alitajuinen käsitys siitä, että miehellä nyt vain muka on kotioloissa enemmän vapauksia?

Lähettäjä: Okarino 
Päivämäärä:   10.4.21 19:11:32

Onko hän muuten tyytymätön elämäänsä, eli voiko olla kyse 'kaikkeen' kyllästymisestä?

Omakin äijäseni on tosi kärsimättömäksi muuttunut eli heti 'menee herne nenuun' kun jotain kyseenalaistaa ja sitten ei kuuntele, mutta hän on aina osallistunut kaikkiin kotitöihin eli sillain ei ole sanomista.
Tuo äkkinäisyys on lisääntynyt kun tämä 55v tuli täyteen, toivottavasti ei pahene, kun sitten ei uskalla mitään enää sanoa jos ei halua 'räjähdystä' korvilleen. :D

Lähettäjä: jk 
Päivämäärä:   10.4.21 21:02:45

"Onko hän muuten tyytymätön elämäänsä, eli voiko olla kyse 'kaikkeen' kyllästymisestä?"

Mielestäni ei ole kaikkeen kyllästynyt. Omia projekteja on hänellä kyllä ja niistä innostuu.

Lähettäjä: x 
Päivämäärä:   14.4.21 10:47:17

Arvatkaas mummot mikä on osottautunut parhaaksi salaiseksi
tiedonlähteeksi. UNIKIRJA. Nyt, kun kirjoittaja muutama vuosi sitten
poistui joukostamme, rohkenen hieman muistella.
Ei valitellut vieraista, ulkolaisia ja kotimaan hevosväkeä kävi sillon
tällöin. Hoiti huushollin hyvin, kahveet saatiin aina.
Naiset tutustuivat keskenään, vaikka eivät hevosten mukana pyörinyt.