Lähettäjä: jatkaa elämää 
Päivämäärä:   17.11.18 20:00:52

55v. Kaikki nähty. Ei mitään tulevaisuudessa. Rakkaimmat ystävät kuolleet peräkkäin,ei ketään,kelle puhua. Ei lapsia. Työt loppui lokakuuhun. Tulee aina mielleen Badding ja Tähdet,tähdet. Mietin aikanaan,miten joku voi tappaa itsensä.... Nyt tiedän ja ymmärrän. Jos olo on tämä,on taatusti helpottavaa,kun sen on päättänyt. Onko ketään,jolla sama ajatus?

Lähettäjä: Tirlittan 
Päivämäärä:   17.11.18 21:07:07

Joskus varmaan käy mielessä, mutta silloin pitää ottaa itselleen aikalisä, eli merkitä vaikka 8-12kk eteenpäin päivämäärä, johon asti katsoo mitä elämä tarjoaa entisten tilalle ja vasta sitten ottaa lähdön uudelleen harkintaan. :)

Asioilla on tapana järjestyä, mutta sekin ottaa aikansa ja näin kannattaa ensin katsoa ettei tarvitse katua.

Jos siltä tuntuu voi aikalisiä ottaa useampiakin.

https://www.youtube.com/watch?v=qkaN6DTadMM

Lähettäjä: Tosivanha 
Päivämäärä:   17.11.18 21:28:43

Toistaiseksi uteliaisuus on voittanut.

Lähettäjä: O 
Päivämäärä:   18.11.18 16:46:01

Sama täällä

Lähettäjä: b 
Päivämäärä:   18.11.18 18:15:53

höpöhöpö

Lähettäjä: ... 
Päivämäärä:   18.11.18 18:22:37

Täällä sama fiilis. Olen miettinyt vaikka mitä tapoja elämäni lopettamiseksi mutten vielä uskaltanu niitä toteuttaa. Kunpa jostain saisi hyvän lääkekombon jolla hengenlähtö olisi rauhallinen ja varma.
Kuntoutustuella sinnittelen depression vuoksi.

Lähettäjä: 1.*voivoi** 
Päivämäärä:   18.11.18 19:11:48

Voivoi..

Tunnen monia itsemurhaa yrittäneitä, mm.oma sisareni. Tiedän myös monia, jotka ovat onnistuneet.
Useimmiten joko onnistunut tai epäonnistunut itsemurha tehdään hetken mielijohteesta. Näistä ei-onnistuneista tutuistani yksikään ei ole yrittänyt uudestaan.

Tsemppiä aloittajalle ja muillekin tähän ketjuun kirjoittaneille. Vaikka suurin osa elämästä ja nykytilanteestanne kuulostaa kurjalta ja toivottomalta, niin olette vielä tässä kirjoittamassa...
Koettakaa jaksaa keksiä päivittäin edes se yksi positiivinen asia, joka pitä teidät kiinni elämässä!

Lähettäjä: Tirlittan 
Päivämäärä:   19.11.18 00:39:25

Itsensä lopettaminen onnistunee, jos onnistunee, mut jos teillä on nyt kädet ja jalat ja kotikin, niin karman lain mukaan 'luuserit' joutuvat lusimaan ikävämmän elämän jos jää itsensä listiminen tunnolle.

En uskaltaisi ottaa riskiä syntyä raajarikkona jonnekin slummikylään kitumaan, meinaan varmaan on kurjempaa kuin tämänhetkinen elämänne täällä sivistysmaassa.

Päivittäinen tylsyytenne on omaa laiskuuttanne, ellette ole parantumattomasti sairaita.

Ei aina pidä olla 'kivaa' ja maailma täynnä ohjelmaa ja odottavaa hinkumista jonnekin, odotukset alas ja eläkää hetkessä.

Olkaa vaikka muille välillä hyödyksi ilman itsekeskeisyyttä ja katsokaa mitä tapahtuu.

Lähettäjä: -- 
Päivämäärä:   19.11.18 00:41:13

"55v. Kaikki nähty. Ei mitään tulevaisuudessa. "

Minulla oli tuollainen olo jo vähän yli 40-vuotiaana. Aloitin hormonikorvaushoidon, vaikka mitään kovin massiivisia oireita ei ollut, paitsi juuri tuo näköalattomuus, joka on tyypillinen vaihdevuosioire. Sain hyvin räätälöiden hormonikorvaushoidon, joka mullisti elämäni. Väritkin näyttivät (ja näyttävät) kirkkaammilta, mielenkiinto elämää kohtaan palasi. Olen nyt 51.

Toivon sinulle hyvää jatkoa.

Lähettäjä: -- 
Päivämäärä:   19.11.18 00:41:44

räätälöidyn

Lähettäjä: 1.*** 
Päivämäärä:   19.11.18 08:16:35

Hupsista, ihmettelinkin viestissäni, mihin "voivoi" katosi...

Lähettäjä: N56 
Päivämäärä:   19.11.18 09:09:16

Kyllähän tässä on monenlaisia menetyksiä ym. traumaattisia tähän ikään koettu, mutta näinhän on kaikilla. Jatkuvat, kovat kivut vaivaavat ja lisää tärkeiden ihmisten ja eläinten menetyksiä on ihan tuloillaan. Työura meni ihan v..tuiksi, mutta työ kuitenkin on ja töissä käyn kun kunnoltani pystyn. Jos tässä jäisi omaa napaansa tuijottelemaan, saisi varmasti köyttä rasvailla. Onneksi elämässäni on muutakin. Teen vapaaehtoista eläinsuojelutyötä ja autan vanhuksia vapaa-ajallani. Omia eläimiä minulla on paljon ja monenlaisia, hoidan myös luonnoneläimiä. Liikun ja pidän itsestäni kaikin tavoin huolta. Nautin eläinten, muutaman tarkoin valitun ihmisen ja itseni seurasta, päämäärättömästä ratsastelusta pitkin metsiä, musiikista, luonnosta ja paljon muusta, jokainen päivä tarjoaa paljon hyvää. Vaihtoehtoisesti voisin voivotella karmeaa kohtaloani, mutta olen valinnut näin. Hormonikorvaushoito minulla on, mutta mikään synkistelijä en ollut ennenkään.

Toivon aloittajalle hyvää. Neuvon kuitenkin myös edes yrittämään asenteen tarkistusta. Tokihan itsensä voi lopettaakin, mikäpä siinä. Kunhan ei lopeta siten, että ulkopuoliset joutuvat soppaan sekaan (rekan/junan alle ajamiset tms. raukkamaiset keinot).

Lähettäjä: hep 
Päivämäärä:   19.11.18 12:27:40

Mulla ei ole koskaan ollut elämäniloa. Ei edes lapsena...toki mun lapsuus olikin yhtä helevettiä.

Nyt kuitenkin elän ihan hyvää elämää. Huono liitto takana enkä yhtäjään äijää enää harmikseni ota. Lapset aikuisia ja heidän asiat kunnossa. Mulla on työpaikka ja oma asunto. Ei mulla silti ole elämäniloa.

Jos tilanne jatkuisi näin, voisin elää just tälläistäkin elämää, hakea ne pienet ilot omista jutuista. Pitkistä kävelyistä luonnossa, saunomisesta, hyvistä yöunista. Mutta...nyt 54 vuotiaana on alkanut tulemaan terveydellisiä ongelmia. Ja on tullut mietittyä, että jos menettää terveyden, en aio elää sairastelujen kanssa.

Lähettäjä: se.pienitalli 
Päivämäärä:   19.11.18 15:48:07

Joo me kaikki vanhenemme.

Näin 5kymppisenä kavereiden lapset myyvät sinulle autoja.
Maalaavat taloasi.
Tai hoitavat eläinlääkärinä hevostasi.

Vanhuudesta tulee yksinäinen ja pitkä, jos jäät liikuntakyvyttömänä huoneeseesi makaamaan.

Eli toivon lähtöä saappaat jalassa, ajokortti lompakossa ja oma auto pihassa.

Lähettäjä: 53v 
Päivämäärä:   20.11.18 09:46:34

"55v. Kaikki nähty. Ei mitään tulevaisuudessa."

Kukaanhan ei oikeasti voi tietää, mitä omassa tulevaisuudessa tapahtuu, joten sinullakin voi olla luvassa vielä vaikka mitä. Valmiina ei välttämättä tarjotakaan mitään, mutta voit itsekin vaikuttaa loppuelämääsi monilla tavoilla.
Joku tuolla ylempänä sanoikin, että tuollainen toivottomuus voi liittyä vaihdevuosioireisiin, mutta niihin on kyllä apua saatavilla.

Minäkin toivon sinulle parempaa mielialaa ja hyviä asioita tulevaan elämään. Ei vielä kannata heittää pyyhettä kehään, olet ihminen hyvässä iässä :)

Lähettäjä: tarita 
Päivämäärä:   20.11.18 10:31:46

Hyvä, että aloitit ketjun, se kertoo siitä, että et ole valmis poistumaan täältä. Kertomasi mukaan, sinulla on ollut nyt rankkaa (läheisiä kuollut ja työt loppuneet), olisiko aika ottaa ihan rauhallisesti ja miettiä asioita syvällä sisimmässään, mahdollisimman vaalean punaisten silmälasien läpi? Mikä sinulla on kuitenkin hyvin, toimeentulo, koti? Ja kun lähtee vähän laajentamaan reviiriä voi aina löytää uutta mielenkiintoista ja kannustavaa.

Lähettäjä: Talvi 
Päivämäärä:   20.11.18 11:14:06

Kaikki me joskus kuollaan, ennemmin tai myöhemmin. Mutta kaikkea ei kukaan ole nähnyt ja odotettavissa voi olla vielä vaikka kuinka hyviä asioita. Tai ainakin ihan hyvää peruselämää iloineen ja suruineen. Haudassa ehtii kyllä sitten maata vaikka katsoisi ensin loppuun asti mitä käy - jos odotettavissa on pelkkää tuskallista sairautta ja yksinäisyyttä, ymmärrän itsekin että sitä ei välttämättä halua jäädä kokemaan. Mutta jos terveys on siedettävä ja olosuhteet muutenkin välttävät, niin miksipä ei lusisi loppuun saakka. Itsensähän ehtii aina tappaa vaikka seuraavallakin viikolla, tai sitä seuraavalla, ja sitä ennen saattaa muuttaa mielensä. Masennus voi väistyä, jopa ravinnelisä (esim. varastoraudan puute jo aiheuttaa väsymystä ja ahdistusta, verikokeisiin siis!) voi auttaa kummasti saamaan näköaloja auki. Voimia!

Lähettäjä: ? 
Päivämäärä:   20.11.18 17:11:15

Tilaa nyt heti aika lääkäriin. Siellä selviää moni asia ja opastetaan eteenpäin,kun kerrot rehellisesti. Vaihdevuosioireet sekoitetaan usein masennukseen.
Molempiin löytyy apua, ei sinunkaan tarvi kärvistellä ja pohtia liian raskaita.
Kukaan meistä ei tiedä mitä puolenvuodenkaan päästä on, asel kerrallaa eteenpäin, jokaisen ylämäen jälkeen tulee alamäki ja se helpotta taapertamista.
Hae apua, valoa elämääsi.

Lähettäjä: yks 
Päivämäärä:   20.11.18 19:00:39

Eihän elää pakko ole, mutta tilaisuus siihen on ainutkertainen. Pois täältä pääsee myöhemminkin, mutta takaisin ei pääse. Lisäksi itse aikaan saatu lähtö jättää aina omaisille järkyttävän loppuelämän murheen ja trauman. Eli murhe ei lopu tällaiseen tekoon, se vain siirtyy toisten kannattavaksi.
Kuulostaa siltä, että elämäntilanteesi on kovin kuormittava. Olen itsekin ollut itse aikanaan samassa mielialassa kuin Sinä nyt. Hain ja sain hoitoa lääkäriltä. Se kannatti ehdottomasti. Nyt jälkikäteen voin vain kiitollisena ihmetellä, kuinka paljon elämällä oli kuitenkin vielä annettavaa, vaikka tuolloin ei tosiaankaan siltä tuntunut.
Suosittelen lämpimästi, että Sinäkin haet lääkärin apua. Kaikesta ei aina selviä eikä tarvitse selvitä omin avuin. Mitään hävettävää ei siinä ole.

Lähettäjä: -- 
Päivämäärä:   21.11.18 20:38:40

Toivon todella, että tämän tyyppisistä tilanteista kärsivät vaihdevuosi-ikäiset naiset menevät ensin hyvälle gynekologille ja sitten vasta ehkä jollekin mielenterveyspuolen ammattilaiselle. Sisareni teki juuri päinvastoin, sai mielialalääkityksiä ja jopa osa-aikaisen sairaseläkkeen, jäi koukkuun niihin lääkkeisiin, muuttui persoonaltaan pikkuhiljaa hyvin itsekeskeiseksi ja katkeraksi... Jos minä olisin osannut silloin neuvoa, niin olisi aloitettu hyvä hormonikorvaushoito. Uskon oman ja lähipiirin kokemuksen perusteella, ettei mitään mielenterveyslääkkeitä olisi tarvittu.

Lähettäjä: väsy 
Päivämäärä:   27.12.18 11:09:17

Samat on tunnelmat. Viimeiset pari vuotta olleet todella raskaita ja en edes muista millo oisin nauranut kunnolla. Kaikki asiat tuntuu menevän pieleen, jatkuva fyysinen kipuilu ja taloudellinen kärvistely. Eikä ketää kenen kanssa puhua.
Olen käynyt ammattilaisen juttusilla jo vuosia ja lääkkeitä puputtanut, mutta ei se auta asiaa.
Ystävät kadonneet jonnekkin, en enää jaksa ottaa yhteyttä, kun ei tunnu kiinnostavan ketään. Minuun ei oteta yhteyttä.
Minä olen kyllä sitä mieltä, että jos ei jaksa, niin on oikeus päättää oma elämä. Kenen vuoksi täällä pitää kärvistellä, jos ei elämä ole enää elämisen arvoista?

Lähettäjä: se.pienitalli 
Päivämäärä:   27.12.18 18:25:18

Mistä tuo ihmisten, pikkuhiljaa hyvin itsekeskeiseksi ja katkeraksi... muuttuminen johtuu?
Oon huomannut vanhojen epäilevän huijatuksi tulemista. Tuon kuuleminen on raskasta.
Pitää arvostaa ihmisiä jotka kestävät tuota vuosikymmeniä. Joka ainut päivä.